Lucia Berlin - Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin – Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017), alkuteos A Manual for Cleaning Women (2015). Suomeksi kääntänyt Kristiina Drews.

"Minä inhosin St. Josephin luostarikoulua. Pelkäsin nunnia, ja yhtenä kuumana Teksasin päivänä löin sisar Ceciliaa ja minut erotettiin koulusta. Rangaistukseksi jouduin työskentelemään koko kesäloman ajan hammaslääkärin vastaanotolla isoisän apuna. Todellinen syy oli se, että minun ei haluttu leikkivän naapuruston lasten kanssa. Ne olivat meksikolaisia ja syyrialaisia. Mustia siellä ei ollut, mutta se oli vain ajan kysymys, sanoi äiti."

Lucia Berlinin (1936–2004) novellien suomennoksesta kuulin ensimmäistä kertaa viime vuoden keväällä, kun kääntäjä Kristiina Drews oli vieraana Suomen kirjastoseuran järjestämässä, kirjastotyöntekijöille suunnatussa Fiktiopäivä-koulutuksessa. Drews kuvasi Berlinin tuotantoa hyvin mieleenpainuvasti, mutta oletti kuitenkin suomennoksen jäävän pienen yleisön kirjaksi. On ollut ilahduttavaa huomata, miten suuren huomion kirjallisuusmedioissa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on saanut. Berlinin novellit ovat suorastaan maagisia, vaikka tyylillisesti edustavatkin realistisia arkikuvauksia. Hänen kirjoitustapansa hurmaa heti ensisivuilta. Luettuani kirjan mietin, että tässä on kokoelma, jota jatkossa ensimmäisenä suosittelen niille ihmisille, jotka suhtautuvat varauksella novelleihin. Suurmenestykseksi Yhdysvalloissa 11 vuotta Berlinin kuoleman jälkeen nousseen A Manual for Cleaning Women -valikoiman toimittanut Stephen Emerson toteaa johdannon päätteeksi: "Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja." Hankala minunkin oli sellaista lukijaa miettiä.

"Tänään rouva Burken luona. Täytyy lopettaa sielläkin. Mikään ei ikinä muutu. Talossa ei ole koskaan mitään likaista. En käsitä mitä minä siellä teen. Tänään meni kuitenkin paremmin. Ainakin ymmärsin, miksi siellä on kolmekymmentä tyhjää Lancers-roseeviinipulloa. Nyt niitä oli kolmekymmentäyksi. Eilen on ilmeisesti ollut pariskunnan hääpäivä. Tuhkakupissa oli kaksi tumppia (eikä vain herran yhtä), pöydällä yksi viinilasi (rouva ei juo), ja uusi roseeviinipulloni. Keilailupokaaleja oli hiukan siirrelty. Meidän yhteinen elämämme."

Berlinin novelleissa suurta osaa esittävät yllätys ja taito vavahduttaa lukija pois tekstin oletetulta polulta. Erityisesti hänen novelliensa loput ovat huikeita. Viimeinen virke vie usein jonnekin, mihin tekstin ei olisi kuvitellut vievän, tai sitten se kiteyttää taustalla vaikuttavat asiat tuoden yhtäkkiä näkyväksi sen, mistä kaikessa onkin ollut kysymys. Kokoelman vaikuttavimmiksi novelleiksi minulle muodostuivat "Siivoojan käsikirja", "Toda luna, todo año" ja "Hyvät ja pahat", jotka nousevat parhaiden lukemieni novellien joukkoon, mutta kaikki valikoiman novellit ovat tasoltaan hyvästä erinomaiseen. Berlinin kertomukset liikkuvat miljöissä ja tilanteissa, jotka olivat kirjailijalle itselleen tuttuja: isoisän hammasklinikalla, katolisessa koulussa, sairaalassa, Meksikossa, Chilessä, Kaliforniassa, köyhien ja alkoholistien parissa. Tekijän elämänvaiheista voi lukea monesta artikkelista verkossa, ja niistä kertoo myös tämän kirjan lopussa oleva teksti. Alkusanat valikoimalle on kirjoittanut Lydia Davis ja lisäksi alussa on edellä mainittu Stephen Emersonin johdanto. Luin itse taustoittavat tekstit vasta kirjan lukemisen jälkeen, ja suosittelen sitä muillekin.

"Minä tykkään työstäni ensiapupolilla – siellä sentään tapaa miehiä. Oikeita miehiä, sankareita. Palomiehiä ja jockeymiehiä. Niitä tulee ensiapupolille yhtenään. Jockeyt näyttävät upeilta röntgenkuvissa. Niiltä murtuu luita vähän väliä, mutta ne vain teippaavat itsensä kasaan ja ratsastavat seuraavankin lähdön. Niiden luurangot ovat kuin puita, niin kuin uudelleen koottuja brontosauruksia. Pyhän Sebastianuksen röntgenkuvia."

Berlinin teksteissä on kekseliäitä ilmaisuja, paljon vertauksia, ja se etenee niin omaleimaisella otteella, että hänen tapansa nähdä maailma tuntuu joltakin harvinaislaatuiselta – sellaiselta mitä ihmisellä joko on tai ei. Kuvauksessa on mukana myös rosoa ja asiat nähdään peittelemättä, juuri siten että tekstistä tulee elävää, rehellistä ja samaistuttavaa. Berlin tekee havaintoja runoilijan tarkkuudella, mutta kirjoittaa soljuen etenevää proosaa, jossa lauseet muodostavat ensisijaisesti ketjuja, ovat suhteessa toisiinsa. Siksi lainauksiakin ottaessa tuntuu, että kappaleita ei voi katkaista kesken, vaan ne on siteerattava kokonaan, kuten kirjailija on ne luettavaksi tarkoittanut. Kristiina Drewsiä on kiitettävä erittäin hyvästä suomennoksesta, joka tekee varmasti oikeutta alkutekstille. Vaikka näissä novelleissa teksti saa lopullisen merkityksensä asiayhteyden kautta, myös yksittäiset kielikuvat ovat hykerryttävän hienoja, ja tietyt lauseet jäävät mieleen kaikumaan. Muutama esimerkki:

"Ihmeköynnös valui pitkin sen seiniä kuin juopuneen naisen hartiahuivi."

"Olin niin yksinäinen, että jopa harkitsin huoneiden sisustamista teltoiksi."

"Talossa on kymmenen digitaalista kelloa, joka ikinen samassa, oikeassa ajassa. Vielä jonain päivänä, kun lopetan täällä, pysäytän ne kaikki." 

Taidan tulla siihen lopputulokseen, että luin nyt, vasta alkaneen vuoden puolella, viime syksyn merkittävimmän käännöskirjan. Tämä on kirja, josta on syytä liekehtiä, koska tällaiseen ei törmää usein. Olin etukäteen hieman jännittynyt siitä, kokisinko tämän kirjan niin vahvasti hehkutuksen ympärillä noustua suureksi, mutta Lucia Berlin vaikutti, herätti ja hurmasi tekstillään vastaansanomattomalla tavalla. A Manual for Cleaning Women julkaistaan suomeksi kahdessa osassa, eli tätä lukemisen hurmaa on tulossa vielä toinenkin osa luettavaksi. Miten mahtavaa.

Muissa blogeissa (enemmänkin on, nämä parilta ekalta Google-tulossivulta): Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Eniten minua kiinnostaa tie, Opus eka, Yökyöpeli hapankorppu lukee

Charles Bukowski - Etelän vetelät

Charles Bukowski – Etelän vetelät (Sammakko 2008), alkuteos South of No North (1973). Suomeksi kääntänyt Seppo Lahtinen.

"Näyttelin natsia vielä jonkin aikaa, välittämättä sen kummemmin natseista, tai kommunisteista tai amerikkalaisista. Mutta aloin väsyä. Itse asiassa juuri ennen Pearl Harboria lopetin pelleilyni. Se ei ollut enää hauskaa. Tunsin että sota on vääjäämättä tulossa, enkä halunnut liiemmälti lähteä sotimaan, enkä halunnut liiemmälti aseistakieltäytyjäksikään. Samaa kissanpaskaa kaikki. Minä ja keskikokoinen kyrpäni olimme pulassa."

Charles Bukowski (1920–1994) on suoraan sanoen yksi parhaita novellisteja, joita olen lukenut. Kun aloittaa jonkin hänen teoksensa lukemisen, on se aina kuin kotiin tulisi, olkoonkin että siinä kodissa haisee pöydällä happaneva edellisillan viini, krapulainen hässiminen, ja huoneen nurkassa saattaa vilahtaa hiiri. Sammakko-kustantamon Seppo Lahtinen lienee Suomen tunnetuin Bukowski-fani suomennettuaan ja kustannettuaan tämän useita teoksia. Täten on luonnollista, että kun kävin viimeksi Sammakon kirjakaupassa, mukaan tarttui taas ennestään lukematon Bukowskin teos, tällä kertaa novellikokoelma Etelän vetelät. Kotimaisista nykykirjailijoista Bukowskia on kertonut lukevansa mm. Taina Latvala. Kun hän luennoi Imagen kirjoittajakoulussa, hän sanoi muistaakseni suunnilleen, että pitää Bukowskissa erityisesti tämän suorasta ja ytimekkäästä sanomisen tavasta. Tällaisen tekstin lukeminen opettaa kirjoittajalle rehellisen iskevyyden taitoa. Tämänkin kirjan takakanteen on lainattu Publishers Weeklyn lainausta, että Bukowskin kirjoittaminen on "viisaan hullun suoraa puhetta elämän turhuudesta ja kauneudesta". Se on hyvin tiivistetty. Etelän vetelät, alaotsikoltaan tarinoita kätketystä elämästä, on nimensä mukainen kokoelma. Se kertoo erilaisin tavoin henkisesti ja ruumiillisesti vetelehtivistä ihmisistä elämisen rajoilla ja varjoissa. Bukowski kirjoittaa tietysti yhtä suorasanaisen karusti kuin ennenkin.

"Margie aikoi mennä ulos erään kaverin kanssa, mutta matkalla tämä kaveri tapasi erään toisen kaverin, jolla oli nahkatakki, ja se nahkatakkikaveri näytti tälle kaverille tissejään, ja Margien poka meni Margien tykö ja sanoi ettei voinutkaan lähteä Margien kanssa, koska se nahkatakkikaveri oli näyttänyt tissejä ja Margien poka aikoi panna sitä kaveria perseeseen."

Bukowskin lukiessa naurattaa paljon. Juuri siksi viime aikoina, kun kiire on painanut päälle, on ollut mukavaa lukea häntä päivien päätteeksi. Voi lukea täysin rappiollisesta ja vinksahtaneesta elämästä, miettiä että kaiken stressin keskelläkään asiat eivät ole sentään noin huonosti, ja nauraa räävittömille jutuille, niiden absurdeille käänteille, joita Bukowski tarjoaa usein novelleissaan. Ennen tätä olin lukenut häneltä kokoelmat Kaupungin kaunein nainen ja muita novelleja sekä Tarinoita tavallisesta hulluudesta. Ensin mainittu sisältää ehkä rankimmat Bukowskin tarinoista, varsinkin yksi sen novelleista meni mielestäni jo pahasti yli, paloi mieleen "cannot be unseen"-tyyliin ja sai minut pitämään taukoa kirjailijan lukemisesta. En halua edes puhua siitä enempää, mutta todennäköisesti vastaavanlaisesta tekstistä kirjailija Kaur Kender joutui Virossa taannoin syytteeseen (ks. Nuoren Voiman juttu). Bukowskia suositellaan yleensä nuorille miehille, mutta tuon Kaupungin kauneimman naisen jättäisin kyllä myöhempään ikään. Etelän vetelät ei sisällä aivan yhtä överiksi inhottavuudessaan meneviä tarinoita, eikä myöskään Tarinoita tavallisesta hulluudesta muistaakseni. (Luonnollisesti vapautan itseni kaikesta vastuusta, jos joku teini-ikäisen vanhempi tätä päätyy lukemaan! Tekstinäytteet tässä blogipostauksessa kertovat kyllä olennaisen.)

"Ja jos se ei ollut sitä, se oli päivät pitkät istumista, äänettömät pelon tunnit, sisuksissa avautuva pelon kukinto, sitä ei kyennyt analysoimaan, käsittämään sen olemassaoloa. Tunteja tuolissa huoneen keskellä, loppuun ajettuna ja kauhun lamauttamana. Kusella tai paskalla käynti oli työlästä, älytöntä tai hiusten kampaaminen tai hampaitten peseminen – naurettavia tai järjettömiä akteja. Kävelyä tulimeressä. Tai veden ottaminen juomalasiin – tuntui ettei siihen ollut oikeutta. Päättelin olevani hullu, epäkelpo, tunsin itseni saastaiseksi."

Tarinoiden kavalkadissa ovat mukana mm. himo ja rakastuminen mallinukkeen, hurjasta seksimaanikosta kertova cowboy-tarinoiden parodia ja omakohtaisen inhorealistinen kertomus peräpukamien hoidosta, joista viimeksi mainittu naurattaa monessa kohtaa, vaikka ei saisi. Paljon on myös tarinaa köyhän ja rappiolla olevan aloittelevan kirjailijan (Bukowskin alter ego Henry Chinaskin) elämästä sekä tragikoomisia seikkailuja viinan, seksin, väkivallan ja rikosten kierteessä, Bukowskin peruskamaa siis. Ei pidä kuitenkaan ymmärtää, että teksti olisi rietastelua vain sen itsensä vuoksi, vaan mukana on usein myös syvällisempi, yhteiskunnallinen taso ja viisaus, joka puskee läpi kaikkien räävittömyyksien välistä. Minulle tämä on myös omanlaistaan viihdekirjallisuutta, jota on säännöllisesti napattava luettavaksi. Bukowskilta on onneksi suomennettu vielä paljon uutta luettavaa, niin novelleja, runoja kuin romaanejakin.

Muissa blogeissa: Suketus

Martti Joenpolvi - Valitut novellit

Martti Joenpolvi - Valitut novellit (Gummerus 2006)

"Hän alkoi tajuta olemassaoloaan, meni jonkin aikaa ennen kuin sai koottua jäsenensä. Hän säikähti märkää tyynyä. Se oli kuitenkin vain sylkeä. Kommunistinen huone, hän ajatteli. Kommunistinen katto ja lattia. Kommunistinen vuode, minä porvarillinen jäänne kommunistisessa vuoteessa. Ideologia esineellistyi ympärillä."

Olin perehtynyt Martti Joenpolveen kirjailijana jonkin verran ennen kuin ostin hänen Valitut novellit -valikoimansa heräteostoksena. En tiennyt hänen kirjoitustyylistään sen enempää mitä olin kirjailijabiografiasta lukenut, mutta tiesin hänen olevan merkittävä kotimainen novellisti, järjestetäänhän Joenpolven mukaan nimettyä novellikilpailuakin. Tutustuminen oli hyvä aloittaa taannoisen novellimaratonin aikana, kun kokoelma löytyi omasta hyllystä. Linkittämässäni maratonin postauksessa käyn läpi kaikkien sen aikana lukemieni novellien juonta (luin tästä 16 novellin valikoimasta tuolloin 8 ensimmäistä). Tässä postauksessa en ole niin perusteellinen, vaan esitän yleisempiä huomioita.

Pidin Joenpolven novellistiikasta, erityisesti 80-luvun tuotannossa oli monia sykähdyttäviä ja hyvien novellien tavoin maton lukijan jalkojen alta tempaisevia kertomuksia. Kerrontatapa on tyyliltään perinteistä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa viime vuosikymmenillä käytettyä, ja kieli on selkää, täsmällistä eikä sen osalta konstailla ihmeemmin. Joenpolvi on novellistina melko monipuolinen, on sekä lyhyttä muotoa että pitkää, ja pari runoproosaakin lähestyvää lyhyttä novellia valikoimaan sisältyy. Henkilöt ovat useimmiten miehiä, jotka pohdiskelevat asioita hieman sivussa kaikesta, mutta myös naishenkilöitä on mukana, joskus pääosassakin. Novellien tapahtumat säilyvät realistisina kautta linjan. Hieman abrsudin sävyjä tulee esille esimerkiksi novellissa Pala valkoista marmoria, kun päämäärättömälle reissulleen jälleen kerran lähtenyt päähenkilö satuilee kohtaamilleen ihmisille henkilökohtaista historiaansa miten sattuu. Symbolisia kuvauksia toki on usein, kuten Kevätkesän lämpimin päivä-novellin lahoava lippusalko ja sen kunnostus keski-ikäisen miehen mielenmaiseman kuvauksen lomassa.

"Hän peitti maalaamansa salon muovilla ja meni taas laiturille katsomaan. Päälle tulee, rintaman etureuna kätki auringon, maisema hämärtyi ja lintujen äänet taukosivat. Hän näki jo salamat, toiset niistä jäivät pelkiksi välähdyksiksi, mutta näkyi myös polveilevia railoja mustassa pilvimassassa."

Jälkipuolen Valtionpalkinto-novellissa palkinnon saanut mies sivuutetaan ryhmäkuvaa otettaessa, Helsinki näyttäytyy vihamielisenä paikkana ja onni alkaa kääntyä vasta junamatkalla kotiseutua kohti. Tuo novelli ilmentää valikoiman alkusanat kirjoittaneen kirjallisuudentutkija Jyrki Nummen mukaan todennäköisesti Joenpolven omaa kokemusta asemastaan kirjallisella kentällä 90-luvun puolella. Hymyilyttävää, tummasävyistä huumoriakaan ei unohdeta, mistä käy esimerkiksi novelli Huolehtivainen rakastaja, jossa mies kuljettaa toista naistaan mökille mm. soutuveneessä mustien säkkien alla. Omaksi suosikikseni nousi lopulta novelli Espanjalainen sirppi (1984), joka sisältää niin häpeää, katkeruutta, eroottista virettä kuin järisyttävän käänteen juuri ennen loppua. Nummi kuvaa kyseistä novellia juonikertomuksen historiallista versiota edustavaksi ja Edgar Allan Poen klassista novellin ideaa toteuttavaksi. Kauhuromanttinenkin elementti novellissa on.

Joenpolven novellituotanto ansaitsi varmasti perehtymistä hänen yksittäisten kokoelmiensakin tasolla ja varmasti palaan niihin vielä joskus. Tämä valikoima on kuitenkin hyvä tapa aloittaa ja nautiskella moniulotteisten ja vahvojen novellien lukemisesta. Postaukseni alun lainaus on muuten valikoiman ensimmäisestä novellista Hrustsevin aikaan.

Ompun novellihaasteeseen luettujen määrä on nyt 40.