Luetut kirjat 8/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat elokuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Fiona Helmsley: Ei-sanan voimasta ja muita kirjoituksia (Kovasana 2020, suom. Juha Ahokas)

Kiinnostava esseekäännöskirja pieneltä kustantamolta. Helmsley on kirjoittanut paljon nettiin, mikä tietyllä tavalla näkyy myös kirjassa; tekstit tuntuvat välillä painetuilta blogipostauksilta. Tyylissä on rosoisuutta, joka on ajoittain viehättävää, joskus kömpelön oloista. Teemoja ovat väkivalta, päihteet, populaarikulttuuri, seksi. Kokonaisuus paranee loppua kohden. ”Raiskausvihko” erottuu kokoelman muista esseistä olemalla erinomainen ja oivaltava – en ylläty, että Helmsley siteeraa tässä tekstissä Maggie Nelsonia. Nelsonin lukeminen on tehnyt hänen(kin) kirjoittamiselleen selvästi hyvää. Välillä mielessä kävi sellainen luonnehdinta, että tämä on kuin Maggie Nelsonin karjalalippisversio. Se tuntui ensin ilkeältä, mutta sitten ajattelin että voisin sanoa niin myös omista teksteistäni ja nauraa hyväntuulisesti päälle, joten annan sen olla. (Katsottuani Goodreadsin useita viiden tähden arvosteluja mietin, onko käännöksessä kenties kadonnut tyylistä jotain olennaista, vai miksi tämä jäi minulla selkeästi kolmeen...)

”Kun aikuisina arvostamme fyysistä kauneutta, arvostamme itse asiassa useimmiten valtaa, jonka kuvittelemme saavamme kauneudella, ja sitä miten voimme mahdollisesti muuttaa sillä elämämme.” (s. 148)

”Emme varsinaisesti vältelleet puliukkoja tai vanhoja nistejä, mutta Callie suhtautui huomattavasti ystävällisemmin ja suvaitsevammin kiertolaiselämää viettäviin punkkareihin, joita myös hengaili puistossa ja sen liepeillä. Halusin kuvitella, että kuuluimme laajempaan romanttiseen perinteeseen, johonkin sellaiseen, jota minun oli vaikea nähdä heidän riidanhaluisessa kerjäämisessään tai vihaisissa pitbulleissaan.” (s. 180–181)

Garth Greenwell: Cleanness (Farrar, Straus and Giroux 2020)

Kirjoitin Garth Greenwellin esikoisromaanista muutama vuosi sitten blogitekstin, joka oli melkeinpä essee (tosin ei kovin hyvin kirjoitettu nyt luettuna, aargh), niin vaikuttunut silloin olin. Hänen toista romaaniaan odotin sen verran, etten malttanut suomennoksen saapumiseen asti. Greenwellin proosatyyli on yhä pitkien, huolella rytmitettyjen virkkeiden kuljettamaa. Cleanness on episodiromaani, jonka jakautuu yhdeksään erilaiseen kertomukseen; usein ne ovat lyhyitä kohtauksia. Greenwell käsittelee tässäkin miesten välistä seksiä, seksuaalisuutta ja ihmissuhteita näkökulmakertojanaan Bulgariassa elävä amerikkalaisopettaja. Kiinnostavia hänen teksteissään ovat erityisesti rajanylitykset. Milloin bdsm-henkinen (joskin lähtökohtaisesti jo aika turvaton ja kommunikoimaton) seksitapaaminen muuttuu väkivallan hallitsemaksi? Milloin opiskelijaan suunnatut katseet ja tapahtuneet kosketukset muuttuvat sopimattomiksi? Miten ns. arveluttavista asioista uskaltaa seksissä nauttia? Milloin parisuhde on onnellinen, milloin kaipuu johonkin muuhun ylittää yhdessäolon halun? Greenwell välittää ajatusten ja kosketusten yksityiskohdat intensiiviseen tapaan. Hänen tyylissään näkyy mm. Virginia Woolfin vaikutus. Hieno kirjoittaja – en tosin innostunut Cleannessista aivan niin paljon kuin Kaikki mikä sinulle kuuluu -romaanista. Uskon kokeilevani myös suomennoksen lukemista, kun sellainen on tulossa.

”– – I rejected the phrases even as they formed, not just because they were objectionable in themselves but because none of them answered his real fear, which was true, I thought: that we can never be sure of what we want, I mean the authenticity of it, of its purity in relation to ourselves.” (s. 103)

”But he was different, he was the best I had ever had, and I gave myself over to it, over to him, I forgot the role I was supposed to play and let him do whatever he wanted.” (s. 184)

Eino Santanen: rakas kapitalismi pilkku (Teos 2020)

Kirjeitä kapitalismille? Eino Santanen laajentaa runokokoelmiensa Tekniikan maailmat ja Yleisö teemoja proosamuotoon. Kokoelman novellit eivät ole kovin perinteisiä, vaan ne hankaavat vastaan sekä kertomuksen että sujuvakielisyyden totuttuja ratoja; runo yhdistyy ilmaisuun monissa kohdissa. Kapitalismikriittisyyteen kietoutuu kertomuskritiikki, ja minusta tuntuu, että ne kuuluvat erottamattomasti yhteen. ”Trickle down chicken” on parhaita novelleja aikoihin, freelancerin ja tilaajan välisenä sähköpostiproosana alkava teksti on hillitön ja kivulias, enkä voi olla ajattelematta sitä ehkä enää ikinä, kun olen vastaavan viestittelyn osapuolena. Mieleenpainuva on myös ”Taistelukenttä”, jossa ihmiset on korvattu roboteilla ja tekstin väliin tunkee eritesanoja kuin pakko-oireena. Kirjallisuutta ja kirjoittamistakin riepotellaan ja ajoittain viitataan kirjoittajakouluun, joka onkin tekijälle tuttu ympäristö; terkkuja tulevalle opettajalleni. Santasen novellikokoelma on jälleen osoitus siitä, että kun tuntee kielen ja kertomuksen läpikotaisin, voi aloittaa niillä leikkimisen, niiden rikkomisen ja uudelleen käyttämisen materiaalina, josta rakentuu jotain, mitä ei noin vain heti puretakaan analyysipinoiksi. Tai tuotteiksi.

”Kukaan ei halunnut ostaa valintamyymälästä yksittäispakattua paprikaa, jonka pakkausmuovissa oli reikä, vaikka samat ihmiset saattoivat aivan hyvin ostaa paprikan, jota ei oltu alkuunkaan pakattu pakkausmuoviin, ja joka lojui muiden pakkaamattomien paprikoiden kanssa samassa laarissa, lukemattomien ihmisten puristeltavana ja tarkasteltava.” (Trickle down chicken, s. 28)

”Selkääni koputettiin. Käännyin ympäri ja näin, että olin päätynyt tahtomattani kolmen tapahtumaa videoivan puhelimen eteen.” (Erään pienen kulttuurialan säätiön hallituksessa, s. 74-75)

”Rakas kapitalismi, olen antanut itsestäni nyt osittain väärän kuvan. Saattaa näyttää siltä että ajattelen että ihmisiä pitäisi jotenkin poistaa tai näin. Pahoittelut. En todellisuudessa ajattele niin.” (Rakas kapitalismi pilkku, s. 99)

Susan Sontag: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat (Love Kirjat 1991, suom. Osmo Saarinen)

Sontagin kaksi pitkää esseetä sairauksia raskauttavista vertauskuvista ovat säilyttäneet tärkeytensä. Ensimmäinen esseistä on 70-luvun lopulta ja kuvaa syöpään liitettyjä vertauskuvia, joita käytetään yleiskielessä (erilaisia ikäviä asioita kuvataan syöpänä) ja toisaalta myyttisiä käsityksiä syövän synnystä: sairauden on ajateltu olevan tukahdutettujen tunteiden ja sulkeutuneisuuden aiheuttama. Vertailukohtana on tuberkuloosi, johon on liitetty myös romantisoivia myyttejä. Toinen essee on julkaistu 80-luvun lopulla ja kuvaa Aidsin vertauskuvia; tuolloin vielä uuden sairauden ympärillä pyöri erityisesti syyllistämistä vääränlaisesta seksistä (millä ei tarkoiteta suojaamatonta seksiä, vaan homoseksiä tai muuta konservatiivien poikkeavaksi määrittelemää seksin harrastamista). On kiinnostavaa lukea Sontagin ajatuksia juuri nyt, kun koronavirus on sisällyttänyt itseensä valtavan määrän metaforisuutta jo lyhyessä ajassa: sitä määrittelee erityisesti ajatus vääränlaisesta sosiaalisesta aktiivisuudesta, liikkumisesta ihmisten parissa fyysisessä maailmassa. Koronan metaforisuus näkyy kielenkäytössä esim. ihmisten kokoontumispaikkojen kutsumisena koronalingoiksi, riskimaista tulevien lentojen kutsumisena tartuntalennoiksi, vapaaehtoisenkin sisälle jäämisen kutsumisena karanteeniksi. Uskon, että Sontagin esseet tulevat vahvistamaan klassikon asemaansa sairauden vertauskuvien tutkielmina. Hänen ajatustensa muotoilua on ajoittain haastavaa lukea, se edellyttää keskittymistä ja uusia lukukertoja.

”Syöpä etenee hitaasti ja salakavalasti: kuolinilmoitusten yleisimmän eufemismin mukaan joku on ’kuollut pitkän sairauden murtamana’. Kaikki syövän luonnehdinnat mainitsevat taudin etenemisen hitauden, ja niinpä juuri sitä käytettiin ensimmäisenä metaforisesti.” (s. 20)

”Erityisen pelättyjen sairauksien epidemiat provosoivat aina äänekkään hyökkäyksen lempeyttä tai suvaitsevaisuutta vastaan – mikä nykyään samastetaan helläkätisyyteen, heikkouteen, epäjärjestykseen, korruptioon: kaikkeen epäterveelliseen.” (s. 166–167)

Christer Kihlman: Kallis prinssi (Tammi 1975, suom. Pentti Saaritsa)

Kallis prinssi vaikuttaa fiktiivisimmältä tähän mennessä lukemistani Kihlmanin teoksista (vrt. Ihminen joka järkkyi, Kaikki minun lapseni). Työurallaan menestynyt, luokkanousun tehnyt Donald Blaath on kirjoittamassa muistelmansa, mutta ovatko asiat menneet niin suurenmoisesti kuin hän ensin esittää? Kirjan alkuosiossa, jo ennen kuin muistelmien kirjoittaminen kunnolla pääsee käyntiin, on epäluotettavan kertojan läsnäolo ilmiselvää. Myöhemmin luotettavuus tuntuu kasvavan säälimättömän kerronnan myötä; Donald Blaathin ominaisuus kertojana muistelmamuistiinpanoissaan on liioitteleva vuolassanaisuus. Paljastuu virheitä, petoksia. Suku on taakka, ja toisaalta jotakin, mihin täytyy kuulua, tulla tunnustetuksi. Välillä kerronnan nykyhetki tunkeutuu muistelmien keskelle, kuin todellisuus murtaisi väkisin kuvan jonka Donald on itsestään ja perheestään luonut. Teoksen vahva poliittisuus on nykypäivän näkökulmasta kiinnostavaa, ja ehkä varsin 70-lukulaista. Porvarillisten piirien ravistelu oli Kihlmanille ominaista, ja kirja näyttää valheellisuuden, joka liittyy ulkoisen menestyksen performoimiseen ja voi ilmetä myös itselleen valehtelemisena tai kyvyttömyytenä nähdä totuutta. Romaani loppuu kiehtovasti dialogin keskellä, ja loppulause jää kaikumaan: ”Minä tiedän että on varhaista.” Kirjasta ja sen lopetuksesta on miniessee Maailmojen loput -esseekokoelmassa.

”Hän oli hieno ja minä olin rahvaanomainen. Tai itse asiassa hän ei ollut lainkaan hieno koska hän oli likainen ja ruokkoamaton ja minä olin aivan liian älykäs ollakseni pelkästään rahvaanomainen.” (s. 39)

”Niin ollen on mahdotonta kirjoittaa todellisuudesta, jonka oikeastaan vain luulee kokeneensa. Se ei käy päinsä. Mikäli ei hyväksy olevansa valehtelija.” (s. 171)

Garth Greenwell - Kaikki mikä sinulle kuuluu

Garth Greenwell – Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017), alkuteos What Belongs to You (2016). Suomeksi kääntänyt Juhani Lindholm.

"– – mitä pitempään kartoimme kaikkinaisia eroottisia ehdotuksia, sitä saavuttamattomammalta hän alkoi vaikuttaa, ei niinkään kauneutensa vuoksi, sillä kaunis hän minusta oli, vaan jostain sitäkin painavammasta syystä, eräänlaisesta ruumiillisesta itsevarmuudesta tai rentoudesta, joka loi vaikutelman kaikenlaisen epäröinnin ja omaan itseen kohdistuvan kärvistelyn puutteesta, kertakaikkisesta kainostelemattomuudesta elämän edessä."

Tämän vuoden Helsinki Lit -festivaalilla on jälleen paljon mielenkiintoisia tekijöitä ja ennalta-arvaamattomuudessaan kiehtovia keskusteluita odotettavana. Yksi ehdottoman kiinnostavista kirjailijavieraista on amerikkalainen Garth Greenwell. Hänen romaaninsa What Belongs to You on kerännyt useita palkintoehdokkuuksia ja ylistäviä lausahduksia kirjallisuuskritiikeissä Atlantin molemmin puolin. Oli hieno teko Nemo-kustantamolta (joka tuli taannoin Otavan ostamaksi) julkaista Greenwellin romaani myös suomennettuna, moneen kertaan palkitun Juhani Lindholmin käännöksenä Kaikki mikä sinulle kuuluu. Kirja on minulle ollut alkuvuoden odotetuimpia, sillä HLTIQ-teemainen kirjallisuus on erityinen kiinnostuksenkohteeni, ja Greenwell on kirjoittanut aiheista, joita ei ole paljoa käsitelty valtavirran kirjallisuudessa.

Romaani kertoo amerikkalaisesta opettajasta, joka on lähtenyt kotimaastaan Bulgariaan ja asettunut opettamaan maineikkaaseen kouluun. Greenwell itse on myös asunut Bulgariassa tehden opetustyötä American College of Sofia -oppilaitoksessa, joten mahdollinen omaelämäkerrallinen aspekti astuu heti mukaan mahdollisuuksien horisonttiin. Ajatusta vahvistaa tekstistä nouseva, hyvin lähelle tuleva aitous, jonka puitteissa lukija tuntee pääsevänsä johonkin hyvin henkilökohtaiseen tilaan. Koin asian lukemisen kannalta samantekeväksi – yhtä hyvin kertomus voisi olla taitavan kirjailijan taustatyön pohjalta luoma. Pääasia on, mitä kerrotaan ja tämän kirjan osalta myös erityisesti miten. Teos on täynnä pitkiä virkkeitä, hyvin pitkälle kehiteltyä pohdinnan virtaa ja ajelehtimista ajatuksesta toiseen. Kieli on kauttaaltaan kaunista ja etenee lempeästi, mutta runollisuutta ei ole erityisesti tavoiteltu eikä korumaisia kielikuvia rakenneltu, vaan kerronta on ehdottoman rehellistä. Kirjan esittämät ajatukset tuntuvat punnituilta, koetelluilta ja kestäviltä. Tekstissä on myös jotain puheenomaista, se todennäköisesti toimii hienosti ääneen luettunakin. Voi vain kiitellä, että teoksella on ollut kokenut ja varmaotteinen suomentaja.

"Mitä olisinkaan ilman tuota suuttumusta, ajattelin nyt seistessäni joen rannalla, ilman tuota suuttumusta jota tunnen edelleen ja joka on aina olemassa, väliin voimakkaampana, väliin heikompana. Se oli ehkä ollut esteenä joillekin asioille elämässäni, mutta ilman sitä olisin kadottanut minuuteni kokonaan."

Tarina itsessään on jotain, mitä ei ole usein kuultu. Nykypäivän homomiesten elämää kuvaavia kirjoja on varsinkaan suomeksi julkaistu ylipäätään vähän, vaikka varsinkin vuonna 2014 koettiin aihetta käsittelevässä kirjallisuudessa notkahdus ylöspäin, kun suuriltakin kustantajilta ilmestyi useita teoksia, joissa keskeisinä henkilöinä oli homoseksuaaleja miehiä (yksi näistä teoksista oli Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, jonka kehuja keränneen englanninnoksen My Cat Yugoslavia Garth Greenwellkin on lukenut ja maininnut artikkelissaan). Kaikki mikä sinulle kuuluu nostaa esiin aiheita, jotka ovat jääneet pimentoon näkyville pääseessä homokirjallisuudessa, kuten kruisailu (eli seksin etsiminen puolijulkisilta paikoilta, kuten käymälöistä, puistoista, baarien takahuoneista) sekä maksullinen seksi. Päähenkilönä ja kirjan minäkertojana oleva opettaja tapaa yleisessä WC:ssä kruisailua harjoittaessaan nuoren ja kauniin bulgarialaismiehen Mitkon, jolta päätyy pakahduttavan halunsa vimmassa ostamaan seksiä. Siitä saa alkunsa suhde, jonka valtasuhteet puolin ja toisin ovat vähintäänkin kysymyksiä herättävät ja monesti myös ongelmalliset. Voiko kaupantekoon pohjautuva ihmissuhde toimia? Onko kyse vain seksistä, himon purkamisesta, vai onko mahdollista kehittää ystävyydeksi ja jopa rakkaudeksi määriteltäviä tuntemuksia? Näitä asioita kertoja pallottelee mielessään pystymättä täysin ratkaisemaan. Hän haluaisi pysyä pelkässä viileässä kaupanteon agendassa, mutta havaitsee toteuttavansa Mitkon tahdon milloin missäkin asiassa ja olevansa kyvytön vaatimaan tai kieltämään tältä mitään.

"Hän makasi ympärilleni kietoutuneena kuin jokin merenelävä, ja jos vaihdoin asentoa tai puolittain heräsin, hän takertui minuun entistä tiukemmin. Harvoin olen nukkunut niin sikeästi ja melkein keskeytyksettä; olin hänen sylissään kuin lapsi tai rakastettu – tai oikeammin kai niin kuin vanki tai saalis."

Edellä olevasta sitaatista onkin hyvä siirtyä aasinsillan tavoin teoksen eroottisuuteen, josta on paljon puhuttu ja jota on kehuttu. Kyllä, sitäkin on, ja se on toteutettu erityisen kauniilla tavalla. Liian usein kirjallisuus joka käsittelee homoseksuaaleja päätyy toistamaan miehen seksuaalisuuden esittämisen tympeimpiä tapoja, eli kaikki on rajua, suoraviivaista, rumaa ja jotenkin likaista. Kaikki mikä sinulle kuuluu esittää hahmojen välisen seksuaalisuuden kauniina, ja jo siitä syystä se on syytä nostaa jalustalle. Himon ja halun kaikenkattava ja alleen pyyhkäisevä voima esitetään aitona, mutta silti esittämisen tapa ei ole inhorealistinen, vaan nyansseilla ja dynamiikalla luodaan tilanteita, jotka näyttävät seksuaalisuuden ilmenemistä positiivisesti. Tämä kaikki siitä huolimatta, että taustatilanne on seksin ostaminen, eikä varsinaisesta rakkaudesta voi puhua, vai voiko? Jälleen palataan kysymysten esittämiseen.

Minäkertoja muistelee myös rankkaa menneisyyttään, lapsuuttaan, jolloin hän kasvoi republikaanivaltaisella alueella varsin tekopyhän isänsä vaikutuspiirissä. Isä on tuonut julki peittelemättömän halveksuntansa poikansa seksuaalista suuntautumista kohtaan ja heittänyt tämän ulos kotoaan. Myöhemmin kertojalle paljastuu tämän sisarpuolen selvittämien asioiden myötä, että isä on pettänyt toista vaimoaan, etsinyt seuraa deittisivustoilta ja valehdellut. Muistelun käynnistää isän kuolinvuoteeltaan lähettämä toive, että poika palaisi käymään tämän luona vielä kerran. Viha on kuitenkin edelleen liian suuri ylitettäväksi.

Vaikka kertoja joutuu konflikteihin Mitkon kanssa heidän hakiessaan suhteensa rajoja ja on välillä tapaamatta tätä jopa kaksi vuotta, hän ei pysty vastustamaan Mitkon palaamisia takaisin luokseen. Usein tällä on ainakin päällimmäisenä motiivina tarve rahalle, jota alkoholisoitunut ja ilmeisesti myös ilman vakituista asuntoa elävä Mitko alituiseen on vailla. Vaikeampaan suuntaan tilanne muuttuu, kun Mitko palaa päähenkilön luokse (tämän jo seurustellessa vakavasti toisen miehen kanssa) ja kertoo sairastuneensa sukupuolitautiin. HIV:stä ei sentään tällä kertaa ole kyse, ja hyvä niin, sillä sitä on käsitelty homoteemaisessa kirjallisuudessa jo ennestään paljon. Sairastuminen ajaa Mitkon silti aina vain vaikeampiin hankaluuksiin.

 "Mikä olisikaan tarpeeksi, pohdiskelin mielessäni, ja niin kuin monesti aiemminkin mietin mikä mahtaa olla se velvollisuudentunne joka joskus on niin kirkkaana mielessä ja joskus taas katoaa kokonaan, niin että välillä emme ole kenellekään mitään velkaa ja kaikki mitä annamme on liikaa, välillä velkamme taas tuntuu aivan määrättömältä."

Kaikki mikä sinulle kuuluu oli kirjana vaikeasti irti päästettävä. Vaikka se olisi ollut nopealukuinen sujuvassa etenemisessään ja vain 216 sivun pituudessaan, henkilöt ja heidän maailmansa tulivat niin läheisiksi, että lukemista alkoi hidastella jottei heistä tarvitsisi luopua vielä. Näin käy minulle harvoin. Onneksi kirja on nyt oma, sillä voin kuvitella haluavani lukea sen vielä joskus uudestaan. Greenwellin romaani on yksi kevään tärkeistä käännöstapauksista, ja odotan mielenkiinnolla, mitä Suomessa vieraileva kirjailija teoksestaan kertoo. Häntä voi kuulla ainakin huomenna 11.5. Kirjasto 10:ssä ja lauantaina 13.5. Helsinki Lit -festivaalilla Savoyssa.

Muissa blogeissa: Omppu (joka lahjoitti minulle kappaleensa tästä kirjasta, kiitos), Kirsi / Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Tuija, Arja