Raymond Briggs - Minne tuuli kuljettaa

Raymond Briggs – Minne tuuli kuljettaa (Otava 1982), alkuteos Where the Wind Blows (1982). Suomeksi kääntänyt Leena Annala.

- En osaa päättää onko vitsi...
- Niin mikä, kulta?
- Tässä käsketään mennä paperisäkkiin juuri ennen räjähdystä
- Minkä takia?
- Ehkä sama juttu kuin valkoinen maali. Torjuu kuumuutta
- Kuulostaa hölmöltä
- Meillehän jäi paperisäkkejä siemenperunoista... Niitä pitäisi olla neljä
- Ovat hirmu likaisia

Minulla on parhaillaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen luettavana Volter Kilven Alastalon salissa, ja vaikka se edistyykin hyvin, hitaasti mutta varmasti, kaipasin sen lomaan jotakin "välipalakirjaa". Viime viikonloppuna törmäsin Twitterissä sellaiseen faktaan, että Lumiukosta tuttu kuvittaja Raymond Briggs on julkaissut sarjakuvateoksen ydinsodasta. Teoksen kansikuvassa on sympaattisen näköinen pariskunta, jonka tunnistaa kyllä selkeästi Briggsin kädenjäljeksi, mutta tausta tekee selväksi, että kyse ei nyt ole koko perheen teoksesta: siellä näkyy ydinräjähdyksen sienipilvi.

Briggsin teos alkaa normaalista arjesta, kun James Bloggs -niminen brittimies (joka ilmeisesti on tuttu myös Briggsin toisesta sarjakuvateoksesta) palaa kotiin käytyään mm. lukemassa lehtiä kirjastossa. Maailmantilanne näyttää pahaenteiseltä, mutta vaimo Hilda ei juuri ole politiikan kiemuroista kiinnostunut. James on tuonut kirjastosta mukanaan lehtisen, jossa kerrotaan, kuinka suojautua ydinräjähdykseltä ja sitä seuraavalta laskeumalta. Pian radiossa kerrotaan tilanteen muuttumisesta entistä akuutimmaksi. Ajoittain aukeamilla näytetään miten ydinohjus, lentokoneet ja sukellusveneet ovat eläkeläisten puuhaillessa jo matkalla...

Jos pariskunta on sympaattinen, höpsö ja vähän pihalla, sellaisia ovat kyllä heidän saamansa kunnan ja ministeriön ohjeetkin. Suojan rakentaminen muistuttaa lasten majanrakennusta ja luotto ohjeistuksen erehtymättömyyteen on kuitenkin kova. Välillä pohdiskellaan maailmantilannetta, esimerkiksi menneiden vuosikymmenten johtajia, ks. kuvalinkki. Stalin oli pariskunnasta hyvä tyyppi mukavine viiksineenkin, kommunismi kuitenkin noin yleisesti on pahasta. Kaikelle höperyydelle voi vielä tässä vaiheessa hymyillä ymmärtävästi. Pian tulee radiosta kuitenkin kuulutuksia, jotka kertovat että suojaan pitää mennä ja heti, vaikka Hilda haluaisi vielä ottaa pyykit narulta, sanottiinhan aikaa olevan kolme minuuttia... James tempaisee vaimonsa lopulta suojaan, ja seuraavalla aukeamalla näkyy vain valkoista.

Räjähdyksestä kuitenkin selviydytään ja suojan alta kaivaudutaan, siellä piti olla 48 tuntia, vai oliko se kaksi viikkoa... Paikat ovat menneet mullin mallin ja pian selviää, etteivät puhelimet tai radiot toimi. Ulkona ruoho on paahtunut keltaiseksi ja lehdet riipiytyneet puista. Huonovointisuus alkaa vaivata pariskuntaa. Ei näy postia eikä maitomiestä, vesi on katkaistu ja kerätty sadevesikin alkaa loppua, ikenet valuvat verta... Kunhan ei vihollinen vielä yrittäisi sisään, ja pitää yrittää muistaa, että tällä kertaa ne olisivat "neukkuja" eivätkä "sakemanneja" kuten edellisessä sodassa.

Surullinen kertomus näyttää, miten heikosti taiteilija kylmän sodan keskellä on luottanut siihen, että yhteiskunta ja julkinen hallinto pystyisivät auttamaan ihmisiä ydinsodan uhatessa. On haluttu tuoda esiin, että maaseudulla kaukana muusta asutuksesta eli vielä ihmisiä, jotka eivät olisi pärjänneet ydinlaskeuman uhatessa, eikä heille kävisi hyvin. Kirjan henkilöt luottavat, että asiat menevät kuten heidän jo kokemassaan toisessa maailmansodassa: väestönsuojelijat kyllä tulevat ja pian saataisiin soppaa. Asioiden syistä lukija ei saa tietää mitään: ei selviä, keiden välillä sotaa tarkalleen käydään ja mitä kaikkea räjähdys on aiheuttanut, että pariskunnan luokse ei saada apua. Toisaalta voidaan olettaa, että räjähdyksiä on ollut useampi, jolloin laaja alue on lamautettu täysin.

Ahdistavatunnelmaisen teoksen (ja sen myötä postauksen) loppuun laitan tällä kertaa musiikkia. Brittiartistit käsittelivät ydinsodan uhkaa paljon 80-luvulla. On melkoinen sattuma, että luin tämän teoksen juuri tänään, kun David Bowien kuolemasta on kulunut tasan vuosi. Bowie nimittäin on tehnyt tunnuskappaleen kirjasta tehtyyn animaatioelokuvaan, joka ilmestyi 1986.



Laitan teoksen Helmet-lukuhaasteessa vaikkapa kohtaan 22: Kuvitettu kirja.

Jouko Turkka - Aiheita

Jouko Turkka – Aiheita (Otava 1982)

"Vanha lehti joutuu kokemaan siirtymisen tavoitellusta uutuudesta kalapaketiksi, poikain sätkäksi, saappaaseen kuivikkeeksi; lopuksi siihen pyyhitään perse.

Paljon joutuu kynttiläkin näkemään aina kun se sytytetään. Sitä hinkataan tanssilattiaan, suksenpohjaan, silitysrautaan, ja saattaa se joutua moneen liukkaampaankin paikkaan ennen kuin hiiri sen syö."

Suomalaisen teatterin merkittävän voimahahmon kirjallinen tuotantokin on jäänyt monen mieleen. Kari Hotakainen kertoi, että heinäkuussa edesmenneen Jouko Turkan palkittu esikoisteos Aiheita vaikutti hänen omaan kirjoittamiseensa "aivan helvetisti". Antti Holma kirjoitti juuri aloittamansa uuden blogin ensimmäiseksi postaukseksi Turkka-mukaelman, joka on erittäin onnistunut, voin sanoa nyt kun alkuperäinen on luettu.

Aiheita on tosiaan pidäkkeetöntä tekstiä ja hyvin tajunnanvirtamaista. Teoksen tyylilajin määrittely on hankalaa, mutta novellikokoelma lienee lähimpänä. Turkka käyttää kirjassa selkeästi itseään kertojana näille aiheilleen, tarinoille, jotka alkavat mutta eivät välttämättä lopu, vaan niitä jätetään myös avoimiksi. Joskus puhutellaan lukijaakin ja pyydetään tätä ratkaisemaan loppu. Turkan kehittelemät jutut eskaloituvat yleensä pahimmilla mahdollisilla tavoilla – päällimmäisenä nousee nyt mieleen mies, joka jää yöllä rappukäytävään alasti eikä kehtaa mennä pyytämään apua keneltäkään. Mies päätyy piileskelemään, tekemään tarpeensa rappukäytävään, sytyttämään tulipalon ja lopulta syyttämään kaikesta kadulta kaappaamaansa pultsaria. Aiheissa ihmiset toimivat estottomasti ja vaistojensa mukaan ilman mitään sovinnaisuutta, tai siltä se ainakin tuntuu. Hulvattomat kertomukset voisivat kuitenkin olla sopivissa tilanteissa täysin mahdollisia. Sekin niissä viehättää.

Kirja oli varmasti yli 30 vuotta sitten ravisteleva myös suorapuheisuudessaan ja räävittömyydessään. Nykypäivän lukija on populaarikulttuurissaan ja viihteessään kokenut jo niin paljon karuja puheita, rietastelua ja väkivaltaisuuksia, etteivät sellaiset luettuna sisältönsä takia hätkäytä. Kaiken taustalla näkyvät ajatuskulut ovat kuitenkin se, mikä saa Aiheiden lukemisen yhä myllertämään mielessä ja haastamaan sitä. Turkka näyttää teoksessa, mikä ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja sosiaalisissa rakenteissa on kuin omanlaistaan omituista teatteria. Juuri siksi on niin riemastuttavaa, kun näitä rakennelmia ravistellaan, ja sain nauraa monta kertaa teoksen edetessä. Välillä piti vakavoituakin. Traaginen ja koominen, surullinen ja hauska vuorottelevat ja yhdistyvät kirjassa jatkuvasti. Teksti vaikuttaa viimeistelemättömältä, kirjaan on jätetty muutamia virheitä ja kömpelöitä lauserakenteita. Se saa aikaan mielikuvan, että aiheet ovat syntyneet aina kerralla, pidättelemättömänä ideoinnin vyörynä.

Aiheita on kirja, johon haluaa lukemisen jälkeen palata uudestaan. Lukijalta vaaditaan teoksen lukemisessa tarkkuutta, eikä se selvästikään edes paljasta kaikkea kerralla. Aiheita ansaitsee kirkkaasti paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kaanonissa, enkä ihmettele että Hotakaisellakin on kirjoja itsellään kolme kappaletta, "koska se pitää olla saatavana nopeasti, jos verensokeri laskee."