maanantai 24. huhtikuuta 2017

Kirjoituskurssin ensimmäisen päivän tuntemuksia

Terveisiä Casablancasta! Eilen yläilmoissa matkalla välilaskupaikkana toimineelle Pariisin lentokentälle mieli pursusi ajatuksia, sillä edellisenä päivänä oli ollut luovan kirjoittamisen mestarikurssin eka lähipäivä.

Perusteellisen palautteen vastaanottaminen oli kuin herättämään pyrkivä raju ravistus olkapäistä, nostaminen pieneksi hetkeksi ilmaan ja pudottaminen lujaa tömähtäen maanpintaan niin, että jalkapohjiin sattui ja selkänikamat puristuivat toisiaan vasten. Eli ei se helppoa ollut taaskaan, eikä se taida olla ikinä, vaikka kuinka kokenut olisi. Kustannustoimittaja-tutorimme oli tehnyt käsikirjoitusten kanssa paneutunutta työtä, ja hänen palautteenantonsa oli ammattitaitoisen varmaa, siitä täydet pisteet. Oli ilo seurata ammattilaisen työtä, ja kuuntelin kiinnostuneena myös muiden pienryhmäläisten saamia palautteita. Sain itse paljon hyviä, konkreettisia kehitysehdotuksia, ja kaikki saivat myös yksityiskohtaiset korjaus- ja parannusehdotukset teksteihinsä merkittyinä. Kustannustoimittajan kanssa työskentely oli yksi eniten odottamiani asioita kurssilla, ja se oli jo ensimmäisessä tapaamisessa antoisaa. Meitä on siis ryhmässä neljä, ja kaikkien tekstit ovat keskenään varsin erilaisia. Luin ennen ensimmäistä tapaamista muiden ryhmäläisten tekstit, ja hyviä ne olivat kaikki omalla tavallaan, sellaisia joista hiomalla ja kehittelemällä saa täysin julkaisukelpoista kirjallisuutta. On varmasti kiinnostavaa nähdä heidän kehitystään kurssin aikana, ja mukavaa tietysti tutustua toisiin kirjoittajiin, jotka eivät vielä ole julkaisseet kirjoja.

Toki tapaaminen johti myös valtaisaan kriisiin oman kirjoittamiseni kanssa, ja olin loppupäivän aivan tolaltani. Näin on toki käynyt aiemminkin, kun olen saanut uutta, laajamittaista ja rehellisen kaunistelematonta palautetta. Vaikka päivän alussa jälleen korostettiin annettavan palautteen koskevan tekstiä, eikä sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti, ja vaikka järjellä tiedän, että niin asia juuri on, silti siitä pääsi pikkuinen osa pujahtamaan syvemmälle. Vaikka kuinka yritin ajatella, ettei sen pidä antaa mennä. En sitten tiedä, olenko palautteen vastaanottajana hieman liian keskenkasvuinen edelleen. Mutta ajattelen myös, että ihminen kirjoittaa itsestään käsin kuitenkin aina jollain tasolla. Joskus tekstissä olevien seikkojen ja varsinkin sen sisältämän ajattelun saama kritiikki johtaa omaan pohdintaan siitä, miten kehittyneeseen ajatteluun ylipäätään pystyn ja olen kykenevä. Se on todella herkkä alue, ja sen suhteen on niin vereslihalla, että näitä osa-alueita koskeva kriittisempi palaute on kuin suolan ripottelua siihen päälle.

Jo seuraavan päivän aamuna, istuessani univajeisena lentokoneessa, aloin kuitenkin pursuta ideaa. Sain ajatuksia suurista rakenteellisista muutoksista useamman tekstin osalta ja kirjoitin jo pätkiä, jotka virtasivat aivan uudenlaista kieltä, sellaista lyyrisempää ilmaisua, jota kohtaan olin pyrkinyt jo pitkään. Nyt se alkaa ehkä oikeasti viimein vuotaa minusta. Olin parhaimmillani aivan liekeissä, kun kirjoitin niitä ideoita ylös, tämän blogitekstin ohella. Puolentoista viikon täysi irtiotto arjesta ja kotiympäristöstä hyvin erilaisen kulttuurin keskelle tekee varmasti tässä kohtaa erittäin hyvää. Merkitsi paljon, kun eilen aamulla sain tuon fiiliksen, että ehkä minä pystyn tähän.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Maria Matinmikko - Värit

Maria Matinmikko – Värit (Siltala 2017)

"En voi sanoa, etten pelkää. He, jotka sanovat etteivät pelkää mitään, eivät tunne itseään. Ehkä he eivät pelkää samoja asioita kuin useimmat tai heidän pelkonsa on naamioitunut pikkutarkkuuteen tai vahvuuden ylläpitämiseen vaadittuihin rutiineihin; suu kääntyy pään sisällä toisin päin ja alkaa syödä päätä."
Maria Matinmikon Valkoinen (ntamo 2012) oli minulle mieleenpainuva lukukokemus. Sen upeasti vellova, ruumiillinen ja luonnonläheinen proosarunous suorastaan lumosi. Innostuin niin kovasti, että lainasin kirjastosta myös Matinmikon toisen teoksen Mustan (Mahdollisen Kirjallisuuden Seura 2013), joka kuitenkin hautautui lukupinoon ja jouduin palauttamaan kirjan Turun kirjastoon muuttaessani sieltä pois (kuten noin 30 muunkin kirjan kanssa kävi), joten oli mukava huomata Siltalan kevään katalogissa Matinmikon teostrilogian kolmas osa, Värit.

Kirjaa aloitettuani havaitsin, että ne elementit, joihin Matinmikon tekstissä niin kovasti tykästyin, ovat Väreissäkin tallella mutta jalostettuina ja edelleen kehiteltyinä. Kirjan ensimmäinen ja toinen osa sisältävät pääasiassa proosamaiseen muotoon aseteltuja tekstikatkelmia, kolmas osa puolestaan hyvin minimalistisia, rivin tai kahden mittaisia runoja. Neljäs osa on erityisen hämäävä: siinä tekstit ovat eniten proosamaisia, kertovan tuntuisia, kuin novelliraapaleita, jonkinlaista runoproosaa. Tässä kohtaa aloin miettiä, miksi luokittelen jatkuvasti mielessäni, ja mietin sitä nyt uudelleen kirjoittaessani blogitekstiä. Blogin osalta voi toki tulla helposti siihen lopputulokseen, että ajattelen tekeväni sen lukijoita varten, että he tietäisivät mitä odottaa, jos kirjaan tarttuvat. Rehellisiä jos ollaan, teen tätä luokittelua myös itselleni, ja toisaalta, olen aikanaan opiskellut kolme ja puoli vuotta kirjastonhoitajaksi, totta hitossa siinä oppii luokittelemaan ja luetteloimaan. Kirja pitää saada oikeaan hyllyyn, hah. Onneksi Värit on ollut helpohko tapaus jopa kirjastoluokittelijalle, se on luokaltaan kuitenkin eniten runokokoelma.
"Jotkut kantavat mukanaan kansanmurhaa. Toiset kantavat mukanaan itsensämitätöimisjärjestelmää, jonka vanhemmat ovat huolellisesti istuttaneet aivojen automaattivaihteistoon. Jotkut asuvat epämääräisen ahdistuksen loputtomasti lisääntyviä huoneita. Hylätyksi tulemisen pelko ja vapauden menettämisen pelko lyövät toisiaan vasten kuten syysmyrskyssä kamppaileva ruotsinlaiva lyö salarakkautta vasten. Nauhalta tulevat aplodit vetävät nuuskaa, sulautuvat mereen."
Välillä tekstiä alkaa lukea kuten kertomakirjallisuutta, erityisesti mainitsemassani neljännessä osiossa, kunnes se taas repeää runon kielikuviin, usein virkistävän äkkivääriin sellaisiin. Tarkoitus, kuvittelemani teema muuttuu abstraktiksi, katseeni käännetään muualle. Mikäs siinä, kun vaihdokset ja käännökset toteutetaan näin vahvalla tyylitajulla. Pidin myös lyhyistä, aforistisen tuntuisista runoista erityisesti viidennessä osiossa, jossa kerrotaan myös siitä, miten teksti suhtautuu sille mahdollisesti annettaviin merkityksiin, aiheisiin, temaattiseen määrittelyyn:
"Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. On kliseitä, kielekkeitä ja kielenpäitä aukileessa. Mahdotonta röpelöä, röyhelöä, kidukset."
Julistin jo toisaalla, että jatkossa haluan alkaa käyttää tuota, kun en jaksa vastata kysymykseen, että mistä kirjoitan. Sanoisi vain: röpelöä, röyhelöä, kidukset. Ei sen enempää. Teoksesta tekisi kyllä mieli nostaa esiin teemoja, esim. sukupuolet, niiden määrittely ja erilaiset asemat nousevat esiin useampaan otteeseen. Kirjan kuudes osa sisältää jälleen hieman pidempiä tekstejä, katkelmallista proosarunoa, tai sinne päin. Minulta loppuu termistö, en ole varma mistä puhun, ja tunnen itseni välillä ihan liian tietämättömäksi kirjoittamaan tästä. Värit on jotenkin niin kovin älykästä runoutta. Silti siitä lukiessa ensisijaisesti nauttii, eikä analysoi. Tekstissä tekee mieli vain olla, nytkin selaillessani kirjaa edestakaisin tunnelmien tavoittamiseksi pysähdyn kohtiin vain vaikuttumaan asioista. Uskon, että perusteellisella uudelleenluvulla vaikuttuisi usein eri kohdista kuin aiemmin. Ehkä on myös parempi olla sanomatta liikaa, teosta lainatakseni: En halua kirjoittaa tätä puhki, vaikka maapallon sisempi ydin on metallia. Tämä kirja taisi ehtiä vielä seuraavaan Tanssiva karhu -palkinnon kattaukseen, ja toivottavasti raati Värit finalisteihin poimii. Harva tekijä Suomessa kirjoittanee näin näkemyksellisesti uudistavaa kaunokirjallista tekstiä.

Blogiarvioita ei vielä ole, kritiikki Helsingin Sanomissa on, mutta se on luettavissa vain tilaajille. Teos oli viikon kirjana Radio Helsingin Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa, keskustelu on kuunneltavissa ohjelman sivuilta.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Katja Kallio - Yön kantaja

Katja Kallio – Yön kantaja (Otava 2017)


"Tänään postilaiva tuli Nauvosta viimeisen kerran ennen kevättä, ohi luotojen ja vihreiden saarten mättäiden ja silokallioiden, joihin jäätiköt ovat uurtaneet simpukkamurroksensa ja muinaiset viljelijät uhrikuppinsa. Mitä he mahtoivat uhreillaan pyytää? Henkiin jäämistä varmaan; tuskin onnellista elämää sentään, se lienee aika uusi keksintö, onni. Ehkä he pyysivät jotakin käytännöllistä. Ettei joka paikassa rehottava karmiinikukkainen pirunvilja sotkeutuisi heidän ohraansa ja rukiiseensa ja värjäisi leipää siemenillään siniseksi ja niin katkeraksi että oksetti."
Pidän iloisista yllätyksistä, kukapa ei. Myönnän, että sivuutin aluksi Katja Kallion uutuusromaanin kevään kirjakatalogeja selaillessani pelkkien mielikuvien seurauksena. Vahva mielikuvani nimittäin oli, että hän kirjoittaa hieman viihteellisiä kirjoja, joissa päähenkilönä seikkailee miehen perään huokaileva kaupunkilaissinkkunainen, jota leffassa sitten esittää Minna Haapkylä katsellen surullisesti kaukaisuuteen. Tuontyylinen kirjallisuus ei ole sitä, mistä itse eniten inspiroidun... Onneksi olin maaliskuussa Baba Lybeck, kirja vieköön! -tapahtumassa, jossa Yön kantaja -romaanin aiheesta ja taustoista keskusteltiin niin kiinnostavasti, että teos piti laittaa heti varaukseen. Romaani osoittautui todella hienoksi, ja se on tämän kevään ehdottomasti vaikuttavimpia lukukokemuksiani.

Jotakin maagista tuntuu olevan puhallettu usean viimeisen vuoden aikana julkaistun kotimaisen romaanin kieleen – jotakin sellaista, mikä tekee kielestä kiehtovalla tavalla soivan, rikkaan ja virtaavan. Yön kantaja lumoaa kielellään heti alkuunsa, riisuu potentiaalisesti kriittisen lukijan (osoitan mm. itseäni) parilla kiepautuksella aseista. Kirjan kieli onnistuu tarjoamaan yllätyksiä, toistuvasti se säpsäyttää ja herättää lukijan vaikuttumaan itsestään vertausten, kielikuvien ja lyyrisen sointinsa kautta. Kuitenkin se on luonnollisesti soljuvaa ja säilyttää olemuksensa hallitusti läpi romaanin.

Niin, se kirjan aihe, joka kiinnostuksen alun perin herätti. Kallio perustaa romaaninsa todelliseen henkilöön: Amanda Fredrika Aaltonen (1864–1918) eli aikanaan epätavallista, kapinalliselta vaikuttavaa elämää päätyen lopulta eristyksiin Seilin saarelle, siellä tuolloin sijainneeseen mielisairaalaan. Amanda sai diagnoosin, jota nykyihminen ei voi lukea naurahtamatta sen koko absurdiudelle: insania epileptica menstrualis. Eli nuori nainen on käyttäytynyt hankalasti, minkä tuon ajan (todennäköisesti miespuolinen) lääkärikunta on tulkinnut jotenkin liittyvän kuukautisiin, koska mistä muustakaan naisten ongelmat pohjimmiltaan kumpuaisivat... Kirjassa Amanda nukkuu huonosti, on levoton, ei viihdy koulussa eikä jaksa keskittyä, varastelee, hermostuu helposti ihmisten kanssa, ja hänestä tulee lopulta vakituista asuntoa vailla oleva irtolainen. Hän joutuu useita kertoja vankilaankin. Kaikki muuttuu hetkeksi, kun Amanda lähtee Pariisiin kuumailmapallolentäjän jalkavaimoksi, mutta sieltä tullaan takaisin maitojunalla. Kesytön ja sopeutumattomaksi tuomittu nuori nainen joutuu taas vaikeuksiin ja lukkojen taakse, jossa hän muuttuu raporttien mukaan jatkuvasti hullummaksi, niin hulluksi, että hänet voidaan huoletta toimittaa loppuiäkseen Seiliin kuukautishysteriadiagnooseineen.

Suurin osa kirjasta ollaan Seilissä, viettihän oikea Amanda Aaltonenkin siellä puolet elämästään jouduttuaan saarelle 27-vuotiaana. "Hullujen naisten saaren" elämän kuvaus on outoudessaan ikiaikaisine kirjoittamattomine sääntöineen erittäin kiintoisaa seurattavaa. Kallio kuvaa Amandan kautta mielisairaalan asukkaiden ja työntekijöiden psykologiset suhteet tarkasti ja vivahteikkaasti, eikä tyydy kauhistuttamaan karuilla kuvauksilla, vaikkei missään nimessä kaunistelekaan. Kiroukset ja eritteetkin lentävät silloin kun on uskottavasti tarpeen.
"Mikä houkutus antaa periksi ja käyttäytyä kuin seinähullu, antaa lopultakin mennä! Kaiken sen pinnistelyn ja mielin kielin oleilun jälkeen. Saat olla juuri sellainen kuin olet. Saamanne pitää, hän ajatteli. Mutta ei hän uskaltanut. Hän tiesi miten kävisi jos hän antaisi mennä ja häntä alettaisiin lääkitä ja hänet pantaisiin eristyksiin ja kääreisiin. Korpit ja henget palaisivat. Hän konttaisi ympäri selliä ja repisi patjapussia hampaillaan ja tuhrisi itsensä ja seinät omalla paskallaan. Hän ei uskonut pääsevänsä toiste takaisin niin kaukaa."
Kallio maalaa päähenkilöstään hyvin moniulotteisen kuvan kaikkine virheineen, tuntemuksineen, oikkuineen ja pakottavine tarpeineen. Amandan ajatukset ja tunteet kuuluvat läpi kirjan, mutta silti häneen ei pääse kyllästymään. Tästä kurittomasta, tottelemista viimeiseen asti vihaavasta naisesta välittyy läpi kirjan aidolta tuntuva kuva. Tulee mieleen, kun Baba Lybeck kysyi Katja Kalliolta tapahtumassa, mitähän Amanda pitäisi hänen kirjoittamastaan kirjasta. Kallio vastasi muistaakseni suunnilleen, että Amanda todennäköisesti vihastuisi, mutta olisi salaa ylpeä. Nyt kirjan luettuani olen samaa mieltä. Kalliolla on ollut vahva näkemys siitä, minkälaisen hahmon hän haluaa Amandasta kirjoittaa. Lukija eläytyy vahvasti Amandan elämään, ja lopussa hänestä oli suorastaan vaikea luopua.

Yön kantaja on loistava romaani niin kieleltään kuin kerronnaltaankin. Se vie mukanaan usein surullisten ja rankkojen tapahtumien läpi pitäen samalla tiukasti kyydissä: tämä kaikki on nähtävä ja koettava. Teos kertoo tarinaansa naisista, jotka eivät yleensä ole kirjojen päähenkilöiksi päässeet, vaan heidät on siivottu pois maailmasta ennen kuin ovat juuri ehtineet siellä näkyäkään. Aiheidensa puolesta kirja vertautuu mm. Riitta Jalosen viimevuotiseen Kirkkaus-romaaniin. Jos piti Kirkkaudesta, uskon vahvasti että ihastuu myös Yön kantajaan. Katja Kallio on punonut kirjansa kokoon kuin huolella tehdyn, sulavuudessaan kauniin palmikon, jonka päähän solmitaan lopuksi häpemättömän räikeä, kirkkaanpunainen silkkinauha.

Muissa blogeissa: Kirsi, Tuija, Katja, Riitta, Annika, Kirsin Book Club / Airi, Arja, Mai, Erja

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Matias Riikonen - Suuri fuuga

Matias Riikonen – Suuri fuuga (Aula & Co 2017)

"Suhjun osuessa järveen vedenpinta oli täynnään pieniä maiveita, kuin satoja suita, eivätkä rantavedessä lutaavat kaksospojat osanneet sanoa, mitä järvi puhui, sillä niiden äiti ei ollut koskaan opettanut niille oikeaa äidinkieltä, oli opettanut isänmaan kielen muttei äitimaan kieltä, ei hänenkään äitinsä ollut opettanut hänelle ja Topille, eivät äidit osanneet opettaa senmoista, koska äitien äiditkään eivät olleet osanneet kuin muutaman sanan, muistivat ehkä, että Kimpo-kivi on Kamman poika, mutteivät enempää."
Kaunokirjallisten teosten kirjoittaminen musiikkiteosten pohjalle, niiden rakenteen mukaiseksi tai muuten musiikin rytmejä ja teemoja noudattaen on minusta aina lähtökohtaisesti kiehtovaa. Tällaiset teokset nousevat joskus suuriksi elämyksiksi, kuten Sinikka Vuolan Replika, jonka musiikillisuutta tekijä avaa myös uudessa Parnasso-lehdessä. Joskus taas tällaiset teokset eivät tavoita omaa kirjallista makua kovin hyvin, kuten Alejo Carpentierin Eroican kanssa kävi. Matias Riikosen toinen romaani Suuri fuuga perustuu Beethovenin Große Fuge -sävellykseen, jolta kirja kustantajan esittelyn mukaan "lainaa muotonsa", ja se "venyttää esikuvansa tavoin ajattelunsa äärimmilleen." Jälkimmäisen voi romaanin kohdalla todeta pitävän paikkansa – myös lukija joutuu pohtimaan ja olemaan hereillä kirjan parissa, seuraamaan erilaisia polkuja ja lomittaisia ääniä.

Tapahtumat sijoittuvat Ruovedelle, jossa elävät kirjan henkilöt ovat toinen toistaan surullisempia, onnettomampia ja toivottomampia tapauksia. Onnellisten perheiden tarinoita ei kirjassa kuulla, vaan niitä omalla tavallaan onnettomia tuskailee tietään eteenpäin kummalliseksi ja jotenkin kolkoksi muuttuneessa maailmassa. On teinityttö Saana, joka koettaa pärjätä sijaisvanhempiensa kanssa, ja Saanan ottoisä Jussi, joka on jäänyt totaalisesti koukkuun dominansa pauloihin ja on tuhoamassa myös perheensä elämän pakkomielteeseensä. On myös nuori poika, joka kammoaa omaa hajuaan ja jonka osuudet kirjassa kerrotaan erittäin vanhahtavalla kielellä, sanoilla jotka ovat jääneet käytöstä ja painuneet unohduksiin. Lisäksi on dementoitunutta isoäitiään kauhealla tavalla mukanaan riepotteleva ja rahallisesti hyväksikäyttävä nuori mies, joka pukeutuu karhupukuun saadakseen halauksia, joita kaipaa erityisesti esiteini-ikäisiltä tytöiltä... Mukana vaikuttaa myös sivuhenkilöitä, kuten Jussin vaimo ja näiden lapset, Saanan koulukaverit sekä Gösta, joka vaikuttaa hahmona tutulta ja hän kertookin mm. kirjoittaneensa kirjassa laulettavan Rin Tin Tin -nimisen tunnetun kappaleen.

Kerrontatyylejä vaihdellaan kirjassa tunnistettavasti eri hahmojen välillä. Aluksi seuraaminen on tosin vaikeaa, sillä eri henkilöiden osuudet on merkitty tietyillä kirjainyhdistelmillä, joilla ehkä on jotain tekemistä pohjalla olevan musiikkiteoksen kanssa, vaikea sanoa. En ole klassisen musiikin tuntija, ja kyseisen Beethovenin sävellyksen laitoin soimaan nyt vasta postausta kirjoittaessani. Kirjan kohdassa, jonka on tarkoitus olla Saanan ja hänen kavereidensa koulutehtävä, kuvataan tuon teoksen olemusta tarkasti, mikä selvensi jonkin verran myös kirjan rakennetta ja kohtausten esittämistapaa.
"Vitun apeelta se paikka näytti niissä sun lähettämissä kuvissa ja tosi hyvä et te päädyitte sinne vaik mä en osannutkaan sellaista ennakoida... mut just johonki tollaseen tyhjiöön sut oli oikeestaan hyvä saada miettimään mitä helvettiä sä oot menny tekemään... miten nopeesti sun elämä on nussittu piloille ja nyt sun domina ei vastaa sun viesteihin etkä sä tiedä missä se asuu tai ees sen puhelinnumeroa."
Henkilöhahmot ovat todella varsin ongelmaisia, ja erityisesti asiat tuntuvat olevan sekaisin ulkona telttailevalla, Saanalta Riepupojan lempinimen saaneella nuorella miehellä. Hänellä tuntuu olevan jonkinlainen psyykkinen ongelma, mikä saa hänet kuvittelemaan että hän haisee niin pahasti, ettei voi olla ihmisten seurassa sisätiloissa. Riepupojan veli puolestaan on komeroitunut sisätiloihin pelaamaan nettipeliä, jossa veljekset ovat saavuttaneet suorastaan legendaarisen maineen taidoillaan. Varsinainen tapaus on myös Karhuksi käyttämänsä asun myötä kutsuttava entinen lääketieteen yliopisto-opiskelija, joka vuodattaa käytännössä monologina tietoa ihmisen fysiologiasta ja teknologiasta sekä tuntuu olevan tunne-elämältään hieman häiriintynyt mm. sen perusteella, miten suhtautui entiseen tyttöystäväänsä. Hänen sairaalloinen riippuvuussuhteensa laitoshoidon tarpeessa olevan mummonsa kanssa on traagista seurattavaa.

Romaanin tapahtumia katkovat hetket, jolloin sen henkilöt juhlivat karaokea laulaen tai käyvät yhteissaunassa ja tuntuvat elävän jonkinlaisia edes jossain määrin onnellisia suvantovaiheita ennen suistumista taas toivottomaan elämäänsä. Välillä erityisesti Karhu ja Jussin domina pitävät pitkiä "luennointihetkiä", joissa vyörytetään monenlaista faktatietoa aina lääketieteellisistä ilmiöistä musiikin kautta Titanicin uppoamiseen. Näistä kohdista tulee paikoitellen hieman "infodumppauksen" fiilis, vaikka kirjailijan perehtymistä mitä moninaisimpiin aiheisiin onkin ehdottomasti ihailtava ja teoksen kerrontaan faktatietojen latelu oli sinänsä upotettu sujuvasti. Sen verran on taas nillitettävä, että romaanin lähes 400 sivun pituuteen mahtui mielestäni hieman turhan paljon lyöntivirheitä, eli yksi oikoluku-edit-kierros olisi ollut vielä hyvä tehdä.

Teoksen lukemisen jälkeen jäi lievästi hämmentynyt wou-olo, koska kirja tarjosi siinä määrin ajateltavaa, pääteltävää, täydennettävää ja tavaraa myös rivien välissä. Suuri fuuga on erittäin mielenkiintoinen, taitavasti moninaisista palasistaan, osioistaan ja kerrontatavoistaan koottu kirja, jonka kerää toivottavasti lukijoita sen verran, että pääsen lukemaan analysoivia arvioita siitä enemmänkin. Itse tunnen nyt raapaisseeni vain aivan päällimäistä kerrosta, vaikka bloggaus venyi näinkin pitkäksi. Kirjan sisarteoksena on julkaistu Kiertorata-niminen "proosavihko", jota en vielä ole käsiini saanut.

Muissa blogeissa: Juha K, Kirjavinkit

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 49: Vuoden 2017 uutuuskirja

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Maaria Oikarinen - Lucian silmät

Maaria Oikarinen  Lucian silmät (Arktinen Banaani 2017)

"Malediivit jassoo. Kookospalmuja ja valkoisia rantoja. Mitä siellä juodaan, pina coladaako? Voisin harkita, mikä ettei, mutta mihinkään Thaimaahan minä en lähde, hyh mikä helvetin esikartano, fat ugly guy's paradise, kai sinullakin on sen verran makua, ettei nyt sellainen käy mielessä. No, ehdota? Et keksi. Well, it was nice to meet you, but I really need to run. Lähetä ne paperit ja palataan asiaan. Muista avajaiset! Aja parta! Äläkä missään nimessä tuo valkoisia kukkia!"
Taidemaalari ja kriitikko Maaria Oikarisen esikoisromaania tekee taustat tuntien ehkä turhan helposti mieli kuvailla kuvataiteellisin termein. Vilpittömän rehellisesti voi kuitenkin todeta, että kirja on räiskyvällä kielellä kerrottu teos, jonka lukeminen oli viihdyttävää, monessa kohtaa nauruun repäisevää ja jotenkin piristävää, vaikka aiheissa ei liikutakaan pelkästään huvittavalla pintatasolla, vaan henkilöt saavat syvempiäkin sävyjä.

Lucian silmät kertoo kuvataiteilija Jannasta, jonka näyttely on kohta tulossa, joten hän viimeistelee teoksiaan sekä hoitaa järjestelyitä vimmalla. Räväkän ja suorapuheisen naisen meininki osoittautuu hyvin nopeasti kuitenkin pahoilla ylikierroksilla käyväksi. On ilmiselvää, ettei Janna ole henkisesti aivan kunnossa, ja pian paljastuukin, että hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kirjan alussa päällä on mania ja meininki on sen mukaista puhetta pulppuaa hurjalla tahdilla, tapaamiset venyvät niin että lasten hakeminen hoidosta unohtuu, kuohuviiniä kuluu, nukkuminen jää olemattomiin ja miehiä "valtiatar" napsii nettideittipalveluista ja baareista kuin irtokarkkeja laarista. Kaikki siitä huolimatta, että kotona on aviomies, tämän kanssa yhteiset kaksi pientä lasta ja teini-iän saavuttanut tytär Jannan nuoruuden suhteesta, mutta näiden on ollut pakko oppia pärjäämään äidin ja vaimon mielenterveydellisen tilanteen vaihteluiden mukaan. Lopulta Jannan on kuitenkin pakko hengähtää, kun hän sekoittaa maalauksensa olemuksen omaansa ja kuvittelee silmiensä lähettävän säteitä, jotka tappaisivat katseen tielle osuvia ihmisiä... Hengähdystauko Aurorassa on paikallaan. Pahimmissa harhoissaan Janna näkee ja kuulee kaikenlaista, muun muassa hänen maalaustensa erilaiset naishahmot ilmestyvät vierailemaan "tappokuoron" kera.
"<3 Muruset, yritetään yhdessä, niin maailmasta tulee parempi paikka <3
Teloittakaa Lucia! Polttomurha, kuolema!
{Mikä teitä vaivaa, me olemme maalauksia! Ei meitä tehty tappamaan
toisiamme. Turhaan te Luciaa kadehditte, siinähän kiiltelee,
disharmoninen hullu. Mutta minua Hän maalasi kauemmin kuin
yhtäkään teistä, niinhän Luojattareni?}
€Ei sinua kukaan osta, hienohelma!€
{Ymmärrän, potuttaa}"
Romaanin näkökulmahenkilöinä toimivat Jannan lisäksi tämän 13-vuotias tytär Hilma ja aviomies Petri. Oikarinen on kirjoittanut henkilönsä hyvin uskottaviksi ja heidän kielensä on kullakin omanlaistaan. Jannan räävittömänä ja pidäkkeettä hyppelehtivä tykitys vaihtuu Hilman varhaisteini-ikäisen kieleen, ja välillä tapahtumia kuvataan Petrin kautta rauhallisen analyyttisesti. Jokaisen kerronnassa on omanlaistaan ironista huumoria, ja erityisesti kirjan alkupuolella lukiessa nauratti useinkin. Loppupuolella mukaan astuvat vakavammat sävyt, kun Jannan mielisairaalajakson kestäessä avataan mm. hänen nuoruudenrakastettunsa kuolemaa. Lääkittynä ja sairaalaolosuhteissakin Jannan persoona pysyy totutunlaisena, hän ei ole lannistettavissa, vaan kirosanat lentävät ja asioiden on oltava just eikä melkein.

Lucian silmät on hillitön, rohkea, aidolta elämältä maistuva ja kielen koko väripalettia villisti hyödyntävä teos. Tekijä hallitsee hyvin erilaiset kertojaäänet ja koukuttavan kerrontatavan, joka tarjoaa lukiessa myös yllätyksiä. Kirja oli hyvä muistutus siitä, että joskus kannattaa lukea kaunokirjallisuutta myös tuttujen ja turvallisten kustantajien ulkopuolelta Arktinen Banaanihan on tunnettu romaanikirjallisuuden sijaan erityisesti sarjakuvien kustantajana. Olen hyvin tyytyväinen, että varasin teoksen luettavaksi törmättyäni kustantajan kiinnostavaan esittelytekstiin romaanista, pisteet siis myös sen laatijalle! Lucian silmät tuo taiteilijarentturomaanien laajaan valikoimaan virkistävällä tavalla naisnäkökulmaa.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Kun novellikokoelma kirjoituskurssille lähti

Kuten minua esimerkiksi Twitterissä seuraavat jo tietänevät, pääsin luovan kirjoittamisen mestarikurssille työstämään kirjoittamaani novellikokoelmaa! Kurssilla työskennellään yhdessä kustannustoimittajien, kirjailijatutoreiden ja muiden kirjoittajien kanssa, ja odotan sitä todella innolla. Mestarikurssia kestää tämän vuoden marraskuuhun asti, ja sen päätteeksi käsikirjoitus on mitä toivottavimmin valmis siihen, että joku sen uskaltaisi kustantaakin. Uteliaille tiedoksi, että kurssia järjestää Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen kannatusyhdistys. Lähden siis jälleen hakemaan oppia Turusta, vaikka muutinkin sieltä vuodenvaihteessa pääkaupunkiseudulle! Mielelläni matkustelen kaupunkiin muutenkin, joten eipä tuo elämääni hankaloita, varsinkin kun ns. lähiopetuspäiviä on tiedossa vain viisi.

Kurssi tarkoittaa suurta panostusta käsikirjoituksen työstämiseen, joten se vie vapaa-aikaani melkoisia määriä reilun puolen vuoden ajan. Tällöin todennäköisesti myös kirjojen lukemisen ja sen myötä kirjabloggaamisen määrä valitettavasti vähenee. Koko ajan aion tietysti myös lukea niin paljon kuin on käytössä olevan ajan puitteissa mahdollista, koska en pysty olemaan ilman, ja oma kirjoittamiseni tuntuu vaativan muidenkin luomassa tekstuaalisessa maailmassa säännöllisesti elämistä. En myöskään vaikuttaisi olevan niitä kirjoittajia, jotka alkavat kopioida toisten kirjallista tyyliä lukemistaan teoksista omiin teksteihini, ja yksi esilukijoistani on todennut, että minulla on jo nyt jonkinlainen oma ääni kirjoittamisessani. Todennäköisesti blogi täydentyy kirjabloggausten vähentyessä kurssin aikana tapahtuvasta omien tekstien kanssa painiskelusta, eli blogi alkaa toteuttaa enemmän alkuperäistä ajatustani kirjoitusblogista kirjojen arvioinnin ohella.

Juuri äsken sain välitettyä viimeisimmän version novellikokoelman käsikirjoituksesta kurssille, sillä siitä oli mahdollista lähettää kurssille hakemiseen käytetyn lisäksi vielä uusi versio ennen kuin tekstit lähetetään kurssin pienryhmiä vetäville kustannustoimittajille. Tein novellikokoelmalle pikaeditoinnin, jonka myötä yksi novelli kuitenkin koki varsin suurtakin kielellistä viilausta. Se on elänyt tähän mennessä ensin kirjakielisestä puhekieliseksi, ja nyt viimeiseksi vielä hieman enemmän kirjakielen suuntaan, sellaiseksi luontevasti luettavaksi mutta jossakin määrin puhekieliseksi versioksi. Muutenkin huvittaa tuo editointien määrä, minkä kokoelma on kokenut kahden vuoden takaisesta alkuperäisestä versiosta. Mitenköhän monta editointi/uudelleenkirjoitusta se lopulta on käynyt läpi ennen julkaisua, veikkaan reilusti toistakymmentä... Hion lauseita perfektionistisesti, ja sitten joku esilukijani osoittaa jonkin kohdan tai asian, joka ei kerta kaikkiaan toimi, ja räjäytän paljon tekstiä uuteen uskoon, ja kohta taas viilaillaan. On varmaan hauskaa joskus tulevaisuudessa vilkaista niitä ihan ensimmäisiä versioita novelleista, jos vaan mitenkään kehtaan siltä poskia polttavalta punalta...

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Bohumil Hrabal - Liian meluisa yksinäisyys

Bohumil Hrabal – Liian meluisa yksinäisyys (Kirjava 2008), alkuteos Prílis hlucná samota (1980). Suomeksi kääntänyt Eero Balk.

"Kolmekymmentäviisi vuotta olen paalannut jätepaperia ja kirjoja ja elänyt maassa, joka on osannut viisitoista sukupolvea lukea ja kirjoittaa, olen asunut entisessä kuningaskunnassa, jossa on ollut ja on tapana ja pakkomielteenä kärsivällisesti puristaa päähän ajatuksia ja kuvia, jotka tuottavat käsittämätöntä iloa ja vielä suurempaa murhetta – –"
Miten upea, syvällinen, pieni mutta suuri kirja! Törmäsin tšekkiläiseen Bohumil Hrabaliin (1914–1997) työn parissa etsiessäni viikon käännöskirjavinkkiä, ja heti Hrabalin teosten esittelyitä, arvioita ja tekstinpätkiä nähdessäni tiesin, että tässä olisi ihan minun kirjailijani. Liian meluisa yksinäisyys nousi suomennetuista teoksista kaikkein kiinnostavimman oloiseksi, koska jos joku on pystynyt omaleimaisella tyylillä kirjoittamaan kirjan kirjoista, eihän sitä voisi jättää väliin.  Vieläpä kun kirja sijoittuu Prahaan, joka on kerrassaan upea kaupunki. Vaikka minulla on pöydällä pino kirjastosta varattuja uutuuskirjoja, joiden palautumisajat varausjonoon lähenevät, oli kertakaikkinen pakko käydä hakemassa kirjaston hyllystä vielä tämä kirja ja lukea niin pian kuin mahdollista. Vaarallinen työ tämä tällaisia pakkoajatuksia aiheuttava, kuulkaas. Siksi pystyn samastumaan vahvasti Liian meluisan yksinäisyyden minäkertoja Hantaan (nimessä on myös erinäisiä aksentteja, mutta menköön postauksessa ilman). Hän nimittäin paalaa työkseen jätepaperia ja sensuroituja kirjoja, mutta kokee pakottavaa tarvetta poimia joukosta harvinaisuuksia ja klassikoita, erityisesti filosofien teokset ovat hänen mieleensä.

Hanta on käyttänyt hydraulista jätepaperin puristintaan jo 35 vuotta, kuten hän moneen kertaan toteaa vuodattavassa monologissaan. Samalla Hanta on tullut "sivistetyksi vasten tahtoaan", hän on omaksunut tietoa paalaamistaan kirjoista, kantanut niitä kotiinsa niin paljon, että kirjakasat uhkaavat romahtaa hänen sänkynsä päälle ja murskata hänet yöllä. Työn ohessa on tietysti juotava päivittäin olutta (kovin tšekkiläistä), ja humaltua ei ole tarkoitus, vaan edistää ajattelua! Yhteiskunnan mullistukset tulevat kerronnassa esiin kuin huomaamatta, muun ajatusvirran seassa: mustalaisrakastajar päätyi keskitysleirille, akateemikot työskentelevät viemärinputsaajina... Näiltä sivistyneiltä viemärinputsaajilta Hanta kuulee myös Prahan alla kloaakeissa tapahtuvista rottasodista, joiden ihmeellisyyttä hän toistelee kirjassa usein, siitä tulee teokselle suorastaan motiivi. Niin sanotusti ylhäisen ja alhaisen sekoittuminen (esim. alla viemärit eritteineen ja päällä kulttuurihistoria ja sivistyneisyys) tekee romaanista varsin postmodernin.
"– – mutta suurimman vaikutuksen minuun teki akateeminen raportti siitä, miten mustarotat ja isorotat kävivät keskenään yhtä totaalista sotaa kuin ihmiset, ja että yksi sota oli jo päättynyt mustarottien täydelliseen voittoon, mutta nyt ne olivat jakaantuneet kahtia, kahdeksi rottaklaaniksi, kahdeksi järjestäytyneeksi rottayhteisöksi, ja juuri nyt Prahan alla raivosi kaikissa viemäreissä, kaikissa kloaakeissa taistelu elämästä ja kuolemasta, suuri rottien sota siitä, kuka voittaa ja kenellä on oikeus kaikkiin jätteisiin ja ulosteisiin, jotka virtaavat keskusviemäreitä pitkin Podbabaan – –"
Kertojan kohtaloksi koituu teknologinen ja työvoimapoliittinen kehitys, jonka jyräämäksi Hanta hydraulisine puristimineen on jäämässä. Perustetaan uusi laitos, jossa kirjat revitään kansistaan ja ne kulkevat hihnaa pitkin suureen kattilaan, ja työntekijöinä ovat nuoret ihmiset, jotka juovat suoraan pullosta maitoa ja omenalimonadia, mikä järkyttää Hantaa erityisen paljon.

Hrabalin kielen tunnusmerkkinä on, kuten lainauksista voi päätellä, hyvin pitkien virkkeiden käyttäminen ja puheenomaisuus. Ne yhdistyvät todella viehättävällä, soljuvalla tavalla, ja myös kääntäjää on kiittäminen Hrabalin kirjoitustyylin siirtämisestä kauniiksi suomen kieleksi. Kyseessä on ehdottoman hieno kirjailijalöytö, jonka muut suomennetut teokset on ehdottomasti luettava. Hrabalin kerrotaan omaksuneen omaperäisen kerrontatyylinsä sedältään, jonka värikästä tarinointia kuunteli lapsena. Hänestä tuli kotimaansa suosituimpia kirjailijoita, jonka tuotanto joutui monesti myös sensuurin kouriin. Liian meluisa yksinäisyys perustuu hänen omiin työkokemuksiinsa jätepaperin käsittelylaitoksella, jossa hän teki paaleista samankaltaisia taideteoksia kuin Hanta, mutta toisin kuin romaanihenkilönsä, Hrabal oli sivistänyt itseään ihan vapaaehtoisesti yliopisto-opinnoilla. Kulttuuria, sivistystä ja kirjallisuuden taidetta hienosti käsittelevä pieni romaani on kohottava lukukokemus, kaikesta huolimatta lopulta hyvän mielen kirja. Siihen tekee todella mieli palata myöhemmin, joten kirja pitää etsiä jostain omaankin hyllyyn.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 4: "Kirja lisää hyvinvointiasi", koska sen se on tällä viikolla tehnyt

Tämä on luettu useissa kirjablogeissa vuosien varrella, googlaamalla teos ja tekijä löytyvät nuo tekstit.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Tuomo Jäntti - Verso

Tuomo Jäntti – Verso (Gummerus 2017)
Arvostelukappale kustantajalta

"Sitä ei ehkä ollut edes tarvetta parantaa, ei vaikka se kulutti ihmisen loppuun, vei tämän pois, teki tästä jotain muuta – jotain ehkä jonkun mielestä parempaa – mutta oli miten oli, jotain lopullista verso kuitenkin tarkoitti. Elämän päättymistä sellaisena kuin ihminen olisi sitä halunnut elää, eikä verso ihmiseltä kysynyt."
Tuomo Jäntin toista romaania Versoa mainostettiin ennakkoon kingimäisenä jännitysromaanina, jonka vertailukohdiksi nostettiin myös Saramagon Kertomus sokeudesta ja Camus'n Rutto. Kuten juttujani pidempään seuranneet tietävät, Kertomus sokeudesta on suurimpia suosikkikirjojani ja myös Rutto odottaa kotihyllyssä jo lukemistaan. Kingimäisyys viittasi kuitenkin myös siihen, että romaanissa on mukana kauhukirjallisuuden elementtiä, ja jo kirjan johtoidea vie vahvasti spekulatiivisen fiktion puolelle. Ihmiset alkavat teoksessa kasvaa ruohoa, heinää, kukkia ja juuria.

Verson tapahtumat sijoittuvat johonkin vaihtoehtoiseen todellisuuteen, ehkä parin sukupolven päähän tulevaisuuteen tai kokonaan omanlaiseensa maailmaan. Väestö on keskittynyt muutamiin suuriin kaupunkeihin ja vihreä luonto kadonnut ihmisten elinympäristöstä – kaikkialla on vain kuivaa aavikkoa. Eripuraan joutuneet hallitus ja armeija pyrkivät omine keinoineen vastustamaan outoa, pelottavaa vihollista, Gowiwaa. Tämä saattaa muuttaa kokonaisia kaupunkeja hetkessä elottomiksi erämaiksi tuhoten koko väestön. Se, mistä Gowiwa alun alkaen on peräisin ja mikä se olemukseltaan ylipäätään on, jää arvoitukselliseksi. Yhtäkkiä tulee myös verso, joka asettuu ihmisiin, saa heidät muuttumaan kasvimaailmaan kuuluviksi olennoiksi, jotka menettävät lopuksi kaikki ihmispiirteensä. Näin kirja vertautuu myös juuri ennen tätä lukemaani Han Kangin Vegetaristiin, mutta Versossa muutos on päänsisäisen sijaan konkreettinen. Ihmisistä tulee oikeasti kasveja, jotka kuoltuaan leviävät ympäriinsä siemeninä ja itiöinä.
"Hänen ruumiinsa oli kaatunut heidän kotitalonsa pihalle, ja siitä kohonneet ruohot ja koukeroiset varvut olivat kaikki olleet liian sairaita elääkseen. Ne eivät olleet jaksaneet, mutta kaikki siemenkodat hänen niskassaan olivat auki, hänen selästään vielä viimeisenä päivänä esiin puhjenneet suipot valkolakkiset sienet olivat avanneet helttansa ja levittäneet elämänsä maisemaan joka vihasi elämää."
Outoa tautia tutkimaan on perustettu oma yhtiönsä, hallituksen kanssa läheisissä tekemisissä ollut epäilyttävä Kolkamo, johon matkustaa ministerin käskystä entinen toimittaja, nykyinen ministeriön työntekijä Alis Ismantik. Vaikeita asioita menneisyydessään kokenut Alis tutkii johtohahmojensa hylkäämän Kolkamon toimitusjohtajan tietokoneelta vanhoja viestejä ja pyrkii selvittämään, mitä laitokselle ja sen asukkaille on tapahtunut. Gowiwa kuitenkin lähestyy, samoin armeija, jossa toimii Alisin etäiseksi muuttunut isä Thomas. Asioiden selvittämisestä tulee kilpajuoksua ajan kanssa.

Romaanilla on monia kertojahahmoja, jotka kuvaavat episodeissaan tarinaa näkökulmistaan, ja aikatasoissa hypitään edestakaisin. Kaikki tämä tekee kerronnasta hieman hektistä ja haastavaa seurattavaa. Jos kirjaa lukee mahdollisimman pitkään yhdeltä istumalta, mukana kyllä pysyy. Romaani on mukaansatempaava, joten sitä päätyi usein lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan. Jäntin kieli on vahvaa ja epätyypillistä tällaiselle lähellä kauhugenreä olevalle jännitysromaanille, sillä se kuvailee monia, usein synkkiä ja ikäviäkin, yksityiskohtia hyvin kauniisti. Henkilökuvauksessa pyritään pääsemään ihmisten kipupisteisiin paljastamalla heidän taustojaan, motiivejaan ja tuntemuksiaan, mutta lopulta hahmot eivät tule kovin läheisiksi, niitä on muutama liikaa. Myös kerronta kärsii ajoittain tukkoisuudesta, sillä samalla sivulla voidaan rönsyillä tapahtumasta, teemasta ja henkilöstä toiseen niin kiivaasti, että hengästyttää. Fiilis voi toki johtua siitä, etten ole lukenut aikoihin kovin action-pitoisia trillereitä – sellaisten ystävään tämä voi kolahtaa paljon enemmänkin. Pienistä häiritsevistä tekijöistä huolimatta kirjaa luki pääosin mielellään. Jäntin romaanissa on vahvaa sanomaa, ja se nostaa esiin kiinnostavia asioita luontosuhteesta, ihmisen toiminnasta ja tuntemattoman pelosta.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 6: Kirjassa on monta kertojaa

Anja Erämaja - Ehkä liioittelen vähän (+ pieni kirjoitus Kristalle)

Anja Erämaja – Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016)

"Minuutin ja muuten vaan huulet huulilla, suut yhteen liitetty kuin Magdeburgin puolipallot, tyhjiömme kun ilmanpaine ympärillä kasvaa, kun suhdanteista ei tiedä, babylonialaisten tähtikartat auta. Suudelma ja muunnelma, kostea kudelma, joka tekee kaupunginosasta hellän, erämaasta asuttavan."
Anja Erämajan Tanssiva karhu -palkittu runoteos Ehkä liioittelen vähän oli ollut lukulistalla jossakin kohtaa kärkkymässä heti palkintoehdokkuudesta alkaen, mutta miten se ei saavuttanutkaan pinon huippua ennen kuin Omppu kirjoitti siitä valloittavan bloggauksensa, joka muuttuu itsessään jo runoksi. Kirjassa oli Helmetissä edelleen jopa hieman varausjonoa, kun sen itselleni varasin.

Teoksella on oma ansionsa jo monipuolisuudessaan. Sen runotyypit ovat jatkuvassa muutoksessa läpi kirjan, on säerunoa ja proosarunoa, riimittelevää ja riimitöntä, typografialla leikittelevää, sanoilla ja sanomisen tavoilla leikittelevää sekä väliin suorempaa, sitten puhekielistä, lasten sanomisia lainaavaa, tapahtumissa pidettyjä puheita. Jo ensisivuista alkaen huomaan pitäväni kovasti: jokin menee ihon alle, ja niiden kepeän leikillisiltäkin tuntuvien runojen alta paljastuu koskettava ydin. Rakkaudesta itsestään puhutaan monessa, yksityiskohdat ovat arkisia, mutta suuri tunne velloo alla. Tietysti pidin myös sääaiheisista runoista, esimerkiksi toteamuksesta, että meteorologi ei ole helppo sana.
"Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi. voisko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja."
Yksityinen laajenee väliin elämän ja sen olemuksen pohdinnaksi. Varsinkin perhe-elämällä on tärkeä osansa, siitä saadaan monta hauskaa ja vahvasti eletyltä tuntuvaa kohtausta. Muodolla ja asettelulla kokeillaan vapautuneesti, tekstit ovat jollakin sivulla ylösalaisin ja jollakin sivuttain, joskus rivitkin on lyöty kiinni toisiinsa, jopa päällekkäin, ne sotkeutuvat toisiinsa. Vallitsevana tyylinä kirjassa on kuitenkin marginaalista toiseen tasaisena kulkeva proosarunous, joka ei kuitenkaan kerro kaikkea eikä paljasta varsinkaan heti, rivien väleissäkin tuntuu olevan paljon. Anja Erämaja on tunnettu myös muusikkona ja laulajana, ja monia runotekstejä pystyykin lausumaan päänsä sisällä elävästi jo lukiessaan. Rytmistä voi lukea hengityksen ja tauot. Erämajalla on ollut kokoelmaa tehdessään paljon erilaisia inspiraationlähteitä, jotka on mielenkiintoisesti listattu teoksen lopussa. Näin voi palata erilaisiin kohtiin ja katsoa, missä on ollut niiden alkusysäys ja pohja. Teos on muutenkin sellainen, että siihen kannattaa palata uudelleen, tunnustella sanoja monelta kantilta.

Ompun lisäksi kirjasta ovat bloganneet: Tuija, Kaikkea kirjasta, Arja, Kirjaveräjä, Raija

----------------------

Tämä on ensimmäinen postaukseni sen jälkeen, kun kuulin blogikollegamme Kristan yllättävästä, aivan liian varhaisesta poismenosta, ja postaus on omistettu hänelle. Krista oli blogini ensimmäinen kommentoija, ja hän toivotti tuolloin tervetulleeksi kirjablogistaniaan kertomalla miten hänestä oli mahtavaa, että olen perustanut kirjablogin. Sellainen Krista oli kaiken muun hyvän lisäksi, kannustava. Tiesimme toisemme jo ennen blogimaailmaan saapumistani netin kirjallisuusympyröiden kautta, seurailimme aktiivisesti toistemme tekemisiä. Olin aina vaan yhtä vaikuttunut Kristan innosta lukemisen suhteen, siitä ilosta jota hän kirjarakkaudellaan halusi jakaa. Ehdin tavata Kristan vain pari kertaa kirjatapahtumissa, ja ensireaktioni uutisen kuultuani olikin harmitus, etten viimeksi nähdessämme ehtinyt kuin pikaisesti tervehtiä, silloin oli kiireinen päivä. Olisi ollut varmasti paljon kiinnostavaa keskusteltavaa, jos olisimme joskus ehtineet jutella paremmalla ajalla. Elämän arvaamattomuus on aina tärkeää muistaa, ja on todella surullista, miten asia muistuttelee itsestään usein vasta tällaisten tapahtumien yhteydessä. Me muut jatkamme nyt omalta osaltamme tätä Kristalle niin paljon iloa tuoneen kirjapöhinän tuottamista. Tuntuu kertakaikkisen hankalalta hyväksyä, ettei hänen innokkaita postauksiaan ja viestejään enää tule uusia. Hyvää matkaa, Krista.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Muistiostani

Pitkästä aikaa omaa tuotantoa, muutama runontapainen, jotka olen kirjoittanut puhelimeni muistioon ja siirtänyt viime aikoina tietokoneelle hieman muokaten.

--------------



Minulle se on kuin
juoksisi peilisaleissa
koettaen päättää

minkä hahmon ottaa mukaan

kiskoo toiselle puolelle peilin sanoen

Tämä olen minä

Ja poistuu käsikkäin ulos

hylättyään muut todellisuudet

Tosin se ei ole helppoa

Ne tulevat käymään öisin

(Tekijän huom. en ihan oikeasti enää itse ole varma, mitä olen tässä alun perin ajatellut. Hienosti.)



Rakastan olla ulkona myrskyillä, joiden aikana ei sada. Kun on vain tuuli, joka puhaltaa pidäkkeettä. Siinä on jotain luonnollista, ilmanpaine-erot, jotka pakottavat ilman liikkeelle paikkaan, jossa se mahtuu olemaan paremmin. Jos puristus on kovaa, ilma liikkuu nopeammin, on kiire päästä johonkin jossa on väljempää. Joskus auringon lämmittäessä ilma alkaa kieppua ympäri kuin piirissä, tanssia ilosta kauniin päivän kunniaksi. Mukaan lähtee pölyä ja heinää, niistä tulee hetkeksi painottomia, ne kulkeutuvat vain muualle, muuttavat maisemaa. Pyörteenä tanssivat hiukkaset, jotenkin niin kaunista, onnellista.

(Proosaruno säärakkaudesta. En koskaan lakkaa kirjoittamasta siitä.)



Hän kuori minut kuin appelsiinin
Tunkeutui ihon alle ja ahmi hedelmälihaani
Minä vuosin mehua
raikasta ja sokerista
Olin pureskeltu ja kevyt


(Heh, tätä en selitä.)

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Han Kang - Vegetaristi

Han Kang – Vegetaristi (Gummerus 2017), alkuteos Ch'aesikchu¡uija (2007). Suomeksi englannin kielestä kääntänyt Sari Karhulahti.
Arvostelukappale kustantajalta

"Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että yhteiselämämme saattaisi muuttua kerrassaan hirveällä tavalla, ennen kuin koitti se viime helmikuun päivä, jona näin vaimoni seisovan yöpaitasillaan keittiössä aamunkoitteessa."
Odotukseni Han Kangin romaania kohtaan olivat niin suuret, että oli ihme etten tärvellyt lukukokemustani ihan vain megalomanialla kirjan oletettua loistavuutta kohtaan. Jotenkin sain itseni hillittyä ja onnistuin lähtemään nollapisteestä, kun viimein sain kirjan käsiini ja olin valmis aloittamaan. Jo Vegetaristin ensimmäinen virke tiivistää kirjan maailman vastaansanomattomasti: Ennen kuin vaimoni ryhtyi vegetaristiksi, pidin häntä kaikin puolin aivan tavallisena.

Yeong-hye on todella vaikuttanut läheistensä silmissä aivan tavalliselta eteläkorealaiselta nuorelta naiselta, joka elää avioliitossa miehensä kanssa ja vierailee aika ajoin sukulaistensa luona. Kirjan ensimmäistä osuutta kertoo minäkertojana hänen miehensä, jonka tyrmistys kuvataan voimakkaana, kun vaimo yhtenä aamuna käyttäytyy oudosti ja on tyhjentänyt jääkaapin kaikesta lihasta, jonka aikoo heittää pois. Yeong-hye ilmoittaa ryhtyvänsä vegaaniksi, hän ei aio syödä edes munia tai maitotuotteita. Välillä kerronta katkeaa välähdyksiin naisen painajaisista, joissa on verta enemmän kuin monissa kauhuelokuvissa. Dialogit pariskunnan välillä aiheuttavat väristyksiä, ne kertovat jostakin kummasta ja vääristyneestä.
"Oikeastaan..."
"Mitä?"
"...kaikki johtuu hajusta."
"Mistä hajusta?"
"Lihan hajusta. Sinä haiset lihalta."
Väite oli naurettavuuden huippu.
"Etkö nähnyt, että kävin äsken suihkussa? Mistä se haju muka tulee? Mistä"
"Sieltä mistä sinun hikesikin", vaimoni vastasi aivan vakavissaan.
Pöyhkeästi käyttäytyvä mies ei ole todellakaan mikään miellyttävä kertojahahmo, ja aivan äärimmäisyyksiin hänen käyttäytymisensä menee, kun Yeong-hye on jatkuvasti haluton seksuaaliseen kanssakäymiseen. Miehen vimma ryöstäytyy eräänä hieman humalaisena iltana käsistä, ja vaimo tulee käytännössä miehensä raiskaamaksi. Kauheudet eivät kuitenkaan lopu siihen, vaan mies ja Yeong-hye lähtevät perhepäivällisille Yeong-hyen sisaren ja tämän miehen luo, ja aviomiehen tarkoitus on saada sukulaiset patistamaan riutunut, uneton vaimonsa takaisin lihansyöjäksi. Tilanne eskaloituu, Yeong-hyen isä lyö tytärtään ja tunkee väkisin tämän suuhun lihanpalan. Yeong-hye päästää eläimellisen huudon, tarttuu pöydällä olevaan veitseen ja viiltää itseään ranteeseen niin, että veri ryöppyää sisaren asunnon lattialle. Hänet kiidätetään sairaalaan ja hän selviää. Tilanteen kärjistyminen ei kuitenkaan auta Yeong-hyetä, ja kohta hänet löydetään karanneena sairaalan pihasta alasti, paistattelemassa auringon valossa. Reissu mielisairaalaan on edessä.

Seuraavassa osiossa seurataan Yeong-hyen sisaren In-hyen aviomiestä. In-hye mainitsee ohimennen sisarensa mongoliläiskän, jollainen häviää tavallisesti ensimmäisinä ikävuosina, mutta Yeong-hyellä se on säilynyt aikuisenakin. Mies joutuu erikoisen seksuaalisen pakkomielteen vangiksi, hän kuvittelee ihoa jonka pintaan on maalattu kukkia, eikä pääse ajatuksistaan eroon ennen kuin toteuttaa visioimansa asetelman. Mies on videotaiteilija ja päättää haluavansa kuvata vaimonsa sisaren kukkien peittoon maalattuna yhdynnässä jonkun miehen kanssa. Vaivihkaa hän saa suostuteltua yksiöön sairaalasta muuttaneen, aviomiehensä jättämäksi tulleen Yeong-hyen mallikseen.
"Häneen hyökyi yhtäkkiä täsmälleen samanlaista katkeruutta kuin kerran kauan sitten, kun hän oli katsellut japanilaisen taiteilijan Yayoi Kusaman videoteosta. Se oli ollut täynnä riettaita seksikohtauksia, joissa oli esiintynyt kymmenkunta vartalomaalausten peittämää miestä ja naista. – – Hänen oma halunsa ei tietenkään ollut yhtään sen laimeampaa kuin Kusaman kuvaama, mutta hän ei vain halunnut ilmaista sitä samalla tavalla. Ei lähimainkaan."
Kolmas osio kertoo In-hyen kuvaamana sitä, miten kaikki on hänen sisarensa elämässä mennyt, miten tämä on joutunut uudelleen mielisairaalaan ja päätynyt yhä huonompaan kuntoon. Yeong-hye ihailee puita, on karannut metsään, ja seuraavaksi hän on alkanut kuvitella käsistään voivan kasvaa juuria, jotka kiinnittävät hänet maahan puun tavoin. Hän kuvittelee muuttuvansa eläimestä kasviksi, jolloin hänen olisi lopetettava syöminen kokonaan ja elettävä jatkossa auringonvalolla ja vedellä. Sisaren kertoma paljastaa, miten perheen isä on ollut väkivaltainen erityisesti Yeong-hyetä kohtaan koko heidän lapsuutensa ajan. In-hye oppi selviytymään pärjäämällä, tuli mitä tuli.
"Hän ei voinut antaa anteeksi Yeong-hyelle sitä, että Yeong-hye oli ylittänyt yksinään rajan, jonka tuolle puolen hän ei ikinä kykenisi menemään, eikä sitä, että Yeong-hye oli viitannut niin tavattoman vastuuttomasti kintaalla sovinnaisuussäännöille, mutta jättänyt hänet niiden vangiksi."
Omaa tulkintaani, suosittelen hyppäämään tämän kappaleen yli, jos et ole vielä lukenut teosta mutta aiot lukea ja haluat kokea omia oivalluksia sen äärellä: Teos on kuvausta ruumiillisesti läpi elämänsä kaltoinkohdellusta naisesta, joka sulkee kipunsa sisäänsä ja lopulta romahtaa alitajunnastaan alkaen. Ensin tulevat unet, jotka johtavat ruokavalion muutoksen kautta ruumilliseen rappeutumiseen. Yeong-hye tahtoo jättää tuskallisen ruumiillisen maailman taakseen, tulla konkreettisesti kasviksi. Tämän muutoksen vaihetta kuvaa myös toisen osion lopun kohta, jossa hänen seksuaalisen himonsa sytyttävät iholle piirretyt kukat – Yeong-hye kokee jo silloin halua sulautua yhdeksi kukkien, kasvien kanssa. Lopulta mielensä murruttua tarpeeksi hän kuvittelee olevansa yhteyttävä kasvi, jolloin on pakko lopettaa ihmisten ravinnon syöminen ja taistella siihen pakottamista vastaan, sillä on vastoin hänen minäkuvaansa syödä kuin eläin. Yeong-hye kokee raiskauksia niin miehensä tekemänä hänet yhdyntään pakottamalla kuin patriarkka-isänsä väkisin, tottelemattomuudesta raivostuneena, hänelle syöttämän lihapalan muodossa. Lopuksi samaan syyllistyy vielä mielisairaalan henkilökunta väkipakolla laitetun nenä-mahaletkun välityksellä. Välissä oudon taideprosessin osana Yeong-hye tulee sisarensa miehen hyväksikäyttämäksi tämän omaan seksuaaliseen pakkomielteeseen. Yeong-hyen ruumis ei ole missään vaiheessa oikeasti hänen, vaan muut pyrkivät ottamaan määräysvallan sitä kohtaan jatkuvasti. Romaani ottaa kantaa sekä naisen oikeuteen päättää omasta ruumistaan että kulttuuriin, joka erityisesti kirjailijan kotimaassa vallitsee vahvana: häpeä ja kuuliaisuus jyräävät naisen mahdollisuudet taistella pahoinpitelijöitään ja hyväksikäyttäjiään vastaan. Naisruumiillisuus ilmenee lähinnä muiden katseen kautta, mutta toisaalta myös symbolisesti, esim. tekstissä usein niin painajaisissa kuin konkreettisestikin virtaavassa kastelevassa veressä, jonka voi ajatella vertautuvan kuukautisiin. Vastapainoksi kirjassa esitetään kuvitelmia, joissa naisen alapäästä syöksyy kasvimaailmasta peräisin olevaa lehtivihreän väristä nestettä tai kukkia. Tässä riittää vielä analysoitavaa tutkijoille!


Vegetaristi on raivokas, vimmainen, ravisuttava, häiriintyneen seksuaalinen romaani. Se on kirjoitettu selkeällä mutta omalaatuisella kielellä ja usein värisyttävän hienosti. Kirja saa lukijansa tunteiden vuoristorataan, ihmetyksestä raivoon, turhautumisesta suruun. Kiehtova kumman elementti tuo mieleen japanilaisia elokuvia erityisesti kauhugenren puolelta, ja sanoisinkin kirjan toimivan mainiosti varsinkin maagisen realismin ystäville ja monille spekulatiivisen fiktion faneillekin. Ainoa häiritsevä asia oli oikeastaan tieto siitä, että kirja on käännetty englanninkielisestä versiosta, jonka tasokkuudesta koreankieliseen alkuteokseen nähden ei ole ollut ainakaan Man Booker -raadissa arviointikykyä. Käännös englannista suomeen vaikuttaisi kuitenkin pääasiassa onnistuneen hyvin. Suuret odotukset Vegetaristia kohtaan joka tapauksessa täyttyivät, ja kirja on alkuvuoden käännöstapaus.

Muissa blogeissa: Katja, Elina, Omppu (joka luki englanninkielisen version), Kirjaluotsi, Laura (myös engl. kielisen lukenut), Katri, Petter (engl. kielinen luettu), Elegia (myös engl. kielinen)

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Linda Boström Knausgård - Tervetuloa Amerikkaan

Linda Boström Knausgård – Tervetuloa Amerikkaan (Like 2017), alkuteos Välkommen till Amerika (2016). Suomeksi kääntänyt Petri Stenman.


"Toisinaan minä halusin kirjoittaa kirjoitusvihkooni juuri ne sanat. Mutta hillitsin itseni. On tärkeää pysyä tiukkana. Ettei seuraa mielijohteita, joita menee ristiin rastiin pään halki kuin pienissä valon silaamissa tunneleissa. Näin ajatukset. Niitä oli kaikkialla. Ne painuivat alas ruumiiseen, kiersivät kiertämistään sydämen ympärillä, leikkivät sydänlihaksen kanssa, puristivat sitä. Ajatuksille en mahtanut mitään."
Linda Boström Knausgårdin tiiviissä pienoisromaanissa on perhe, jonka elämään on tullut pimeys. Pimeyttä ilmentää erityisesti kirjan minäkertoja, 11-vuotias Ellen, joka on lakannut puhumasta, koska epäilee rukoilleensa isänsä kuoliaaksi jumalan myötävaikutuksella. Veli telkeää itsensä huoneeseensa naulaamalla, vähempi ei selvästi riitä alleviivaamaan eristymisen tarvetta. Äiti hokee perheen olevan valoisa, se pyörii hokemana, johon tämän on pakko uskoa. Äiti on näyttelijä, ja myös romaanin otsikko Tervetuloa Amerikkaan on hänen repliikkinsä, joka alkaa toistua sekin teoksessa eri tavoin, se hyppää esimerkiksi isän suuhun Ellenin kuvitellessa tämän ilmestyvän hänelle niin unissa kuin valvemaailmassakin.

Boström Knausgårdin kieli on runollista, se soljuu väljinä lauseina läpi kirjan. Tyyli on todella tiivis, teoksen suomenkielisessä painoksessa on 96 sivua. Sanottava on painavaa ja aiheita mahtuu paljon: perheenjäsenten väliset suhteet, varsinkin valtasuhteet, masennus, itsemurha-ajatukset ja tarkemmin määrittelemätön mielisairaus, traumoista ylitse pääseminen, denialismi, tytön kasvu ja saapuminen murrosiän kynnykselle. Ellen, hänen äitinsä ja veljensä hakevat paikkojaan elämässään perheen isän kuoltua tämän asuttua jo pitkään muualla sairautensa vuoksi.
"Ajoinko äitini hulluuteen? Hän oli useimmiten rauhallinen, mutta kun hän joskus murtui tuntui kuin vika olisi ollut minun. Ei pelkästään se, mitä hän sanoi, vaan pikemminkin se että hänestä tuli äkisti pieni. Minä tein hänestä pienen. Hirveää. Ehkä minun pitäisi sittenkin alkaa puhua taas ettei hän vain katoaisi. Jos minun olisi valittava hänen ja minun välillä, enkö valitsisikin hänet?"
On julkisesti tunnettu asia, että Linda Boström Knausgård kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Lukukokemukseen tieto vaikuttaa uskottavuuden tunnulla. Voi kuvitella, miten tekijä tuntee läheisesti ne synkimmät alueet, joita romaanissa kuvataan: kun pimeys valuu hanoista ja oven raoista, ja äkkiä tulee ajatus siitä, että pitää vain kuolla. Aluksi kirjan kertojaääni hämäsi, sillä lapsikertojan käyttäminen on aina riski, jos kuvaus menee liian aikuismaiseksi ja kirjailijan oma ääni tulee selkeänä esiin. Tässä käy juuri niin, mutta asian hyväksyy, ja teoksen kerrontaa alkaa ajatella siten, että kirjaa kertoo jokin kertojaääni, joka on asettunut Ellen-tytön sisään ja kertoo hänen kokemaansa mutta omin sanoin, paljon läpi eläneen aikuisen suulla. Minulla tämän kertojaratkaisun sisäistäminen auttoi kirjan mukana elämisessä. Joka tapauksessa Boström Knausgårdin teksti hurmaa, se on kaunista ja suoraa, mutta hyödyntää silti runomaisia kuvia, kun sellainen osoittautuu sopivaksi.

Loppupuolella keskeiseksi tulee kasvu ja samalla tapahtuu pieni murtautuminen puhumattomuuden läpi kirjoittamalla. Nuoren tytön pelonsekainen suhtautuminen kasvamiseensa tuo mieleen tunnelman, joka vallitsi Sinikka Vuolan loistavan Replikan lopussa. Ellen kokee tässä jonkinlaisen äkillisen murroksen, romahduksen, joka pudottaa hänet hetkeksi kadoksiin itseltään. Sen jälkeen alkaa muutos. Sitä, mihin muutos johtaa, ei tarkemmin kuvata.
"Mitä minä tekisin? Mikä oli auki ja mikä kiinni? Oliko yksi vaihtanut huomaamatta paikkaa toisen kanssa ja olinko minä nyt avoin kaikelle? Nähtiinkö minuun suoraan sisään? Jalat tärisivät ja tunsin kuinka putosin. Aina sinne saakka missä laidat paloivat punaisina. Viimeisenä mieleeni tulivat sanat: sinä olet hukassa."
Äiti näkee Ellenin murtautumisen läpi täydellisestä kommunikoimattomuudestaan suunnattoman merkittävänä, mutta Ellen itse ei ole varma, aikooko hän jatkaa avautumistaan. Asiat kuitenkin ovat jonkinlaisessa muutoksen tilassa. Pelottava ja pelolla hallitseva velikin avaa huoneensa oven hetkeksi Ellenille, antaa tämän olla siellä hetken, sitten on taas aika lähteä. Asiat voivat muuttua. Onnellisuus ei kuitenkaan tule hetkessä, siihen ei ole automaattisia ratkaisuja, eikä varsinkaan asioiden kieltäminen auta tilannetta eteenpäin, sen hokeminen että olemme valoisa perhe. Kirja käväisee usein myös Ellenin muistoissa, peilaa asioiden tilaa niihin, pyrkii tuomaan jotain järkeä ja selkeyttä. Myös muistaminen voi antaa vihjeitä siitä, mihin ollaan menossa, tarjota laajempaa ymmärrystä, jolloin oivallus syistä voi tapahtua sivulauseessa. Yksi kirjan monista hienouksista onkin juuri se, että näin tiiviissä romaanissa selittelylle ei ole sijaa. Kaikki näytetään tietynlaisena, ja asiat on otettava vastaan juuri niin.

Muualla blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukuisa

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 44: Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Anu Kaaja - Leda

Anu Kaaja - Leda (Teos 2017)

"Viereisessä pensaikossa rapisi, ja yritin turhaan tähyillä äänen aiheuttanutta lintua. Miten piikojen tavoin piileskelevätkään nuo pelkurimaiset siivekkäät! Mekastamassa silti! Ja maassa, pudonnut oksa. Piiskaoksa! Kurittomien käskyläisten rankaisuväline! Ja miten kuolikaan tuo vanha eukko! Taas muistan sen: kaatunut yöastia. Kaikkialle roiskunut, pelkurilintu, rankaisu!"

Olin jo jonkin aikaa kaipaillut luettavaksi kirjaa, joka olisi ääneen naurattavan hauska, mutta myös terävä ja taidokkaasti kirjoitettu. Tässä se nyt tuli. Anu Kaajalta osasin jo odottaa hulvattomasti räiskyvää kerrontaa, jota hän tarjosi esikoisteoksessaan novellikokoelma Muodonmuuttoilmoituksessa (Teos 2015). Kirja riemastutti kekseliäillä tarinoillaan, jotka venyivät absurdeiksi ja olivat tyyliltään moninaisia, hätkähdyttävistä hyväntuulisen hauskoihin. Kaajan toinen teos ja ensimmäinen romaani Leda puolestaan on myytin uudelleentulkintaa ovelasti ulkoistetun kerrontaratkaisun kautta. Rokokoo-tyyli näkyy koristeellisen kansitaiteen lisäksi myös tekstissä.

Leda on oikeastaan kokonaisuudessaan kirjeromaani. Kertoja kirjoittaa kirjeitä ystävälleen ja kuvailee huvittavan hienostelevalla kielellään tapahtumia, jotka ovat heti ensimmäiseltä sivulta lähtien ajoittain makaabereja, kuten vanhan palvelijan kuolema yöastiasta lennelleiden eritteiden keskelle. Pian kertoja kuitenkin päättää aloittaa kuvaelman, oman uudelleentulkintansa Leda-myytistä, jossa Jupiter-jumala (tai kreikkalaisten versiossa Zeus) saapuu joutsenen hahmossa maan päälle ja viettelee nuoren neidon. Kertoja on tyytymätön vanhaan myyttiin, erittelee siinä havaitsemiaan "virheitä" ja siirtää omassa versiossaan myytin kirjan tapahtuma-aikaan.
"Muutoinkin olisi parempi kuvata vieteltävänä nuorta tyttöä, sillä naimisissa ollessaan useimmat naiset menettävät tiettyä viehätysvoimaa ja muuttuvat tavanomaisiksi. Lisäksi kertomuksen teho on suoraan suhteessa tytön viattomuuteen, joten tarkoin varjeltu neidonaarre olisi mielestäni vaadittava, sillä hyvellisyys ja kauneus aatelisneidossa kruunaavat hänet lähes kuningattaren tasolle ilman että varsinaista kruunua edes tarvitaan."
Romaani tekee ironisten heittojen täydentämän kerrontansa myötä nokkelaa parodiaa puheesta, jolla sukupuolia ja erilaisia sukupuolisia suhteita usein ahdetaan muotteihin ja painostetaan valtasuhteiden alaisuuteen. Esimerkiksi Ledan rooliin asetetun Adélen haluavat kuvaelman mieshahmot aina hiljentää heti alkuunsa, sillä nuoren neidon olisi sopivinta pysyä kurissa ja nuhteessa. Kertoja esiintyy kuvaelmansa ulkopuolella kirjeissä kovin konservatiivisena ja perinteisenä, mutta hänen kirjoittamiensa henkilöhahmojen välille syntyy seksuaalisesti virittyneitä suhteita ristiin rastiin eri sukupuolten edustajien välille. Uskaltaisinkin sanoa, että kirja on myös varsin vahvasti queer. Seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisun stereotypioihin puututaan yhtenään.
"Nykyisin kun ruumiimme temppelit on koristettu asianmukaisin ja kauniin vaattein, paljasjaloin tai paljasmuutoin kulkevat vain tietynlaiset naikkoset, tai huonomaineiset typerät palvelustytöt, jotka tömistelevät pitkin käytäviä yhtä karkeaan kuin ohueen kankaaseen kietoutuneena, sanovat: menen kylpemään. Ikään kuin tuollainen väite todistaisi saati oikeuttaisi mitään! Sillä useimmiten kylpyyn meneminen on pelkkää irstautta ja näyttäytymisenhalua!"
Vaikka Leda onkin hillittömän hauska, se ei kuitenkaan lopulta pilaile aiheellaan eli "neidonhäpäisyllä", vaan mukaan astuu myös synkempiä sävyjä silloin kun ne ovat paikallaan. Romaanin kerronnan tyyli on alusta loppuun hallittua, ja kuvaelman hahmojen repliikit ovat kertakaikkisen mainioita ja repäiseviä. Jälkimmäinen ei tietenkään ole ihme, sillä Kaaja on myös elokuvakäsikirjoittaja ja hän on taannoin ollut kirjoittamassa mm. kuunnelmaa Ylelle. Hauskuus nousee hienostuneisuuden kaapuun puetun räävittömyyden lisäksi monesti itse tekstistä omaperäisine ilmaisuineen, ja surkuhupaisaksi kasvaa esimerkiksi se, miten kertojan kirjoittamat kirjeet eivät ikinä tunnu saavan vastauksia ja tämä selittää (lähinnä itselleen) kaiken aina parhain päin. Kirja tempaa mukaansa ja sen olisi mieluusti lukenut yhdeltä istumalta, mutta teos ei missään nimessä ole pintapuolista viihdettä, vaan tarjoaa kosolti ajateltavaa ja rikkaasti näkökulmia. Loppuun on vielä kehuttava kansitaidettakin, joka on toteutettu hienosti ja teokselle sopivasti.

Muualla blogeissa: Reader, why did I marry him, Kirja vieköön, Kirjakko ruispellossa, Lumiomena

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 41: Kirjan kannessa on eläin

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

John Williams - Augustus

John Williams Augustus (Bazar 2017), alkuteos Augustus (1972). Suomeksi kääntänyt Ilkka Rekiaro.

"Me marssimme halki maan, syömme maan antimia ja surmaamme ne, jotka meidän surmata pitää. Se on ainoa oikea elämä miehelle. Ja asiat menevät niin kuin menevät."
Alun lainaus on John Williamsin (19221994) Augustus-romaanin alkusivuilta, Julius Ceasarin kirjeestä sisarentyttärensä pojalle Gaius Octaviukselle. He eivät kuitenkaan enää pääse tälle suunnitellulle yhteiselle sotaretkelleen, sillä Julius Caesar salamurhataan, ja alkaa Gaius Octaviuksen nousu kohti tehtävää, joka tuo hänelle myöhemmin nimityksen Augustus. Tällä nimellä ja Rooman keisarina myöhempi maailma hänet parhaiten tuntee. John Williamsin National Book Award -palkittu historiallinen romaani ajanlaskun alun tienoilta kertoo Gaius Octaviuksen tarinan, ja samalla valtavan määrän muiden tarinoita suurmiehen ympäriltä.

Romaanin ensimmäinen puolisko on kuvausta noususta valtaan. Kuvitelluissa kirjeissä, selonteoissa, raporteissa ja elämäkertakatkelmissa esiintyy joukko keisarin lähellä olleita, niin ystäviä kuin vihamiehiä. Uskottavasti kirjoitetuista ja kerrotuista tarinanpalasista koostuu sinänsä monipuolinen kuva, joka kuitenkin lähinnä raportoi historiallisia käänteitä viileällä rationalisuudella. Kerrotaan, miten tieltä raivataan niin Julius Caesarin salamurhassa mukana ollut Brutus kuin vallanhimoinen Marcus Antonius, joka tapaa kohtalonsa meritaistelun jälkeen kivikasvoisena, Egyptin kuningatar Kleopatraa kohtaan tuntemansa rakkauden sokaisemana, ja ainoa mahdollisuus heille on enää itsemurha. Valtaan nousu ja sen säilyttäminen keisarina vaatii Octaviukselta jatkuvaa kontaktien luomista, taktikointia, askeleen edellä kilpailijoita kulkemista, taistelua ja uhrien luovuttamista sekä kylmäpäistä laskelmointia, joka ulottuu henkilökohtaiseen maailmaankin, ystävyyksiin ja avioliittoihin.

Toisella puoliskolla kuva tarkentuukin tähän henkilökohtaiseen, romaani herää uudella tavalla eloon ja sen rakenteen ymmärtää laajemmin. Kertojaksi pääsee nyt mm. keisarin tytär Julia. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa saarella, johon hänet on tuomittu karkotukseen vuosikausiksi. Tämän älykkään, vapaudenkaipuisen ja sydämessään viisaan, vaikkakin myös kohtalokkaita virheitä elämässään tehneen naisen päiväkirjamaiset osuudet ovat teoksen vahvinta antia ja kiinnostavinta luettavaa. Kuten upeassa Stonerissa, myös tässä herkin ihmissuhdekuvaus on lopulta isän ja tyttären suhde. Tyttären, joka jäi keisarille ainoaksi. Julia tiedostaa etuoikeutetun osansa, sen, että on saanut opiskella asioita tuon ajan naiseksi ennennäkemättömän laaja-alaisesti vain asemansa ansiosta. Julian avioliitot ovat tietysti kaikki kolme olleet järjestettyjä, ja ruumiillisen elämänsä nautinnot hän on löytänyt avioelämänsä ulkopuolelta. Rakastaja, josta tuli hänen elämänsä suuri rakkaus, koitui lopulta myös hänen kohtalokseen, ja Julia päätyi 38-vuotiaana saarelle askeettisiin oloihin mukanaan äitinsä, jota hän ei juuri tunne ja josta ei suuremmin pidä. Kylpeminen ylellisissä kylpylöissä muuttuu pulahduksiin suolaisen meren tyrskyihin rantakallioiden katveessa samalla, kun häntä vartioidaan ettei hän hukuttautuisi.
"Leipää syödessäni ajattelen niitä satojatuhansia köyhiä ja orjia, jotka ovat eläneet ennen minua - oppivatko he nauttimaan vaatimattomasta ruoastaan kuin minä? Vai pilasiko ilon haaveilu jostakin paremmasta? Kenties maku on löydettävissä vain siten kuin minä sen löysin, siirtymällä ylellisistä ja erikoisista särpimistä äärimmäisen pelkistettyihin. Eilisiltana istuessani tässä pöydässä, jonka ääressä nyt kirjoitan, yritin palauttaa mieleen noiden ruokien maut, mutta en pystynyt."
Rakkaan tyttären tuottama kipeä pettymys ei ole ainoa keisarin yksityisessä elämässään kokema monet ystäväksi oletetut paljastuvat pettureiksi. Elämän viimeisinä vuosina tragedioita keisarille ovat myös luotettujen ihmisten kuolemat toinen toisensa jälkeen. Hän itse on ollut sairaalloinen ja luullut useasti kuolevansa jo nuorena, mutta elää lopulta 76-vuotiaaksi. Ääneen Octavius pääsee vasta romaanin lopussa, kolmannessa osassa, summaten asioita elämässään tietäessään viimein kuolevansa pian. Ratkaisu toimii, ja John Williams osoittaa jälleen tässä kirjassa taitonsa juuri romaanin rakentajana, draaman kaarien tuntijana. Hän tuo päähenkilönsä lähelle vaivihkaa ja mieleenpainuvan vahvasti.

On yllättävää, miten kirjan sulkiessaan miettii monia yhteyksiä juuri Stoneriin, vaikka aloittaessa oli sellainen olo, että nyt on lukemassa täysin erilaisen kirjan kuin se. Näiden Williamsin romaanien suurempana filosofiana näkyy osoitus siitä, miten pyrkimyksiltään vaatimattoman miehen elämä voi monessa kohtaa lopulta sisimmältään ristetä jumalaiseen asemaan kohotetun, tunnetun maailman suurimman hallitsijan kanssa. Octavius eli elämänsä ensisijaisesti velvollisuuksiensa kautta, aivan kuten William Stoner. Keisarilla oli häikäilemättömiä ja luonteeltaan ikäviä vaimoja, joskaan ketään heistä ei kuvata sellaisella kauheudella kuin Edith Stoneria (Daniel Mendelsohnin johdannossa, joka kannattaa lukea vasta Augustuksen lukemisen jälkeen, esitetään mielipide siitä miten Stonerin ainoa heikkous on Edithin häijyyden meneminen tarpeettoman överiksi). Elämänsä lopussa Octavius miettii, mikä on ollut hänen merkityksensä maailmalle. Vaikka tietää ettei ole ollut lähellekään täydellinen, keisari toteaa valtansa olleen maailmalle paras mahdollinen tunnetuista vaihtoehdoista. Se riittää hänelle. Inhimilliset pyrkimykset saivat lopulta väistyä velvollisuuden tieltä, kuten kaikkein suurimmassa asemassa olevilla useimmiten käy. Hämmästyttävää ajankohtaisuuttakin kirjassa on: keisari kertoo idässä olevan maan muurista, josta on kuullut puheita vaikka niitä epäileekin, ja hän miettii muuria ratkaisuna omia pohjoisia vihollisiaan kohtaan.
"Silti tiedän, ettei muurista olisi apua. Ajan hammas murentaa ennen pitkää kovimmankin kiven, eikä mikään muuri pysty suojaamaan ihmissydäntä sen omilta heikkouksilta."
On hienoa, että kaikki kolme tärkeää romaania tältä vahvimpiin amerikkalaisiin kertojiin kuuluvalta kirjailijalta on nyt suomennettu. Kääntäjä Ilkka Rekiaro ansaitsee pelkkää kiitosta teosten suomenkielisistä versioista. Kehuja on annettava kustantajalle myös hienosta, yhtenevästä kansitaiteesta. Augustus on erityisen pohdituttava ja varmasti aikaa kestävä historiallinen romaani. Sen kerrontatapa vaatii aluksi moniäänisyydessään keskittymistä, ja kuvaus elää kunnolla vasta toisella puoliskolla siihen tapaan, mitä John Williamsin romaaneilta oli Stonerin ja Butcher's Crossingin myötä oppinut odottamaan. Augustuksenkin lukeminen ehdottomasti palkitsee, ja jälkikäteen huomaa pohtivansa laajasti elämää ja sen moninaisia merkityksiä. Ne ovat John Williamsin kaunokirjallisen tuotannon ytimessä.

Muissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Mitä luimme kerran, Kirjakirppu

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (esim. kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt ja käännöskirja)

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Saila Susiluoto - Ariadne

Saila Susiluoto Ariadne (Otava 2015)

"Kaupunki on labyrintti jossa eksyn taas
kun tuuli vierittää kukkia huoneeseen, lilanvärisiä kotiloita
niiden vana johtaa kadulle, sen
sokkelo on suonia, pamppailevaa sydäntä, pettäviä portaita
merensylkeä joka tulvii aallonmurtajilta ja kivisiltä laitureilta
köynnöksiä ohuiden katujen uumilla.
–"
Saila Susiluoto on palkittu ja ansioitunut kotimainen runoilija, jonka tuotanto oli kuitenkin jäänyt minulle vieraaksi ennen, kun nappasin Ariadne-runokokoelman mukaan kirjastosta taannoisessa "nyt on pakko lainata paljon runoja"-vimmassani. Uusi kotimainen runous kiinnostaa kovasti, ja Saila Susiluoto on kunnostautunut erityisesti taiteidenvälisen vuoropuhelun tuomisessa runouden kentälle: Ariadnen maailmaan liittyy myös vuorovaikutteinen, iPadille tehty runosovellus Antikythera. Perehdyin tällä kertaa vain paperiseen versioon, sillä kirjamuotoinen runous on itselleni edelleen sydäntä lähinnä.

Ariadne jakautuu osioihin "Saari", "Matka", "Saari" ja "Aurinko". Kokoelman nimi viittaa kreikkalaisen mytologian hahmoon, Kreetan prinsessaan ja Minotaurus-hirviön sisarpuoleen, joka rakastui hirviötä surmaamaan tulleeseen Theseukseen auttaen tämän ulos labyrintista. Theseus lunasti lupauksensa mennä Ariadnen kanssa naimisiin, mutta tuli katumapäälle ja dumppasi naisen saarelle, jonne tämä jäi harhailemaan (myytistä tosin on positiivisempikin versio).

Myös Susiluodon Ariadnessa toistuvat saari ja sitä vasten pärskyvät meren aallot, labyrintti ja sen sisässä harhailu. Kirjan kannessa esiintyy säe "labyrintin joka polun aloittaa peili, siksi eksyt", ja säe toistuu useamman kerran myös teoksen sivuilla toimien jonkinlaisena motiivina. Pari kertaa tekstimuotoisen runon tilalla on kirjassa piirretty labyrintti. Rakkaudesta ja ihmisyydestä kertovat kauniit runot yhdistyvät usein myös myyttiseen ainekseen luoden vahvoja kuvia.
"Avata jokainen häpeän solmu
rakastetun katseen alla
ei siitä kerää tule vaan rispaantuneita langanpätkiä
ajattelin valoa, ääntä kun repii laastarin
vaahtoa joka rantaan ajautuu
kaikkea sitä minkä olen jättänyt ja mikä on jättänyt minut"
Kokoelmaa lukiessa huomaa pian, että olennaista ei ole yrittää ymmärtää ja tulkita vimmatusti, vaan nauttia hienosta kielestä, sanavalintojen ja -yhdistelmien kauneudesta. Sellaiseen kieleen uppoutumiseen ja siinä itsessään elämiseen tämä runoteos sopii erittäin hyvin. Säkeet heittävät lukijan usein ajatuksesta toiseen silloin, kun on saamassa jostakin kiinni. Ehkä se on juuri kokoelman eksyttävä labyrintti, karkaava langanpää tai hämäävä peili labyrintin polun alussa? Ajoittain ilmaisut tiivistävät ajatuksia myös aforistiseen tyyliin, kuten "Mutta nälkä tekee julmaksi, ei luonto". Kokoelma on monipuolinen, tekijän kokemus ja taito näkyvät asioiden yhdistelyssä, rakentelussa ja muodossa. Susiluoto on käyttänyt Kiiltomadossa ilmestyneen kritiikin mukaan aiemmissa runokokoelmissaan proosallisempaa otetta, joten pitää joskus perehtyä niihinkin.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 35: Kirjan nimessä on erisnimi

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Timo K. Mukka - Koiran kuolema

Timo K. Mukka - Koiran kuolema (Gummerus 1967)

"Kun pikku-Tuomas, seitsemänvuotias vakavanaamainen poika toi aamulla soppakupin Turrelle, nousi koira kangistuneille takajaloilleen ja lipoi hieman kielellään perunoita ja kastiketta, mutta se söi syönnöksensä vain kohteliaisuuden vuoksi. Heti kun pikku-Tuomas oli mennyt, laahautui koira kuoppaansa pahnan keskelle, käpertyi siihen, makasi liikkumattomana, puolitorkuksissa ja antoi auringon paahtaa sairauden huolimattomaksi jättämää turkkia. Turren silmät olivat sairauden sumentamat: sairaus loisti punaisena kiiltona valkuaisista ja rääme valui kuonolle."
Timo K. Mukka on ollut jo vuosia yksi suosikeistani kotimaisessa kirjallisuudessa. Vaikutuin suuresti Maa on syntinen laulu -romaanista luettuani sen lukioikäisenä, kirja oli minulle silloin jotakin aivan uutta ja hurjaa. Myöhemmin nappasin kirjastotyössä jo ollessani poistojen joukosta hyllyyni Kyyhkyn ja unikon, joka myös vaikutti karussa, surullisessa kauneudessaan. Tämän vuoden alettua tuli taas olo, että voisin pitkästä aikaa lukea Mukkaa, ja kun novellihaastekin oli, sopi Koiran kuolema hyvin siihenkin. Kokoelman päättävä niminovelli oli ennestään tuttu, sekin luettiin muistaakseni lukioaikana äidinkielen tunneilla. Odotin kokoelman olevan yleisesti sen tyylistä, kieleltään ja kerronnaltaan samanlaista Mukkaa, mihin olin kovasti kiintynyt. Siinä jouduin kuitenkin kokemaan suuren pudotuksen, joka samalla pudotti myös Mukkaa kirjoissani lähemmäs tavallisia kuolevaisia.

Niminovelli Koiran kuolema oli myös tällä lukukerralla hieno, naturalistinen kuvaus kuoleman kohtaamisesta lapsen silmin. Se oli mielestäni kokoelman ehdottomasti parasta antia, sitä ennen tuskastuin useampaan kertaan. Teoksesta jäi välityön maku, vaikka sitä on kehuttu ihmisten, tavallisen työläiskansan kuvauksestaan. Mielestäni kansankuvausta on tehty monissa kotimaisissa kirjoissa huomattavasti paremmin kuin tässä, ja jotkut kohdat näyttäytyivät jopa kömpelöinä. Tuntui siltä, että kokoelma on haluttu tehdä valmiiksi nopeasti, suuremmin sitä toimittamatta. Teos on aikanaan syntynyt apurahan myöntämisen jälkeisessä kirjoitusrupeamassa yhdessä runokokoelman Punaista ja romaanin Laulu Sipirjan lapsista kera. Kokoelmassa on Koiran kuoleman lisäksi toki pari kiinnostavaa, kirjallisesti taitavaa tekstiä, kuten Luonnos vanhan miehen muotokuvaksi, jossa ihmiskuvaus kieltämättä todella on taiten tehtyä. Pidin myös novellista Kertomus Jos Anderssonista, joka on hieman metafiktiiviseltäkin vaikuttava kuvaus kertomuksen kirjoittamisesta samalla, kun huoneessa lojuu kertojan veli, jonka yleistä kelvottomuutta säännöllisesti toistellaan.
   "Kuulepa, hän sanoi veljelleen. Tilanne on tällainen. Vanha pariskunta on asunut muusta maailmasta eristäytyneenä muutaman viikon ajan. Vaimo, jonka vanha isä asuu kylässä, haluaisi lähteä käymään isänsä luona, mutta mies ei halua kuullakaan siitä.
   Veli nauroi ja sanoi ettei hän osaa ratkaista tuollaisia ongelmia. Tekijöitä on niin monta!
   Jaa. Hän tuijotti veljeään kasvoihin tavoittamatta tämän katsetta."
Saattaa olla, että nuivaan kokemukseeni tämän teoksen kanssa vaikutti se, miten erilaisesta tyylistä olen Mukan kirjoissa oppinut pitämään ja minkälaiset odotukset minulla sen suhteen oli. Ajoittain vaivannut jonkinlainen viimeistelemättömyys ja tahattomasti rosoisen tuntuinen kieli ovat kuitenkin asioita, joihin olisin kiinnittänyt huomiota joka tapauksessa, olisin tiennyt teoksen tyylin ennalta tai en.

Novellihaasteeseen kertyi 10 novellia lisää, niitä on nyt koossa 84.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Kirjabloggaajien klassikkohaaste: osa 5 (31.7.2017)


Harva päivä sopii yhtä mainiosti kirjabloggaajien klassikkohaasteen aloituspostauksen julkaisuun kuin päivä, jolloin vuonna 1835 Elias Lönnrot allekirjoitti ja päiväsi kansanrunokokoelmansa Kalevalan ensimmäisen version esipuheen. Tällä kertaa bloggaajien klassikkohaaste pyörähtää käyntiin jo viidennen kerran. Puolen vuoden välein järjestettävän haasteen tarkoituksena on siis lukea klassikko ja kirjoittaa siitä blogiinsa.

Haasteen säännöt ovat seuraavanlaiset:
  1. Valitse joku klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään.
  2. Lue valitsemasi klassikko.
  3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.7.2017. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani samaisena päivänä.
  4. Kehu itseäsi: selätit klassikon – ja ehkä jopa nautit siitä!
  5. Toista kohta neljä, useasti.
Itse osallistuin haasteeseen viimeksi ensimmäistä kertaa ja luin heti kättelyssä yhden jyhkeimmistä klassikoista, jonka keksiä saattaa: Volter Kilven Alastalon salissa. Vielä en ole päättänyt, mitä lukisin tälle itse vetämälleni kierrokselle. Kotimaisista Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ovat pyörineet kirjastolainoina nurkissa jo pari kuukautta, mutta Alastalo sai aikaan lievän krapulan kotimaisista tiiliskiviklassikoista. Ei se huono kokemus missään nimessä ollut, mutta silti olen vältellyt noita massiivisempia teoksia taas hetken. Ehkä tällä kertaa olisi pienoisromaaniklassikon tai runoteoksen vuoro. Yöpöydällä on myös valikoima Tsehovin novelleja, mutta luulen että luen ne jo keväällä ennen haastetta. Saapa nähdä, mitä päätän.

Klassikkohaasteen alkuperäisenä ideana on ollut lukea viimein se klassikko, joka on ollut lukulistalla ikuisuuden ja teoksen lukemattomuus on aiheuttanut suorastaan häpeää. Aiempia klassikkohaasteita ovat emännöineet Omppu, TuijataMarile ja Niina.

Mikäli ei mielessä ole erityistä kohdetta vielä lukemattoman klassikon häpeälle, mistä niitä klassikoita sitten löytäisi?
Paljon on netissä kiertänyt BBC:n klassikkolista, jonka virallinen versio löytyy täältä.
Suomeksi klassikoita on koottu Kirjasampo-verkkopalvelun kirjahyllyihin mm. tällaisiin listoihin:


Voit ilmoittautua haasteeseen mukaan milloin vain, mutta viimeistään julkaisemalla klassikkopostauksesi 31.7. ja linkkaamalla sen koontipostaukseen. Kirjan vaihtaminen on myös sallittua. Myös ne, jotka eivät pidä blogia, voivat osallistua kertomalla klassikon lukemisesta koontipostauksen kommenteissa. 

Lähden innostuneena isännöimään tätä haastetta ja odotan mielenkiinnolla, minkälainen kattaus klassikoita viidenteen haasteeseen saadaan!