maanantai 17. heinäkuuta 2017

Maria Peura - Tunkeilijat

Maria Peura  Tunkeilijat (Teos 2017)

"Siksi on parempi antaa unelmienkin höyrystyä, parempi kadota, koska niin turhautuminenkin katoaa, toimettoman elämän ahdistavuus katoaa höyryyn, katoaa huono uni, katoaa eripura talousasioissa, kun kukaan ei oikein ole vastuussa mistään eikä palvelusväki osaa ja katoaa, kuka on kuka lopulta, kuka palvelusväkeä, kuka sukua, koska kaikki ovat tulleet tänne yhdessä ja kaikki peittyvät yhdessä höyryyn."
Maria Peura on minusta ollut kirjailijana kiehtova siitä lähtien, kun hänestä kuulin ensimmäisen kerran. Luettavakseni Peuralta päätyi ensimmäiseksi romaani Valon reunalla, jonka rosoisen kaunis ahdistavan pohjoisen kylän kuvaus miellytti, mutta samalla minua häiritsi se, miten paljon tuntui jäävän ymmärtämättä. Aina se ei lukiessa edes häiritse, mutta silloin muistan hiertäneen, kun en välillä kerta kaikkiaan tajunnut lukemiani kohtia ja niiden yhteyttä muuhun. Kokonaisuutena kirja oli minusta kuitenkin hyvä. Olen myös lukenut alkua Peuran kirjoittamisesta kertovasta teoksesta Antaumuksella keskeneräinen, joka jäi kesken (heh) kun palautin kirjan muuton yhteydessä, mutta minulla on yhä tarkoituksena lukea teos loppuun. Koin sen antavan kirjoittajan näkökulmasta paljon ja kirjassa yleisesti oli myös jotain selittämättömän kiehtovaa. Kun huomasin tämän vuoden alussa Peuralta ilmestyvän novellikokoelman, innostuin heti. Hänen kirjallisessa ilmaisussaan on paljon lyyrisyyttä, ja sen kaltaisia novelleja olen juuri viime ajat etsinyt tukemaan myös oman kokoelmani kanssa työskentelyä.

Tunkeilijat on nimensä mukaisesti novellikokoelma ihmisistä, joita pidetään ainakin jonkin tahon näkökulmasta tunkeilijoina eri osa-alueilla. Moni novelleista kertoo ajankohtaisesti turvapaikanhakijoista, mutta tähän jatkuvasti mediassa käsiteltyyn aiheeseen Peura on löytänyt uusia tulokulmia, eikä niitä itsestäänselvimpiä ole käyty läpi. Esimerkiksi novelli "Tulkki" kuvaa nyrjähtäneeksi kääntyvää asiointitilannetta, jossa muslimiperheen tulkki perheasiainneuvottelukeskuksessa alkaakin suoran tulkkauksen sijaan saarnata perheelle jyrkkää uskonnon tulkintaansa ja samalla hänen oma menneisyytensä alkaa putkahdella esiin karmeudessaan. Teemoja on kokoelmassa toki muitakin ja niiden variaatiot ovat laajoja, vaikka kaikki kytkeytyvätkin tavalla tai toisella tunkeutumisen ja rajojen ylittämisen tematiikkaan. Yksi novelli esimerkiksi kuvaa lapsen maailmaa hyvin proosarunomaiseen tapaan monitulkintaisesti. On myös selvästi vääristyneitä ja epäterveitä lähisuhteita kuvaavia novelleja, kuten "Kirje tyttärelle" ja "Rakkaussuhteessa". Moni novelleista on kirjoitettu Peuran tuotannossa jo tutuksi tulleella murteella (kyse on nähtävästi meänkielestä). Kerronnan tyylit elävät virallisen oloisesta realismista runolliseen kuvakielisyyteen ja suoraviivaisen karuun murreilmaisuun. Myös elävöittävää huumoria ripotellaan mukaan niin sensuroimattomasti virtaavassa puheenparressa kuin korrektin kirjakielisessä mutta absurdiksi vinoutuvassa tekstissä.
"Net tullee joukola minua hypistelemhään ja mulle kumartelemhaan ja mainomhaan, miten mie sätteilen rakhautta kauos ja miten minun hipaseminenki jotenki pyhittää niitä ja niitten jumalasuhe rohki syvenee, mutta siltä tosiasialta net sulkee korvansa, että mie mithään muuta ole vuosikymmeneen hunteerannukhaan ko naisen värkkiä."
Kokoelmassa on novelleja yhteensä 34 ja sivuja siihen mahtuu 222. Kertomuksista moni on siis lyhyitä pienoisnovelleja, jotkut vain sivun-parin mittaisia. Tämä tekee kokonaisuudesta hieman hengästyttävän luettavan, vaikka tiivistäminen on tehty taiten eikä kokoelma pahemmin kärsi häiritsevästä epätasaisuudesta, kuten monesti taitavimpienkin kirjailijoiden novellikokoelmien kanssa käy. Peura taitaa kirjoittajana suvereenisti useita kerrontatapoja, ja selkeästi aihepiiriä yhdistävästä punaisesta langasta huolimatta kokoelma on hyvin monipuolinen ja -ääninen. Teos sanoittaa paljon sellaista, mikä jää usein sanomatta nykypäivän kiihkeänä vellovissa keskusteluissa, ja se pyrkii näyttämään asioita näkökulmista, jotka jäävät helposti piiloon niin fyysisesti kuin henkisestikin.

***

Nipvet-blogin Juha on aloittanut novellihaasteen numero 2, koska ensimmäinen haaste osoittautui hyvin suosituksi ja innosti kirjabloggaajat novellin pariin suurin joukoin. Toinen novellihaaste sisältää uudenlaisen osion, peukutuksen, jonka tarkoituksena on nostaa esiin kokoelmasta yksittäisiä novelleja painottamalla niiden eri osa-alueita.

Peukutan nyt postauksen alussa siteeraamaani novellia "Miehen katse" ja siinä osa-alue, johon peukutukseni liittyy, on tapahtumapaikka. Novelli tapahtuu suurimmaksi osaksi hamamissa, joka tarkoittaa kylpeytymispaikkaa ja tapaa. Hamameja käytetään erityisesti turkkilaisessa ja arabialaisessa kulttuurissa; itse kokeilin sellaista Marokossa. Myös kulttuuripiiri on novellissa olennainen ja tuo oman lisänsä kasvun kuvauksen ja tietyn rajan ylittämisen merkitykseen.

Maria Peuran Tunkeilijat-kokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Omppu, Opus eka ja Suketus.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Ensimmäinen poetry slamissa esitetty runoni

Olin eilen illalla ensimmäistä kertaa kisaamassa poetry slamissa Helsingin Teurastamolla. Menestystä ei tosiaan tullut, mutta ainakin seurassani ollut ihana kannustaja/patistajani (terveisiä jos/kun luet :D) oli sitä mieltä, että runon tyyli ei ollut paras mahdollinen slam-ympäristöön (minkä niitä pärjänneitä esityksiä kuunnellessa kyllä ymmärsi), ja ongelma ei ollut sisällössä. Toki näissä kisoissa on aina kyse hauskanpidosta, eikä liian ryppyotsainen pidä olla. Sain myös kannustusta lähettää runojani lehtiin. Kokemus oli kyllä jännittävä ja kivakin, lavalla oman runon kanssa oleminen tuntui yllättävän helpolta, vaikka osallistuminen tapahtui suht suunnittelemattomasti. Tiesin edellisenä päivänä varmuudella olevani lavalla, ja esitystä rassasi tiukan aikataulun myötä se, että luin alkuperäisten suunnitelmieni vastaisesti paperista, koska en ehtinyt sisäistää runoja muistiini (varsinkin kun olin muokannut tekstiä harva se päivä, ja esim. tämä on melko uusi runo). Syksyllä aion yrittää uudelleen paremmalla harjoittelulla!

Puheilmaisu ei todellakaan ole omin juttuni (taustalla puhevikaa ja muita traumoja), ja itse asiassa yksi kirjoittamistani aina sysännyt asia on ollut se, että koen sen paremmaksi ilmaisun keinoksi itselleni. Tiedostan kyllä ääneen esittämisen hyvät puolet runon editoinnissa, ja olenkin nyt saanut neljä runoa muokattua aika pitkälle slam-osallistumisen myötä. Taustalla painaa kuitenkin myös se, että tässä on proosateoskin tekeillä ja tällä viikolla olisi voinut kirjoittaa sitäkin enemmän, mutta runon parissa viihtyy toki aina loistavasti! Laitetaan nyt vielä julki se eilinen slam-runo. Muokkaisin sitä nyt jo kyllä hieman: vaihtaisin "kaikkialla"-sanan tilalle "ympärillä". Menköön nyt vielä esitetyssä muodossa.


Elän maailmassa joka on puhkiselitetty
Katson hampaiden ja kielen tunkeutumista
sen kaikkien kerrosten läpi
Ja riitasointujen äänenpaine kaikkialla

Toiveikkaiden paraati
Kuljen sen keskellä
Minä punainen soihdunkantaja
Siniseksi värjättynä päälleni heitellään tuhkaa

Karistelen pois ja kävelen
Ne ovat tulleet tänne polttaakseen katseellaan
Haistan jo rikinkatkun
Otan kädestäsi

Sormissani tunnen
ne muinaiset elementit
vesi tuli maa ilma
joista nyt yhdessä koostumme
Sivelen sormellani kämmenpohjaasi

Rakennuin uudelleen
Mutta joskus havahdun
ja katson taakseni peläten
katoanko
vai onko idea minusta kuoriutunut
savimöhkäleen sisästä
viimein patsaana

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Timo Salo - Mutta ennen muuta

Timo Salo  Mutta ennen muuta (Poesia 2017)
Kirja hankittu suoraan tutulta tekijältä


"maailma on luokaton elokuva, / tältä näytti, ja minusta näyttää / tältä nyt, kun sanoja pinoutuu / kuin lihajalosteita marketeissa / ei, mitään alkuperäistä ei ollut, / niin sikinsokin se sikisi, syntyi / ja sekosi, sittemmin tuomitsee / sinut & tekosi sanomalehdissä / joitten pino on kohta ohi: ajat."
Timo Salon neljäs kirjallinen julkaisu, runoteos Mutta ennen muuta, on Poesian sivujen esittelyn mukaan "runon tarkkaa ja vapaata arkkitehtuuria". Se on täsmällisesti sanottu kirjasta ja kuvaa sitä hyvin. Teoksessa tekstille on asetettu tarkkoja määreitä erityisesti mitan ja rytmityksen suhteen, mutta myös sanojen sisältämien kirjainten käyttöä runoissa on tekijältä kuulemani mukaan rajoitettu, ja tarkka lukijakin huomaa, miten perättäiset ja allekkaiset sanat usein toistavat samaa rekisteriä. Se on ilmiönä kiehtova. Rajoitukset eivät useinkaan ole kaunokirjallisuuden tekijälle ahdistava ja supistava asia, vaan päinvastoin, kieli alkaa niiden puitteissa elää uusin ja yllättävin tavoin. Näin käy myös Salon teoksessa.

Tasaisen mittaisiin jaksoihin jakaminen on kokoelmassa yleisimmin käytetty rajoittamisen keino, ja monella sivulla runot etenevät kolmena samanlevyisenä palstana, joita tekee mieli lähteä lukemaan myös ylhäältä alas. Useimmiten tematiikka kuitenkin paljastaa, että lukeminen lienee tarkoitettu tehtäväksi perinteisesti vasemmalta oikealle. Typografialla on kirjassa monella tapaa suuri merkitys  se, mihin kohtiin tekstit on aseteltu sivuilla, ei varmasti ole ikinä sattumanvaraista. Juuri viime viikolla keskusteltiin kirjabloggaajien runokävelyn päätteeksi siitä, ovatko esim. tuplasti lyödyt rivivälit tai tekstin jatkuminen sisennettynä tai sivun toiseen reunaan hyppääminen aina runoilijankin näkökulmasta lukemisen kannalta välttämättömiä ja harkittuja. Voiko niitä ymmärtää lukijana sillä tavoin kuin tekijä, että näkisi, miksi tyypillisestä poikkeava asettelu on tarpeen? Salon teoksessa selvää on ainakin se, että kaikki typografiset ratkaisut ovat olennaisia. Jopa kirjan sivujen paperin osittainen läpinäkyvyys alkaa tuntua tärkeältä, ja sivut vaikuttivat joskus myös vastapuolelta täydentävän toisiaan. Siinä kohtaa aloin kuitenkin käydä jo vähän ylikierroksilla graafisten ratkaisujen merkityksellisyyden suhteen...
"kaaos rajoissa, jotka ovat rajat / tämä on nähty, tai ei ole nähty / näissä rajoissa syttyä, sammua / ja ottaa vastaan se, mikä ei ole, / mikä ei ole ollut niin kuin kivi / on ollut, ja kaikki sähkökemia, / kieli itse, ihmisen säilöntäaine, / josta puhumme, järjestyksestä, / jota tajuntamme rajoissa ei ole"
Välillä on hauskaa myös huomata, että runoilija näyttäisi joutuneen tulemaan vastaan itseään tai asettamiaan rajoja. Aika ajoin väliin on lyöty haka- ja aaltosulkeiden kaltaisia merkkejä, kenties siksi että mittojen vaatimat merkkimäärät täyttyisivät. Mikään ratkaisuista ei tunnu teennäiseltä, eikä kirjaa lukiessa tule sellaista oloa, että sanoja olisi lyöty vaan peräkkäin, vaan kokoelma on selvästi huolella ajateltu ja koottu teos. Sen sisältämä runous on myös ajatuksia herättävää, yhtä syvää kuin mitoiltaan, rytmiltään ja sanavalinnoiltaan pidäkkeettömämmin virtaava voi olla. Mutta ennen muuta vaatii lukijalta toki aikaa, paneutumista ja hidasta lukemista, ja itse palasin mielelläni kirjaan vielä uudestaan, selailin sitä rakennellen merkityksiä ja etsien oivalluksia, kuten taidokkaan runouden parissa tapahtuu. Kaikkea en edes odottanut ymmärtäväni heti. Aforistisuuttakin on teoksessa mukana.
"syleile maailmaa  ja tutki sen / taskut; historialla on niin kuin / muistilla kaatopaikan rakenne"
Suosittelen Timo Salon Mutta ennen muuta -kokoelmaa niin kirjallisten kokeilujen ystäville kuin perinteisemmille runon lukijoille, jotka haluavat tekstistään poimia kauneutta ja merkityksiä, ymmärtää jotakin uutta. Salon runoissa on paljon myös maailman asioiden ja ihmisen olemuksen pohdintaa. Se kasvaa ulos rajoistaan ja samalla elää juuri niistä. Tämä on lukijan kiinnostusta ylläpitävä ja varmasti useammallakin lukukerralla uutta tarjoava runoteos.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Eino Leinon, runon ja suven päivä + oman runon ensiesitys

Tänään kirjabloggaajat olivat runokävelyllä, jolle itsekin kerkesin osallistua hetkeksi kävelyn loppupäässä Kansalaistorilla (okei, en ehtinyt varsinaisesti kävellä). Siellä minut yllytettiin lukemaan omia runoja, joten päätin spontaanisti, että yksi puhelimen muistiossa asuneista runoista saa tulla luetuksi ensi kertaa julkisesti. Kävelyn päätteeksi Sanomatalon alakerran kahvilassa luin osan Marokko-runoistani, mutta Kansalaistorilla lukemaani en ollut vielä tekstinä julkaissut. Tässä siis se.


Tietovirtamme patoutuu
algoritmikohinaan
Mikä pitäisi tietää
jää sivulauseisiin
heikoiksi signaaleiksi

Voit kuvitella minut termiksi
ontologian olioksi
semanttisessa verkossani
joka on punottu niin tiukaksi
ettei läpi pääse
vaikka puskisi väkivalloin

Tunteaksesi minut
sinun ei tarvitse tuntea
ulkoisia ominaisuuksiani
mutta sisäiset sinun on tunnettava
sanoi Wittgensteinkin
ja että oliona sisällän
kaikkien asiantilojen mahdollisuuden
Siinä on liikaa valittavaa
Kaikkien
asiantilojen
mahdollisuuden

Ja samalla
olen vain yksinkertainen olio
mahdollisten yksityisten asiantilojen
avaruudessa
jonka voit kuvitella tyhjäksi
Mutta et minua ilman avaruutta
Elän sitä ja siinä

Tietovirtamme pato
on algoritmikohina
Ja minä olen avaruuden olio
Piipitän heikkoa signaaliani
Kuuleeko kukaan


****

Runo saattaa vaikuttaa filosofian tuntemuksella briljeeraukselta, mutta siihen upottamastani Wittgensteinin Tractatus Logico Philosophicuksesta olen lukenut vain noin 15 sivua alusta. En ymmärtänyt siitä paljoakaan, ja ystäväni valisti, että olisi ollut parempi aloittaa selittävästä teoksesta... Jep. Joka tapauksessa päätin, että teoksessa on kohtia jotka toimisivat runoutena, ja samalla hyödynsin termejä joiden kanssa olen toiminut läheisesti työelämässä, terveisiä kollegoille! 

torstai 29. kesäkuuta 2017

Abdellah Taïa - Infidels (pride-viikon lukutempaus)

Abdellah Taïa  Infidels (Seven Stories Press 2016), alkuteos Infidèles (2012). Englanniksi kääntänyt Alison Strayer.

"I'll go back to the hammam alone. For the first time, alone. I'll get undressed. Take everything off. I'll be naked. Naked. NAKED. I'll be alone and naked. In the middle room, I'll scrub my own back. I'll blacken my own body with traditional soap. And I'll wait until the Angel without religion comes to cleanse me, give me new life. A new name."
Kirjabloggaajilla on tänä vuonna Helsinki Priden aikaan lukutempaus, jossa luetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kertovaa kirjallisuutta. Listan tempauksen osallistujista voi katsoa Yöpöydän kirjat -blogista. Minulla on omassa hyllyssä useampikin teemaan liittyvä lukematon kirja, joten oli helppo napata luettavaksi jotain. Päädyin taannoin hankkimaani (kirjailija Garth Greenwellin suosituslistalta napattuun) Abdellah Taïan pienoisromaaniin Infidels. Kirja on ilmestynyt alun perin ranskaksi ja käännetty muutama vuosi myöhemmin englanniksi, suomeksi sitä ei ole, kuten ei muutakaan kirjailijan tuotantoa. HLBTIQ-teemaisessa kirjallisuudessa valikoima laajenee merkittävästi, jos pystyy lukemaan myös muilla kielillä, varsinkin englanniksi. Tämän kirjan tilasin Suomalaisen kirjakaupan kautta, koska se vaikutti helpoimmalta ratkaisulta, ja samalla tilasin Frank Bidartin runokokoelman Metaphysical Dog. Taïan romaaniin tarttuminen innosti minua kuitenkin nyt eniten, joten halusin juuri sen luettavaksi tempaukseen.



Infidels kertoo marokkolaisesta prostituoidusta Slimasta ja tämän pojasta Jallalista, joka on oletettavasti homoseksuaali ja jonka myötä teoksen voi sanoa asettuvan queer-kirjallisuuden lokeroon. Seksuaalisuus on vahvasti läsnä kirjassa, mutta suorimmin puhutaan heteroiden seksistä  homous ilmaistaan teoksessa lopulta varsin epäsuorasti. Puhutaan toki rakkaudesta, josta tuntuu kuitenkin pääosin puuttuvan fyysisempi ulottuvuus, vaikka siitä rivien välissä ehkä vihjaillaan. Onneksi kirja on oma, voi joskus yrittää tulkita sanomatta jätettyä uudestaan. Kertojahahmot teoksessa vaihtelevat: ääneen pääsevät Slima, Jallal, Sliman kasvattiäiti Saâdia ja Sliman kanssa avioliiton solmiva belgialaismies. Se, että kävin aiemmin tänä vuonna Marokossa ensimmäistä kertaa, auttoi ymmärtämään maan perinteitä ja sitä kautta myös teoksen henkilöiden kohtaloita paremmin. Esimerkiksi marokkolaisen hammamin käsitettä en olisi oikein tajunnut, ellen olisi kokenut sitä itse. Hammam on Marokossa myös paikka, jossa homoseksuaalinen toiminta monesti tapahtuu, kylpytilojen turvallisessa yksityisyydessä. Sliman kasvattiäiti Saâdia on ollut jonkinlainen noitatohtori ja hän kuvailee mm. sitä, miten toimi avustajana hääpareille näiden ensimmäisenä yhteisenä yönä. Silloin oli tärkeää huolehtia asianmukaisesta verenvuodatuksesta, varsinkin kun kulttuurissa vaaditun neitseellisyyden säilyttämisen kanssa oli ollut vähän niin ja näin.
"You'll have to cheat. Tell the husband to close his eyes. Explain that it's very important. Promise him a thousand pleasures. It's not the end of the world. Blood can flow from anywhere. Thigh, arms, calves. You have to be ready to cheat and be quick about it. And it will be necessary almost every time."
Sliman ja Jallalin elämään astuu television myötä tärkeä hahmo, Marilyn Monroe, jota Slima suorastaan palvoo. American blond. Fire on her head. Toinen merkittävä hahmo on eräs sotilas, josta tulee erityisesti pojalle tärkeämpi kuin Sliman muista asiakkaista. Jallallille tämä sotilas, our soldier, on ensirakkaus. Seuraava tulee vastaan nuorena aikuisena Belgiassa, jonne Jallal on päätynyt Sliman kuoleman jälkeen tämän aviomiehen mukana, kun hänet viedään sairaalaan tapaamaan miestä joka on vaihtanut nimekseen Mahmoud. Slima oli kuolemaansa edeltäneinä vuosina, kaiken kokemansa kärsimyksen jälkeen, löytänyt vahvasti islamin uskonnon. Sen myös Jallal löytää Belgiassa aivan erityisellä tavalla, kietoutuneena rakkauteen. Hänen tiensä ei kuitenkaan vie pyhiinvaellukselle Arabiaan, vaan kohtalokkaamman tarkoituksen sisältävälle matkalle kotimaahansa... Täten myös radikaalin islamismin teema astuu mukaan kirjaan.

Oli hieman erikoista lukea englanniksi kirjaa, joka on kirjoitettu alun perin ranskaksi  yleensähän englanniksi lukiessa kyse on alkukielisestä teoksesta. Kääntäminen ranskasta englantiin on kuitenkin ainakin oletuksissani helpompaa kuin esimerkiksi ranskasta suomeen, eikä Infidelsin lukemisen keskellä juuri muistanut, että kyseessä on käännös. Teoksen kieli rakentuu lyhyistä lauseista, juuri siitä koivuklapista, josta viime aikoina on puhuttu. Tiivis kerronta on hakkaavaa, tehokasta, ja sanasto on helppoa myös ei-natiiveille englannin osaajille. Kieli on myös erittäin toisteista, sillä kirjan vaihtuvat kertojat kohdistavat sanottavansa teoksen muille henkilöille ja kyselevät näiltä asioita, jankkaavat välillä suorastaan. Tästä tulee teokseen omanlaisensa, hieman hypnoottinen ja runollinenkin rytmi. Lukeminen on sujuvaa, mutta lauseissa viipyilee mielellään. Vaikka kerronta on kirkkaan selkeää, asioita ei paljasteta liian helposti, eikä syvimpiä tuntoja esitellä heti.

Infidels on kaunis, julma ja syvälle ihmisen muistoihin, ihanteisiin ja toiveisiin pureutuva teos. Sen tiivis ja lyhytlauseisesti tempova kerrontatyyli on helpohkoa luettavaa. Romaani sopisi mielestäni hyvin myös nuorten aikuisten kirjaksi, jos siinä olisi vähemmän seksiä ja väkivaltaista kidutuskuvausta... Homoromaani se ei ole sen enempää tai vähempää kuin esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeys  kyseessä on yhden kertojahahmon ominaisuus monen muun joukossa, ja muiden elämissä korostuvat toisenlaiset asiat. Myönnän kuvausten perusteella odottaneeni kirjalta hieman enemmän, jotakin erityisen järisyttävää, vaikka Infidels hyvä pienoisromaani onkin. Marokkolainen kirjailija on julkisesti puhunut kotimaassaan omasta homoseksuaalisuudestaan, mikä homoseksuaaliset teot kriminalisoivassa maassa on hyvin rohkeaa.

Lisää HLBTIQ-teemaista kirjallisuutta löytää blogista hakusanalla.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Henry Marsh - Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Henry Marsh - Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S 2017), alkuteos Do No Harm (2014). Suomeksi kääntänyt Ulla Lempinen.

"Lisäksi leikkauksessa oli kyse aivoista, tuosta salaperäisestä ajatusten ja tunteiden syntysijasta, kaikesta siitä mikä ihmiselämässä on tärkeää. Aivot tuntuivat minusta yhtä suurelta arvoitukselta kuin tähdet yötaivaalla ja maailmankaikkeus ympärillämme. Leikkaus oli tyylikäs, tarkka, vaarallinen ja syvästi merkityksellinen. Mikä voisi olla hienompaa, kuin ryhtyä neurokirurgiksi, ajattelin."
Brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh vieraili toukokuussa Suomessa Helsinki Lit -tapahtuman vieraana, sillä hänen suursuosioon maailmalla noussut elämäkertansa Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta julkaistiin alkuvuodesta suomeksi. Miellyttävän oloinen, rauhallisesti ja kaunistelemattomalla aitoudella esiintynyt Marsh sai Merete Mazzarellan tekemän haastattelun myötä kiinnostumaan kirjastaan niin paljon, että hankin sen omaksi, koska varausjono kasvoi pääkaupunkiseudulla heti pitkäksi. Teos on elävästi kirjoitettua tietokirjallisuutta, joka keskittyy toki Marshin omaan uraan ja henkilöhistoriaan, mutta se laajenee myös tarkkaan mietityiksi, punnituiksi pohdinnoiksi ja puheenvuoroiksi ajattelun ja ihmisyyden filosofiasta sekä sairaanhoidon tilanteesta Britanniassa.

Marsh uskoi Helsinki Lit -haastattelussa kirjansa menestyksen syyn olevan juuri rehellisyydessä. Hän kertoo teoksessaan suoraan siitä, miten kirurgit tekevät virheitä ja erehdyksiä, joilta ei välty kokenutkaan lääkäri. Vielä hieman ennen eläkkeelle jäämistään Marsh pelkäsi tehdä leikkauksen tutuksi tulleelle potilaalle, koska ei halunnut ottaa taakakseen tämän vammauttamista ja pahimmassa tapauksessa kuolemaa. Kirurgin rooli ja asema potilaille ja näiden omaisille tuntuu olevan täysin kiinni leikkauksen tuloksista: hyvin sujuneen leikkauksen tehtyään on sankari, huonosti sujuneen jälkeen konna jolla on niskassaan niin potilaiden ja omaisten kuin omatkin syytökset. Huonojen uutisten kertominen on hankalaa kerta toisensa jälkeen. Tämän takia Marsh ei pidä itseään suurena kirurgina - varsin hyvä hän uskoo lopulta olleensa, mutta ei suuri, sillä Marsh epäilee etteivät suuret kirurgit ota epäonnistumisiaan niin rankasti kuin hän. Juuri tämä empaattisuus on kuitenkin se, mikä tuntuu tuovan Marshin samalle tasolle potilaidensa kanssa. Hän tiedostaa, kuten kirjan loppupuolella todetaan, että jos leikkauksen viiden prosentin epäonnistumisen mahdollisuus toteutuu, potilaan kannalta epäonnistumisprosentti on sata, mutta hänelle kirurgina edelleen vain viisi.
"Valituskirjeet saavat aina minut ahdistumaan. Teen joka päivä kymmeniä päätöksiä, joilla saattaa väärään osuessaan olla hirvittäviä seurauksia. Potilaillani ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa minuun, eikä minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa itseeni. Aivokirurgian huteraa nuorallatanssia vaikeuttaa entisestään ainainen paine saada potilaat sisään ja ulos mahdollisimman nopeasti. Kun sitten saan tällaisen kirjeen tai kun asianajaja ilmoittaa potilaan haastavan minut oikeuteen, näen väkisinkin miten pitkä matka maankamaralle on nuoralta jolla tasapainoilen."
Marshin kirja antaa maallikolle paljon lisää tietoa aivokasvaimista ja niiden hoidosta. Sairastuneelle tällaista kirjaa ei voi suositella luettavaksi, niin paljon kirjassa keskitytään tapahtuneisiin virheisiin, vaikka onnistumisistakin Marsh toki kirjoittaa. Joskus tilastollisia poikkeamia tapahtuu myös siten, että asiat menevät luultua paremmin. Marsh saavutti paljon huomiota tehdessään matkoja neuvostovallan jälkeiseen Ukrainaan leikkaamaan aivokasvaimia surkeissa oloissa. Myös brittiläisten sairaaloiden oloja hän kuitenkin suomii kirjassa säälimättä - Marsh toteaa suoraan vihanneensa sairaalaa, jossa oli töissä. Hänestä sairaalat eivät tarjoa potilaille rauhaa, lepoa ja hiljaisuutta, joita nämä toipumisessa kaipaisivat. Tietojärjestelmien käyttö on toivotonta (Marsh ylistää useasti sihteeriään, jonka kanssa työskenteli läpi 27 vuotta kestäneen neurokirurgin uransa) ja sairaaloiden johtajien paikat tuulisia, eikä muutoksista monikaan paranna lääkäreiden työtä tai potilaiden hoidon laatua.

Pääosassa kirjassa ovat toki aivot, joiden kiehtovaan maailmaan Marsh on valmis uppoutumaan aina yhtä innolla. Hän kuvailee mikroskoopin näkymiä kauniilla tavalla väliin sellaisissakin tapauksissa, joissa leikkaus on menossa pahasti pieleen ja tuhoavaa verenvuotoa tulvii näkökenttään. Marsh koki aivosairauden myös omaisen näkökulmasta, kun hänen pojalleen tuli vauvana aivokasvain. Tuo kokemus sai Marshin myöhemmin urallaan ymmärtämään myös omaisten hätää, kiirettä ja turhautumista. Silti hänen piti neurokirurgina osata olla nimenomaan lääkärin roolissa. Marsh ohjasi urallaan myös paljon harjoittelijoita, mikä oli hänelle selvästi sekä antoisaa että tuskallista, kun piti luovuttaa työn suorittaminen leikkauksissa välillä opetettaville ja pysyä itse erossa tapahtumista.

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on kirjallisesti hyvin miellyttävää luettavaa, sujuvatekstistä ja ymmärrettävää tietokirjallisuutta. Suomennos on myös onnistunut, ja termien kääntämiseen suomentaja oli saanut asiantuntija-apua kotimaisilta neurokirurgeilta. Kirjan koskettavat tapauskertomukset etenevät erittäin jännittävään tapaan. Samalla lukijaa kuitenkin kauhistuttaa se, että mitä jos itse tai joku läheinen joutuisi tällaiseen tilanteeseen. Helpotusta lukijalle tuo kuitenkin sen korostaminen, että aivokasvaimet ovat harvinaisia ja hoidon epäonnistuminen yhä harvinaisempaa menetelmien kehittyessä. Silti on tärkeää tietää rehelliset faktat, että osaavimmat ja kokeneimmat kirurgitkin ovat erehtyväisiä ihmisiä ja leikkaaminen käsityötä, jossa pienelläkin virheellä (tai usein vaan huonolla onnella) on vaaralliset seuraukset. Elämä on vaarallista ja samalla ihmeellistä ja kaunista. Miten ajatukset, tunteet, ihmisen keksinnöt syntyvät kaikki proteiinimassan sisässä tapahtuvasta miljardien solujen "juttelusta". Tämän kaiken käsittämättömyys ei Marshilla hälvennyt ikinä.

Lisälukemista:
Karl Ove Knausgårdin artikkeli Henry Marshista englanniksi
Helsinki Lit -taltiointi Marshin esiintymisestä
Helsinki Lit -raportti tekstimuodossa (ite kirjoitin, työjuttu)

Muissa blogeissa:
mm. Kirsin Book Club, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa, Kirjavinkit, Kirjapolkuni, Hyllytontun höpinöitä

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Miljenko Jergović - Sarajevolainen Marlboro

Miljenko Jergović  Sarajevolainen Marlboro (Savukeidas 2017), alkuteos Sarajevski Marlboro (1994). Suomeksi kääntänyt Kari Klemelä.

"Mummin kuolema oli viimeinen yksittäinen murhe lapsuuteni onnellisessa maailmassa. Sen jälkeen laskeutunut pimeys oli osaksi aikuistumisen pimeyttä mutta vielä enemmän se enteili onnettomuutta, joukkokuoleman, pitkän kärsimyksen aikakautta. Kukaan ei enää yrittänyt tottua menetyksiin, koska sodassa on tapana kuolla ilman surua."
Sarajevossa, nykyisen Bosnia-Hertsegovinan alueella, silloisessa Jugoslaviassa vuonna 1966 syntynyt Miljenko Jergović tuli tunnetuksi synnyinkaupunkiinsa sijoittuvilla novelleillaan, jotka on käännetty jo useille kielille. Kyseessä oli aiemmin pari runokokoelmaa julkaisseen Jergovićin ensimmäinen proosateos, ja kokoelman novellit oli alun perin julkaistu lehdissä. Savukeidas-kustantamolle on nostettava hattua novellien käännättämisestä nyt myös suomeksi. Entisen Jugoslavian alueelta käännöskirjallisuutta julkaistaan meillä harvoin, varsinkaan lyhytproosaa. Jergovićin teoksista on aiemmin käännetty suomeksi romaani Buick Riviera (Gummerus 2005).

Nykyisin Kroatian Zagrebissa elävän kirjailijan novelleissa näyttäytyy Sarajevo sodan kurimuksessa ja ennen sitä. Jergović on kertonut kaupunkilaisten tarinoita lyhyesti, vain muutaman sivun mittaisin välähdyksin. Novellien pituus ei tässä kirjassa kasva yli kuuden sivun, pääosa on kahden aukeaman mittaisia. Elävä kuvaus saa tuntemaan vahvaa myötätuntoa menneisyyden Sarajevon ihmisiä kohtaan, sillä heidän kohtalonsa ovat toinen toisensa jälkeen surullisia. Sanat ja tapahtumat ovat suomalaiselle nykylukijalle monesti vieraita, varsinkin jos on minun laillani ollut Jugoslavian hajoamissotien aikaan pieni lapsi. Kokoelman sivuilla tutuksi tulevat mm. pelkoa herättäneet tsetnikit, jotka nyt vasta lukemisen jälkeen tulin googlanneeksi  kyse oli kiihkokansallismielisistä serbeistä, jotka varsinkin Kroatiassa suorittivat etnistä puhdistusta raa'alla tavalla. Monia termejä ja ilmauksia kirjassa on selitetty alaviittein, kuten esimerkiksi otsikon Sarajevolainen Marlboro.

Sodan kauhut, hajoavat perheet ja menetetyt rakastetut ovat hyvin vahvasti näiden tarinoiden rakennusainetta, joten kevyeksi lukemiseksi teos ei sovi. Vaikka tarinat olivat tiiviitä ja lyhyitä, niissä oli välillä hankala pysyä mukana. Kerronta on tietyllä tapaa konstikasta, ja lukijan on oltava valppaana. Luin yhden kirjan novelleista vahingossa kahteen kertaan, ja vasta toisella lukemalla se tarttui mieleen kunnolla ja aukeni, joten ehkä samanlainen kertaaminen olisi toiminut muidenkin tarinoiden kanssa. Olen viimeisen viikon aikana ollut hyvin väsynyt, kun olen lukenut tätä iltaisin, joten kyydistä tipahtelu voi mennä myös sen piikkiin.
"Isäpuoli poltti savukkeen toisensa jälkeen ja kelasi videokasettia jostain joukkomurhasta, jonka oli kuvannut Bosnian keskiosissa. Nopeutettu kuva parkui ja kärsimys tanssi mielipuolisesti hermoilla pyyhkien muistot tunteista. Hänen pitäisi miettiä huomiseksi teksti ja lähettää raportti Amerikkaan. Hetken hänestä tuntui, että olisi  paljon parempi kuvata pojan taivutuksia. Terra, terrae... ja veri."
Kielellä on Sarajevolaisen Marlboron tarinoissa onnistuttu luomaan hyvin tummien sävyjen keskelle myös kauneutta ja väriläiskiä. Suomennos vaikuttaa myös mallikkaalta, en ainakaan käännöksen kieliasussa huomannut ongelmia lukiessani. Jergović ei mielestäni kirjoita tyypillisiä novelleja: niissä ei ole suuria käänteitä eivätkä niiden loput yllätä tai hätkäytä muuten kuin siten, että ne ovat usein hienoja. Kauniita ja painokkaita lauseita sisältävät loput tuntuvat pitävän sisällään paljon harkittua viisautta. Kokoelma jätti mielestäni huipennuksensa aivan loppuun, koska palavat kirjat onnistuvat aina vavahduttamaan kirjallisuuden ystävää. Viimeisessä novellissa "Kirjasto" kuvataan sitä, miten pommitusten runtelemassa Sarajevossa erilaiset rakennukset palavat. Kotikirjastot tekevät sen aivan omalla tavallaan näyttävästi.
"Jos liekit nousevat odottamatta korkeiksi, raivoavat hillittömästi kuin Farrah Fawcettin hiukset ja katoavat vielä nopeammin paiskaten tuulen mukana kaupungin ylle hiiltyneitä papereja, silloin tiedät että jonkun kotikirjasto on juuri syttynyt tuleen."

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Charles Bukowski - Etelän vetelät

Charles Bukowski  Etelän vetelät (Sammakko 2008), alkuteos South of No North (1973). Suomeksi kääntänyt Seppo Lahtinen.

"Näyttelin natsia vielä jonkin aikaa, välittämättä sen kummemmin natseista, tai kommunisteista tai amerikkalaisista. Mutta aloin väsyä. Itse asiassa juuri ennen Pearl Harboria lopetin pelleilyni. Se ei ollut enää hauskaa. Tunsin että sota on vääjäämättä tulossa, enkä halunnut liiemmälti lähteä sotimaan, enkä halunnut liiemmälti aseistakieltäytyjäksikään. Samaa kissanpaskaa kaikki. Minä ja keskikokoinen kyrpäni olimme pulassa."
Charles Bukowski (19201994) on suoraan sanoen yksi parhaita novellisteja, joita olen lukenut. Kun aloittaa jonkin hänen teoksensa lukemisen, on se aina kuin kotiin tulisi, olkoonkin että siinä kodissa haisee pöydällä happaneva edellisillan viini, krapulainen hässiminen, ja huoneen nurkassa saattaa vilahtaa hiiri. Sammakko-kustantamon Seppo Lahtinen lienee Suomen tunnetuin Bukowski-fani suomennettuaan ja kustannettuaan tämän useita teoksia. Täten on luonnollista, että kun kävin viimeksi Sammakon kirjakaupassa, mukaan tarttui taas ennestään lukematon Bukowskin teos, tällä kertaa novellikokoelma Etelän vetelät. Kotimaisista nykykirjailijoista Bukowskia on kertonut lukevansa mm. Taina Latvala. Kun hän luennoi Imagen kirjoittajakoulussa, hän sanoi muistaakseni suunnilleen, että pitää Bukowskissa erityisesti tämän suorasta ja ytimekkäästä sanomisen tavasta. Tällaisen tekstin lukeminen opettaa kirjoittajalle rehellisen iskevyyden taitoa. Tämänkin kirjan takakanteen on lainattu Publishers Weeklyn lainausta, että Bukowskin kirjoittaminen on "viisaan hullun suoraa puhetta elämän turhuudesta ja kauneudesta". Se on hyvin tiivistetty. Etelän vetelät, alaotsikoltaan tarinoita kätketystä elämästä, on nimensä mukainen kokoelma. Se kertoo erilaisin tavoin henkisesti ja ruumiillisesti vetelehtivistä ihmisistä elämisen rajoilla ja varjoissa. Bukowski kirjoittaa tietysti yhtä suorasanaisen karusti kuin ennenkin.
"Margie aikoi mennä ulos erään kaverin kanssa, mutta matkalla tämä kaveri tapasi erään toisen kaverin, jolla oli nahkatakki, ja se nahkatakkikaveri näytti tälle kaverille tissejään, ja Margien poka meni Margien tykö ja sanoi ettei voinutkaan lähteä Margien kanssa, koska se nahkatakkikaveri oli näyttänyt tissejä ja Margien poka aikoi panna sitä kaveria perseeseen."
Bukowskin lukiessa naurattaa paljon. Juuri siksi viime aikoina, kun kiire on painanut päälle, on ollut mukavaa lukea häntä päivien päätteeksi. Voi lukea täysin rappiollisesta ja vinksahtaneesta elämästä, miettiä että kaiken stressin keskelläkään asiat eivät ole sentään noin huonosti, ja nauraa räävittömille jutuille, niiden absurdeille käänteille, joita Bukowski tarjoaa usein novelleissaan. Ennen tätä olin lukenut häneltä kokoelmat Kaupungin kaunein nainen ja muita novelleja sekä Tarinoita tavallisesta hulluudesta. Ensin mainittu sisältää ehkä rankimmat Bukowskin tarinoista, varsinkin yksi sen novelleista meni mielestäni jo pahasti yli, paloi mieleen "cannot be unseen"-tyyliin ja sai minut pitämään taukoa kirjailijan lukemisesta. En halua edes puhua siitä enempää, mutta todennäköisesti vastaavanlaisesta tekstistä kirjailija Kaur Kender joutui Virossa taannoin syytteeseen (ks. Nuoren Voiman juttu). Bukowskia suositellaan yleensä nuorille miehille, mutta tuon Kaupungin kauneimman naisen jättäisin kyllä myöhempään ikään. Etelän vetelät ei sisällä aivan yhtä överiksi inhottavuudessaan meneviä tarinoita, eikä myöskään Tarinoita tavallisesta hulluudesta muistaakseni. (Luonnollisesti vapautan itseni kaikesta vastuusta, jos joku teini-ikäisen vanhempi tätä päätyy lukemaan! Tekstinäytteet tässä blogipostauksessa kertovat kyllä olennaisen.)
"Ja jos se ei ollut sitä, se oli päivät pitkät istumista, äänettömät pelon tunnit, sisuksissa avautuva pelon kukinto, sitä ei kyennyt analysoimaan, käsittämään sen olemassaoloa. Tunteja tuolissa huoneen keskellä, loppuun ajettuna ja kauhun lamauttamana. Kusella tai paskalla käynti oli työlästä, älytöntä tai hiusten kampaaminen tai hampaitten peseminen  naurettavia tai järjettömiä akteja. Kävelyä tulimeressä. Tai veden ottaminen juomalasiin  tuntui ettei siihen ollut oikeutta. Päättelin olevani hullu, epäkelpo, tunsin itseni saastaiseksi."
Tarinoiden kavalkadissa ovat mukana mm. himo ja rakastuminen mallinukkeen, hurjasta seksimaanikosta kertova cowboy-tarinoiden parodia ja omakohtaisen inhorealistinen kertomus peräpukamien hoidosta, joista viimeksi mainittu naurattaa monessa kohtaa, vaikka ei saisi. Paljon on myös tarinaa köyhän ja rappiolla olevan aloittelevan kirjailijan (Bukowskin alter ego Henry Chinaskin) elämästä sekä tragikoomisia seikkailuja viinan, seksin, väkivallan ja rikosten kierteessä, Bukowskin peruskamaa siis. Ei pidä kuitenkaan ymmärtää, että teksti olisi rietastelua vain sen itsensä vuoksi, vaan mukana on usein myös syvällisempi, yhteiskunnallinen taso ja viisaus, joka puskee läpi kaikkien räävittömyyksien välistä. Minulle tämä on myös omanlaistaan viihdekirjallisuutta, jota on säännöllisesti napattava luettavaksi. Bukowskilta on onneksi suomennettu vielä paljon uutta luettavaa, niin novelleja, runoja kuin romaanejakin.

Muissa blogeissa: Suketus

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Pari viikkoa hiljaisempaa eloa + yksi runo

Kirjoituskurssi vaikuttaa bloggaamiseen seuraavien parin viikon ajan hiljentävästi, koska minulla on nyt luettavana muiden pienryhmäläisten kolme proosateosta, jotka on tarkoitus myös kommentoida perusteellisesti ja huolellisesti. Yksityiselämän puolella ja työssä on muutenkin nyt kiirettä. En siis välttämättä juuri ehdi lukea muuta, tai ainakaan niin huolella että pystyisin bloggaamaankin. Siitä hyvästä (tai no, päätätte vastaanottajina miten hyvästä on kyse) postaan yhden runon, joka syntyi muistioon hyvin viime viikolla, kun olin yhtenä iltana hyvin väsynyt ja ajatus lähti purkautumaan mielessä tekstiksi. Editoin sen vielä tätä postausta tehdessäni, noin 5-10 minuutissa, joten aika intuitiivisesta lopputuotteesta on kyse.

________


Mikä syy minulla on repiä levälleen
Perata niin että suomuja kaikkialla
Ne ovat minun käteni suomuissa
Minun
Kaikki mikä tässä on auki
on minun

Vaikka ei
Heissä joihin ikinä vaikutin
on toinen puolikas
Yhteensopiva
Ehkä irti revitty
Mutta niitä en näytä
Miten voisin
Tämä sivu on minun paperistani

torstai 1. kesäkuuta 2017

Chinua Achebe - Kaikki hajoaa

Chinua Achebe  Kaikki hajoaa (Basam Books 2014), alkuteos Things Fall Apart (1958). Suomeksi kääntänyt Heikki Salojärvi.

"Hän oli varakas viljelijä, jolla oli kaksi aittaa täynnä jamssia ja joka oli juuri ottanut kolmannen vaimon. Kaiken huipuksi hän oli ottanut vastaan kaksi arvonimeä ja osoittanut uskomatonta rohkeutta kahdessa heimosodassa. Okonkwo olikin nuoresta iästään huolimatta aikansa merkittävimpiä miehiä. Hänen klaanissaan ikää kunnioitettiin, mutta saavutuksia palvottiin. Kuten kylänvanhimmat sanoivat, jos lapsi pesee kätensä, hän voi syödä kuninkaitten seurassa."
On mahtava tunne ottaa pitkään kestäneen kirjastolainapinon purkamisen jälkeen omasta kotihyllystä kirja, klassikkoteos, joka on ollut lukulistan kärkipäässä jo pitkään. Tämä on ensimmäinen pitempään omassa hyllyssä lojunut kirja, jonka luen tänä vuonna, eli pääsen viimein mukaan myös Hyllynlämmittäjä-haasteeseen! Huippua. Joudun kyllä hieman kirimään saadakseni 12 täyteen tänä vuonna, mutta yrittää voi.

Nigerialaista Chinua Achebea (1930-2013) pidetään modernin afrikkalaisen kirjallisuuden isänä. Things Fall Apart -romaani on noussut vuosikymmenten saatossa englanninkielisen maailmankirjallisuuden klassikkoteokseksi. On hämmästyttävää, että kirja julkaistiin suomeksi käännettynä vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, kun Basam Books julkaisi sen nimellä Kaikki hajoaa. Teos tarttui mukaani Sammakon kirjakaupasta viime vuonna (mahtava kauppa, terveisiä Turkuun). Kyseessä on Acheben ensimmäinen romaani, jonka monet ovat kokeneet hyvin voimallisena kokemuksena, koska se kuvasi nigerialaista heimokulttuuria ja sen murtumista aivan uudella tavalla, ilman länsimaista katsetta, eksoottista mystifiointia tai nostalgista "ennen kaikki oli paremmin" kaipuuta. Yhden nigerialaisen kirjailijan teoksen olen lukenut tänä vuonna jo aiemmin, kun tartuin Chimamada Ngozi Adichien romaaniin Purppuranpunainen hibiskus. Nyt kun myös Kaikki hajoaa on luettu, voin todeta Adichien kirjassa selkeästi näkyvän Acheben perinteen. Kumpikin kirjailija käsittelee esikoisromaaneissaan igbo-kansaa, mutta eri aikakausina.

Kaikki hajoaa kertoo menestyneestä igbosta nimeltään Okonkwo. Hän on kohonnut isänsä (joka eli ja kuoli veloissa ja arvonimettä) häpeällisestä varjosta merkittäväksi mieheksi kotikylässään. Okonkwoa kunnioitetaan niin kyläyhteisön kuin perheensäkin parissa (hänellä on kolme vaimoa ja heidän kaikkien kanssa lapsia), mutta hän on luonteeltaan myös vaikea: hyvin äkkipikainen, ymmärtämätön toisten tarpeita kohtaan ja tottunut saamaan ajamansa asiat läpi. Erityisesti Okonkwon suuttumus kohdistuu hänen vanhimpaan poikaansa Nwoyeen, jota hän pitää laiskana ja naismaisena. Miehekkäitä asioita Okonkwon maailmassa ovat mm. menestys painijana ja soturina, haastavasta jamssin viljelystä selviäminen kunnialla ja perheen sekä omien tunteidensa pitäminen kurissa. Perhe kasvaa tarinan alussa myös ottolapsella, kun naapuriklaanista heidän kyläänsä lähetetään Ikemefuna-niminen poika sovitteluksi siitä hyvästä, että heidän klaaniinsa kuulunut nainen oli murhattu. Ikemefunaa kasvatetaan kuin omaa poikaa muiden joukossa ja hänellä on hyvä vaikutus myös Nwoyeen, mutta onni ei kestä loputtomasti.
"Ensin laskeutui aivan pieni parvi. Ne olivat airuita, jotka oli lähetetty tutkimaan seutua. Sitten taivaanrantaan ilmestyi hitaasti liikkuva, valtavaa mustaa sadepilveä muistuttava ääretön möhkäle, joka hitaasti ajelehti kohti Umuofiaa. Pian se peitti puolet taivaasta, ja sitten tiheän möykyn puhkaisivat tähtisumun lailla kimaltelevat pikkuruiset valopisteet. Se oli uskomaton näky, täynnä voimaa ja kauneutta."
Heimo elää vahvassa yhteydessä luontoon ja lukuisiin jumaliinsa, mutta heidän uskomuksensa ja niihin perustuvat lait johtavat myös brutaaleihin ja rankalta tuntuviin tekoihin ja rangaistuksiin. Ihmiselämällä, vastasyntyneelläkään, ei ole merkitystä silloin, jos jumalten tahtoa on loukattu tai oraakkeli vaatii tekemään tietyllä tavalla. Lukija saa jännittää monessa kohtaa, mitä seuraavaksi tapahtuu, esimerkiksi kun papitar kulkee lapsi selässään pitkin seutuja läpi yön, eivätkä vanhemmat saa puuttua siihen mitä tapahtuu. Erityisen vakavat rikkomukset johtavat kuolemantuomioihin, karkotuksiin ja koko omaisuuden tuhoamiseen. Näiden toimeenpanijat eivät tunne vihaa, vaan he tekevät kuten ovat oppineet että on pakko tehdä, jotta maailman järjestys säilyy. Kirjan loppupuolella heimokulttuurin järjestys saa kuitenkin haastajan, kun alueelle ilmaantuu valkoisia miehiä, jotka eivät ole albiinoja vaan aivan ennennäkemättömiä olemukseltaan. Vahvan aseman saavuttaneen Okonkwonkaan maailma ei selviä ehjänä koettelemuksista, kun ne muuttuvat toinen toistaan pahemmiksi.

Teos on täynnä kaunokirjallisesti vahvaa kerrontaa ja se pystyy välittämään kuvaamansa elämänmenon sellaisenaan, ilman maalailuja, sädekehiä tai koukeroita. Kirjan kieli on voimakkaan toteavaa. Myös käännös tuntuu onnistuneelta, vaikka pieniä kirjoitusvirheitä oli jäänyt painokseen useita, mikä aina tökkii tietyn pisteen jälkeen. Joka tapauksessa olen iloinen, että näin merkittävä klassikko on luettavissa myös suomeksi. 1890-luvun heimokulttuurissa elävien henkilöiden sisäinen maailma on universaali ja heidän perimmäiset inhimilliset ongelmansa ovat tunnistettavia kaikille. Elämälle kaivataan merkitystä, läheisyyttä haetaan perheestä ja yhteisön voima tunnustetaan. Miljöön ja ihmisten välisten suhteiden kuvauksessa on myös kauneutta. Lopulta kaiken hajottua ja vanhan maailman hävittyä sellaisenaan historiaan olin lukijana kiukuissani siitä, miten lähetyssaarnaajat afrikkalaisia kohtelivat, ja koin surua heidän menettämästään kulttuurista, vaikka siinä oli myös ehdottoman huonoja puolia. Maailmankuva ei ole tämänkään kirjan lukemisen jälkeen mitenkään yksiselitteinen, mutta johonkin suuntaan se taas avartui.

Muissa blogeissa: Omppu, Riitta k, Mari a, Margit, Kaisa V, Erja ja monta muuta

Hyllynlämmittäjä-haasteeseen on luettu nyt yksi, jee.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 48: Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

tiistai 30. toukokuuta 2017

Jussi Katajala - Nollameridiaani ja muita kosmisia tarinoita

Jussi Katajala - Nollameridiaani ja muita kosmisia tarinoita (Osuuskumma 2017)

"Aluksi kuka tahansa oli voinut halutessaan muuttua nerodialaiseksi, nykyisin halukkaita karsittiin pitkällä vaatimuslistalla. Uudelleensyntyneet nerodialaiset olivat alkaneet muistuttaa jonkinlaista salaseuraa tai kulttia. Ei ihme, että jotkut ihmiset suhtautuivat heihin epäillen. Joona pohti, missä vaiheessa asiat olivat alkaneet mennä väärään suuntaan ja olisiko hän voinut tehdä jotain suunnan muuttamiseksi. Olisiko hänen pitänyt pysyä maapallolla sen sijaan, että lähti avaruuteen?"
Totesin taannoin, että olen lukenut kotimaista nyky-spefiä viimeisen parin vuoden aikana aivan liian vähän. Päätin tehdä korjausliikkeen (varsinkin kun elokuussa on tulossa Helsingissä järjestettävä Worldcon-tapahtumakin) ja halusin nyt erityisesti lukea novelleja, koska alan harrastajat kehuvat toistuvasti sitä, miten kansainvälisestikin tasokkaita tieteisnovelleja meillä kirjoitetaan. Osuuskumman katalogista silmiini osuikin alkuvuodesta Jussi Katajalan novellikokoelma Nollameridiaani ja muita kosmisia tarinoita, joka vaikutti sopivan monipuoliselta. Katajala on palkittu myös Atorox-palkinnolla tähän kokoelmaan sisältyvästä novellistaan Mare nostrum. Teoksen esittelyteksti lupaili, että sen kertomuksissa "kuljetaan ajassa, avaruudessa ja vaihtoehtoisissa maailmoissa sekä kohdataan monenlaisia muukalaisia. Kosmiset tarinat tarjoavat laajan kattauksen perinteistä ja modernia science fictionia."

Lukiessa saattoi todeta esittelytekstin osuneen kohdalleen. Teos alkaa neljällä novellilla yläotsikkonaan "Toisenlaisia aikoja", eli lukijalle esitellään vaihtoehtohistorioita. Yhdessä tarinassa sisällissotaa käyvä Suomi on jakautunut aikoinaan eri alueisiin, eikä sopua niiden välillä näytä olevan tiedossa. Eri alueilla puhutaan erilaista kieltäkin, tai oikeastaan murretta, sillä niistä on tullut alueiden virallisia kirjakieliä. Toisessa tarinassa puolestaan Kekkonen pitää Breznevin kanssa saunomiskilpailun, joka vaikuttaa historian kulkuun yllättävästi. Huolella pohditut vaihtoehtohistoriat ovat aina kiehtovia ja saavat miettimään, miten pienestä asiat voisivat periaatteessa lähteä aivan toiseen suuntaan, ja onko jokin ikävältä vaikuttava asiaintila kuitenkin parempi kuin sen vaihtoehto.

Toinen osio on yläotsikoltaan "Terra" ja sen viidessä novellissa ollaan maapallolla. Ihmisille tapahtuu kummallisia ja teknologia on kehittynyt hurjiin suuntiin. Merellä voi päätyä toiseen ulottuvuuteen, joka pysäyttää vanhenemisen, tai älykkäät mustekalat nousevat kapinaan valtamerien saastuttamista vastaan, tai taivaalta putoava meteoriitti saa ihmisen muuttumaan täysin erilaiseksi olioksi. Myös tekoälyn elämän ja kuoleman filosofiaa käydään läpi ajatuksia herättävään tapaan. Nerodialaisiksi kutsuttujen kosmista alkuperää olevien olentojen kohtaama raivokas vastustus on nähtävissä myös allegoriana vieraan pelolle ja muukalaisvihalle.
"Kaupungin ulkopuolella istui muutama liguriini katselemassa kaupunkiin päin. Ne olivat niin suuria, että ne erotti näinkin kaukaa. Yksi niistä puraisi vieressään seisovan puun poikki ja ryhtyi syömään sitä jauhaen hitaasti suurilla leuoillaan. Muut liguriinit tuijottivat kaupungin suuntaan. Inuyamasta tuntui kuin ne olisivat katsoneet suoraan häneen."
Viimeinen osio "Kosmos" sisältää kuusi novellia, jotka tietysti sijoittuvat avaruuteen. Erilliset tarinat muodostavat keskenään myös jatkumoa tapahtuen samassa todellisuudessa ja käsitellen asioita eri toimijoiden näkökulmasta. Nämä novellit todistavat, että avaruusscifi on parhaimmillaan hyvin paljon enemmän kuin monen kuvittelemaa räiskintää, takaa-ajoja avaruusaluksilla, hyytelömäisiä olioita ja teknisten yksityiskohtien luettelua. Katajalan avaruusnovellit kutkuttavat mielikuvituksen vauhtiin ja saavat heittäytymään lennoille läpi erilaisten avaruuksien, tähtijärjestelmästä toiselle. Tuntemattomia uhkia ilmestyy tielle ja sotiakin käydään, jännitys teoksen henkilöiden ja koko lajin selviämisestä pysyy tiiviinä. Novelleissa esitetään pitkälle ajateltuja skenaarioita mm. uuden planeetan maankaltaistamisprosessissa tapahtuvasta pahasta virheestä, avaruuden asukkaille puhkeavista pelottavista sairauksista ja uskomattoman tuhovoimaisista hyökkäyksistä, jotka eivät olekaan välttämättä sitä, miltä näyttävät.

Katajala on kertonut tarinansa täsmällisen konstailemattomalla kielellä, joka tämän tyylilajin novelleihin sopii hyvin. Kertomuksissa ei törmää tyhjäkäyntiin, niissä tapahtuu paljon, mutta liiasta actionista ei iske myöskään hengästys, sillä tapahtumien kyydissä pysyy tukevasti. Suuri osa kokoelman novelleista on ilmestynyt kotimaisissa spekulatiiviseen fiktioon keskittyvissä lehdissä viime vuosina, mutta ne muodostavat myös yhteen koottuina luontevan ja toimivan, lukijan kiinnostusta ylläpitävän kokonaisuuden, joka esittelee tieteisnovellien aihepiirien kirjoa monelta kantilta. Suosittelen kaikille lukijoille, jotka haluavat saada mielikuvituksensa virtaamaan vauhdilla ja kohdata kokonaisia uusia maailmoja.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Katja Kaukonen - Lumikadun kertoja

Katja Kaukonen  Lumikadun kertoja (WSOY 2017)

"Yhtäkkiä minäkin seisoin puodissa ostamassa lämpimäistä kuin kuka tahansa lumikatulainen. Jauhojen, hiivan ja juuri paistetun leivän tuoksu! Rehevä Olga ojensi minulle vehnäsen ja nyökkäsi, takanani oli jonoa. En uskaltanut kysyä häneltä mitään, hänen oikeassa nimettömässään oli sormus."
Katja Kaukonen oli kirjailijana kiinnostanut minua jo aiemmin, sillä muistan kuulleeni kehuja hänen edellisestä romaanistaan Kohina (2014). Uuden Lumikadun kertoja -kirjan ilmestyessä tänä keväänä sain luotettavan vinkin, että tämä teos kannattaisi lukea. Lukulista on ollut nyt erityisen täynnä, joten laitoin teoksen kirjastovaraukseen (patistaa lukemaan nopeammin, kun on määräaika jolloin kirja on hallussa). Jouduin kuitenkin ensimmäisellä yrityksellä palauttamaan kirjan lukematta, kun Marokon matka sattui laina-ajan loppumisen kohdalle, mutta tein uuden varauksen, ja nyt toisella kierroksella onnistuin lukemaankin ajallaan. Historiallinen romaani toisen maailmansodan ajan Puolasta suomalaisen tekijän kirjoittamana oli lähtökohtana jännittävä. Vaikka aihe kuulostaa äkkiseltään jo tuhat kertaa kirjoitetulta, se ei tarkemmin katsottuna ole sitä, sillä tässä kirjassa keskeiset henkilöt ovat sota-ajan arkea kotonaan eläviä puolalaisia, tavallista väkeä koettamassa pärjätä elämässään suurten tapahtumien keskellä.

Ennen kirjan aloittamista näin erään lukijan kommentin, jossa teosta luonnehdittiin lukuromaaniksi.  Epäilykset tulvivat esiin ja allergisen reaktion vaara kohdallani oli suuri. "Lukuromaani" terminä koki minulle valtavan imagotappion Antony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -romaanin myötä. Päällimmäisenä mieleen kyseisen kirjan lukemisesta tulee ajatus tunneista, jotka se korulausein täytetty jaarittelu aivan liian pitkäksi venyneessä kirjassa vei elämästäni. Nykyisin kaipaan lukemistani kirjoista vaikuttuakseni ravistelua ilman päälle koottua kaunista paketointia, ja tiiviys on iso plussa. Päätin kuitenkin aloittaa Lumikadun kertojan ilman ennakko-odotuksia, mikä kannatti. Kirjan kieli on kaunista ja lauseet ladattu vahvalla kuvakielellä, mutta en kokenut sen runsautta ylitsepursuavaksi. Virkkeet venyvät usein pitkiksi, mutta ne pysyvät taitavasti kirjailijan hallussa. Kaukonen on osannut kiteyttää asioita myös vähin sanoin paljon sanoviksi lauseiksi. Lukeminen soljui eteenpäin vaivattoman nopeasti, joten siinä mielessä kirjassa on lukuromaanimaisuutta. Myönnän vähän arponeeni ensimmäisen kolmanneksen aikana, onkohan tämä täysin minun juttuni, mutta teoksen sydämelliset henkilöt, koskettavasti kuvattu tarina ja sen mystiset elementit veivät mukanaan, eikä jälkimmäisellä puoliskolla enää tarvinnut epäillä.

Lumikadun kertoja on tarina puolalaisen pikkukaupungin Gwiazdan asukkaista, joiden keskuuteen vuonna 1937 saapuu salaperäinen Bajek, kirjan minäkertoja. Bajekilla on jonkinlainen mystinen tehtävä katsoa asukkaiden perään ja raportoida asioita. Lumikaduksi kutsutun kadunpätkän ihmisten elämä vaikuttaa alkuun päällisin puolin mukavalta, vaikka kaikilla on tietysti omat murheensa. Pian aletaan kuitenkin vihjailla uhasta, jonka tiedetään olevan tulossa. Jännitettä rakennetaan kirjan alkupuolella erityisesti lukujen lopussa olevin cliffhanger-henkisin lausein, mikä useamman kerran käytettynä alkoi jo syödä tehoaan. Uhkaa olisi voinut näyttää toisinkin, konkreettisesti tai symbolisesti. Toisaalta ratkaisu korostaa sitä, että minäkertojalla on sellaista tietoa mitä muilla ei ole, joten siksi tällainen tulevista kauheuksista vihjailu lienee nähty tarpeellisena. Lumikatulaiset kokevat onnea uuden elämän saapumisessa maailmaan, kun Lilka ja hänen rauhaton miehensä Marek saavat pojan. Lapsi tarjoaa jatkossa lohtua ja kiinnekohdan toivoon, kun sota ja raaka miehitysvalta saavuttavat kaupungin.
"Annoin hänen sivellä pintoja, seiniä, ikkunoita, lasia ja karmeja, kämmeniä, poskia, hiuksia, myöhemmin keväällä ja kesällä kokeilla jalkapohjilla kaivonkantta, kivetystä, hiekkaa, multaa, nurmea, ojanpohjia ja jokivettä, vaikka virtaus oli voimakas ja se oli alati matkalla pois. Kaikkialla lapsen jälki, kaikkialla lapsen ihossa rakennuksen, pihapiirin ja lähitienoon tuntu. Paina mieleesi tämä, ihon muisti on syvempi kuin sanojen. Maiseman, tilojen ja ihmisten tuntu kehossasi et ole koskaan orpo etkä köyhä, vaikka sinulta vietäisiin kaikki. Ne ovat jo sinussa."
Lopussa tapahtumat vyöryvät yhä surullisempina eikä kukaan säästy koetuksilta, ympäriltä katoaa ihmisiä, toiset loputtomasti. Kertoja tietää, mitä maassa sijaitseviin leireihin viedyille ihmisille tehdään, ja se on musertaa hänet. Eräs vastaavanlaista tehtävää suorittamassa ollut lähestyy häntä kirjeellä suoraan pahuuden pesästä. Lukija voi vain tehdä tulkintoja siitä, mikä näiden toimijoiden tarkoitus on, ja kuka on lopulta Bajek? Ajatus jonkinlaisesta taivaallisesta suojelijasta jää lopulta päällimmäiseksi. Kuitenkin hahmo on selvästi ihminen, jonka inhimilliset tunteet pakottavat hänet lopulta puuttumaan tapahtumien kulkuun edes vähän. Ajoittain viitataan siihen, että Bajek on asunut Suomessa, ja hän kertoo pariin otteeseen miten oli paikalla höyrylaiva Kurun upotessa 1929. Arvoituksellinen kehyskertomus tuo kirjaan kiehtovan lisäelementin.

Ajoittaisista hieman häiritsevistä ratkaisuista ja kerrontatyyliin sisälle pääsemisen hitaudesta huolimatta lukukokemukseni asettui lopuksi selvästi positiivisen puolelle. Lumikadun kertoja on taitavan tekijän työtä ja hyvä romaani, joka sopii luettavaksi monenlaisille lukijoille. Uskon, että kirjasta voi pitää niin helposti ja sulavasti kulkevaa tekstiä kaipaava kuin "vaativampi" kaunokirjallisuuden ystäväkin. Teoksen henkilöhahmot tulevat lukijalle läheisiksi ja ihmiskohtalot koskettavat. Tarinoiden voima ja parempaan tulevaisuuteen uskomisen sekä toivon tärkeys jäävät lopuksi vahvimmin mieleen kirjan välittämistä ajatuksista.

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Tuijata, Kirjaluotsi, Lumiomena, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakaapin kummitus, Kirjapolkuni, Annelin lukuvinkit

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Tom Malmquist - Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist  Joka hetki olemme yhä elossa (S&S 2017). Alkuteos I varge ögönblick är vi fortfarande vid liv (2015). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.

"Yritän tavoitella Karinin katsetta mutta hän tuijottaa kattoa, ei sisäänpäin kääntynein silmin vaan ikään kuin olisi havainnut jotain. Minäkin vilkaisen ylös mutta näen vain loisteputken, vitivalkoisen katon, en pientäkään halkeamaa maalipinnassa. Ylilääkäri katsoo sylissäni olevaa untuvatakkia ja irvistää. Peremmällä käytävällä on kaappeja, joita saa lainata, hän sanoo."
Kukaan ei halua joutua sellaiseen tilanteeseen. Kun ollaan siirtymässä uuteen elämänvaiheeseen yhdessä ja onnellisina, juuri muutoksen kynnyksellä tapahtuu katastrofi, ja toista ei enää ole. Yhteinen nykyisyys katkeaa, yhteinen tulevaisuus jää tulematta, vain menneisyys ja muistot jäävät. Mutta toisaalta maailmaan tulee jotakin yhteistä. Näin kävi runoilija Tom Malmquistille. Hänen avopuolisonsa Karin, jonka kanssa hänellä oli kymmenen vuoden yhteinen historia, sairastui akuuttiin leukemiaan puolitoista kuukautta ennen heidän esikoisensa laskettua aikaa. Lapsi syntyi keskosena ja selvisi, mutta Karin ei palannut sairaalasta enää kotiin. Läpi kuljetusta helvetistä syntyi lopulta Malmquistin ensimmäinen romaani, autofiktiivinen Joka hetki olemme yhä elossa, joka on ollut vaikuttava kokemus jo valtavalle määrälle lukijoita, ja teos oli myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana.

Kuten kirjailija Helmi Kekkonen blogissaan kirjoitti, romaanissa sekä näkyy että ei näy, miten Tom Malmquist on taustaltaan runoilija. Kirjan kieli ei ole sellaista, mitä ensimmäisenä kuvailisi "runolliseksi". Lauseet ovat tyyliltään taloudellisia, vähäeleisiä ja rehellisen kertovia. Kielestä nousee kuitenkin harkittua kauneutta, ja tunne vahvistuu kirjan edetessä. Vaikka ollaan sairaalassa, kauheassa tilanteessa ja karun kliinisissä olosuhteissa, kieli tavoittaa yksityiskohdista jotain kaunista, mitä lukee mielellään. Se, mitä havaitaan ja mitä asioita kerrotaan, tuntuu läpi kirjan erittäin merkitykselliseltä. Kirjaa halusi lukea eteenpäin, sivut kääntyivät vauhdilla, vaikka tarinan pääkohdat tiesi jo etukäteen. Outi Mennan käännös on myös onnistunut ja kaunista suomea.

Romaani alkaa siitä, kun Karin otetaan sairaalaan. Seuraa hätäännystä, kokeita, epätietoisuutta, hoitoyrityksiä, huolestuneita perheenjäseniä ja ystäviä, öitä sairaalassa. Kerronta saa asettumaan päähenkilön asemaan ja kokemaan paineen, ahdistuksen ja pelon. Pahinta on, että kaikki menee huonompaan suuntaan koko ajan, toivon hetkiä ei juuri koettu muutoin kuin tyttären syntyessä keisarinleikkauksella terveenä. Kuljeskelu kahden osaston välillä, väittelyt Karinin vanhempien ja veljen kanssa siitä, miten paljon nämä saavat käydä Karinin sairaalahuoneessa tätä katsomassa, ja armotta etenevä tauti joka ei väisty lääkkeillä eikä hoidoilla. Kirjaa lukee melkein hengitystään pidättäen, kunnes lopulta sydän-keuhkokoneeseen kytketyn Karinin elämän jatkumisen mahdollisuudet todetaan olemattomiksi. Ylläpitävät laitteet kytketään päältä, syke putoaa nollaan, pahin on tapahtunut.

Toisessa osassa leikataan menneisyyteen ja kuvataan Tomin ja Karinin parisuhdetta, heidän arkeaan. Kirjassa käydään läpi molempien historiaa, sitä miten he tapasivat ja minkälaisia vaiheita ovat kokeneet kymmenvuotisessa suhteessaan. Molempien persoonat pääsevät esiin, niiden hankalammatkin puolet näkyvät. Itseäänkään Malmquist ei tekstissään säästele, vaan kertoo tarkan dialogin kautta omat sosiaaliset hankaluutensa, äkkipikaisuutensa ja kovapäisyytensä. Tämäkin seikka on varmasti yksi syy siihen, miksi kirjasta on tullut niin suosittu. Malmquist ei romantisoi, eikä kerronta muutenkaan pyri vetoamaan tunteisiin, mikä haastatteluissa on ilmennyt tarkoituksenmukaisena. Hän ei halunnut kirjoittaa sentimentaalisesti, vaikka kirjoitti surusta ja sen prosessista. Myös sekä Tomin että Karinin perhesuhteita kuvataan, ja on jotenkin erikoista, miten etäisiä he olivat suhteessa vanhempiinsa, vaikka heillä oli hyvät välit. Tom koki Karinin sairaalahuoneen heidän asuntonsa jatkeeksi, eikä siksi pitänyt luontevana, että tämän vanhemmat olisivat olleet jatkuvasti huoneessa. Taustalla oli myös Karinin vanha trauma siitä, miten hänen äitinsä asui aikanaan hänen sairaalahuoneessaan, kun Karin oli saanut aivoverenvuodon ja hänen silloinen poikaystävänsä lähtenyt sairastumisen myötä. Tom toteutti avovaimonsa toivetta lopulta hyvin pitkälle, mikä aiheutti patoutuneen vihaisia keskusteluja myöhemmin.
"Aina kuun lopussa, kun minä luin ääneen laskujen viitenumeroita ja Karin naputteli niitä tietokoneeseen, seuraavan kuukauden rahatilanne ahdisti meitä niin, että me kaduimme uravalintojamme ja syyttelimme toisiamme. Jatkoimme kuitenkin aina, kannustimena unelma siitä että meistä tulisi taloudellisesti riippumaton runoilijapariskunta, ikään kuin onnellinen versio Sylvia Plathista ja Ted Hughesista."
Kummallisia piirteitä saa myös kuvaus siitä, miten sairaala ja hautaustoimi veivät Karinin ruumiin Tomin ulottumattomiin ja tämä sai soitella ympäriinsä selvittääkseen, mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä hänen vaimolleen oikein tehdään. Jälleen tulee esiin, miten kuolema on etäännytetty ihmisten elämästä jonnekin kauas, missä alan ammattilaiset asian hoitavat kuntoon ettei se vaivaisi ihmisiä liikaa. Ammattilaisten kylmyys järkyttää kerta toisensa jälkeen, ja vaikka ymmärtää näiden tekevän vain työtään, silti kohtelu tuntuu tarpeettoman tylyltä. Aivan absurdiksi meni siinä vaiheessa, kun Malmquistin piti todistaa eri tahoille olevansa tyttärensä isä, koska he eivät olleet Karinin kanssa naimisissa. Puuttuva avioliittotodistus johti niin DNA-testien ottamiseen kuin siihen, että Malmquist piti haastaa oikeuteen, jotta isyys saatiin vahvistettua. Virkailijat luurin toisessa päässä olivat ymmällään ja pahimmillaan toistelivat fraaseja kuin papukaijat.

Karinin kuoleman lisäksi Tom joutui kohtaamaan pitkäaikaissairaan isänsä kuoleman. Kirjan loppupuolella kuvataan tätä prosessia, ja isästä kertoessaan Malmquist sallii myös huumorin näkyä. Malmquistin isä oli urheilutoimittaja, joka tunsi paljon maailmankuuluja urheilijoita, mutta toisaalta oli paljon poissa ja joutui vaarallistenkin skandaalien keskelle, mikä repi perhettä. Tom oli vasta aikuisiällä oppinut olemaan Thomas-isänsä seurassa helpommin, vaikka ei heidän suhteensa koskaan ollut yksinkertainen. Siinä missä Karinin kuolema tuli täysin yllättäen, Thomas hiipui hiljalleen kohti vääjäämätöntä. Aivan kirjan lopussa Tom kirjoittaa suoraan Karinille, kertoo miten hänen ja Livia-tyttären elämä sujuu, ja tässä kohtaa silmäni eivät enää pysyneet kuivina. Koskettavinta on lopulta toivo, elämän pitelemätön kulku eteenpäin.

Muissa blogeissa: Taina - maaginen realismi, Kirjakaapin kummitus, Kirsin Book Club, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella, Tuhansia sivuja, Mrs Karlsson lukee, Kirjasähkökäyrä, Täysien sivujen nautinto ja monta muutakin.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Proosakirjoittamiseni kompastuskivet

Olen törmännyt novellikokoelman työstämisessä asioihin, jotka tuntuvat minulle kirjoittajana erityisen vaikeilta, vaikka ne varmasti ovat tekstin sujuvan luettavuuden kannalta välttämättömilä. Kuin joutuisi juomaan inhottavan makuista lääkettä säännöllisesti pysyäkseen terveenä. Ongelmat kohdistuvat erityisesti kahteen osa-alueeseen.

Dialogi

Tämä taitaa ahdistaa suurta osaa kaunokirjallisen tekstin kirjoittajista. Kun sain kerran hyvin, noh, kriittistä palautetta dialogistani, halusin tietysti kehittyä siinä, ja tein muutamia minulle ehdotettuja harjoituksia, joiden tuloksena seuraavaan versioon dialogi parani jo paljon. Kirjoituskurssin ekalla tapaamisella asiasta ei ainakaan erikseen mainittu, mutta en ole vielä käynyt läpi kaikkia yksityiskohtaisia korjaus- ja muutosehdotuksia, jotka ryhmämme kustannustoimittaja kässäriini teki. Kovin ikävältä tuntuu silti rikkoa se kauniisti etenevä proosakappale jollain hölinällä. Siitä huolimatta, että olen nauttinut valtavasti monista dialogivetoisista romaaneista, kuten Marja-Liisan Vartion upea Hänen olivat linnut tai Vladimir Sorokinin hillitön Jono, joka on pelkkää dialogia. Olen saavuttanut kohtuullisia tuloksia upottamalla dialogia muun kerronnan joukkoon ilman erityistä merkitsemistä, ja voi olla että tämä on se tie, jota pyrin hyödyntämään jatkossa.

Erisnimet

Vihaan keksiä nimiä kertomusteni henkilöille tai sijoittaa ne johonkin tiettyyn, olemassa olevaan paikkaan. En liioittele tunneilmaisuani tässä kohtaa yhtään. Tästä on tietysti tullut palautetta, kun novellikokoelmani henkilöt ovat kulkeneet pitkälti nimettä, kuvattuna pelkillä persoonapronomineilla, mikä tuo kerrontaan helposti häiritsevää tautologiaa ja aiheuttaa suoranaisia kielivirheitä, jos ei ole todella tarkkana. Tässä kohtaa se juotavaksi tarkoitettu tervehdyttävä lääke aiheuttaa minussa suorastaan oksennusrefleksin enkä meinaa saada sitä millään alas. Tiedän, että jos ja kun olen tässä vaiheessa jo Vakava Julkaisemiseen Tähtäävä Kirjoittaja (VJTK), minun pitää alkaa tehdä käsikirjoituksestani lukijoille sopiva kirja. Sellainen, että sitä haluaa joku lukea muustakin syystä kuin velvollisuudesta tai uteliaisuudesta minun päänsisäistä maailmaani kohtaan. VJTK:na minun pitää siis kyetä luovuttamaan tekstini hallintaa jo ainakin osittain potentiaalisille lukijoille ja poistaa esteitä ymmärtämisen tieltä, varsinkin kun ne omituisuudet ovat vielä noinkin kömpelöitä. Ensin syytin nimien keksimisen haluttomuudestani yksinkertaisesti laiskuuttani, mutta nyt työstämässäni novellissa olen keksinyt hahmolle nimen, se on korvaani kauniilta kuulostava ja kaunokirjallisesti sointuva, mutta silti minua ärsyttää se henkilöhahmon jalustalle nostaminen, jonka erisnimen antaminen tuntuu tuovan. Taidan olla sisimmässäni enemmän lyyrikko kuin prosaisti, mikä olisi yllättävä muttei mahdoton havainto. Tai sitten en vain pidä henkilöhahmojen rakentamista niin olennaisena kuin tilanteiden, tunnelmien ja tunteiden esittämistä tai kerronnallisten kokeilujen tekoa. Välillä olen tehnyt samanlaisia ratkaisuja kuin mm. José Saramago romaaneissaan Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä, eli keksinyt hahmoille nimityksiä kuten Saramagon mustalappuinen vanha mies tai lääkärin vaimo. Ei sekään silti jokaisessa kertomuksessa toimi.

Joka tapauksessa tänään jatkan kirjoittamista. Palaan siis nyrpistelemään keskelle lauseita tunkeutuneille, väkivaltaisen suurille kirjaimille.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Marko Annala - Värityskirja

Marko Annala – Värityskirja (Like 2017)

"Mikään ei riko hiljaisuutta. Kuulen aivan liian selvästi kehoni tärinän. Olen kuin tuulikello, jonka jokainen sävel on epävireessä.
Seison lätäkössä liki tunnin. Toivon saavani vähintään keuhkokuumeen. Näin teen joka kerta ollessani yksin kotona. En silti sairastu. Tyhjässä astiassa ei ole mitään mihin tauti tarttuisi."
Muusikkona tunnetun Marko Annalan kirjallinen esikoisteos Värityskirja määritellään romaaniksi niin kustantajan esittelyissä kuin alaotsikossakin. Kirjan kerrotaan olevan "tekijänsä omiin kokemuksiin perustuva".  Lukiessa aloin miettiä kirjallisten lajien eroja puolenvälin paikkeilla, kun reaalimaailmasta tutut nimet alkoivat esiintyä kirjan sivuilla. Niin ihmisten kuin Annalan yhtyeiden, niiden albumien ja kappaleidenkin nimet näyttäisivät kaikki olevan kirjassa sellaisenaan. Mitä eroa oikeastaan on kaunokirjallisia keinoja käyttävällä omaelämäkerralla ja autofiktiivisellä romaanilla? Rajaviiva näyttää jo ennestään veteen piirretyltä, ja nyt kirjastonhoitajaminäni alkoi heristellä sormeaan siitä, kummalla puolella tässä oikein ollaan. Luokitteluseikoista huolimatta kirja on hyvin kirjoitettu, kipeän herkkä ja toivoa luovana koskettava teos.

Värityskirja etenee kronologisesti kuvaten kertojansa elämänvaiheita järjestyksessä lapsuudesta keski-ikäiseksi perheenisäksi. Rehellisyyden ja avoimuuden tuntua tuo käytetty minäkerronta. Annala luottaa proosakirjoittajana tiiviiseen lauseeseen ja sen iskevään voimaan. Alun lapsuusaikojen kerronta tuntuu sopivan konstailemattomalta, vaikka hyödyntääkin samalla kielikuvia ja eläviä vertauksia. Tarina muuttuu rankaksi pian alkamisensa jälkeen, kun kuvataan brutaalia koulukiusaamista (väkivalta on oikeastaan sopivampi termi), jota kertoja koki yläasteen alussa. Nuo kokemukset oireilevat hänessä rajusti myöhemminkin, ja aikuisiällä kertoja kokee vakavia masennusjaksoja toinen toisensa jälkeen. Onneksi hän löytää nuoruudessaan niin musiikkia kuin rakkauttakin elämäänsä. Parisuhteiden päättymiset ovat kuitenkin rankkoja kokemuksia ja heijastuvat myös musiikkiin  – kahdentoista vuoden suhteen jälkeinen ero johtaa levyntekoon, jonka tuloksena syntyy lopullisen läpimurron tekevä albumi (sivuhuomautuksena totean, että minulle Kuoleman laulukunnaat on edelleen Mokoman paras levy, se osui nuorempana todella kovaa ja sopivaan aikakauteen). Myös kertojan suhde vanhempiin on nuoruudessa mutkikas, osittain siksi että hän valitsee muusikon uralle lähtiessään hyvin erilaisen polun kuin edeltävät sukupolvet.
"Kuoleman laulukunnaat on myynyt kultaa, ja Mokoma on kovemmassa nosteessa kuin ikinä. Meitä pyydetään jatkuvasti kaikkialle. Keikkaa on juuri niin paljon kuin haluamme tehdä. Haastattelupyyntöjä sinkoilee. Naistenlehdetkin ovat kosiskelleet minua kuullakseen tarinan erolevyn taustalla, mutta minä en ole ollut valmis sitä kertomaan."
Edeltävän sitaatin aikana aloin todella miettiä sitä, miten omaelämäkerta ja romaani toisistaan eroavat, kun tunnistan oikeassa elämässä tapahtuneet, esim. haastatteluissa kuulemani asiat aivan selvästi. Lukemiseen tämä pohdinta ei vaikuta negatiivisesti, päinvastoin, tässä kohtaa kirjaa ei malttaisi päästää käsistään. Oma uteliaisuus nostaa päätään ja haluaa tietää, minkälaista elämää on vietetty paljon kuunneltujen musiikkiteosten tekemisen taustalla. Kuten elämässä usein käy, edistyminen ja onnistumiset eri alueilla sattuvat samoihin aikoihin, ja kertojankin elämässä menestyminen musiikkiuralla tapahtuu samanaikaisesti perheen muodostamisen, asunnon hankinnan ja remontoinnin ynnä muiden vakiintumisen merkkien kanssa. Rankka keikkaelämä ja luovan työn paineet yhdistettynä ruuhkavuosiin vaativat veronsa syvinä masennuskausina. Lopulta on tehtävä ratkaisuja, jotka sallivat levähtää ja käsitellä asiat rauhassa. Perheen ja varsinkin lasten merkitys kertojalle näkyy hyvin tärkeänä, ja perhe-elämän kuvauksessa on koskettavaa lämpöä. Kirjan välittämä monipuolinen mieskuva on ehdottoman tervetullut.

Palaan vielä kertaalleen genrepohdintaan, sillä eilen kävin siihen liittyen Twitter-keskustelua, jonka aikana mietin kirjan alun lapsuuskuvauksia ja sitä, mitä kertojan terapiaistunnossa selviää. Tulee esiin, että hän on todennäköisesti unohtanut traumansa takia suuria osia lapsuudestaan, ja mielestäni tämä tekee yksityiskohtaisista lapsuuskuvauksista selkeästi fiktioksi luokiteltavaa tekstiä. Kirjallisuudentutkija Päivi Koivisto toteaa autofiktiota käsittelevässä kiinnostavassa artikkelissa: "Todistuksen maskeeraaminen fiktiivisiin kerrontakeinoihin, oman kertomuksen todenperäisyyden horjuttaminen antaa suojaa kertojalle. Samalla oma nimi tekstissä ja tunnistettavat toden palaset antavat lukijalle mahdollisuuden tunnistaa tapahtumat ja niiden kertoja, ja myös tunnustaa tämän olemassaolo maailmassa."

Vaikuttavia laululyriikoita kirjoittaneen tekijän käsissä on syntynyt tyyliltään helposti lähestyttävä teos, ja se tuonee kirjallisuuden lukemisen pariin monia, jotka eivät normaalisti sitä juuri harrasta. Kirjan aiheet ovat toki rankkoja, mutta niiden tasapainoksi selviytyminen ja toivo valaisevat kokemusta. Marko Annalaa on arvostettava kaikesta tästä avoimuudesta ja itsensä likoon laittamisesta vaikeidenkin asioiden käsittelyssä, hän on rohkea mies. Kirjassa nousee tärkeäksi myös anteeksianto ja se, että todella oppii elämään itsenään.
"Jos minulla olisi vain tämä oma olemiseni eikä mitään muuta, miksi olisin?"
Muualla kirjablogeissa: Krista (<3 terveiset toisaalle), Marile, Mannilainen, Anki

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Garth Greenwell - Kaikki mikä sinulle kuuluu

Garth Greenwell – Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017), alkuteos What Belongs to You (2016). Suomeksi kääntänyt Juhani Lindholm.

"– – mitä pitempään kartoimme kaikkinaisia eroottisia ehdotuksia, sitä saavuttamattomammalta hän alkoi vaikuttaa, ei niinkään kauneutensa vuoksi, sillä kaunis hän minusta oli, vaan jostain sitäkin painavammasta syystä, eräänlaisesta ruumiillisesta itsevarmuudesta tai rentoudesta, joka loi vaikutelman kaikenlaisen epäröinnin ja omaan itseen kohdistuvan kärvistelyn puutteesta, kertakaikkisesta kainostelemattomuudesta elämän edessä."
Tämän vuoden Helsinki Lit -festivaalilla on jälleen paljon mielenkiintoisia tekijöitä ja ennalta-arvaamattomuudessaan kiehtovia keskusteluita odotettavana. Yksi ehdottoman kiinnostavista kirjailijavieraista on amerikkalainen Garth Greenwell. Hänen romaaninsa What Belongs to You on kerännyt useita palkintoehdokkuuksia ja ylistäviä lausahduksia kirjallisuuskritiikeissä Atlantin molemmin puolin. Oli hieno teko Nemo-kustantamolta (joka tuli taannoin Otavan ostamaksi) julkaista Greenwellin romaani myös suomennettuna, moneen kertaan palkitun Juhani Lindholmin käännöksenä Kaikki mikä sinulle kuuluu. Kirja on minulle ollut alkuvuoden odotetuimpia, sillä HLTIQ-teemainen kirjallisuus on erityinen kiinnostuksenkohteeni, ja Greenwell on kirjoittanut aiheista, joita ei ole paljoa käsitelty valtavirran kirjallisuudessa.

Romaani kertoo amerikkalaisesta opettajasta, joka on lähtenyt kotimaastaan Bulgariaan ja asettunut opettamaan maineikkaaseen kouluun. Greenwell itse on myös asunut Bulgariassa tehden opetustyötä American College of Sofia -oppilaitoksessa, joten mahdollinen omaelämäkerrallinen aspekti astuu heti mukaan mahdollisuuksien horisonttiin. Ajatusta vahvistaa tekstistä nouseva, hyvin lähelle tuleva aitous, jonka puitteissa lukija tuntee pääsevänsä johonkin hyvin henkilökohtaiseen tilaan. Koin asian lukemisen kannalta samantekeväksi – yhtä hyvin kertomus voisi olla taitavan kirjailijan taustatyön pohjalta luoma. Pääasia on, mitä kerrotaan ja tämän kirjan osalta myös erityisesti miten. Teos on täynnä pitkiä virkkeitä, hyvin pitkälle kehiteltyä pohdinnan virtaa ja ajelehtimista ajatuksesta toiseen. Kieli on kauttaaltaan kaunista ja etenee lempeästi, mutta runollisuutta ei ole erityisesti tavoiteltu eikä korumaisia kielikuvia rakenneltu, vaan kerronta on ehdottoman rehellistä. Kirjan esittämät ajatukset tuntuvat punnituilta, koetelluilta ja kestäviltä. Tekstissä on myös jotain puheenomaista, se todennäköisesti toimii hienosti ääneen luettunakin. Voi vain kiitellä, että teoksella on ollut kokenut ja varmaotteinen suomentaja.
"Mitä olisinkaan ilman tuota suuttumusta, ajattelin nyt seistessäni joen rannalla, ilman tuota suuttumusta jota tunnen edelleen ja joka on aina olemassa, väliin voimakkaampana, väliin heikompana. Se oli ehkä ollut esteenä joillekin asioille elämässäni, mutta ilman sitä olisin kadottanut minuuteni kokonaan."
Tarina itsessään on jotain, mitä ei ole usein kuultu. Nykypäivän homomiesten elämää kuvaavia kirjoja on varsinkaan suomeksi julkaistu ylipäätään vähän, vaikka varsinkin vuonna 2014 koettiin aihetta käsittelevässä kirjallisuudessa notkahdus ylöspäin, kun suuriltakin kustantajilta ilmestyi useita teoksia, joissa keskeisinä henkilöinä oli homoseksuaaleja miehiä (yksi näistä teoksista oli Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, jonka kehuja keränneen englanninnoksen My Cat Yugoslavia Garth Greenwellkin on lukenut ja maininnut artikkelissaan). Kaikki mikä sinulle kuuluu nostaa esiin aiheita, jotka ovat jääneet pimentoon näkyville pääseessä homokirjallisuudessa, kuten kruisailu (eli seksin etsiminen puolijulkisilta paikoilta, kuten käymälöistä, puistoista, baarien takahuoneista) sekä maksullinen seksi. Päähenkilönä ja kirjan minäkertojana oleva opettaja tapaa yleisessä WC:ssä kruisailua harjoittaessaan nuoren ja kauniin bulgarialaismiehen Mitkon, jolta päätyy pakahduttavan halunsa vimmassa ostamaan seksiä. Siitä saa alkunsa suhde, jonka valtasuhteet puolin ja toisin ovat vähintäänkin kysymyksiä herättävät ja monesti myös ongelmalliset. Voiko kaupantekoon pohjautuva ihmissuhde toimia? Onko kyse vain seksistä, himon purkamisesta, vai onko mahdollista kehittää ystävyydeksi ja jopa rakkaudeksi määriteltäviä tuntemuksia? Näitä asioita kertoja pallottelee mielessään pystymättä täysin ratkaisemaan. Hän haluaisi pysyä pelkässä viileässä kaupanteon agendassa, mutta havaitsee toteuttavansa Mitkon tahdon milloin missäkin asiassa ja olevansa kyvytön vaatimaan tai kieltämään tältä mitään.
"Hän makasi ympärilleni kietoutuneena kuin jokin merenelävä, ja jos vaihdoin asentoa tai puolittain heräsin, hän takertui minuun entistä tiukemmin. Harvoin olen nukkunut niin sikeästi ja melkein keskeytyksettä; olin hänen sylissään kuin lapsi tai rakastettu – tai oikeammin kai niin kuin vanki tai saalis."
Edellä olevasta sitaatista onkin hyvä siirtyä aasinsillan tavoin teoksen eroottisuuteen, josta on paljon puhuttu ja jota on kehuttu. Kyllä, sitäkin on, ja se on toteutettu erityisen kauniilla tavalla. Liian usein kirjallisuus joka käsittelee homoseksuaaleja päätyy toistamaan miehen seksuaalisuuden esittämisen tympeimpiä tapoja, eli kaikki on rajua, suoraviivaista, rumaa ja jotenkin likaista. Kaikki mikä sinulle kuuluu esittää hahmojen välisen seksuaalisuuden kauniina, ja jo siitä syystä se on syytä nostaa jalustalle. Himon ja halun kaikenkattava ja alleen pyyhkäisevä voima esitetään aitona, mutta silti esittämisen tapa ei ole inhorealistinen, vaan nyansseilla ja dynamiikalla luodaan tilanteita, jotka näyttävät seksuaalisuuden ilmenemistä positiivisesti. Tämä kaikki siitä huolimatta, että taustatilanne on seksin ostaminen, eikä varsinaisesta rakkaudesta voi puhua, vai voiko? Jälleen palataan kysymysten esittämiseen.

Minäkertoja muistelee myös rankkaa menneisyyttään, lapsuuttaan, jolloin hän kasvoi republikaanivaltaisella alueella varsin tekopyhän isänsä vaikutuspiirissä. Isä on tuonut julki peittelemättömän halveksuntansa poikansa seksuaalista suuntautumista kohtaan ja heittänyt tämän ulos kotoaan. Myöhemmin kertojalle paljastuu tämän sisarpuolen selvittämien asioiden myötä, että isä on pettänyt toista vaimoaan, etsinyt seuraa deittisivustoilta ja valehdellut. Muistelun käynnistää isän kuolinvuoteeltaan lähettämä toive, että poika palaisi käymään tämän luona vielä kerran. Viha on kuitenkin edelleen liian suuri ylitettäväksi.

Vaikka kertoja joutuu konflikteihin Mitkon kanssa heidän hakiessaan suhteensa rajoja ja on välillä tapaamatta tätä jopa kaksi vuotta, hän ei pysty vastustamaan Mitkon palaamisia takaisin luokseen. Usein tällä on ainakin päällimmäisenä motiivina tarve rahalle, jota alkoholisoitunut ja ilmeisesti myös ilman vakituista asuntoa elävä Mitko alituiseen on vailla. Vaikeampaan suuntaan tilanne muuttuu, kun Mitko palaa päähenkilön luokse (tämän jo seurustellessa vakavasti toisen miehen kanssa) ja kertoo sairastuneensa sukupuolitautiin. HIV:stä ei sentään tällä kertaa ole kyse, ja hyvä niin, sillä sitä on käsitelty homoteemaisessa kirjallisuudessa jo ennestään paljon. Sairastuminen ajaa Mitkon silti aina vain vaikeampiin hankaluuksiin.
 "Mikä olisikaan tarpeeksi, pohdiskelin mielessäni, ja niin kuin monesti aiemminkin mietin mikä mahtaa olla se velvollisuudentunne joka joskus on niin kirkkaana mielessä ja joskus taas katoaa kokonaan, niin että välillä emme ole kenellekään mitään velkaa ja kaikki mitä annamme on liikaa, välillä velkamme taas tuntuu aivan määrättömältä."
Kaikki mikä sinulle kuuluu oli kirjana vaikeasti irti päästettävä. Vaikka se olisi ollut nopealukuinen sujuvassa etenemisessään ja vain 216 sivun pituudessaan, henkilöt ja heidän maailmansa tulivat niin läheisiksi, että lukemista alkoi hidastella jottei heistä tarvitsisi luopua vielä. Näin käy minulle harvoin. Onneksi kirja on nyt oma, sillä voin kuvitella haluavani lukea sen vielä joskus uudestaan. Greenwellin romaani on yksi kevään tärkeistä käännöstapauksista, ja odotan mielenkiinnolla, mitä Suomessa vieraileva kirjailija teoksestaan kertoo. Häntä voi kuulla ainakin huomenna 11.5. Kirjasto 10:ssä ja lauantaina 13.5. Helsinki Lit -festivaalilla Savoyssa.

Muissa blogeissa: Omppu (joka lahjoitti minulle kappaleensa tästä kirjasta, kiitos), Kirsi / Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Tuija, Arja