Tanssiva karhu 25: Pentti Holappa – Ankkuripaikka

Pentti Holappa: Ankkuripaikka (WSOY 1994)

Tämä kirjoitus on osa Ylen ja kirjabloggaajien yhteistyötä Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotisen taipaleen kunniaksi. Yle haastoi juhlavuoden alussa lukemaan palkittuja runokokoelmia. Löydät Ylen Tanssiva karhu -sivuilta myös muut bloggaukset palkituista teoksista.

***

Valitsin Pentti Holapan kokoelman Ankkuripaikka kirjoitukseni kohteeksi, koska Holappa on hyvin tuttu kirjailija ennestään, mutta tätä kokoelmaa en ollut häneltä vielä lukenut. Romaani Ystävän muotokuva ja runokokoelma Savun hajua ovat vaikuttaneet minuun paljon, kuten Holapan elämä ja kirjallinen sekä yhteiskunnallinen toiminta ylipäätään. Odotin Ankkuripaikalta maiden ja kansallisuuksien rajat ylittävää, moneen suuntaan kurkottelevaa ja ehkä alkuun vaikeatajuistakin tekstiä. Näitä kokoelma pitikin sisällään, mutta se on silti tunnelmaltaan hyvin erilainen teos kuin aiemmin lukemani Savun hajua.

Liikkeelle lähdetään pilvestä ja merestä. Puhuja puhaltaa ilmaan pilviä, jotka ovatkin sanoja. "Tulet lähemmäksi ja loittonet samalla", sanotaan, ja tämä kuvaa kokoelmaa hyvin. Se tulee välillä lähemmäksi, osuu, välillä runot loittonevat, menevät ohi. Holappa antaa ajatuksen lennähdellä, yhdistää yllättäviä asioita ja loikkaa välillä odottamattomiin paikkoihin. Nämä ovat runoja, jotka tuntuvat odottavan minulta tulkintaa, ja joskus vaatimus siitä rasittaa. En haluaisi tulkita vaan antaa mennä. Minua hämmentää, miksi juuri tämä nyt tuntuu vaativan. Kokeilen liukua, sanoittaa tunteita joita herää. "Rantakallio on", toteaa seuraava runo. Ehkä minun on hyväksyttävä oleminen itsessään. Kolmannesta runosta löysin kohdan, joka heti ensilukemalla resonoi niin vahvasti, että twiittasinkin sen.

"Totta, havainto ei selitä itseään, mutta useimmathan, ja myös minä, kuvittelevat enemmän kuin kokevat." (s. 9)

Holappa kuvaa kokoelman runoissa paljon luontoa ja eläimiä. Tuttuun tapaan maisemat vaihtelevat, ollaan mm. Ranskassa ja Kiinassa. On paljon hyvästejä, mutta toisaalta toivoa. Lempeää rauhaa, jota kokoelman nimikin henkii: tulee mieleen purjehtiminen ja kiireettömyys, kun voi olla ankkurissa. Nimiruno löytyy sivulta 55, ja se näyttää ensin karuja kuvia, "nokkakolareissa tehdään ruumiita" ja "suuri eläin syö pienemmän ja pieni suuren", sattuma ei tottele lakeja. Sitten tulee viisaita sanoja onnesta, miten se tarvitsee tuulensuojaa lepattaakseen sydämessä. Ankkuripaikka avautuu myrskyn silmän kohdalla: "pelkkä olemassaolo, ihme". Onko avain kokoelmaan olemisen ihmeessä, kuten viittasi jo toisen runon maininta rantakallion olemisesta? "Ankkuripaikkaa" seuraava runo on nimeltään "Nyt olen". Sen kohdalla alkoi tulkinta tulvia mieleen jo itsestään. Tuli ajatus aids-epidemian alkuvuosien jälkeisestä tekstistä, ajalta jolloin tauti ei ole ollut enää kuolemantuomio. Pahin pelko voi jo vähitellen väistyä, meri tyyntyy.

"Kuolema ei tietääkseni uhkaa ketään heistä, joille sydämeni värjyy, ja ahdistuksen kaivannoista noustuani laulan – laulaisin – jos olisi mahdollista, Ave Mooses tai Maria, Mohammed ja Siva. Kiitos, miehet!" (s. 56)

On hyvin mahdollista, että tulkintani on jälleen teokselle väkivaltaa. Pelon voittamiseen runo tuntuu antavan joka tapauksessa voimaa. Toinen teksti, joka tulee lähelle samastuttavana, on runo "Unilääkettä". Unettomuudesta kärsivälle on tuttua mutina, joka hiljaisuudesta tihkuu tajuntaan. Sitä moni ei kestä kuin huumattuna. Runon loppu on toiveikas: mieli tyhjenee lumen peittäessä muistin ja kun hyväksyy sen, että kukaan ei ohjasta aikaa. "Päivällinen" kertoo puhujan olevan eläkkeellä, siitä ehkä syntyy luopumisten teema, jota käsitellään kokoelmassa mm. koiran vanhuuden kautta. Vanheneminen tapahtuu puhujalle liukumalla, ja myös teoksen aikakäsitys tuntuu liukuvan. Rinnalla kulkee muita aikoja, ne ovat, vaikka samalla henkilökohtainen kuluu.

Ankkuripaikka on tyyliltään varsin perinteistä runoa, kun katsoo täältä 2010-luvun lopun näkökulmasta. Holappa oli uraansa aloitellessaan uudistaja, modernisti, mutta tämä myöhäisemmän tuotannon kokoelma tuntuu jo perinteisiin kiinnittyneeltä; aikaa oli kulunut yli neljä vuosikymmentä hänen debytoinnistaan. Proosan puolella tuli tämänkin jälkeen vielä kokeiluja, kuten rohkea ja kohuttu Ystävän muotokuva. Miellyttävää luettavaa Ankkuripaikka toki on. Ajatus kulkee yllättävissä hypähdyksissään omalla logiikallaan, jonka runon muoto mahdollistaa; syntyy uusia yhteyksiä, pohdintaketjuja. Lopuksi pitkä juna kuljettaa pois, sillä johonkin kaikki päättyy.

HS:n kritiikki Jukka Koskelaisen kirjoittamana luonnehti 18.9.1994: "Holappa noudattaa ankaraa ohjelmaa: lauseet etenevät kylminä toteamuksina, runot ovat muodoltaan tiukasti sommiteltuja. Kieli on kirkkaaksi hiottua eikä tee liian outoja temppuja. – – Luvattua kuolemaa on siis kokoelmassa kylliksi, mutta myös muistutus siitä, että kuolemaa sinänsä ei ole: sekin on olemassa vain kaikkea muuta vasten."

Kaikkea kirjasta -blogissa on myös kirjoitettu Ankkuripaikasta aiemmin tänä vuonna.

Juha Seppälä - Mr. Smith

Tämä bloggaus on osa kirjablogien ja Yle Kirjojen Suomi -hankkeen yhteistyötä, jossa jokaisesta Kirjojen Suomen kirjalistan teoksesta julkaistaan kirjablogiteksti.

Juha Seppälä – Mr. Smith (WSOY 2012)

"Minun on oltava vaativa, kovakin. Anteeksiantamaton en ole. Minun on kärjistettävä ja karrikoitava, jotta asiakkaalleni kirkastuisi hänen tilanteensa. Joskus minun on vaikutettava tapahtumien kulkuun jälkikäteen, kirjoitettava historiaa uusiksi, varsinkin jos pidän tapahtunutta kohtuuttomana. Jos tarvitaan Kekkosen avioton poika, teen sellaisen."

Juha Seppälän Mr. Smith otettiin Yle Kirjojen Suomi -teoslistalle perustelujen mukaan ihmisen loputtoman ahneuden havainnollistajana. Teoksen todettiin kertovan talouselämän ankarien lainalaisuuksien vaikutuksesta ihmisiin luonnolakien tapaan. Kaikenlaista kauppaa romaanissa käydäänkin halki aikakausien. Mystinen kertojahahmo, mihinkään sitoutumaton ja juurettomuutta poteva Mr. Smith ratkaisee ihmisten ongelmia korvausta vastaan. Samalla häntä mietityttää isoisän vanha romaanikirjoitus, josta on jälkipolville säilynyt vain kustantajan hylkäyskirje.

Talouden lainalaisuuksien ohelle vähintään yhtä merkittäväksi elementiksi kohosi kirjaa lukiessani nimenomaan etsiminen. Tuo ikiaikainen kaunokirjallisuuden teema kuljettaa romaanin henkilöitä eri tavoin lopullisten päämäärien ollessa kuitenkin hieman hämärän peitossa. Isoisän, Karjalan Kannaksella ahkerasti erilaisia tavaroita ja palveluita kaupanneen herra Schmidtin, katoaminen kuvioista on jättänyt Mr. Smithin mukaan jälkensä tämän omaan isään, jonka kautta taakkaa on siirtynyt ilmeisesti Smithiinkin. Kaikki tuntuu keskittyvän Viipuriin ja siellä tiettyyn taloon, jossa isoisä perheineen on jonkin aikaa asunut. Taloon kytkeytyvät merkillisten sattumien kautta myös kirjan muut henkilöt. Näitä ovat eläköitynyt, median murrosta päivittelevä päätoimittaja Orvo Manninen sekä tämän poika, vastapainoksi uudenlaisten medioiden maailmassa sukkuloiva älypuhellinsovellusten kehittäjä Erno Manninen. Kriisiin joutunut kirjailija Erkka Torro päätyy myös Mr. Smithin asiakkaaksi, ja tällöin käsitellään kirjallisuuden ja kirjailijan suhdetta (jota olen itsekin pohtinut jokin aika sitten blogipostauksessani) hillittömän herkullisella tavalla – seuraa ryöpytys, jossa saavat osansa media, kustannusala ja monet muut kirja-alan toimijat. On hauskan ironista, että juuri aamu-tv:n kirjaohjelmaa pitkään juontaneet toimittajat ovat valinneet listalleen teoksen, jossa paasataan näin rajusti kirjajulkisuudesta. Kirjallisuusblogin pitäminen mainitaan myös!

   "Hän koki tulleensa tiensä päähän, hän oli luullut valehdelleensa tarpeeksi, tehnyt kirjoittamisestaan teollisen formaatin sovelluksen. Hänelle kerrottiin, että hänen piti nyt mennä lukijoiden eteen, yhä lähemmäs, antautua kontaktiin näiden kanssa, antaa heidän koskettaa itseään. Hän oli vieraillut muutamissa talk show- ja aamu-tv-lähetyksissä, mutta oli kiusaantunut sekä omasta että juontajien puolesta.

   Kirjallisuusblogissa hän naputteli jäykin sormin lyhytsanaisia vastauksiaan. – – Kysyttiin sitä, mistä hänen teoksessaan oli perimmiltään kysymys, eikä hän voinut menetellä kuin Schubert, joka moisen kysymyksen kuultuaan soitti teoksensa uudelleen."

Teoksen henkilögalleriaan kuuluvat myös itseään ja onneaan aktiivisesti etsiskelevä Briscilla ja alkoholisoitunut, tekemissään hämärissä purkutöissä asbestille altistunut ja siihen kuolemassa oleva Rane. Heidän tiensä kohtaavat hetkeksi, mutta katoavaista on onni. Briscilla oli kohdannut markkinoiden merkityksen omalla kohdallaan teini-iän festarireissulla, jossa telttakylä, kuten maailma myöhemmin, oli kiinnostunut vain hänen paljaasta alapäästään. Sen jälkeen miessuhteet ovat olleet toivottomia, ja ikää vain kertyy lisää. Pubeissakin aletaan hakea viereltä tanssimaan nuorempia. Briscilla kulkee kahta tietä sukuvietin ja minävietin viemänä, eikä niiden välillä harhailu ole tuottaakseen tulosta. Kauneuden katoaminen on lopulta Briscillan suuri ongelma, ainakin Mr. Smithin mielestä kun hänkin tietysti osuu Briscillan tielle. Mitä jää ihmiselle, kun hän menettää nuoruutensa?

Kirjablogien ja Kirjojen Suomen yhteistyötä esittelevässä postauksessani myönsin, että en ollut aiemmin lukenut Juha Seppälän kirjoja. Nyt Mr. Smithin luettuani mielipiteeni on, että Seppälä on kertojana selkeästi mestarillinen. Hän pitää hienosti hallussa romaanin näkökulmien mosaiikin, rihmaston lailla kurkottelevan ja yhteyksiä luovan, osittain sisäkkäinkin asettuvan kokonaisuuden. Kertojaäänet vaihtuvat eleettömästi hahmojen minäkerronnasta kaikkitietävyyteen, vai onko ääniä sittenkin lopulta vain yksi, kaiken keskiössä ja eri aikatasoissa liikkuvan Mr. Smithin? Arvostan myös Seppälän taustatutkimusta erityisesti talouden rakenteisiin ja Itä-Karjalan historiaan sekä siellä käytyyn kauppaan perehtymisessä. Tekijän hankkima tieto on yhdistelty osaan suurta kertomusta tavalla, jollainen on sujuvuudessaan aina ihailtavaa. Romaanin rakenne ja tarinan käänteet on luotu ammattikirjailijan varmuudella. Seppälä uskaltaa myös ottaa kantaa, saarnatakin, näyttäessään miten asiat ovat menossa nykymaailmassa kohti sekasortoa ja toivottomuutta. Talous on nostettu korokkeelle ja rahoitusmarkkinat ovat se asia, joka säilyy turvallisena ja kaatumattomana silloinkin, kun kaiken muun annetaan kaatua ja romahtaa. Jos haluaa jäädä henkiin, kun muu maailma lakkaa olemasta, kannattaa mennä pankkiholviin, jossa käyntiä verrataan hetken viettämiseen ikuisuudessa. Henkilöiden välisissä suhteissakin törmätään maailman epäreiluuksiin.

"Hän ymmärsi, ettei voinut antaa miehelle yhtään ylimääräistä sen palkkion lisäksi, joka tälle työnvälitystoimiston kautta järjestetystä työstä maksettiin. Donald olisi katsonut rahoja hänen kädessään, sitten hänen silmiinsä, ja sitä katsetta Erno ei olisi kestänyt."

Vaikka maailma on ankara ja hyvinvoinnin osalta pahasti jakautunut, ei Seppälä ole unohtanut kirjastaan huumorin pilkahduksia eikä toivoa. Jälkisanat kertovat, miten hahmoille lopulta käy, ja kuten takakansi lupaa, joku etsijöistä myös löytää. Olo ei jää ahdistuneeksi, vaikka maailmamme on mitä on.

Katso myös:
Mr. Smith vapaasti luettavana e-kirjana
Yle Kirjojen Suomi
Hankkeen Facebook-sivu
#kirjojensuomi
Kirjablogit ja 101 kirjaa

Kirjablogit ja Yle Kirjojen Suomi yhteistyössä 3.1.2017 alkaen

Kuten lienee monilla jo tiedossa, kotimaiset kirjablogit tekevät yhteistyötä tänä vuonna Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen kanssa! Kirjablogeissa siis julkaistaan ympäri vuoden postauksia 101 kirjaa -listan teoksista. Itse päädyin mukaan viime metreillä, kun ystävällisesti pyydettiin, sillä en varmaan vielä ollut edes aloittanut kirjabloggaustani silloin, kun yhteistyötä on jo alettu suunnitella. Todella mukavaa kuitenkin, kun pääsin mukaan!

Tekstiluolassa julkaisen siis 24.1.2017 blogitekstin Juha Seppälän romaanista Mr Smith (WSOY 2012). Koska hyppäsin mukaan projektiin niin viime tipassa, hankin kirjan itselleni kirjastosta vasta eilen, mutta aloitan lukemisen tänään ja ehdin varmasti kirjoittaa teoksesta hyvissä ajoin. Romaani on ensimmäinen lukemani kirja Seppälältä, vaikka olen tiennyt hänet kirjailijana jo pitkään ja eräs toinen hänen kirjoistaan onkin jo hyllyssäni. Hyvä siis, että tuli lopullinenkin sysäys lukemisen aloittamiseen tätä kautta! Voit katsoa Kirjojen Suomi -sivustolta jo artikkelin Seppälän romaanista.

Mistä Kirjojen Suomi -hankkeessa ja 101 kirjan listassa lopulta on sitten kyse? Tässä valaistaan asiaa:

Millainen Suomi välittyy kaunokirjallisuudestamme sadan vuoden ajalta? Kirjojen Suomi tutkii, mitä itsenäisyyden ajan kirjat kertovat maastamme ennen ja nyt, ja miten asiat ovat muuttuneet aikojen saatossa.

Kirjojen Suomen sisarussarjoissa Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa käsitellään satayksi kirjaa – kirja jokaiselta vuodelta. Kirjat ovat Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin valitsemia. Valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia vaan joukossa on paljon yllätyksiä. Kaikki kirjat kertovat jotakin kiinnostavaa Suomesta itsenäisyyden aikana.

Loppuvuoden saamme siis lukea kiinnostavia bloggauksia kirjoista koko itsenäisyyden ajalta aina nykypäivästä vuonna 1917 julkaistuun kirjaan asti! On erityisen kiehtovaa nähdä, millaisena nykylukijat näkevät vanhat, aikanaan paljon luetut, puhutut ja kohututkin teokset. Olen saanut myös päivätyössäni tehdä yhteistyön kautta sisältöä tähän hankkeeseen liittyen jo pitkään, ja on hienoa nähdä viimein vastaanotto lukijoiden keskuudessa.

Hyvää vuotta 2017 kaikille kirjallisuuden ystäville! 

Katso myös:
Yle Kirjojen Suomi
Hankkeen Facebook-sivu
#kirjojensuomi
Kirjablogit ja 101 kirjaa