Instagramin käyttäminen kirjoista postaamiseen
Olen alkanut taannoin käyttää erillistä Instagram-tiliä kirjajuttuihin blogin nimellä (eli
@tekstiluola, saa seurailla), ja joitakin kirjoja olen blogannut vain sinne lyhyesti, yleensä kiireen takia, kun kirja on pitänyt palauttaa kirjastoon ja siihen on ollut varauksia ja laina-aika on lopussa (tai okei, yleensä ylittynyt, esimerkillinen kirjastoihminen tässä hei). Joku voisi sanoa, että mikset pyydä arvostelukappaleita, ja minä sanon edelleen
Bartlebyn tavoin, että mieluiten en. Syistä x, y ja z. Olen kuullut välillä harmitteluja, etteivät jotkin teokset saa pidempiä postauksia, ja minä joudun toteamaan, etten ole tilivelvollinen, tämä on minun blogini, kyse on minun vapaa-ajastani, ja koko kirja-alan tilanne ei ole minun harteillani (itsestäänselvyyksiä ehkä, mutta minun on pakko kirjoittaa nämä esiin aina välillä, myös itselleni, etten ahdistuisi). Tosiasia on myös, että jos en olisi päättänyt kuvata kaikkia lukemiani teoksia Instagramiin, en olisi välttämättä kirjoittanut sanaakaan niistä, ehkä laittanut vain pari sitaattia Twitteriin. Eli tällä tavoin kaikesta luetusta tulee sanottua ainakin jotain. Odotan pelolla sitä, kun vastaan tulee kirjoja, joista en oikein viehäty. Viime vuonna jätin bloggaamatta muutamasta kirjasta siksi, että en niistä suuremmin pitänyt, ajattelin sen olevan monin tavoin helpompaa. Koska teen tätä vapaa-ajallani, minulla on oikeus pitää tätä blogia juuri niillä ehdoin kuin haluan ja juuri siten kuin minusta tuntuu mukavalta. Kyllä, se tekee tästä hehkutuspainotteisen, ja jos ei kiinnosta lukea juttuja kirjoista joista olen eniten innostunut, voi olla lukematta. Ei tämä ole sen vaikeampaa. Tämä ei tarkoita, etteikö ratkaisujani saisi kritisoida
– saa räyhätä tuossa kommenttikentässä niin maan penteleesti, jos siltä tuntuu! Olisi hyvä, jos syntyisi muutenkin keskustelua kirjabloggaajan läsnäolosta Instagramissa, sen eri puolista.
Varsinainen asiahan tässä postauksessa oli se, että tuon nyt tänne "virallisen blogin" puolelle tekstejä, joita olen kirjoittanut tietyistä kirjoista Instagram-kuvien yhteyteen. Tulen tekemään tällaista varmasti jatkossakin. Käytettävissä oleva aika tuntuu jotenkin koko ajan hupenevan, koska päivätyön lisäksi olen alkanut harrastaa liikuntaa entistä enemmän, omien kaunokirjallisten projektien edistäminen ottaa aikansa, toimin ns. ateljeekriitikkona parille kirjoittajalle, ja läheisten kanssa on myös tärkeää viettää aikaa aina kun siihen on mahdollisuus. Todennäköisesti tulen tiivistämään bloggauksiani jatkossa. Joskus voi tulla toisenlainen vaihe elämässä, sellainen jolloin pitkien bloggausten kirjoittaminen on taas tärkeää, mutta nyt tämä menee näin. Tässä viisi tänä keväänä luettua teosta "minibloggauksina", joita on hieman editoitu alkuperäisversioista.
Marjo Heiskanen
– Mustat koskettimet (Siltala 2017)
Marjo Heiskasen Mustat koskettimet on hieno romaani, joka paranee lukemisen edetessä jatkuvasti huimalla tavalla. Olisin halunnut blogata tästä pidemminkin, mutta nyt on todella jaksamaton olo (huhtikuun julmuus vaivasi lukemisen aikaan), ja kirjan laina-aika lopussa, joten ei mahda mitään, täytyy tyytyä insta-postaukseen. Lainaan muistiinpanojani puhelimen muistiosta: "Kirja tekee harvinaisen hyvin näkyväksi sen, mikä on kielen rytmin merkitys teoksen oman äänen muodostumisessa. Päähenkilö Sere Metsätsalon persoona tulee näkyville juuri lauserytmissä, jota on nautinto lukea. Siinä on jotakin hillitöntä, pinnan alla kytevää huumoria koko ajan." Ehkä palaan tämän pariin joskus paremmalla ajalla.
Koko Hubara
– Ruskeat Tytöt (Like 2017)
Koko Hubaran viime vuonna julkaistu esseekokoelma
Ruskeat Tytöt (molemmat tarkoituksella isolla alkukirjaimella) on todettu monissa blogeissa ja kritiikeissä tärkeäksi teokseksi, joka on uuden aikakauden alku, ja yhdyn näkemykseen: sitä se on. Ensimmäinen kirja Ruskealta Tytöltä muille Ruskeille Tytöille, joita kirjassa puhutellaan suoraan. Minulle tämä asetti eteen peilin, josta voin katsoa itseäni: valkoinen mies. Ja miten tärkeää tämä on tiedostaa, todella sisäistää. Hubara kertoo unelmistaan, peloistaan, kokemuksistaan rodullistettuna naisena, juurien kaipuustaan, ja miten ei ole päässyt käymään yhdessä kotimaassaan koskaan. Hubara määrittelee itse kielen, jolla hän puhuu, ottaa sen omakseen. Vaikka toisin on väitetty, kirjassa käytetyssä kielessä on ehdottomasti sanataiteellista arvoa, ja tämä teos kyllä muistetaan vielä kymmenien vuosien päästäkin. Kyse ei ole "vain" blogikirjoituksista, jotka olisi siirretty sellaisenaan kirjan sivuille. Hubara esittelee myös arvostamiaan ja häneen vahvasti vaikuttaneita taideteoksia niin rap-musiikista kuin kirjallisuudestakin. Kirjan julkaisun ohessa Hubaran blogi on kasvanut
omaksi mediakseen ja on perustettu myös kirjoittajakoulu Ruskeille Tytöille. Tästäkin olisi riittänyt materiaalia varsinaiseen bloggaukseen, mutta kirja pitää jo palauttaa, joten tämän tekstin on nyt osaltani riitettävä. Onneksi teos on jo saanut ansaitsemaansa huomiota ja lukijoita viimeisen vuoden aikana.
Antti Hurskainen
– Suru ei toimi (Siltala 2018)
Antti Hurskaisen esseekokoelma
Suru ei toimi on mainio teos. Terävästi kirjoitettu, lukijaa haastava, vastaan haraavakin, kärjistävä, hauska, nauroin lukiessani monessa kohtaa. Minulle teos oli monessa kohtaa myös samastuttava. Välillä epämukavankin paljon. Ehkä juuri siksi tästä jäi pitempi bloggaus kokonaan kirjoittamatta, hankala analysoida itse. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan (alkoholinkäyttö, kirjoittaminen, Ville Valo, unettomuus, Abban jäsenten avioerot, teini-iän seksittömyys), mutta tunnistettava tyyli sitoo kirjoituksia.
Patti Smith
– Omistautuminen: miksi kirjoitan (Siltala 2018, suom. Antti Nylén)
Patti Smithin Omistautuminen (Siltala 2018, suom. Antti Nylén) on kiehtova pieni kirja, joka yhdistää novellia ja esseemäistä tekstiä. Teos alkaa Smithin Pariisin-matkan kuvauksesta, joka toimii taustana hänen kirjoittamalleen novellille ja sen synnylle. Taitoluistelijasta kertovan novellin inspiraationlähteenä puolestaan toimii Smithin näkemä elokuva virolaisten pakkosiirroista 1940-luvulla. Novelli on ihan hieno, mutta mielenkiintoisin osuus kirjassa on sen loppu, jossa Smith palaa taas kirjoittamisen perusteisiin erityisesti Nobel-kirjailija
Albert Camus'n kautta. Smith pääsee lukemaan Camus'n kuoleman vuoksi kesken jäänyttä käsikirjoitusta. Pari erityisen hienoa sitaattia kirjoittamiseen ja luomistyöhön liittyen sain kirjasta poimittua.
Domenico Starnone
– Solmut (WSOY 2018, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä)
Viime viikonlopun Helsinki Lit -vieras Domenico Starnonen
Solmut-romaanin ehdin lukea juuri ennen festivaalille lähtöä lauantaina, meni suorastaan minuuttipeliksi. Varsinkin kirjan loppu on niin tiivistunnelmaista luettavaa, että kesken oli hankala jättää. Väljästi taitetut 190 sivua luki varsin nopeasti. Aviokriisistä kertovassa teoksessa kiehtovinta minulle oli rakenne, joka tarjosi monia yllätyksiä näkökulman vaihdoksineen. Starnone taitaa selvästi kerronnalliset koukut. Kieli on täsmällisen selkeää, asioita tapahtuu pintatason alla. Kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjä on tehnyt hyvää työtä, kuten teki myös Helsinki Litissä, jossa tulkkasi Starnonea italiasta suomeksi. Starnone on ehdottomasti kiinnostava kirjailija, uskon lukevani häntä vielä lisää. Pidempään bloggaukseen en tällä kertaa taipunut, sillä teoksessa on varausjonoa (joka varmasti on Helsinki Litin myötä kasvanut) ja palautuspäivä koitti, joten tällä mennään.
