Johannes Anyuru - He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru – He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018), alkuteos De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (Norstedts 2017). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.

”Yksi. Hän ei muista omaa nimeään. Kaksi. Hän ei muista omia vanhempiaan, jotka on hänen oletuksensa mukaan murhattu. Kolme. Kun hän katsoo itseään peilistä, hän näkee väärät kasvot. Neljä. Hänestä tuntuu juuri nyt, kun hän katsoo yleisölle esiteltävää kuvaa, voimakkaasti siltä että hän on ollut samassa tilanteessa aiemminkin, että käynnissä on paraikaa historiallisesti tärkeä tapahtuma.”

Johannes Anyurun romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin kuului kevään eniten odottamiini käännösuutuuksiin. Sen lisäksi, että kirja sai ”Ruotsin Finlandian”eli August-palkinnon, sen aihe on rohkea. Visio yhteiskunnasta, jossa terrori-isku on saanut Ruotsissa aikaan suuren muutoksen: uskontoaan harjoittavat muslimit on eristetty yhteiskunnasta ghettoon valvonnan alle, ja he saavat rangaistuksia menettäen kansalaisoikeuksiaan, jos eivät allekirjoita länsimaisten arvojen mukaisia nk. kansalaissopimuksia. Paitsi että ei ole yksiselitteistä, tapahtuuko tämä kirjankaan todellisuudessa. Tavallaan se on fiktiota fiktion sisällä, kirjoitettu papereille jotka kirjassa päähenkilö-kertojana oleva kirjailija saa mielisairaalaan suljetulta naiselta, joka oli mukana mainitussa terrori-iskussa. Nainen väittää tulleensa tulevaisuudesta ja kääntäneensä tapahtumien suunnan kesken iskua, jotta dystopiatodellisuus ei toteutuisi.

"Kannoin sisälläni sirpaleita toisesta maailmasta, toisenlaisesta kieliopista, jonka mukaan aika ja tila hahmottuivat."

Anyurun romaanissa on siis mukana maagisrealistinen juonne. Nuori nainen sanoo tietoisuutensa siirtyneen uuteen ruumiiseen. Todettu tosiasia on, että nainen on kokenut kidutusta pahamaineisessa paikassa, mutta hän sanoo ettei ole henkilö jolle hänen ruumiinsa kerrotaan kuuluvan. Todellisuudet ja aikatasot limittyvät, kun kirjailija lukee naisen kirjoittamaa elämäntarinaa, joka on samalla kuvaus apartheid-yhteiskunnaksi muuttuneesta Ruotsista. Romaanin sanoman kannalta ei ole olennaista, mikä kertomuksessa on todella tapahtunutta ja mikä jotakin sellaista, joka voisi tapahtua. Mihin suuntaan yhteiskunta saattaa lähteä, ja kenestä se on kiinni, lähtevätkö asiat vierimään hyvään vai huonoon suuntaan? ”Kummakirjallisen”  tasonsa ansiosta teoksesta pitävät varmasti myös monet spekulatiivisen fiktion ja maagisen realismin ystävät. Kotimaisista kirjailijoista mieleen tulevat lajin puolesta Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo – jälkimmäisen tuotannosta mielleyhtymiä syntyy myös teemojen käsittelyn tasolla Auringon ydin-romaaniin, jonka esittämässä vaihtoehtohistoriassa naiset on jalostettu kahdenlaisiksi. Anyurun romaanin kieli on hyvin vaikuttavaa, hän osaa proosassaan kiteyttää asioita monimerkityksisiin lauseisiin runon logiikalla. Ajoittain, esimerkiksi terrori-iskun käänteiden kuvauksessa, juonta kuljetetaan suoremmalla kerronnalla. Kerronnan tyylit sulautuvat toisiinsa kirjassa taitavasti. Suomenkielinen käännös on myös laatutyötä.

   ”Etkö lue lehtiä?” mies kivahti, enkä osannut tulkita, oliko hän aidosti vihamielinen vai yrittikö hän vain suojautua häpeältä, jota tunsi minun katseeni edessä ja kaiken sen tiedon, jota minulla oli hänestä. Hänen ruumiistaan.
   ”Teille tehtiin erilaisia kokeita. Teitä kidutettiin. Haluaisitko kertoa siitä?”
Hän tuijotti hämärässä leijuvaa savukiehkuraa katseella, joka näytti ilmaisevan että jokainen kivi, jokainen hiekanjyvä oli keskeltä halki. Vastaamisen sijaan hän luki tytön tarinaa.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on teos, jota on turha kirjoittaa analysoimalla puhki. Se tarjoaa paljon pohdittavaa, herätteitä sinkoilee eri suuntiin. Tällaisen lukeminen on hyvin tarpeellista ympärillämme jatkuvasti tapahtuvan keskustelua esittävän hölinän jälkeen. Ei tämä sentään ole mikään pamfletti, vaan romaani ja esittää kysymyksiä, kuten sen tyylilajissaan kuuluu. Hieno teos, monikerroksinen, ja vaati ainakin minulta välillä palaamista taaksepäin, käymään läpi luettua ja mitä sillä sanotaan, kaikkia niitä mahdollisuuksia. Meillä on maailmassa paljon erilaisia mahdollisuuksia, tulevaisuudellakin on, sitä kirja varmaankin kaikkein eniten sanoo. Mutta minun kuvani tästä ei ole ainoa, lue itse. Meni muuten melkein kylmät väreet, kun äsken tajusin, että olen julkaisemassa tästä postausta juuri tänään. Älkää tuottako maailmaan turhia kyyneleitä. Hyvää äitienpäivää!

Teos blogeissa ja kritiikeissä: Kirsin Book Club, Lukuisa, Ruskeat Tytöt, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara, Tuijata, Reader, why did I marry him?, Kouvolan Sanomat, Kosminen K (ja lisääkin linkkejä Googlella tulee)

Lena Andersson - Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson – Omavaltaista menettelyä (Siltala 2014), alkuteos Egenmäktigt förfarande (2013). Suomeksi kääntänyt Sanna Manninen.

"Kun elämä on kääntynyt kärjelleen, on suunnistettava häpeän ja kunnian perusteella, sillä sitten kun alkaa ahdistaa, on helpottavaa tietää ettei ole jättänyt varmoja jälkiä. Aina voi kieltää. Vaikka ei riisuisi takkia sisällä tai vaikka vaikuttaisi kömpelöltä ja hermostuneelta, ne eivät ole todisteita samalla tavalla kuin sanat. Enintään aihetodisteita. 

Ester Nilsson, joka ei tavallisesti piitannut häpeästä ja kunniasta, koska ne tekivät ihmisestä muiden mielipiteiden orjan, mietti nyt, miten paljon voisi riisua ulkovaatteita paljastamatta rakkauttaan."

Olen havahtunut siihen, että tunnen lukijan ominaisuudessa melko kehnosti ruotsalaista nykykirjallisuutta. Edes "Ruotsin Finlandian", August-palkinnon, saaneita teoksia olen lukenut muistaakseni vain pari. Kirjasto 10:n ilahduttavan aktiivisesti käytössä olevasta kirjankierrätyshyllystä löysin taannoin pokkarina Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä -romaanin, joka sai August-palkinnon 2013. Oli sopiva hetki aloittaa perehtyminen Anderssonin tuotantoon. Hän on ollut Ruotsissa tunnettu erityisesti kriittisistä kolumneistaan, ja sekä rakkausromaanin julkaisu että sen saama August-palkinto ilmeisesti yllättivät ruotsalaiset. Andersson on myöntänyt, että Omavaltaista menettelyä pohjaa paljon hänen omiin kokemuksiinsa, mutta kieltänyt sen olevan avainromaani.

Kirjan pääosassa "seikkaileva" Ester Nilsson on 31-vuotias esseisti ja runoilija, joka on elänyt vuosia mukavassa ja ihan hyvin toimivassa parisuhteessa. Hän saa tehtäväkseen esitelmän taiteilija Hugo Raskista, tutustuu sekä Raskin tuotantoon että taiteilijaan itseensä, ja jalat lähtevät alta, saa jäädä parisuhde ja kaikki, kun hullaantuminen iskee. Melko tavallinen tarina ja näitä sattuu, eikä silloin tunteilleen ja niistä seuraaville asioille usein mitään voi. Esterin ja Hugon rakkaussuhde alkaa pitkillä keskusteluilla, he puhuvat ja puhuvat, aloittavat lopulta myös intiimin fyysisen suhteen, mutta pian alkavatkin jo ongelmat. Ester tuntuu olevan jatkuvasti epävarma, kuin veitsenterällä, eikä hän saa kiinni Hugon tunteista, ei löydä selitystä tämän teoille. "Ystäväkuoro" yrittää auttaa parhaansa mukaan elämänohjeillaan, ja Ester pyrkii aktiivisesti hakemaan heiltä tukea, mutta usein apu tuntuu jäävän hänelle vähäiseksi, sillä Ester ei lopulta kuule eikä näe muuta kuin oman rakkautensa, kaipuunsa, pakottavan tarpeensa.

"Tähdet säkenöivät malttamattomasti, lähes tunkeilevasti. Joka tupakkatauolla Ester seisoi hieman lähempänä. Hugo sanoi, että hänen pitäisi lopettaa tupakointi, ettei hän oikeastaan polttanut. Esterin mielestä oikeastaan oli kummallinen sana. Milloin ihminen ei oikeastaan tehnyt jotakin vaikka samaan aikaan teki sitä täyttä päätä? Hän halusi koskettaa Hugoa. Hän mietti, jäisikö Hugo yöksi rakastelun jälkeen vai lähtisikö kotiin keskellä yötä."

Ester Nilssonin toivoton rimpuilu Hugo Raskin kanssa oli turhauttavaa katsottavaa. Ester tietää, että suhteesta ei tule enää mitään, ystävät kertovat samaa ja hän kertoo itselleen päässään usein samaa, mutta toivo herää aina, kun hän tulkitsee jonkin positiivisen merkin. Hugo osoittautuu ihmissuhteissaan laiskaksi, haluaa päästä helpolla ja vaikuttaa usein pelästyvän Esterin ehdotonta kiintymystä, mutta silti herättää tässä toivoa aina uudestaan ja uudestaan. Kirjassa todetaan, että Hugolla on valta, tällä ei ole mitään menetettävää, ja siksi nämä vain ystävällisiksi tarkoitetut eleet helpottavat Hugon omaa oloa ja omaatuntoa, mutta Esterin ne syöksevät kuukausien edistyksen ja ylitsepääsemisen jälkeen taas kiduttavan ja sisältä syövän toivon hampaisiin. Kuten sanoin, turhauttavaa!

Omavaltaista menettelyä on kieleltään selkeä ja helposti luettava, se ei kätke merkityksiään. Kuvauksia esimerkiksi miljööstä ja tapahtumista luodaan hyvin vähäsanaisesti. Kirjoittajia aina ohjeistetaan näyttämään eikä selittämään, mutta minusta tämä kirja kyllä nimenomaan selittää ja alleviivaa usein (mihin saattaa vaikuttaa se, että kertoja liikkuu paljon Esterin ajatuksissa ja erilaisissa pähkäilyissä). Hyviä oivalluksia ja kiteytyksiä rakkaussuhteista kirjassa kuitenkin tehdään monesti.

"Kiihtyneessä mielentilassaan Ester ei kyennyt ymmärtämään, että lausahdukset saattoivat olla kevyitä kuin tuhka ja yhtä hiiltyneitä. Niitä heiteltiin leväperäisesti, ne laskeutuivat, leijailivat. Sanat eivät olleet aikomusten ja totuuksien painavia monumentteja. Ne olivat ääniä, joilla täytettiin hiljaisuutta."

Ester on hahmona ristiriitainen, mikä tekee hänestä myös mielenkiintoisen. Hän on tavallaan puheissaan itsevarma, luottaa älykkyyteensä ja keskustelutaitoihinsa, mutta siihen nähden hän on sosiaalisesti melko kiusallista seurattavaa. Ester tekee omituisia heittoja väärissä paikoissa, tuppautuu ja on epäkohteliaskin, mikä tietysti myös ilmentää hänen epätoivoaan ja päätymistään rakkautensa sokaisemaksi ja "hölmistämäksi". Hugo ei lopulta ole hahmona läheskään yhtä moniulotteinen – lähinnä vain arkkityyppi taiteilijapersoonasta, joka on vielä viisikymppisenäkin sitoutumiskyvytön ja ihmissuhteissaan vastuuton.

Romaani jää lopulta lukukokemuksena positiivisen puolelle. Vaikka se usein rasittaa, se myös saa ovelasti kiinnostumaan henkilöistään ja kokemaan heitä kohtaan sympatiaa. Tuli sellainen olo, että tekisi mieli lukea myös kirjan itsenäinen jatko-osa Vailla henkilökohtaista vastuuta, jossa on myös sama päähenkilö, mutta en tiedä kestäisinkö enää toista yhtä turhauttavaa epätoivoisen ja pitkälti yksipuolisen rakastumisen kuvausta. Jos lukeminen alkaa tuntua junaonnettomuuden katsomiselta lähietäisyydeltä, jää kirja kyllä kesken.

Osallistun blogissani vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteeseen, mutta tätä kirjaa en ota vielä siihen mukaan, sillä luin tämän kokonaan viime vuoden puolella.