perjantai 26. toukokuuta 2017

Katja Kaukonen - Lumikadun kertoja

Katja Kaukonen  Lumikadun kertoja (WSOY 2017)

"Yhtäkkiä minäkin seisoin puodissa ostamassa lämpimäistä kuin kuka tahansa lumikatulainen. Jauhojen, hiivan ja juuri paistetun leivän tuoksu! Rehevä Olga ojensi minulle vehnäsen ja nyökkäsi, takanani oli jonoa. En uskaltanut kysyä häneltä mitään, hänen oikeassa nimettömässään oli sormus."
Katja Kaukonen oli kirjailijana kiinnostanut minua jo aiemmin, sillä muistan kuulleeni kehuja hänen edellisestä romaanistaan Kohina (2014). Uuden Lumikadun kertoja -kirjan ilmestyessä tänä keväänä sain luotettavan vinkin, että tämä teos kannattaisi lukea. Lukulista on ollut nyt erityisen täynnä, joten laitoin teoksen kirjastovaraukseen (patistaa lukemaan nopeammin, kun on määräaika jolloin kirja on hallussa). Jouduin kuitenkin ensimmäisellä yrityksellä palauttamaan kirjan lukematta, kun Marokon matka sattui laina-ajan loppumisen kohdalle, mutta tein uuden varauksen, ja nyt toisella kierroksella onnistuin lukemaankin ajallaan. Historiallinen romaani toisen maailmansodan ajan Puolasta suomalaisen tekijän kirjoittamana oli lähtökohtana jännittävä. Vaikka aihe kuulostaa äkkiseltään jo tuhat kertaa kirjoitetulta, se ei tarkemmin katsottuna ole sitä, sillä tässä kirjassa keskeiset henkilöt ovat sota-ajan arkea kotonaan eläviä puolalaisia, tavallista väkeä koettamassa pärjätä elämässään suurten tapahtumien keskellä.

Ennen kirjan aloittamista näin erään lukijan kommentin, jossa teosta luonnehdittiin lukuromaaniksi.  Epäilykset tulvivat esiin ja allergisen reaktion vaara kohdallani oli suuri. "Lukuromaani" terminä koki minulle valtavan imagotappion Antony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -romaanin myötä. Päällimmäisenä mieleen kyseisen kirjan lukemisesta tulee ajatus tunneista, jotka se korulausein täytetty jaarittelu aivan liian pitkäksi venyneessä kirjassa vei elämästäni. Nykyisin kaipaan lukemistani kirjoista vaikuttuakseni ravistelua ilman päälle koottua kaunista paketointia, ja tiiviys on iso plussa. Päätin kuitenkin aloittaa Lumikadun kertojan ilman ennakko-odotuksia, mikä kannatti. Kirjan kieli on kaunista ja lauseet ladattu vahvalla kuvakielellä, mutta en kokenut sen runsautta ylitsepursuavaksi. Virkkeet venyvät usein pitkiksi, mutta ne pysyvät taitavasti kirjailijan hallussa. Kaukonen on osannut kiteyttää asioita myös vähin sanoin paljon sanoviksi lauseiksi. Lukeminen soljui eteenpäin vaivattoman nopeasti, joten siinä mielessä kirjassa on lukuromaanimaisuutta. Myönnän vähän arponeeni ensimmäisen kolmanneksen aikana, onkohan tämä täysin minun juttuni, mutta teoksen sydämelliset henkilöt, koskettavasti kuvattu tarina ja sen mystiset elementit veivät mukanaan, eikä jälkimmäisellä puoliskolla enää tarvinnut epäillä.

Lumikadun kertoja on tarina puolalaisen pikkukaupungin Gwiazdan asukkaista, joiden keskuuteen vuonna 1937 saapuu salaperäinen Bajek, kirjan minäkertoja. Bajekilla on jonkinlainen mystinen tehtävä katsoa asukkaiden perään ja raportoida asioita. Lumikaduksi kutsutun kadunpätkän ihmisten elämä vaikuttaa alkuun päällisin puolin mukavalta, vaikka kaikilla on tietysti omat murheensa. Pian aletaan kuitenkin vihjailla uhasta, jonka tiedetään olevan tulossa. Jännitettä rakennetaan kirjan alkupuolella erityisesti lukujen lopussa olevin cliffhanger-henkisin lausein, mikä useamman kerran käytettynä alkoi jo syödä tehoaan. Uhkaa olisi voinut näyttää toisinkin, konkreettisesti tai symbolisesti. Toisaalta ratkaisu korostaa sitä, että minäkertojalla on sellaista tietoa mitä muilla ei ole, joten siksi tällainen tulevista kauheuksista vihjailu lienee nähty tarpeellisena. Lumikatulaiset kokevat onnea uuden elämän saapumisessa maailmaan, kun Lilka ja hänen rauhaton miehensä Marek saavat pojan. Lapsi tarjoaa jatkossa lohtua ja kiinnekohdan toivoon, kun sota ja raaka miehitysvalta saavuttavat kaupungin.
"Annoin hänen sivellä pintoja, seiniä, ikkunoita, lasia ja karmeja, kämmeniä, poskia, hiuksia, myöhemmin keväällä ja kesällä kokeilla jalkapohjilla kaivonkantta, kivetystä, hiekkaa, multaa, nurmea, ojanpohjia ja jokivettä, vaikka virtaus oli voimakas ja se oli alati matkalla pois. Kaikkialla lapsen jälki, kaikkialla lapsen ihossa rakennuksen, pihapiirin ja lähitienoon tuntu. Paina mieleesi tämä, ihon muisti on syvempi kuin sanojen. Maiseman, tilojen ja ihmisten tuntu kehossasi et ole koskaan orpo etkä köyhä, vaikka sinulta vietäisiin kaikki. Ne ovat jo sinussa."
Lopussa tapahtumat vyöryvät yhä surullisempina eikä kukaan säästy koetuksilta, ympäriltä katoaa ihmisiä, toiset loputtomasti. Kertoja tietää, mitä maassa sijaitseviin leireihin viedyille ihmisille tehdään, ja se on musertaa hänet. Eräs vastaavanlaista tehtävää suorittamassa ollut lähestyy häntä kirjeellä suoraan pahuuden pesästä. Lukija voi vain tehdä tulkintoja siitä, mikä näiden toimijoiden tarkoitus on, ja kuka on lopulta Bajek? Ajatus jonkinlaisesta taivaallisesta suojelijasta jää lopulta päällimmäiseksi. Kuitenkin hahmo on selvästi ihminen, jonka inhimilliset tunteet pakottavat hänet lopulta puuttumaan tapahtumien kulkuun edes vähän. Ajoittain viitataan siihen, että Bajek on asunut Suomessa, ja hän kertoo pariin otteeseen miten oli paikalla höyrylaiva Kurun upotessa 1929. Arvoituksellinen kehyskertomus tuo kirjaan kiehtovan lisäelementin.

Ajoittaisista hieman häiritsevistä ratkaisuista ja kerrontatyyliin sisälle pääsemisen hitaudesta huolimatta lukukokemukseni asettui lopuksi selvästi positiivisen puolelle. Lumikadun kertoja on taitavan tekijän työtä ja hyvä romaani, joka sopii luettavaksi monenlaisille lukijoille. Uskon, että kirjasta voi pitää niin helposti ja sulavasti kulkevaa tekstiä kaipaava kuin "vaativampi" kaunokirjallisuuden ystäväkin. Teoksen henkilöhahmot tulevat lukijalle läheisiksi ja ihmiskohtalot koskettavat. Tarinoiden voima ja parempaan tulevaisuuteen uskomisen sekä toivon tärkeys jäävät lopuksi vahvimmin mieleen kirjan välittämistä ajatuksista.

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Tuijata, Kirjaluotsi, Lumiomena, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakaapin kummitus, Kirjapolkuni, Annelin lukuvinkit

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Tom Malmquist - Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist  Joka hetki olemme yhä elossa (S&S 2017). Alkuteos I varge ögönblick är vi fortfarande vid liv (2015). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.

"Yritän tavoitella Karinin katsetta mutta hän tuijottaa kattoa, ei sisäänpäin kääntynein silmin vaan ikään kuin olisi havainnut jotain. Minäkin vilkaisen ylös mutta näen vain loisteputken, vitivalkoisen katon, en pientäkään halkeamaa maalipinnassa. Ylilääkäri katsoo sylissäni olevaa untuvatakkia ja irvistää. Peremmällä käytävällä on kaappeja, joita saa lainata, hän sanoo."
Kukaan ei halua joutua sellaiseen tilanteeseen. Kun ollaan siirtymässä uuteen elämänvaiheeseen yhdessä ja onnellisina, juuri muutoksen kynnyksellä tapahtuu katastrofi, ja toista ei enää ole. Yhteinen nykyisyys katkeaa, yhteinen tulevaisuus jää tulematta, vain menneisyys ja muistot jäävät. Mutta toisaalta maailmaan tulee jotakin yhteistä. Näin kävi runoilija Tom Malmquistille. Hänen avopuolisonsa Karin, jonka kanssa hänellä oli kymmenen vuoden yhteinen historia, sairastui akuuttiin leukemiaan puolitoista kuukautta ennen heidän esikoisensa laskettua aikaa. Lapsi syntyi keskosena ja selvisi, mutta Karin ei palannut sairaalasta enää kotiin. Läpi kuljetusta helvetistä syntyi lopulta Malmquistin ensimmäinen romaani, autofiktiivinen Joka hetki olemme yhä elossa, joka on ollut vaikuttava kokemus jo valtavalle määrälle lukijoita, ja teos oli myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana.

Kuten kirjailija Helmi Kekkonen blogissaan kirjoitti, romaanissa sekä näkyy että ei näy, miten Tom Malmquist on taustaltaan runoilija. Kirjan kieli ei ole sellaista, mitä ensimmäisenä kuvailisi "runolliseksi". Lauseet ovat tyyliltään taloudellisia, vähäeleisiä ja rehellisen kertovia. Kielestä nousee kuitenkin harkittua kauneutta, ja tunne vahvistuu kirjan edetessä. Vaikka ollaan sairaalassa, kauheassa tilanteessa ja karun kliinisissä olosuhteissa, kieli tavoittaa yksityiskohdista jotain kaunista, mitä lukee mielellään. Se, mitä havaitaan ja mitä asioita kerrotaan, tuntuu läpi kirjan erittäin merkitykselliseltä. Kirjaa halusi lukea eteenpäin, sivut kääntyivät vauhdilla, vaikka tarinan pääkohdat tiesi jo etukäteen. Outi Mennan käännös on myös onnistunut ja kaunista suomea.

Romaani alkaa siitä, kun Karin otetaan sairaalaan. Seuraa hätäännystä, kokeita, epätietoisuutta, hoitoyrityksiä, huolestuneita perheenjäseniä ja ystäviä, öitä sairaalassa. Kerronta saa asettumaan päähenkilön asemaan ja kokemaan paineen, ahdistuksen ja pelon. Pahinta on, että kaikki menee huonompaan suuntaan koko ajan, toivon hetkiä ei juuri koettu muutoin kuin tyttären syntyessä keisarinleikkauksella terveenä. Kuljeskelu kahden osaston välillä, väittelyt Karinin vanhempien ja veljen kanssa siitä, miten paljon nämä saavat käydä Karinin sairaalahuoneessa tätä katsomassa, ja armotta etenevä tauti joka ei väisty lääkkeillä eikä hoidoilla. Kirjaa lukee melkein hengitystään pidättäen, kunnes lopulta sydän-keuhkokoneeseen kytketyn Karinin elämän jatkumisen mahdollisuudet todetaan olemattomiksi. Ylläpitävät laitteet kytketään päältä, syke putoaa nollaan, pahin on tapahtunut.

Toisessa osassa leikataan menneisyyteen ja kuvataan Tomin ja Karinin parisuhdetta, heidän arkeaan. Kirjassa käydään läpi molempien historiaa, sitä miten he tapasivat ja minkälaisia vaiheita ovat kokeneet kymmenvuotisessa suhteessaan. Molempien persoonat pääsevät esiin, niiden hankalammatkin puolet näkyvät. Itseäänkään Malmquist ei tekstissään säästele, vaan kertoo tarkan dialogin kautta omat sosiaaliset hankaluutensa, äkkipikaisuutensa ja kovapäisyytensä. Tämäkin seikka on varmasti yksi syy siihen, miksi kirjasta on tullut niin suosittu. Malmquist ei romantisoi, eikä kerronta muutenkaan pyri vetoamaan tunteisiin, mikä haastatteluissa on ilmennyt tarkoituksenmukaisena. Hän ei halunnut kirjoittaa sentimentaalisesti, vaikka kirjoitti surusta ja sen prosessista. Myös sekä Tomin että Karinin perhesuhteita kuvataan, ja on jotenkin erikoista, miten etäisiä he olivat suhteessa vanhempiinsa, vaikka heillä oli hyvät välit. Tom koki Karinin sairaalahuoneen heidän asuntonsa jatkeeksi, eikä siksi pitänyt luontevana, että tämän vanhemmat olisivat olleet jatkuvasti huoneessa. Taustalla oli myös Karinin vanha trauma siitä, miten hänen äitinsä asui aikanaan hänen sairaalahuoneessaan, kun Karin oli saanut aivoverenvuodon ja hänen silloinen poikaystävänsä lähtenyt sairastumisen myötä. Tom toteutti avovaimonsa toivetta lopulta hyvin pitkälle, mikä aiheutti patoutuneen vihaisia keskusteluja myöhemmin.
"Aina kuun lopussa, kun minä luin ääneen laskujen viitenumeroita ja Karin naputteli niitä tietokoneeseen, seuraavan kuukauden rahatilanne ahdisti meitä niin, että me kaduimme uravalintojamme ja syyttelimme toisiamme. Jatkoimme kuitenkin aina, kannustimena unelma siitä että meistä tulisi taloudellisesti riippumaton runoilijapariskunta, ikään kuin onnellinen versio Sylvia Plathista ja Ted Hughesista."
Kummallisia piirteitä saa myös kuvaus siitä, miten sairaala ja hautaustoimi veivät Karinin ruumiin Tomin ulottumattomiin ja tämä sai soitella ympäriinsä selvittääkseen, mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä hänen vaimolleen oikein tehdään. Jälleen tulee esiin, miten kuolema on etäännytetty ihmisten elämästä jonnekin kauas, missä alan ammattilaiset asian hoitavat kuntoon ettei se vaivaisi ihmisiä liikaa. Ammattilaisten kylmyys järkyttää kerta toisensa jälkeen, ja vaikka ymmärtää näiden tekevän vain työtään, silti kohtelu tuntuu tarpeettoman tylyltä. Aivan absurdiksi meni siinä vaiheessa, kun Malmquistin piti todistaa eri tahoille olevansa tyttärensä isä, koska he eivät olleet Karinin kanssa naimisissa. Puuttuva avioliittotodistus johti niin DNA-testien ottamiseen kuin siihen, että Malmquist piti haastaa oikeuteen, jotta isyys saatiin vahvistettua. Virkailijat luurin toisessa päässä olivat ymmällään ja pahimmillaan toistelivat fraaseja kuin papukaijat.

Karinin kuoleman lisäksi Tom joutui kohtaamaan pitkäaikaissairaan isänsä kuoleman. Kirjan loppupuolella kuvataan tätä prosessia, ja isästä kertoessaan Malmquist sallii myös huumorin näkyä. Malmquistin isä oli urheilutoimittaja, joka tunsi paljon maailmankuuluja urheilijoita, mutta toisaalta oli paljon poissa ja joutui vaarallistenkin skandaalien keskelle, mikä repi perhettä. Tom oli vasta aikuisiällä oppinut olemaan Thomas-isänsä seurassa helpommin, vaikka ei heidän suhteensa koskaan ollut yksinkertainen. Siinä missä Karinin kuolema tuli täysin yllättäen, Thomas hiipui hiljalleen kohti vääjäämätöntä. Aivan kirjan lopussa Tom kirjoittaa suoraan Karinille, kertoo miten hänen ja Livia-tyttären elämä sujuu, ja tässä kohtaa silmäni eivät enää pysyneet kuivina. Koskettavinta on lopulta toivo, elämän pitelemätön kulku eteenpäin.

Muissa blogeissa: Taina - maaginen realismi, Kirjakaapin kummitus, Kirsin Book Club, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella, Tuhansia sivuja, Mrs Karlsson lukee, Kirjasähkökäyrä, Täysien sivujen nautinto ja monta muutakin.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Proosakirjoittamiseni kompastuskivet

Olen törmännyt novellikokoelman työstämisessä asioihin, jotka tuntuvat minulle kirjoittajana erityisen vaikeilta, vaikka ne varmasti ovat tekstin sujuvan luettavuuden kannalta välttämättömilä. Kuin joutuisi juomaan inhottavan makuista lääkettä säännöllisesti pysyäkseen terveenä. Ongelmat kohdistuvat erityisesti kahteen osa-alueeseen.

Dialogi

Tämä taitaa ahdistaa suurta osaa kaunokirjallisen tekstin kirjoittajista. Kun sain kerran hyvin, noh, kriittistä palautetta dialogistani, halusin tietysti kehittyä siinä, ja tein muutamia minulle ehdotettuja harjoituksia, joiden tuloksena seuraavaan versioon dialogi parani jo paljon. Kirjoituskurssin ekalla tapaamisella asiasta ei ainakaan erikseen mainittu, mutta en ole vielä käynyt läpi kaikkia yksityiskohtaisia korjaus- ja muutosehdotuksia, jotka ryhmämme kustannustoimittaja kässäriini teki. Kovin ikävältä tuntuu silti rikkoa se kauniisti etenevä proosakappale jollain hölinällä. Siitä huolimatta, että olen nauttinut valtavasti monista dialogivetoisista romaaneista, kuten Marja-Liisan Vartion upea Hänen olivat linnut tai Vladimir Sorokinin hillitön Jono, joka on pelkkää dialogia. Olen saavuttanut kohtuullisia tuloksia upottamalla dialogia muun kerronnan joukkoon ilman erityistä merkitsemistä, ja voi olla että tämä on se tie, jota pyrin hyödyntämään jatkossa.

Erisnimet

Vihaan keksiä nimiä kertomusteni henkilöille tai sijoittaa ne johonkin tiettyyn, olemassa olevaan paikkaan. En liioittele tunneilmaisuani tässä kohtaa yhtään. Tästä on tietysti tullut palautetta, kun novellikokoelmani henkilöt ovat kulkeneet pitkälti nimettä, kuvattuna pelkillä persoonapronomineilla, mikä tuo kerrontaan helposti häiritsevää tautologiaa ja aiheuttaa suoranaisia kielivirheitä, jos ei ole todella tarkkana. Tässä kohtaa se juotavaksi tarkoitettu tervehdyttävä lääke aiheuttaa minussa suorastaan oksennusrefleksin enkä meinaa saada sitä millään alas. Tiedän, että jos ja kun olen tässä vaiheessa jo Vakava Julkaisemiseen Tähtäävä Kirjoittaja (VJTK), minun pitää alkaa tehdä käsikirjoituksestani lukijoille sopiva kirja. Sellainen, että sitä haluaa joku lukea muustakin syystä kuin velvollisuudesta tai uteliaisuudesta minun päänsisäistä maailmaani kohtaan. VJTK:na minun pitää siis kyetä luovuttamaan tekstini hallintaa jo ainakin osittain potentiaalisille lukijoille ja poistaa esteitä ymmärtämisen tieltä, varsinkin kun ne omituisuudet ovat vielä noinkin kömpelöitä. Ensin syytin nimien keksimisen haluttomuudestani yksinkertaisesti laiskuuttani, mutta nyt työstämässäni novellissa olen keksinyt hahmolle nimen, se on korvaani kauniilta kuulostava ja kaunokirjallisesti sointuva, mutta silti minua ärsyttää se henkilöhahmon jalustalle nostaminen, jonka erisnimen antaminen tuntuu tuovan. Taidan olla sisimmässäni enemmän lyyrikko kuin prosaisti, mikä olisi yllättävä muttei mahdoton havainto. Tai sitten en vain pidä henkilöhahmojen rakentamista niin olennaisena kuin tilanteiden, tunnelmien ja tunteiden esittämistä tai kerronnallisten kokeilujen tekoa. Välillä olen tehnyt samanlaisia ratkaisuja kuin mm. José Saramago romaaneissaan Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä, eli keksinyt hahmoille nimityksiä kuten Saramagon mustalappuinen vanha mies tai lääkärin vaimo. Ei sekään silti jokaisessa kertomuksessa toimi.

Joka tapauksessa tänään jatkan kirjoittamista. Palaan siis nyrpistelemään keskelle lauseita tunkeutuneille, väkivaltaisen suurille kirjaimille.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Marko Annala - Värityskirja

Marko Annala – Värityskirja (Like 2017)

"Mikään ei riko hiljaisuutta. Kuulen aivan liian selvästi kehoni tärinän. Olen kuin tuulikello, jonka jokainen sävel on epävireessä.
Seison lätäkössä liki tunnin. Toivon saavani vähintään keuhkokuumeen. Näin teen joka kerta ollessani yksin kotona. En silti sairastu. Tyhjässä astiassa ei ole mitään mihin tauti tarttuisi."
Muusikkona tunnetun Marko Annalan kirjallinen esikoisteos Värityskirja määritellään romaaniksi niin kustantajan esittelyissä kuin alaotsikossakin. Kirjan kerrotaan olevan "tekijänsä omiin kokemuksiin perustuva".  Lukiessa aloin miettiä kirjallisten lajien eroja puolenvälin paikkeilla, kun reaalimaailmasta tutut nimet alkoivat esiintyä kirjan sivuilla. Niin ihmisten kuin Annalan yhtyeiden, niiden albumien ja kappaleidenkin nimet näyttäisivät kaikki olevan kirjassa sellaisenaan. Mitä eroa oikeastaan on kaunokirjallisia keinoja käyttävällä omaelämäkerralla ja autofiktiivisellä romaanilla? Rajaviiva näyttää jo ennestään veteen piirretyltä, ja nyt kirjastonhoitajaminäni alkoi heristellä sormeaan siitä, kummalla puolella tässä oikein ollaan. Luokitteluseikoista huolimatta kirja on hyvin kirjoitettu, kipeän herkkä ja toivoa luovana koskettava teos.

Värityskirja etenee kronologisesti kuvaten kertojansa elämänvaiheita järjestyksessä lapsuudesta keski-ikäiseksi perheenisäksi. Rehellisyyden ja avoimuuden tuntua tuo käytetty minäkerronta. Annala luottaa proosakirjoittajana tiiviiseen lauseeseen ja sen iskevään voimaan. Alun lapsuusaikojen kerronta tuntuu sopivan konstailemattomalta, vaikka hyödyntääkin samalla kielikuvia ja eläviä vertauksia. Tarina muuttuu rankaksi pian alkamisensa jälkeen, kun kuvataan brutaalia koulukiusaamista (väkivalta on oikeastaan sopivampi termi), jota kertoja koki yläasteen alussa. Nuo kokemukset oireilevat hänessä rajusti myöhemminkin, ja aikuisiällä kertoja kokee vakavia masennusjaksoja toinen toisensa jälkeen. Onneksi hän löytää nuoruudessaan niin musiikkia kuin rakkauttakin elämäänsä. Parisuhteiden päättymiset ovat kuitenkin rankkoja kokemuksia ja heijastuvat myös musiikkiin  – kahdentoista vuoden suhteen jälkeinen ero johtaa levyntekoon, jonka tuloksena syntyy lopullisen läpimurron tekevä albumi (sivuhuomautuksena totean, että minulle Kuoleman laulukunnaat on edelleen Mokoman paras levy, se osui nuorempana todella kovaa ja sopivaan aikakauteen). Myös kertojan suhde vanhempiin on nuoruudessa mutkikas, osittain siksi että hän valitsee muusikon uralle lähtiessään hyvin erilaisen polun kuin edeltävät sukupolvet.
"Kuoleman laulukunnaat on myynyt kultaa, ja Mokoma on kovemmassa nosteessa kuin ikinä. Meitä pyydetään jatkuvasti kaikkialle. Keikkaa on juuri niin paljon kuin haluamme tehdä. Haastattelupyyntöjä sinkoilee. Naistenlehdetkin ovat kosiskelleet minua kuullakseen tarinan erolevyn taustalla, mutta minä en ole ollut valmis sitä kertomaan."
Edeltävän sitaatin aikana aloin todella miettiä sitä, miten omaelämäkerta ja romaani toisistaan eroavat, kun tunnistan oikeassa elämässä tapahtuneet, esim. haastatteluissa kuulemani asiat aivan selvästi. Lukemiseen tämä pohdinta ei vaikuta negatiivisesti, päinvastoin, tässä kohtaa kirjaa ei malttaisi päästää käsistään. Oma uteliaisuus nostaa päätään ja haluaa tietää, minkälaista elämää on vietetty paljon kuunneltujen musiikkiteosten tekemisen taustalla. Kuten elämässä usein käy, edistyminen ja onnistumiset eri alueilla sattuvat samoihin aikoihin, ja kertojankin elämässä menestyminen musiikkiuralla tapahtuu samanaikaisesti perheen muodostamisen, asunnon hankinnan ja remontoinnin ynnä muiden vakiintumisen merkkien kanssa. Rankka keikkaelämä ja luovan työn paineet yhdistettynä ruuhkavuosiin vaativat veronsa syvinä masennuskausina. Lopulta on tehtävä ratkaisuja, jotka sallivat levähtää ja käsitellä asiat rauhassa. Perheen ja varsinkin lasten merkitys kertojalle näkyy hyvin tärkeänä, ja perhe-elämän kuvauksessa on koskettavaa lämpöä. Kirjan välittämä monipuolinen mieskuva on ehdottoman tervetullut.

Palaan vielä kertaalleen genrepohdintaan, sillä eilen kävin siihen liittyen Twitter-keskustelua, jonka aikana mietin kirjan alun lapsuuskuvauksia ja sitä, mitä kertojan terapiaistunnossa selviää. Tulee esiin, että hän on todennäköisesti unohtanut traumansa takia suuria osia lapsuudestaan, ja mielestäni tämä tekee yksityiskohtaisista lapsuuskuvauksista selkeästi fiktioksi luokiteltavaa tekstiä. Kirjallisuudentutkija Päivi Koivisto toteaa autofiktiota käsittelevässä kiinnostavassa artikkelissa: "Todistuksen maskeeraaminen fiktiivisiin kerrontakeinoihin, oman kertomuksen todenperäisyyden horjuttaminen antaa suojaa kertojalle. Samalla oma nimi tekstissä ja tunnistettavat toden palaset antavat lukijalle mahdollisuuden tunnistaa tapahtumat ja niiden kertoja, ja myös tunnustaa tämän olemassaolo maailmassa."

Vaikuttavia laululyriikoita kirjoittaneen tekijän käsissä on syntynyt tyyliltään helposti lähestyttävä teos, ja se tuonee kirjallisuuden lukemisen pariin monia, jotka eivät normaalisti sitä juuri harrasta. Kirjan aiheet ovat toki rankkoja, mutta niiden tasapainoksi selviytyminen ja toivo valaisevat kokemusta. Marko Annalaa on arvostettava kaikesta tästä avoimuudesta ja itsensä likoon laittamisesta vaikeidenkin asioiden käsittelyssä, hän on rohkea mies. Kirjassa nousee tärkeäksi myös anteeksianto ja se, että todella oppii elämään itsenään.
"Jos minulla olisi vain tämä oma olemiseni eikä mitään muuta, miksi olisin?"
Muualla kirjablogeissa: Krista (<3 terveiset toisaalle), Marile, Mannilainen, Anki

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Garth Greenwell - Kaikki mikä sinulle kuuluu

Garth Greenwell – Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017), alkuteos What Belongs to You (2016). Suomeksi kääntänyt Juhani Lindholm.

"– – mitä pitempään kartoimme kaikkinaisia eroottisia ehdotuksia, sitä saavuttamattomammalta hän alkoi vaikuttaa, ei niinkään kauneutensa vuoksi, sillä kaunis hän minusta oli, vaan jostain sitäkin painavammasta syystä, eräänlaisesta ruumiillisesta itsevarmuudesta tai rentoudesta, joka loi vaikutelman kaikenlaisen epäröinnin ja omaan itseen kohdistuvan kärvistelyn puutteesta, kertakaikkisesta kainostelemattomuudesta elämän edessä."
Tämän vuoden Helsinki Lit -festivaalilla on jälleen paljon mielenkiintoisia tekijöitä ja ennalta-arvaamattomuudessaan kiehtovia keskusteluita odotettavana. Yksi ehdottoman kiinnostavista kirjailijavieraista on amerikkalainen Garth Greenwell. Hänen romaaninsa What Belongs to You on kerännyt useita palkintoehdokkuuksia ja ylistäviä lausahduksia kirjallisuuskritiikeissä Atlantin molemmin puolin. Oli hieno teko Nemo-kustantamolta (joka tuli taannoin Otavan ostamaksi) julkaista Greenwellin romaani myös suomennettuna, moneen kertaan palkitun Juhani Lindholmin käännöksenä Kaikki mikä sinulle kuuluu. Kirja on minulle ollut alkuvuoden odotetuimpia, sillä HLTIQ-teemainen kirjallisuus on erityinen kiinnostuksenkohteeni, ja Greenwell on kirjoittanut aiheista, joita ei ole paljoa käsitelty valtavirran kirjallisuudessa.

Romaani kertoo amerikkalaisesta opettajasta, joka on lähtenyt kotimaastaan Bulgariaan ja asettunut opettamaan maineikkaaseen kouluun. Greenwell itse on myös asunut Bulgariassa tehden opetustyötä American College of Sofia -oppilaitoksessa, joten mahdollinen omaelämäkerrallinen aspekti astuu heti mukaan mahdollisuuksien horisonttiin. Ajatusta vahvistaa tekstistä nouseva, hyvin lähelle tuleva aitous, jonka puitteissa lukija tuntee pääsevänsä johonkin hyvin henkilökohtaiseen tilaan. Koin asian lukemisen kannalta samantekeväksi – yhtä hyvin kertomus voisi olla taitavan kirjailijan taustatyön pohjalta luoma. Pääasia on, mitä kerrotaan ja tämän kirjan osalta myös erityisesti miten. Teos on täynnä pitkiä virkkeitä, hyvin pitkälle kehiteltyä pohdinnan virtaa ja ajelehtimista ajatuksesta toiseen. Kieli on kauttaaltaan kaunista ja etenee lempeästi, mutta runollisuutta ei ole erityisesti tavoiteltu eikä korumaisia kielikuvia rakenneltu, vaan kerronta on ehdottoman rehellistä. Kirjan esittämät ajatukset tuntuvat punnituilta, koetelluilta ja kestäviltä. Tekstissä on myös jotain puheenomaista, se todennäköisesti toimii hienosti ääneen luettunakin. Voi vain kiitellä, että teoksella on ollut kokenut ja varmaotteinen suomentaja.
"Mitä olisinkaan ilman tuota suuttumusta, ajattelin nyt seistessäni joen rannalla, ilman tuota suuttumusta jota tunnen edelleen ja joka on aina olemassa, väliin voimakkaampana, väliin heikompana. Se oli ehkä ollut esteenä joillekin asioille elämässäni, mutta ilman sitä olisin kadottanut minuuteni kokonaan."
Tarina itsessään on jotain, mitä ei ole usein kuultu. Nykypäivän homomiesten elämää kuvaavia kirjoja on varsinkaan suomeksi julkaistu ylipäätään vähän, vaikka varsinkin vuonna 2014 koettiin aihetta käsittelevässä kirjallisuudessa notkahdus ylöspäin, kun suuriltakin kustantajilta ilmestyi useita teoksia, joissa keskeisinä henkilöinä oli homoseksuaaleja miehiä (yksi näistä teoksista oli Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, jonka kehuja keränneen englanninnoksen My Cat Yugoslavia Garth Greenwellkin on lukenut ja maininnut artikkelissaan). Kaikki mikä sinulle kuuluu nostaa esiin aiheita, jotka ovat jääneet pimentoon näkyville pääseessä homokirjallisuudessa, kuten kruisailu (eli seksin etsiminen puolijulkisilta paikoilta, kuten käymälöistä, puistoista, baarien takahuoneista) sekä maksullinen seksi. Päähenkilönä ja kirjan minäkertojana oleva opettaja tapaa yleisessä WC:ssä kruisailua harjoittaessaan nuoren ja kauniin bulgarialaismiehen Mitkon, jolta päätyy pakahduttavan halunsa vimmassa ostamaan seksiä. Siitä saa alkunsa suhde, jonka valtasuhteet puolin ja toisin ovat vähintäänkin kysymyksiä herättävät ja monesti myös ongelmalliset. Voiko kaupantekoon pohjautuva ihmissuhde toimia? Onko kyse vain seksistä, himon purkamisesta, vai onko mahdollista kehittää ystävyydeksi ja jopa rakkaudeksi määriteltäviä tuntemuksia? Näitä asioita kertoja pallottelee mielessään pystymättä täysin ratkaisemaan. Hän haluaisi pysyä pelkässä viileässä kaupanteon agendassa, mutta havaitsee toteuttavansa Mitkon tahdon milloin missäkin asiassa ja olevansa kyvytön vaatimaan tai kieltämään tältä mitään.
"Hän makasi ympärilleni kietoutuneena kuin jokin merenelävä, ja jos vaihdoin asentoa tai puolittain heräsin, hän takertui minuun entistä tiukemmin. Harvoin olen nukkunut niin sikeästi ja melkein keskeytyksettä; olin hänen sylissään kuin lapsi tai rakastettu – tai oikeammin kai niin kuin vanki tai saalis."
Edellä olevasta sitaatista onkin hyvä siirtyä aasinsillan tavoin teoksen eroottisuuteen, josta on paljon puhuttu ja jota on kehuttu. Kyllä, sitäkin on, ja se on toteutettu erityisen kauniilla tavalla. Liian usein kirjallisuus joka käsittelee homoseksuaaleja päätyy toistamaan miehen seksuaalisuuden esittämisen tympeimpiä tapoja, eli kaikki on rajua, suoraviivaista, rumaa ja jotenkin likaista. Kaikki mikä sinulle kuuluu esittää hahmojen välisen seksuaalisuuden kauniina, ja jo siitä syystä se on syytä nostaa jalustalle. Himon ja halun kaikenkattava ja alleen pyyhkäisevä voima esitetään aitona, mutta silti esittämisen tapa ei ole inhorealistinen, vaan nyansseilla ja dynamiikalla luodaan tilanteita, jotka näyttävät seksuaalisuuden ilmenemistä positiivisesti. Tämä kaikki siitä huolimatta, että taustatilanne on seksin ostaminen, eikä varsinaisesta rakkaudesta voi puhua, vai voiko? Jälleen palataan kysymysten esittämiseen.

Minäkertoja muistelee myös rankkaa menneisyyttään, lapsuuttaan, jolloin hän kasvoi republikaanivaltaisella alueella varsin tekopyhän isänsä vaikutuspiirissä. Isä on tuonut julki peittelemättömän halveksuntansa poikansa seksuaalista suuntautumista kohtaan ja heittänyt tämän ulos kotoaan. Myöhemmin kertojalle paljastuu tämän sisarpuolen selvittämien asioiden myötä, että isä on pettänyt toista vaimoaan, etsinyt seuraa deittisivustoilta ja valehdellut. Muistelun käynnistää isän kuolinvuoteeltaan lähettämä toive, että poika palaisi käymään tämän luona vielä kerran. Viha on kuitenkin edelleen liian suuri ylitettäväksi.

Vaikka kertoja joutuu konflikteihin Mitkon kanssa heidän hakiessaan suhteensa rajoja ja on välillä tapaamatta tätä jopa kaksi vuotta, hän ei pysty vastustamaan Mitkon palaamisia takaisin luokseen. Usein tällä on ainakin päällimmäisenä motiivina tarve rahalle, jota alkoholisoitunut ja ilmeisesti myös ilman vakituista asuntoa elävä Mitko alituiseen on vailla. Vaikeampaan suuntaan tilanne muuttuu, kun Mitko palaa päähenkilön luokse (tämän jo seurustellessa vakavasti toisen miehen kanssa) ja kertoo sairastuneensa sukupuolitautiin. HIV:stä ei sentään tällä kertaa ole kyse, ja hyvä niin, sillä sitä on käsitelty homoteemaisessa kirjallisuudessa jo ennestään paljon. Sairastuminen ajaa Mitkon silti aina vain vaikeampiin hankaluuksiin.
 "Mikä olisikaan tarpeeksi, pohdiskelin mielessäni, ja niin kuin monesti aiemminkin mietin mikä mahtaa olla se velvollisuudentunne joka joskus on niin kirkkaana mielessä ja joskus taas katoaa kokonaan, niin että välillä emme ole kenellekään mitään velkaa ja kaikki mitä annamme on liikaa, välillä velkamme taas tuntuu aivan määrättömältä."
Kaikki mikä sinulle kuuluu oli kirjana vaikeasti irti päästettävä. Vaikka se olisi ollut nopealukuinen sujuvassa etenemisessään ja vain 216 sivun pituudessaan, henkilöt ja heidän maailmansa tulivat niin läheisiksi, että lukemista alkoi hidastella jottei heistä tarvitsisi luopua vielä. Näin käy minulle harvoin. Onneksi kirja on nyt oma, sillä voin kuvitella haluavani lukea sen vielä joskus uudestaan. Greenwellin romaani on yksi kevään tärkeistä käännöstapauksista, ja odotan mielenkiinnolla, mitä Suomessa vieraileva kirjailija teoksestaan kertoo. Häntä voi kuulla ainakin huomenna 11.5. Kirjasto 10:ssä ja lauantaina 13.5. Helsinki Lit -festivaalilla Savoyssa.

Muissa blogeissa: Omppu (joka lahjoitti minulle kappaleensa tästä kirjasta, kiitos), Kirsi / Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Tuija, Arja

tiistai 9. toukokuuta 2017

Sirpa Kyyrönen - Ilmajuuret

Sirpa Kyyrönen – Ilmajuuret (Otava 2016)

"Juuret ovat että maa pysyisi / paikoillaan kaikki kaksisataa kasvia jotka löydät takapihallasi / tiivistyy peritty veri, raudanmakea pihka, punaiset kävyt, oravat / kellastuneet valokuvat, villivadelmat"
Sirpa Kyyrösen runokokoelma Ilmajuuret on tämän vuoden Tanssiva karhu -palkinnon ehdokkaana. Varasin teoksen heti ehdokasjulkistuksen jälkeen ja se saapui jo seuraavana päivänä. Viime viikonloppuna minulla oli yllättävänkin paljon aikaa lukea – istuin tuntikausia autossa, mutta olin pelkääjänpaikalla ja pystyin lukemaan sopivina pätkinä, välillä katselin ikkunasta ulos vältellen pahoinvointia. Runokokoelma sopi tällaiseen lukemiseen hyvin, ja yhteen toimi hienosti myös se, että katsoi ikkunasta ohi vilistäviä metsiä ja luki samalla tekstiä luonnosta, juurista jotka meidät kaikki kiinnittävät elämän kulkuun.

Kyyrösen runous nousee siis paljolti luonnosta, sen elementeistä ja kierrosta, johon yhdistyy kertomus ihmiselämän kiertokulusta, erityisesti äitiydestä ja lapsen kasvusta. Välillä lukiessa tuntui, että onko tämä tarkoitettu minulle, voinko tätä aivan ymmärtää, koska en ole nainen eikä minulla ole lapsia, ja kaukaiselta tuntuu herääminen alkumerestä märkänä kohtumehusta (sivulta 45, sain kyllä kylmiä väreitä, hieno runo), mutta toisaalta, kuulumme kaikki ainakin omalta osaltamme samaan jatkumoon, meillä on ne juuret. Päätin myös, etten takertuisi liikaa oletettuihin aiheisiin, vaan olisin vain sanoissa, sillä jälleen todettakoon että se on runoissa kuitenkin tärkeintä. Siten pääsin teokseen mukaan, ja koin monia sen esiin tuomia ajatuksia ja mielleyhtymiä vahvastikin. Luonto on kirjassa hyvin ilmaisuvoimainen ja elävä toimija, se sulautuu naiseuteen ja äiti-lapsi-suhteeseen. Niin maa, meri, kasvit, eläimet kuin sääilmiötkin elävät symbioosissa ihmisen ajatusten ja tekojen kanssa, muuttuvat toinen toistensa metaforiksi.
"monenko päivän ikäisenä ruumis kelluu ja vauva
sukeltaa, sellainen lapsi joka halutessaan pidättää hengitystä
kunnes saa tahtonsa läpi kuunsillan, latvakuun, katso
kaatuneen kuusen tuuheana kohoileva rinta,
haukkoa henkeä kuin suuri vihreä emovalas joka asuu sinussa
kylmissä metsissä, hautuumaiden marjoissa,
sateen paksussa hapessa"
Kokoelman runot ovat paljolti yhdenmukaista säerunoutta, mutta sellaisenaankin vapaamittaista ja vapaasti hengittävää. Välillä asettelua myös muutellaan, teksti vaeltaa sivun puolelta toiselle, poukkoilee reunojen välissä, etenee ylimääräisin rivivälein tai jakaantuu kahdeksi vierekkäiseksi sanajonoksi, joiden suhteita toisiinsa ja jatkumoita voi lukea eri tavoin. Näkee, että runoilijalla on kokeiluissaankin varma ote, eikä mikään ole sattumaa. Laskelmoivuuden tunnusta ei kuitenkaan voi puhua, vaan intuitiolla ja yllätyksellisyydellä on selvästi paikkansa. Teos nousee arvossaan selvästi muiden viimeisen vuoden aikana julkaistujen, lukemieni kotimaisten runokokoelmien tasolle. Mieli keveänä voi todeta, että Ilmajuuret on ansainnut paikkansa Tanssiva karhu -finalistien joukossa.

Muita kirjablogipostauksia en tästä vielä löytänyt, mutta kritiikkejä on julkaistu, mm. Kiiltomadossa.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Novellihaasteen summaus

Eilen 7.5. tuli päätökseensä Reader, why did I marry him -blogin Ompun järjestämä novellihaaste. Haaste kuulemma saa jatkoakin, hienoa! Lyhytproosa ansaitsee todella näkyvyytensä kirjablogeissa, kuten se ansaitsisi kirjamaailmassa laajemminkin. Novellit kirjallisuuden lajina putoavat nykytilanteessa ikävästi jonnekin aina suosittujen romaanien ja tällä hetkellä nosteessa varsinkin live-esityksinä olevien runojen väliin. Sinne ahtaaseen väliin ne katoavat pimeään ja hiljaisella äänellä kuiskailevat. Onneksi nyt kirjablogeissa haasteiden myötä novellien ääni kuuluu edes vähän paremmin. (Voi muutaman lukijan ehkä odottaa saavansa, kun oma kokoelma joskus julkaistaan, se tosin ei ole tapahtumassa vielä edes tänä vuonna.)

Oma novellihaasteeni päättyi lukemaan 84. Sen verran luettuja novelleja kertyi erilaisista kokoelmista, sekä uusista että vanhemmista. Alla on lista kokoelmista linkitettynä postauksiin.

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia (Teos 2016)

Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy (Otava 1991)

Martti Joenpolvi: Valitut novellit (Gummerus 2006)

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti (Tammi 2001, suom. Kersti Juva)

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (WSOY 2017)

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017)

Timo K. Mukka: Koiran kuolema (Gummerus 1967)

Seitsemän kokonaan luetun kokoelman lisäksi olen lukenut kaksi novellia Alice Munron teoksesta Julkisia salaisuuksia, ja niistä novelleista kerron Novellimaratonin koostepostauksessa.

Ykköseksi lukemistani novellikokoelmista nousee kirkkaasti Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja, joka on edelleen minulle tämän vuoden hienoin tähän mennessä julkaistu kaunokirjallinen teos. Novelleista siis löytää todella vaikuttavia, elämyksellisiä ja ravistavia kokemuksia. Ne voivat olla erittäin inspiroiviakin: Raija Siekkisen Kuinka rakkaus syntyy -kokoelman lukeminen sai minut kirjoittamaan pitkän tauon jälkeen täysin uuden novellin, josta tuli mielestäni yksi parhaista tähän mennessä kirjoittamistani. Siksi taidankin piakkoin käydä lainaamassa kirjastosta lisää Siekkistä kirjoitusrupeaman tueksi. Sängyn viereisessä pinossa odottelee nyt  lukuvuoroaan myös tuoreita novelleja, Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin (Kosmos). Seuraavaan haasteen kertyy vähintään yhtä paljon novelleja kuin ensimmäiseen! Siihen tähdätään.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Matkalla luetut 1 – kirjoja Marokosta: Lähtö ja Marrakešin ääniä

Tässä postauksessa kerron kahdesta Marokkoa käsittelevästä kirjasta, jotka luin äskeisellä lomamatkallani.


Tahar Ben Jelloun – Lähtö (Gummerus 2007), alkuteos Partir (2006). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"- - aivan, minusta ei ole rakkauteen, te ansaitsette parempaa, te ansaitsette ylellisyyttä, kauneutta, runoutta... Minä yritin jo kerran päästä yli niiden neljäntoista kilometrin, jotka erottavat meidät Euroopasta, mutta minut petettiin enkä ole yhtään sen onnekkaampi kuin serkkuni Nureddin, joka hukkui muutaman metrin päässä Almeríasta, tajuatteko te?"
Marokkolainen, nykyisin Ranskassa asuva Tahar Ben Jelloun on synnyinmaansa tunnetuimpia kirjailijoita. Hän on kirjoittanut tuotantonsa ranskaksi, jota Marokossa puhutaan arabian lisäksi toisena kielenä laajalti. Merkittäviä kirjallisuuspalkintoja (mm. Gouncourt ja IMPAC) saanut ja Nobel-veikkaustenkin joukossa pyörivä Ben Jelloun oli ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Arvoin matkalukemiseksi otettavaa kirjaa, ja päädyin lopulta myöhempää tuotantoa olevaan Lähtöön sen ajankohtaisuuden vuoksi.

Lähtö kertoo Marokosta ja erityisesti sen nuoresta, elämässään pettyneemmälle puolelle jääneestä väestöstä sekä Euroopasta, siirtolaisuudesta, uskonnosta, hyväksikäytöstä, seksuaalisuudesta, häpeästä ja kunniasta. Ben Jelloun kirjoittaa teoksessa kirkasta ja selkeää, kauniisti ja vaikuttavasti kuvailevaa kieltä. Kerronta on pääasiassa kaikkitietävän kertojan varassa, mutta joskus luvuissa vaihdetaan vaivihkaa myös monologimaiseen minäkerrontaan.
"Lähtö, lähtö! Lähtö millä tahansa tavalla, mihin hintaan hyvänsä, vaikka hukkuen tai kelluen vedessä vatsa paisuneena, kasvot suolan syöminä, silmät eksyneinä... Lähtö! Muuta ratkaisua te ette ole löytäneet. Katsokaa merta: se on kaunis kimaltelevassa mekossaan hienoine tuoksuineen, mutta se meri on valmis nielemään teidät ja sylkemään teidät rannalle palasina..."
Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, mutta pää- ja keskushenkilöksi nousee Azel, nuori mies, joka on opiskellut yliopistotutkinnon mutta joutunut pettymään mahdollisuuksien tyrehtymiseen. Töitä ei ole löytynyt, joten nuorukainen keskittyy lähinnä polttelemaan hasista, notkumaan kahviloissa, juomaan alkoholia ja pokailemaan naisia toisensa jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole sellaista elämää, mihin Azel olisi tyytyväinen, vaan hän haluaa lähteä salmen toiselle puolelle Espanjaan. Sinne haluavat monet muutkin, he lähtevät toivotonta elämää pakoon salakuljettajien kyydissä, maksavat suuria summia ja saattavat tulla huijatuiksi tai kohdata kuolemansa meren aalloissa. Azel saa mahdollisuutensa, kun häneen iskee silmänsä tyylikäs ja sivistyneen oloinen, vanhempi espanjalainen homomies Miguel. Vaikka Azel ei halua seksiä miesten kanssa, hän uskoo kestävänsä mitä vaan tarvitaan, kunhan pääsee Miguelin siivellä Espanjaan. Tämän kautta mahdollisuus muuttoon avautuu myös Miguelin siskolle Kenzalle. Sisarukset jättävät Marokon, mutta maahanmuuttajien arki uudessa kotimaassa on vaikeaa, ja vaikeudet kasaantuvat; niiden yli pääseminen tuntuu yhä hankalammalta. 

Tahar Ben Jellounin romaani on kirjoitettu 2004-2005, jo vuosia ennen Arabikevättä ja suuria pakolaisvirtoja, mutta teos esittelee siihen johtanutta tilannetta Pohjois-Afrikassa tarkkanäköisesti. Ben Jelloun onkin kirjailijuuden lisäksi näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija Euroopassa. Kirja avaa näköaloja paremman elämän vuoksi lähtemiseen, mutta myös siihen että lähtijöiden odotukset eivät välttämättä vastaa todellisuutta lähimainkaan. Pettymykset ja kotimaan kaipuu ovat hyvin todennäköisiä. Parhaan romaanikirjallisuuden tavoin Ben Jelloun saa tunteet ja tilanteet tuntumaan lukijasta käsinkosketeltavilta, ja uskon että olisin saanut saman elämyksen, vaikka en olisikaan lukemisen aikaan matkustanut itse Marokkoon. Aion ehdottomasti lukea Ben Jellounin teoksia jatkossakin. Hänen alkutuotantonsa on kuulemma tyyliltään erilaista, symbolisempaa ja kielellisesti koukeroisempaa, mikä kiinnostaa kovasti. Jo Lähdön perusteella voisin sanoa, että Nobelin kirjallisuuspalkinto ei Tahar Ben Jellounin kohdalla todellakaan menisi väärään osoitteeseen.


Elias Canetti – Marrakešin ääniä (Tammi 1981), alkuteos Die Stimmen von Marrakesch (1967). Suomeksi kääntänyt Esa Adrian.

"Se on julkista toiminta, ja tapahtuma näyttäytyy, kuin valmis esine. Yhteiskunnassa, jossa on niin paljon salattua ja joka mustasukkaisesti kätkee vierailta talojensa sisuksen, vaimojensa ulkonäön ja jopa Herran huoneensakin, tämä tehostettu julkisuus valmistetun ja kaupatun suhteen on kaksin verroin viehättävää."
Bulgarialaissyntyinen, ympäri Eurooppaa sittemmin asunut, saksaksi teoksensa kirjoittanut Elias Canetti (1905-1994) oli puolestaan Nobelin palkintonsa saanut 1981. Samana vuonna on suomeksi ilmestynyt Canettin kaunokirjallinen matkakertomus Marrakešin ääniä, ja on hämmästyttävää, että kirjasta on vielä palkitsemisvuonna ehditty saada suomeksi painos Nobelilla palkitsemisesta kertovin kansin. Käännösprosessin on joka tapauksessa täytynyt olla jo tehtynä, kun Canetti on palkintonsa saanut, muulla ei julkaisemisen nopeus selity. Joka tapauksessa, kirja valikoitui luettavakseni tietysti siksi, että Marokon matkamme toinen osa Casablancan jälkeen suuntautui Marrakechiin, tuohon vaaleanpunertavien rakennusten kaupunkiin, jossa sisämaasijaintinsa ansiosta kesä jatkuu läpi talvenkin. Berberien lähes tuhat vuotta sitten rakentama kaupunki on edelleen vahvan perinteinen ja huokuu maagista arabitunnelmaa, vaikka länsimainen turismi onkin kasvanut viime aikoina.

Kirja ei kuitenkaan ole mitään viiden tähden hotellifiilistelyä, vaan se kertoo lähinnä Marrakechin asukkaiden elämästä, jota Canetti pyrkii seuraamaan mahdollisimman tarkkaan ja läheltä. Hän on tekemisissä paikallisten kanssa, käy yhdessä markkinoilla, kauppakujilla, aukiolla ja pääsee jopa sisälle joidenkin koteihin. Monet Canettin 50 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan kuvaamista asioista ovat Marrakechissa edelleen läsnä, joten kaupunki on todella pitänyt kiinni monista perinteistään. Tavaroita kuljetetaan aaseilla, kauppakujilla erityisesti vanhoissa soukeissa käydään hyvin omalaatuista tinkivää kaupantekoa, jossa hinnat eivät usein ole esillä eikä niitä tiedä välttämättä kauppiaskaan, vaan ne saattavat riippua päivästä, ostajasta ja millä tuulella satutaan nyt vaan olemaan. Aukio Djemaa el-Fna on edelleen kaupungin tapahtumien keskipiste, vilkas kaupankäyntipaikka, jonka tunnelma ja meno vaihtuvat näkyvästi eri vuorokaudenaikoina. Jokin on sentään muuttunut: brutaaleja satojen kamelien markkinoita (eli lähinnä myyntiä lihaksi) ei harjoiteta, kuten Canettin aikana. Myöskään sokeiden, Allahia huutavien kerjäläisten ryhmiä en aukiolla havainnut, ainoastaan yhden näin käydessämme siellä ilta-aikaan. Oletetusti sokea kerjäläinen nojasi keppiin ja toisti jumalaa tasaisella äänellä. Puolisoni ei oikein ymmärtänyt, kun selitin vauhkona, että tuossa oli nyt yksi sellainen sokea kerjäläinen, joista Elias Canetti kirjoitti...

Teos välittää Marrakechista otsikkonsa mukaisesti erityisesti äänet, ovat ne sitten sokeiden Allah-huutoja, ihmisten brutaalisti hyväkseen käyttämien aasien ja kamelien mylvintää, torin tarinankertojien puhetta tai mineraattien rukouskutsuja. Canetti kuvailee elävästi myös värejä ja tuoksuja, joita soukeissa kulkeva aistii: mausteita, hajusteita... Tässä Canetti kyllä oli varsin kaunopuheinen, sillä jätehuoltoa Marokossa ei varmasti ole 50 vuotta sitten hoidettu ainakaan yhtään järjestelmällisemmin kuin nykyään, joten myös ikävämmät hajut iskevät aika ajoin kujia pitkin kulkevan nenään. Canetti keskittyy paljon juuri kerjäläisiin ja muihin kaupungin varjopuolelle jääviin, eikä rikkaisiin menestyjiin. Ei tosin aina ole yksinkertaista, minkälaista tuossa erikoisessa kaupungissa on onni tai tyytyväisyys elämään. Marrakešin ääniä toimii tiiviydessään (118 sivua) helppona kurkistuksena nobelistin tuotantoon, josta minulla on lukulistalla ainakin vielä romaani Sokeat.

Marokosta säkeinä

Kirjoitin matkalta ajatuksia ja tunnelmia runomuotoon, tässä niitä.

***

Valkoisten asumusten kaupunki
näyttää ylhäältä nimensä veroiselta
laajasta kulmasta
Läheltä väri taittuu
rapistuvaan harmaaseen
Seinät varisevat kaduille
Korjaustyötä jatketaan
miten sattuu huvittamaan
Siihen asti kadulla väistellään
kivimurskaa
ja lohjenneita paloja

***

Pitkään vaatteeseen puetut pojat
huutelevat kadulla kielellä
jota en ymmärrä
Toinen tarttuu hihasta
En tiedä mitä halusi
tai luuli minun haluavan
Jatkan matkaani

Ravintolan ovella
pieni poika koettaa
kiinnittää huomion
Osoittaa suutaan
Astun sisään äkkiä
pois hetkestä

Myöhemmin se kalvaa
En pysty pelastamaan
koko maailmaa

***

Punertavan kaupungin kattojen yllä
kissoilla on omat reittinsä
vakiintuneet ja häiritsemättömät
Linnuilla maailmansa
istutusten viheröissä
Siellä missä ihminen on vain vieras
ja kissa jähmettyy katsomaan
kuin kummajaista
kunnes jatkaa matkaansa
Vain määränpäällä on väliä

Kadulta kuuluu yhtäkkiä
huuto
Se oli aasi
valtavan taakkansa alla
Täällä olemme me
omaamme paossa
ylellisessä rauhassamme kuin ruhtinaat
valheellisen imperiuminsa keskipisteinä

***

Pääskyset elävät täällä
alati jatkuvaa kesäänsä
jonka perässä niiden ei tarvitse
lentää pois
Ei päivääkään ilman
Ei päivääkään

***

Onko mopoilla huristelu
ilman selvää päämäärää
jonkin sijaistoiminto
mietin kiemurrellessani seinustalle turvaan
turhan lujaa ohi suhahtavilta
sarvilta ja sivupeileiltä
kapealla kujalla

***

Hengellisen runonlausunnan
hypnoottinen kakofonia
kimpoilee kattojen yllä
Upottaa värinäänsä
Vaikka en koe sitä samoin
tavoitan häiveen
heidän kokemuksensa reunalta
Annan sen soida minussa

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Kirjoituskurssin ensimmäisen päivän tuntemuksia

Terveisiä Casablancasta! Eilen yläilmoissa matkalla välilaskupaikkana toimineelle Pariisin lentokentälle mieli pursusi ajatuksia, sillä edellisenä päivänä oli ollut luovan kirjoittamisen mestarikurssin eka lähipäivä.

Perusteellisen palautteen vastaanottaminen oli kuin herättämään pyrkivä raju ravistus olkapäistä, nostaminen pieneksi hetkeksi ilmaan ja pudottaminen lujaa tömähtäen maanpintaan niin, että jalkapohjiin sattui ja selkänikamat puristuivat toisiaan vasten. Eli ei se helppoa ollut taaskaan, eikä se taida olla ikinä, vaikka kuinka kokenut olisi. Kustannustoimittaja-tutorimme oli tehnyt käsikirjoitusten kanssa paneutunutta työtä, ja hänen palautteenantonsa oli ammattitaitoisen varmaa, siitä täydet pisteet. Oli ilo seurata ammattilaisen työtä, ja kuuntelin kiinnostuneena myös muiden pienryhmäläisten saamia palautteita. Sain itse paljon hyviä, konkreettisia kehitysehdotuksia, ja kaikki saivat myös yksityiskohtaiset korjaus- ja parannusehdotukset teksteihinsä merkittyinä. Kustannustoimittajan kanssa työskentely oli yksi eniten odottamiani asioita kurssilla, ja se oli jo ensimmäisessä tapaamisessa antoisaa. Meitä on siis ryhmässä neljä, ja kaikkien tekstit ovat keskenään varsin erilaisia. Luin ennen ensimmäistä tapaamista muiden ryhmäläisten tekstit, ja hyviä ne olivat kaikki omalla tavallaan, sellaisia joista hiomalla ja kehittelemällä saa täysin julkaisukelpoista kirjallisuutta. On varmasti kiinnostavaa nähdä heidän kehitystään kurssin aikana, ja mukavaa tietysti tutustua toisiin kirjoittajiin, jotka eivät vielä ole julkaisseet kirjoja.

Toki tapaaminen johti myös valtaisaan kriisiin oman kirjoittamiseni kanssa, ja olin loppupäivän aivan tolaltani. Näin on toki käynyt aiemminkin, kun olen saanut uutta, laajamittaista ja rehellisen kaunistelematonta palautetta. Vaikka päivän alussa jälleen korostettiin annettavan palautteen koskevan tekstiä, eikä sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti, ja vaikka järjellä tiedän, että niin asia juuri on, silti siitä pääsi pikkuinen osa pujahtamaan syvemmälle. Vaikka kuinka yritin ajatella, ettei sen pidä antaa mennä. En sitten tiedä, olenko palautteen vastaanottajana hieman liian keskenkasvuinen edelleen. Mutta ajattelen myös, että ihminen kirjoittaa itsestään käsin kuitenkin aina jollain tasolla. Joskus tekstissä olevien seikkojen ja varsinkin sen sisältämän ajattelun saama kritiikki johtaa omaan pohdintaan siitä, miten kehittyneeseen ajatteluun ylipäätään pystyn ja olen kykenevä. Se on todella herkkä alue, ja sen suhteen on niin vereslihalla, että näitä osa-alueita koskeva kriittisempi palaute on kuin suolan ripottelua siihen päälle.

Jo seuraavan päivän aamuna, istuessani univajeisena lentokoneessa, aloin kuitenkin pursuta ideaa. Sain ajatuksia suurista rakenteellisista muutoksista useamman tekstin osalta ja kirjoitin jo pätkiä, jotka virtasivat aivan uudenlaista kieltä, sellaista lyyrisempää ilmaisua, jota kohtaan olin pyrkinyt jo pitkään. Nyt se alkaa ehkä oikeasti viimein vuotaa minusta. Olin parhaimmillani aivan liekeissä, kun kirjoitin niitä ideoita ylös, tämän blogitekstin ohella. Puolentoista viikon täysi irtiotto arjesta ja kotiympäristöstä hyvin erilaisen kulttuurin keskelle tekee varmasti tässä kohtaa erittäin hyvää. Merkitsi paljon, kun eilen aamulla sain tuon fiiliksen, että ehkä minä pystyn tähän.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Maria Matinmikko - Värit

Maria Matinmikko – Värit (Siltala 2017)

"En voi sanoa, etten pelkää. He, jotka sanovat etteivät pelkää mitään, eivät tunne itseään. Ehkä he eivät pelkää samoja asioita kuin useimmat tai heidän pelkonsa on naamioitunut pikkutarkkuuteen tai vahvuuden ylläpitämiseen vaadittuihin rutiineihin; suu kääntyy pään sisällä toisin päin ja alkaa syödä päätä."
Maria Matinmikon Valkoinen (ntamo 2012) oli minulle mieleenpainuva lukukokemus. Sen upeasti vellova, ruumiillinen ja luonnonläheinen proosarunous suorastaan lumosi. Innostuin niin kovasti, että lainasin kirjastosta myös Matinmikon toisen teoksen Mustan (Mahdollisen Kirjallisuuden Seura 2013), joka kuitenkin hautautui lukupinoon ja jouduin palauttamaan kirjan Turun kirjastoon muuttaessani sieltä pois (kuten noin 30 muunkin kirjan kanssa kävi), joten oli mukava huomata Siltalan kevään katalogissa Matinmikon teostrilogian kolmas osa, Värit.

Kirjaa aloitettuani havaitsin, että ne elementit, joihin Matinmikon tekstissä niin kovasti tykästyin, ovat Väreissäkin tallella mutta jalostettuina ja edelleen kehiteltyinä. Kirjan ensimmäinen ja toinen osa sisältävät pääasiassa proosamaiseen muotoon aseteltuja tekstikatkelmia, kolmas osa puolestaan hyvin minimalistisia, rivin tai kahden mittaisia runoja. Neljäs osa on erityisen hämäävä: siinä tekstit ovat eniten proosamaisia, kertovan tuntuisia, kuin novelliraapaleita, jonkinlaista runoproosaa. Tässä kohtaa aloin miettiä, miksi luokittelen jatkuvasti mielessäni, ja mietin sitä nyt uudelleen kirjoittaessani blogitekstiä. Blogin osalta voi toki tulla helposti siihen lopputulokseen, että ajattelen tekeväni sen lukijoita varten, että he tietäisivät mitä odottaa, jos kirjaan tarttuvat. Rehellisiä jos ollaan, teen tätä luokittelua myös itselleni, ja toisaalta, olen aikanaan opiskellut kolme ja puoli vuotta kirjastonhoitajaksi, totta hitossa siinä oppii luokittelemaan ja luetteloimaan. Kirja pitää saada oikeaan hyllyyn, hah. Onneksi Värit on ollut helpohko tapaus jopa kirjastoluokittelijalle, se on luokaltaan kuitenkin eniten runokokoelma.
"Jotkut kantavat mukanaan kansanmurhaa. Toiset kantavat mukanaan itsensämitätöimisjärjestelmää, jonka vanhemmat ovat huolellisesti istuttaneet aivojen automaattivaihteistoon. Jotkut asuvat epämääräisen ahdistuksen loputtomasti lisääntyviä huoneita. Hylätyksi tulemisen pelko ja vapauden menettämisen pelko lyövät toisiaan vasten kuten syysmyrskyssä kamppaileva ruotsinlaiva lyö salarakkautta vasten. Nauhalta tulevat aplodit vetävät nuuskaa, sulautuvat mereen."
Välillä tekstiä alkaa lukea kuten kertomakirjallisuutta, erityisesti mainitsemassani neljännessä osiossa, kunnes se taas repeää runon kielikuviin, usein virkistävän äkkivääriin sellaisiin. Tarkoitus, kuvittelemani teema muuttuu abstraktiksi, katseeni käännetään muualle. Mikäs siinä, kun vaihdokset ja käännökset toteutetaan näin vahvalla tyylitajulla. Pidin myös lyhyistä, aforistisen tuntuisista runoista erityisesti viidennessä osiossa, jossa kerrotaan myös siitä, miten teksti suhtautuu sille mahdollisesti annettaviin merkityksiin, aiheisiin, temaattiseen määrittelyyn:
"Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. On kliseitä, kielekkeitä ja kielenpäitä aukileessa. Mahdotonta röpelöä, röyhelöä, kidukset."
Julistin jo toisaalla, että jatkossa haluan alkaa käyttää tuota, kun en jaksa vastata kysymykseen, että mistä kirjoitan. Sanoisi vain: röpelöä, röyhelöä, kidukset. Ei sen enempää. Teoksesta tekisi kyllä mieli nostaa esiin teemoja, esim. sukupuolet, niiden määrittely ja erilaiset asemat nousevat esiin useampaan otteeseen. Kirjan kuudes osa sisältää jälleen hieman pidempiä tekstejä, katkelmallista proosarunoa, tai sinne päin. Minulta loppuu termistö, en ole varma mistä puhun, ja tunnen itseni välillä ihan liian tietämättömäksi kirjoittamaan tästä. Värit on jotenkin niin kovin älykästä runoutta. Silti siitä lukiessa ensisijaisesti nauttii, eikä analysoi. Tekstissä tekee mieli vain olla, nytkin selaillessani kirjaa edestakaisin tunnelmien tavoittamiseksi pysähdyn kohtiin vain vaikuttumaan asioista. Uskon, että perusteellisella uudelleenluvulla vaikuttuisi usein eri kohdista kuin aiemmin. Ehkä on myös parempi olla sanomatta liikaa, teosta lainatakseni: En halua kirjoittaa tätä puhki, vaikka maapallon sisempi ydin on metallia. Tämä kirja taisi ehtiä vielä seuraavaan Tanssiva karhu -palkinnon kattaukseen, ja toivottavasti raati Värit finalisteihin poimii. Harva tekijä Suomessa kirjoittanee näin näkemyksellisesti uudistavaa kaunokirjallista tekstiä.

Blogiarvioita ei vielä ole, kritiikki Helsingin Sanomissa on, mutta se on luettavissa vain tilaajille. Teos oli viikon kirjana Radio Helsingin Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa, keskustelu on kuunneltavissa ohjelman sivuilta.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Katja Kallio - Yön kantaja

Katja Kallio – Yön kantaja (Otava 2017)


"Tänään postilaiva tuli Nauvosta viimeisen kerran ennen kevättä, ohi luotojen ja vihreiden saarten mättäiden ja silokallioiden, joihin jäätiköt ovat uurtaneet simpukkamurroksensa ja muinaiset viljelijät uhrikuppinsa. Mitä he mahtoivat uhreillaan pyytää? Henkiin jäämistä varmaan; tuskin onnellista elämää sentään, se lienee aika uusi keksintö, onni. Ehkä he pyysivät jotakin käytännöllistä. Ettei joka paikassa rehottava karmiinikukkainen pirunvilja sotkeutuisi heidän ohraansa ja rukiiseensa ja värjäisi leipää siemenillään siniseksi ja niin katkeraksi että oksetti."
Pidän iloisista yllätyksistä, kukapa ei. Myönnän, että sivuutin aluksi Katja Kallion uutuusromaanin kevään kirjakatalogeja selaillessani pelkkien mielikuvien seurauksena. Vahva mielikuvani nimittäin oli, että hän kirjoittaa hieman viihteellisiä kirjoja, joissa päähenkilönä seikkailee miehen perään huokaileva kaupunkilaissinkkunainen, jota leffassa sitten esittää Minna Haapkylä katsellen surullisesti kaukaisuuteen. Tuontyylinen kirjallisuus ei ole sitä, mistä itse eniten inspiroidun... Onneksi olin maaliskuussa Baba Lybeck, kirja vieköön! -tapahtumassa, jossa Yön kantaja -romaanin aiheesta ja taustoista keskusteltiin niin kiinnostavasti, että teos piti laittaa heti varaukseen. Romaani osoittautui todella hienoksi, ja se on tämän kevään ehdottomasti vaikuttavimpia lukukokemuksiani.

Jotakin maagista tuntuu olevan puhallettu usean viimeisen vuoden aikana julkaistun kotimaisen romaanin kieleen – jotakin sellaista, mikä tekee kielestä kiehtovalla tavalla soivan, rikkaan ja virtaavan. Yön kantaja lumoaa kielellään heti alkuunsa, riisuu potentiaalisesti kriittisen lukijan (osoitan mm. itseäni) parilla kiepautuksella aseista. Kirjan kieli onnistuu tarjoamaan yllätyksiä, toistuvasti se säpsäyttää ja herättää lukijan vaikuttumaan itsestään vertausten, kielikuvien ja lyyrisen sointinsa kautta. Kuitenkin se on luonnollisesti soljuvaa ja säilyttää olemuksensa hallitusti läpi romaanin.

Niin, se kirjan aihe, joka kiinnostuksen alun perin herätti. Kallio perustaa romaaninsa todelliseen henkilöön: Amanda Fredrika Aaltonen (1864–1918) eli aikanaan epätavallista, kapinalliselta vaikuttavaa elämää päätyen lopulta eristyksiin Seilin saarelle, siellä tuolloin sijainneeseen mielisairaalaan. Amanda sai diagnoosin, jota nykyihminen ei voi lukea naurahtamatta sen koko absurdiudelle: insania epileptica menstrualis. Eli nuori nainen on käyttäytynyt hankalasti, minkä tuon ajan (todennäköisesti miespuolinen) lääkärikunta on tulkinnut jotenkin liittyvän kuukautisiin, koska mistä muustakaan naisten ongelmat pohjimmiltaan kumpuaisivat... Kirjassa Amanda nukkuu huonosti, on levoton, ei viihdy koulussa eikä jaksa keskittyä, varastelee, hermostuu helposti ihmisten kanssa, ja hänestä tulee lopulta vakituista asuntoa vailla oleva irtolainen. Hän joutuu useita kertoja vankilaankin. Kaikki muuttuu hetkeksi, kun Amanda lähtee Pariisiin kuumailmapallolentäjän jalkavaimoksi, mutta sieltä tullaan takaisin maitojunalla. Kesytön ja sopeutumattomaksi tuomittu nuori nainen joutuu taas vaikeuksiin ja lukkojen taakse, jossa hän muuttuu raporttien mukaan jatkuvasti hullummaksi, niin hulluksi, että hänet voidaan huoletta toimittaa loppuiäkseen Seiliin kuukautishysteriadiagnooseineen.

Suurin osa kirjasta ollaan Seilissä, viettihän oikea Amanda Aaltonenkin siellä puolet elämästään jouduttuaan saarelle 27-vuotiaana. "Hullujen naisten saaren" elämän kuvaus on outoudessaan ikiaikaisine kirjoittamattomine sääntöineen erittäin kiintoisaa seurattavaa. Kallio kuvaa Amandan kautta mielisairaalan asukkaiden ja työntekijöiden psykologiset suhteet tarkasti ja vivahteikkaasti, eikä tyydy kauhistuttamaan karuilla kuvauksilla, vaikkei missään nimessä kaunistelekaan. Kiroukset ja eritteetkin lentävät silloin kun on uskottavasti tarpeen.
"Mikä houkutus antaa periksi ja käyttäytyä kuin seinähullu, antaa lopultakin mennä! Kaiken sen pinnistelyn ja mielin kielin oleilun jälkeen. Saat olla juuri sellainen kuin olet. Saamanne pitää, hän ajatteli. Mutta ei hän uskaltanut. Hän tiesi miten kävisi jos hän antaisi mennä ja häntä alettaisiin lääkitä ja hänet pantaisiin eristyksiin ja kääreisiin. Korpit ja henget palaisivat. Hän konttaisi ympäri selliä ja repisi patjapussia hampaillaan ja tuhrisi itsensä ja seinät omalla paskallaan. Hän ei uskonut pääsevänsä toiste takaisin niin kaukaa."
Kallio maalaa päähenkilöstään hyvin moniulotteisen kuvan kaikkine virheineen, tuntemuksineen, oikkuineen ja pakottavine tarpeineen. Amandan ajatukset ja tunteet kuuluvat läpi kirjan, mutta silti häneen ei pääse kyllästymään. Tästä kurittomasta, tottelemista viimeiseen asti vihaavasta naisesta välittyy läpi kirjan aidolta tuntuva kuva. Tulee mieleen, kun Baba Lybeck kysyi Katja Kalliolta tapahtumassa, mitähän Amanda pitäisi hänen kirjoittamastaan kirjasta. Kallio vastasi muistaakseni suunnilleen, että Amanda todennäköisesti vihastuisi, mutta olisi salaa ylpeä. Nyt kirjan luettuani olen samaa mieltä. Kalliolla on ollut vahva näkemys siitä, minkälaisen hahmon hän haluaa Amandasta kirjoittaa. Lukija eläytyy vahvasti Amandan elämään, ja lopussa hänestä oli suorastaan vaikea luopua.

Yön kantaja on loistava romaani niin kieleltään kuin kerronnaltaankin. Se vie mukanaan usein surullisten ja rankkojen tapahtumien läpi pitäen samalla tiukasti kyydissä: tämä kaikki on nähtävä ja koettava. Teos kertoo tarinaansa naisista, jotka eivät yleensä ole kirjojen päähenkilöiksi päässeet, vaan heidät on siivottu pois maailmasta ennen kuin ovat juuri ehtineet siellä näkyäkään. Aiheidensa puolesta kirja vertautuu mm. Riitta Jalosen viimevuotiseen Kirkkaus-romaaniin. Jos piti Kirkkaudesta, uskon vahvasti että ihastuu myös Yön kantajaan. Katja Kallio on punonut kirjansa kokoon kuin huolella tehdyn, sulavuudessaan kauniin palmikon, jonka päähän solmitaan lopuksi häpemättömän räikeä, kirkkaanpunainen silkkinauha.

Muissa blogeissa: Kirsi, Tuija, Katja, Riitta, Annika, Kirsin Book Club / Airi, Arja, Mai, Erja

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Matias Riikonen - Suuri fuuga

Matias Riikonen – Suuri fuuga (Aula & Co 2017)

"Suhjun osuessa järveen vedenpinta oli täynnään pieniä maiveita, kuin satoja suita, eivätkä rantavedessä lutaavat kaksospojat osanneet sanoa, mitä järvi puhui, sillä niiden äiti ei ollut koskaan opettanut niille oikeaa äidinkieltä, oli opettanut isänmaan kielen muttei äitimaan kieltä, ei hänenkään äitinsä ollut opettanut hänelle ja Topille, eivät äidit osanneet opettaa senmoista, koska äitien äiditkään eivät olleet osanneet kuin muutaman sanan, muistivat ehkä, että Kimpo-kivi on Kamman poika, mutteivät enempää."
Kaunokirjallisten teosten kirjoittaminen musiikkiteosten pohjalle, niiden rakenteen mukaiseksi tai muuten musiikin rytmejä ja teemoja noudattaen on minusta aina lähtökohtaisesti kiehtovaa. Tällaiset teokset nousevat joskus suuriksi elämyksiksi, kuten Sinikka Vuolan Replika, jonka musiikillisuutta tekijä avaa myös uudessa Parnasso-lehdessä. Joskus taas tällaiset teokset eivät tavoita omaa kirjallista makua kovin hyvin, kuten Alejo Carpentierin Eroican kanssa kävi. Matias Riikosen toinen romaani Suuri fuuga perustuu Beethovenin Große Fuge -sävellykseen, jolta kirja kustantajan esittelyn mukaan "lainaa muotonsa", ja se "venyttää esikuvansa tavoin ajattelunsa äärimmilleen." Jälkimmäisen voi romaanin kohdalla todeta pitävän paikkansa – myös lukija joutuu pohtimaan ja olemaan hereillä kirjan parissa, seuraamaan erilaisia polkuja ja lomittaisia ääniä.

Tapahtumat sijoittuvat Ruovedelle, jossa elävät kirjan henkilöt ovat toinen toistaan surullisempia, onnettomampia ja toivottomampia tapauksia. Onnellisten perheiden tarinoita ei kirjassa kuulla, vaan niitä omalla tavallaan onnettomia tuskailee tietään eteenpäin kummalliseksi ja jotenkin kolkoksi muuttuneessa maailmassa. On teinityttö Saana, joka koettaa pärjätä sijaisvanhempiensa kanssa, ja Saanan ottoisä Jussi, joka on jäänyt totaalisesti koukkuun dominansa pauloihin ja on tuhoamassa myös perheensä elämän pakkomielteeseensä. On myös nuori poika, joka kammoaa omaa hajuaan ja jonka osuudet kirjassa kerrotaan erittäin vanhahtavalla kielellä, sanoilla jotka ovat jääneet käytöstä ja painuneet unohduksiin. Lisäksi on dementoitunutta isoäitiään kauhealla tavalla mukanaan riepotteleva ja rahallisesti hyväksikäyttävä nuori mies, joka pukeutuu karhupukuun saadakseen halauksia, joita kaipaa erityisesti esiteini-ikäisiltä tytöiltä... Mukana vaikuttaa myös sivuhenkilöitä, kuten Jussin vaimo ja näiden lapset, Saanan koulukaverit sekä Gösta, joka vaikuttaa hahmona tutulta ja hän kertookin mm. kirjoittaneensa kirjassa laulettavan Rin Tin Tin -nimisen tunnetun kappaleen.

Kerrontatyylejä vaihdellaan kirjassa tunnistettavasti eri hahmojen välillä. Aluksi seuraaminen on tosin vaikeaa, sillä eri henkilöiden osuudet on merkitty tietyillä kirjainyhdistelmillä, joilla ehkä on jotain tekemistä pohjalla olevan musiikkiteoksen kanssa, vaikea sanoa. En ole klassisen musiikin tuntija, ja kyseisen Beethovenin sävellyksen laitoin soimaan nyt vasta postausta kirjoittaessani. Kirjan kohdassa, jonka on tarkoitus olla Saanan ja hänen kavereidensa koulutehtävä, kuvataan tuon teoksen olemusta tarkasti, mikä selvensi jonkin verran myös kirjan rakennetta ja kohtausten esittämistapaa.
"Vitun apeelta se paikka näytti niissä sun lähettämissä kuvissa ja tosi hyvä et te päädyitte sinne vaik mä en osannutkaan sellaista ennakoida... mut just johonki tollaseen tyhjiöön sut oli oikeestaan hyvä saada miettimään mitä helvettiä sä oot menny tekemään... miten nopeesti sun elämä on nussittu piloille ja nyt sun domina ei vastaa sun viesteihin etkä sä tiedä missä se asuu tai ees sen puhelinnumeroa."
Henkilöhahmot ovat todella varsin ongelmaisia, ja erityisesti asiat tuntuvat olevan sekaisin ulkona telttailevalla, Saanalta Riepupojan lempinimen saaneella nuorella miehellä. Hänellä tuntuu olevan jonkinlainen psyykkinen ongelma, mikä saa hänet kuvittelemaan että hän haisee niin pahasti, ettei voi olla ihmisten seurassa sisätiloissa. Riepupojan veli puolestaan on komeroitunut sisätiloihin pelaamaan nettipeliä, jossa veljekset ovat saavuttaneet suorastaan legendaarisen maineen taidoillaan. Varsinainen tapaus on myös Karhuksi käyttämänsä asun myötä kutsuttava entinen lääketieteen yliopisto-opiskelija, joka vuodattaa käytännössä monologina tietoa ihmisen fysiologiasta ja teknologiasta sekä tuntuu olevan tunne-elämältään hieman häiriintynyt mm. sen perusteella, miten suhtautui entiseen tyttöystäväänsä. Hänen sairaalloinen riippuvuussuhteensa laitoshoidon tarpeessa olevan mummonsa kanssa on traagista seurattavaa.

Romaanin tapahtumia katkovat hetket, jolloin sen henkilöt juhlivat karaokea laulaen tai käyvät yhteissaunassa ja tuntuvat elävän jonkinlaisia edes jossain määrin onnellisia suvantovaiheita ennen suistumista taas toivottomaan elämäänsä. Välillä erityisesti Karhu ja Jussin domina pitävät pitkiä "luennointihetkiä", joissa vyörytetään monenlaista faktatietoa aina lääketieteellisistä ilmiöistä musiikin kautta Titanicin uppoamiseen. Näistä kohdista tulee paikoitellen hieman "infodumppauksen" fiilis, vaikka kirjailijan perehtymistä mitä moninaisimpiin aiheisiin onkin ehdottomasti ihailtava ja teoksen kerrontaan faktatietojen latelu oli sinänsä upotettu sujuvasti. Sen verran on taas nillitettävä, että romaanin lähes 400 sivun pituuteen mahtui mielestäni hieman turhan paljon lyöntivirheitä, eli yksi oikoluku-edit-kierros olisi ollut vielä hyvä tehdä.

Teoksen lukemisen jälkeen jäi lievästi hämmentynyt wou-olo, koska kirja tarjosi siinä määrin ajateltavaa, pääteltävää, täydennettävää ja tavaraa myös rivien välissä. Suuri fuuga on erittäin mielenkiintoinen, taitavasti moninaisista palasistaan, osioistaan ja kerrontatavoistaan koottu kirja, jonka kerää toivottavasti lukijoita sen verran, että pääsen lukemaan analysoivia arvioita siitä enemmänkin. Itse tunnen nyt raapaisseeni vain aivan päällimäistä kerrosta, vaikka bloggaus venyi näinkin pitkäksi. Kirjan sisarteoksena on julkaistu Kiertorata-niminen "proosavihko", jota en vielä ole käsiini saanut.

Muissa blogeissa: Juha K, Kirjavinkit

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 49: Vuoden 2017 uutuuskirja

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Maaria Oikarinen - Lucian silmät

Maaria Oikarinen  Lucian silmät (Arktinen Banaani 2017)

"Malediivit jassoo. Kookospalmuja ja valkoisia rantoja. Mitä siellä juodaan, pina coladaako? Voisin harkita, mikä ettei, mutta mihinkään Thaimaahan minä en lähde, hyh mikä helvetin esikartano, fat ugly guy's paradise, kai sinullakin on sen verran makua, ettei nyt sellainen käy mielessä. No, ehdota? Et keksi. Well, it was nice to meet you, but I really need to run. Lähetä ne paperit ja palataan asiaan. Muista avajaiset! Aja parta! Äläkä missään nimessä tuo valkoisia kukkia!"
Taidemaalari ja kriitikko Maaria Oikarisen esikoisromaania tekee taustat tuntien ehkä turhan helposti mieli kuvailla kuvataiteellisin termein. Vilpittömän rehellisesti voi kuitenkin todeta, että kirja on räiskyvällä kielellä kerrottu teos, jonka lukeminen oli viihdyttävää, monessa kohtaa nauruun repäisevää ja jotenkin piristävää, vaikka aiheissa ei liikutakaan pelkästään huvittavalla pintatasolla, vaan henkilöt saavat syvempiäkin sävyjä.

Lucian silmät kertoo kuvataiteilija Jannasta, jonka näyttely on kohta tulossa, joten hän viimeistelee teoksiaan sekä hoitaa järjestelyitä vimmalla. Räväkän ja suorapuheisen naisen meininki osoittautuu hyvin nopeasti kuitenkin pahoilla ylikierroksilla käyväksi. On ilmiselvää, ettei Janna ole henkisesti aivan kunnossa, ja pian paljastuukin, että hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kirjan alussa päällä on mania ja meininki on sen mukaista puhetta pulppuaa hurjalla tahdilla, tapaamiset venyvät niin että lasten hakeminen hoidosta unohtuu, kuohuviiniä kuluu, nukkuminen jää olemattomiin ja miehiä "valtiatar" napsii nettideittipalveluista ja baareista kuin irtokarkkeja laarista. Kaikki siitä huolimatta, että kotona on aviomies, tämän kanssa yhteiset kaksi pientä lasta ja teini-iän saavuttanut tytär Jannan nuoruuden suhteesta, mutta näiden on ollut pakko oppia pärjäämään äidin ja vaimon mielenterveydellisen tilanteen vaihteluiden mukaan. Lopulta Jannan on kuitenkin pakko hengähtää, kun hän sekoittaa maalauksensa olemuksen omaansa ja kuvittelee silmiensä lähettävän säteitä, jotka tappaisivat katseen tielle osuvia ihmisiä... Hengähdystauko Aurorassa on paikallaan. Pahimmissa harhoissaan Janna näkee ja kuulee kaikenlaista, muun muassa hänen maalaustensa erilaiset naishahmot ilmestyvät vierailemaan "tappokuoron" kera.
"<3 Muruset, yritetään yhdessä, niin maailmasta tulee parempi paikka <3
Teloittakaa Lucia! Polttomurha, kuolema!
{Mikä teitä vaivaa, me olemme maalauksia! Ei meitä tehty tappamaan
toisiamme. Turhaan te Luciaa kadehditte, siinähän kiiltelee,
disharmoninen hullu. Mutta minua Hän maalasi kauemmin kuin
yhtäkään teistä, niinhän Luojattareni?}
€Ei sinua kukaan osta, hienohelma!€
{Ymmärrän, potuttaa}"
Romaanin näkökulmahenkilöinä toimivat Jannan lisäksi tämän 13-vuotias tytär Hilma ja aviomies Petri. Oikarinen on kirjoittanut henkilönsä hyvin uskottaviksi ja heidän kielensä on kullakin omanlaistaan. Jannan räävittömänä ja pidäkkeettä hyppelehtivä tykitys vaihtuu Hilman varhaisteini-ikäisen kieleen, ja välillä tapahtumia kuvataan Petrin kautta rauhallisen analyyttisesti. Jokaisen kerronnassa on omanlaistaan ironista huumoria, ja erityisesti kirjan alkupuolella lukiessa nauratti useinkin. Loppupuolella mukaan astuvat vakavammat sävyt, kun Jannan mielisairaalajakson kestäessä avataan mm. hänen nuoruudenrakastettunsa kuolemaa. Lääkittynä ja sairaalaolosuhteissakin Jannan persoona pysyy totutunlaisena, hän ei ole lannistettavissa, vaan kirosanat lentävät ja asioiden on oltava just eikä melkein.

Lucian silmät on hillitön, rohkea, aidolta elämältä maistuva ja kielen koko väripalettia villisti hyödyntävä teos. Tekijä hallitsee hyvin erilaiset kertojaäänet ja koukuttavan kerrontatavan, joka tarjoaa lukiessa myös yllätyksiä. Kirja oli hyvä muistutus siitä, että joskus kannattaa lukea kaunokirjallisuutta myös tuttujen ja turvallisten kustantajien ulkopuolelta Arktinen Banaanihan on tunnettu romaanikirjallisuuden sijaan erityisesti sarjakuvien kustantajana. Olen hyvin tyytyväinen, että varasin teoksen luettavaksi törmättyäni kustantajan kiinnostavaan esittelytekstiin romaanista, pisteet siis myös sen laatijalle! Lucian silmät tuo taiteilijarentturomaanien laajaan valikoimaan virkistävällä tavalla naisnäkökulmaa.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Kun novellikokoelma kirjoituskurssille lähti

Kuten minua esimerkiksi Twitterissä seuraavat jo tietänevät, pääsin luovan kirjoittamisen mestarikurssille työstämään kirjoittamaani novellikokoelmaa! Kurssilla työskennellään yhdessä kustannustoimittajien, kirjailijatutoreiden ja muiden kirjoittajien kanssa, ja odotan sitä todella innolla. Mestarikurssia kestää tämän vuoden marraskuuhun asti, ja sen päätteeksi käsikirjoitus on mitä toivottavimmin valmis siihen, että joku sen uskaltaisi kustantaakin. Uteliaille tiedoksi, että kurssia järjestää Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen kannatusyhdistys. Lähden siis jälleen hakemaan oppia Turusta, vaikka muutinkin sieltä vuodenvaihteessa pääkaupunkiseudulle! Mielelläni matkustelen kaupunkiin muutenkin, joten eipä tuo elämääni hankaloita, varsinkin kun ns. lähiopetuspäiviä on tiedossa vain viisi.

Kurssi tarkoittaa suurta panostusta käsikirjoituksen työstämiseen, joten se vie vapaa-aikaani melkoisia määriä reilun puolen vuoden ajan. Tällöin todennäköisesti myös kirjojen lukemisen ja sen myötä kirjabloggaamisen määrä valitettavasti vähenee. Koko ajan aion tietysti myös lukea niin paljon kuin on käytössä olevan ajan puitteissa mahdollista, koska en pysty olemaan ilman, ja oma kirjoittamiseni tuntuu vaativan muidenkin luomassa tekstuaalisessa maailmassa säännöllisesti elämistä. En myöskään vaikuttaisi olevan niitä kirjoittajia, jotka alkavat kopioida toisten kirjallista tyyliä lukemistaan teoksista omiin teksteihini, ja yksi esilukijoistani on todennut, että minulla on jo nyt jonkinlainen oma ääni kirjoittamisessani. Todennäköisesti blogi täydentyy kirjabloggausten vähentyessä kurssin aikana tapahtuvasta omien tekstien kanssa painiskelusta, eli blogi alkaa toteuttaa enemmän alkuperäistä ajatustani kirjoitusblogista kirjojen arvioinnin ohella.

Juuri äsken sain välitettyä viimeisimmän version novellikokoelman käsikirjoituksesta kurssille, sillä siitä oli mahdollista lähettää kurssille hakemiseen käytetyn lisäksi vielä uusi versio ennen kuin tekstit lähetetään kurssin pienryhmiä vetäville kustannustoimittajille. Tein novellikokoelmalle pikaeditoinnin, jonka myötä yksi novelli kuitenkin koki varsin suurtakin kielellistä viilausta. Se on elänyt tähän mennessä ensin kirjakielisestä puhekieliseksi, ja nyt viimeiseksi vielä hieman enemmän kirjakielen suuntaan, sellaiseksi luontevasti luettavaksi mutta jossakin määrin puhekieliseksi versioksi. Muutenkin huvittaa tuo editointien määrä, minkä kokoelma on kokenut kahden vuoden takaisesta alkuperäisestä versiosta. Mitenköhän monta editointi/uudelleenkirjoitusta se lopulta on käynyt läpi ennen julkaisua, veikkaan reilusti toistakymmentä... Hion lauseita perfektionistisesti, ja sitten joku esilukijani osoittaa jonkin kohdan tai asian, joka ei kerta kaikkiaan toimi, ja räjäytän paljon tekstiä uuteen uskoon, ja kohta taas viilaillaan. On varmaan hauskaa joskus tulevaisuudessa vilkaista niitä ihan ensimmäisiä versioita novelleista, jos vaan mitenkään kehtaan siltä poskia polttavalta punalta...

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Bohumil Hrabal - Liian meluisa yksinäisyys

Bohumil Hrabal – Liian meluisa yksinäisyys (Kirjava 2008), alkuteos Prílis hlucná samota (1980). Suomeksi kääntänyt Eero Balk.

"Kolmekymmentäviisi vuotta olen paalannut jätepaperia ja kirjoja ja elänyt maassa, joka on osannut viisitoista sukupolvea lukea ja kirjoittaa, olen asunut entisessä kuningaskunnassa, jossa on ollut ja on tapana ja pakkomielteenä kärsivällisesti puristaa päähän ajatuksia ja kuvia, jotka tuottavat käsittämätöntä iloa ja vielä suurempaa murhetta – –"
Miten upea, syvällinen, pieni mutta suuri kirja! Törmäsin tšekkiläiseen Bohumil Hrabaliin (1914–1997) työn parissa etsiessäni viikon käännöskirjavinkkiä, ja heti Hrabalin teosten esittelyitä, arvioita ja tekstinpätkiä nähdessäni tiesin, että tässä olisi ihan minun kirjailijani. Liian meluisa yksinäisyys nousi suomennetuista teoksista kaikkein kiinnostavimman oloiseksi, koska jos joku on pystynyt omaleimaisella tyylillä kirjoittamaan kirjan kirjoista, eihän sitä voisi jättää väliin.  Vieläpä kun kirja sijoittuu Prahaan, joka on kerrassaan upea kaupunki. Vaikka minulla on pöydällä pino kirjastosta varattuja uutuuskirjoja, joiden palautumisajat varausjonoon lähenevät, oli kertakaikkinen pakko käydä hakemassa kirjaston hyllystä vielä tämä kirja ja lukea niin pian kuin mahdollista. Vaarallinen työ tämä tällaisia pakkoajatuksia aiheuttava, kuulkaas. Siksi pystyn samastumaan vahvasti Liian meluisan yksinäisyyden minäkertoja Hantaan (nimessä on myös erinäisiä aksentteja, mutta menköön postauksessa ilman). Hän nimittäin paalaa työkseen jätepaperia ja sensuroituja kirjoja, mutta kokee pakottavaa tarvetta poimia joukosta harvinaisuuksia ja klassikoita, erityisesti filosofien teokset ovat hänen mieleensä.

Hanta on käyttänyt hydraulista jätepaperin puristintaan jo 35 vuotta, kuten hän moneen kertaan toteaa vuodattavassa monologissaan. Samalla Hanta on tullut "sivistetyksi vasten tahtoaan", hän on omaksunut tietoa paalaamistaan kirjoista, kantanut niitä kotiinsa niin paljon, että kirjakasat uhkaavat romahtaa hänen sänkynsä päälle ja murskata hänet yöllä. Työn ohessa on tietysti juotava päivittäin olutta (kovin tšekkiläistä), ja humaltua ei ole tarkoitus, vaan edistää ajattelua! Yhteiskunnan mullistukset tulevat kerronnassa esiin kuin huomaamatta, muun ajatusvirran seassa: mustalaisrakastajar päätyi keskitysleirille, akateemikot työskentelevät viemärinputsaajina... Näiltä sivistyneiltä viemärinputsaajilta Hanta kuulee myös Prahan alla kloaakeissa tapahtuvista rottasodista, joiden ihmeellisyyttä hän toistelee kirjassa usein, siitä tulee teokselle suorastaan motiivi. Niin sanotusti ylhäisen ja alhaisen sekoittuminen (esim. alla viemärit eritteineen ja päällä kulttuurihistoria ja sivistyneisyys) tekee romaanista varsin postmodernin.
"– – mutta suurimman vaikutuksen minuun teki akateeminen raportti siitä, miten mustarotat ja isorotat kävivät keskenään yhtä totaalista sotaa kuin ihmiset, ja että yksi sota oli jo päättynyt mustarottien täydelliseen voittoon, mutta nyt ne olivat jakaantuneet kahtia, kahdeksi rottaklaaniksi, kahdeksi järjestäytyneeksi rottayhteisöksi, ja juuri nyt Prahan alla raivosi kaikissa viemäreissä, kaikissa kloaakeissa taistelu elämästä ja kuolemasta, suuri rottien sota siitä, kuka voittaa ja kenellä on oikeus kaikkiin jätteisiin ja ulosteisiin, jotka virtaavat keskusviemäreitä pitkin Podbabaan – –"
Kertojan kohtaloksi koituu teknologinen ja työvoimapoliittinen kehitys, jonka jyräämäksi Hanta hydraulisine puristimineen on jäämässä. Perustetaan uusi laitos, jossa kirjat revitään kansistaan ja ne kulkevat hihnaa pitkin suureen kattilaan, ja työntekijöinä ovat nuoret ihmiset, jotka juovat suoraan pullosta maitoa ja omenalimonadia, mikä järkyttää Hantaa erityisen paljon.

Hrabalin kielen tunnusmerkkinä on, kuten lainauksista voi päätellä, hyvin pitkien virkkeiden käyttäminen ja puheenomaisuus. Ne yhdistyvät todella viehättävällä, soljuvalla tavalla, ja myös kääntäjää on kiittäminen Hrabalin kirjoitustyylin siirtämisestä kauniiksi suomen kieleksi. Kyseessä on ehdottoman hieno kirjailijalöytö, jonka muut suomennetut teokset on ehdottomasti luettava. Hrabalin kerrotaan omaksuneen omaperäisen kerrontatyylinsä sedältään, jonka värikästä tarinointia kuunteli lapsena. Hänestä tuli kotimaansa suosituimpia kirjailijoita, jonka tuotanto joutui monesti myös sensuurin kouriin. Liian meluisa yksinäisyys perustuu hänen omiin työkokemuksiinsa jätepaperin käsittelylaitoksella, jossa hän teki paaleista samankaltaisia taideteoksia kuin Hanta, mutta toisin kuin romaanihenkilönsä, Hrabal oli sivistänyt itseään ihan vapaaehtoisesti yliopisto-opinnoilla. Kulttuuria, sivistystä ja kirjallisuuden taidetta hienosti käsittelevä pieni romaani on kohottava lukukokemus, kaikesta huolimatta lopulta hyvän mielen kirja. Siihen tekee todella mieli palata myöhemmin, joten kirja pitää etsiä jostain omaankin hyllyyn.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 4: "Kirja lisää hyvinvointiasi", koska sen se on tällä viikolla tehnyt

Tämä on luettu useissa kirjablogeissa vuosien varrella, googlaamalla teos ja tekijä löytyvät nuo tekstit.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Tuomo Jäntti - Verso

Tuomo Jäntti – Verso (Gummerus 2017)
Arvostelukappale kustantajalta

"Sitä ei ehkä ollut edes tarvetta parantaa, ei vaikka se kulutti ihmisen loppuun, vei tämän pois, teki tästä jotain muuta – jotain ehkä jonkun mielestä parempaa – mutta oli miten oli, jotain lopullista verso kuitenkin tarkoitti. Elämän päättymistä sellaisena kuin ihminen olisi sitä halunnut elää, eikä verso ihmiseltä kysynyt."
Tuomo Jäntin toista romaania Versoa mainostettiin ennakkoon kingimäisenä jännitysromaanina, jonka vertailukohdiksi nostettiin myös Saramagon Kertomus sokeudesta ja Camus'n Rutto. Kuten juttujani pidempään seuranneet tietävät, Kertomus sokeudesta on suurimpia suosikkikirjojani ja myös Rutto odottaa kotihyllyssä jo lukemistaan. Kingimäisyys viittasi kuitenkin myös siihen, että romaanissa on mukana kauhukirjallisuuden elementtiä, ja jo kirjan johtoidea vie vahvasti spekulatiivisen fiktion puolelle. Ihmiset alkavat teoksessa kasvaa ruohoa, heinää, kukkia ja juuria.

Verson tapahtumat sijoittuvat johonkin vaihtoehtoiseen todellisuuteen, ehkä parin sukupolven päähän tulevaisuuteen tai kokonaan omanlaiseensa maailmaan. Väestö on keskittynyt muutamiin suuriin kaupunkeihin ja vihreä luonto kadonnut ihmisten elinympäristöstä – kaikkialla on vain kuivaa aavikkoa. Eripuraan joutuneet hallitus ja armeija pyrkivät omine keinoineen vastustamaan outoa, pelottavaa vihollista, Gowiwaa. Tämä saattaa muuttaa kokonaisia kaupunkeja hetkessä elottomiksi erämaiksi tuhoten koko väestön. Se, mistä Gowiwa alun alkaen on peräisin ja mikä se olemukseltaan ylipäätään on, jää arvoitukselliseksi. Yhtäkkiä tulee myös verso, joka asettuu ihmisiin, saa heidät muuttumaan kasvimaailmaan kuuluviksi olennoiksi, jotka menettävät lopuksi kaikki ihmispiirteensä. Näin kirja vertautuu myös juuri ennen tätä lukemaani Han Kangin Vegetaristiin, mutta Versossa muutos on päänsisäisen sijaan konkreettinen. Ihmisistä tulee oikeasti kasveja, jotka kuoltuaan leviävät ympäriinsä siemeninä ja itiöinä.
"Hänen ruumiinsa oli kaatunut heidän kotitalonsa pihalle, ja siitä kohonneet ruohot ja koukeroiset varvut olivat kaikki olleet liian sairaita elääkseen. Ne eivät olleet jaksaneet, mutta kaikki siemenkodat hänen niskassaan olivat auki, hänen selästään vielä viimeisenä päivänä esiin puhjenneet suipot valkolakkiset sienet olivat avanneet helttansa ja levittäneet elämänsä maisemaan joka vihasi elämää."
Outoa tautia tutkimaan on perustettu oma yhtiönsä, hallituksen kanssa läheisissä tekemisissä ollut epäilyttävä Kolkamo, johon matkustaa ministerin käskystä entinen toimittaja, nykyinen ministeriön työntekijä Alis Ismantik. Vaikeita asioita menneisyydessään kokenut Alis tutkii johtohahmojensa hylkäämän Kolkamon toimitusjohtajan tietokoneelta vanhoja viestejä ja pyrkii selvittämään, mitä laitokselle ja sen asukkaille on tapahtunut. Gowiwa kuitenkin lähestyy, samoin armeija, jossa toimii Alisin etäiseksi muuttunut isä Thomas. Asioiden selvittämisestä tulee kilpajuoksua ajan kanssa.

Romaanilla on monia kertojahahmoja, jotka kuvaavat episodeissaan tarinaa näkökulmistaan, ja aikatasoissa hypitään edestakaisin. Kaikki tämä tekee kerronnasta hieman hektistä ja haastavaa seurattavaa. Jos kirjaa lukee mahdollisimman pitkään yhdeltä istumalta, mukana kyllä pysyy. Romaani on mukaansatempaava, joten sitä päätyi usein lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan. Jäntin kieli on vahvaa ja epätyypillistä tällaiselle lähellä kauhugenreä olevalle jännitysromaanille, sillä se kuvailee monia, usein synkkiä ja ikäviäkin, yksityiskohtia hyvin kauniisti. Henkilökuvauksessa pyritään pääsemään ihmisten kipupisteisiin paljastamalla heidän taustojaan, motiivejaan ja tuntemuksiaan, mutta lopulta hahmot eivät tule kovin läheisiksi, niitä on muutama liikaa. Myös kerronta kärsii ajoittain tukkoisuudesta, sillä samalla sivulla voidaan rönsyillä tapahtumasta, teemasta ja henkilöstä toiseen niin kiivaasti, että hengästyttää. Fiilis voi toki johtua siitä, etten ole lukenut aikoihin kovin action-pitoisia trillereitä – sellaisten ystävään tämä voi kolahtaa paljon enemmänkin. Pienistä häiritsevistä tekijöistä huolimatta kirjaa luki pääosin mielellään. Jäntin romaanissa on vahvaa sanomaa, ja se nostaa esiin kiinnostavia asioita luontosuhteesta, ihmisen toiminnasta ja tuntemattoman pelosta.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 6: Kirjassa on monta kertojaa