Elina Rouhiainen - Muistojenlukija

Elina Rouhiainen – Muistojenlukija (Tammi 2017)

"Hän ei tiennyt, miksi hän näki ihmisten muistot lintuina. Niin vain oli aina ollut. Kun linnut olivat alkaneet kieppua isoäidin ympärillä, Kiuru oli heti ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Aluksi hänen oli onnistunut napata osa linnuista kiinni ja houkutella ne palaamaan takaisin, mutta joka kerta heidän tavatessaan lintuja oli ollut enemmän ja enemmän, ja hyvin pian Kiurun tehtävä oli käynyt ylivoimaiseksi."

Elina Rouhiaisen romaani Muistojenlukija aloittaa Väki-nimisen sarjan, ja kirja on ehtinyt napata jo Topelius-palkinnon sekä ehdokkuuden Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Blogistanian Kuopus -äänestyksessä teos tuli toiseksi. Topelius-palkinnon napanneisiin kirjoihin minun ei ole tähän mennessä tarvinnut lukijana pettyä, vaan palkitut ovat selvästi edustaneet kotimaisen nuortenkirjallisuuden kärkeä ollen erittäin laadukkaita teoksia. Muistojenlukija osoittautui heti ensisivuilta alkaen loistavaksi romaaniksi, joka kaappasi kainaloonsa ja näytti monitasoisen maailman, josta ei olisi viimeisillä sivuilla malttanut luopua.

Romaanin alkukohtaus on dramaattisen prologin jälkeen heti vaikuttava, kun päähenkilö, 16-vuotias Kiuru, on kuolemaa tekevän isoäitinsä sairasvuoteella ja katsoo, miten tämän muistot karkaavat pois lintuina. Romanisukuun kuulunut isoäiti on sairastanut alzheimeria, ja seuraavassa kohtauksessa Kiuru on hänen hautajaisissaan. Palatessaan niiden jälkeen kotiin Kiuru käyttää taas erityisiä kykyjään ja nappaa tummalta pojalta linnun muodossa esiintyvän muiston, mutta yllättäen poika huomaakin mitä Kiuru tekee, vaikka niin ei pitäisi käydä. Kiuru karkaa paikalta, mutta selviää ettei hän ei ole päässyt pakoon noin vain – poika on onnistunut pääsemään hänen uniinsa, ja lopulta Kiuru päätyy Shangri-La'ksi nimettyyn vallattuun taloon, jossa tutustuu joukkoon nuoria ihmisiä, joilla myös on omanlaisiaan voimia. Paikassa majailevat romaniveljekset Dai ja Nelu sekä intialaistaustainen Bollywood, joka identifioituu genderqueeriksi. Mainittu sana on herättänyt joissakin hämmennystä esiinnyttyään kirjan takakansitekstissä, mutta asia on erittäin luonteva, kun siihen perehtyy. Kiurun lapsuudenystävällä Samuelilla, johon Kiuru on huomannut kehittäneensä vahvempiakin tunteita, on myös oma voimansa. Mutta mikä onkaan Väki, ja miten uusia ystäviä löytänyt Kiuru suhtautuu uudenlaiseen, äkillisesti vauhdikkaammaksi muuttuneeseen elämäänsä viihdyttyään siihen asti pääosin kirjojen maailmassa?

"Kiuru ei ollut missään nimessä onneton – useimpina päivinä hän oli harvinaisen tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli – mutta hänellä ei ollut myöskään vaikeuksia myöntää itselleen, ettei hän ollut kovin hyvä elämään. Päättämään, kuka oikeasti oli ja puskemaan sen tiedon kanssa eteenpäin. Hän oli kuitenkin oppinut niksin, jolla ongelma oli kierrettävissä: jokainen kirja oli portti elämään, jossa oltiin tapahtumien keskipisteessä. Lukiessaan Kiuru saattoi olla joku, joka tiesi, mitä oli tekemässä."

Rouhiainen on kirjoittanut teoksensa kirkkaan selkeällä proosalla, joka ei selittele mitään ylimääräisiä. Lauseet ovat välillä moniulotteisen arvoituksellisia. Kerronnan jännitteet rakentuvat intensiivisesti ja taiten. Kirjan juonikuviot sekä yllättävät että eivät – vaikka kyseessä on urbaaniksi fantasiaksi kuvattu tyylilaji, mukana on myös perinteisempiä realistisen nuortenkirjan elementtejä, ja kirjailijan onnistuneet kerrontaratkaisut saavat kuvauksen tuntumaan erittäin tuoreelta. Henkilöhahmoista on luotu kiinnostavia, ja esimerkiksi päähenkilö Kiurun pohdiskelut menevät juuri sopivan syvälle hänen luodatessaan itseään ja ihmisiä ympärillään. Pidin kovasti siitä, miten Kiurun lukuharrastus on teoksessa esitetty: hän rakastaa kirjoja, mutta esille tuodaan myös se, että ne eivät tarjoa "pakettiratkaisuja" elämän ongelmiin ja ihmisten kanssa selviytymiseen. Elämässä noudatetaan monesti erilaista logiikkaa kuin kirjojen maailmassa. Teoksen miljöökuvaus on virkistävää, sillä suomalaista lähiöympäristöä on nykykirjallisuudessa harvoin kuvailtu samanlaisella kotiseuturakkaudella. Kunnianpalautus lähiölle! Juonenpunonta ja henkilöiden välisen dynamiikan rakentelu toimivat myös mainiosti. Eri osa-alueet pelaavat yhteen kunnioitettavan hienosti.

"Kiuru joutui tunnustamaan itselleen, että oli alussa pitänyt Bollywoodia jonkinlaisena yhden hengen show'na – koskaan ei tiennyt, oliko mikään siitä totta, mutta aina toivoi, että olisi. Mutta ehkä Bollywood olikin tismalleen se, kuka hän näyttikin olevan. Ei enempää eikä vähempää."

Muistojenlukija on kirja, jota voi suositella monenlaisille lukijoille – se on tiukasti ajassa kiinni, mutta varmasti säilyttää arvonsa vielä pitkään. Olen tiiviiden kirjojen ystävä, ja harva lähes 400-sivuinen kirja on pitkään aikaan saanut minut mukaansa näin, että lopun lähestyessä en malttaisi luopua siitä ja odottaa seuraavaa osaa. Mietin, mikä on se elementti, joka juuri tässä teoksessa sai koukutettua näin. Kyse ei ole juonen cliffhangereista tai muusta kikkailusta, vaan siitä että romaani on todella hyvin kirjoitettu ja sen pohdinnat monitasoisia tehden tarinasta samastuttavan myös esim. tällaiselle melkein kolmekymppiselle lukijalle. Toivotan teokselle menestystä Tulenkantaja-palkinnon finaalissa, kyllä tällaista kelpaisi meiltä maailmallekin viedä.

Muissa blogeissa: Kujerruksia, Lukijan roolissa, Mustetta paperilla, Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka (Tässä ekalla Google-hakusivulla vastaan tulleet, bloggauksia on vielä paljon lisää! Hienoa.)

Muriel Barbery - Haltiaelämää

Muriel Barbery – Haltiaelämää (Gummerus 2016), alkuteos La vie des elfes (2015). Suomeksi kääntänyt Lotta Toivanen.

"Sen lisäksi hänessä oli hienoista surumielisyyttä niin kuin sieluissa, joiden käsityskyky yltää yli älyn ja jotka tietyistä vihjeistä – joita on kaikkialla, myös tytön suojatuissa mutta köyhissä kasvuoloissa – aavistavat maailman tragediat."

Ranskalaiskirjailija Muriel Barberyn uutuus Haltiaelämää päätyi lukulistalleni yksinomaan siksi, että olin muutama vuosi sitten ihastunut hänet maailmanmaineeseen nostaneeseen Siilin eleganssiin niin paljon. Kuten kirjaa minulle suositellut kaverini silloin totesi, tuo kirja oli suorastaan "päräyttävä". Haltielämää osoittautui jo kuvauksen perusteella erilaiseksi kirjaksi – se olisikin genreltään fantasiaa. Mikäs siinä, mielelläni luen hyvältä kirjoittajalta myös fantasiaa, tuumin.

Kirjan alku vaikuttaa kiinnostavalta ja lupaavalta. Ranskassa asuva Maria ja Italiassa asuva Clara varttuvat kasvattivanhempien luona ja osoittautuvat jo pieninä hyvin poikkeuksellisiksi yksilöiksi. Maria kuulee luonnon ääniä ja kommunikoi eläinten kanssa, Clara osaa vaistomaisesti soittaa pianoa kuin aikuinen virtuoosi. Pikku hiljaa paljastuu, että on olemassa haltioiden maailma, johon tyttöjen elämät ja kohtalot kietoutuvat vahvasti. Barbery kertoo tarinaansa värikkäästi kuvaillen ja elävin kielikuvin. Tähän liittyy kuitenkin sitten se mutta...

Kirjan edetessä alkaa tuntua, että sen värikkäitä ilmauksia sisältävä kielenkäyttö ei vie tarinaa eteenpäin sujuvasti, vaan sen takaa joutuu kaivamaan esiin sen, mitä on oikeasti tapahtumassa, mitä kirjan henkilöt tuntevat, minkälaisia he pohjimmiltaan ovat... Kerronta leviää lukuromaanimaiseksi korulauseiden ripotteluksi (jep, lukuromaaneiksi kuvatut teokset eivät yleisesti ottaen ole suuria suosikkejani), eivätkä ajatukset tunnu kirkkailta, vaan ne ikään kuin hautautuvat siihen usvaan, joka kirjassa esittää myös suurta osaa. Filosofianopettajakin työskennellyt Barbery saa toki ajoittain kiteytettyä ajatuksia maailmanmenosta hienosti.

"Kun isä ja poika näkivät toisensa ensi kerran, he inhosivat toisiaan sydämensä kyllyydestä ja peruuttamattomasti – ja niille, jotka ihmettelevät, miten niin nuori sielu saattoi vihata niin palavasti, muistutettakoon, että lapsuus on haave, jota katsoessamme ymmärrämme sen mitä emme vielä tiedä."

Keskiössä olevien kahden tytön lisäksi teoksessa seikkailee paljon henkilöhahmoja, joita en lukijana oikein päässyt lähelle, eivätkä heidän kohtalonsa juuri onnistuneet koskettamaan – kokemus on siis aivan päinvastainen kuin Siilin eleganssin kanssa. Vaikka nämä kaksi ovatkin hyvin erilaisia kirjoja, silti muutos on hämmästyttävä. Tämän kirjan suurena teemana on esittelytekstien mukaan se, että "vastaus ihmiskunnan eheytymiseen on jälleenlöydetty yhteys luontoon, yliluonnolliseen ja runolliseen hurmioitumiseen". Ok, tarinan taustalla oleva suurempi filosofia nousee kyllä esiin muutaman kymmenen viimeisen sivun aikana. Siihen mennessä olin kuitenkin ehtinyt turhautua jo useampaan kertaan, eikä suuremmin jaksanut kiinnostaa, vaikka luonnon ja sään elementtejä vellova, hyökyvä ja kohiseva kuvaus kuinka yrittää ravistella lukijaa.

Sanoisin, että yhdestä viiteen asteikolla tämä olisi sellainen kolmen tähden kirja. Paljon hyviäkin juttuja, mutta kokonaisuus jää latteaksi ja lukukokemus keskinkertaiseksi. Olen tottunut odottamaan lukemiltani kirjoilta enemmän. Barbery kirjoittaa kuulemma tälle teokselle jatkoa, ja luulen, että joudun jättämään sen suosiolla hyllyyn.