Laura Gustafsson - Pohja

Laura Gustafsson – Pohja (Into 2017)

"Olen susi joka kokeilee koiran elämää. Kannan kilisevää kaulapantaa ja konttaan. Kahleet kolahtelevat lankkulattiaan. Minusta putoavat pois käytöstavat, itsetietoisuus ja pelko. Vain vaisto jää. En voi ajatella muuta kuin sitä, mikä tapahtuu. Enkä ajattele sitäkään."

Ruumiillisuudesta kaunokirjallisuudessa on puhuttu viime aikoina melko paljon. Aihetta onkin käsitelty kiinnostavasti, ja sen on ottanut avattavaksi myös Laura Gustafsson uudessa romaanissaan Pohja, jossa kirjailija avaa ruumiin myös konkreettisesti, eri fontilla painetuissa pätkissä: "Kallo avattu. Toksiset fantasiat kasvaneet kiinni aivokudokseen. Pitkälle edennyt puoliautomatisoitunut itsetuhomekanismi, aktiivinen. Melankolinen kysta vasemmassa aivolohkossa, lähetetty laboratorioon." Teos on siis autofiktiivinen. Gustafsson kertoo alkusanoissa: "Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa." Itsensä likoon laittaminen on kannattanut myös kirjallisesti, sillä Pohja on erittäin vaikuttava ja vahvalla osaamisella kirjoitettu teos.

"Olen ahdistunut, koska kuvittelen että ihmiselämän mielekkyys perustuu suunnitelmiin ja tavoitteisiin. Kuvittelen muiden tekevän työtä saavuttaakseen pitkän ja lyhyen aikavälin päämääriä. Kuvittelen aktiivista pyrkimystä kohti järjestystä, pois kaaoksesta. Voin olla väärässä, ja silloin ahdistukseni on tarpeetonta, koska kukaan ei pysty parempaan kuin minä paitsi kohtuuttomimmat ylisuorittajat. Joka tapauksessa ahdistukseni on turhaa, koska minä en pysty parempaan kuin minä. En pysty ylittämään itseäni, koska sehän on jo fyysisesti mahdotonta, enkä uskalla tehdä edes kuperkeikkaa."

Naisruumiillisuutta proosassa olen pohdiskellut esimerkiksi Lispector-postauksessani, mutta Gustafsson menee kirjassaan hyvin käsinkosketeltavalle (ja sitä kosketteluahan tapahtuu) tasolle. Samalla hänen kielensä on kuitenkin monin paikoin huomattavan kuvallista, aivan eri tavalla kuin kirjailijan edellisessä romaanissa Korpisoturi (josta pidin myös, enkä ole bloggaukseeni kirjasta nykyään kovin tyytyväinen, sillä olin siitä innoissani paljon enemmän kuin tekstistäni välittyy). Pohja alkaa vahvalla näyllä palavasta Korkeasaaresta, josta eläimet karkaavat paniikissa ja säntäilevät pitkin kaupunkia ajoneuvojen seassa. Aiheutuu onnettomuuksia ja ihmiset jälkiviisastelevat, etteivät edes halunneet näitä eläimiä. Helsingin kirjamessuilla Gustafsson oli Rosa Liksomin haastateltavana ja kertoi samastuneensa vahvasti tällaiseen pakenevaan eläimeen. Pohjan kuvauksista välittyy hyvin se, mitä sanoilla on vaikea edes ilmaista ja mikä ei ole helposti kuvattavissa suoralla kielenkäytöllä. Tekstissä on useita vavahduttavia kohtia, joita merkitsin tiheään lukiessani kirjaa. Naisrooleja esiteltäessä viitataan myös populaarikulttuuriin, Marilyn Monroesta Game of Thronesiin.

"Seilasin joenuomaa, joka johti pimeyden sydämeen. Perillä odotti kaikkivaltius tai mielipuolisuus. 'Ladatkaa', komensin, eikä pieninkään ääni sisälläni käskenyt pysähtymään. Minua ohjasi jännitys, ja jännitystä on siellä, missä vanhat rajat ylitetään. Valtasin maan, jossa oli vain vapautta, ei vastuuta. Syyllisyys paloi yltäni kuin Daenerys Stormbornin vaatteet."

Kirjan kuvaama naisen kasvutarina nykypäivän maailmassa on raadollinen. En koe, että siitä syyteltäisiin tahoja sormea heristellen, vaan rakenteita kritisoidaan ainakin minusta perustellusti ja juuri silloin kun on aiheellista. Kertoja pohtii myös mielenterveydellisten ongelmiensa ja vaikeuksiensa ihmissuhteissa (erityisesti miesten kanssa) juontuvan jostakin hänelle pienenä tapahtuneesta. Vaikka asiaa selvitellään, siitä ei saada täyttä varmuutta. Terapiassa varoitellaan valemuistoista. Kukaan ei voi sanoa varmasti, joten on vain yritettävä elää sen kanssa. Uskon kirjan olevan samastuttavaa luettavaa erityisesti monille mieleen liittyvien ongelmien kanssa kamppaileville. Myös syömishäiriötä ja sen taustaa Pohja kuvaa ajatuksia herättävästi. Teos on avoimuudessaan tärkeä samalla tavalla kuin syksyllä lukemani Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat. Tärkeää on myös rehellinen kuvaus niistä tilanteista, jolloin lapseen suhtautuminen ja äitiys on vaikeaa. Siinä jos jossakin on paljon tabuja murrettavaksi. Pidin siitä, että lopussa on toivon mahdollisuus ja näky, joka oli tällä kertaa kauniilla tavalla voimakas, pientä uhmaakin oli.

Laura Gustafssonin Pohja on tyylikäs autofiktio, jolle pienoisromaanin muoto sopii täydellisesti. Keskittyminen ruumiillisuuteen mahdollistaa teoksen tiiviyden verrattuna moniin muihin omaelämäkerrallisiin kirjoihin, jotka usein rönsyävät, koska tekijän on ollut pakko listata jokainen ajatuksensa ja elämänsä yksityiskohta. Tässä sitä ongelmaa ei tullut. Kirja on terävästi ajateltu ja rankkuudessaankin se on kielen osalta hienoa luettavaa. Syksyn tärkeimpiä kotimaisia romaaneja.

Muualla blogeissa: Reader, why did I marry him?, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjasta kirjaan, Marissa Mehr, Lady Dandy -kulttuuriblogi, Pihin naisen elämää

Laura Gustafsson - Korpisoturi

Laura Gustafsson – Korpisoturi (Into 2016)

"Pysykää perkele loitolla. Suomalaisen erakon mielenlaadulla on biologinen perustansa: ilmastovyöhyke ei kestä tiheää ihmispopulaatiota. Alkuperäiset asuttajat kunnioittivat luonnon kantokyvyn hauraita rajoja. Yksi mies, yksi maa. Parempi rakastaa maaperää kuin lähimmäistä."

Laura Gustafssonin romaani Korpisoturi sai heti ilmestyttyään kehuja tärkeydestä ja ajankohtaisuudesta. Kehujiin kuului mm. Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen, jonka haastateltavana Gustafsson olikin syksyn ensimmäisessä Aamun kirja -ohjelmassa. Oli pakko myös itse varata teos luettavaksi. Gustafsson on kirjailijana kyllä kiinnostanut aiemminkin, mutta en ollut hänen kirjojaan vielä lukenut. Muistan, kun kuulin joskus kirjaston neuvontatiskille parin vanhemman naisen keskustelua Gustafssonin Huorasatu-romaanin nimestä: "se kirjailija taisi vaan haluta provosoida kun antoi sille kirjalle tuollaisen nimen." Paheksunnan saattoi aistia leijuvan tiheänä ilmassa.

Korpisoturin parilla ensimmäisellä sivulla myönnän empineeni. Olin tottunut runolliseen ja maalailevaan kieleen edellisissä lukemissani romaaneissa, ja tässä kieli on ytimekästä, lauseet lyhyitä ja jämäköitä. Onneksi noiden parin sivun jälkeen alkoi varsinainen tarina, joka nappasi mukaansa heti. Todella hyväähän Gustafssonin kieli on ja Korpisoturin tyyliseen romaaniin se sopii mainiosti. Teoksessa tykitetään tiukkaa asiaa, eikä tunteilulle ole sijaa, se ei kirjan maailmaan kuulu. Tai siltä aluksi vaikuttaa. Päähenkilö Ahma yrittää elää ilman turhia emotionaalisia siteitä, sillä hän on päättänyt muuttaa erakoksi johonkin Itä-Suomen pienen kunnan metsiin. Ahmalla on siellä talo, johon ei vierailijoita kaipaa. Niitä hän lähtee aina varmuuden vuoksi tervehtimään aseen kanssa. Ahman suhde maailmaan on tietysti nihilistinen.

"Ahman lihassa ei ole pehmeää kohtaa, johon mikään rakkaudeksi kutsuttu voisi nuolensa survaista. Hän ei ole erakko tai yleisesti kusipää rakkausvammojen vuoksi. Hyväntahtoinen nainen ei pelastaisi häntä. Ei. Aseet ja varustautuminen, erätaidot, ne pelastavat hänet. Ei reproduktio jonkin satunnaisen tytön kanssa."

Muut ihmiset eivät kuitenkaan jätä Ahmaa niin helposti elämään erakkona, ei varsinkaan paikallinen kaupanmyyjänä työskentelevä Pamsu, joka on varsinainen karikatyyri rempseästä pikkupaikkakunnan naisesta. Hilpeyttä herättävä hahmo tuo tasapainoa kirjan tylyyn vakavuuteen, ja nauruakin herättäviä sanailuja syntyy. Myös hevosia pitävän Linnean kanssa Ahma tapaa pariin otteeseen, mutta Linnea on jo varattu toiselle miehelle. Ahma keskittyy lähinnä varautumaan, jotta selviytyisi. Hän on survivalisti ja pyrkii pysymään mahdollisimman omavaraisena. Kaupassa on kylällä pakko käydä joskus harvoin. Ahma odottaa, milloin SHTF (shit hits the fan) ja lopultahan se sitten iskee. Suomen suhtautuminen erittäin ajankohtaiseen asiaan, päivittäin puhuttavaan pakolaistilanteeseen, aiheuttaa lopulta konfliktin muiden maiden kanssa, ja sovittujen sopimusten noudattamattomuus johtaa talouspakotteisiin ja sekavaan tilanteeseen, joka kärjistyy siihen, että sähköt katkeavat koko maasta. Ahman kotona on sentään radio, josta tämä kuuntelee uutisia, mutta niistä ei selviä mikä on kaiken takana. Joka tapauksessa nyt alkaa se selviytyminen, johon Ahma niin kovasti on valmistautunut. Hänen pakkaansa saapuvat tietysti sekoittamaan Pamsu sekä raskaana oleva Linnea, jonka mies on joutunut vankilaan. Syksy etenee ja tulossa on talvi, jonka yli pitäisi selvitä, koska pian kaupoistakaan ei enää saa mitään... Ankarassa tilanteessa ihmisetkin muuttuvat ankariksi, toisilleen vihollisiksi.

Korpisoturi on terävä kirja, joka sai ajatukset todella lentoon. Monet varsinkin urbaanissa ympäristössä asuvat ovat unohtaneet taidot, joilla pärjätään, kun ei ole sähköä ja jos supermarkettien valtavat valikoimat eivät olekaan käytettävissä. Kaikenlainen itse tekeminen vähenee koko ajan, ja minä ainakin tunnen piston sydämessäni tässä kohtaa. Paljonko sitä osaisi, jos poikkeustilanne tulisi oikeasti päälle? Gustafsson on vakuuttavasti selvittänyt kirjaansa varten erilaisia asioita esimerkiksi aseen käyttöön ja erilaisten ruokien kasvattamiseen, keräämiseen ja valmistamiseen liittyen. Tunnelma on autenttinen – ei epäilystäkään, etteikö näin voisi käydä. Myös erakoitumisen psykologiaa ja ihmistä sosiaalisena eläjänä tarkastellaan oivaltavasti. Kirja vetää mukaansa niin, ettei siitä malttaisi päästää irti, ja sen olisi lukenut helposti kerralla jos olisi pystynyt. Lopunkin tulee lukeneeksi pariin kertaan, ja kaikkea luettua jää miettimään. Se on aina hyvä.