Virginia Woolf - Aallot

Virginia Woolf – Aallot (Kirjayhtymä 1979), alkuteos The Waves (1931). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila.

  "Minä paahdun, minä värisen", Jinny sanoi, "tästä auringosta tähän varjoon."
  "Nyt he ovat kaikki poissa", Louis sanoi. "Olen yksin. He menivät sisään aamiaiselle ja minä jäin seisomaan seinävierelle kukkien joukkoon. On hyvin aikaista, oppitunnit eivät vielä ole alkaneet. Kukka kukan jälkeen täplittää ruohikkoa. Terälehdet ovat ilveilijöitä. Varret nousevat alla olevista mustista onkaloista. Kukat uivat kuin valosta tehdyt kalat tummanvihreän veden pinnalla. – –"

Siitä, että tämä kirja päätyi nyt blogiini, saa kiittää kolmea asiaa. Ensinnäkin kirjailija Sinikka Vuolaa, jonka kanssa keskustelin toimittamani podcastin jaksossa helmikuussa, ja Sinikka (jonka kirjavinkkeihin vahvasti luotan) mainitsi tämän edustavana esimerkkinä runon tavoin etenevästä proosasta. Toinen sysäys oli amerikkalaiskirjailija Garth Greenwellilta, jonka vinkeistä olen aina myös löytänyt kiinnostavaa luettavaa, ja hän ylisti The Wavesia eräässä artikkelissa. Kolmanneksi, järjestin Twitter-äänestyksen siitä, minkä vanhempaa kirjallisuutta edustavan teoksen lukisin seuraavaksi, koska olin lukenut pinon uutuuksia ja kaipasin vaihtelua. Virginia Woolfin (1882–1941) klassikkoteos Aallot sai eniten ääniä, joten siirryin sen pariin. Ja se oli kokemus. Jotakin, mitä osasin jo odottaa, jotakin yllättävää, paljon lauseita jotka pysyvät mukanani varmasti hyvin kauan. Annoin aaltojen viedä: Aurinko ei ollut vielä noussut. 

Romaani koostuu sen kuuden henkilöhahmon tajunnanvirroista, sisäisistä monologeista. Näitä tajunnanvirtoja tauottavat ja rytmittävät suorastaan rönsyävän runomaiset pätkät auringosta, aalloista ja muista luonnonilmiöistä. Osuudet kuvaavat päivän kulkua; tavallaan teos käsittää yhden päivän, tavallaan siihen tuntuu mahtuvan koko elämä lapsuudesta vanhuuteen. Aikatasot liukuvat. Kokonaisuudesta ei ole helppo saada otetta, minkä vuoksi monet todennäköisesti ovat kirjan parissa uupuneet. Kokemusta on, niin kävi minullekin silloin kun yritin tätä ensimmäisen kerran, lähes kymmenen vuotta sitten. Silloinen lukemishistoriani ei kerta kaikkiaan ollut valmistanut minua tarpeeksi, ja luovuin jo alkusivuilla. Nyt keskityin kieleen, sen rytmiin, joka lähtikin viemään. Miten upea se rytmi onkaan, hienostunut ja sulava. Runon rytmi. Woolfin lauseet ovat kauniita, painavia, sanovat monella tasolla asioita.

"Jos voisin seurata heitä, olla heidän joukossaan, uhraisin kaiken mitä minulla on. Mutta he jättävät jälkeensä myös vapisevia perhosia, joilta on nypitty siivet irti, heittävät nurkkiin likaisia sykkyrälle käärittyjä, veren tahrimia nenäliinoja. He itkettävät pikkupoikia pimeissä käytävissä. Heillä on isot punaiset korvat jotka törröttävät heidän lakkiensa alta. Mutta sellaisia haluamme olla, Neville ja minä. Katselen heidän kulkuaan kateellisena."

Kirjan äänessä oleviin hahmoihin kuuluvat Bernard, Susan, Rhoda, Neville, Jinny ja Louis. Näkyvimmäksi tuntuu nousevan Bernard, mikä johtuu osittain siitä, että hän on myös kirjoittaja, ja hahmon puheet kirjoittamisestaan on tulkittu Woolfin ajatuksiksi työstään. Muiden hahmojen persoonallisuuksia en osaa syvemmin analysoida, sillä "henkilöhahmojen arvioiminen" ei todellakaan ole parhaita puoliani kirjallisuuden lukijana (ystäväni, jonka tekstejä säännöllisesti luen, joutuu aina kiskomaan minusta väkisin kommentit liittyen henkilöhahmoihin, sillä kieleen keskittyminen on minulle paljon luontaisempaa). Sen osaan hahmoista sanoa, että Jinny on räiskyvä, tulinen sielu, kuten alun sitaatistakin voi päätellä. Louis on vakava, hermostunut ja puhuu toistuvasti häpeillen isästään, brisbanelaisesta pankkiirista. Seitsemäntenä hahmona häilyy Percival, joka ei pääse itse ääneen vaan tulee määritellyksi pelkästään muiden kautta. Woolf ei oikeastaan tarkoittanut puhujiaan erillisiksi hahmoiksi, vaan tajunnan eri osiksi (ks. englanninkielisen Wikipedian artikkeli) ja ajoittain rajat hahmojen välillä hämärtyvät, kunnes lopussa katoavat kokonaan. Jäljelle jää yksinäisyydessä elävä tietoisuus.

"Minulla on taipumusta mietiskelyyn. Etsin konkreettisuutta kaikista asioista. Vain siten pääsen käsiksi maailmaan. Hyvä lause kuitenkin näyttää minusta olevan olemassa muusta irrallaan. Mutta luulen että parhaat niistä syntyvät yksinäisyydessä. Ne vaativat jonkinlaisen loppujähmettymisen jota en kykene niille antamaan, koska aina puuhailen lämpimien liukenevien sanojen parissa."

Teos on valtavan runsas. Tuntuu, että voisin siteerata siitä suurimman osan, ja että valintani sitaateiksi ovat sattumaa ja toisella lukukerralla muut kohdat olisivat merkityksellisiä. Kirjan lauseista nousee aina jotakin uutta. Haluaisin oppia, miten lause soljuu noin, miten hallitaan noin moninaiset rytmit, runon lailla etenevä tajunnanvirta. (Sitä ei nimittäin todellakaan ole helppo hallita tyylikkäästi – olen kokeillut, ja eräs kommentti oli, että lopputulos oli jotakin vanhanaikaista, jollaista runoilua opettelevat nuoret pojat yleensä päätyvät paatoksessaan kirjoittamaan. Arvatkaa vaan, lähdenkö helposti kokeilemaan uudestaan.) Välillä runsaus uuvuttaa ja kielikuvien jonot tuntuvat syövän ilman. Tätä ei ole tarkoitettu luettavaksi nopeasti ja yhdeltä istumalta. Pari-kolmekymmentä sivua päivässä oli minulle yleensä se, mikä kirjan kanssa tuntui hyvältä olla. Silloin siitä pystyi nauttimaan parhaiten. Yksittäisiä lauseita tarttui mukaan huomattavan paljon, ja merkintöjä sivujen väliin kertyi lukiessa. Niistä tuntuu hankalalta luopua. Huomaan, että tämä on kirja, joka täytyisi olla myös omana hyllyssä.

"Alan kaivata jotakin puolittaista kieltä, jollaista rakastavaiset käyttävät, sanansirpaleita, julki lausumattomia sanoja, kuin kiveyksellä laahustavia jalkoja."

Aallot on yksi "runolliseksi" kutsutun proosan isoisoäideistä, määrittelijä ja vertailukohde, tajunnanvirtakirjallisuuden virstanpylväs. Kirja kuuluu niihin, jotka on luettava useammin kuin kerran. On pohdittu, onko se edes romaani, mutta se nyt on puritismia, sillä kirja kyllä muodostaa määritelmään sopivan yhtenäisen kokonaisuuden, vaikka sen tekstissä onkin paljon runoa. Juonta kirjassa ei juuri ole, ellei elämän kulkua halua sellaiseksi ajatella. Uskoisin, että blogini vakilukijoista ne, joille tämä kirja luettavaksi sopii, tunnistavat itsensä blogitekstin ja sitaattien perusteella. Toki tämä on miellyttävää luettavaa kaikille kauniisti soljuvan kielen ystäville, jos pääsee irti liiasta "ymmärtämisen" ja tarinallistamisen pakosta. Kai Kailan aikanaan valtionpalkinnon saanutta käännöstä on hyvä lukea, ja tuntuu että se on tehty aikaa kestävällä tavalla.

The Waves on luettavissa englanniksi mm. täällä.

Kirja englanninkielisessä Wikipediassa, Goodreadsissa, suomenkielisestä versiosta tietoa Kirjasampo-palvelussa, Tahaton lueskelija -blogi, Onko kaunosieluista kyborgeiksi -blogi

Djuna Barnes - Yömetsä

Djuna Barnes – Yömetsä (Kirjayhtymä 1987), alkuteos Nightwood (1936). Suomeksi kääntänyt Lauri Perkki.

"Felix piti selvänä, että tohtori oli oikea emävalehtelija, mutta sellaisena arvokas tuttavuus. Hänen sepitelmänsä näyttivät muodostavan puitteet jollekin unohdetulle, mutta mahtavalle kaavalle; elämänmuodolle, jota hän viimeisenä edusti. Hän käyttäytyi kuin sammuneen ylimystösuvun palvelija, jonka eleet hämärästi heijastivat manalle menneen isännän tapoja. Jopa tohtorin piintynyt tapa – nenäkarvojen nyppiminen – näytti olevan huolekkaan parrannyppimisen rahvaanomaisempi muunnos."

Melkoisen kirjanpa otin luettavakseni! Kävin vähän aikaa sitten työpäiväni ohessa hakemassa Pasilan kirjaston kirjavarastosta laajuudeltaan tiiviin klassikkokirjan, johon tarttumista minua painokkaasti kannustettiin. Amerikkalaisen Djuna Barnesin (1892–1982) romaani Yömetsä on modernismin merkkiteos, jonka suomenkielisessä painoksessakin on esipuhe itse Nobel-runoilija T. S. Eliotilta. On hankala päättää, miten kirjasta lähtisi kirjoittamaan. Analyyttisyys ajatuksena ahdistaa, koska teos on niin monitulkintaista tekstiä, symboleja ja tajunnanvirtaa, eikä oikeastaan mitään selitetä. Ehkä on parempi vain lähteä purkamaan tätä lukukokemuksena ja esitellä, mitä tuli vastaan.

"Hänen sormensa etenivät, epäröivät ja värisivät, kuin ne olisivat pimeässä kohdanneet kasvot. Kun hänen kätensä viimein pysähtyi, sormet sulkeutuivat, kuin hän olisi vaientanut itkevän suun. Käsi oli hetken paikoillaan, kunnes hän kääntyi toisaalle. Selittämätön pelko valtasi Felixin noina hetkinä. Tytön käsien aistillisuus kauhistutti häntä."

Lukiessani teoksen ensimmäistä lukua havaitsin tekstin olevan hyvin täyteläistä kaikista yksityiskohdista. Lauserakenteet olivat myös jotenkin epätavanomaisia, tavalla jota en osannut oikein selittää, ja huomasin joutuvani lukemaan virkkeet uudelleen ja taas uudelleen. Totesin, että vain reilun 170 sivun pituudesta huolimatta lukemisessa menisi varmasti aikaa. Kirjan maailma kyllä viehätti alusta asti, tiesin että kesken en missään nimessä jättäisi. Olin ensin päättänyt, etten lue esipuhetta siltä varalta, että siinä paljastettaisiin asioita, mutta saatuani ensimmäisen luvun päätökseen päätin sittenkin lukea. Eliot mainitsee siinä teoksen sopivan niille, jotka ovat tottuneet lukemaan runoutta, ja silloin päässäni syttyi oivallus. Tekstiin pitäisi keskittyä samaan tapaan kuin runouteen, sitä pitäisikin makustella ja pyöritellä kerta toisensa jälkeen. En ollut hoksannut lukutapaa, koska teksti jotenkin vaikutti aloittaessa suoremmalta proosalta. Siinä ei ole sellaista kieltä, mitä yleensä on totuttu kutsumaan "runolliseksi" proosassa, vaan kieli on suoraa mutta ladattu monilla merkitysten tasoilla. Se kutsuu pohdiskelemaan. Tämä oivallus takana lukeminen alkoi sujua eri tavoin. Eikä esipuhe liikaa edes paljastanut.

Ulkoisia tapahtumia teoksessa on lopulta vähän. Henkilöiden kertomukset tiivistyvät tiettyihin kohtauksiin, tapaamisiin ja tilanteisiin. Välillä taas tarinassa saattaa vierähtää monta vuotta tuosta vaan, ilman että asiaa mitenkään korostetaan. Keskeisinä henkilöinä ovat paroniksi kutsuttu, historiaa ja sen loistoa haikaileva Felix, tohtoriksi kutsuttu kiintoisia pohdintoja esittelevä Matteus ja levoton nainen nimeltään Robin. Tohtorilla on teoksessa eniten repliikkejä, hänen puheensa kautta kirjaa kuljetetaan välillä sivukaupalla, mutta henkilönä hänestä muutoin paljastetaan melko vähän. Felix menee naimisiin Robinin kanssa, he saavat lapsen, mutta Robin lähtee, alkaa seurustella Noran kanssa, kunnes jättää tämänkin toisen naisen, Jennyn takia, ja sekä Felix että varsinkin Nora päätyvät vuodattamaan vaikeuksiaan tohtorille, joka kommentoi niitä pitkine monologeineen. Lopuksi tohtori tuskastuu, vetää kännit ja kiukkuaa, ja Nora puolestaan kohtaa jälleen Robinin tilanteessa, jossa on hyvin dramaattista symboliikkaa. Tämä on siis jälleen näitä kirjoja, että juoniromaanin ystävien kannattaa kääntyä 180 astetta, ellette halua kokeilla vaihteeksi jotain hyvin erilaista!

"Kärsiminen on sydämen rappeutumista; kaikesta, mitä olemme rakastaneet tulee "kiellettyä", ellei sitä ymmärrä loppuun saakka, niin kuin kerjäläinen on kaupungille jäänne, jonka kaupunki tulevaisuutensa nimessä haluaa unohtaa, sillä hän tietää jotain siitä kaupungista. Niin rakastavankin on toimittava luontoaan vastaan löytääkseen rakkauden."

Yömetsässä mielenkiintoisia ovat erityisesti ne kaikki alitajunnasta hyppäävät ajatukset, mielleyhtymät ja esitetyt filosofoinnit mm. rakkaudesta, menetyksistä, mustasukkaisuudesta, ja varmasti jäi myös paljon sellaista, mikä ei avautunut ensimmäisellä lukukerralla (vaikka tahkoaisi teoksen lauseita uudestaan ja uudestaan). Kirja on seksuaalisuuden ja sukupuoliroolien esittämisessään hyvin queer, ja siinä suhteessa varmasti ollut hyvin paljon aikaansa edellä, modernin sanansaattaja. Sen kuvaama ajanjakso sijoittuu 1920-luvulle, Pariisiin ja Wieniin, ja romaania on pidetty tunnustettuna lesbokulttuurin kuvauksena. Wikipedia-sivulla puhutaan myös "goottilaisesta proosasta" ja metafiktiosta, jota on kyllä tunnistanut - tämä ehkä vaatii sen toisen lukukerran vielä. Teoksessa tuntuu olevan jotakin hieman unenomaista, vaistomaailmasta kumpuavaa, niin omalaatuisia sen jotkin ajatuskulut ovat.

Kuten T. S. Eliot kirjan esipuheessa totesi, Yömetsää voi suositella runoutta lukeneille, ja tietenkin myös kokeilevan proosan harrastajat saavat siitä varmasti paljon irti. Jos haluaa haastaa itseään lukijana ja uppoutua kiehtovaan, yllätyksiä ja vahvan symbolisia kuvia tarjoavaan tajunnanvirtaan, kannattaa teokseen tarttua. Itse pohdin, pitäisikö kirja yrittää hankkia omaksi, koska se suorastaan vaatii uutta lukukertaa, ellei useampia.

Muissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Nipvet, Ankin kirjablogi

Hermann Hesse - Lasihelmipeli (klassikkohaaste)

Hermann Hesse - Lasihelmipeli (Kirjayhtymä 1972), alkuteos Das Glasperlenspiel (1943). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila, runot Elvi Sinervo.

"Knecht kertoi monien vuosien kuluttua eräälle oppilaalleen, että astuessaan ulos talosta hän havaitsi kaupungin ja maailman muuttuneen ja joutuneen lumouksen valtaan paljon enemmän kuin jos se olisi koristautunut lipuilla ja seppeleillä, nauhoilla ja ilotulituksella. Hän oli saanut kutsumuksen, kokenut elämyksen, jota lienee lupa nimittää sakramentiksi: hänelle oli tullut näkyväksi ja kutsuvasti avautunut ihanteiden maailma, jonka hänen nuori mielensä oli siihen asti tuntenut vain kuulopuheista ja hehkuvista unelmista."

Saksalaisen Hermann Hessen (1877-1962) romaani Lasihelmipeli oli ehtinyt kasvaa mielessäni jo myyttisiin mittoihin: Nobel-palkitun tekijänsä pääteos, suurimpien 1900-luvun romaanien listoilla usein mainittu, kuvaustekstinsä mukaan "ajan monumentti" ja teos, jossa tekijä pyrkii "yleismaailmalliseen, lännen ja idän viisauden yhdistävään humanismiin". Ensimmäisen kerran kirja tuli minua vastaan oikeastaan populaarikulttuurissa, sillä Eleanoora Rosenholm -yhtyeen mainiossa Ambulanssikuskitar-kappaleessa lauletaan biisin nimihenkilön sanoin työpäivän päätteeksi: "Tänään luen jonkun kivan kirjan, ajattelin. / Tänään luen Hermann Hessen Lasihelmipelin." Kirjaa lukiessani totesin sanoituksessa olleen rutkasti ironiaa, mikäli lyyrikko on kirjan itse lukenut, nimittäin 540-sivuista opusta ei noin vain lukaista illalla työpäivän jälkeen. Minulla siihen meni noin viikko. Kirja on ensimmäinen lukemani teos Hermann Hessen tuotannosta.

Siinä missä pari päivää sitten postaamani Lähellä villiä sydäntä on naisruumiillisen proosan klassikko, Lasihelmipeli edustaa lähinnä miehistä ajattelua. Tämä yleistys on todella karkea, mutta kirjat perätysten lukeneena koin hypänneeni hyvin erilaiseen maailmaan siirtyessäni toisesta toiseen. Hessen romaanissa keskeiset henkilöt ovat miehiä, jotka käsittelevät omassa suljetussa ympäristössään tieteellisiä kysymyksiä ja vastapainoksi harjoittavat mietiskelyä. Lasihelmipelissä nimenomaan ajattelu ja sen taito ovat erittäin keskeisiä. Näitä lukemiani kahta erilaista klassikkoa puolestaan yhdistää se, että ne tapahtuvat vahvasti sisäisissä maailmoissa. Ympäristön kuvailu ei ole kummassakaan aikaan sidottua, vaan teoksissa kuvaillaan lähinnä luonnon elementtejä. Lasihelmipelin pääasiallinen tapahtumaympäristö Kastalia on "maailmasta" erottautunut yhteisö ja sillä on omat lakinsa ja norminsa, joihin osalliseksi pääsevä vihkiytyy jo hyvin nuoresta pitäen.

Romaani on ulkonaisesti olevinaan päähenkilönsä Josef Knechtin eli "ludi magister Josephus III:n" hieman kömpelösti koottu elämäkerta, jonka perässä ovat lopuksi vielä tämän jälkeenjääneet tekstit sisältäen runoja ja kolme opiskelun yhteydessä kirjoitettua kuvitteellista elämäntarinaa. Kirjan johdanto-osuutena toimii johdatus lasihelmipelin historian pääpiirteisiin. Lasihelmipeli on romaanissa siis estetiikkaan pohjautuva peli, jossa on tarkoitus käydä eri tieteenlajien välistä vuoropuhelua, esimerkiksi yhdistää matemaattisia lakeja musiikin maailmaan ja tavoitella vertauskuvallisesti täydellisyyttä, "ylevää alkemiaa", ja samalla pelissä on henkinen puoli, jossa pyritään lähestymään sisäisesti yhtenäistä henkeä, jumaluutta. Vaikka kirjassa kuvataan lasihelmipelin olemusta kymmeniä sivuja, tämän konkreettisemmalle tasolle pelitapahtumien kulusta ei päästä. Keskiössä on Josef Knechtin elämäntarina tavallisesta koululaisesta valiokoulun oppilaaksi ja sitä kautta myöhemmin pääsy veljeskuntaan ja unelmoituun lasihelmipelimestarin virkaan. Knecht kokee lapsena suuren "heräämisen" musiikin parissa vanhan musiikkimestarin soittaessa fuugaa, minkä jälkeen hänet hyväksytään valiokouluun. Lasihelmipeli on kertojan mukaan syntynyt aikanaan kauhistellun ja paheksutun "sarjalukemistojen aikakauden" jälkeen vastavoimaksi, joka sai ihmiset takaisin henkisen kehittymisen pariin. Johdannon kuvauksen perusteella sarjalukemistolla tarkoitetaan jonkinlaisia juoruja ja mm. sanaristikoita (!) sisältäviä aikakauslehtiä. Huvittaa ajatellakin, mitä vuonna 1962 kuollut Hesse olisi kirjoittanut, jos olisi elänyt Big Brotherin ja Temptation Islandin kaltaisten tosi tv -ohjelmien aikakaudella...

"Lisäksi näyttää sarjalukemiston käsitteeseen kuuluneet eräitä pelejä, joihin lukijoita kannustettiin ja joilla aktivoitiin heidän kokoon haalimiaan ylenmääräisiä hajatietoja, kuten käy ilmi pitkästä selostuksesta, jonka Ziegenhalss on laatinut aiheesta 'ristisana-arvoitukset'. Tuhannet ihmiset, joista useimmat tekivät raskasta työtä ja viettivät rasittavaa elämää, istuivat tuolloin vapaahetkinään kumartuneina ruudukkojen puoleen, joita he tiettyjen sääntöjen mukaan täyttivät kirjaimilla."

Yksi romaanin johtavista teemoista on ero ajattelunsa pitkälle kehittäneen ja tieteeseen tarkasti syventyneen intellektuellin Kastalian ja sen ulkopuolisen, pelkästään "maailmaksi" kutsutun elämänpiirin välillä. Kastalialaiset elävät siveyslupauksen alla, eivät osallistu politiikkaan eivätkä pidä esimerkiksi historiaa oikeana tieteenä. Josef Knechtiä kuitenkin kiinnostaa alusta lähtien jollakin tasolla myös ulkona tapahtuva maailma, ja Knecht joutuu puolustamaan elinpiiriään Kastaliaa sitä vastaan, kun maineikkaan sukunsa ansiosta Kastaliaan oppilaaksi päässeen Plinio Designorin väitteet ulkomaailman paremmuudesta ja Kastalian sulkeutuneesta sisäänpäinkääntyneisyydestä tarvitsevat vastaväittelijän. Myöhemmin Knecht kokee toisenlaisen ajatusmaailman vaikutuksen, kun hänet lähetetään pariksi vuodeksi luostariin. Lopulta Knecht on lasihelmipelimestari, ludi magister, mutta silti hän ei pääse eroon maailmasta, jossa ihmiset elävät erilaisten sääntöjen mukaan, menevät naimisin, perustavat perheitä, osallistuvat yhteiskunnan toimintaan sen kaikilla osa-alueilla. En olisi ehkä tullut näin moniulotteisesti kiinnittäneeksi huomiota ns. maailmallisen ja sulkeutuneen tiedekeskeisen väliseen rajankäyntiin ja tasapainotteluun kirjassa, ellen olisi käynyt viime viikolla isäni luona, jolloin hän huomasi, että olin lukemassa Hesseä. Hän oli itse lukenut 70-luvulla nuorena Arosuden, Siddharthan ja Lasihelmipelin, ja isäni mukaan samaa rajankäyntiä eri maailmankatsomusten välillä käydään myös Arosudessa ja Siddharthassa, mutta Lasihelmipeliä hän piti Hessen parhaana. Paljon kirjan sisällöstä koen tiivistyvän hienoon lauseeseen: "Heräämisten sarja oli samalla joukko toisiaan seuraavia eroja."

Teoksen kerronnan seuraaminen vaatii keskittymistä, kun ajattelu ja pitkälle pohditut näkemykset korostuvat. Jouduin palaamaan takaisin useita kertoja, koska olin huomannut mieleni harhailleen, enkä pysynyt tekstissä kuvattujen mietteiden perässä tarpeeksi. Kirjan kieli on suoraa mutta silti hyvin kaunokirjallista. Rönsyjä ei kielellisesti ole, vaan lauseet ovat kirkkauteen pyrkiviä ajatusketjuja, jotka muodostavat usein pitkiä mutta erittäin sujuvia virkkeitä johdattaessaan lukijaa oivallusten äärelle. Hessen voi selkeästi huomata olevan laajasti eri aikojen ja kulttuurien viisautta tunteva näkijä. Joskus hän minusta sortui pitemmissä pohdinnoissaan jaaritteluun, mutta se ei kirjassa ollut merkittävä ongelma.

"Varustautumisesta tulee kenties kuitenkin pian jälleen tärkein rahoituskohde, kenraalit koroavat parlamentissa johtoasemaan, ja jos kansa joutuu valitsemaan joko Kastalian uhraamisen tai sodan ja tuhoutumisen vaaran, tiedämme kumpaa se äänestää. Silloin pääsee myös heti valtaan sodan ideologia, joka ennen kaikkea kietoo pauloihinsa nuorison, iskusanojen hallitsema maailmankatsomus, jonka mukaan oppineilla ja tieteillä, latinalla ja matematiikalla, sivistyksellä ja hengen kehittämisellä on elinoikeus vain sikäli kuin niitä voidaan käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin."

Lasihelmipeli on vaativa, mieltä kiihdyttävä ja pääsyn oivallusten äärelle tarjoava lukukokemus. Ajattomuudessaan ja eri ajattelumallien yhdistelyssään se on selkeästi klassikon aseman ansainnut. Kielellistä uudistamista ja kokeilua se ei juuri tarjoa, ja runollisuuttakin on lähinnä loppupäässä esitellyissä Knechtin runoissa, mutta kerronnan selkeys ja tarkkuus ovat tasoa, jota Nobel-kirjailijalta voi edellyttääkin. Jos haluaa päästä pohtimaan syvällisesti musiikkia, estetiikkaa, tieteellistä maailmankuvaa ja idän viisautta läntisessä kontekstissa, kannattaa tätä peliä ehdottomasti kokeilla. Kirjoitusajankohta, eli 1930-luku ja toinen maailmansota, näkyy romaanin pohdintojen taustalla, ja erilaisten maailmankatsomusten törmäyksiin suhtautumisessa kirja tarjoaa välineitä monien kohtien tuntuessa ajankohtaisilta juuri nykypäivän maailmassa.