sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Runoja ajankohtaisuuksista, syksystä

Muutama oma runo viime viikoilta.

_____


Lämpenee

Lämpö huokuu merestä höyrynä
Tiivistyy pilviksi jotka pian satavat
               Salamointia
Ukkospilvet kiertyvät toistensa ympäri
Itseään ruokkien
ja ruokkien
               Säähäiriö
               Äärisään ilmiö
               Järjestäytynyt systeemi
Saa nimen
Kerää voimia
mitä lämpimämpiä valtavien aavojen vedet
Hurjaksi olennoksi kasvettuaan
sisällään energia jolla valaisisi kaupunkeja
                Trooppinen hirmumyrsky
viimein on kohdattava maatakin
mikä vie sen voimat
mutta ennen sitä elementit ehtivät riehua
pilvispiraalin ruoskien alla
Sen energia pimentää kaupunkeja
Pudottaa sadetta niin kuin ei koskaan
Murtaa penkereet päästäen valloilleen joet
Nousee merestä maalle
                Tulva
Ajaa väen ullakoille huomaamaan ettei riitä
On hajotettava katto kirveellä
Kiivettävä läpi ja huidottava vaatteella
keskellä vesierämaata
jossa vielä eilen käveltiin
kuivalla pinnalla
Nyt puunlatvojen ympärillä huljuu
molekyylimassa väärässä paikassa
               Likainen vesi
Vie mukanaan autot
sisällään ihmiset
loukussa metallikehikoissa
sisään ryöppyää
               Hukkumiskuolema
Kun ilmiö on ohi
Kuumuudessa pesivät taudit
Kaduilla vaeltajat
joiden kodit se vei
ennen kuivumistaan ilmaan
energian siirtymää potentiaaliksi

Lämpenee
Kiihtyen

_______


Veri on virrannut kadulle
kuvassa
verkkolehden etusivulla
Hetkeä aiemmin ihmisessä kiertänyt
valtimoista hiussuoniin
Tehnyt sydämessä läpikulkumatkoja
Mutta nyt kuvattuna
kadulle valuneena
lisätty uutista täydentämään
viivaamaan alle
paha maailmassa
Ymmärtää lapsikin käydessään
verkkolehden etusivulla

_______

Syys sataa puista alas
Suuri lehti takertuu poskeen
Kylmä
Märkä
Vettynyt pehmeäksi
Tuntuu niljakkaalta
Sen on lähdettävä
päätän
Tartun varresta
Viskaan pois
Se leijuu kadun varteen
Liikenne kulkee
ohi

________________________


(Yleensä välttelen runoissani selkeää ajankohtaisuutta ja poliittisuutta; ihmisten sisäiset maailmat, suhteet toistensa välillä ja tunteet ovat minulle helpommin kuvattavaa materiaalia, mutta nämä vain syntyivät. Viimeisenä on syysruno, joka on kai aika perinteinen.)

Marko Kantomaa - Ylpeydestä

Marko Kantomaa  Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017)

   "Täydellisyys. Sitä se on.
Lihasten virheetöntä kontrollia. Saumatonta yhteistyötä. Hiuksenhienoiksi hiottuja liikeratoja, jotka luovat vaikutelman absoluuttisesta voimantuotosta, loppuunsa viritetystä tehokkuudesta, liikkeen katkeamattomasta sulavuudesta.
    Hän huomaa hymyilevänsä."
Kansanterveystieteestä filosofian tohtoriksi väitelleen ja aktiivisesti myös eri urheilulajeissa kilpailleen Marko Kantomaan romaani Ylpeydestä on hänen esikoisteoksensa. Urheiluromaaneja on Suomessa ilmestynyt vain kourallinen muutoin kuin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Muuten en ehkä olisi herännyt, mutta blogiani seuranneet tietävät, että olen perehtynyt varsin paljon HLBTIQ-teemaiseen kirjallisuuteen, ja kustantajan esittelyteksti sai tuntosarveni värisemään. Urheilumaailmaan sijoittuvia teoksia päähenkilönään homoseksuaali mies ei ole Suomessa tätä ennen julkaistu. Toki vaaditaan enemmän kuin pelkkä aihe, että minut saa alkuunkaan pysymään kirjan parissa tyytyväisenä. Toivoin kovasti, että kirja olisi myös hyvä, ja onneksi se oli.

Romaanin päähenkilö on siis 16-vuotias Joonas (nimi mainitaan takakansitekstissä, mutta teoksessa se mainitaan tasan kerran aivan kirjan loppusivuilla, jännä ratkaisu), joka on juoksija. Hän kuuluu seuraan, hänellä on valmentaja ja tavoitteena kilpailumenestys. Kirittäjänä toimii myös ystävä Alex, joka on Joonaksen mielestä täydellinen. Kilpailukenttien testosteronihöyryt häiritsevät, koska ne samalla kiihottavat. Se ei ole urheiluympäristössä oikein, eikä kukaan muu tiedä Joonaksen suuntautumisesta. Murtautuminen ulos kuoresta ja hämmennyksen kätköistä alkaa, kun Joonas tutustuu lommoposkiseksi kutsuttuun Jenniin, joka tykkää tytöistä. Matka kohti totuuden hyväksymistä ja myöntämistä on kuitenkin vielä pitkä, ja samalla raatelee rakkaus, joka on sekä lähellä että kaukana.
   "Ei, se ei ole keskustelu, Se on kuulustelu.
    Sen aloittaa isoisä: "Onkos pojilla ja tytöillä helluja?"
    Kysymys esitetään nousevalla intonaatiolla, jolla ei ole aikomustakaan peitellä kysyjän eikä muidenkaan aikuisten äärimmäistä uteliaisuutta, ja johon yhdistyy näennäisesti viaton virnistys tai arvoituksellinen, toispuoleinen hymy.
–     Kunnes hän, yleensä viimeisten joukossa, tuntee lamauttavansa keskustelun: "Ei ole, ei juuri nyt"
    Seuraa vaivaannuttava hiljaisuus. Joka ikinen kerta."
Kantomaa kirjoittaa toimivaa, usein lyhyen tiivistä lausetta. Kieli on hyvin kuvailevaa, ja miljöön sekä luonnon kuvaukset yltyvät välillä melkeinpä runollisiksi luoden vahvan mielikuvan tapahtumien ympäristöstä. Juoksemisen kirjailija tietysti tuntee, ja se näkyy tekstissä erittäin yksityiskohtaisena, kropassa tuntuvana kuvauksena. Kirja on hyvin sujuvaa luettavaa ja sivut etenevät nopeasti, mihin vaikuttavat myös lukujen lyhyys ja taiton ilmavuus. Sanoisin kirjan sopivan myös nuorille lukijoille, ja romaanin voi hyvin lisätä lukulistoille kouluissa, kun on tarkoitus lukea kotimaista nykykirjallisuutta. Vaikka teos on helposti etenevää luettavaa, ei se ole liian valmiiksi pureksittua, vaan lukija saa täydentää mielessään paljonkin ilmaisematta jääneitä ajatuksia, merkityksiä ja tunteita.

Kun katson tätä seksuaalivähemmistöjä käsittelevän kirjallisuuden perinteestä ja näkökulmasta, tarina on varsin tyypillinen teini-ikäisen homoseksuaalin coming of age -tarina ja kaapistatulokertomus. Ympäristö ja sosiaalinen konteksti tekevät teoksesta kuitenkin merkityksellisen, ja on hienoa että tekijä on löytänyt heti esikoisteokseensa toimivan oman äänen, joka kantaa läpi kirjan. Pituuskin on tällaiselle tarinalle juuri sopiva, noin 250 sivua. Päähenkilöä ei tosiaan päästetä tarinassa helpolla, vaan hän kohtaa vakavia sairastumisia, elämän rajallisuutta ja kipeää kasvua kohti omaksi itsekseen samanaikaisesti. Välillä tulee miettineeksi, että asiat meillä ovat kuitenkin monessa suhteessa parantuneet, joten onko nykykirjallisuudessa nuoren homohahmon välttämätöntä jälleen käydä läpi näin pitkällinen tuskien taival juuri suuntautumisensa vuoksi.
   "Se on ollut heidän paikkansa, hänen ja lommoposkisen. Heidän rantansa, vetensä ja kivensä. Siitä myrskyisestä tammikuun iltapäivästä lähtien, kun kivistä ovat näkyneet vain terävät jääkuoren peittämät kärjet.
    Siitä on puolitoista vuotta.
    Sen jälkeen hän on oivaltanut, miten eletään parikymppiseksi, ehkä jopa kolmekymppiseksi, ilman että tekee mieli ampua kuula kalloonsa.
    Onko se paljon? Se on paljon.
    Siitä on ikuisuus."
Ylpeydestä on hyvä esikoisromaani. Se kertoo jo monesti kerrotun tarinan eri tavalla ja uudesta näkökulmasta, mikä on virkistävää ja saa aikaan uudenlaista mielenkiintoa asian käsittelyyn. Parista epäröintiä aiheuttaneesta elementistä huolimatta kirjan maailma on uskottava ja lähelle tuleva. Teos on kirjoitettu hyvin ja teksti vaikuttaa erittäin hiotulta, kieli on ytimekkään kirkasta. Tarina pitää myös otteessaan vahvasti episodista toiseen, ja lukijakin huomaa juoksevansa sivuja läpi. Välillä kannattaa kuitenkin pysähtyä ja kokea tunnelmaa, maisemaa ja tunteiden vyöryä ympärillään.

Muualla: Kirjavinkit, Aamulehti

perjantai 15. syyskuuta 2017

Eka Kurniawan - Kauneus on kirous

Eka Kurniawan  Kauneus on kirous (Gummerus 2017), alkuteos Cantik Itu Luka (2002). Suomeksi (englanninnoksesta) kääntänyt Jaana Kapari-Jatta.


"Niin hän antoi vatsansa kasvaa kasvamistaan, järjesti selamatan-rituaalin seitsemän kuukauden kohdalla ja antoi vauvan syntyä, vaikka sitten kieltäytyikin katsomasta sitä. Hän oli jo aiemmin synnyttänyt kolme tyttöä ja ne olivat kaikki upeita, melkein kuin peräjälkeen syntyneet kolmoset. Hän ei jaksanut sellaisia vauvoja, sillä ne olivat hänen mielestään kuin mannekiinit kaupan ikkunasomistuksessa, mistä syystä hän ei halunnut nähdä nuorinta tytärtään, varma kun oli että tyttö olisi samaa lajia kuin kolme vanhempaa sisarta."
Indonesialaisen Eka Kurniawanin (s. 1975) romaani Kauneus on kirous on ollut kirjailijalle todellinen läpimurto ja samalla tehnyt hänestä kotimaansa näkyvimmän nykykirjailijan. Romaanin englanninkielinen versio Beauty Is a Wound ilmestyi 2015 saavuttaen suurta huomiota, ja teos on nyt käännetty yli 35 kielelle. Maineen kasvattamisessa on auttanut myös Man Booker International -ehdokkaaksi pääseminen viime vuonna teoksella Man Tiger. Nyt käsiteltävänä oleva kirja, jonka tarina alkaa päähenkilön noustessa haudastaan 21 vuoden jälkeen, on villissä mielikuvituksellisuudessaan nostattanut vertailuja tietysti Gabriel Garcia Marqueziin, ja lukiessakin mielleyhtymiä herää, mutta Kurniawan on ottanut vielä ronskimman, humoristisemman (tämä on toki myös makuasia) ja tabuja kaihtamattomamman otteen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Halimundan kylään Indonesiassa. Paikallisen ilotalon maineikkaimpana ja kauneimpana prostituoituna kaikkien tuntemaksi tullut Dewi Ayu synnyttää neljännen tyttärensä ja päättää, että hänen itsensä on aika kuolla. Hän on kyllästynyt synnyttämään kauniita tyttäriä maailmaan, jossa "miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria". Dewi Ayu kietoutuu käärinliinaan odottamaan kuolemaa, joka pian saapuu, ja hän jättää tyttärensä mykän palvelijattaren hoitoon näkemättä lainkaan, että toisin kuin kolme vanhempaa tytärtä, nuorimmasta on tullut kauhean ruma juuri siihen tapaan, kun Dewi Ayu kuvitelmissaan toivoi. 21 vuotta myöhemmin Dewi Ayu nouseekin ylös haudastaan ja lähtee selvittämään, mitä hänen jälkeläisilleen on sinä aikana tapahtunut. Tarina lähtee avautumaan kaukaa menneisyydestä, Dewi Ayun isovanhempien ajalta asti. Heidän sukunsa menneisyys ja Dewi Ayun tyttärien, näiden aviomiesten ja lasten kohtalot kietoutuvat maan vaiheisiin, kun se koki mm. valloittajia hollantilaisista japanilaisiin, raakoja sissisotia ja aatteiden paloa.
"Oletko sinä ruvennut kommunistiksi?" äiti kysyi lähes epätoivoissaan. "Vain kommunisti voi olla noin synkkä.
"Olen rakastunut", Kliwon sanoi äidilleen.
"Vielä pahempaa!" Äiti istui Kliwonin viereen ja silitti tämän kiharaa ja pitkäksi kasvanutta tukkaa. "No, mene soittamaan kitaraa tytön ikkunan alle niin kuin aina menet."
"Menin jo, yritin vietellä hänen äitinsä", Kliwon sanoi itku kurkussa. "En saanut äitiä, mutta sitten rakastuin yhtäkkiä tyttäreen, ja häntä en saa milloinkaan."

Kurniawanin romaani on todellinen eepos, sillä teoksen kerrontaan on upotettu vuosikymmenten ajalta Indonesiaa valtiona ja sen kansaa yhteiskuntana muokanneita merkittäviä tapahtumia. Toisin kuin monet vastaavat eepokset, Kauneus on kirous pysyy hieman alle 500-sivuisena, eikä veny historiallista faktaa ladellessaan 800  yli tuhannen sivun mittaan. Kerrontakin pysyy läpi kirjan kasassa ja nojaa vahvoihin henkilöhahmoihin, yllättäviin ja mystis-maagisiin tapahtumiin sekä huumoriin. Kirjailijan käyttämä kieli on toisaalta räävittömyydessään rehevää, toisaalta se rullaa perinteisenä romaanikerrontana. Sanavarasto on ehkä se, mikä erottaa tämän kirjan monista kaltaisistaan  en tiedä, olenko koskaan lukenut kirjaa, jossa sanottaisiin yhtä monesti huora tai puhuttaisiin yhtä usein kaunistelematta paskasta. Koska päähenkilö, jonka kautta moni asia peilautuu, sattuu olemaan kotikylänsä arvostetuin ja halutuin seksinmyyjä sekä määrätietoisen jämäkkä persoona, linja puolustaa paikkaansa. Dewi Ayun lähipiirin epätoivossa kieriskelevä, kaikki esteet tieltä pois runnova rakkauden etsintä näyttäytyy erityisesti lihallisessa muodossa, rajuna ja väkivaltaisena. Olisikohan syynä, että muunlaiseen ei ole opittu valloittajien alistamina? Kun kansakunta joutuu kohtaamaan ankaria sotia, hyväksikäyttöä ja vapautensa menettämistä tarpeeksi monta kertaa, eivät ihmisyys, pyyteetön rakkaus ja kunnioitus saa sijaa väestön keskinäisissä suhteissakaan. Tällaista allegoriaa olin itse kertomuksesta havaitsevinani, mutta tulkinnanvaraakin kirjan maagisrealistinen maailma jättää.

Kurniawanin teos on raju, häpeilemätön ja viihdyttävä kertomus maan ja sen kansan historian vaiheista sekä useammastakin poikkeuksellisesta yksilöstä. Kirjailijan ottama näkökulma, hänen huvittavan överiksi ajoittain menevät henkilöhahmonsa ja rikkaan mielikuvituksellinen kerrontansa kantavat läpi kirjan kiehtovina. Vain yhdessä kohtaa muistan tunteneeni sellaista oloa kuin lukisin historiallista selontekoa romaanin sijaan, sitten tarinan käänteet veivät taas mukanaan. Suosittelen tätä historiallisen romaanin, sukutarinoiden ja maagisen realismin ystäville, jotka eivät pelkää voimakasta ja sensuroimatonta kieltä.

Muualla: Mummo matkalla -blogi, Aamulehti

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Édouard Louis - The End of Eddy

Édouard Louis  The End of Eddy (2017), alkuteos En finir avec Eddy Bellegueule (2014). Englanniksi kääntänyt Michael Lucey.

"You're the faggot, right? By saying it they inscribed it on me permanently like stigmata, those marks that the Greeks would carve with a red-hot iron or a knife into the bodies of deviant individuals, people who posed a threat to their community. Impossible to rid myself of this. I was shocked, even though it was hardly the first time someone had said something like this to me. You never get used to insults."
Joskus tulee sanottua, että joku kirja on ollut suorastaan "hurja" aiheiltaan, käsittelytavaltaan tai muuten vain lukukokemuksena. Nyt se, miten aiemmin on tuota sanaa käyttänyt, tuntuu lattealta, sillä tämä on varmasti hurjinta mitä olen viimeisen vuoden aikana lukenut. Samalla tunnen häpeää suomalaista käännöskirjallisuutta kohtaan, että miksi näin tyrmäävän, näin iskevän ja näin merkittävästä asiasta, ilmiöstä kertovan kirjan joutuu tilaamaan verkkokaupan kautta ulkomailta, eikä sitä ole suomeksi lukijoidemme saatavilla. Yli 20 käännöskieltä, esimerkiksi ruotsi ja norja mukaan lukien, mutta ei suomea. Noloa.

Édouard Louisin autofiktiivinen romaani The End of Eddy alkaa sylkäisyllä päin kasvoja. Koulun käytävällä kymmenvuotiasta uutta poikaa tulee vastaan kaksi vanhempaa, entuudestaan tuntematonta. Toinen sylkäisee häntä kasvoihin, sitten hänet hakataan. Vastaavanlaiset episodit toistuvat tulevina vuosina lähes päivästä toiseen silloin, kun kaksikko tai Eddy itse ei satu olemaan poissa koulusta, lintsaamassa. Koulusta pois jääminen on tyypillistä siellä, missä Eddy asuu. Harva jaksaa välittää tai olla kiinnostunut. Liian pitkälle opiskelu on oikeastaan epäilyttävää, ei ole syytä yrittää olla parempi kuin muut. Suuri osa väestöstä on alueella työttömiä, ja Eddyn isälle (joka menetti oman työnsä selän vammautumisen vuoksi) hyvintoimeentuleva keskiluokka edustaa vihattavaa kansanosaa, lähes yhtä vihattavaa kuin mustat ja arabit, joita näkyy televisiossa. Sitä katsotaan perheessä joka päivä. Ruokailut kuuluu viettää hiljaa ja tv:tä katsoen. Väkivalta, alkoholismi ja seksuaalisuus tunkeutuvat rajulla tavalla ihmisten elämään jo lapsina. Vaihtoehtoja ja erilaisia elämisen tapoja ei ole, miehen on oltava mies ja naisen nainen. Roolit ovat ahtaat ja jos ei niihin sovi, väkivaltaa seuraa aina.
"I do not know if the boys in the hallway would have reffered to their own behaviour as violent. The men in the village never used that word; it wasn't one that ever crossed their lips. For a man violence was something natural, self-evident."
Kylän ahtaassa maailmassa se, että on homo, on jokseenkin pahinta mitä voi olla. Kun pojalla on jo pienestä pitäen "eleitä" ja "maneereja", ja ääni on korkeampi kuin muilla, hän joutuu välittömästi pilkan kohteeksi. Vanhemmat voivottelevat asiaa, eivätkä ota kuuleviin korviinsa sellaista vaihtoehtoa, että poika saattaisi lopulta olla homo. Eddy itsekin yrittää pitkään taistella vastaan, olla "tough guy" ja hillitä eleitään, madaltaa ääntään. Kun häneen on kerran löyty tyttömäisyyden stigma ja eri tavoin homoa merkitsevät haukkumasanat ovat lennelleet tarpeeksi pitkään, se on kuitenkin jotain, mikä ei enää lähde, vaikka yrittäisi seurustella tyttöjen kanssa (onhan hän sentään siinä vaiheessa jo kolmentoista, ikä jolloin todellakin on jo hankittava tyttöystävä, kuten isosisko hänelle ilmoittaa). Teoksessa on myös rajua kuvausta siitä, kun Eddy päätyy harjoittamaan seksiä kymmenenvuotiaana erään kuusi vuotta vanhemman pojan ehdotuksesta. He eivät toki kutsu sitä siten, vaan näkemänsä pornoleffan kohtausten esittämiseksi oikeassa elämässä, ja mukana porukassa on pari muutakin, muun muassa Eddyn samanikäinen serkku. Leikit loppuvat kuitenkin siihen, kun Eddyn äiti yllättää heidät. Elämä muuttuu yhä vaikeammaksi, kun tieto tapahtumista leviää.
"Why was I always crying? Why was I afraid of the dark? Since I was a little boy, why couldn't I really act like one? And most of all: why did I behave the way I did, with my strange airs, the huge gestures I would make with my hands as I spoke (big queeny gestures), feminine intonations, my high-pitched voice. I didn't know where whatever it was that made me different had come from, and not knowing hurt."
Vaikka kasvoinkin jonkin verran isommalla paikkakunnalla kuin tässä kirjassa kuvattu, ja vaikka sosiaalinen ympäristöni lapsenakaan ei ollut näin väkivaltaisen ahdas, moni asia tässä kirjassa kolahtaa. Toksisen maskuliinisuuden vaikutus ja hankaluus elää poikien maailmassa, kun ei ollut hyvä urheilussa eikä tuntenut itseään yhtään "kovikseksi" muistuvat mieleen menneisyydestä vahvoina. Myös se, miten homoksi epäillyt leimattiin ja minkälaista kiusaamista se tuotti, olivat tutulta tuntuvaa kuvausta. Se painoi vihamielisessä ympäristössä kasvaneena homoseksuaalina tiukasti piiloon, ja kaikkeen aihepiiriä koskevaan piti suhtautua teatraalisella inhotuksella. Minulle koituivat pelastukseksi lopulta ystävä- ja perhepiiristä löytyneet ymmärtäväiset ihmiset, joille saatoin avautua, minkä jälkeen maailmakin alkoi mahdollisuuksineen avautua aivan eri tavalla. Pitkään, halki teinivuosien aikuisuuden kynnykselle asti, joutui silti kärsimään vainoharhaiselle tasolle nousseista peloista. Ahdistuin monesti lukiessani tätä, koska kirjassa kuvattu ympäristö oli vielä moninkertaisesti rankempi, vihamielisempi erilaisuutta kohtaan ja toivottomampi kuin mitä itse koin. Minä tiesin voivani lähteä heti lukion jälkeen suurempiin ympyröihin, mutta kirjassa pelkkä lähdön mahdollisuus tuntui toismaailmalliselta - kukaan kertojan perheestä tai suvusta tai naapurustosta ei ollut lähtenyt kauemmas kouluun tai opiskellut yliopistossa. Sitä ei vain nähty mahdollisena. Kylän olosuhteet johtivat kehämäiseen elämänkulkuun, eivätkä mukana pyristelleet ihmiset edes nähneet vaihtoehtoja tai tajunneet toteuttavansa tiettyä kaavaa.

Louisin tekstin tyyli on hyvin rehellistä, suoraa ja analyyttista. Mietin yhtä Hemingwayn ohjetta: "Kirjoita tosin lause jonka tiedät", jota Louis tuntuu kirjassaan noudattaneen alusta loppuun. Kaiken hänen sanomansa uskoo, ottaa sellaisenaan ja kokee voimakkaasti. Ainoastaan hänen lainaamansa perheenjäsenten repliikit tuntuvat välillä karikatyyrisiltä, mutta tässä voi olla kyse myös siitä, että sävyjä on hävinnyt käännöksessä. Eräässä teoksen kohdassa kertoja tuo itsensä ja roolinsa näkyviin todeten, ettei jaksa aina yrittää toisintaa hänen kotonaan käytettyä kieltä, omanlaistaan murretta, joka oli hyvin kaukana siitä, mitä hän kuuli myöhemmin opiskellessaan suuremmissa kaupungeissa. Louis on tehnyt varsinaisen luokkaretken muutettuaan lopulta Pariisiin opiskelemaan yliopistotasolla, ja hän kommentoi eräässä kohtaa, miten opiskelutoverit hänen "uudessa elämässään" joutuivat monesti pyytämään häntä puhumaan hiljempaa, koska hän ei tiennyt äänenkäytöllistä etikettiä, jota ns. intellektuellien piireissä oli tapana noudattaa.

The End of Eddy on tärkeä kirja nykyisessä maailmassamme, tuskaisen toteava ja kipeän rehellinen. Teos auttaa avartamaan ja näkemään maailmoja, joita kuvataan nykykirjallisuudessa varsin vähän. HS:n jutussa viime vuonna pohdittiin, onko syynä se, että kirjailijat eivät näitä piirejä tunne, mene ja tiedä. Ehkä se ei vain ole ollut teemana "muodissa". Arto Salminen lienee kotimaisessa 2000-luvun valtavirtakirjallisuudessa ainoita, joka on tässä kirjassa kuvatun kaltaista elämänmenoa nostanut esiin. Aura Nurmen runokokoelma Villieläimiä myös tuo näkyviin sitä maailmaa. Muuten representaatiot ovat olleet vähissä, minkä takia olisi tärkeää, että jokin kotimainen kustantaja tarttuisi Louisin teoksiin (häneltä on ilmestynyt tämän kirjan jälkeen jo toinenkin romaani) kääntämismielessä. Kuten Villieläintenkin kohdalla kirjoitin, olen mennyt tästä kirjasta jotenkin tolaltani, ja turhan ison osan viime yöstä pyörittelin näitä asioita, kirjoitin tätä blogitekstiä mielessäni puoliunisessa huoreessa. Että varokaa, lapset, kyllä kirjat ovat vaarallinen juttu! Heh. Mielenkiintoisena sattumana heitän tähän loppuun, että juuri ennen tätä luin Marguerite Durasia, ja hänen teostaan Lol V. Steinin elämä lainataan myös tämän kirjan alussa. "For the first time my name said out loud names nothing."

The End of Eddy on arvosteltu mm. The Guardianissa, New York TimesissaNPR:ssa, New Yorkerissa, Independentissä ja Washington Postissa

Helmet-lukuhaasteessa voisin laittaa tämän kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta". Vaikka ei lähellekään kerro, mutta harva teos saa näin paljon pohtimaan omaa elämää.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Marguerite Duras - Rakastaja

Marguerite Duras  Rakastaja (Otava 1985), alkuteos L'Amant (1984). Suomeksi kääntänyt Jukka Mannerkorpi.


"Minulla oli viisitoistavuotiaana nautinnon kasvot vaikka nautinto oli minulle tuntematon. Nämä kasvot näkyivät hyvin selvästi. Äitikin näki ne varmasti. Veljetkin näkivät. Niistä kaikki alkoikin minun tapauksessani, noista silmiinpistävän voipuneista kasvoista, ennen aikojaan, ennen kokemusta mustuneista silmänalusista."
Kuten Lispector-postauksessani reilu kuukausi sitten kerroin, minulla oli jo silloin yöpöydällä odottamassa Marguerite Durasin kirja, josta olin kuullut paljon puhetta, kuten tietysti kirjailijasta itsestäänkin. Hänen merkityksensä ja vaikutuksensa moniin nykykirjailijoihin oli jo tuttu, vaikka en ollut kirjojaan vielä lukenut. Nyt on tämäkin kirjallisen sivistykseni puute korjattu, ja uskon vahvasti lukevani häneltä lisääkin! Ensimmäiseksi luettavaksi otin siis omaelämäkerrallisen romaanin Rakastaja, joka nousee yleensä päällimmäisenä esiin Durasista puhuttaessa. Teos palkittiin Ranskan merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla Goncourtilla 1984.

Rakastaja on tiivis pienoisromaani (suomennoksessa 120 sivua) Durasin ensimmäisestä rakkaussuhteesta. Kirjailija on myöntänyt teoksen omaelämäkerrallisuuden, sitä voi siis kutsua autofiktioksi, avainromaaniksikin. Tapahtumat sijoittuvat Durasin nuoruuteen Vietnamissa eli silloisessa Indokiinassa, joka tuolloin oli Ranskan siirtomaa. Teos on kuitenkin julkaistu yli 50 vuotta tapahtumien ajankohdan jälkeen, ja tämä taaksepäin katsominen ja muistelu tulevat näkyviin kerronnassa, jossa välillä käydään läpi kertojan perheen elämää, hänen veljiensä ja äitinsä (varsin traagisia) kohtaloita myöhemmin. Perhe ja sen suhtautuminen sekä heidän elämänsä monet vaikeudet kietoutuvat kirjassa varsinaisen rakkauskertomuksen ympärille ja väleihin. Suhde päättyi lopulta siihen, kun tytön oli lähdettävä pois maasta. Alkuun kertoja kuitenkin totesi, ettei oikeastaan rakastanut miestä, vaikka mies vuodatti heti hänelle rakkauttaan. Nuoren tytön kannalta kyse näytti olevan lähinnä halusta kokea, ja kirjassa korostetaan usein kokemusta, kursiivilla. Sen tyttö vanhemmalta, jo paljon kokeneen oloiselta pohjoiskiinalaiselta rakastajaltaan hankkii. Lopulta käy kuitenkin ilmi, että suhde on jäänyt hyvin vahvasti kertojan muistiin ja vaikuttanut tämän myöhempäänkin elämään.
"Minä pyydän häntä tulemaan, ottamaan minut uudestaan. Hän tulee. Hän tuoksuu miellyttävästi englantilaiselta savukkeelta ja kalliilta hajuvedeltä, hän tuoksuu hunajalta, hänen ihoonsa on ajan mittaan tarttunut silkin tuoksu, tussahkankaan hedelmäinen aromi, kullan haju, hän on kiihottava."
Toisaalta tämä on kirja, josta tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään analyyttista yhden lukukerran jälkeen. Teos on niin tiivis, vähäiseen sivumäärään on ladattu paljon, on vivahteita ja vyöryviä tunteita, tarinallisia sivujuonteita, joiden merkitys ei ehkä heti aukea. Kirjan lukeminen uudestaan, hitaasti ja keskittyen avartaisi varmasti vielä uusia maailmoja. Durasin kieli on voimakasta, kaikkia aisteja hyödyntävän ruumiillista ja toisaalta myös syvälleluotaavan pohdiskelevaa. Lauseet hengittävät suomennoksessa ilmavina, ja Durasin vaikutus nykypäivän kirjailijoihin on selkeästi nähtävissä  uskon esim. Linda Boström Knausgårdin lukeneen Durasinsa tarkkaan (googlaamalla selvisi, että heitä ovat vertailleet muutkin), ja kotimaisista ihailijoiksi ovat tunnustautuneet ainakin Maaria Päivinen ja Selja Ahava. Kirjasampo-palvelusta Durasin nimellä hakemalla löytää muitakin hänet vaikuttajakseen maininneita kotimaisia tekijöitä. Mielenkiintoista on myös, miten kerronnan näkökulma kirjassa vaihtelee  Duras puhuu välillä henkilöistään kolmannessa persoonassa, välillä taas asioita katsotaan minäkertojan silmin.
"Heti kun uskon hahmooni itse ja siitä tulee totta sille joka minut näkee ja haluaa mieleisekseen, minä myös suhtaudun siihen tietoisesti. Voin täysin tietoisesti olla viehättävä vaikka mieltäni riivaa ajatus veljeni surmaamisesta. Hyväksyn surmatyöhön yhden ainoan rikostoverin, äitini. Käytän sanaa viehättävä kuten sitä käytettiin ympärilläni, yleensä lasten ympärillä."
Duras kirjoitti Rakastajan uudelleen muutamia vuosia myöhemmin suivaannuttuaan teoksesta tehdystä elokuvaversioinnista, ja julkaistiin kirja nimeltä Pohjoiskiinalainen rakastaja. Se pitää ehdottomasti myös lukea, koska kiinnostaa, minkälaisen uudelleentulkinnan kirjailija on päättänyt tarinaan ottaa. Lapsuudenperhettä ja heidän elämänsä vaiheita koskevat osiot tässä kirjassa eivät vaikuttaneet minuun aivan yhtä vahvasti kuin tytön ja rakastajan yhteiset osiot, joiden kuvaus tulee siinä määrin iholle, etten ihmettele kirjan tekemää vahvaa vaikutusta niin moniin. Saattaa olla, että otan Durasilta seuraavaksi luettavakseni kuitenkin teoksen Puoli yksitoista kesäiltana, jonka intensiivisestä tunnelmasta olen kuullut paljon kehuja.

Muissa blogeissa: Suketus, Sabinan knalli, Oksan hyllyltä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

John Gillard - Luovan kirjoittajan työkirja (tietokirjahaaste)

John Gillard  Luovan kirjoittajan työkirja (Art House 2017), alkuteos Creative Writer's Notebook (2015). Suomeksi kääntänyt Urpu Strellman, suomenkielisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell.

"Virginia Woolf sanoi, että päiväkirjan pitäminen toi vapautta hänen kirjoittamiseensa: 'Se verryttää lihakset.' 'Tanssi niin kuin kukaan ei näkisi', sanotaan, ja samalla tavalla on mahdollista kirjoittaa täysin vapaasti, tajunnanvirtaisesti, jotain sellaista, mitä kukaan muu ei lue. Tätä vapautta voi harjoittaa, ja se edesauttaa kirjoittamista ylipäänsä."
Vaikka olen kirjoittanut kaunokirjallista tekstiä aktiivisesti viimeiset 2,5 vuotta, en ole luovaa kirjoittamista käsitteleviä tietokirjoja juuri lukenut. Olen toki selaillut yksittäisiä verkkoartikkeleita, lukenut lehdistä kirjailijoiden juttuja kirjoittamisesta ja nyt huhtikuusta asti ollut kurssilla, jonka alussa saimme materiaalikansion sisältäen erilaisia kirjoittamisharjoituksia. Luovan kirjoittajan työkirja kiinnitti huomioni alun perin siksi, että siinä kerrotaan kirjailijoista ja heidän tyylistään, eli lähestyin teosta alun perin kirjallisuuden harrastajana ja kiinnostuneena lukijana. Valtaosa luovan kirjoittamisen aloittavistahan on myös himolukijoita ja kirjallisuuden ystäviä (tai ainakin näin soisi olevan!), joten tällainen kirja tarjoaa kiinnostavan katsauksen tunnettujen kirjailijoiden tyyleihin, periaatteisiin ja kirjoittamisen käytäntöihin. Tiiviiden, yhdelle aukeamalle mahtuvien kirjailija-artikkelien lisäksi teoksessa on paljon harjoituksia, joille on varattu kirjassa reilusti tilaa, eli harjoitukset on tarkoitus tehdä käsin.

Suomennetun version 20 kirjailijan joukkoon on päässyt myös kaksi kotimaista tekijää: Katja Kettu ja Anja Snellman. Heitä koskevat osiot on laatinut kirjailija Jani Saxell. Oli kiinnostavaa perehtyä kirjailijoiden tyylien ominaispiirteisiin selkeän ja esimerkkejä sisältävän kuvauksen myötä. Teos ei käytä kirjallisuustieteellisiä termejä selittämättä niitä, vaan käsitteet avataan hyvin selkeästi, mikä on positiivista ja tekee kirjasta helposti lähestyttävän myös ei-akateemisille harrastajille. Yleensä voidakseen perehtyä kirjailijan teoksissaan käyttämiin tyyleihin täytyy selata monta sataa sivua pitkiä kirjailijaelämäkertoja tai lukea tieteellisiä tutkimuksia. Olikin kiehtovaa lukea yhdestä tietokirjasta täsmällistä kuvausta siitä, mikä tekee kyseisten tekijöiden teksteistä juuri omanlaisiaan. Jokaisen kirjailija-artikkelin jälkeen tulee harjoituksia pohjautuen kyseiselle kirjailijalle ominaisiin kirjoittamisen tapoihin. En itse vielä kokeillut muita harjoituksia kuin kuusisanaista tarinaa, joka oli tuttu toki ennestään, mutta innostuin testailemaan sitä nyt kirjan myötä itsekin! Tarinani kirjoitin puhelimen muistioon, koska tätä kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani lainasin sen kirjastosta, joten harjoituksia ei voinut tehdä kirjaan. Päätin kuitenkin ostaa teoksen myös omaksi, joten jatkossa aion kokeilla myös käsin kirjoittamista. Moni arvostamani kirjailija on kertonut kirjoittavansa ainakin alkuun tekstinsä käsin, joten täytyyhän sitä itsekin kokeilla kunnolla, ravistelevaksi vastapainoksi esim. sille puhelimen muistiolle...
"The Paris Review'n haastattelussa Atwood kuvailee prosessiaan: 'En ratkaise ongelmia runoissani  luulen, että pikemminkin paljastan ne. Romaani on sitten tapa työstää niitä.' Kuten monet kirjailijat, myös Atwood kertoo ideoidensa lähtevän liikkeelle kuvasta, kohtauksesta tai äänestä. 'Joskus idean siemen on runossa, jonka olen jo kirjoittanut.' Atwood pyrkii kirjoittamaan 1 000  2 000 sanaa päivässä. Hän kirjoittaa ensimmäisen version käsin ja tarkkailee kynän liikettä sivulla."
Luovan kirjoittajan työkirja on innostava teos kirjoittamisen aloittaneelle kirjallisuuden rakastajalle. Kyseessä on harjoitus- ja oppikirjan yhdistelmä, jonka kuitenkin voi lukea myös tietokirjana kirjallisuuden tyyleistä, keinoista ja niitä käyttävistä kirjailijoista. Kaikki teoksessa mainitut kirjailijat olivat minulle vähintään nimenä tuttuja, mutta lukulistalla korkeammalle tietysti päätyi kirjan myötä uusia nimiä, ja itse ainakin aion tarttua jatkossa Georges Pereciin, Iris Murdochiin, J. M. Coetzeehen, William Faulkneriin, Patrick Süskindiin (jonka Parfyymin alkusivuja olen jo vähän selaillut), ja lisää teoksia on luettava Franz Kafkalta, Virginia Woolfilta, Vladimir Nabokovilta, Kurt Vonnegutilta... Myös lukuvinkkien puolesta teokseen kannattaa siis tarttua!

Klasikkojen lumoissa -blogi aloitti meneillään olevalle tietokirjaviikolle "pikalanseeratun" tietokirjahaasteen, jonka tarkoituksena on blogata viikon aikana tietokirjoista. Tämä bloggaus on osallistumiseni haasteeseen.

Luovan kirjoittajan työkirja muissa blogeissa: Ullan luetut kirjat, Kirjavinkit, Kirja vieköön, Sinisen linnan kirjasto, Nörttitytöt, Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella

perjantai 1. syyskuuta 2017

Ben Kalland - Vien sinut kotiin

Ben Kalland - Vien sinut kotiin (Atena 2017)

"Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotain. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio."
Ben Kallandin romaani Vien sinut kotiin onnistui kiinnittämään huomioni syksyn uutuussadon joukosta kustantajan sivulla olleella tekstinäytteellä ja esittelyn oheen kerätyillä kirjakauppa-alan ihmisten kehuvilla kommenteilla kirjasta. Tehokas markkinointikeino! Kirjan tarina kertoo perheestä, joka hajoaa eri suuntiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Erityisen elementin kertomukseen tuo, että perhe kuuluu Jehovan todistajiin. Sallitun, kielletyn, sopivan ja sopimattoman rajankäynti ohjaakin romaanin pohdintoja alusta loppuun vaikuttaen esim. päähenkilön ihmissuhteisiin ja siihen, mitä ne voivat kestää.

Melkein heti kirjan alussa tulee voimakas kohtaus, jossa ollaan talvisissa mökkijuhlissa ja uhkarohkea sukeltelu avannosta jään alle menee liian pitkälle. Lukijakin pidättelee henkeään seuratessaan tilannetta. Kalland on tarkka ja eläväinen kuvauksessaan kuljettaen myös kertomusta mukaansatempaavasti. Kirjan nykyhetkessä, josta minäkertoja-päähenkilö Markus katsoo taaksepäin, selviää että päähenkilö asuu New Yorkissa ja on juuri saanut kirjeen, jossa tuntematon nainen kertoo olevansa hänen tyttärensä ja että Markuksella olisi myös lapsenlapsi. Markuksen perhe on jo vuosia sitten hajonnut, sillä hänen kaksossisarensa Carola on jättänyt uskon ja sen takia muut ovat joutuneet sääntöjen mukaisesti karttelemaan tätä, mutta Markus on pitänyt salaa yhteyttä. Pikkusisko Sofia on juuri kuollut, joten Markus ja Carola ovat tulleet Suomeen hänen hautajaisiinsa ja selvitelleet perheen mökin kohtaloa. Toinen pikkusisko Ellen puolestaan on menehtynyt jo nuorena. Markusta repivät monet ristiriidat, joista päällimmäisenä uskonkysymykset, sillä hän on kohonnut vuosien varrella korkeaan asemaan Jehovan todistajien organisaatiossa ja New Yorkissa sijaitsevassa jonkinlaisessa pääkonttorissa, josta yhteisöä johdetaan. Naissuhteitakin on ollut, muitakin kuin etäiseksi (myös maantieteellisesti) jääneen vaimon kanssa, eikä uskon sääntöjä ole näissä suhteissa oikein noudatettu. Eipä kyllä noudata kirjassa moni muukaan, ja jotkut eliittiin kuuluvista jopa vierailevat juhlissa, joissa tunnelma ei, noh, ainakaan kovin harras ole... Teoksen kansilehdellä kerrotaan kirjailijan tuntevan kuvaamansa yhteisön. Monet käytännöt ja päätöksenteon prosessit onkin kerrottu tavalla, joka edellyttää läheistä suhdetta kyseiseen järjestelmään.
"En osannut selittää itselleni, miksi rakkautemme tuntui oikealta ja kauniilta, vaikka se oli oppiemme mukaan likaista ja kiellettyä. Mutta Alison oli oikeassa. Minäkin tunsin, että minulla oli oikeus olla noudattamatta kaikkia sääntöjä. Liikuin totuuden, kertomatta jättämisen, sääntöjen ja omantuntoni rajaamalla sumealla alueella."
Uskonkysymysten sijaan syvimmälle romaanissa kuitenkin sukelletaan ihmissuhteisiin. Markuksen perhesuhteet ja rakkauden etsiminen ovat keskiössä, ja paljon kerrotaan myös lahjakkaasta viulustisisko Ellenistä, joka koki loppunsa liian varhain. "Tämä on Ellenin tarina", kertoja toteaa heti alkulehdillä tuoden esiin merkityksellisen sisarussuhteen, jonka traaginen päätös vaikuttaa pitkälle elämään. Aivan täysin kertojaa ja hänen ratkaisujaan ei ymmärrä, ja kysymykseksi tuntuu jäävän sekin, mikä hänen suhteensa uskontoonsa lopulta on ja kuinka vakavasti hän sen ottaa. Välillä on valmis ajattelemaan, että hän elää kaksinaismoralistisesti eikä oikeasti koe henkilökohtaista uskoa, mutta sitten vihjataan myös toiseen suuntaan. Romaani paljastaa asioita vähitellen, sen juoni on punottu harkitusti. Kertojan muistot nousevat pintaan elävinä, ne ovat merkityksellisiä hetkiä, kohtauksia ja kohtaamisia, jotka määräävät tulevan suunnan ratkaisevasti. Kalland käyttää kieltä taidokkaasti, se on täsmällistä mutta ei sävytöntä. Vaikuttavimmillaan kerronta on tiiviissä ihmisten välisissä konflikteissa ja toisaalta musiikkikuvauksissa. Klassista musiikkia tuntematonkin voi kuulla mielessään, miten hienosti viulu soi luonnonlahjakkuuden käsissä.
"Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. Yläsävelet voimistuivat kuusesta tehdyn kannen alla, heijastuivat pohjaan ja edelleen ulos F-aukoista. Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen, ääntä ei tarvinnut hakea, Ellen vain vapautti soittimen sisällä olleen energian."
Vien sinut kotiin on vakuuttava, kirkkaaksi hiotulla kielellä kirjoitettu ja kerronnaltaan sujuva romaani. Kirja kertoo inhimillisen tarinan perheestä, onnen etsinnästä ja niistä pienistä merkityksellisistä hetkistä, jotka ohjaavat elämän suuntaa.

Muissa blogeissa: Kirsin Kirjanurkka, Leena Lumi, Kirja vieköön, Tuijata, Lumiomena, Lukujonossa, Kulttuuri kukoistaa, Sheferijm, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara

maanantai 28. elokuuta 2017

Olavi Koistinen - Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistinen  Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017)
Arvostelukappale kustantajalta

   "Kello tuli kuusitoista kymmenen. Nyt se oli viisi. Pankista ei soitettu, eikä kotipalvelukaan tullut käymään. 
     Hänet oli varmaan leikattu. Voiko niin käydä tuosta vain, kyllä kai, eivät ne ehtineet kaikille soitella. Julkinen sektori oli leikannut hänet. Paha siitä oli ketään moittiakaan, jos leikata pitää niin leikata pitää."

Alkuvuodesta sain ehdotuksen tutustua Olavi Koistisen juuri ilmestyneeseen novellikokoelmaan Mies joka laski miljardiin, joka on tekijänsä esikoisteos. Vaikka en yleensä tilaa arvostelukappaleita, vaan pyrin välttelemään niitä koska ne stressaavat minua, olin ilmeisesti tuolloin jonkinlaisessa rohkean optimismin tilassa ja vastasin, että voin blogiani varten kappaleen kirjasta ottaa. Haluan ehdottomasti tukea kotimaista, realistista novellia, koska sen julkaisukanavat ovat huvenneet olemattomiin. Spekulatiivinen fiktio on Suomessa tällä hetkellä ainoa genre, jonka parissa novelli vielä lajina on elinvoimainen ja tekstejä kustannetaan erityisesti antologioina ja julkaistaan alan lehdissä. Ajankäyttöni luisui totuttuun tapaan pian kirjan saamisen jälkeen käsistä, ja lukulistan rakentuminen siirtyi suunnitelmallisuudesta kohti intuitiota ja äkillisiä pakkomielteitä... Lopulta tämänkin kirjan aika koitti, ja tässä sitä ollaan. Tiedän, ettei minun vapaa-ajallani bloggaavana tarvitsisi stressata arvostelukappaleista näin paljon, mutta olen ehkä hyperempaattinen, -tunnollinen tai jotain.

Omat haastavat ominaisuuteni tuntuivat kuitenkin näitä novelleja lukiessa olevan varsin hyvin hallinnassa ja neuroositkin alkoivat näyttää kohtuuden rajoissa pysyviltä. Koistisen novellikokoelman hahmot ovat eksyneitä, ahdistuneita ja sosiaalisesti kyvyttömiä nykymiehiä, joista monet ovat tavalla tai toisella putoamassa yhteiskunnan tai sosiaalisen elämän kelkasta. Surkuhupaisiin henkilöihin suhtautuu kuitenkin myötätunnolla (joskin ajoittain myös -häpeällä), sillä eivät he pahaa tarkoita, kunhan eivät oikein osaa olla. Välillä miettii myös normaalin käsitettä, sitä miten ihmiset määrittelevät, että jokin asia on ns. normaalia ja tavoiteltavaa elämässä. Monet omalla alallaan erityisen taitavat ihmiset ovat sosiaalisesti kömpelöitä ja historia tuntee monia erakoituneita suurmiehiä. Mikä oikeus meillä on tuomita heidät kummallisiksi ja naureskella? Jos välttelee ihmisille puhumista tai haluaa purkaa elämässään kertyneitä paineita pukeutumalla lehmäksi kontaten navetassa tai etsiä nautintoa krapulapäivästä varjellen Australian muotoista pölyä lattialla, onko sitä sitten tarpeen päivitellä. Jonkinlaista kuvaa nykyelämän erilaisista puolista, niistä jotka eivät ehkä usein tule esiin, kirja selvästi pyrkii esittelemään.

Teoksen katse on väistämättä miehinen, kun näkökulma- ja päähenkilöt ovat heitä. Helpoksi vertailukohdaksi nousee viimevuotinen Jan Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia, jonka katse kohdistui seksuaalisuuteen ja sen toteutumiseen nykymaailmassamme. Koistisen kokoelmassa kerronnallista variaatiota on vähemmän ja teos on luettavissa nimenomaan kokoelmana, joka on enemmän kuin yksittäisten novellien summa. Toisaalta tästä puuttuivat kaikkein hykerryttävimmät huiput, joita Forsströmin teos tarjosi runsaammin. Koistisen tyyli on läpi teoksen hyvin tiivistä ja pyrkii esittämään asiansa ytimekkäästi, mutta kieli on myös rikasta ja tekstiä elävöitetään erityisesti vertauksin. Kirjan huumori on pääasiassa tummasävyisen ironista, ja monta kertaa lukiessa naurahdin esim. napakan dialogin parissa.
"Pahvilautanen pyöri ja kallistui, näytti jo jäävän hyllyn reunalle tasapainoon, mutta kippasi yli laidan. Meetvurstinpala putosi lautaselta Australian muotoisen pölyn päälle. Koira nuolaisi sen ja pölyn suuhunsa. Mannerström kaivoi jalat lootusasennosta.
    Voi vittu, sun koiras veti naamaan Australian muotoisen pölyn.
    Ei kestä kiittää viiskymppii riittää.
    Hä?
    Siivouspalvelusta. No oisit vittu laminoinu sen pölys."

Kokoelma alkaa tehokkaasti mainiolla novellilla sosiaalisesti rajoittuneesta pörssivelhosta, joka päätyy luokkakokoukseen. Niin myötätuntoa kuin -häpeääkin keskushenkilöään kohtaan herättävän tekstin jälkeen tarkastellaan mm. pyörätuolissa istuvan pojan yläasteen päättäjäisiä ja iäkkään miehen tuskailua pankkiasioinnin kanssa, kun puhelimeen vastaakin automaatti, eikä enää voi soittaa tutuksi tulleelle, senioriasiakkaisiin erikoistuneelle Ullalle. Kohdataan myös lääkäriaseman omistaja, joka on nettipalstalta löytänyt miehen esittämään kanssaan roolileikkiä: hänestä tehdään Serafiina-niminen kyyttöneiti ruskeaksi maalattuna ja maitotäytteisine muoviutareineen. Aiheiden ja näkökulmien kirjo on kymmenen novellin kokoelmassa lopulta laaja. Kuten lähes kaikissa novellikokoelmissa, tässäkin oli pari läpilukutekstiä, joista ei itselle mitään erityistä jäänyt mieleen. Teoskokonaisuus kuitenkin nousee ehdottomasti hyväksi.

Koistisen kokoelmaa voi lämpimästi suositella modernin, realistisen novellin ystäville. Tyyliin sopien kokoelmaan oli jätetty hieman rosoa ja uskoisin, että kirjavinkkarit lisäävät tämän mieluusti suosittelupakettiin nuorille miehille, joiden lukemisesta toistuvasti ollaan kovin huolissaan. Eikä toki ole mitään syytä, miksei tämä muillekin sukupuolille sopisi luettavaksi. Teemoista erityisesti liikuntavammaisen nuoren elämää ja digitalisoituvan yhteiskunnan kelkasta putoamista käsitellään novelleissa mielestäni tuoreella tavalla. Myös lopussa oleva niminovelli on vahva ja tuntuu monenlaisin merkityksin kyllästetyltä.

***

Nipvet-blogin novellihaaste 2 sisältää uuden haaste-elementin, peukutuksen, jonka tarkoituksena on nostaa esiin kokoelmasta yksittäisiä novelleja painottamalla niiden eri osa-alueita. Peukutan tästä kokoelmasta novellia "Minä en tiedä mitä terveiset ovat", jolla teos alkaa. Peukutuksen kohteena on henkilöhahmo, 34-vuotias Eerik, jonka kompleksisuuden voi tiivistää siihen, että hän luokkakokouksessa tokaisee: "Minulla ei ole lapsia kun en ole ollut sukupuoliyhteydessä". Monessa muussakin kohdassa novellin minäkertojan kuvaus saa suorastaan kiemurtelemaan  taitavaa nahkoihin hyppäämistä kirjoittajalta.

Olen nyt lukenut novellihaaste 2:een 44 novellia.

Mies joka laski miljardiin muissa blogeissa: Lukuisa, Hannan kirjokansi, Liukkonen, Juha Siro

lauantai 19. elokuuta 2017

Arundhati Roy - Joutavuuksien jumala

Arundhati Roy  Joutavuuksien jumala (Otava 1997), alkuteos The God of Small Things (1997). Suomeksi kääntänyt Hanna Tarkka.

"Joskus kun Ammu kuunteli radiosta rakastamiaan lauluja, jokin liikahti hänessä. Ihon alle levisi virtaava jomotus, ja hän astui ulos maailmasta kuin velho, paremmille ja onnellisemmille asuinsijoille. Sellaisina päivinä hän oli jotenkin levoton ja kesytön. Aivan kuin hän olisi siirtänyt hetkeksi sivuun äitiyden ja avioeron edellyttämän moraalin. Hänen käyntinsäkin muuttui tavanomaisesta äidinkävelystä toiseksi, villimmäksi. Hän pani hiuksiinsa kukkia ja kätki silmiinsä maagisia salaisuuksia."
Intialaisen Arundhati Royn esikoisromaani Joutavuuksien jumala oli ilmestyttyään parikymmentä vuotta sitten valtava kirjallinen tapaus. Teos sai Booker-palkinnon ja se tuntuu olleen sukupolvikokemus monille suomalaislukijoillekin, jotka tarttuivat teokseen tuolloin ja kokivat jotakin aivan uudenlaista. Erityisesti Royn kielenkäyttö teoksessa tuntui silmiini somessa osuneiden kommenttien perusteella vaikuttaneen kovasti. Nyt kun kirjailijan toinen romaani Äärimmäisen onnen ministeriö on ilmestynyt suomeksikin, oli hyvä aika tarttua itsekin ensin tähän esikoiseen, jonka joskus olen poiminut kirjaston kirjavaihtopisteestä omaan hyllyyni.

Romaanin kerrotaan takakannessa olevan hiljalleen avautuva intialainen perhetarina, ja loppu käytetystä kuvailusta on hyvin abstraktia. Ainakin lukiessa pääsi aloittamaan suht puhtaalta pöydältä, vaikka odotukset yleisesti olivat kovat. Tarinan keskiössä on kiehtovaan tapaan kaksospari Estha ja Rahel, "erimunaiset", kuten tekstissä usein todetaan. Heidän perheeseensä kuuluvat äiti Ammu, isoäiti Mammachi, isotäti Baby Kochamma ja eno Chacko. Tapahtumat liikkuvat eri aikatasoissa, mutta suurin osa sijoittuu parin viikon ajanjaksolle, jolloin kaksoset ovat noin 7-vuotiaita ja perheen vieraaksi saapuvat Chackon ex-vaimo Margaret Kochamma ja tytär Sophie Mol. Tapahtumat saavat lopulta traagisia käänteitä, eikä perhe niiden jälkeen ole lähellekään entisensä. Tunnelmasta huokuu alkusivuilta asti lohduttomuutta. Intialainen kulttuuri on kirjoitettu teoksen kerronnan sisään vahvasti, ja olennaiseksi nousee maan kastijärjestelmän erottelevuus, mutta osoittelematta ja alleviivaamatta.

Teoksen kielenkäytössä on jännittävää, hyvin toteutettua lapsenomaisuutta, mikä usein nousee Esthan ja Rahelin sanaleikittelyistä ja heidän ajattelunsa kuvauksesta. Kaksosten luoma oma kielellinen maailma on esitetty kirjassa uskottavasti. Samalla salaperäistä uhan tunnetta ja äkillisiä, yllättäviä asioita viskellään lukijan eteen lyhyin lausein. Lauserytmi ei ainakaan suomennoksessa ole tyypillisin, vaan etenee välillä nykivästi tapahtumia luetellen. Riimittelyä, lauluja ja kielikikkailua on siinä määrin, että voin vain ihmetellä kääntäjän urakkaa ja sitä, miten hän on tällaisesta teoksesta näin kunnialla selvinnyt. Monessa kohtaa lukiessa heräsi kiinnostus alkuteoksen lukemiseen, että miten mikäkin asia on siinä toteutettu. Kirjailijan vahvat vertauskuvat eivät ole tavanomaisimpia, vaan sopivan yllätyksellisiä. Myös ylevä ja alhainen sekoittuvat tarkan aistivoimaisessa kuvauksessa monesti.
"Ennen valkoisten pilarien kannattamat lahot niskahirret olivat notkolla keskeltä niin, että siihen jäi iso, haukotteleva aukko. Historia-aukko. Maailmankaikkeudessa ammottava historian muotoinen aukko, josta äänettömien lepakoiden tiheät pilvet kohosivat illanhämyssä kuin tehtaanpiipun savu ja liihottivat yöhön.   Lepakot nukkuivat kaiken päivää. Peittivät katon kuin talja. Ja roiskivat lattioille paskaa."
Jotenkin en onnistunut rakastumaan tähän, en hullaantumaan siihen tapaan mitä odotin ylistävien kommenttien perusteella. Odotukseni pääsivät siis liiallisiksi. Luulen, että jos olisin vanhempi ja lukenut tämän nuorena aikuisena kirjan ilmestymisaikaan, olisin ollut yhtä innoissani kuin lukijat silloin. Taidan olla hemmoteltu, sillä viime vuosina on julkaistu paljon kerronnan kanssa rohkeasti kokeilevia, tyylinsä silti linjakkaina säilyttäneitä ja taiturimaisesti kirjoitettuja kaunokirjallisia teoksia. Tällaisia teoksia on ilmestynyt myös Suomessa, ja ne ovat vavahduttaneet ja vaikuttaneet (mm. Laura Lindstedtin Oneiron, Sinikka Vuolan Replika). Kerronnallinen uudistaminen, kokeilut, kielen mahdollisuuksien kartoittaminen ja maagiset elementit rikastavat nykyään entistä enemmän kaunokirjallisuuden lajeja, ja hyvä niin.

Erityisesti maansa kulttuurin kuvaajana Royn teos on ollut länsimaissa harvinainen menestys ja tuonut näkyville paljon sellaista, joka olisi jäänyt monilta tietämättä. Itsekin koen oppineeni asioita, vaikka kaunokirjallisuuden perimmäinen tarkoitus ei olekaan täsmällisen tiedon välittäminen olosuhteista ja kulttuurihistoriasta; se tehtävä jää tietokirjallisuudelle. Olennaista on, että Joutavuuksien jumala on syvästi inhimillinen tarina, ja teoksen juonen olennaisina rakennuspalikoina ovat universaalit teemat: kielletyt rakkaudet ja suvaitsemattomuus. Ruumiillistakin rakkautta Roy puolustaa, mikä näkyy erityisesti kirjan lopussa. Laitoin lukemisen aikana Äärimmäisen onnen ministeriön myös varaukseen  sen tyyliä on kuvattu erilaiseksi, ja kiinnostaa, millaiseksi kertojaksi Roy on parinkymmen vuoden aikana kypsynyt. Kirjallisia julkaisuja häneltä on toki välissä ilmestynyt useitakin, mutta ne edustavat tietokirjallisuutta, mm. esseitä sosiaalisista kysymyksistä.

Muissa blogeissa: mm. Kannesta kanteen, Kirsin Book Club, Kirjavinkit ja muita löytyy Googlella

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Selja Ahava - Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava  Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017)
Ennakkokappale kustantajalta

"Kuka on sanonut, että miehen kuuluu ropista muttereita ja harrastaa sotahistoriaa? En minä ainakaan. Ei minua ole koskaan kiinnostanut sellainen miehisyys. Ja täällä minä silti huudan ja heristelen työkaluja, laitan ne todistamaan puolestani, olen kuin juuri niiden menettäminen tekisi eniten kipeää."
Ensin panin merkille, miten Selja Ahavan kolmas romaani Ennen kuin mieheni katoaa ilmestyi nopealla aikataululla siihen nähden, että edellisten kirjojen välillä oli viisi vuotta. Finlandia-ehdokkaana ollut ja EU:n kirjallisuuspalkinnnon saanut Taivaalta tippuvat asiat ilmestyi keväällä 2015. Uudesta romaanista luin kustantajan esittelytekstin ja totesin, että jääpä abstraktiksi, mutta kiinnostavaa. En osannut arvata. Kirjabloggaajatapaamisessa muutamaa päivää ennen kuin ennakkokappaleen julkaisu- ja arvostelupäivä koitti, kuulin mistä kirja kertoo. Onneksi en syönyt tai juonut mitään sillä hetkellä, olisin saattanut vetää henkeen. Kirja lojui pöydällä, syynäsin takakannen läpi uudestaan ja totesin: tietysti. Romaaniin tarttuminen sekä kiinnosti että pelotti. Aiheen käsittelyssä voi mennä metsään niin helposti ja lujaa, että pensaikot ja puut vain ryskyvät. Tuli lehtijuttuja HS:n kuukausiliitteessä ja Aamulehdessä. Kyseessä on avainromaani tekijän omasta näkökulmasta, siitä kun hänen puolisonsa, miehensä, ilmoitti että on aina halunnut olla nainen.

Jossakin tähän mennessä ilmestyneistä lehtikritiikeistä (en ole lukenut, koska pyrin yleensä välttämään niitä ennen kuin olen blogannut kirjasta itse) oli sanottu, että puolison näkökulma transsukupuolisuuteen on aivan uusi aihe kirjallisuudessa. Keskustelin aihetta ja siitä kirjoitettua kirjallisuutta tuntevan ystäväni kanssa, ja hän totesi ettei se pidä paikkaansa, koska aiemmin suuri osa aihetta käsitelleistä kirjoista maailmalla oli juuri puolisoiden ja muiden läheisten paljastuskirjoja, ja vasta viime vuosina transihmisten omat äänet ovat alkaneet päästä esille. Ehkä arvostelija puhui kotimaisesta kirjallisuudesta, mutta se olisi siinä mielessä hölmöä, että teemasta on Suomessa julkaistu vasta muutama romaani ylipäätään, juuri minkäänlaista traditiota ei vielä ole. Nyt voi siis lakata puhumasta siitä, että tämä olisi erityisen uniikki näkökulma, koska englanninkieliseen maailmaan katsoessa selviää nopeasti, ettei ole. Tietoa löytyy esim. tästä linkistä.

Alkuasetelmissa ennen kirjaan tarttumista ehtivät korostua ulkokirjalliset seikat varsin vahvasti. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen lukukokemukseni olisi ollut, jos olisin ehtinyt tarttua kirjaan tietäen vain sen, mitä takakansitekstissä lukee, mutta se jää spekulaatioksi. Romaani alkaa Kolumbuksesta, hänen matkastaan kohti maanosaa jonka hän luuli olevan Intia. Kuvaus on kaunista, Ahavan edellisestä romaanista tuttua ja pakottoman tuntuisten hienojen vertausten kirjomaa. Seuraavassa osiossa ollaan aamukahvilla, ja kirjan naiskertoja kuulee miehensä vetävän henkeä ja sanovan: "Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen." Ensireaktio on kehu rohkeudesta, sen jälkeen mieleen jysähtää kysymyksiä: "Mitä hän haluaa?" Teos etenee fragmentin kaltaisina lyhyinä kappaleina ja kohtauksina vuorotellen tarinaa Kolumbuksen matkoista ja kertojan puolison muutoksesta, joka tuntuu sekoittavan koko maailman. Tuntemukset ovat ristiriitaisia: samalla kun kertojan elämä ja menneisyys alkavat muuttua tuntemattomiksi ja epävarmoiksi, hän näkee puolisonsa puhkeavan kukkaan tämän alkaessa elää ilmentäen sukupuolta, jonka kokee itselleen oikeaksi.

Naisen on alettava kirjata menetystään ylös, sillä näyttää selvältä, että miehensä hän menettää, tai ainakin käsitteen miehestä joka hänellä oli. Tässä romaani vertautuu vahvasti Taivaalta tippuviin asioihin, jossa äitinsä onnettomuudessa menettänyt pieni tyttö kokosi äitiä muistoistaan, ettei unohtaisi. Välillä kerronta pysähtyy sivuihin, joihin on siroteltu isoilla kirjaimilla sanoja, asioita ja nimiä, jotka kertoja on menettänyt. Sama tapahtuu myös Kolumbuksen tarinassa, sillä tämän ajatellaan menettäneen nimet, joita antoi paikoille; niitä ei myöhemmin käytetty, koska Kolumbus oli maanosan verran väärässä. Samalla tavoin kertoja kokee olleensa väärässä: hän oli rakastunut mieheen, jota ei oikeasti ollut. Sitä ajatusta hän ei pysty hyväksymään. Siispä puoliso on kirjattava ylös tapoja, ajatuksia ja ruumiinosia myöten. Kertojan on hankala päästää irti kumppaninsa miesruumiillisista ominaisuuksista, ja hän jopa sanoo korjausprosessin läpikäyneelle, siinä vaiheessa jo entiselle puolisolleen: "Sinusta törröttää minun mieheni ruumiin palasia", ja minusta toisen on täysin oikeutettua vastata, ettei tuollaista tarvitse kuunnella. Teoksessa kuvatut reaktiot ovat ymmärrettäviä, mutta melko pahalta ne tuntuvat toista osapuolta ajatellen, kun loppupuolella kuvataan riitoja ja kertojan ajatuksia entiselle puolisolleen tehtävistä leikkausoperaatioista. En yksinkertaisesti nähnyt sen tarpeellisuutta.

Ahavan kirjallisesta ilmaisusta teoksessa kielen ja tyylin osalta en löydä kritisoitavaa, vaan kaunokirjallisena tekstinä teos on nautittavaa luettavaa ja etenee vauhdikkaasti  luin puolet kirjasta yhtenä iltana ja toisen puolikkaan seuraavana. Kiinnostavampi kerrontalinjoista oli nykypäivään ja pariskunnan elämään sijoittuva, ja Kolumbusta kuvaavia osuuksia luki välillä hajamielisemmin päästäkseen taas varsinaiseen tarinaan, vaikka väärässä maanosassa seikkaileva löytöretkeilijä vertautuukin symbolisesti vahvalla tavalla kertojan kokemukseen täydentäen sitä ja välillä sekoittuen siihen.
" Siellä oli Intia! Minä tuon teille Intian ja minä aion piru vie pysyä hengissä! Minä olen valtameren suuramiraali ja löytämieni maitten varakuningas, Jumala antoi armossaan minulle tiedon lahjan ja varusti minut merenkäynnin taidoilla, tutustutti minut astronomiaan, geometriaan ja aritmetiikkaan ja antoi tämän käteni piirtää kartan, joka asettaa kaupungit, joet, vuoret, saaret ja satamat paikoilleen. Ja paikoillaan ne ovat!"
Ajatukseni eivät olleet lukemisen päätyttyä ollenkaan yksiselitteisiä. Lukukokemuksessa ja kuvatuissa asioissa oli paljon häiritsevää, mutta samalla kirja on hienosti kirjoitettu kaunokirjallinen teos, jonka lukeminen eteni sujuvasti ja tapahtumien kulku käänteineen kiinnosti läpi kirjan. Kirjailija kertoi, että hän ei olisi tällaista kirjaa halunnut kirjoittaa, vaan se on lähtenyt asioiden käsittelyn pakosta. Nyt on kotimaisessa kirjallisuudessa tullut tällainenkin ääni esiin, mutta toivoisin seuraavan näkyvästi julkaistavan transsukupuolisuutta käsittelevän teoksen olevan meilläkin lopulta transihmisen omaa ääntä.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?, Lukuneuvoja, Luettua elämää, Lukupino, Tuijata, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Kirjamuistikirja, Kirja vieköön, Hemulin kirjahylly, Helmi Kekkonen, Jorma Melleri

maanantai 7. elokuuta 2017

Anni Kytömäki - Kivitasku

Anni Kytömäki  Kivitasku (Gummerus 2017)

"Helena istuu sängylle ja silmäilee menneisyyden raitoja räsymatossa. Kaappikello ja sydän kuulostelevat toisiaan ja vastaavat toistensa sykäyksiin, sitten sydän karkaa edelle. Kellon raksutus tihenee sekin ja ompelee Helenan kiinni pitsiseen päiväpeittoon. Hengitys kohisee korvissa, ompelet ratkeavat, hän säntää pirttiin ja paiskaa kamarin oven kiinni."
Mistä aloitan tämän teoksen kanssa? Takana on lukemisen kokemus, joka haarautuu vyyhtinä kurottaen juurensa kallionkoloihin, karttakirjan toisiinsa kytkeytyviin sinisiin vesiin ja ihmisaivojen hermoratojen arvoituksiin. Ei ole helppoa, mutta yritän. Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta oli valtaisan hieno, minulle ilmestymisvuotensa ykköskirja. Kun huomasin Kivitaskun ilmestyneen, kävin vielä samana päivänä hankkimassa kirjan itselleni. Kun isännöimäni kirjabloggaajien viidennen klassikkohaasteen hommat tulivat valmiiksi, pääsin aloittamaan. Takakansi lupaili jälleen eri aikakausissa ja näkökulmissa kulkevaa tarinaa, joka katsoisi Suomen ja jossain määrin myös itänaapurimme historiaan. Kultarinnassa eteneminen tosin oli varsin kronologista, Kivitaskussa aikatasoja on aluksi kolme toisistaan selvästi eroavaa, ja kahta niistä lähdetään alun jälkeen seuraamaan.

Kytömäen kieli ja kerronta ovat pysyneet samanvahvuisina kuin ennenkin, sen saattoi ilolla todeta heti ensisivuilta. Vavahduttavat kielikuvat, kekseliäät ilmaukset ja ilman häiriötekijöitä soljuva kerronnan eteneminen ovat tallella tehden lukemisesta nautittavaa sivulta toiselle. Harvalta kirjailijalta olisin yhtä ennakkoluulottomasti uskaltanutkaan tarttua yli 600-sivuiseen teokseen. Kirjan juonessa lähdetään aluksi vuonna 1959 seuraamaan 16-vuotiasta, masennuskausien ja maaniseen tapaan toimeliaiden jaksojen vuorottelun kanssa elävää Helenaa. Hänen elämänsä ei tunnu helpolta ja äitikin on huolissaan. Helena muuttaa saareen omistautuakseen harrastuksilleen rauhassa, mutta asustelu katkeaa tulipaloon, jonka jälkeen pitää lähteä "lepäämään" hetkeksi mielisairaalaan. Toinen aikataso sijaitsee nykymaailmassa tapahtuen lähinnä vuonna 2012. Veka taistelee terveydentilansa kanssa ja olisi sairaalahoidon tarpeessa, mutta päättää lähteä suvun mökille Louhurantaan. Kolmas aikataso puolestaan hypähtää pitkälle historiaan, Venäjän puolelle, jossa nuori kirjailija Sergei seisoo teloituslavalla. Kaikki on kuitenkin pelkkää näytöstä, ja Sergei passitetaan vankeuteen. Tapahtuu onnettomuus, joka suo hänelle mahdollisuuden uuteen elämään. Kuten arvella voi, teos kertoo monipolvisen sukutarinan, ja mukana on ihmiselon laaja kirjo etsiskelevästä harhailusta läpi harmaan kiven menevään rakkauteen ja elämän paikoilleen naulitseviin menetyksiin. Tämän enempää juonesta ei tee mieli kertoa. Pohdin juuri vähän aikaa sitten Facebook-ryhmän keskustelussa, ettei juoni ole minulle nykyisin tärkein osa kirjaa eikä monesti juuri ollenkaan olennainen, mutta ihailen kyllä taitavaa juonenpunontaa sitä kohdatessani. Tässä kirjassa ihailu pudotti minut suorastaan polvilleni. Jännitteet pysyvät yllä, kasvavat kliimakseiksi ja langat punotaan yhteen niin, että kiviä ei jätetä kääntämättä (mikä Kivitaskun tarinassa ei jää pelkäksi sanonnaksi). Matto vedetään lukijan alta lopulta parikin kertaa niin, että juuri kun on päässyt horjuen ensimmäisestä kaatumisesta ylös, lentää taas naamalleen. Kirjan loppumisen jälkeen tekee mieli aloittaa uudestaan, mikä näin jykevän tiiliskiven kanssa on minulle poikkeuksellinen tunne.
"Tien savipinta on kohmettunut kovaksi, on helppo kävellä kuten aina silloin kun määränpäätä ei erota pimeästä tai kun sitä ei vielä ole. Välillä pakkanen on säikäyttänyt järven kuoreensa, linnut jatkavat kevättä yölläkin, laulavat yksinäisyyttä loitolle. Äänet helmeilevät ja piukahtelevat tien kummallakin puolella, kaukana huutavat joutsenet. Samaa levottomuutta ne potevat kuin minäkin. Sairauden huppu on pudonnut päälaelta hartioille eikä varjele enää heräävältä maalta."
Jatketaan kielen ja kerronnan parissa vielä tarkemmin. Kuten totesin, kirjailija saa luotua pysäyttävän hienoja kohtia, joiden ääressä teki mieli melkeinpä huokailla. Vanhalta suomen kieleltä kuulostavilla ilmaisuksilla saadaan nykykielen sekaan sopivasti ripoteltuna luotua hyvin tuoreen tuntuisia ilmaisun muotoja. Romaanin loppupuolella mainitaankin Suomen Kansan Vanhat Runot -niminen opus, ja olen melko varma, että kirjailijalla itsellään on myös vastaavanlainen teos inspiraationlähteenä omassa kirjoitustyössään. Tästä kaikesta huolimatta Kytömäen kirjat ovat ensisijaisesti Kertomakirjallisuutta isolla K:lla, kieli palvelee kerrontaa, täydentää sitä, tuo sen lähemmäksi ja tekee asiat käsinkosketeltaviksi. Tähän vaikuttaa Kivitaskussa myös rohkea kerrontaratkaisu, preesensin käyttäminen tapahtumien nykyhetken kuvauksessa. Siitä ollaan varmasti kirjallisuusihmisten parissa montaa mieltä. Minua ei häirinnyt; kiinnitin kyllä huomiota alkusivuilla, mutta sen jälkeen en edes osannut kyseenalaistaa. Tässä teoksessa aikamuotoratkaisu saa pysyttelemään hahmojen rinnalla, näkemään niiden kokemukset kuin kaikki tapahtuisi suoraan edessä. En osaa enää kuvitella kirjaa perinteisessä imperfektimuodossa, se on nyt näin koettu. Symboliikka on Kytömäen esikoisteoksen tavoin Kivitaskussa vahvaa: kalliot, kivet, vesi ja erityisesti järvet. Luonto on osa elämää ja suurta kertomusta saumatta. Kivet näyttelevät tärkeää roolia erityisesti pisimmälle historiaan sijoittuvan tarinalinjan käännekohdissa, joista yksi sai lopulta haukkomaan henkeään ja toi kyyneleet silmiin, enkä edes liioittele reaktiota.

En osaa sanoa tästä tarpeeksi paljoa, ja samalla ajattelin ennen kirjoittamisen aloittamista ettei tästä ehkä pitäisikään, tämä on niin voimalla koettava kirja, jonka maailmasta lukija ottaa oman paikkansa. Sieltä voi seurata aitiopaikalta kertomusta, jossa on niin paljon. Mielen ja ruumiin vapaus, kuten kirjan esittelytekstissäkin todettiin, on sanoma joka tässä vaikuttavassa kertomuksessa koskettavasti näkyy. Ainekset ovat runsaat, mutta niitä on käytetty harkiten, oikeissa paikoissa ja kirjan reittejä myötäillen. Anni Kytömäessä yhdistyvät kirjailijana sekä täsmällisen ja eläväisen kertojan että hurmaavan ja monipuolisen kielenkäyttäjän taidot. Tuloksena on jälleen mitä hienointa romaanitaidetta. Kivitasku jää paikalleen hyllyyni, joskus vielä luettavaksi uudella katseella.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Täällä toisen tähden alla

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Hermann Hesse - Lasihelmipeli (klassikkohaaste)

Hermann Hesse - Lasihelmipeli (Kirjayhtymä 1972), alkuteos Das Glasperlenspiel (1943). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila, runot Elvi Sinervo.

"Knecht kertoi monien vuosien kuluttua eräälle oppilaalleen, että astuessaan ulos talosta hän havaitsi kaupungin ja maailman muuttuneen ja joutuneen lumouksen valtaan paljon enemmän kuin jos se olisi koristautunut lipuilla ja seppeleillä, nauhoilla ja ilotulituksella. Hän oli saanut kutsumuksen, kokenut elämyksen, jota lienee lupa nimittää sakramentiksi: hänelle oli tullut näkyväksi ja kutsuvasti avautunut ihanteiden maailma, jonka hänen nuori mielensä oli siihen asti tuntenut vain kuulopuheista ja hehkuvista unelmista."
Saksalaisen Hermann Hessen (1877-1962) romaani Lasihelmipeli oli ehtinyt kasvaa mielessäni jo myyttisiin mittoihin: Nobel-palkitun tekijänsä pääteos, suurimpien 1900-luvun romaanien listoilla usein mainittu, kuvaustekstinsä mukaan "ajan monumentti" ja teos, jossa tekijä pyrkii "yleismaailmalliseen, lännen ja idän viisauden yhdistävään humanismiin". Ensimmäisen kerran kirja tuli minua vastaan oikeastaan populaarikulttuurissa, sillä Eleanoora Rosenholm -yhtyeen mainiossa Ambulanssikuskitar-kappaleessa lauletaan biisin nimihenkilön sanoin työpäivän päätteeksi: "Tänään luen jonkun kivan kirjan, ajattelin. / Tänään luen Hermann Hessen Lasihelmipelin." Kirjaa lukiessani totesin sanoituksessa olleen rutkasti ironiaa, mikäli lyyrikko on kirjan itse lukenut, nimittäin 540-sivuista opusta ei noin vain lukaista illalla työpäivän jälkeen. Minulla siihen meni noin viikko. Kirja on ensimmäinen lukemani teos Hermann Hessen tuotannosta.

Siinä missä pari päivää sitten postaamani Lähellä villiä sydäntä on naisruumiillisen proosan klassikko, Lasihelmipeli edustaa lähinnä miehistä ajattelua. Tämä yleistys on todella karkea, mutta kirjat perätysten lukeneena koin hypänneeni hyvin erilaiseen maailmaan siirtyessäni toisesta toiseen. Hessen romaanissa keskeiset henkilöt ovat miehiä, jotka käsittelevät omassa suljetussa ympäristössään tieteellisiä kysymyksiä ja vastapainoksi harjoittavat mietiskelyä. Lasihelmipelissä nimenomaan ajattelu ja sen taito ovat erittäin keskeisiä. Näitä lukemiani kahta erilaista klassikkoa puolestaan yhdistää se, että ne tapahtuvat vahvasti sisäisissä maailmoissa. Ympäristön kuvailu ei ole kummassakaan aikaan sidottua, vaan teoksissa kuvaillaan lähinnä luonnon elementtejä. Lasihelmipelin pääasiallinen tapahtumaympäristö Kastalia on "maailmasta" erottautunut yhteisö ja sillä on omat lakinsa ja norminsa, joihin osalliseksi pääsevä vihkiytyy jo hyvin nuoresta pitäen.

Romaani on ulkonaisesti olevinaan päähenkilönsä Josef Knechtin eli "ludi magister Josephus III:n" hieman kömpelösti koottu elämäkerta, jonka perässä ovat lopuksi vielä tämän jälkeenjääneet tekstit sisältäen runoja ja kolme opiskelun yhteydessä kirjoitettua kuvitteellista elämäntarinaa. Kirjan johdanto-osuutena toimii johdatus lasihelmipelin historian pääpiirteisiin. Lasihelmipeli on romaanissa siis estetiikkaan pohjautuva peli, jossa on tarkoitus käydä eri tieteenlajien välistä vuoropuhelua, esimerkiksi yhdistää matemaattisia lakeja musiikin maailmaan ja tavoitella vertauskuvallisesti täydellisyyttä, "ylevää alkemiaa", ja samalla pelissä on henkinen puoli, jossa pyritään lähestymään sisäisesti yhtenäistä henkeä, jumaluutta. Vaikka kirjassa kuvataan lasihelmipelin olemusta kymmeniä sivuja, tämän konkreettisemmalle tasolle pelitapahtumien kulusta ei päästä. Keskiössä on Josef Knechtin elämäntarina tavallisesta koululaisesta valiokoulun oppilaaksi ja sitä kautta myöhemmin pääsy veljeskuntaan ja unelmoituun lasihelmipelimestarin virkaan. Knecht kokee lapsena suuren "heräämisen" musiikin parissa vanhan musiikkimestarin soittaessa fuugaa, minkä jälkeen hänet hyväksytään valiokouluun. Lasihelmipeli on kertojan mukaan syntynyt aikanaan kauhistellun ja paheksutun "sarjalukemistojen aikakauden" jälkeen vastavoimaksi, joka sai ihmiset takaisin henkisen kehittymisen pariin. Johdannon kuvauksen perusteella sarjalukemistolla tarkoitetaan jonkinlaisia juoruja ja mm. sanaristikoita (!) sisältäviä aikakauslehtiä. Huvittaa ajatellakin, mitä vuonna 1962 kuollut Hesse olisi kirjoittanut, jos olisi elänyt Big Brotherin ja Temptation Islandin kaltaisten tosi tv -ohjelmien aikakaudella...
"Lisäksi näyttää sarjalukemiston käsitteeseen kuuluneet eräitä pelejä, joihin lukijoita kannustettiin ja joilla aktivoitiin heidän kokoon haalimiaan ylenmääräisiä hajatietoja, kuten käy ilmi pitkästä selostuksesta, jonka Ziegenhalss on laatinut aiheesta 'ristisana-arvoitukset'. Tuhannet ihmiset, joista useimmat tekivät raskasta työtä ja viettivät rasittavaa elämää, istuivat tuolloin vapaahetkinään kumartuneina ruudukkojen puoleen, joita he tiettyjen sääntöjen mukaan täyttivät kirjaimilla."
Yksi romaanin johtavista teemoista on ero ajattelunsa pitkälle kehittäneen ja tieteeseen tarkasti syventyneen intellektuellin Kastalian ja sen ulkopuolisen, pelkästään "maailmaksi" kutsutun elämänpiirin välillä. Kastalialaiset elävät siveyslupauksen alla, eivät osallistu politiikkaan eivätkä pidä esimerkiksi historiaa oikeana tieteenä. Josef Knechtiä kuitenkin kiinnostaa alusta lähtien jollakin tasolla myös ulkona tapahtuva maailma, ja Knecht joutuu puolustamaan elinpiiriään Kastaliaa sitä vastaan, kun maineikkaan sukunsa ansiosta Kastaliaan oppilaaksi päässeen Plinio Designorin väitteet ulkomaailman paremmuudesta ja Kastalian sulkeutuneesta sisäänpäinkääntyneisyydestä tarvitsevat vastaväittelijän. Myöhemmin Knecht kokee toisenlaisen ajatusmaailman vaikutuksen, kun hänet lähetetään pariksi vuodeksi luostariin. Lopulta Knecht on lasihelmipelimestari, ludi magister, mutta silti hän ei pääse eroon maailmasta, jossa ihmiset elävät erilaisten sääntöjen mukaan, menevät naimisin, perustavat perheitä, osallistuvat yhteiskunnan toimintaan sen kaikilla osa-alueilla. En olisi ehkä tullut näin moniulotteisesti kiinnittäneeksi huomiota ns. maailmallisen ja sulkeutuneen tiedekeskeisen väliseen rajankäyntiin ja tasapainotteluun kirjassa, ellen olisi käynyt viime viikolla isäni luona, jolloin hän huomasi, että olin lukemassa Hesseä. Hän oli itse lukenut 70-luvulla nuorena Arosuden, Siddharthan ja Lasihelmipelin, ja isäni mukaan samaa rajankäyntiä eri maailmankatsomusten välillä käydään myös Arosudessa ja Siddharthassa, mutta Lasihelmipeliä hän piti Hessen parhaana. Paljon kirjan sisällöstä koen tiivistyvän hienoon lauseeseen: "Heräämisten sarja oli samalla joukko toisiaan seuraavia eroja."

Teoksen kerronnan seuraaminen vaatii keskittymistä, kun ajattelu ja pitkälle pohditut näkemykset korostuvat. Jouduin palaamaan takaisin useita kertoja, koska olin huomannut mieleni harhailleen, enkä pysynyt tekstissä kuvattujen mietteiden perässä tarpeeksi. Kirjan kieli on suoraa mutta silti hyvin kaunokirjallista. Rönsyjä ei kielellisesti ole, vaan lauseet ovat kirkkauteen pyrkiviä ajatusketjuja, jotka muodostavat usein pitkiä mutta erittäin sujuvia virkkeitä johdattaessaan lukijaa oivallusten äärelle. Hessen voi selkeästi huomata olevan laajasti eri aikojen ja kulttuurien viisautta tunteva näkijä. Joskus hän minusta sortui pitemmissä pohdinnoissaan jaaritteluun, mutta se ei kirjassa ollut merkittävä ongelma.
"Varustautumisesta tulee kenties kuitenkin pian jälleen tärkein rahoituskohde, kenraalit koroavat parlamentissa johtoasemaan, ja jos kansa joutuu valitsemaan joko Kastalian uhraamisen tai sodan ja tuhoutumisen vaaran, tiedämme kumpaa se äänestää. Silloin pääsee myös heti valtaan sodan ideologia, joka ennen kaikkea kietoo pauloihinsa nuorison, iskusanojen hallitsema maailmankatsomus, jonka mukaan oppineilla ja tieteillä, latinalla ja matematiikalla, sivistyksellä ja hengen kehittämisellä on elinoikeus vain sikäli kuin niitä voidaan käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin."
Lasihelmipeli on vaativa, mieltä kiihdyttävä ja pääsyn oivallusten äärelle tarjoava lukukokemus. Ajattomuudessaan ja eri ajattelumallien yhdistelyssään se on selkeästi klassikon aseman ansainnut. Kielellistä uudistamista ja kokeilua se ei juuri tarjoa, ja runollisuuttakin on lähinnä loppupäässä esitellyissä Knechtin runoissa, mutta kerronnan selkeys ja tarkkuus ovat tasoa, jota Nobel-kirjailijalta voi edellyttääkin. Jos haluaa päästä pohtimaan syvällisesti musiikkia, estetiikkaa, tieteellistä maailmankuvaa ja idän viisautta läntisessä kontekstissa, kannattaa tätä peliä ehdottomasti kokeilla. Kirjoitusajankohta, eli 1930-luku ja toinen maailmansota, näkyy romaanin pohdintojen taustalla, ja erilaisten maailmankatsomusten törmäyksiin suhtautumisessa kirja tarjoaa välineitä monien kohtien tuntuessa ajankohtaisilta juuri nykypäivän maailmassa.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 5 - kooste


Kirjabloggaajien klassikkohaasteen viidennelle kierrokselle ilmoittautui laskujeni mukaan 42 bloggaajaa. Haastekierroksen postauspäivä on 31. heinäkuuta. Tähän koostepostaukseen kommentoineiden bloggaajien lukemista teoksista kootaan lista klassikoista, jotka selätettiin klassikkohaasteen tällä kierroksella. Klassikkohaasteen seuraavan kierroksen vetää Heidi Dysphoria-blogista!

Somessa voi haastepostaustaan jakaessa käyttää tunnisteita #klassikkohaaste tai #klassikkohaaste5.

Luetut kirjat (32 blogia ja 31 uutta luettua klassikkoa):

Juhani Aho: Siihen aikaan kun isä lampun osti - Kaikkea kirjasta
Juhani Aho: Yksin - Kirjakaapin kummitus
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani & Jean Rhys: Siintää Sargassomeri - Lumiomena
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan - Kaikkia värejä
Edgar Rice Burroughs: Apinoiden Tarzan - Bibliofiilin päiväunia
Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies - Kirjaluotsi
Minna Canth: Kauppa-Lopo - Kartanon kruunaamaton lukija
Robert W. Chambers: Keltainen kuningas - Taikakirjaimet
Joseph Conrad: Pimeyden sydän - Kirsin Book Club
Charles Dickens: David Copperfield - Orfeuksen kääntöpiiri
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia - Oksan hyllyltä
John Galsworthy: Omenapuu - Tuijata
Hermann Hesse: Lasihelmipeli - Tekstiluola
Victor Hugo: Kurjat - Kirjavarkaan tunnustuksia
Henry James: Naisen muotokuva - Luettua elämää
Tove Jansson: Näkymätön lapsi - Yöpöydän kirjat
Maria Jotuni: Arkielämää - Tarukirja
Maria Jotuni: Huojuva talo - Evarian kirjahylly
Maria Jotuni: Huojuva talo - Täysien sivujen nautinto
Aino Kallas: Novelleja - Reader, why did I marry him?
Aino Kallas: Sudenmorsian - Tuntematon lukija
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia - Kirjojen elämänmullistava taika
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys - Kulttuuri kukoistaa
Aila Meriluoto: Peter Peter - Kirjasähkökäyrä
George Orwell: Eläinten vallankumous - Dysphoria
Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle - Hyönteisdokumentti
Marcel Proust: Du côté de chez Swann - Ja kaikkea muuta
F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus - Kirjan pauloissa
John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä - Matkalla mikä-mikä-maahan
Anni Swan: Ollin oppivuodet - Kirjakaapin avain
Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin - Kirjamatkat
Gabrielle Wittkop: Nekrofilen - Klassikkojen lumoissa

Kiitokset haasteeseen osallistuneille, pidetään klassikot arvossaan kirjablogeissa jatkossakin!

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Clarice Lispector - Lähellä villiä sydäntä

Clarice Lispector - Lähellä villiä sydäntä (Teos 2008), alkuteos Perto do coracção selvagem (1943). Suomeksi kääntänyt Tarja Härkönen.


"Hän oli vähän kuumeinen, kyllä. Jos syntiä oli olemassa, hän oli tehnyt syntiä. Koko hänen elämänsä oli ollut erehdystä, hän oli turha. Missä oli äänen nainen? Missä olivat naiset jotka olivat vain sukupuolensa? Ja jatko sille minkä hän oli aloittanut pikkutyttönä? Hän oli kyllä vähän kuumeinen. Seurausta päivistä jolloin hän vaelteli puolelta toiselle inhoten ja rakastaen tuhat kertaa samoja asioita. Päivistä jotka hän vietti pimeydessä ja hiljaisuudessa pienten tähtien loistaessa korkeudessa."
Brasilialainen Clarice Lispector (19201977) pomppasi eräässä vaiheessa korkealle lukulistalleni. Portugalinkielistä kirjallisuutta Etelä-Amerikasta ei ole sattunut luettavaksi usein, ja Lispectoria ovat kehuneet tai kuvailleet vaikuttajakseen monet arvostamani nykykirjailijat.  Yhtenä tärkeänä syynä mielenkiinnolle oli se, että Lispectoria on monesti kuvattu esimerkkinä naiskirjoituksesta, josta kiinnostuin tyylilajina kovasti luettuani Nuoresta Voimasta Aura Sevónin artikkelin liittyen Maaria Päivisen teoksiin, joista olen pitänyt valtavan paljon (ks. bloggaukseni Kellarista). Samasta syystä yöpöydälläni on tällä hetkellä myös Marguerite Durasia, jota on myös pitänyt lukea iät ja ajat... (Voisinko vain sulkeutua johonkin mökkiin vaikkapa vuodeksi lukemaan kaikki menneisyydessä ilmestyneet kiinnostavat kirjat?! Okei, siltikään ei ehtisi kaikkea.) Olisin halunnut Lispectorilta luettavaksi Passion, mutta siitä olivat kaikki lähistön kappaleet lainassa, joten päädyin kärsimättömänä hänen esikoisromaaniinsa Lähellä villiä sydäntä.

Naiskirjoitus on määritelmän mukaisesti naisruumiin ja naisen erilaisuuden kirjoittumista kieleen ja tekstiin. Käsitettä ennakoi jo Virginia Woolf, joka kirjoitti muodoltaan elastisemmasta ja äärimmäisyyksiin venymään kykenevästä feminiinisestä lauseesta. Monet feministitutkijat ovat sitä mieltä, että naiskirjoitus voisi mahdollistaa vapautumisen alisteisuudesta ja samalla fantasian ja mielihyvän voiton. Clarice Lispectorin teksti esikoisromaanissaan sopii hyvin näihin määritelmiin. Lauseet eivät ole perinteisiä tai noudata tiukkoja kielioppisääntöjä, vaan ne muodostavat välillä hyvin pitkiksi polveilevia virkkeitä, välillä taas katkeavat erikoisesti ja tavalla, jota ei taatusti voisi kirjoittajakoulutuksissa ensimmäiseksi suositella (ellei ole erittäin johdonmukainen tyylissään ja tiedä tarkkaan mitä on tekemässä). Suomentaja Tarja Härkönen toteaa jälkisanoissaan joutuneensa muokkaamaan kieltä lauseopillisista erikoisuuksista luettavuuden suuntaan voimatta olla uskollinen Lispectorin epätavalliselle syntaksille ja pilkutukselle. Epätavalliset ratkaisut, jotka portugalin kielessä on ollut mahdollista tehdä, eivät Härkösen mukaan toimisi suomeksi vaan vaikuttaisivat kääntäjän kömpelyydeltä. Suomennos on selvästi harkittua työtä ja tuo hienosti esiin Lispectorin kielellisen omaperäisyyden, lyyrisyyden ja vahvat kielikuvat. Naisruumiillisuus ja naiseus eivät ole alleviivattuja, vaan ne näytetään tunteiden, miljöön, esineiden, keskusteluiden ja tekojen kautta. "Näytä, älä kerro"-säännön esimerkkinä teoksen kerrontaa siis voisi kirjoittajakoulutuksissakin ehdottomasti suositella. Teksti on sekä ympäristöä havainnoivan visuaalista että syvälle mieleen katsovaa.
"Tuli yö, ja hän yhä vain hengitti samaa hedelmätöntä rytmiä. Mutta kun aamu lempeästi valaisi huoneen, asiat ilmestyivät raikkaina varjoista, ja maatessaan siinä lakanoiden välissä hän tunsi uuden aamun vihjaavan itsestään ja avasi silmänsä. Hän nousi istumaan sängylle. Hänen sisällään tuntui siltä kuin kuolemaa ei olisikaan, aivan kuin rakkaus voisi sulattaa sen, aivan kuin ikuisuus tarkoittaisi uudistumista."
Kirjan kehitystarinamainen juoni ulkoisine tapahtumineen on kuvailtavissa muutamalla lauseella, minkä suomentaja Härkönen jälkisanoissa tekeekin. Päähenkilö Joanan kasvua seurataan hänen lapsuudestaan lähtien, ja lopulta hän on naimisissa keskellä kolmiodraamaa ja tarinan kulminaatiopisteessä tapaa miehensä rakastajattaren. Jos olet siis juoniromaanin ystävä, kannattanee jättää tämä hyllyyn. Lispector kuvaa kaikkitietävää kertojaa käyttäen päähenkilönsä (välillä myös hänen miehensä Otávion ja tämän entisen kihlatun, sittemmin rakastajattaren Lidian) ajatuksia, tuntemuksia ja liikkeitä. Kerronta on vuolasta ja rikassanastoista. Teoksen sisältämä ajattelu on niin pitkälle kehittynyttä, että on hämmästyttävää, miten kirjailija on ollut teoksen ilmestyessä vasta 23-vuotias (Lispector on väittänyt itseään myös nuoremmaksi kuin oli, mutta ilmeisesti 1920 on hänen oikea syntymävuotensa). Teksti ei ole mitään innostuneen naiivia filosofoinnin yrittämistä, vaan selkeitä ajatusketjuja, joita lukija pyörittelee päässään vaikuttuen.
"Tosin eilen mieleeni tuli yhtäkkiä luokassa kesken tunnin, lähes tyhjästä: liike selittää muodon. Siinä on selvä täydellisen idea, se yhtäkkinen vapaus jota tunsin... Sinä päivänä setäni maatilalla kun putosin jokeen. Sitä ennen olin umpinainen ja läpinäkymätön. Mutta kun nousin pintaan, tuntui kuin olisin syntynyt vedestä."
Clarice Lispectorin esikoisromaani on maailmankirjallisuuden klassikko, jonka runoilija Ledo Ivo sen ilmestyttyä totesi olevan "suurin romaani, jonka nainen on koskaan kirjoittanut portugalin kielellä". Myös nykylukijalle kirja on vahva kokemus kaikessa runollisuudessaan, voimakkaan ruumiillisessa kerronnassaan ja kielen avulla psykologisesti syvältä luotaavassa olemuksessaan, jos sen ajoittain ryöppyävän sanallisen virran viemäksi on valmis tempautumaan. Minä tempauduin mielelläni. Vaikka naiskirjoituksesta ja -ruumiillisuudesta tämän yhteydessä puhutaankin, tekstistä pystyy nauttimaan ja kirjan ajatuksiin uppoutumaan myös miesruumiiseen syntynyt ja siinä viihtyvä.

Muissa blogeissa: Kaisa Reetta T, Merkintöjä, Klassikko viikossa, Nannan kirjakimara, Päivi Kosonen