tiistai 21. marraskuuta 2017

Kaksi hyvää syksyn käännösnovellikokoelmaa

Tässä lyhyt postaus kahdesta syksyn novellikokoelmasta, jotka minun piti jo palauttaa kirjastoon koska niistä oli varauksia (mikä on tietysti positiivista että ihmisiä nämä kirjat kiinnostavat), joten en pysty niistä kertomaan yhtä kattavasti kuin yleensä, koska niteet eivät enää ole käsissäni! Siispä tämä jää nyt muistinvaraiseksi bloggaamiseksi ilman esim. sitaatteja, mutta haluan nämä kirjat tuoda blogissani esiin, koska ne olivat hyviä ja tahdon tukea novelleja  erityisesti niiden kääntäminen on hieno kulttuuriteko aina.


Zinaida Lindén  Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017), alkuteos Valenciana (2016). Suomeksi kääntänyt Jaana Nikula.

Zinaida Lindénin teosta Rakkaus kolmeen appelsiiniin luin matkakirjana kun rantalomailin lokakuussa, ja se toimi juuri siinä hetkessä mainiosti. Kirjan novellit nimittäin sijoittuvat eri maihin ja kulttuureihin, niissä tehdään matkoja toiselle puolelle maapalloa ja siirrytään myös kulttuuristen rajojen yli, mikä ei useinkaan ole yksinkertaista.

Eniten mieleeni jäi lopulta kirjan alkukielisen version niminovelli, jossa suomalaismies perheineen on matkustanut filippiiniläisen vaimonsa sukulaisten luokse Japaniin. Novellin tapahtumia katsotaan vaimon silmin. Mies ja hänen sisarensa tuntevat olonsa epämukaviksi erilaisessa kulttuurissa, ja matka pitkittyy suunnitellusta paljon, kun tuhkapilvi sulkee Pohjois-Euroopan ilmatilan. Lopulta vaimon sisaren mies yllättäen löytää yhteyden sulkeutuneeseen, hieman surkimusmaisen kuvan itsestään antaneeseen suomalaismieheen, ja he innostuvat yhdessä lähtemään ulos mm. laulamaan karaokea. Islannin tulivuorenpurkauksesta joitakin vuosia sitten syntynyttä, lentoliikenteen laajalti pysäyttänyttä tuhkapilveä käytetään kokoelmassa toisaallakin. Sen symbolinen lataus nykymaailmassa onkin merkittävä, joten ei ihme että kaunokirjailijat meillä ovat siihen tarttuneet.

Lindénin teos on siitä harvinainen, että se on pääpiirteissään hyvän mielen novellikokoelma  usein novellien ominaispiirteisiin kuuluviksi määritellyt uhan ja jopa kauhun tunteet eivät näissä kertomuksissa pääse ahdistamaan lukijaa juuri lainkaan. Vaikka aiheet ovat välillä raskaasti painavia (masennuksesta kuolemansairauteen), niiden käsittelytapa on lempeä. Venäläissyntyinen ja suomenruotsalainen Lindén on kirjoittanut useita, palkintojakin saaneita kaunokirjallisia teoksia. Myös kirjan kielessä näkyy kokeneen tekijän varmuus ja lukijan valppaana pitävä elävyys.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin muissa blogeissa: Annelin kirjoissa, Kosminen K, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kieltenopen kotiblogi, Raijan kirjareppu


Hilary Mantel  Margaret Thatcherin salamurha (Teos 2017), alkuteos The Assassination of Margaret Thatcher (2014). Suomeksi kääntänyt Kaisa Sivenius.

Hilary Mantel on tunnustettu brittikirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon tuplana kotimaansa historiaan sijoittuvista romaaneista Susipalatsi ja Syytettyjen sali. Nämä meriitit varmasti siivittivät sitä, että myös tiivis novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha julkaistiin Teoksen Baabel-käännöskirjasarjassa, joka on taiteellisilta arvoiltaan hyvin korkeasti profiloitunut. En ole Mantelin romaaneja vielä lukenut, mutta ainakin novellimuodossa hänen kirjallinen taitonsa vakuutti sekä kielen että kerronnan tasoilla.

Kohua asetelmallaan Britanniassa aiheuttanut niminovelli ei lopulta ollut niin radikaali kuin olin olettanut, mutta tunnelmaltaan painostava, trillerimäinen ja iskevä se silti oli. Mieleen jäi myös novelli kirjailijan tekemästä kirjastovierailusta pienelle paikkakunnalle, jossa hän joutuu tekemisiin omituisen ja hieman pelottavankin hotellihenkilökunnan kanssa. Miten aina muuten ne ovat kirjastovierailuja, joille kirjailijat kirjoittavat erikoisia tai kiusallisia tapahtumia? Olen lukenut sellaisen novellin Mantelin lisäksi aiemmin Raija Siekkiseltä, ja myös Leena Krohn tiettävästi on käyttänyt asetelmaa yhden romaaninsa alussa. Mantelin kertomuksissa maailma nyrjähtää usein absurdin, surullisen tai vaarallisen puolelle tavanomaiselta radaltaan.

Jos Lindénin novellikokoelmassa painostavan uhkaavaa tunnelmaa ei useimmiten ollut, Mantelin teoksessa sitä kyllä piisaa, mutta hän taitaa näiden tunnelmien luomisen hyvin. Kokoelman kieli on kauttaaltaan taidokasta osuvine vertauksineen, ja teoksessa on paljon yksityiskohtia, jotka hyvän novellistiikan tavoin jäävät kaihertelemaan jatkaen elämäänsä alitajunnan kerroksissa.

Margaret Thatcherin salamurha muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, KirjavinkitMummo matkalla, Luettua elämää, Opus eka, Tuijata


Näistä novelleista kertyi novellihaaste 2:een 19 novellia lisää, joten olen lukenut haasteeseen nyt 63 novellia. Tällä kertaa en peukuta, koska tuntuu että kaipaisin kirjan käteen analysoidakseni jotakin novellia tarkemmin, mutta nyt kävi näin.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen - Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)

Anni Saastamoinen  Depressiopäiväkirjat (Kosmos 2017)

"Olin saatanan vihainen, väsynyt, itkuinen ja hukassa. En kyennyt toimimaan, en edes nousemaan sängystä, en kohtaamaan maailmaa. Mies huolestui, ystävät huolestuivat. Alkuun mies auttoi parhaansa mukaan, teki ruokaa, peitteli, puhui mukavia. Mutta masennus on niin tiheä verkko, ettei parisuhde pääse siitä läpi. Edes rakkaus ei auta."
Olen seurannut toimittaja Anni Saastamoista Twitterissä jo pitkään, ja sen kautta kuulin ensimmäisen kerran hänen kirjaprojektistaankin. Masennuksestaan avoimesti myös Twitterissä puhunut Saastamoinen kertoo Depressiopäiväkirjat-esikoisteoksessaan masennuksensa koko tarinan, todennäköisistä taustalla vaikuttaneista tekijöistä hoitoon pääsyyn. Teos on rehellinen, selvästi tekijänsä omalla kielellä kerrottu  kuten kustantajan esittelytekstissä todetaan, kirosanoja ja caps lockia ei säästellä. Masennus on siis näkyvillä juuri niin paskamaisena kuin se kokijalleen on. Kirjassa pääsevät rosoineen, tuskastumisineen ja turhautuneine huudahduksineen esille kaikki ne ajatukset, joita elämän hankaloituminen, tunteiden katoaminen voimattomuuden taakse ja hoitoon pääsemisen pulmalliset vaiheet aiheuttavat. Henkilökohtaisten muistelmien lisäksi teos tarjoaa tietopaketteja (joissa on usein lainattu Suomen Mielenterveysseuraa) mm. siitä, minkä tahojen puoleen kääntyä, jos huomaa itse sairastuneensa masennukseen. Kirjassa Saastamoinen suuntaa avoimen terävää kritiikkiä esim. masentuneisuutta mittaavaan testiin, joiden ympäripyöreät vastausvaihtoehdot voivat tarkoittaa suunnilleen mitä vain.

"11.
-     En ole sen ärtyneempi kuin ennenkään
-     Ärsyynnyn aiempaa herkemmin
-     Tunnen, että olen ärtynyt koko ajan
-     Minua eivät enää liikuta asiat, joista aiemmin raivostuin


 Masentuneena elämäni on kuin verkkouutisen kommenttipalsta: järkyttävää epäkoherenttia aggressiivista paskaa, joten kai sitä seilaa jotenkin näiden kaikkien välillä ja tämänkin vaihtoehdon puntaroiminen lähinnä vituttaa, vaikka samaan aikaan valinta tuntuu kuvottavan merkityksettömältä, kuten oikeastaan kaikki."

Teoksessa on minusta kiinnostavaa myös sen tyylilaji, ja koska minun ei kannata ilman asiantuntijuutta masennuksesta puhua sen enempää, pohdiskelen kirjaa hieman myös genrerajojen näkökulmasta (vaikka en ole kirjallisuustieteilijäkään, kunhan nyt vain kiinnostunut ja kirjallisessa maailmassa kaiken aikaa elävä melkein-amatööri). Kirjastoluokiksi Depressiopäiväkirjoille on näemmä lätkäisty YKL:n mukaisesti 59.563 (Mielenterveys. Tunne-elämän häiriöt) ja 99.1 (Elämäkerrat. Muistelmat). Pikaisen katselmuksen mukaan teos on sijoitettu mielenterveysaiheiseen luokkaan ainakin Turun seudun Vaski-kirjastoissa ja pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa. Se on siis mielletty enemmän tietoa välittäväksi tietokirjaksi kuin elämäkerta-/muistelmateokseksi. Minä luin kirjaa tietotekstin lisäksi vahvasti proosana. Saastamoinen kirjoittaa hyvin (toimittajatausta näkyy) ja hän on luonut tekstiä kuljettamaan vahvan narratiivin. Kieli on värikästä muutenkin kuin edellä mainittujen tehokeinojen myötä, sillä teoksessa käytetään runsaasti kekseliäitä ja eläviä vertauksia, ja miljöön yksityiskohdat piirtyvät tekstistä mieleen selkeästi.
"Ihmisen suolisto kuulemma peittäisi tenniskentän, jos suoliston nypeltäisi auki ja silittelisi kaikki suolenmutkat suoriksi. Tuntuu, että tämä saatanan ahdistus peittäisi ainakin koko eteläisen Suomen, jos kaikki ahdistuksen riekaleiset reunat ja epämääräiset lämpäreet silottelisi suoriksi yhtä huolellisesti kuin ekaluokkalaisen lapsensa koulukirjoja kontaktimuovittava äiti."
Lukiessa pohdin myös keväällä lukemaani Marko Annalan Värityskirjaa, joka oli määritelty alaotsikkoa myöten romaaniksi. Teoksessa tulivat esille Annalan bändit ja niiden levyt oikeine nimineen, ja hänen uraansa seurannut pystyi tunnistamaan joitain haastatteluissa kerrottuja tapahtumiakin. Romaanigenre sai kuitenkin minusta Värityskirjassa perustelunsa erityisesti lapsuusmuistojen kohdalla, sillä ne kerrottiin niin yksityiskohtaisen elävästi, mutta toisaalta kirjan kertoja myönsi, ettei muistanut monia ajanjaksoja lapsuudestaan ja nuoruudestaan kunnolla. Tuntui, että tämän takia kirjassa oli oltava myös keksittyä, siis fiktiota. Saastamoisen kirja puolestaan keskittyy lähivuosiin ja lähes pelkästään hänen aikuisena kokemiinsa asioihin. Lukiessa on vahva tunne siitä, että hän kirjoittaa sen minkä muistaa ja juuri sen. Vaikka teos käyttää kaunokirjallisiakin keinoja, se on syystä tietokirjaluokassa. Muistelmamuoto antaa myös mahdollisuuden käyttää kirjallisia keinoja tietyllä tavoin; jos kirjoitusprosessin alussa olisikin päätetty, että kyseessä on romaani, olisiko teoksen kustannustoimittaja antanut silloin näin vapaat kädet kiroilun ja caps lockin käyttöön? Olisivatko tietoruudut puolustaneet paikkaansa? Hieman yllättäen määrittely tietokirjallisuudeksi voikin antaa teoksen kokoamiseen vapaammat kädet ja monipuolisemman toteutustavan (vaikka kaunokirjallisen proosan kokeellisuus on Suomessakin tällä hetkellä lisääntymään päin, silti on hyvä pohtia, mitä keinoja olisi valmis hyväksymään romaanissa kakistelematta).

Depressiopäiväkirjat on tehokas, rehellinen ja informatiivinen teos masennuksesta. Kirjoitustyyli erottaa teoksen selvästi muista lukemistani masennusmuistelmista, ja se tekee lukemisen myös helpoksi. Teosta lukiessa alkaa tarkkailla myös itseään, pohtia oireitaan joita on mahdollisesti kokenut ja miettiä, onko välillä tuntunut siltä, että jaksaminen on ollut enää vain pienestä kiinni, kun asiat ovat menneet huonosti. Kirja sopii monenlaisille lukijoille, ja suosittelen erityisesti sellaisille ihmisille, joilla on ilman henkilökohtaista kokemusta vahva näkemys siitä, minkälaista masentuneilla ihmisillä on ja miten heidän tulisi olla ja käyttäytyä.

Teos muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjat kertovat, Kirjojen keskellä, Kujerruksia

Tämän postauksen myötä osallistun Suketuksen käynnistämään Mielenterveysviikon haaasteeseen (19.26.11.2017).
Aiemmin bloggaamiani mielenterveysaiheisia tai sitä sivuavia kirjoja ovat:
Marko Annala: Värityskirja
Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Katja Kallio: Yön kantaja
Han Kang: Vegetaristi
Anja Kauranen: Syysprinssi
Anni Kytömäki: Kivitasku
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Maaria Oikarinen: Lucian silmät
Annastiina Storm: Me täytytään valosta

maanantai 13. marraskuuta 2017

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta (Otava 2017)

"Niin pitkä aika jo, ja yhä hän istuu öisin sänkynsä reunalla kuin hänet olisi juuri heitetty siihen. Yhdellä iskulla asiat menettivät pehmeytensä, huokoisuutensa, kaikki oli kuin kylmää kaakelia jonka lävitse ei voinut nähdä. Jossain, peitettynä, oli oltava elämä jota he elivät, kaikki, Alan olisi siellä."
Sanna Karlström on kirjoittanut neljä runoteosta ennen kuin Multaa sataa, Margareta, hänen ensimmäinen romaaninsa, ilmestyi. Jälleen siis lisäys kotimaisiin runoilijoiden proosadebyytteihin, joista blogiinikin ovat päätyneet nimekkeet Tristania, Uraanilamppu ja muita novelleja, Akvarelleja Engelin kaupungista, Replika. Kuten edellä mainituista teoksista, myös Karlströmin pienoisromaanista on nähtävillä runoilijan keinoja. Kieli ja kerronta luovat kirjaan hyvin tiheän, painostavankin tunnelman.

Multaa todella tuntuu satavan, sekä Margaretan että hänen perheensä niskaan. Sitä lapioidaan edelleen heidän päälleen niin että ropisee, ja arjen päivät hautautuvat mustaan kuorrutukseen. Hautakumpu, josta multa on peräisin, kuuluu Margaretan miehelle, hänen Eloisa-tyttärensä isälle Alanille, joka on kuollut auto-onnettomuudessa. Kirjan alussa kuolemasta on kulunut puolitoista vuotta ja kaikki on edelleen kesken - Margareta menee suunniltaan, kun tytär on sivellyt kasvoilleen isänsä partavaahtoa. Samassa talossa elää myös Margaretan äiti Linnea, joka kuvataan vanhuuttaan jo pois haipuvana, mennyttä muistelevana hahmona. Suru ja menetys painavat ja kalvavat perheenjäseniä tavallaan. Sekä kertomuksen että perheen dynamiikka kuitenkin muuttuu Margaretan tavatessa uuden miehen. Eloisa puolestaan pääsee pakoon kodin raskautta löydettyään ystäväkseen Leo-pojan.
"Margareta on hyvin kasvatettu lilja, tyttö liikahteleva posliininukke sohvatyynyn vierellä, Linnea puupäinen kuningatarnappula joka lyödään kumealla puheella, kaunis asetelma, johon Erik niin hyvin sopii."
Kuten totesin, kielessä kuuluu runoilijuus. Jotkin kohdat voisivat olla proosarunoteoksesta. Kuvakielisyys on vahvaa ja symboliikka merkityksellistä. Kerronta etenee lyhyin, usein parisivuisin jaksoin, joissa kuvataan Margaretaa, Eloisaa ja Linneaa erilaisissa kohtauksissa, tilanteissa, joiden merkitys ei välttämättä ole nähtävissä suoraan. Kielessä tuntuu olevan jotakin intuitiivista, näkyviä asioita ei selitetä eikä tarvitsekaan. Henkilöiden reaktiot tuntuvat vaistoista kumpuavilta enemmän kuin järjellisiltä, ja paljon pidetään sisällä, vuoropuhelu on hyvin vähäistä, ja asioita ilmaistaan fyysisillä kohtaamisilla, kuten äidin ja tyttären välillä esimerkiksi syliin sulkemisella, hiusten kuivaamisella ja harjaamisella. Linnea sen sijaan tarvitsee välillä apua nousemisessa ja kulkemisessa, ja häntä auttaa yleensä Eloisa, ei hänen tyttärensä. Margaretalla ja uudella puolisolla Erikillä tietysti on läheinen fyysinen kontakti seksuaalisesti, mutta ei sekään kovin riemukasta tunnu olevan, vaikka Margareta suhtautuu Erikiin jonkinlaisella vimmalla. Multasade ulottuu heidän keskinäiseen elämäänsä vielä pitkään, ja tulee uusiakin huolia.

Multaa sataa, Margareta ei ollut nopeaa luettavaa tiivistä pituudestaan huolimatta, sillä monet kohdat kaipasivat rauhallista lukemista, jotta kielen moniaalle kurottavat merkitykset ja kuvat avautuivat. Myös erittäin tiivis ja painava tunnelma sai aikaan sen, että kirjan mukana eteni mieluummin hetken kerrallaan. Väljästi taitettu pienoisromaanimuoto soveltuu juuri tällaiselle kirjalle mitä parhaiten. Karlströmin romaani on hieno teos, ja tämä vuodenaika sopii sen tunnelmaan mainiosti. Marraskuun hyytävä, märkä ja musta maisema saa luontevan jatkumonsa kirjan sivuilta. Silti kirja ei ole toivottoman musertava, vaan kielen kauneus saa pysymään matkassa hyvin mielellään loppuun asti.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön, Tuijata, Usva

perjantai 10. marraskuuta 2017

Eino Santanen - Yleisö

Eino Santanen  Yleisö (Teos 2017)


"MITÄ YLEISÖ TEKEE

1. Avaa silmänsä ja näkee näkymän

2. Sulkee silmänsä ja rajaa näkymää

3. Räpyttelee silmiään ja näkymä rajautuu

4. Näkymä on koko ajan lähempänä. Jatkuvasti kauempana.

5. Yhä rajatumpana. Yhä julkaistavampana. Yhä valittavampana. Pian se on kehuttu."

Eino Santasen runokokoelma Yleisö on Tanssivalla karhulla palkitun Tekniikan maailmat -teoksen aloittaman trilogian toinen osa. Teoksissa toistuu samoja teemoja: erityisesti raha ja verkkomaailma, sosiaalinen media, ihmisen elämästään luomat performanssit. Tekniikan maailmat on loistava kokoelma, joka  heräsi minulle eloon aivan uudella tavalla kuultuani Santasen esittämänä teoksen nimirunon. Vimmalla ja voimalla lausutut säkeet ovat monet mielessäni edelleen äänenpainoja myöten.

Yleisö alkaa "Tekniikan maailmat"-runosta muistuttavalla vyörytyksellä, 7-osaisella runolla nimeltään "2 min sitten joku toinen minä". Kuluttamista, sosiaalista mediaa ja ihmisen esiintymistä siellä katsotaan taas kriittisin silmin. Runo elää eri puolilla kirjan sivuja, etenee tavanomaisesta säemuodosta irrallaan, rinnakkaisissa palstoissa, ja toistoa on käytetty keinona paljon. Usein säkeet toistuvat neljään kertaan, joskus hienoisesti varioituna, joskus samanlaisina. Tällä kertaa vyörytys uuvutti minut. Se ei johdu siitä, että runo olisi kehno, vaan se ilmaisee asiansa juuri siten kuin sen kuvaama maailma ilmenee. Päivitysvirtojen selaaminen läpi vaikkapa Facebookissa, Twitterissä, ja niiden samankaltaisina toistuvat sisällöt ovat usein juuri tätä, kun asioita yrittää lukea järjestyksessä, saada tolkkua kaikesta. Runo loppuu hauskaan havainnollistukseen siitä, että sometykkääjät ovat niitä, jotka ovat puhujan puolella maailmassa, mutta muut maailman 7,5 miljardia (ja puhujan yli 700 Facebook-kaveria, jos oikein tulkitsin) ovat häntä vastaan niin kauan, kunnes tykkäyksillä toisin todistavat.
"nyt 7 ihmistä on puolellani                    7,5 miljardia ja 743 minua vastaan"
Seuraavaksi on käsitetaiteellinen setelirunousosio, eli kuvia seteleistä, joihin Santanen on runoillut eri tekniikoilla: kirjoituskoneen värinauhalla, korjauslakalla, QR-kooditarroilla ja polttamalla. Seteleissä on runotekstiä ja välillä niihin on muodostettu kuvioita, yhdestä löytyy mm. Jeesus ristillä. Kekseliäs projekti mahdollistaa monenlaisia tulkintarihmastoja. QR-koodit jätin katsomatta, mutta onneksi teoksen lopussa kerrotaan mitkä ovat verkkosivut, joihin ne vievät. Sitä ennen ehdin jo pohtia, olenko todella lukenut teoksen, kokenut sen, jos jätän koodit katsomatta. Omassa puhelimessani ei ole enää QR-koodilukijaa. Tämä tekniikan vanhenemisen ajatus paljastuu lopussa koodien käyttämisen tarkoitukseksi, jos tällainen "spoilaaminen" sallitaan (voiko runokirjaa muuten spoilata?).

Seuraava osio on sitten itse "Yleisö", joka sisältää jokaisella sivulla viisi numeroitua yleisön luonnehdintaa (yhdessä tapauksessa kuusi). Nämä viiden-kuuden luonnehdinnan kokonaisuudet muodostavat erillisiä runoja. Yleisön olemus tulee käsitellyksi erittäin monelta kantilta. Tässäkin toistuu jo aiemmin ilmennyt sosiaalisen median käsittely, kun yleisö on välillä puhuja itse, välillä yleisöön taas kuuluu koko maailma.

Seuraava osio "Rajauksia" sisältää muita osioita "perinteisempää" (mitä ikinä sillä nyt voi tarkoittaakaan) proosarunoa. Motiivina toistuu äkillisesti jarrunsa menettänyt itseohjautuva auto, jonka käyttäytymisellä ja jyrätyksi tulevien uhrien olemuksella spekuloidaan niin, että tulee mieleen jokin moraalisia valintoja mittaava testi. Kaikki osion runot eivät kuitenkaan käsittele tuota auton dilemmaa, ja kerran repesin nauramaan spontaanisti:
"Tuo lintu, jolla olisi siipiensä alla kaikki maailman ilma, kaikki mahdolliset suunnat valittavina, joka voisi lentää minne vain ja takaisin ja uudestaan. Jos minä olisin tuo ...riippumattomana ja liiteleväisenä..., mutta se vain nokkii maasta sotkua ja pomppii."
Siis tuo runon päättävä sana pomppii, kursivoituna. Nerokas, hillitön. Aivan loistavaa. Pelkästään tuo runo oikeuttaisi tämän kokoelman julkaisun. Onneksi teos on täynnä muutakin hykerryttävää, pohdituttavaa ja monia kerroksia, jotka eivät avaudu heti. Tämän osion jälkeen tulee herkkä rakkausruno, jonka jälkeen avataan seteliruno-osuutta tekstillä, joka on ikään kuin pienoisessee runokokoelman täydennykseksi. Samantapainen päätti myös Tekniikan maailmat.

Jos olet lukenut Santasen trilogian palkitun aloitusosan ja vaikuttunut siitä, sama tapahtuu varmasti Yleisönkin kohdalla. Teemat ovat osittain samoja, mutta juuri nimeksikin valittu "Yleisö"-osuus on se, mikä tekee tästä teoksesta hyvin omilla jaloillaan seisovan kokoelman. Koska en itse näe, että tällaisessa runotrilogiassa olisi juonta sillä tavalla kuin vaikkapa romaanitrilogiassa, Yleisön voi tietenkin mainiosti lukea ilman, että olisi tutustunut Tekniikan maailmoihin.

Kritiikkejä: Helsingin Sanomat, Kauppalehti, Keskisuomalainen

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Kaunokirjallisuuden Finlandia-toivomuslistani 2017

Listaan tässä ne kuusi vuoden 2017 kotimaista romaania, joiden henkilökohtaisesti toivoisin olevan kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslistalla 2017. Ohessa ovat linkitetyt blogipostaukseni teoksista.


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anu Kaaja: Leda

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Katja Kallio: Yön kantaja

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anneli Kanto: Lahtarit

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Marianna Kurtto: Tristania

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anni Kytömäki: Kivitasku

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Listan lisäksi on pakko mainita vielä pari "bubbling under"-osastoon menevää, eli kirjoja jotka olisivat melkeinpä yhtä hyvin voineet olla tällä listalla: Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti ja Matias Riikonen: Suuri fuuga.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Slam-runo 7.11.

Jälleen on aika runon julkaisun Tenho poetry slamin jäljiltä. Vain yksi, koska jäin ekalle kierrokselle taas, hah. Tuomarit olivat tiukkoja. Ironisesti runo kertoo kirjoittajantaipaleeni alkutuskista ja erityisesti palautteen saamisen vaikeudesta. Sitä inspiroi myös The Hearingin loistava kappale Backwards, josta nappasin polvien taipumisen taakse.

_________________


Tahdon tanssia jäällä
vaikka en ikinä
opetellut luistelemaan

Teen piruetin
Painovoima
tee poikkeus kohdallani
Toivon
mutta mätkähdän jäähän

Näet hapuilevan tanssahdukseni ja sanot
Tarvitset harjoitusta tuossa
jotta saisit jalkasi hallintaan
tasapainosi pitämään
liikkeesi sulamaan

Sanon: paskat tarvitsen
Kävelen kolme kierrosta
jääkenttää ympäri
Juon pullollisen kitkerää nöyryyttä
ja palaan eteesi myöntyen

Sanon: opeta minua
sivalla vaikka piiskalla
vetreyttääksesi jalkani
jotka ovat pölkyt

Ei riitä
ennen kuin liikeratani laajenevat
lihakseni niveleni luuni muuttuvat nesteeksi
ja polveni taipuvat taakse
niin kuin ei kellään ennen

Alamme harjoitella

lauantai 4. marraskuuta 2017

Marjo Niemi - Kaikkien menetysten äiti

Marjo Niemi  Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017)

"Mä oon perinnöllisesti sankasti kömpelö niinku äitikin, niin et vaikka tilassa ei olis ku yks huonekalu, esim. ruumiskärry, ni on hyvinki todennäköistä, et siihen itteni jossain vaiheessa lyön ja nyt oli sit se vaihe. Nolottaa tää käsiasia, voisko jo irrottaa. Ihan niinku mä odottaisin, et äiti puristais kannustavasti kättä, silittäis tai hyssyttelis, puhaltais pipiin, mä oon kyllä ihmispaska. Ihan ku pieni tyttö, mä, ihan pieni tyttö."
Nykyisin haluan kirjoiltani myös haastetta, pidän siitä että lukemani haastaa minua, ei päästä helpolla. Raskaita aiheita en yleensä välttele, vaan astun niihin ja katson, mitä ihmisen kipeimmistä puolista voi ajatella, oivaltaa, ymmärtää. Marjo Niemen monologiromaani Kaikkien menetysten äiti haastoi ja oli raskas jo siihen malliin, että tunsin lukiessa puristuksen ja samalla mieli vaelteli levottomana. Päähenkilön sisäinen monologi tuntui siirtyvän omaan päähäni. Se ei ikinä ole romaanitaiteelta vähän, että saa tällaisen vaikutuksen aikaan.

Kirjassa minäkertoja-fokalisoija Mona menee aluksi kesken työpäivänsä varaston hyllyyn, piiloutuu sinne. Käy selväksi, että hän on jollakin tapaa ahdistunut. On tarkoitus vain levähtää, mutta vaivihkaisen leikkauksen kautta kertoja onkin siirtynyt pimeälle näyttämälle, jolla on valaistuna peitetty ruumis. Kertoja hämmästelee tilannetta jonkin aikaa, mutta päättää kurkistaa ruumista. Se on hänen äitinsä. Kun kerran on tilaisuus, eikä muutakaan tunnu olevan tehtävissä, voi alkaa puhua äidille ja äidistä. Kerrata lapsuutta, nykyisyyttä. Välillä tapahtumat leikkautuvat kertojan kotiin, paikalla ovat myös hänen miehensä ja nelivuotias lapsensa. Kertoja on jättänyt välistä työpäiviä, on vain nukkunut, mies vaikuttaa turhautuneelta, lapsi elää lapsen arkeaan. Ja toistuvasti kertoja siirtyy takaisin näyttämölle kuolleen äitinsä kanssa.
"Mä haluun irti ajatuksista. Mä oon ruumiillinen. Mä aistin ruumiillani. Mä tarvitsen ruumiillani. Ni mä en kuule ruumista tässä pään melskeessä. Perkele täällä minussa ei oo ollu ruumista pitkään aikaan. Nytkin oon tohjona mut tuskin huomaan. Ku kaadun mä nousen heti ja jatkan. Raaja murtuu, mä jatkan. Ei mitään hätää, meni jo. Mitä vaan, ni mä jatkan. No pärjään pärjään. Ruumis on ilmeisesti joku ihan eri ku mä. Nyt olin jonkun aikaa elukkana, sit kelat tuli takas. Ku sattuu mä en mee paniikkiin. Mä toimin. Mut enhän mä toimi. Mä en toimi. Mä oon rikki."
Kun aloitin teoksen ja huomasin sen kauttaaltaan puhekieliseksi, olin jostakin syystä epäileväinen  en tiennyt, saisinko siitä kaikkea irti. Toimisiko se lukuelämyksenä samaan tapaan kuin kirjakielinen ilmaisu? Kun olin seurannut kertojan sisäistä monologia ensimmäiset kymmenet sivut, havaitsin puhekielisyyden tehokkuuden juuri tässä tapauksessa. Ilmaisutavan aitouden ja vereslihan. Kielellinen ratkaisu on toteutettu tyylikkäästi, säröjä siinä ei juuri tule vastaan. Todennäköisesti puhekieli on juuri se, mikä sai kirjan alkamaan puhua omassa päässä kun sulki sen ja yritti nukkua (niin, tämä ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen "ennen nukkumaanmenoa"-kirja). Lopulta ratkaisu siis on ollut varmasti oikea  hankala on enää lukemisen jälkeen kuvitella romaania kirjakielisenä. Päänsisäinen monologi on kerrontatyylinä suurimman osan aikaa, mutta välillä siitä poiketaan, kun Mona alkaa puhua ääneen äidilleen ja äänittää puhettaan. Ja silloin, kun alkaa kuulua toinen, haukkuva ja syyllistävä ääni, isän, jonka kertoja on "tappanut jo niin monta kertaa", mutta taas hänen äänensä kuuluu.

Ruumiillisuus näyttäytyy kirjassa lävistävänä teemana muutenkin kuin keskellä näyttämöä makaavan kuolleen äidin ruumiina. Kosketus ja sen puute, miten varhaislapsuussa kosketusta vaille jääminen vanhemman taholta voi vaikuttaa. Voiko siitä parantua myöhemmin, olla oireilematta aikuisenakin? Kertoja muistaa äidin etäisyyden, kokee että hänen on siksi ollut pakko etsiä kosketusta vimmaisesti muualta, aineellisesta maailmasta kuten veden paineesta, myöhemmin miehistä, keneltä vaan suostui, koska ei kokenut kelpaavansa, piti itseään vastenmielisenä ja kosketusta oli otettava vastaan keneltä vaan sitä halusi. Kohtaamattomuutta puheen tasollakin käsitellään, mutta ruumiillisuus tunkee silti aina päällimmäiseksi. Välillä kertoja on hädissään, toistuvissa ja raastavissa kohdissa hän pyytää ja anelee äitiään apuun. Traumat ja painolasti ovat siirtyneet sukupolvien takaa, menneet sodatkin vaikuttavat kuten suomalaisilla yleisesti, ja kertoja pelkää siirtävänsä oman "möykkynsä" lapselleen. Onko siltä mitenkään mahdollista välttyä?
"Mistä mä sitä tiedän, ehkä se oli just sellanen elämä ku sä halusitki. Sitä paitsi ehän mä ees tiedä miten sä elit, et sä kertonu koskaan. Sulla oli iso yksityinen alue, mihin tahansa sä menit sä otit sen mukaan. Sä seisoit keskellä omaa elämääs, et syrjässä siitä, mä seisoin sen alueen reunalla, huusin, kiukuttelin, mä en koskaan päässy seisomaan sun elämäs keskelle sun kanssa. Se varmaan ulkopuolisista näytti siltä: äiti joka antaa kaiken lapsilleen, joka ei itelleen anna mitään."
Niemen romaani on raskas, vuoden raskaimpia joita olen lukenut, mutta samalla se on myös yksi eniten ajattelemaan sysääviä. Ylisukupolvisista traumoista, viileiksi ja etäisiksi jääneistä vanhempi-lapsisuhteista on kotimaisessa kirjallisuudessa toki puhuttu, mutta harvemmin on tällä tavoin näytetty, minkälaisia ajatuskulkuja, "keloja", kuten kertoja sanoo, ne saavat aikaan. Siihen Niemen valitsema kerronnan tapa sopii ja siinä se myös hienosti onnistuu. Tyylin tasolla romaani on vahvalla osaamisella toteutettu. Se pitää vyöryvän linjansa, muokkautuu sopivasti edetessään ja tarjoaa myös vaikuttavan lopetuksen. Lukemisen jälkeen olo on paljosta täysi.

Kritiikkejä ja juttuja toisaalla: Aamulehti, Kiiltomato, Etelä-Suomen Sanomat, Image (haastattelu)

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Vähän erilainen lista isänpäivän kirjavinkkejä

Tänään on useampaan otteeseen nostettu Twitterissä esille kirja-alan toimijoiden isänpäivämarkkinointi. Tästä puhuttiin jo viime vuonna paljon, mutta nähtävästi saa puhua edelleenkin minkään muuttumatta. Yksipuolista on yhä, eikä mieskuva näytä listoissa mainittujen isänpäiväkirjojen perusteella viime vuosikymmeninä juuri muuttuneen, yhtään mihinkään. Tuon markkinointinäkemyksen mukaan naiseus ja kaikki perinteisesti siihen liitettävä on jotakin, mikä pitää kadottaa tyystin näkyvistä isänpäiväksi vinkatuista kirjoista, siitä ei saa hiiskahtaakaan.

Nyt aion vinkata 12 loistavaa, vaikutuksen tehnyttä, viimeisten parin vuoden aikana ilmestynyttä kirjaa, joiden kirjoittajat ovat naissukupuolen edustajiksi identifioituvia. Ainakin oletetusti. Vinkatut kirjat sattuvat tällä kertaa olemaan kaunokirjallisuutta, sekä romaaneja että novelleja ja yksi runoteoskin on mukana!


Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (WSOY 2017)

Hienosti kirjoitetut novellit käsittelevät moninaisia aiheita ja onnistuvat usein yllättämään lukijan. Välillä vähän pelottaakin, kun ääneen sanomaton tai selittämätön uhka leijuu ilmassa.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Laura Gustafsson: Korpisoturi (Into 2016)

Oletko kuullut survivalismista? Eräretkeilystä ja luonnossa omin avuin selviytymisestä kiinnostuneelle tämä romaani on mitä kiinnostavinta luettavaa. Kirjassa yhteiskunta kokee kriisin sähköverkon romahdettua, ja selviytymistaidoille tulee yllättävän kova kysyntä...

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi (Otava 2017)

Hiidensalon historiallinen romaani kansallistaiteilija Albert Edelfeldtistä on laaja kokonaisuus, mutta hyvin sujuvaa luettavaa. Kirja kertoo myös mm. taiteilijaelämän nurjasta puolesta, holtittomista naissuhteista, ja se asettaa kuvaamansa ajanjakson laajempaan yhteyteen Suomen historiassa.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Katja Kallio: Yön kantaja (Otava 2017)

Myös nykypäivän mieslukijan on täysin relevanttia tietää, millaista naisilla oli mielisairaalassa 1800-1900-lukujen vaihteessa ja minkälaisin omituisin perustein heitä sinne määrättiin. Katja Kallion romaani on todella hienosti kirjoitettu ja sen kerronta elää vahvoista kielikuvista.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Han Kang: Vegetaristi (Gummerus 2017)

Minulle kevään käännöskirjojen ykkönen oli eteläkorealaisen Han Kangin oudon kiehtova romaani, joka kertoo lihansyönnin lopettamisen yllättävistä seurauksista ja mielen hajoamisesta. Kirja kiihdyttää ajatuksia monella tapaa.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus 2017)

Hyvä on, yksi sotakirjakin listalle. Anneli Kannon historiallinen romaani kuvaa valkoisesta näkökulmasta Suomen sisällissotaa useiden eri kertojien äänillä. Pohjanmaalaisten suojeluskuntalaisten matka vavahduttaa ja vaikuttaa syvälle.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Maylis De Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala 2016)

Miltä kuulostaisi romaani sydämensiirrosta? Aihe on samaan aikaan traagisen surullinen ja toiveikkaan lohdullinen, mutta palkittu ranskalaiskirjailija ei kuvaa sitä sentimentaalisesti, vaan tarkan havainnoivasti. Pitkät virkkeet saavat suorastaan hengästymään, kun kirjaa ei malta laskea käsistään.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Marianna Kurtto: Tristania (WSOY 2017)

Tulivuori purkautuu! Laava virtaa ja evakuointeja tehdään laivoin yli valtameren! No, tosiasiassa Marianna Kurton upeakielisessä esikoisromaanissa pääosassa ovat pienellä saarella elävän yhteisön mutkikkaat ihmissuhteet, mutta joka tapauksessa suosittelen teosta kaikille.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus 2017)

Kytömäen Kultarinta-esikoisteoksen tapaan myös tämä on loistava historiallinen romaani niin kieleltään kuin kerronnaltaankin. Taitavasti laadittuja juonenkäänteitä säästellään loppumetreille asti. Kirjan yli 600 sivua pitävät otteessaan, eikä se lukukokemuksena tunnu ollenkaan tiiliskiveltä.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Aura Nurmi: Villieläimiä (Kolera 2016)

Sisimpään lujaa iskevä runokokoelma sai minut suorastaan tolaltani alkuvuodesta. Se tarkoittaa tässä tapauksessa vain hyvää. Kirjan runot näyttävät rankan rehellisesti elämän nurjia puolia, mutta onneksi toivoakin on.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Maaria Oikarinen: Lucian silmät (Arktinen Banaani 2017)

Taiteilijarentuista kertovien romaanien ystävälle sopii mainiosti tämä esikoisteos, joka on yksi HS:n esikoiskirjapalkinnon kymmenestä ehdokkaasta. Hillittömällä tavalla kerrottu tarina käsittelee samalla vakavaa aihetta, kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Maria Peura: Tunkeilijat (Teos 2017)

Peura on kirjoittanut kiehtovan monipuolisia novelleja ajankohtaisista aiheista. Erilaiset kertojanäänet tuovat esiin mm. Lapissa asuvia teinityttöjä, turvapaikanhakijoita, papin ja dominoivan äitihahmon.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Blogistani saa toki katsoa myös lisää kirjavinkkejä, yhdestäkään huonosta kirjasta en ole tänä vuonna vielä blogannut!

torstai 26. lokakuuta 2017

Marianna Kurtto - Tristania

Marianna Kurtto  Tristania (WSOY 2017)


"Rannassa Lise maistaa suolan. Hän kuvittelee elämän meren sisällä: kiireettömät korallit ja kalojen hopeisina vellovat parvet, valaat kuin nahkeat planeetat. Senkin hän kuvittelee mikä on kuollutta, pohjaan hapertuneet ravut, merimiehet jotka eivät koskaan löytäneet turvaan - mutta ajatukset ovat liian suuria, parempi keskittyä pieniin asioihin, ottaa simpukankuori käteen ja silittää sen elotonta pintaa."
Sen lisäksi, että runot ovat hieno asia, ovat sitä myös viime aikoina olleet runoilijoiden kirjoittamat romaanit. Niitä on ilmestynyt kotimaisessa kirjallisuudessa useita viimeisen parin vuoden aikana, ja tulokset ovat olleet mainioita. Marianna Kurtto liittyy tähän joukkoon viiden runokokoelman ja useiden käännöstöiden jälkeen romaanillaan Tristania, jota hän on kirjoittanut yhteensä kahdeksan vuotta. Erittäin hyvä romaani tuon urakan jäljiltä on syntynyt.

Romaanissa on aluksi varsin suljettu yhteisö, 264 asukasta tulivuorisaarella keskellä Atlanttia. Saaren tulivuori, joka kenenkään muistin mukaan ei ole ollut aktiivinen vaan aina vakaa osa saarta, alkaa purkautua, ja asukkaat joutuvat evakkoon. Vain pienen saarensa elämänmenon tähän asti tuntenut yhteisö joutuu mantereelle suuriin kaupunkeihin kohtaamaan sellaisia eriskummallisia asioita kuin hissi. Kirjan kertomus sijoittuu pääosin 1960-luvulle ja perustuu tositapahtumiin. Henkilöiden ajatukset, elämän pohdinnat ja kolhut sekä suhteet toisiinsa nousevat kuitenkin keskiöön, ja ympäristö luo vain puitteet jännitteiden purkautumiselle yhdessä tulivuoren laavan kanssa. On surumielinen Lise, joka hiljaisen poikansa Jonin kanssa luulee perheen merille jäänyttä Lars-isää kuolleeksi, mutta tämä onkin Lontoossa ja rakastunut. On nuori opettaja Martha, joka on vuosia sitten kokenut jotakin kauheaa, ja asia varjostaa edelleen Marthan ja hänen miehensä elämää. Tulivuoren purkautuminen viskelee asiat uuteen järjestykseen, eikä sen jälkeen mikään ole kuin ennen.
"Se on kirous: rangaistus epäuskosta ja nautinnosta, teoista jotka on tehty pimeissä huoneissa, hajusa ja kosteudessa, onko se totta? Että Jumala näkee kaiken? Kuulee lampaitten huudon, jota Martha ei enää jylinältä erota. Hän näkee vain eläinten avautuvan suut."
Kirjan kielestä on selkeästi nähtävissä runoilijuus, mutta ei tämä täysin runoproosaa ole, vaan kielen elävyys näkyy erityisesti vahvoissa, tuoreen tuntuisissa kielikuvissa. Teksti virtaa sulavasti, kuten vuosien kirjoitustyön jälkeen voi odottaakin. Kurtto kertoi haastattelussa joutuneensa opettelemaan proosan kirjoittamista, mutta ainakin kirjaa lukiessa kaikki tuntuu luontevalta. Kielivetoisena lukijana tunsin suorastaan iloa siitä, miten komeasti lauseet etenevät. Kerronnassa ja sen tunnelmassa elävät kirjan kuvaama ympäristö, tuliperäisen saaren tuhka ja sen rannoille murtuvan valtameren aallot. Teksti on sekä visuaalista että fyysistä, lukiessa tuntee ympärillään saaren, sen yksinäisyyden ja ihmisessä syöksyvät virrat. Sävyt ovat tummia, mutta kirja ei ole synkkä.

Marianna Kurtto on kirjoittanut todella vahvan romaanin, johon tykästyvät varmasti tarkkanäköistä ihmiskuvausta ja hienoa kieltä arvostavat lukijat. Kaipuu, suru, trauman kokeminen, koti-ikävä ja paikkansa löytäminen ovat teoksen suuria teemoja. Podin ennen kirjaan tarttumista harvinaisen sitkeää lukujumia, mutta Tristanian lukeminen auttoi sen poistamisessa olemalla niin monitasoisen miellyttävää luettavaa. Suosittelen hohkaavan vulkaanisen tuhkan lämmöllä!

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Lumiomena, Täysien sivujen nautinto

tiistai 24. lokakuuta 2017

Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carver  Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Sammakko 2015), alkuteos What We Talk About When We Talk About Love (1981). Suomeksi kääntänyt Seppo Lahtinen.

"Juominen on hassua. Jos oikein muistan niin olemme tehneet kaikki tärkeimmät päätöksemme kännissä. Jopa se kun päätimme rajoittaa juomistamme, istuimme keittiön pöydän äärellä, tai picnic-pöydän, jolla oli sikspäkki tai viskiä. Kun päätimme muuttaa tänne ja ottaa tämän hotellihomman, valvoimme pari humalaista yötä etuja ja haittoja puntaroiden."
Melkoista. Voisikohan blogipostauksen aloittaa kuin Raymond Carver monet novellinsa? Käyttämällä vain päälauseita? Kai se on mahdollista. Näyttäisi onnistuvan. Päälauseilla on tehokasta aloittaa. Jää jämäkkä mielikuva. Että tässä ei lätistä mitään turhaa. Tosin minä kyllä nyt lätisen. Ei päälauseiden käyttö mikään taikatemppu ole.

Amerikkalainen Raymond Carver (19381988) on ylistetty novellisti ja runoilija. Hänellä on ollut suuri vaikutus moniin kirjailijanalkuihin, ja Carverin on kerrottu olleen merkittävä tekijä, kun novelli teki nousua tyylilajina 1980-luvun Yhdysvalloissa. Hänestä puhuttaessa esiin nousee yleensä minimalistinen, suorasanainen tyyli ja "likaisen realismin" käsite. Alkoholiongelmasta pitkään kärsineen Carverin tarinoissa ihmiset kipuilevat monella tavalla, viina maistuu, eikä mitään ylemmän keskiluokkaisia mukavuuksia juuri esiinny. Monet Carverin yksilöistä ovat eri tavoin syrjään jääneitä. Rappion kuvaamisessa hän ei mene kuitenkaan yhtä syvälle kuin Charles Bukowski (katso bloggaus Etelän vetelät -novellikokoelmasta), mutta samantapaista vähäeleistä iskevyyttä heidän teksteissään on. Ei siis ole ihme, että Sammakon kustantaja Seppo Lahtinen on kääntänyt suomeksi molempia. Esikoiskokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on Lahtisen ensimmäinen Carver-suomennos  aiemmin Carveria on käännättänyt suomeksi mm. Tammi Keltaisessa kirjastossaan julkaistuihin novellivalikoimiin. Myös runoja tekijältä on suomennettu.
"Olin sängyssä kun kuulin portin äänen. Terästin kuuloani. En kuullut muuta. Mutta portin kuulin. Yritin herättää Cliffin. Hän oli sammunut. Nousin ja menin ikkunan luo. Suuri kuu möllötti kaupunkia ympäröivien vuorten yllä. Valkoinen arpien peittämä kuu. Kuka tahansa ääliö pystyi kuvittelemaan sille naaman."
Päälausenovelleja, siksi näitä voisi myös monin paikoin kutsua. Mikäs siinä, tyyli on niukka mutta toimii, Carverin lauseet ovat täysiä. Eivätkä virkkeet hänelläkään aina ole niin lyhyitä, hieman kärjistin. Kirjan lukeminen on sujuvaa, mutta tiiviissä tyylissä kaikki tuntuu olennaiselta, joten tekstejä makustelee mieluusti hiljalleen. Carverin tyyliin on vaikuttanut paljon hänen legendaarinen kustannustoimittajansa Gordon Lish, joka ei ole kirjallisuuden historian useimpien muiden kustannustoimittajien tavoin pyrkinyt tekemään rooliaan näkymättömäksi, vaan päinvastoin tuonut esille monissa haastatteluissa merkityksensä Carverin editorina. Lishin tyyli Carverin kirjoitusten kanssa oli mm. pyyhkiä pois paljon tekstiä ja kirjoittaa sitä uudelleen. Stephen King on kutsunut tätä työskentelytapaa rankimmin editoitujen kertomusten kohdalla huijaamiseksi, kun Carverin esikoiskokoelman novellien varhaiset versiot tulivat julki. Tietoisuus tästä sai minut näkemään novellit uudella tavalla, rakennustelineet niiden takana, mutta täytyy myöntää, että pirun hyviä novelleja yhteistyön tuloksena syntyi. Suorastaan mallikelpoisia. Itse kuitenkin näkisin novellin mieluusti genrenä laajemmin kuin siten, että pitää karsia niin paljon kuin mahdollista, ei saa olla aikatasoja, paikkojen vaihtelua tai kertoa henkilöiden taustoista ja niin edelleen.
"Se voi kuulostaa teistä hullulta, mutta se on kuitenkin totta. Ihmiset ovat erilaisia, Mel. Kyllähän se mies saattoi joskus seota. Mutta hän rakasti minua. Ehkä omalla tavallaan, mutta rakasti kuitenkin. Rakkautta se oli, Mel. Älä väitä vastaan."
Carverin tarinoista on sanottu, että niitä ei voi luettuaan ikinä unohtaa. Siinä kohtaa puhutaan ehkä hieman ylisanoja, mutta jotkut novelleista jäävät toki hyvin mieleen, minkä voi todeta nyt kun kirjoitan postausta loppuun pari viikkoa lukemisen jälkeen. Nimitarina (johon sisältyy tämän kappaleen yllä oleva lainaus) on tietysti sellainen, ja heti kokoelman alussa oleva "Miksi te ette tanssi?" jää takaraivoon kiertelemään jännitteineen. Myös erittäin pahaenteiset, kuolemasta ja väkivallasta kertovat "Sano naisille että me häivytään" ja "Niin paljon vettä niin lähellä kotia" iskevät itsensä tiukasti kiinni.

Carverin lukeminen tuntuu novellien harrastajalle ja niitä kirjoittavalle yleissivistykseltä, joten nyt on se aukko kohdaltani paikattu. Uskon lukevani hänen muutkin kokoelmansa vielä sopivassa kohtaa, kun tulee halu lukea riisuttua, karua mutta vastaansanomattoman hienosti kirjoitettua novellistiikkaa. Kiinnostaisi kokeilla Carverin lukemista myös suoraan alkukielellä englanniksi, sitä on moni suositellut. On joka tapauksessa hieno suomennosteko, että Sammakko saattoi Carverin klassikoksi nousseen esikoiskokoelman kokonaisuudessaan suomen kielelle.

Tämä kokoelma sisälsi 17 novellia, ja novellihaaste 2:een on nyt luettu yhteensä 61 novellia. Peukutan novellia "Sano naisille että me häivytään", koska siinä pahaenteinen sävy on hyvin ovelasti rakennettu, eikä loppua silti arvaisi tapahtuvaksi.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Tenhossa 10.10. esitetty slam-runoni

Taas on yksi runo esittäjineen ollut koeteltavana poetry slamissa, ja kuten ensimmäisellä kerrallakin, postaan esitetyn runon myös tekstinä näkyville. Enemmänkin postaisin, jos olisin päässyt jatkoon! Mutta tällä kertaa toiselle kierrokselle pääseminen ei ollut enää kovin kaukana. Esiintymispaikka, jonka arpaonni heitti heti ekaksi, taisi rankaista jonkin verran, ja lukemisen tahtiakin olisi voinut hidastaa. Jännityksestä en ole oikein päässyt eroon ja se sai aikaan sen, että runon lukemisessa kesti selvästi vähemmän kuin kotona testaillessa (puhelimessani on hulvattomia videoita minusta runoa lukemassa, mutta niitä en näkyville postaa, heh). Kehitystä oli kuitenkin selvästi tapahtunut (esitin tällä kertaa ulkoa), ja marraskuussa on uusi koitos jälleen! Nyt runoa, joka on tällä kertaa tavanomaista suorempaa tekstiä. Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää kaikille!

_______________


Huutoraivoa
poukkoilee kaikuina
huoneen kiinteistä esteistä
pöydän yli ali ympäri
läpikin
Miten puu lakkakerroksen alla
johtaakaan ääniaaltoja
näiden temperamenttien kakofoniaa

Istun paikoillani
Lapsi
Pelon tukahduttama
Eikä suu enää taivu sanomaan
Lopettakaa
Tahdon pois
Eikä se tietenkään onnistu
Olemme sentään ruokapöydässä
Alkaneet juuri syödä
Minun oli nälkä

Ja siksi
et saa minua riitelemään kanssasi
Mieluummin vaikka työnnän
kiukun liekit
suuni perälle
Nielaisen
ja annan polttaa
 


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Annastiina Storm - Me täytytään valosta

Annastiina Storm  Me täytytään valosta (S&S 2017)

"Isä räpeltää voirasian kannen kanssa, saa sen auki ja näkee purkin laidassa vähän leivänmuruja. Siinä se on. Murut lehahtavat valtavaksi tunnelipyörteeksi, jota pitkin isän raivo syöksyy ulos. Tuoli kaatuu ja paukahtaa lattiaan kun isä pomppaa seisomaan ja kasvaa kattoon saakka."
Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta yhdistää monenlaista tekstilajia kooltaan pienehköön teokseen. Väljästi taitetut noin 200 sivua sisältävät proosakerronnan lisäksi runoja, lauluja, satuja. Tarinan elementit ovat synkkiä: perheen ja heidän lähisukulaistensa kohtaamattomuus, onnettomat avioliitot, ahdas uskonnollisuus joka ei anna yhtään tilaa lempeydelle, lasten elämä perheessä, kun isä saa raivokohtauksia, on väkivaltainen ja juo, äidin masennus ja joutuminen pitkäksi ajaksi sairaalaan. Kirjaa kerrotaan suureksi osaksi lapsinäkökulmasta, mikä tuo siihen vielä enemmän surua, mutta toisaalta myös pyrkimyksiä löytää lohtua ja toivoa.
"Paistaja tulee lähemmäs ja me ollaan kiviä ohkaisten puunrunkojen takana. Se harppoo ja huohottaa puulta puulle, lähemmäs ja lähemmäs. Lopetan hengittämisen ja melkein elämisen, kunnes se menee ihan meidän vierestä ohi. Ennätän nähdä sen hypnoosinaaman."
Kertojina toimivat useimmiten 68-vuotiaat lapset, Santtu ja Silja. Myös heidän äitinsä, isänsä, tätinsä ja isovanhempiensa kautta kertomusta kuljetetaan, ja jokaisella on oma tarinansa. Sisäiset maailmat kohisevat ajatuksia ja suuria tunteita, jotka eivät löydä ilmaisun väylää. Sekä lasten vanhemmat että isovanhemmat ovat vain joskus päätyneet yhteen; oma elämä on jäänyt velvollisuuksien tai sisäistetyn syntitaakan taakse. Lasten mummo Eeva ei ota kuuleviin korviinsakaan tyttärensä perheen ongelmia ja hankaluuksia tämän miehen kanssa. Kun tytär soittaa äidilleen ja pyytää tätä ottamaan lapsensa joksikin aikaa hoitoon tilanteen ollessa kotona vaikea, Eeva alkaa vastailla julistaen jumalan sanaa. Oman miehensä Eeva toivoisi jo kuolevan pois häiritsemästä, sillä avioeron ottaminen olisi syntiä. Ainoat valoisammat henkilöt teoksessa ovat lasten täti Mervi, joka elää elämäänsä omilla ehdoillaan, sekä Santun kirjaston kahviossa tapaama nainen, Pirke, josta tulee hänen ensimmäinen ystävänsä. Isä käy kirjastoreissujen ohessa tapaamassa ryyppykaveriaan, jonka velvollisuuksista vapaata elämää kadehtii ja miettii, että oli ehkä virhe hankkia perhe.
"Hän toivoi Veijon, neljäkymmentäkaksi vuotta aviomiehen osaa toimittaneen ukon poistumista elämänsä edestä. Kuolemista, jos ihan suoraan sanotaan. Että pääsisi siitä miehestä kunnialla eikä minkään syntisen avioeron kautta. Eronneista supistiin pahansuovasti selän takana, mutta leskeys oli jotain ihan muuta. Se lupasi loputonta empatiaa ja tukea, yhteenkuuluvuutta suruhuntuloitten kanssa, bostonpullaa ja kulttuurikerhoa."
Satujen värittämään tarinaan tuovat maagista tunnelmaa myös lasten leikit, joissa mm. yritetään ottaa yhteyttä syntymättömäksi jääneeseen pikkupikkuveljeen jukurttipurkkipuhelimella ja saada tämä löytämään kotiin dinosaurusleluja seuraamalla. Teoksen kieli välittää lasten maailman uskottavasti, ja erityisesti lasten keksimät yhdyssanat viehättävät, kuten kylmäjäinen, kauhusuora tai hypnoosinaama. Selkeässä kielessä on myös runollisuutta, joka luo vahvan tunnelman alusta loppuun. Kerronta etenee lyhyin episodein, ja tarinan seuraaminen voi lyhyissä pätkissä lukien olla haastavaa, varsinkin kun näkökulmahenkilöt vaihtuvat taajaan ja välillä kerrotaan satuja. Itse pystyin nyt lukemaan teosta paljon kerrallaan, jolloin episodimainen rakenne ei häirinnyt. Kerronnassa ja kirjan synkässä maailmassa on jotakin niin painavaa, että ilmavuus lyhyiden jaksojen välissä tuntui olevan tarpeen, ettei lukemisesta tullut raskasta.
"Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minä olen klisee ja heikoin ja halvin. En osaa, vaan sorrun ja murenen ja palaan nöyränä lähtöruutuun. En pääse sinusta koskaan. 
Sinä vavahtelet itkua sylissäni. En päästä sinua koskaan."
Me täytytään valosta on vaikuttava esikoisteos. Aluksi lukemista aloittaessani mietin, jaksanko romaanin mittaista läpikotaisin synkkää tarinaa sadunomaisella lapsen kielellä kerrottuna, mutta mitä pidemmälle luki, sitä enemmän teos alkoi viehättää. Sen maailmasta ei päässyt pois ennen lopettamista. Erilaiset kerronnan lajit on yhdistelty kokonaisuuteen toimivasti, ja tyyli pysyy vahvana ja johdonmukaisena läpi kirjan. Rivien välistä saattoi lukea näkemystä siitä, miten onnettomiin parisuhteisiin jääminen, puhumattomuus ja omien toiveiden ilmaisematta jättäminen tekevät monin tavoin pahaa myös läheisten ihmisten elämissä, ja miten erityisesti lapset kokevat olonsa turvattomiksi, kun koti on epävakaa. Rohkeasti kirja antaa kuitenkin äänen myös pahantekijöille, tuo esiin heidän toiveitaan ja ajatuksiaan, vaikka teot eivät olekaan hyväksyttäviä. Miten monesti tarpeeksi ajoissa päätetty ero olisikaan ollut parempi ratkaisu. Voisin kuvitella Stormin romaanin olevan HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalla tänä vuonna.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Aina joku kesken, Anun ihmeelliset matkat

torstai 28. syyskuuta 2017

Italo Calvino - Jos talviyönä matkamies

Italo Calvino  Jos talviyönä matkamies (Tammi 1983), alkuteos Se una notte d'inverno un viaggiatore (1979). Suomeksi kääntänyt Jorma Kapari.

"Kaiken kaikkiaan on paras kun hillitset kärsimättömyyttäsi ja odotat kunnes olet kotona voidaksesi avata kirjan. Nyt kyllä. Olet huoneessasi, rauhallisena, avaat kirjan ensimmäiseltä sivulta, ei, viimeiseltä, aluksi haluat nähdä kuinka pitkä se on. Se ei ole liian pitkä onneksi. On ehkä ristiriitaista kirjoittaa nykyään pitkiä kirjoja: kun ajan ulottuvuus on mennyt pirstaleiksi, me emme voi elää tai ajatella kuin ajan sirpaleita joista jokainen etääntyy lentoradallaan ja katoaa heti."
Postmodernismi. Metafiktio. Noin, nyt on sanottu ne olennaiset ja ilmiselvät, joista aina tämän yhteydessä puhutaan, ja päästään eteenpäin. Italo Calvinon (19231985) romaani Jos talviyönä matkamies on edellä mainittujen tyylisuuntausten malliesimerkkinä usein. Itseään kommentoivaa fiktiota käytetään nykyään vähänkään kokeellisemmassa kirjallisuudessa usein, eikä siinä mitään  se on hauskaa ja usein myös nokkela tapa saada lukija kiinnittämään huomiota asioihin, jotka muuten saattaisi ohittaa olankohautuksella tai ilman sitäkään, tai saada pohtimaan kirjallisuuden ja kirjoitetun sanan olemusta itsessään. No, Calvinon teos on alusta loppuun metafiktiivistä ryöpytystä. Lukija uitetaan metafiktion sammiossa ja välillä hänet nostetaan sieltä osallistuvan kertojan virnuillessa sekalaisia tarinanpätkiä valuvana, sitten taas painetaan takaisin sammioon. En valita kuitenkaan tästä käsittelystä, se oli oikein virkistävää ja nautittavaa. Molempia yhtä aikaa. Kuin olisi kellunut lämpimässä porealtaassa, mutta saisi saman jälkiolotilan kuin avantouinnista terveysvaikutuksineen päivineen.

Juonivetoiselle lukijallehan tämä kirja on täyttä trollausta. Ensin aloitetaan huikeasta aloitusluvusta, jossa kertoja puhuu suoraan lukijalle kertoen, että tämä on aloittamassa Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies. Eritellään riemastuttavalla tavalla, miten lukija löytää juuri sen kirjan kaikkien niiden muiden kirjakaupassa odottavien joukosta. Samalla joutuu väistelemään kirjojen herättämiä impulsseja kuten Kirjat Jotka Herättävät Sinussa Äkillisen Kiihkeän Uteliaisuuden, Joka Ei Kuitenkaan Ole Selvästi Perusteltu. Se osui eniten! Terveisin ihminen, jonka lukulista on jatkuvasti täysin kaoottinen ja epälooginen ja jolla on yli 30 kirjastolainaa ja noin 17 varausta juuri nyt. Kyseinen kappaleeni tästä Calvinon romaanista on muuten tarttunut käteeni viime vuoden Turun Kirjamessuilta, koska Keltaisen kirjaston kirjoja sai silloin tarjouksessa. Joka tapauksessa, siirrytään varsinaiseen kirjaan Jos talviyönä matkamies, ja kuten varmaan moni tästä kirjasta jotain kuullut tietää, sen tarina loppuu kesken, ja Lukija, jota aletaan kutsua isolla alkukirjaimella, joutuu menemään kauppaan ostamaan uuden  painoarkit olivat menneet sekaisin. Kirjakaupassa Lukija kohtaa Lukijattaren, ja he joutuvat seikkailuun, johon liittyy lisää keskenjääviä kirjoja, kaikkiaan kymmenen kappaletta, ja mm. väärentäjäkääntäjä sekä inspiraationsa kadottanut kirjailija. Jatkuvasti kertoja tekee itsensä näkyväksi ohjailemalla henkilöitään kuin marionetteja, vaikka välillä nämä toimivat vastoin hänen tahtoaankin... Paljolti on kyse siis myös parodiasta ja satiirista, joka vinoilee niin kirjallisuuden tyylilajeilla kuin kirjoittamisen ja lukemisen ympärillä vaikuttavilla lieveilmiöllä. Jotkut kohdat osuvat todella vahvasti, kun on rooliltaan nykyisin sekä lukija että kirjoista kirjoittava että kaunokirjallista tekstiä tuottava. Esimerkiksi seuraava lainaus limittyy paljolti hahmojen nimeämistä pohdiskelevan blogitekstini kanssa.
"Tämä kirja on tähän asti pitänyt huolen siitä että se on jättänyt Lukijalle, joka lukee, avoimeksi mahdollisuuden samastua Lukijaan josta luetaan: siksi hänelle ei ole annettu nimeä koska se olisi automaattisesti siirtänyt hänet Kolmanteen persoonaan, henkilöön (kun taas sinulle, koska olet Kolmannessa persoonassa, on ollut välttämätöntä antaa nimi, Ludmilla) hänet on pidetty pronominien abstraktisessa luokassa, vapaana kaikille ominaisuuksille ja kaikelle toiminnalle."
Teoksen kieli on hyvin nautittavasti etenevää, ja tarinanaluista pystyi päättelemään, että Calvino osasi myös hyödyntää erilaisia tyylilajien rekistereitä erittäin taidokkaasti. Hänen maineensa kirjailijana vaikuttaisi siis täysin ansaitulta (tämä on ensimmäinen lukemani kirja Calvinolta, muutkin kyllä kiinnostavat kovasti). Romaanin käänteet ovat hyvin mietittyjä, ja oman tasonsa muodostaa tässä kaikessa se, miltä itse kirjailijan rooli vaikuttaa ja miten ajattelee kirjailijan luoneen teoksen ratkaisut. Myös tummasävyinen huumori töksäytti omaan nauruhermooni useamman kerran lukiessa.

Kirjoittamalla kirja kirjoista on yleensä hyvin helppoa saada kirjallisuuden ystävä pitämään kirjastaan, mutta Calvino ei ole tässä romaanissa tosiaan mennyt sitä helpointa tietä, vaan hänen kokeelliset kiemuransa voivat olla jollekin lukijalle vieraannuttavia. Mitenkään vaikealukuinen tämä teos on kuitenkaan ole, vaan vähänkin leikkimieltä lukuprosessiinsa hyväksyvä lukija selviää siitä kyllä mainiosti. Onneksi kirja on minulla omassa hyllyssä, koska se kestää kyllä uusiakin lukukertoja. Blogatakin siitä olisi voinut vielä pitemmin, mutta ehkä tämä on hyvä näin. Loistava teos, kannattaa lukea itse!

Muissa blogeissa: Kirjavinkit, Tahaton lueskelija, Pekan porstua, Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjaluotsi, Ruusun nimi, Nulla dies sine legendo, Lukijatar, Luen, mutta en kirjoita, Kirjojen lumo

tiistai 26. syyskuuta 2017

Aki Salmela - Hiekkapäiväkirja

Aki Salmela  Hiekkapäiväkirja (Poesia 2017, Poesiavihkot-sarja #9)


"Aaltokuvioiden symmetriat, joita tuuli piirtää autioiden paikkojen hienoon hiekkaan.
                                          x
Hiekkamyrsky, joka on eräs väkivaltaisimmista myrskyn muodoista. Autiomaan henkien raivo, joka kohdistuu kaikkeen."

Aki Salmela on mm. Tanssivalla karhulla palkittu runoilija, joka on julkaissut valtaosan kirjoiksi painetusta tuotannostaan Tammen kustantamana. Hiekkapäiväkirja on kuitenkin ilmestynyt Poesiavihkot-sarjassa, jossa on tarkoitus julkaista kirjaa lyhyempiä kokonaisuuksia kolmesta kuuteen kertaa vuodessa. 23-sivuinen vihkonen aiheenaan hiekka voi kuulostaa monelle ajatuksena siltä, että maksaakohan vaivan perehtyä. Minulle tätä suositeltiin niin painokkaasti, että varasin teoksen kirjastosta itselleni. Ja mitä sain: yhden vaikuttavimmista runokokemuksistani tänä vuonna.

Hiekkapäiväkirja sisältää lyhyitä tekstinpätkiä ja mustavalkovalokuvia. Teemana on todella hiekka, mutta millä tavalla siitä kerrotaankaan. Toinen toistaan seuraavat proosarunon tapaan asetellut tekstit ovat kauniisti kirjoitettuja, selkeää ja helposti ymmärrettävää runoa. Tekstit eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia mitenkään huonolla tavalla, vaan niistä on moneksi. Teoksen lukeminen saa aikaan lämpimän, kelluvan olotilan, joka syntyy sen lauseiden, rivien, peräkkäisten sanojen kauneudesta. Harvoin koen samanlaista tunnetta lukemastani. Hiekkapäiväkirjan runouden ei tarvitse tarkoittaa mitään, ja samanaikaisesti se voi tarkoittaa kaikkea. Teos antaa tunteen siitä, että kaikki perustuu faktoihin, jotka ovat maailmassa olemassa yhtä varmasti kuin hiekka. Tekstit upottavat lohdulliseen olotilaan: kaikki on juuri näin, ole vain rauhassa ja lue eteenpäin. Jos etsii rauhoittavaa kirjaa, joka sopii luettavaksi juuri ennen nukkumaanmenoa, tämä olisi erittäin hyvä valinta.
"Kaikki sanani ovat hiekkaa. Kirjaimet ovat hiekanjyviä jotka vasta valmistuva kokonaisuus sitoo yhteen edes jonkinlaisella pysyvyydellä."
Teos on tyylillisesti muotovalio, pysyy asetetuissa raameissa eikä yksikään tekstikatkelmista särähdä, vaikka kaikki kuvatut asiat eivät ole iloisia ja hyviä, mutta kieli suojelee niiltä surullisiltakin. Tekstit koostuvat yksittäisistä faktatiedoista, havainnoista, kertojan ajatuksista, unista, vertauksista. Sen voi kuvitella nimensä mukaisesti juuri päiväkirjana hiekkarannalta ja hiekan olemuksen, merkitysten pohdintana kirjoittamisen lomassa. Mustavalkoiset kuvat rannoista ja eläimistä täydentävät tekstejä kauniisti.

Hiekkapäiväkirja on vaikuttava teos, joka avasi silmäni vihkorunouden mahdollisuuksiin. Jos lyhyet runovihkot voivat muodostaa näin kokonaisvaltaisia teoksia, niitä täytyy lukea jatkossakin. Hienoa, että runous meillä löytää uusia ja luontevia julkaisumuotoja. Poesiavihkoja on ilmestynyt tätä kirjoittaessa jo kymmenen, joten valinnanvaraakin on, mikäli niihin haluaa perehtyä.

Hiekkapäiväkirja Poesian sivuilla

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Sirkka Turkka - Mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Sirkka Turkka  Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (Tammi 1979)

"– –
Mutta minuun iskee auttamatta dinosauruksen kokoinen
ahdistus, tällä hetkellä
en pysty edes nyppimään kanaa,
en edes kirjoittamaan, saati olemaan kirjoittamatta.
Oudolla tavalla tuska
ottaa kädestä, kumma tunne, kuin
taskut repeilisivät, kuin päätä ruuvattaisiin
hartioista irti.
Sillä tavalla purjehtii vain murhe,
rinnat lainehtien, kapeat huulet tuulta halkoen.
Ja minun pääni palaa. Ei sitä sammuta
toinen tuli, ei sade."
Sirkka Turkka on yksi maamme tunnetuimmista runoilijoista. Vuonna 1973 esikoiskokoelmansa julkaisseen tekijän runoja on käännetty ja palkittu  Turkka on saanut mm. Finlandia-palkinnon silloin, kun sen vielä saattoi saada runoteoskin. Päätin työroolissani valita hänen runokokoelmansa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa vuoden 1979 suomalaiseksi kirjaksi (esittelyteksti Kirjasammossa), sillä sen todettiin edustavan Turkan omimman runouden syntymähetkeä, kun hän siirtyi kolmen proosarunoteoksen jälkeen taas säemuotoon. Turkka sai teoksesta valtionpalkinnon, ja kokoelmasta on tehty tutkimustakin. Minulla on nyt lainassa Sirkka Turkan runot vuosilta 19732004 sisältävä kokoomateos, josta olen toistaiseksi lukenut hänen esikoiskokoelmansa, joitakin sen jälkeisiä proosarunoja ja Mies joka rakasti vaimoaan liikaa -kokoelman. Nyt käsittelemäni teos on tasoltaan todella aivan omaa luokkaansa: monimerkityksinen, ajatteluun herättävä ja vaikuttavia kuvia luova.

Postauksen alussa osittain lainattu runo on suosikkini kokoelmasta. Se alkaa hyvin erilaisella tunnelmalla, mutta sitten tulee "mutta", ja loppu tiivistää niin paljon asioita, tunnetta. Teoksessa onkin tyypillistä, että tyylit ja tuntemukset saattavat vaihtua runon keskellä varsin äkkiväärästikin, mikä luo runoihin oman kiehtovuutensa. Myös runojen jakaminen säkeisiin on tehty kiinnostavalla tavalla, rytmi on epätavallinen mutta myötäilee paljon puheen rytmiä, tuumaustaukoja ja hengähdyksiä. Turkan on kerrottu oppineen runojen tekemistä nimenomaan puheen kautta, esittämällä varhaisia runojaan ääneen.
"Tähdet ovat taas kuin itkuinen balladi, ja aina iltaisin
koirat virittävät haljenneita viulujaan.
En anna surun tulla,
en päästä sitä lähelle.
Tuhat metriä lunta sydämen päälle,
Mutisen paljon itsekseni, kadulla
laulan ääneen.
Näen itseni joskus ohimennen, päässä hattu, oikea tuulen
ruoka, ja jokin ajatus kallellaan.
– –"
Turkan runot ovat sellaisia, että vaikka en saa kaikkien ajatuksesta kiinni, ei se haittaa, voin tuolloinkin vain soljua eteenpäin hänen kertomansa virrassa, kuunnella sanoja. Tekijän proosarunotausta näkyy siinä, miten runot muodostavat yhtenäisiä kertomuksia joita pystyy seuraamaan alusta loppuun. Silti nämä eivät ole "prosaistin runoja" siihen tapaan kuin Eeva Kilpi on joskus kuvannut omaa runouttaan, vaan Turkalla kyseessä ovat täysin runoilijan runot. Kuvakielisyydellä on näissä runoissa hyvin suuri osa, ja monien säkeiden kauneus vavahduttaa. Jotkut runoista venyvät pitkiksi, jopa puolentoista sivun mittaisiksi. Lyhimmät taas koostuvat kuudesta-seitsemästä säkeestä, joten myös tiiviimpi muoto on hallussa. Pisimmät runot ovat kokoelmassa usein haastavimpia hahmottaa, ne saattavat vaatia useamman lukukerran. Huomio kiinnittyy tekstissä usein paikkoihin (taidenäyttely, ooppera, Los Angeles, Venäjä) ja intertekstuaalisiin viittauksiin tai tunnettuihin nimiin (Shakespeare, Bach, Marilyn Monroe, van Gogh). Joskus myös vitsaillaan lakonisesti kielellä pelaten, joten pelkässä murheen alhossa kierivistä runoista näissä ei ole kyse.
"Basilisko ja sisilisko kävelevät torilla.
Armahda heitä.
Pyromaanille tulee kerran kuukaudessa Valitut palot.
Puntti tulitikkuja ja tuuli tallistaan.
Kevätjää on mustaa kuin muste, suuressa maljassa ui
haahkanuntuva järvenselkää, Akvila oli
myös Aleksandrian maaherran nimi.
– –
Ihminen palaa sisältä kuin iltataivas,
viilennä, leyhytä heitä,
ojenna ja lepuuta,
he eivät enää erota harakkaa ja haravaa toisistaan.
– –"
Mies joka rakasti vaimoaan liikaa on komea ja vaikuttava runoteos, jonka kielestä voivat nauttia hyvin monenlaiset runon ystävät. Tunteet, miljööt, tilanteet ja tarinat avautuvat useisiin eri suuntiin, ja lukija saa tulkita ja tuntea paljon itse. Uskon, että teos kasvattaa jatkossa edelleen arvoaan suomalaisen modernin runouden klassikkona ja sitä varmasti luetaan vielä pitkään.

Muualla: "Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä". Runon puhujan dialogisten ja metalyyristen strategioiden tarkastelua Sirkka Turkan teoksessa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa, Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio

perjantai 22. syyskuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen Väärän kissan päivä (Atena 2017)

"Oletteko pannut merkille, että nykyään Marrasvirralla on naurettavan paljon kissoja? Niihin törmää kaikkialla, vaikka niihin ei kiinnitetäkään huomiota. Meilläkin asuu yksi. En muista, mistä ja milloin se tuli, Miuku, Muru vai Naukuko sen nimi on, mikä lie. Tulee ja menee oman päänsä mukaan. Sellainen yönmusta otus. Osittain valkoinenkin, ehkä jopa enemmän valkoinen kuin musta, kun tarkemmin mietin."
Pasi Ilmari Jääskeläisen soisi olevan tuttu nimi jokaiselle kotimaisen kirjallisuuden harrastajalle genremieltymyksistä riippumatta. Olen aiemmin lukenut Jääskeläiseltä novellikokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha ja esikoisromaanin Lumikko ja yhdeksän muuta, joka on mielestäni 2000-luvun parhaita suomalaisia romaaneja. Hänen toinen ja kolmas romaaninsa ovat myös olleet lukulistalla pitkään, mutta eivät olleet pinoon asti ehtineet ennen kuin tuli tieto Jääskeläisen neljännen romaanin ilmestymisestä. Kirja meni varaukseen ja se on viime viikkoina ehtinyt saada jo kehuvia kirjablogiarvioita ja kritiikkejä, joita olen yrittänyt vältellä, sillä halusin astua Väärän kissan päivään ennakko-odotuksitta ja yllättyä kaikista tulossa olevista käänteistä, joita Jääskeläisen mielikuvituksellinen kerronta lukijalle tarjoaa.

Romaanin pääteemana kulkee muisti, jota käsitellään erityisesti päähenkilö Kaarnan äidin sairastaman dementian kautta. Nykypäivän maailman väestön vanhetessa yleistyvä sairaus on toistuvasti puheenaiheena, ja lääketiede selvittää suurin resurssein jatkuvasti syitä, seurauksia ja kehittelee lääkettä. Väärän kissan päivässä spekuloidaan mahdollisuudella, että lääke muistisairauteen löydettäisiin. Tarinan alussa Kaarna kutsutaan kotikaupunkinsa Marrasvirran vuosittaisen syysfestivaalin vietosta äitinsä luo hoivakotiin, sillä äiti on kuolemaisillaan. Kaarna on vuosien varrella vieraantunut Alice-äidistään, joka on työurallaan ollut arvostettu psykologi. Paljon on jäänyt sanomatta ja hämärän peittoon, ja ensin vaikuttaa siltä että tulee jäämäänkin, koska Kaarnan päästessä hoitokodille äidin kerrotaan menehtyneen. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen... Kaarnan festivaalipäivästä tulee monin tavoin odottamaton, ja on luvassa vauhdikkaiden käänteiden sekä maton jalkojen alta vetävien yllätysten sarja. Jääskeläisen kirjansa tapahtumaympäristöksi luoma kuvitteellinen Marrasvirran kaupunki nousee monessa kohtaa mielessäni vertauskuvaksi koko Suomesta ja sen nykyilmapiiristä: kaupungissa järjestetään esimerkiksi vuosittainen natsien ja anarkistien kahakka, jossa pelätään tulevan lopulta kuolonuhreja. Tästä huolimatta visio tulevaisuudesta on lopulta toiveikas, mihin liittyvät vahvasti kirjat, kuinkas muuten! Teoksen tapahtumapaikkoihin kuuluu mm. huikea lastenkirjasto, jonka hyllyille on koottu suunnilleen kaikki kuviteltavissa olevat lastenkirjat.
"Äiti oli selittänyt hymyillen, että kaikki kerrotut tarinat, älyttömimmätkin, olivat jollain tasolla tosia. Ihmisillä nimittäin oli syvällinen tarve puhua totta. Oli hyvin raskasta ja kuluttavaa jättää asioita kertomatta. Tarinoiden kertominen oli viekas tapa saada puhua salaa, turvallisesti ja kenenkään huomaamatta ääneen niistäkin asioista, joiden oli pysyttävä ikuisesti salaisuuksina. Siksi tarinat olivat niin tärkeitä: ilman niitä olisi ollut pakko vaieta siitä, mistä ei voi puhua."
Juonesta ei tee mieli kertoa enempää, jotta potentiaalinen lukija pääsee blogitekstini jälkeenkin kokemaan kaikki käänteet, jotka kirjailijan räiskyvä mielikuvitus on tällä kertaa tuottanut tekstiksi. Jääskeläiselle tunnusomaista on pitää lukija valppaana, ja teoksessa on paljon asioita, joihin on hyvä kiinnittää matkan varrella huomiota. Koska kissat on nostettu teoksen otsikkoonkin, on jo selvää, että kirjan sivuilla toinen toisensa jälkeen vilisevillä mystisillä kissoilla on merkityksensä. Vaikka mukana on jälleen aineksia tieteiskirjallisuudesta ja maagisia ripauksia, Väärän kissan päivä on ensisijaisesti psykologinen jännäri. Keskeisen hahmon ammatin myötä psykologiaa on romaanissa mukana paljon kyökkitasoa enemmän. Jääskeläisen ironinen huumorikin toimii tuttuun tapaan. Romaani etenee tiivistunnelmaisen dekkarin rytmissä, ja kirjailija on tietysti erittäin tietoinen käyttämistään kerronnan keinoista: teksti kommentoi välillä metafiktiivisesti itseään kertoja Kaarnan suulla. Kerronta on mukaansatempaavaa ja pitää kyydissä tiukasti, kieli loistaa kirkkaan värikkäänä. Juonen rakennus ja hämäävinä heiluvien langanpätkien punominen yhteen ovat suorastaan mestarillisesti toteutetut. Kirjan lopusta en sano muuta kuin että se on kylmäävän hyvä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on mielestäni kirjoittanut nyt vähintään yhtä hyvän romaanin kuin hänen useille kielille käännetty esikoisromaaninsa, ja Väärän kissan päivälle soisi myös menestystä kansainvälisesti, koska potentiaalia on. Kirjassa on monia elementtejä, jotka ovat tehneet suomalaisesta kummakirjallisuudesta maailmalla suosittua, vaikka mukana ei ole laskelmoinnin häivääkään, vaan kirjailija pysyy uskollisena tyylilleen ja kertojanäänelleen. Luin tämän kirjan kirjastolainana, mutta sen monikerroksiseen maailmaan olisi kiehtovaa sukeltaa uudestaankin, joten voisin kuvitella hankkivani romaanin vielä kotihyllyyn. Ehkäpä onnistun syksyn messuilla törmäämään kirjailijaankin, joka on jo vuosien takaa Twitter-tuttu ja hänen juttunsa onnistuvat riemastuttamaan säännöllisesti. Heitän lopuksi vielä ilmoille vetoomukseni nimeltämainitsemattomien kotimaisten kirjallisuuspalkintojen raadeille, että nyt olisi kuulkaa jo aika. Tik, tak, kiiruhda!

Muissa blogeissa: Tuijata, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirja vieköön, Mustetta paperilla, Järjellä ja tunteella, Usva, Reader, why did I marry him, Kirsin kirjanurkka, Ja kaikkea muuta

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Runoja ajankohtaisuuksista, syksystä

Muutama oma runo viime viikoilta.

_____


Lämpenee

Lämpö huokuu merestä höyrynä
Tiivistyy pilviksi jotka pian satavat
               Salamointia
Ukkospilvet kiertyvät toistensa ympäri
Itseään ruokkien
ja ruokkien
               Säähäiriö
               Äärisään ilmiö
               Järjestäytynyt systeemi
Saa nimen
Kerää voimia
mitä lämpimämpiä valtavien aavojen vedet
Hurjaksi olennoksi kasvettuaan
sisällään energia jolla valaisisi kaupunkeja
                Trooppinen hirmumyrsky
viimein on kohdattava maatakin
mikä vie sen voimat
mutta ennen sitä elementit ehtivät riehua
pilvispiraalin ruoskien alla
Sen energia pimentää kaupunkeja
Pudottaa sadetta niin kuin ei koskaan
Murtaa penkereet päästäen valloilleen joet
Nousee merestä maalle
                Tulva
Ajaa väen ullakoille huomaamaan ettei riitä
On hajotettava katto kirveellä
Kiivettävä läpi ja huidottava vaatteella
keskellä vesierämaata
jossa vielä eilen käveltiin
kuivalla pinnalla
Nyt puunlatvojen ympärillä huljuu
molekyylimassa väärässä paikassa
               Likainen vesi
Vie mukanaan autot
sisällään ihmiset
loukussa metallikehikoissa
sisään ryöppyää
               Hukkumiskuolema
Kun ilmiö on ohi
Kuumuudessa pesivät taudit
Kaduilla vaeltajat
joiden kodit se vei
ennen kuivumistaan ilmaan
energian siirtymää potentiaaliksi

Lämpenee
Kiihtyen

_______


Veri on virrannut kadulle
kuvassa
verkkolehden etusivulla
Hetkeä aiemmin ihmisessä kiertänyt
valtimoista hiussuoniin
Tehnyt sydämessä läpikulkumatkoja
Mutta nyt kuvattuna
kadulle valuneena
lisätty uutista täydentämään
viivaamaan alle
paha maailmassa
Ymmärtää lapsikin käydessään
verkkolehden etusivulla

_______

Syys sataa puista alas
Suuri lehti takertuu poskeen
Kylmä
Märkä
Vettynyt pehmeäksi
Tuntuu niljakkaalta
Sen on lähdettävä
päätän
Tartun varresta
Viskaan pois
Se leijuu kadun varteen
Liikenne kulkee
ohi

________________________


(Yleensä välttelen runoissani selkeää ajankohtaisuutta ja poliittisuutta; ihmisten sisäiset maailmat, suhteet toistensa välillä ja tunteet ovat minulle helpommin kuvattavaa materiaalia, mutta nämä vain syntyivät. Viimeisenä on syysruno, joka on kai aika perinteinen.)

Marko Kantomaa - Ylpeydestä

Marko Kantomaa  Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017)

   "Täydellisyys. Sitä se on.
Lihasten virheetöntä kontrollia. Saumatonta yhteistyötä. Hiuksenhienoiksi hiottuja liikeratoja, jotka luovat vaikutelman absoluuttisesta voimantuotosta, loppuunsa viritetystä tehokkuudesta, liikkeen katkeamattomasta sulavuudesta.
    Hän huomaa hymyilevänsä."
Kansanterveystieteestä filosofian tohtoriksi väitelleen ja aktiivisesti myös eri urheilulajeissa kilpailleen Marko Kantomaan romaani Ylpeydestä on hänen esikoisteoksensa. Urheiluromaaneja on Suomessa ilmestynyt vain kourallinen muutoin kuin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Muuten en ehkä olisi herännyt, mutta blogiani seuranneet tietävät, että olen perehtynyt varsin paljon HLBTIQ-teemaiseen kirjallisuuteen, ja kustantajan esittelyteksti sai tuntosarveni värisemään. Urheilumaailmaan sijoittuvia teoksia päähenkilönään homoseksuaali mies ei ole Suomessa tätä ennen julkaistu. [EDIT 12.10. Näin ei pitäisi väittää ikinä milloinkaan, koska aina unohtaa jotakin tai ei ole kuullut jostakin. Tällä kertaa oli erityisen noloa, koska olen itsekin lukenut Katri Lipsonin Detroitin viime vuonna. Se sijoittuu toki Yhdysvaltoihin, mikä ehkä hämäsi minua kun yritin muistella suomalaiskirjoja aiheesta, mutta silti, moka.] Toki vaaditaan enemmän kuin pelkkä aihe, että minut saa alkuunkaan pysymään kirjan parissa tyytyväisenä. Toivoin kovasti, että kirja olisi myös hyvä, ja onneksi se oli.

Romaanin päähenkilö on siis 16-vuotias Joonas (nimi mainitaan takakansitekstissä, mutta teoksessa se mainitaan tasan kerran aivan kirjan loppusivuilla, jännä ratkaisu), joka on juoksija. Hän kuuluu seuraan, hänellä on valmentaja ja tavoitteena kilpailumenestys. Kirittäjänä toimii myös ystävä Alex, joka on Joonaksen mielestä täydellinen. Kilpailukenttien testosteronihöyryt häiritsevät, koska ne samalla kiihottavat. Se ei ole urheiluympäristössä oikein, eikä kukaan muu tiedä Joonaksen suuntautumisesta. Murtautuminen ulos kuoresta ja hämmennyksen kätköistä alkaa, kun Joonas tutustuu lommoposkiseksi kutsuttuun Jenniin, joka tykkää tytöistä. Matka kohti totuuden hyväksymistä ja myöntämistä on kuitenkin vielä pitkä, ja samalla raatelee rakkaus, joka on sekä lähellä että kaukana.
   "Ei, se ei ole keskustelu, Se on kuulustelu.
    Sen aloittaa isoisä: "Onkos pojilla ja tytöillä helluja?"
    Kysymys esitetään nousevalla intonaatiolla, jolla ei ole aikomustakaan peitellä kysyjän eikä muidenkaan aikuisten äärimmäistä uteliaisuutta, ja johon yhdistyy näennäisesti viaton virnistys tai arvoituksellinen, toispuoleinen hymy.
–     Kunnes hän, yleensä viimeisten joukossa, tuntee lamauttavansa keskustelun: "Ei ole, ei juuri nyt"
    Seuraa vaivaannuttava hiljaisuus. Joka ikinen kerta."
Kantomaa kirjoittaa toimivaa, usein lyhyen tiivistä lausetta. Kieli on hyvin kuvailevaa, ja miljöön sekä luonnon kuvaukset yltyvät välillä melkeinpä runollisiksi luoden vahvan mielikuvan tapahtumien ympäristöstä. Juoksemisen kirjailija tietysti tuntee, ja se näkyy tekstissä erittäin yksityiskohtaisena, kropassa tuntuvana kuvauksena. Kirja on hyvin sujuvaa luettavaa ja sivut etenevät nopeasti, mihin vaikuttavat myös lukujen lyhyys ja taiton ilmavuus. Sanoisin kirjan sopivan myös nuorille lukijoille, ja romaanin voi hyvin lisätä lukulistoille kouluissa, kun on tarkoitus lukea kotimaista nykykirjallisuutta. Vaikka teos on helposti etenevää luettavaa, ei se ole liian valmiiksi pureksittua, vaan lukija saa täydentää mielessään paljonkin ilmaisematta jääneitä ajatuksia, merkityksiä ja tunteita.

Kun katson tätä seksuaalivähemmistöjä käsittelevän kirjallisuuden perinteestä ja näkökulmasta, tarina on varsin tyypillinen teini-ikäisen homoseksuaalin coming of age -tarina ja kaapistatulokertomus. Ympäristö ja sosiaalinen konteksti tekevät teoksesta kuitenkin merkityksellisen, ja on hienoa että tekijä on löytänyt heti esikoisteokseensa toimivan oman äänen, joka kantaa läpi kirjan. Pituuskin on tällaiselle tarinalle juuri sopiva, noin 250 sivua. Päähenkilöä ei tosiaan päästetä tarinassa helpolla, vaan hän kohtaa vakavia sairastumisia, elämän rajallisuutta ja kipeää kasvua kohti omaksi itsekseen samanaikaisesti. Välillä tulee miettineeksi, että asiat meillä ovat kuitenkin monessa suhteessa parantuneet, joten onko nykykirjallisuudessa nuoren homohahmon välttämätöntä jälleen käydä läpi näin pitkällinen tuskien taival juuri suuntautumisensa vuoksi.
   "Se on ollut heidän paikkansa, hänen ja lommoposkisen. Heidän rantansa, vetensä ja kivensä. Siitä myrskyisestä tammikuun iltapäivästä lähtien, kun kivistä ovat näkyneet vain terävät jääkuoren peittämät kärjet.
    Siitä on puolitoista vuotta.
    Sen jälkeen hän on oivaltanut, miten eletään parikymppiseksi, ehkä jopa kolmekymppiseksi, ilman että tekee mieli ampua kuula kalloonsa.
    Onko se paljon? Se on paljon.
    Siitä on ikuisuus."
Ylpeydestä on hyvä esikoisromaani. Se kertoo jo monesti kerrotun tarinan eri tavalla ja uudesta näkökulmasta, mikä on virkistävää ja saa aikaan uudenlaista mielenkiintoa asian käsittelyyn. Parista epäröintiä aiheuttaneesta elementistä huolimatta kirjan maailma on uskottava ja lähelle tuleva. Teos on kirjoitettu hyvin ja teksti vaikuttaa erittäin hiotulta, kieli on ytimekkään kirkasta. Tarina pitää myös otteessaan vahvasti episodista toiseen, ja lukijakin huomaa juoksevansa sivuja läpi. Välillä kannattaa kuitenkin pysähtyä ja kokea tunnelmaa, maisemaa ja tunteiden vyöryä ympärillään.

Muualla: Kirjavinkit, Aamulehti