Kaksi Keltaisen kirjaston helmeä: Esittäjä ja Pitkän päivän ilta

Tässä yhdistelmäbloggauksessa on kaksi vähän vanhempaa, erilaista ja hienoa teosta Tammen Keltaisesta kirjastosta. Molemmat on suomeksi kääntänyt Helene Bützow.


Don DeLillo - Esittäjä (Tammi 2001), alkuteos The Body Artist (2001).

"Ruumiinharjoitus teki kaiken läpinäkyväksi. Hän näki ja ajatteli kirkkaasti, mikä saattoi merkitä sitäkin että nähtävää oli vähän eikä ajateltavaakaan liiemmälti. Mutta ehkä ne ulottuivat syvemmälle, asennot joihin hän asettui ja joissa hän pysytteli pitkään, liioitellut kierrot, käärmeen muodot ja kukkataivutukset, järjestelmällisen hengityksen hurskaat jaksot, elämä jota elettiin peruuttamattomasti puhtaana hengityksenä. Hengitä, huohota, hauko henkeä."

Don DeLillolta en ollut aiemmin lukenut mitään, ja olin kuullut kirjailijasta hurmioitunutta hehkuttamista niin paljon, että kirjaston kappale Esittäjästä lojui kotona pöydällä lopulta neljä uusimiskertaa. Viimein kuitenkin DeLillon uuden suomennoksen ilmestyminen ja kirjailijan tuleminen yleisesti puheeksi sai tarttumaan tähän kiehtovaan pienoisromaaniin. Minun on nyt jälkikäteen hankala kuvata kokemustani, saada sitä enää kiinni. Joudun ponnistelemaan, kun mietin, mitä teoksessa tapahtui. Vahvimmin siitä jäi mieleen tunnelma, ja sitä on hankala kuvata. Sanallistamisen vaikeudesta huolimatta teos oli mielestäni hieno.

Kirjassa taiteilija, oman kehonsa ympärille esityksensä rakentava Lauren Hartke on päähenkilönä, jonka tajuntaan ja havaintoihin pureudutaan kaikkitietävän kertojan kautta. Teoksen suomennoksen nimeä pidän hieman epäonnistuneena, koska se ei sano yhtään mitään, ja mielessäni käytän kirjasta englanninkielistä nimeä The Body Artist. Ymmärrän, että se on ollut hankala kääntää oikean kuuloisesti (kehotaiteilija?) mutta silti. Joka tapauksessa; Laurenin puoliso Rey, häntä noin kolmekymmentä vuotta vanhempi elokuvaohjaaja, päättää päivänsä ampumalla itsensä ex-vaimonsa asunnossa. Tämä luonnollisesti syöksee Laurenin suruun, jota hän käsittelee elämällä hänen ja Reyn vuokratalossa meren rannassa, yrittäen päästä kiinni ajan ja maailman kulkuun ja tekemällä ruumiillisia harjoituksiaan. Todellisuus tuntuu järkähtävän hieman paikoiltaan, kun Lauren kohtaa talossa oudon hahmon, jonka hän nimeää Tuttleksi. Tämä on ilmeisesti elänyt talon kätköissä, ja Lauren huomaa Tuttlen toistavan kuulemiaan asioita, myös kuolleen Reyn puhetta, josta Lauren saa pakkomielteen. Kuka tai mikä Tuttle lopulta on? Suomalaisille lukijoille teoksessa on sekin mielenkiintoisuus, että Lauren katselee Suomen Kotkasta webkamerakuvaa, jossa autot kulkevat maantietä.

"Öisin hän seisoi Tuttlen huoneen ovella ja katsoi kun se nukkui. Hän oli siinä tunnin ja meni sitten katsomaan on-line-kuvaa autoista jotka ilmestyivät kaksikaistaiselle maantielle Suomen Kotkan ulkopuolella, katsoi niitä kunnes pystyi itsekin nukahtamaan, pohjoisen valon vihdoin sarastaessa."

The Body Artistin kieltä on kuvattu runolliseksi (mitä se sitten tarkoittaakaan, kuvaus toki on runsasta, yksityiskohtaista ja sanavarastoltaan rikasta) ja suggestiiviseksi. Jälkimmäinen määre ainakin pitää paikkansa ja kuvaa hyvin myös kirjan tunnelmaa. Siihen uppoutuu, siinä on jotakin kummaa ja tavoittamatonta. Helene Bützowin suomennos vaikuttaa erittäin onnistuneelta ja välittää varmasti juuri sen, mitä kirjailijakin on tavoitellut. Tämä teos voisi ansaita uuden lukukerrankin joskus.

Esittäjä blogeissa: Reader, why did I marry him


Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta (Tammi 1990), alkuteos The Remains of the Day (1989).

"Asiaan sisältyi näet useita eri näkökohtia, jotka minun oli selvitettävä itselleni ennen jatkotoimenpiteitä. Esimerkiksi kysymys kuluista. Vaikka otettaisiinkin huomioon työnantajani jalomielinen tarjous "maksaa bensat", tuollaisen matkan kustannukset voivat kohota merkittäviin summiin kun laskee mukaan majoituksen, ateriat ja välipalat joita matkan varrella saattaa tulla nauttineeksi. Toisaalta minun oli pohdittava, millainen vaatetus olisi tuollaiselle matkalle sovelias, ja maksoiko vaivan sijoittaa rahaa uuteen vaateparteen."

Tuoreelta Nobel-palkitulta Kazuo Ishiguroltakaan en ollut lukenut muuta ennen kuin tartuin Booker-palkinnon 1989 saaneeseen Pitkän päivän iltaan. Ja voi, mikä kirja! Ishiguron Nobelin yhteydessä todettiin hänen olevan suuri romaanikirjailija, ja nyt ymmärrän täysin. Teos kertoo ikääntyvästä hovimestari Stevensistä vuonna 1956, jolloin hän oli elänyt muutaman vuoden uuden, amerikkalaisen isäntänsä palveluksessa. Teoksen ulkoinen juoni koostuu minäkertoja Stevensin tekemästä matkasta hänen saatuaan työnantajaltaan muutaman vapaapäivän. Stevens matkustaa tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia, ja samalla hän kertoo menneestä työurastaan lordi Darlingtonin palveluksessa, itsestään ja arvostuksistaan sekä maailman muutoksesta, joka hänen ympärillään on tapahtunut.

Ishiguro on vahvalla ja järkähtämättömällä taidolla (jollaista Nobel-palkitulta pitäisi tietysti voida odottaakin) luonut Stevensille kielen ja kerrontatavan, jotka tekevät hänestä hahmona erittäin tarkan, elävän, mieleenjäävän ja jopa rakastettavan. Olen viime aikoina ollut sitä mieltä, että hahmoihin hullaantumisen ei pitäisi olla kirjallisuuden lukemisen tavoitteena enää teini-iän jälkeen, mutta Stevens saa kyllä välittämään itsestään todella. Kuten yllä olevasta tekstinäytteestä voi päätellä, hänen puhetapansa tavoittelee arvokkuutta, jota Stevens pitää muutoinkin ylimpänä ohjenuorana hovimestarina toimimisessaan. Hänelle tuo ammattirooli määrittelee kaiken olemisen, se ei ole erotettavissa hänen vapaa-ajastaan. Kun kirjaa lukee eteenpäin, paljastuu, että Stevens kuuluu ihmisten mielissä vanhaan maailmaan - kaikki ihastelevat sitä, miten hieno ja arvokaskäytöksinen mies on kyseessä, mutta silti hänen aikansa on ohi. Suuri merkitys on ollut sodan vaikutuksilla brittiläiseen yhteiskuntaan. Stevens on pitänyt tärkeänä myös ehdotonta omistautumista isännälleen, ja lordi Darlingtonia hän on pitänyt erehtymättömänä, mutta matkan edetessä selviää, miten lordi on luottanut tahoihin, joihin luottamista ei aivan voi pitää sopivana arvostelukykyiselle henkilölle... Myös Stevensin ja taloudenhoitajana toimineen neiti Kentonin suhde, jota Stevens itse kovasti kutsuu pelkäksi työsuhteeksi, saa syvyyttä, ja lopulta heidän tarinastaan muodostuu se teoksen traagisin puoli. En selvinnyt nenäliinoitta.

"Kun sukkeluus juolahti mieleeni, olin siihen ensin verrattain tyytyväinen, ja minun täytyy tunnustaa olleeni hiukan pettynyt sen laimeahkoon vastaanottoon. Luullakseni olin pettynyt varsinkin siksi että olen viime kuukausina aikaa ja vaivaa säästämättä kehittänyt kykyjäni juuri tuolla alueella. Toisin sanoen olen pyrkinyt täydentämään ammatillisia valmiuksiani tuolla nimenomaisella taidolla täyttääkseni kaikki herra Faradayn leikinlaskuun kohdistuvat odotukset."

Oli vaikuttavaa seurata, minkälaisilla kielellisillä keinoilla Ishiguro hienovaraisesti on rakentanut päähenkilönsä sisäisen maailman. Erityinen elementti kielessä on lainausmerkkien käyttö, joka saa repeämään nauruun monta kertaa - kirja on yleisesti todella hauska, ja ajoittain naurahtelee melkein joka sivulla Stevensin tasapainoillessa arvokkuutensa säilyttämisen kanssa tukalissa tilanteissa. Romaanissa on tähän liittyen myös riipaisevia hetkiä, kun hovimestari yrittää selviytyä työtehtävistään kunnialla, vaikka kokee suuria henkilökohtaisia menetyksiä ja surua. Stevensille nämä ovat hetkiä, jotka määrittelevät suuruuden hovimestarina. Surullista on myös huomata, miten Stevens havaitsee tarinan edetessä ihanteidensa johdattaneen hänet elämässä tiettyyn suuntaan, ja mitä hän huomaa menettäneensä seurattuaan sitä. Tämän näyttäminen puolestaan on asia, joka tekee Pitkän päivän illasta suuren romaanin. Helene Bützow kertoi Helsingin kirjamessuilla haastattelussa (jota referoin täällä) kirjan suomennostyön taustoista mielenkiintoisen tarinan. Voin hyvin uskoa, että teos on vaatinut suomentajaltakin tietynlaisen mielentilan, lähtökohdan josta sukeltaa Stevensin maailmaan. Lopputulos on joka tapauksessa suomennoksenkin osalta todella hieno. Tämä jää varmasti mielen kerroksiin elämään.

Pitkän päivän ilta blogeissa: Kirjapolkuni, Lukuisa, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta (Otava 2017)

"Niin pitkä aika jo, ja yhä hän istuu öisin sänkynsä reunalla kuin hänet olisi juuri heitetty siihen. Yhdellä iskulla asiat menettivät pehmeytensä, huokoisuutensa, kaikki oli kuin kylmää kaakelia jonka lävitse ei voinut nähdä. Jossain, peitettynä, oli oltava elämä jota he elivät, kaikki, Alan olisi siellä."

Sanna Karlström on kirjoittanut neljä runoteosta ennen kuin Multaa sataa, Margareta, hänen ensimmäinen romaaninsa, ilmestyi. Jälleen siis lisäys kotimaisiin runoilijoiden proosadebyytteihin, joista blogiinikin ovat päätyneet nimekkeet Tristania, Uraanilamppu ja muita novelleja, Akvarelleja Engelin kaupungista, Replika. Kuten edellä mainituista teoksista, myös Karlströmin pienoisromaanista on nähtävillä runoilijan keinoja. Kieli ja kerronta luovat kirjaan hyvin tiheän, painostavankin tunnelman.

Multaa todella tuntuu satavan, sekä Margaretan että hänen perheensä niskaan. Sitä lapioidaan edelleen heidän päälleen niin että ropisee, ja arjen päivät hautautuvat mustaan kuorrutukseen. Hautakumpu, josta multa on peräisin, kuuluu Margaretan miehelle, hänen Eloisa-tyttärensä isälle Alanille, joka on kuollut auto-onnettomuudessa. Kirjan alussa kuolemasta on kulunut puolitoista vuotta ja kaikki on edelleen kesken - Margareta menee suunniltaan, kun tytär on sivellyt kasvoilleen isänsä partavaahtoa. Samassa talossa elää myös Margaretan äiti Linnea, joka kuvataan vanhuuttaan jo pois haipuvana, mennyttä muistelevana hahmona. Suru ja menetys painavat ja kalvavat perheenjäseniä tavallaan. Sekä kertomuksen että perheen dynamiikka kuitenkin muuttuu Margaretan tavatessa uuden miehen. Eloisa puolestaan pääsee pakoon kodin raskautta löydettyään ystäväkseen Leo-pojan.

"Margareta on hyvin kasvatettu lilja, tyttö liikahteleva posliininukke sohvatyynyn vierellä, Linnea puupäinen kuningatarnappula joka lyödään kumealla puheella, kaunis asetelma, johon Erik niin hyvin sopii."

Kuten totesin, kielessä kuuluu runoilijuus. Jotkin kohdat voisivat olla proosarunoteoksesta. Kuvakielisyys on vahvaa ja symboliikka merkityksellistä. Kerronta etenee lyhyin, usein parisivuisin jaksoin, joissa kuvataan Margaretaa, Eloisaa ja Linneaa erilaisissa kohtauksissa, tilanteissa, joiden merkitys ei välttämättä ole nähtävissä suoraan. Kielessä tuntuu olevan jotakin intuitiivista, näkyviä asioita ei selitetä eikä tarvitsekaan. Henkilöiden reaktiot tuntuvat vaistoista kumpuavilta enemmän kuin järjellisiltä, ja paljon pidetään sisällä, vuoropuhelu on hyvin vähäistä, ja asioita ilmaistaan fyysisillä kohtaamisilla, kuten äidin ja tyttären välillä esimerkiksi syliin sulkemisella, hiusten kuivaamisella ja harjaamisella. Linnea sen sijaan tarvitsee välillä apua nousemisessa ja kulkemisessa, ja häntä auttaa yleensä Eloisa, ei hänen tyttärensä. Margaretalla ja uudella puolisolla Erikillä tietysti on läheinen fyysinen kontakti seksuaalisesti, mutta ei sekään kovin riemukasta tunnu olevan, vaikka Margareta suhtautuu Erikiin jonkinlaisella vimmalla. Multasade ulottuu heidän keskinäiseen elämäänsä vielä pitkään, ja tulee uusiakin huolia.

Multaa sataa, Margareta ei ollut nopeaa luettavaa tiivistä pituudestaan huolimatta, sillä monet kohdat kaipasivat rauhallista lukemista, jotta kielen moniaalle kurottavat merkitykset ja kuvat avautuivat. Myös erittäin tiivis ja painava tunnelma sai aikaan sen, että kirjan mukana eteni mieluummin hetken kerrallaan. Väljästi taitettu pienoisromaanimuoto soveltuu juuri tällaiselle kirjalle mitä parhaiten. Karlströmin romaani on hieno teos, ja tämä vuodenaika sopii sen tunnelmaan mainiosti. Marraskuun hyytävä, märkä ja musta maisema saa luontevan jatkumonsa kirjan sivuilta. Silti kirja ei ole toivottoman musertava, vaan kielen kauneus saa pysymään matkassa hyvin mielellään loppuun asti.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön, Tuijata, Usva

Marguerite Duras - Rakastaja

Marguerite Duras – Rakastaja (Otava 1985), alkuteos L'Amant (1984). Suomeksi kääntänyt Jukka Mannerkorpi.

"Minulla oli viisitoistavuotiaana nautinnon kasvot vaikka nautinto oli minulle tuntematon. Nämä kasvot näkyivät hyvin selvästi. Äitikin näki ne varmasti. Veljetkin näkivät. Niistä kaikki alkoikin minun tapauksessani, noista silmiinpistävän voipuneista kasvoista, ennen aikojaan, ennen kokemusta mustuneista silmänalusista."

Kuten Lispector-postauksessani reilu kuukausi sitten kerroin, minulla oli jo silloin yöpöydällä odottamassa Marguerite Durasin kirja, josta olin kuullut paljon puhetta, kuten tietysti kirjailijasta itsestäänkin. Hänen merkityksensä ja vaikutuksensa moniin nykykirjailijoihin oli jo tuttu, vaikka en ollut kirjojaan vielä lukenut. Nyt on tämäkin kirjallisen sivistykseni puute korjattu, ja uskon vahvasti lukevani häneltä lisääkin! Ensimmäiseksi luettavaksi otin siis omaelämäkerrallisen romaanin Rakastaja, joka nousee yleensä päällimmäisenä esiin Durasista puhuttaessa. Teos palkittiin Ranskan merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla Goncourtilla 1984.

Rakastaja on tiivis pienoisromaani (suomennoksessa 120 sivua) Durasin ensimmäisestä rakkaussuhteesta. Kirjailija on myöntänyt teoksen omaelämäkerrallisuuden, sitä voi siis kutsua autofiktioksi, avainromaaniksikin. Tapahtumat sijoittuvat Durasin nuoruuteen Vietnamissa eli silloisessa Indokiinassa, joka tuolloin oli Ranskan siirtomaa. Teos on kuitenkin julkaistu yli 50 vuotta tapahtumien ajankohdan jälkeen, ja tämä taaksepäin katsominen ja muistelu tulevat näkyviin kerronnassa, jossa välillä käydään läpi kertojan perheen elämää, hänen veljiensä ja äitinsä (varsin traagisia) kohtaloita myöhemmin. Perhe ja sen suhtautuminen sekä heidän elämänsä monet vaikeudet kietoutuvat kirjassa varsinaisen rakkauskertomuksen ympärille ja väleihin. Suhde päättyi lopulta siihen, kun tytön oli lähdettävä pois maasta. Alkuun kertoja kuitenkin totesi, ettei oikeastaan rakastanut miestä, vaikka mies vuodatti heti hänelle rakkauttaan. Nuoren tytön kannalta kyse näytti olevan lähinnä halusta kokea, ja kirjassa korostetaan usein kokemusta, kursiivilla. Sen tyttö vanhemmalta, jo paljon kokeneen oloiselta pohjoiskiinalaiselta rakastajaltaan hankkii. Lopulta käy kuitenkin ilmi, että suhde on jäänyt hyvin vahvasti kertojan muistiin ja vaikuttanut tämän myöhempäänkin elämään.

"Minä pyydän häntä tulemaan, ottamaan minut uudestaan. Hän tulee. Hän tuoksuu miellyttävästi englantilaiselta savukkeelta ja kalliilta hajuvedeltä, hän tuoksuu hunajalta, hänen ihoonsa on ajan mittaan tarttunut silkin tuoksu, tussahkankaan hedelmäinen aromi, kullan haju, hän on kiihottava."

Toisaalta tämä on kirja, josta tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään analyyttista yhden lukukerran jälkeen. Teos on niin tiivis, vähäiseen sivumäärään on ladattu paljon, on vivahteita ja vyöryviä tunteita, tarinallisia sivujuonteita, joiden merkitys ei ehkä heti aukea. Kirjan lukeminen uudestaan, hitaasti ja keskittyen avartaisi varmasti vielä uusia maailmoja. Durasin kieli on voimakasta, kaikkia aisteja hyödyntävän ruumiillista ja toisaalta myös syvälleluotaavan pohdiskelevaa. Lauseet hengittävät suomennoksessa ilmavina, ja Durasin vaikutus nykypäivän kirjailijoihin on selkeästi nähtävissä – uskon esim. Linda Boström Knausgårdin lukeneen Durasinsa tarkkaan (googlaamalla selvisi, että heitä ovat vertailleet muutkin), ja kotimaisista ihailijoiksi ovat tunnustautuneet ainakin Maaria Päivinen ja Selja Ahava. Kirjasampo-palvelusta Durasin nimellä hakemalla löytää muitakin hänet vaikuttajakseen maininneita kotimaisia tekijöitä. Mielenkiintoista on myös, miten kerronnan näkökulma kirjassa vaihtelee – Duras puhuu välillä henkilöistään kolmannessa persoonassa, välillä taas asioita katsotaan minäkertojan silmin.

"Heti kun uskon hahmooni itse ja siitä tulee totta sille joka minut näkee ja haluaa mieleisekseen, minä myös suhtaudun siihen tietoisesti. Voin täysin tietoisesti olla viehättävä vaikka mieltäni riivaa ajatus veljeni surmaamisesta. Hyväksyn surmatyöhön yhden ainoan rikostoverin, äitini. Käytän sanaa viehättävä kuten sitä käytettiin ympärilläni, yleensä lasten ympärillä."

Duras kirjoitti Rakastajan uudelleen muutamia vuosia myöhemmin suivaannuttuaan teoksesta tehdystä elokuvaversioinnista, ja julkaistiin kirja nimeltä Pohjoiskiinalainen rakastaja. Se pitää ehdottomasti myös lukea, koska kiinnostaa, minkälaisen uudelleentulkinnan kirjailija on päättänyt tarinaan ottaa. Lapsuudenperhettä ja heidän elämänsä vaiheita koskevat osiot tässä kirjassa eivät vaikuttaneet minuun aivan yhtä vahvasti kuin tytön ja rakastajan yhteiset osiot, joiden kuvaus tulee siinä määrin iholle, etten ihmettele kirjan tekemää vahvaa vaikutusta niin moniin. Saattaa olla, että otan Durasilta seuraavaksi luettavakseni kuitenkin teoksen Puoli yksitoista kesäiltana, jonka intensiivisestä tunnelmasta olen kuullut paljon kehuja.

Muissa blogeissa: Suketus, Sabinan knalli, Oksan hyllyltä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Abdellah Taïa - Infidels (pride-viikon lukutempaus)

Abdellah Taïa – Infidels (Seven Stories Press 2016), alkuteos Infidèles (2012). Englanniksi kääntänyt Alison Strayer.

"I'll go back to the hammam alone. For the first time, alone. I'll get undressed. Take everything off. I'll be naked. Naked. NAKED. I'll be alone and naked. In the middle room, I'll scrub my own back. I'll blacken my own body with traditional soap. And I'll wait until the Angel without religion comes to cleanse me, give me new life. A new name."

Kirjabloggaajilla on tänä vuonna Helsinki Priden aikaan lukutempaus, jossa luetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kertovaa kirjallisuutta. Listan tempauksen osallistujista voi katsoa Yöpöydän kirjat -blogista. Minulla on omassa hyllyssä useampikin teemaan liittyvä lukematon kirja, joten oli helppo napata luettavaksi jotain. Päädyin taannoin hankkimaani (kirjailija Garth Greenwellin suosituslistalta napattuun) Abdellah Taïan pienoisromaaniin Infidels. Kirja on ilmestynyt alun perin ranskaksi ja käännetty muutama vuosi myöhemmin englanniksi, suomeksi sitä ei ole, kuten ei muutakaan kirjailijan tuotantoa. HLBTIQ-teemaisessa kirjallisuudessa valikoima laajenee merkittävästi, jos pystyy lukemaan myös muilla kielillä, varsinkin englanniksi. Tämän kirjan tilasin Suomalaisen kirjakaupan kautta, koska se vaikutti helpoimmalta ratkaisulta, ja samalla tilasin Frank Bidartin runokokoelman Metaphysical Dog. Taïan romaaniin tarttuminen innosti minua kuitenkin nyt eniten, joten halusin juuri sen luettavaksi tempaukseen.

Infidels kertoo marokkolaisesta prostituoidusta Slimasta ja tämän pojasta Jallalista, joka on oletettavasti homoseksuaali ja jonka myötä teoksen voi sanoa asettuvan queer-kirjallisuuden lokeroon. Seksuaalisuus on vahvasti läsnä kirjassa, mutta suorimmin puhutaan heteroiden seksistä – homous ilmaistaan teoksessa lopulta varsin epäsuorasti. Puhutaan toki rakkaudesta, josta tuntuu kuitenkin pääosin puuttuvan fyysisempi ulottuvuus, vaikka siitä rivien välissä ehkä vihjaillaan. Onneksi kirja on oma, voi joskus yrittää tulkita sanomatta jätettyä uudestaan. Kertojahahmot teoksessa vaihtelevat: ääneen pääsevät Slima, Jallal, Sliman kasvattiäiti Saâdia ja Sliman kanssa avioliiton solmiva belgialaismies. Se, että kävin aiemmin tänä vuonna Marokossa ensimmäistä kertaa, auttoi ymmärtämään maan perinteitä ja sitä kautta myös teoksen henkilöiden kohtaloita paremmin. Esimerkiksi marokkolaisen hammamin käsitettä en olisi oikein tajunnut, ellen olisi kokenut sitä itse. Hammam on Marokossa myös paikka, jossa homoseksuaalinen toiminta monesti tapahtuu, kylpytilojen turvallisessa yksityisyydessä. Sliman kasvattiäiti Saâdia on ollut jonkinlainen noitatohtori ja hän kuvailee mm. sitä, miten toimi avustajana hääpareille näiden ensimmäisenä yhteisenä yönä. Silloin oli tärkeää huolehtia asianmukaisesta verenvuodatuksesta, varsinkin kun kulttuurissa vaaditun neitseellisyyden säilyttämisen kanssa oli ollut vähän niin ja näin.

"You'll have to cheat. Tell the husband to close his eyes. Explain that it's very important. Promise him a thousand pleasures. It's not the end of the world. Blood can flow from anywhere. Thigh, arms, calves. You have to be ready to cheat and be quick about it. And it will be necessary almost every time."

Sliman ja Jallalin elämään astuu television myötä tärkeä hahmo, Marilyn Monroe, jota Slima suorastaan palvoo. American blond. Fire on her head. Toinen merkittävä hahmo on eräs sotilas, josta tulee erityisesti pojalle tärkeämpi kuin Sliman muista asiakkaista. Jallallille tämä sotilas, our soldier, on ensirakkaus. Seuraava tulee vastaan nuorena aikuisena Belgiassa, jonne Jallal on päätynyt Sliman kuoleman jälkeen tämän aviomiehen mukana, kun hänet viedään sairaalaan tapaamaan miestä joka on vaihtanut nimekseen Mahmoud. Slima oli kuolemaansa edeltäneinä vuosina, kaiken kokemansa kärsimyksen jälkeen, löytänyt vahvasti islamin uskonnon. Sen myös Jallal löytää Belgiassa aivan erityisellä tavalla, kietoutuneena rakkauteen. Hänen tiensä ei kuitenkaan vie pyhiinvaellukselle Arabiaan, vaan kohtalokkaamman tarkoituksen sisältävälle matkalle kotimaahansa... Täten myös radikaalin islamismin teema astuu mukaan kirjaan.

Oli hieman erikoista lukea englanniksi kirjaa, joka on kirjoitettu alun perin ranskaksi – yleensähän englanniksi lukiessa kyse on alkukielisestä teoksesta. Kääntäminen ranskasta englantiin on kuitenkin ainakin oletuksissani helpompaa kuin esimerkiksi ranskasta suomeen, eikä Infidelsin lukemisen keskellä juuri muistanut, että kyseessä on käännös. Teoksen kieli rakentuu lyhyistä lauseista, juuri siitä koivuklapista, josta viime aikoina on puhuttu. Tiivis kerronta on hakkaavaa, tehokasta, ja sanasto on helppoa myös ei-natiiveille englannin osaajille. Kieli on myös erittäin toisteista, sillä kirjan vaihtuvat kertojat kohdistavat sanottavansa teoksen muille henkilöille ja kyselevät näiltä asioita, jankkaavat välillä suorastaan. Tästä tulee teokseen omanlaisensa, hieman hypnoottinen ja runollinenkin rytmi. Lukeminen on sujuvaa, mutta lauseissa viipyilee mielellään. Vaikka kerronta on kirkkaan selkeää, asioita ei paljasteta liian helposti, eikä syvimpiä tuntoja esitellä heti.

Infidels on kaunis, julma ja syvälle ihmisen muistoihin, ihanteisiin ja toiveisiin pureutuva teos. Sen tiivis ja lyhytlauseisesti tempova kerrontatyyli on helpohkoa luettavaa. Romaani sopisi mielestäni hyvin myös nuorten aikuisten kirjaksi, jos siinä olisi vähemmän seksiä ja väkivaltaista kidutuskuvausta... Homoromaani se ei ole sen enempää tai vähempää kuin esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeys – kyseessä on yhden kertojahahmon ominaisuus monen muun joukossa, ja muiden elämissä korostuvat toisenlaiset asiat. Myönnän kuvausten perusteella odottaneeni kirjalta hieman enemmän, jotakin erityisen järisyttävää, vaikka Infidels hyvä pienoisromaani onkin. Marokkolainen kirjailija on julkisesti puhunut kotimaassaan omasta homoseksuaalisuudestaan, mikä homoseksuaaliset teot kriminalisoivassa maassa on hyvin rohkeaa.

Lisää HLBTIQ-teemaista kirjallisuutta löytää blogista hakusanalla.

Bohumil Hrabal - Liian meluisa yksinäisyys

Bohumil Hrabal – Liian meluisa yksinäisyys (Kirjava 2008), alkuteos Prílis hlucná samota (1980). Suomeksi kääntänyt Eero Balk.

"Kolmekymmentäviisi vuotta olen paalannut jätepaperia ja kirjoja ja elänyt maassa, joka on osannut viisitoista sukupolvea lukea ja kirjoittaa, olen asunut entisessä kuningaskunnassa, jossa on ollut ja on tapana ja pakkomielteenä kärsivällisesti puristaa päähän ajatuksia ja kuvia, jotka tuottavat käsittämätöntä iloa ja vielä suurempaa murhetta – –"

Miten upea, syvällinen, pieni mutta suuri kirja! Törmäsin tšekkiläiseen Bohumil Hrabaliin (1914–1997) työn parissa etsiessäni viikon käännöskirjavinkkiä, ja heti Hrabalin teosten esittelyitä, arvioita ja tekstinpätkiä nähdessäni tiesin, että tässä olisi ihan minun kirjailijani. Liian meluisa yksinäisyys nousi suomennetuista teoksista kaikkein kiinnostavimman oloiseksi, koska jos joku on pystynyt omaleimaisella tyylillä kirjoittamaan kirjan kirjoista, eihän sitä voisi jättää väliin.  Vieläpä kun kirja sijoittuu Prahaan, joka on kerrassaan upea kaupunki. Vaikka minulla on pöydällä pino kirjastosta varattuja uutuuskirjoja, joiden palautumisajat varausjonoon lähenevät, oli kertakaikkinen pakko käydä hakemassa kirjaston hyllystä vielä tämä kirja ja lukea niin pian kuin mahdollista. Vaarallinen työ tämä tällaisia pakkoajatuksia aiheuttava, kuulkaas. Siksi pystyn samastumaan vahvasti Liian meluisan yksinäisyyden minäkertoja Hantaan (nimessä on myös erinäisiä aksentteja, mutta menköön postauksessa ilman). Hän nimittäin paalaa työkseen jätepaperia ja sensuroituja kirjoja, mutta kokee pakottavaa tarvetta poimia joukosta harvinaisuuksia ja klassikoita, erityisesti filosofien teokset ovat hänen mieleensä.

Hanta on käyttänyt hydraulista jätepaperin puristintaan jo 35 vuotta, kuten hän moneen kertaan toteaa vuodattavassa monologissaan. Samalla Hanta on tullut "sivistetyksi vasten tahtoaan", hän on omaksunut tietoa paalaamistaan kirjoista, kantanut niitä kotiinsa niin paljon, että kirjakasat uhkaavat romahtaa hänen sänkynsä päälle ja murskata hänet yöllä. Työn ohessa on tietysti juotava päivittäin olutta (kovin tšekkiläistä), ja humaltua ei ole tarkoitus, vaan edistää ajattelua! Yhteiskunnan mullistukset tulevat kerronnassa esiin kuin huomaamatta, muun ajatusvirran seassa: mustalaisrakastajar päätyi keskitysleirille, akateemikot työskentelevät viemärinputsaajina... Näiltä sivistyneiltä viemärinputsaajilta Hanta kuulee myös Prahan alla kloaakeissa tapahtuvista rottasodista, joiden ihmeellisyyttä hän toistelee kirjassa usein, siitä tulee teokselle suorastaan motiivi. Niin sanotusti ylhäisen ja alhaisen sekoittuminen (esim. alla viemärit eritteineen ja päällä kulttuurihistoria ja sivistyneisyys) tekee romaanista varsin postmodernin.

"– – mutta suurimman vaikutuksen minuun teki akateeminen raportti siitä, miten mustarotat ja isorotat kävivät keskenään yhtä totaalista sotaa kuin ihmiset, ja että yksi sota oli jo päättynyt mustarottien täydelliseen voittoon, mutta nyt ne olivat jakaantuneet kahtia, kahdeksi rottaklaaniksi, kahdeksi järjestäytyneeksi rottayhteisöksi, ja juuri nyt Prahan alla raivosi kaikissa viemäreissä, kaikissa kloaakeissa taistelu elämästä ja kuolemasta, suuri rottien sota siitä, kuka voittaa ja kenellä on oikeus kaikkiin jätteisiin ja ulosteisiin, jotka virtaavat keskusviemäreitä pitkin Podbabaan – –"

Kertojan kohtaloksi koituu teknologinen ja työvoimapoliittinen kehitys, jonka jyräämäksi Hanta hydraulisine puristimineen on jäämässä. Perustetaan uusi laitos, jossa kirjat revitään kansistaan ja ne kulkevat hihnaa pitkin suureen kattilaan, ja työntekijöinä ovat nuoret ihmiset, jotka juovat suoraan pullosta maitoa ja omenalimonadia, mikä järkyttää Hantaa erityisen paljon.

Hrabalin kielen tunnusmerkkinä on, kuten lainauksista voi päätellä, hyvin pitkien virkkeiden käyttäminen ja puheenomaisuus. Ne yhdistyvät todella viehättävällä, soljuvalla tavalla, ja myös kääntäjää on kiittäminen Hrabalin kirjoitustyylin siirtämisestä kauniiksi suomen kieleksi. Kyseessä on ehdottoman hieno kirjailijalöytö, jonka muut suomennetut teokset on ehdottomasti luettava. Hrabalin kerrotaan omaksuneen omaperäisen kerrontatyylinsä sedältään, jonka värikästä tarinointia kuunteli lapsena. Hänestä tuli kotimaansa suosituimpia kirjailijoita, jonka tuotanto joutui monesti myös sensuurin kouriin. Liian meluisa yksinäisyys perustuu hänen omiin työkokemuksiinsa jätepaperin käsittelylaitoksella, jossa hän teki paaleista samankaltaisia taideteoksia kuin Hanta, mutta toisin kuin romaanihenkilönsä, Hrabal oli sivistänyt itseään ihan vapaaehtoisesti yliopisto-opinnoilla. Kulttuuria, sivistystä ja kirjallisuuden taidetta hienosti käsittelevä pieni romaani on kohottava lukukokemus, kaikesta huolimatta lopulta hyvän mielen kirja. Siihen tekee todella mieli palata myöhemmin, joten kirja pitää etsiä jostain omaankin hyllyyn.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 4: "Kirja lisää hyvinvointiasi", koska sen se on tällä viikolla tehnyt

Tämä on luettu useissa kirjablogeissa vuosien varrella, googlaamalla teos ja tekijä löytyvät nuo tekstit.

Linda Boström Knausgård - Tervetuloa Amerikkaan

Linda Boström Knausgård – Tervetuloa Amerikkaan (Like 2017), alkuteos Välkommen till Amerika (2016). Suomeksi kääntänyt Petri Stenman.

"Toisinaan minä halusin kirjoittaa kirjoitusvihkooni juuri ne sanat. Mutta hillitsin itseni. On tärkeää pysyä tiukkana. Ettei seuraa mielijohteita, joita menee ristiin rastiin pään halki kuin pienissä valon silaamissa tunneleissa. Näin ajatukset. Niitä oli kaikkialla. Ne painuivat alas ruumiiseen, kiersivät kiertämistään sydämen ympärillä, leikkivät sydänlihaksen kanssa, puristivat sitä. Ajatuksille en mahtanut mitään."

Linda Boström Knausgårdin tiiviissä pienoisromaanissa on perhe, jonka elämään on tullut pimeys. Pimeyttä ilmentää erityisesti kirjan minäkertoja, 11-vuotias Ellen, joka on lakannut puhumasta, koska epäilee rukoilleensa isänsä kuoliaaksi jumalan myötävaikutuksella. Veli telkeää itsensä huoneeseensa naulaamalla, vähempi ei selvästi riitä alleviivaamaan eristymisen tarvetta. Äiti hokee perheen olevan valoisa, se pyörii hokemana, johon tämän on pakko uskoa. Äiti on näyttelijä, ja myös romaanin otsikko Tervetuloa Amerikkaan on hänen repliikkinsä, joka alkaa toistua sekin teoksessa eri tavoin, se hyppää esimerkiksi isän suuhun Ellenin kuvitellessa tämän ilmestyvän hänelle niin unissa kuin valvemaailmassakin.

Boström Knausgårdin kieli on runollista, se soljuu väljinä lauseina läpi kirjan. Tyyli on todella tiivis, teoksen suomenkielisessä painoksessa on 96 sivua. Sanottava on painavaa ja aiheita mahtuu paljon: perheenjäsenten väliset suhteet, varsinkin valtasuhteet, masennus, itsemurha-ajatukset ja tarkemmin määrittelemätön mielisairaus, traumoista ylitse pääseminen, denialismi, tytön kasvu ja saapuminen murrosiän kynnykselle. Ellen, hänen äitinsä ja veljensä hakevat paikkojaan elämässään perheen isän kuoltua tämän asuttua jo pitkään muualla sairautensa vuoksi.

"Ajoinko äitini hulluuteen? Hän oli useimmiten rauhallinen, mutta kun hän joskus murtui tuntui kuin vika olisi ollut minun. Ei pelkästään se, mitä hän sanoi, vaan pikemminkin se että hänestä tuli äkisti pieni. Minä tein hänestä pienen. Hirveää. Ehkä minun pitäisi sittenkin alkaa puhua taas ettei hän vain katoaisi. Jos minun olisi valittava hänen ja minun välillä, enkö valitsisikin hänet?"

On julkisesti tunnettu asia, että Linda Boström Knausgård kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Lukukokemukseen tieto vaikuttaa uskottavuuden tunnulla. Voi kuvitella, miten tekijä tuntee läheisesti ne synkimmät alueet, joita romaanissa kuvataan: kun pimeys valuu hanoista ja oven raoista, ja äkkiä tulee ajatus siitä, että pitää vain kuolla. Aluksi kirjan kertojaääni hämäsi, sillä lapsikertojan käyttäminen on aina riski, jos kuvaus menee liian aikuismaiseksi ja kirjailijan oma ääni tulee selkeänä esiin. Tässä käy juuri niin, mutta asian hyväksyy, ja teoksen kerrontaa alkaa ajatella siten, että kirjaa kertoo jokin kertojaääni, joka on asettunut Ellen-tytön sisään ja kertoo hänen kokemaansa mutta omin sanoin, paljon läpi eläneen aikuisen suulla. Minulla tämän kertojaratkaisun sisäistäminen auttoi kirjan mukana elämisessä. Joka tapauksessa Boström Knausgårdin teksti hurmaa, se on kaunista ja suoraa, mutta hyödyntää silti runomaisia kuvia, kun sellainen osoittautuu sopivaksi.

Loppupuolella keskeiseksi tulee kasvu ja samalla tapahtuu pieni murtautuminen puhumattomuuden läpi kirjoittamalla. Nuoren tytön pelonsekainen suhtautuminen kasvamiseensa tuo mieleen tunnelman, joka vallitsi Sinikka Vuolan loistavan Replikan lopussa. Ellen kokee tässä jonkinlaisen äkillisen murroksen, romahduksen, joka pudottaa hänet hetkeksi kadoksiin itseltään. Sen jälkeen alkaa muutos. Sitä, mihin muutos johtaa, ei tarkemmin kuvata.

"Mitä minä tekisin? Mikä oli auki ja mikä kiinni? Oliko yksi vaihtanut huomaamatta paikkaa toisen kanssa ja olinko minä nyt avoin kaikelle? Nähtiinkö minuun suoraan sisään? Jalat tärisivät ja tunsin kuinka putosin. Aina sinne saakka missä laidat paloivat punaisina. Viimeisenä mieleeni tulivat sanat: sinä olet hukassa."

Äiti näkee Ellenin murtautumisen läpi täydellisestä kommunikoimattomuudestaan suunnattoman merkittävänä, mutta Ellen itse ei ole varma, aikooko hän jatkaa avautumistaan. Asiat kuitenkin ovat jonkinlaisessa muutoksen tilassa. Pelottava ja pelolla hallitseva velikin avaa huoneensa oven hetkeksi Ellenille, antaa tämän olla siellä hetken, sitten on taas aika lähteä. Asiat voivat muuttua. Onnellisuus ei kuitenkaan tule hetkessä, siihen ei ole automaattisia ratkaisuja, eikä varsinkaan asioiden kieltäminen auta tilannetta eteenpäin, sen hokeminen että olemme valoisa perhe. Kirja käväisee usein myös Ellenin muistoissa, peilaa asioiden tilaa niihin, pyrkii tuomaan jotain järkeä ja selkeyttä. Myös muistaminen voi antaa vihjeitä siitä, mihin ollaan menossa, tarjota laajempaa ymmärrystä, jolloin oivallus syistä voi tapahtua sivulauseessa. Yksi kirjan monista hienouksista onkin juuri se, että näin tiiviissä romaanissa selittelylle ei ole sijaa. Kaikki näytetään tietynlaisena, ja asiat on otettava vastaan juuri niin.

Muualla blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukuisa

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 44: Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Anu Kaaja - Leda

Anu Kaaja - Leda (Teos 2017)

"Viereisessä pensaikossa rapisi, ja yritin turhaan tähyillä äänen aiheuttanutta lintua. Miten piikojen tavoin piileskelevätkään nuo pelkurimaiset siivekkäät! Mekastamassa silti! Ja maassa, pudonnut oksa. Piiskaoksa! Kurittomien käskyläisten rankaisuväline! Ja miten kuolikaan tuo vanha eukko! Taas muistan sen: kaatunut yöastia. Kaikkialle roiskunut, pelkurilintu, rankaisu!"

Olin jo jonkin aikaa kaipaillut luettavaksi kirjaa, joka olisi ääneen naurattavan hauska, mutta myös terävä ja taidokkaasti kirjoitettu. Tässä se nyt tuli. Anu Kaajalta osasin jo odottaa hulvattomasti räiskyvää kerrontaa, jota hän tarjosi esikoisteoksessaan novellikokoelma Muodonmuuttoilmoituksessa (Teos 2015). Kirja riemastutti kekseliäillä tarinoillaan, jotka venyivät absurdeiksi ja olivat tyyliltään moninaisia, hätkähdyttävistä hyväntuulisen hauskoihin. Kaajan toinen teos ja ensimmäinen romaani Leda puolestaan on myytin uudelleentulkintaa ovelasti ulkoistetun kerrontaratkaisun kautta. Rokokoo-tyyli näkyy koristeellisen kansitaiteen lisäksi myös tekstissä.

Leda on oikeastaan kokonaisuudessaan kirjeromaani. Kertoja kirjoittaa kirjeitä ystävälleen ja kuvailee huvittavan hienostelevalla kielellään tapahtumia, jotka ovat heti ensimmäiseltä sivulta lähtien ajoittain makaabereja, kuten vanhan palvelijan kuolema yöastiasta lennelleiden eritteiden keskelle. Pian kertoja kuitenkin päättää aloittaa kuvaelman, oman uudelleentulkintansa Leda-myytistä, jossa Jupiter-jumala (tai kreikkalaisten versiossa Zeus) saapuu joutsenen hahmossa maan päälle ja viettelee nuoren neidon. Kertoja on tyytymätön vanhaan myyttiin, erittelee siinä havaitsemiaan "virheitä" ja siirtää omassa versiossaan myytin kirjan tapahtuma-aikaan.

"Muutoinkin olisi parempi kuvata vieteltävänä nuorta tyttöä, sillä naimisissa ollessaan useimmat naiset menettävät tiettyä viehätysvoimaa ja muuttuvat tavanomaisiksi. Lisäksi kertomuksen teho on suoraan suhteessa tytön viattomuuteen, joten tarkoin varjeltu neidonaarre olisi mielestäni vaadittava, sillä hyvellisyys ja kauneus aatelisneidossa kruunaavat hänet lähes kuningattaren tasolle ilman että varsinaista kruunua edes tarvitaan."

Romaani tekee ironisten heittojen täydentämän kerrontansa myötä nokkelaa parodiaa puheesta, jolla sukupuolia ja erilaisia sukupuolisia suhteita usein ahdetaan muotteihin ja painostetaan valtasuhteiden alaisuuteen. Esimerkiksi Ledan rooliin asetetun Adélen haluavat kuvaelman mieshahmot aina hiljentää heti alkuunsa, sillä nuoren neidon olisi sopivinta pysyä kurissa ja nuhteessa. Kertoja esiintyy kuvaelmansa ulkopuolella kirjeissä kovin konservatiivisena ja perinteisenä, mutta hänen kirjoittamiensa henkilöhahmojen välille syntyy seksuaalisesti virittyneitä suhteita ristiin rastiin eri sukupuolten edustajien välille. Uskaltaisinkin sanoa, että kirja on myös varsin vahvasti queer. Seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisun stereotypioihin puututaan yhtenään.

"Nykyisin kun ruumiimme temppelit on koristettu asianmukaisin ja kauniin vaattein, paljasjaloin tai paljasmuutoin kulkevat vain tietynlaiset naikkoset, tai huonomaineiset typerät palvelustytöt, jotka tömistelevät pitkin käytäviä yhtä karkeaan kuin ohueen kankaaseen kietoutuneena, sanovat: menen kylpemään. Ikään kuin tuollainen väite todistaisi saati oikeuttaisi mitään! Sillä useimmiten kylpyyn meneminen on pelkkää irstautta ja näyttäytymisenhalua!"

Vaikka Leda onkin hillittömän hauska, se ei kuitenkaan lopulta pilaile aiheellaan eli "neidonhäpäisyllä", vaan mukaan astuu myös synkempiä sävyjä silloin kun ne ovat paikallaan. Romaanin kerronnan tyyli on alusta loppuun hallittua, ja kuvaelman hahmojen repliikit ovat kertakaikkisen mainioita ja repäiseviä. Jälkimmäinen ei tietenkään ole ihme, sillä Kaaja on myös elokuvakäsikirjoittaja ja hän on taannoin ollut kirjoittamassa mm. kuunnelmaa Ylelle. Hauskuus nousee hienostuneisuuden kaapuun puetun räävittömyyden lisäksi monesti itse tekstistä omaperäisine ilmaisuineen, ja surkuhupaisaksi kasvaa esimerkiksi se, miten kertojan kirjoittamat kirjeet eivät ikinä tunnu saavan vastauksia ja tämä selittää (lähinnä itselleen) kaiken aina parhain päin. Kirja tempaa mukaansa ja sen olisi mieluusti lukenut yhdeltä istumalta, mutta teos ei missään nimessä ole pintapuolista viihdettä, vaan tarjoaa kosolti ajateltavaa ja rikkaasti näkökulmia. Loppuun on vielä kehuttava kansitaidettakin, joka on toteutettu hienosti ja teokselle sopivasti.

Muualla blogeissa: Reader, why did I marry him, Kirja vieköön, Kirjakko ruispellossa, Lumiomena

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 41: Kirjan kannessa on eläin

Alejo Carpentier - Eroica

Alejo Carpentier – Eroica (Aviador 2016), alkuteos El acoso (1956). Suomeksi kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä.

"Soittimet takovat sisuksiani juuri kun oloni on ehtinyt hieman kohentua: yksi takoo patarumpua aivan kuin hakkaisi joka lyönnillä rinnuksiani, soittajat ylempänä lavalla suuntaavat mustista aukoista kantautuvan pauhun suoraan minua kohti, viulunsoittajat näyttävät sahaavan soittimiensa kieliä niin että se repii ja raastaa hermojani – –"

En enää muista, mistä tämän kirjan panin merkille alun perin. Saattoi olla ihan päivätyön parissa uutuuskirjojen tietoja läpikäydessä. Alejo Carpentier (1904–1980) oli kuubalainen kirjailija ja häntä pidetään yhtenä maagisen realismin pioneerina. Maagiseksi realismiksi tämä teos oli kirjastoasiasanoituksessa myös laitettu, mutta pakko todeta, että minä en sitä magiikkaa nyt löytänyt – kyllä kaikki kerrottu vaikutti aivan realismin rajojen sisällä pysyvän. Joka tapauksessa innostuin, koska kuubalainen kulttiklassikko kuulosti epätavallisuudessaan kiehtovalta ja teoksen rakenteen kerrottiin olevan sommiteltu sonaatin tavoin. Sinä aikana kun romaani oli minulla kirjastosta lainassa, Kuubasta sattui tulemaan vielä erityisen ajankohtainenkin.

Eroica on siis teoksen suomenkielisen painoksen otsikon lisäksi Beethovenin sinfonia, jota päähenkilö kirjan alussa saapuu kuulemaan, vaikka onkin kovin poissa tolaltaan. Hän on takaa-ajettu ja sitä hänestä käytetään kirjassa myöhemmin myös nimityksenä. Romaanin ensimmäisessä osassa hän istuu kuuntelemassa musiikin pauhua niin hermostuneena, että on suunnilleen seota. Jotakin traumaattista on selvästi taustalla, ja paljastuu että niin todella on. Mies kuuluu ryhmittymään, joka on mm. toteuttanut brutaaleja teloituksia. Tällaisen vastapainoksi on ryypättävä rankasti ja haettava lohtua itsetietoiselta ja turhia kumartelemattomalta maksulliselta naiselta, joka ei hahmona ole mikään reppana, mikä on ihan piristävää. Miehen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiakin käydään läpi; tarina tavallaan avataan kirjan toisessa osassa takaumana, jossa henkilöiden nykytilaan johtaneet kokemukset selviävät. Elämä Kuubassa tapahtuma-aikaan 1930–1940-luvuilla vaikuttaa vaaralliselta ja rankalta, yhteiskunta on kaoottisessa tilassa (ja tämän historiallista taustaa selvennetään vielä lopussa kirjailijan jälkisanoissa). Seksuaalisuus näyttäytyy teoksen kirjoitusajankohtaan nähden varsin mutkattomana ihmisessä vaikuttavana voimana, eikä esim. itsensä myymistä moralisoida. Ruumiillisuuden vastapainoksi myös uskonnollisilla kokemuksilla on näkyvä osa.

Tarinasta ja henkilöistä oli jotenkin haastavaa saada tarttumapintaa, mikä saattoi johtua omasta viime päivien keskittymiskyvyttömyydestäni ja siitä seuranneesta lukujumista. Luin useampaa teosta vuorotellen ja tätäkin lyhyttä, noin 150-sivuista kirjaa pätkissä useana päivänä. Unohdin aina noissa väleissä, mistä oli aiemmin ollut kyse. Teoksen kieli on vahvaa ja rikastakin, parhaimmillaan päästään oikein nautittavaan proosaan.

"Kun hän samana iltapäivänä oli menossa Tärkeän Henkilön kotiin – samaan taloon josta oli nyt enää pari seinää pystyssä – hän ehti nipin napin suojautua pylvään taakse, kun häntä kohti suunnattiin luotisuihku mustasta autosta, jonka rekisterikilven peitti serpentiinien pehko: elettiinhän karnevaalin aikaa."

On hienoa, että vanhoja kulttiteoksia suomennetaan myös maista joista ei usein ilmesty meillä käännettyä kirjallisuutta, siitä pisteet kustantajalle. Kääntäjänäkin on ansioitunut, viime vuonna valtionpalkinnon saanut Jyrki Lappi-Seppälä, joten jälki on varmasti tasoltaan luotettavaa. Lukukokemuksena kirja jäi kuitenkin minulle vähän välipalaksi.

Jyri Vartiainen - Aurinko

Jyri Vartiainen – Aurinko (Poesia 2016)

"Tytti huomasi että Kämäräinen oli asetellut kuistille kolme kuivattua angervohopeatäplää. Ne olivat hänelle juhannuksen perhosia. "Ihan kiehuvat auringossa", Kämäräinen sanoi, kertoi kuinka niitä liiteli takuulla nytkin jonkin rannalle kyhätyn kokon ympärillä. Tytti ei ymmärtänyt miksi Kämäräinen ei tyytynyt pelkästään neulaamaan hyönteisiään. Mies oli niin kömpelö käsistään että siipisuomut irtosivat levitysvaiheessa. Perhosista tuli kuluneen ja nuhjuisen näköisiä."

Jyri Vartiaisen Aurinko hyppäsi silmiini ensin siitä erikoisena, että se on Poesian julkaisema romaani. Yleensähän kyseinen osuuskunta julkaisee lähinnä runoteoksia, jotka saavat usein myös palkintoja ja tunnustusta. Arvelin alle satasivuisen pienoisromaanin olevan tutustumisen arvoinen, sillä Poesian kustantamaksi päästäkseen kirjan kieli todennäköisesti olisi hyvin vahvaa ja omaperäistä. Lainasin kirjan, mutta se hautautui kuitenkin lukupinoon syksyn vahvojen uutuuksien jyrätessä. Uusin kirjastolainaa kerta toisensa jälkeen, kunnes kiinnostuin Auringosta uudelleen Helsingin Kirjamessuilla kuunnellessani esikoiskirjapaneelia, johon Vartiainen osallistui.

Kirjan henkilöt, pariskunta Tytti ja Kämäräinen, asuvat jälkimmäisen isältä perityillä rahoilla hankitulla maatilalla. Kämäräisellä on ollut ennen antikvariaatti, joka on mennyt konkurssiin, ja nyt hän vain keräilee perhosia. Kuten alun lainauksesta käy ilmi, sekään ei suju kovin mallikkaasti. Lisäksi Kämäräinen kirjoittelee vihkoihin jonkinlaisia runoja ja muistiinpanoja. Tytti on kuvataiteilija, joka on aiheenaan erityisesti keskittynyt aurinkoon. Hän maalaa aurinkoja pihalla oleviin kiviin. Vaikka Tytti on saanut palautetta, että hänen työnsä muistuttavat alakoululaisen tuherruksia, hän on varsin varma taiteilijaidentiteetistään ja olemisestaan muutenkin. Toisin on Kämäräisellä, joka on jatkuvasti epävarma, ahdistunut ja kärsii unettomuudesta.

Teoksen maailma on erikoinen ja siinä on oma viehättävyytensä. Pariskunnan osapuolet puuhastelevat omiaan, hoitavat tilan töitä jotenkuten, juovat välillä liikaa viiniä ja vaeltelevat metsässä. Tytti keskittyy analysoimaan aurinkojensa olemusta ja Kämäräinen muistelee vanhoja, kuten antikvariaattinsa pitämistä, vanhempiaan ja suurta ahdistusta aiheuttanutta asiointia esimerkiksi pankissa. Luonnon eri ilmiöt ja yksityiskohdat ovat jatkuvasti mukana kerronnassa, usein elollistetuiksi kuvattuina. Pariskunnan luontosuhde on muutenkin... läheinen. He siis harrastavat seksiä usein niin, että mukana on kiveä, kantoa, puuta, marjoja... Näistä varsin hämmentävistä kohtauksista tulee mieleen lähinnä se ruotsalaismedian viime kesänä uutisoima juttu miehestä, joka harrastaa seksiä luonnon kanssa. Muistaakseni tämä kirja tosin ilmestyi jo ennen sitä.

Kirjan kieli on, kuten odotin, hyvin omanlaistaan. Lauseet on ladattu täyteen vertauksia ja merkityksiä niin, että se jo hengästyttää, ja kirjan lukeminen on huomattavasti hitaampi prosessi kuin kuvittelisi. Kieli on erittäin runollista ja monessa kohtaa tyyliä voisi mielestäni kuvata runoproosaksi. Aurinko on kokonaisuutena oikea sanataideromaani. Merkityksin latautuneet lauseet muistuttivat ajoittain mm. Raija Siekkisen novelleista. Kerronnassa on myös jotain sympaattisen kömpelöä, mutta tyyli jatkuu sellaisena kautta linjan tuntuen harkitulta ja luoden teokseen omaleimaisen tunnelman.

     "Jäljessä unisena kulkeva Kämäräinen ihmetteli, kuinka Tytti oli saanut maalitahran mekonrievunsa selukseen. Naisen niska näytti oranssilta. Sääriin oli ilmestynyt lisää ruhjeita. 

     Tässä se viimeksikin tuli, Kämäräinen tajusi. 

     Pellonlaita, lähestyvä metsä ja Tytin selkä. Vierauden tunne niin kuin pankissa. Punainen teroitin ja lyijyn jätteet sen sisällä. Kiharalla, toisiinsa kietoutuneina. Lyijy pahempi kuin veitsi." 

Aurinko on hieno, erikoinen, pieni teos, jossa on paljon syvyyttä. Sen voisi kuvitella lukevansa uudelleenkin, sillä paljon huomaamatta jäänyttä tuntui tulevan esiin palattuani selailemaan eri kohtia yhden lukukerran jälkeen. Vartiainen on kertonut haastattelussa kirjoittavansa jo kahta uuttakin pienoisromaania, odotan mielenkiinnolla.

Muissa blogeissa: Tuijata

Anja Kauranen - Syysprinssi

Anja Kauranen – Syysprinssi (WSOY 1996, pokkaripainos 2016)

"Tunsin miestä kohtaan suurta hellyyttä, ja se oli melkein säädytön tunne, sillä hän oli ollut minun rakastajani, pakkomielteeni. Me kaksi olimme kauan sitten olleet hulluja rakastavaisia. Hullun vuosikymmenen hulluja lapsia."

Pääsin kutsusta katsomaan Syysprinssi-elokuvan viikkoa ennen ensi-iltaa. Siitä en saa puhua vielä enempää kuin että leffa oli hyvä ja se sai minut haluamaan lukea heti kirjan, johon se pohjautuu. Menin tarinaan niin syvälle. Luin siinä mukana olevien todellisten ihmisten henkilöhistoriaa netistä ja sitten tartuin kirjaan. Kyseessä on kahden ihmisen rakkaustarina, ei enempää eikä vähempää, mutta tässä on sellaista vimmaa, joka sykähdyttää.

Syysprinssi on avainromaani, joka syntyi kun Anja Snellman (tuolloin Kauranen) tapasi parikymmentä vuotta sitten yllättäen lentokentällä vanhan ystävänsä Harri Sirolan. He olivat olleet rakastavaisia 80-luvun alussa, kun kummastakin tuli esikoiskirjailija (Sirolan Abiturientti julkaistiin 1980 ja Snellmanin Sonja O. kävi täällä 1981). Snellman kertoi Syysprinssissä heidän tarinansa, oman versionsa siitä.

Kirjan päähenkilöt ovat olleet mukana punk-liikkeessä tuoden sitä kirjallisuuspiireihin ja ravistellen niitä kyseenalaistamalla suunnilleen kaiken vanhan ajattelun. Tuona "hulluna" aikana minäkertoja tutustuu Syysprinssiksi kutsumaansa kohuttuun esikoiskirjailijaan. Nainen seurustelee tahollaan, asuu yhdessä poikaystävänsä kanssa vakaalta tuntuvassa suhteessa, mutta sitten hän sujauttaa lammasnahkaliiviin pukeutuneelle miehelle pöydällä lapun ja syttyvä rakkaus vie mukanaan, sekoittaa arjen ja on jotain, mitä he eivät ole aiemmin kokeneet. Naisen ystävät varoittelevat, varsinkin ne tiedostavat, jotka ovat lukeneet Syysprinssin esikoisromaanin. Minäkertoja pysyykin yhdessä vakituisen poikaystävänsä kanssa, mutta hän vierailee jatkuvasti Syysprinssin asunnolla, he esiintyvät yhdessä lehtikuvissa mm. yhdessä päätoimittamaansa lehteen liittyen ja elävät villiä rakkauttaan.

Kirjan myöhemmässä aikatasossa minäkertoja vierailee miehen luona mielisairaalassa. Tämä on sairastunut depressioon ja saa rankkoja sähköshokkihoitoja. Ne ovat saaneet miehen unohtamaan paljon, varsinkin tämän lähimuisti menee hoitojen takia ajoittain täysin. Depressiosta on ollut merkkejä jo rakkaussuhteen aikana.

"Öisin Syysprinssi alkoi herätä siihen että muotokuvat rapisivat seinillä. Ehdotin että maalauksien kehysliima eli tai puukehykset naksahtelivat. Levysoitin jäi myös joskus pyörimään yksikseen, sekin piti omaa hiljaista surinaansa. Ja kirjoituskone, putket, patterit, sänky, tuuli joka viskoi raskaita pisaroita ikkunaa vasten.
Mutta kuka käy kääntämässä taulut aina välillä oikein päin? Syysprinssi ihmetteli alkovin hämärässä."

Tarina on voimakas ja saa aikaan paljon tunteita, se saa lukijan miettimään kokemiaan rakkauksia, niin niitä hulluja kuin järjellisempiäkin, ja sen takia monet varmasti ovatkin kirjaan ihastuneet. Kuvaus on niin iholle menevän elävää, vaikka kerronta onkin ajoittain asiaproosan tyyppistä, mitä selittää elämäkerrallisuus – kerrotaan rehellisesti se, mitä on tapahtunut. Myös kahden kirjallisesti lahjakkaan ihmisen suhteen kuvaus on minusta kiehtovaa kaikkine yhdessä kirjoittamisineen ja runolappujen lähettelyineen. Eron väistämättömyyden kuvauksen tunnistaa varmasti myös moni.

"Kaikkea en itsekään halua muistaa. Milloin julmuus tuli mukaan kuvaan, kolmanneksi osapuoleksi jota houkuttelimme kumpikin kilvan leiriimme, en muista. Milloin sinun ruumiisi, sanasi, pelkkä hengityksesi muuttuivat väkivaltaiseksi työntymiseksi minun omaan tilaani."

Syysprinssin tarinan Anja Snellman antoi aikanaan ennen julkaisua luettavaksi Harri Sirolalle, joka hyväksyi kirjan täysin ja kiersi jopa Snellmanin mukana muutamassa tapahtumassa kertomassa siitä. Sirola on kirjoittanut tarinalle myös vastineensa novellikokoelmassa Syysprinssin kalaretki ja kolme muuta kertomusta. Elokuvan valmistumista ja julkaisua heistä on seuraamassa enää Snellman. Lapinlahden sairaalasta kävelylle lähtenyt Sirola hyppäsi metrojunan eteen Kampissa 16. elokuuta 2001. 

Joyce Carol Oates – Kosto: rakkaustarina

Joyce Carol Oates – Kosto: rakkaustarina (Otava 2010), alkuteos Rape: A Love Story (2003). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

Kosto: rakkaustarina oli ensimmäinen lukemani Joyce Carol Oatesin kirja. Monet hänen teoksensa ovat paksuja tiiliskiviromaaneja, mutta tässä Oates on tiivistänyt sanottavansa ohueen muotoon noin 150-sivuiseksi pienoisromaaniksi. Sanottava on silti painavaa.

Kirjassa Teena Maguire päättää oikaista tyttärensä Bethin kanssa Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän juhlinnan jälkeen puoliltaöin puiston läpi. Sekunnin murto-osassa tehty valinta muuttaa elämän ja jakaa sen aikaan ennen ja jälkeen. Teena raiskataan ja pahoinpidellään useiden nuorten miesten joukolla. Beth saa myös osansa pahoinpitelevistä käsistä, mutta onnistuu pakenemaan ennen seksuaalista väkivaltaa. Teena pelastuu henkihieveristä takaisin elämään, mutta joutuu tajuihinsa palaamisen jälkeen toteamaan, ettei hänen elämänsä ole enää sellaista kuin se oli ennen, vaan jotain mihin hän ei ehkä olisi halunnut edes palata.

Tekijät saadaan kiinni ja he ovat erittäin selvästi syyllisiä, mutta oikeuskäsittelyssä ei jaetakaan oikeutta vaan siitä muodostuu kammottava ja piinaava näytelmä. Järkyttävän häikäilemätön puolustusasianajaja kääntää tilanteen päälaelleen ja saa Teenan vaikuttamaan seksipalvelujen tarjoajalta, jonka keikka meni pieleen. Kyläyhteisö on omaksunut vastaavanlaisen näkemyksen jo muutenkin, Teena oli juorujen mukaan humalassa ja keikistellyt miehille. Hänellähän oli muutenkin tapana flirttailla ja pukeutua hieman paljastavasti. Ansaitsi sen. Ensimmäisenä väkivallan tapahtumapaikalle sattunut poliisi John Drowmoor ei lopulta voi katsella oikeuden toteutumattomuutta Teenan ja tämän tyttären kohdalla toimimatta.

Kosto: rakkaustarina on helposti kuvailtavissa rankaksi ja vahvaksi moraliteetiksi. Teos sai muutaman kymmenen sivun jälkeen raivoihinsa kaiken epäreiluuden ja oikeuden toteutumattomuuden takia, mutta jonkin verran helpotusta sen jälkeen kuitenkin saatiin, ettei tarinaa sentään tarvinnut alkaa inhota. Hienosti teos on kuitenkin kirjoitettu, ikävät tapahtumat kerrotaan vahvasti. Oatesin tyyli on suorasanaista, sitä on kutsuttu jopa osoittelevaksi, mutta itse en olisi niin jyrkkä. Hän kirjoittaa kirkkaan selkeää lausetta, tässä teoksessa hyvin tiiviisti. Itse pidän usein kaunokirjallisuudessa runollisemmasta ja jonkin verran omaperäisemmästä kielestä, mutta mitenkään kehnolaatuiseksi tätä tekstiä ei voi sanoa.

Oates tuo selvästi esiin sen, mitä haluaa kirjalla sanoa, ja se kuuluu hänen kertojanäänensä läpi. Tässä en näe sitä pahana asiana, vaan myötäelän ja kiukkuan hänen rinnallaan. Viimeksi tänään on joutunut lukemaan, kuinka naisen Helsingissä kokemaa seksuaalista häirintää on pidetty hänen omana syynään viranomaisen puolelta. Nainen ei olisi saanut mennä nudistirannalle, koska siellä on miehiä, jotka eivät nuoren ja kauniin naisen nähdessään voi itselleen mitään. Tällainen ajattelu ei ole hyväksi kummankaan kannalta, se alentaa miehet kontrollikyvyttömiksi ja aivottomiksi sekä syyllistää naisia ahdistelun uhreina. Myöskään Oates ei kirjassa ole tehnyt karmeita tekoja tehneistä mieshahmoistaan täysin ajattelukyvyttömiä, vaan näyttää myös heidät realistisesti – ihmisinä jotka ovat tehneet karmeita tekoja, mutta joilla on ollut mahdollisuus myös olla tekemättä niitä.

Oatesin teos oli yksi vuoden toistaiseksi vahvimmista lukukokemuksistani. Se on sekä kirjallisesti taidokas että tarinaltaan vahva, joskin ei virheetön tai täydellisesti hurmaava. Uskallukseni riittää tämän jälkeen varmasti joskus hänen paksuihinkin teoksiinsa tarttumiseen. Toimittamallani verkkosivustolla julkaistiin viime vuonna vierailevan kirjoittajan artikkeli, jossa Oatesia povailtiin mahdollisesti tulevaksi nobelistiksi. Katsotaan, miten lokakuussa käy.