Elmer Diktonius - Janne Kuutio (klassikkohaaste)

Elmer Diktonius – Janne Kuutio (Tammi 1946), alkuteos Janne Kubik (Schildt 1932). Suomentanut kirjailija itse.

"Kumma sana tuo 'revolutsija', vallankumous; – ja kummallisin juuri tuo lutsija-häntä; juuri häntä, märkä häntä; juuri märkä, riippuva, kosteine yhteenjuuttuneine karvoineen. Janne näkee koko vallankumouksen edessään märän elukan hahmossa riippuvine, vettä valuvine häntineen; joku on kai yrittänyt hukuttaa elikkoparan, työntänyt sen järveen – mutta se kompuroi takaisin maan kamaralle ja seisoo siinä villipetona harjakset pystyssä kita vihaisesti muristen. Janne tuntee liikutusta, lähestyy villipetoparkaa ja taputtelee hengessään sen päätä: Oo sä rauhas niin kauan kun mä elän!"

Elmer Diktoniuksen (1896–1961) romaani Janne Kuutio julkaistiin ruotsiksi vuonna 1932, keskellä kuohuvaa Suomea, jossa teos on ollut outolintu hyvin monella tapaa. Tekijä on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen painoksen avaavassa "Aluksi peräkaneetti"-osiossa istahtaneensa kirjoittamaan modernin romaanin, mutta hän jysähti sanoista tehtyyn puupiirrokseen ja myöhemmässä painoksessa vuosikymmenten jälkeen totesi: "Maamme ensimmäisenä modernistisena romaanina sitä alkuaikoina kohdeltiin hieman kovakouraisesti, mutta nyt sitä kai pidettäneen klassillisena omalla alallaan." Kun miettii ilmestymisajan henkistä ilmastoa tässä maassa, kovakouraisuus lienee johtunut myös muusta kuin romaanin edustamasta modernismista. Sisällissotateeman käsittely hyvin konkreettisesti punaisen näkökulmasta on ollut tuolloin jotakin käsittämätöntä, kun pamflettimaisia valkoisesta näkökulmasta kirjoitettuja romaaneja ylistettiin ns. vapaussotaa ja "oikeanlaista" ajattelumaailmaa välittävinä. Liekö alkuteoksen ruotsinkielisyys ollut syynä, että tällaista on voinut ylipäätään julkaista 30-luvun Suomessa? Toinen huomionarvoinen seikka on se, miten ajaton romaani on kyseessä. Kun alkaa lukea kirjaa, sen kielellinen maailma ei todellakaan tunnu siltä, mitä tulee mieleen 30-luvun kotimaisesta kirjallisuudesta, tai edes 40-luvun, jolloin tekijä on julkaissut "muovailemansa" suomenkielisen painoksen. Diktonius on ollut aikansa uusien virtausten kärkijoukossa, kuten suomenruotsalaiset tekijät ovat usein kirjallisessa elämässämme olleet.

"Sen verran tosin tarvinnee vihjaista, että tallin ilmapiiri ja seurustelu renkien parissa ei vaikutukseltaan ollut yksinomaan niin pyhäkoulumaista laatua kuin hän muisteloissaan yrittää uskotella. Ympäristö kehitti hänet nopsasti varhaiskypsäksi lapsukaiseksi, ja ystävälliset ylijumalat huolehtivat siitä ettei häneltä suinkaan puuttunut hedelmiä hyvän- ja pahantiedon puusta – voi paremminkin sanoa että ne koko topakasti ravistelivat sen käärmeliukasta runkoa, jotta raakileet suorastaan tipahtivat hänen syliinsä."

Romaani kertoo päähenkilönsä Jannen vaiheista lapsuudesta kuolemaan, mutta järjestys ei ole täysin kronologinen, vaan kirjan avaavan, sisällissota-ajan pakkasissa värjöttelevän jakson jälkeen siirrytäänkin auringoista ja oljista haaveilun kautta lapsuuden tallimiljööseen, joissa väreilee eroottinen lataus. Romaanille maineen kokeilevana proosateoksena ovat luoneet tekijän kursiivilla kirjoitetut kommentit, jotka vuorottelevat Jannen vaiheista kuvakielisesti kertovien osuuksien kanssa. Tekijän "kommenttiraidat" selittävät Jannen vaiheita ja tekoja – mikä helpotus voisikaan olla tällainen keino kirjoittajille, jotka usein taipuvat selittämiseen proosassaan! Selitysosuudet voisi siivota omiksi jaksoikseen. Diktonius kertoo kommentoivien osuuksiensa kirjoittamisen syyn: Mutta työlästä on päästä omista ja aikalaistensa piintyneistä pahoista tavoista! Senvuoksi on tekijä lakaissut kokoon kaikki ne päätelmät, aivoitukset ja mietelmät, jotka häntä ahdistivat hänen häärätessään J. K:n kimpussa. työntänyt ne yhteen läjään ja välimerkkien sisäpuolella julkaissut ne joka luvun lopussa. Teosta elävöittävät ajoittain myös Tapio Tapiovaaran mieleenpainuvat ja "puupiirrosta" ilmentävän kirjaesineen tunnelmaan sopivat piirrokset. Varsinaisen tarinaosuuden kieli on tosiaan hyvin kuvallista, mutta samalla niukkaa ja vain välttämättömän näyttävää, tekstiäkin on sivuilla vähän. 190-sivuinen nide on tekstuaaliselta laajuudeltaan lopulta pienoisromaanin luokkaa, mutta samalla teos tuntuu kokoaan suuremmalta; kirjaa lukee mielellään hitaasti, lauseisiin pysähdellen. Myös kommentoivien osioiden kieli on erittäin täsmällistä, tapahtumien selittäminen ei tässä tarkoita huolimattomuutta. Virkkeet venyvät välillä pitkähköiksi, kun lauseita ketjutetaan monipuolisin välimerkein: sekä puolipistettä, kaksoispistettä että ajatusviivaa käytetään usein. Kun verrataan aikakauden toiseen ilmeiseen kotimaiseen modernistiin, 1933 Alastalonsa julkaisseeseen Volter Kilpeen, Diktoniuksen virkkeet pysyvät kuitenkin varsin tiiviinä ja vähemmän kiemuraiseen tapaan ilmaisevina. Murretta Diktonius käyttää säästeliäästi; vain loppupuolella, kun Janne yllättäen on loikannut poliittiselta laidalta toiselle, hänen puheissaan käyttämänsä murre päästetään reippaasti valloilleen. Runoilijana parhaiten tunnettu Diktonius kertoi avoimesti eurooppalaisen modernismin edustajilta omaksumistaan vaikutteista, ja ajoittain varsinaisen kertomuslinjan kielellinen maailma on hyvin runomaista proosaa:

"Hänen silmissään väreilee yhä, väreilee ja huojuu, mutta maisema, joka tähän asti on ollut yhtä ainutta sumuisesti vyöryvää punaista merta, palajaa vähitellen luonnolliseen muotoonsa ja alkuperäisiin väreihinsä – ensin se levenee, sitten kapenee, ja siinä se nyt on kuten sen olla pitää: keinu, puut, pensaat, tie, kaikki tyynni. Janne pitelee keinuntolpasta kiinni ja värisee: äsken niin kuumissaan, niin kylmissään nyt."

Diktonius suhtautuu "kommenttiosioissaan" päähenkilöönsä kuin henkilöön, jolla on jonkinlainen oma tahto. Janne (tai J. K. kuten kirjailija häntä kutsuu) on elänyt tekijän pään sisällä, kunnes hänet on karkotettu siihen aidattuun alaan, jota kirjaksi sanotaan. Janne kuvataan toisaalta ajelehtijaksi, jonka oma tahto ja perimmäiset ajatuksetkin jäävät hieman pimentoon – tai vaatisivat useampia lukukertoja kirkastuakseen? Esimerkiksi päähenkilön pohjimmiltaan vaalimat aatteet tuntuvat jäävän jonnekin kielen kerroksiin. Sisällissotakuvauksestakin jää päällimmäisenä mieleen Jannen ärsyyntynyt värjöttely lapsuuden tallin olkia kaivaten. Sotaan tapahtumana suhtaudutaan myöhemmin halveksien. Diktonius kuvaa Jannen aatteiden vetovoiman helpoksi uhriksi. Toisaalta Janne on syrjässä kulkija, joutuu vankilaan ja työn saaminen on hankalaa, eli kirjailija tuntuu hieman ottavan kantaa myös syrjäytyneen yksilön mahdollisuuksien kapenemiseen. Tekijä vaikuttaa kyllästyneen jyrkkiin aatteisiin, jotka ovat leimanneet Suomen kompuroivaa alkutaivalta. Liekö modernistinen tyylikin ollut hänelle keino paeta vain yhtä ainoaa totuutta julistavia aatteita, sillä moniulotteiset kerrontatavat tuovat kuvatun ajanjakson yhtä aikaa sekä lähelle että kauas, jolloin lukijankin perspektiivi laajenee, mikäli sattuu olemaan sellaiselle avoin.

Tätä suomenruotsalaisen modernismin klassikkoteosta voi suositella proosakokeiluista kiinnostuneille, mutta myös sellaisille lukijoille, joita kuvattu historiallinen aika kiinnostaa ja jotka ovat valmiit tutkailemaan sitä perinteisestä poikkeavan, mutta monipuolisen kuvauksen kautta. Nykylukijalle Janne Kuution lukeminen on modernin lähestymistavan ansiosta ehkä helpompaakin kuin se on aikalaisille ollut. Teoksen rakenteeseen pääsee hyvin mukaan parin ensimmäisen luvun jälkeen, ja sen jälkeen voi keskittyä lukemaan, nauttimaan taidokkaasta kielestä ja huolella laadituista ratkaisuista. Olen tyytyväinen, että olen sattunut hankkimaan kirjan antikvariaatista hyllyyni, sillä se on kirjaesineenäkin kaunis, ja teoksen maailma on ehdottomasti palaamisen arvoinen.

Janne Kuutio blogimaailmassa: Kirjavinkit, Kirjan nurkkaan, Matkalla tuntemattomaan, Evarian kirjahylly, KirjaSiili, Donna Mobilen kirjat, Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -blogi
Muualla verkossa: Wikipedia

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta tällä kertaa vetää Unelmien aika -blogi, josta voit käydä katsomassa, mitä muita klassikoita bloggaajat ovat tämän kesän haasteessa lukeneet.

Kaksi hyvää syksyn käännösnovellikokoelmaa

Tässä lyhyt postaus kahdesta syksyn novellikokoelmasta, jotka minun piti jo palauttaa kirjastoon koska niistä oli varauksia (mikä on tietysti positiivista että ihmisiä nämä kirjat kiinnostavat), joten en pysty niistä kertomaan yhtä kattavasti kuin yleensä, koska niteet eivät enää ole käsissäni! Siispä tämä jää nyt muistinvaraiseksi bloggaamiseksi ilman esim. sitaatteja, mutta haluan nämä kirjat tuoda blogissani esiin, koska ne olivat hyviä ja tahdon tukea novelleja – erityisesti niiden kääntäminen on hieno kulttuuriteko aina.


Zinaida Lindén – Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017), alkuteos Valenciana (2016). Suomeksi kääntänyt Jaana Nikula.

Zinaida Lindénin teosta Rakkaus kolmeen appelsiiniin luin matkakirjana kun rantalomailin lokakuussa, ja se toimi juuri siinä hetkessä mainiosti. Kirjan novellit nimittäin sijoittuvat eri maihin ja kulttuureihin, niissä tehdään matkoja toiselle puolelle maapalloa ja siirrytään myös kulttuuristen rajojen yli, mikä ei useinkaan ole yksinkertaista.

Eniten mieleeni jäi lopulta kirjan alkukielisen version niminovelli, jossa suomalaismies perheineen on matkustanut filippiiniläisen vaimonsa sukulaisten luokse Japaniin. Novellin tapahtumia katsotaan vaimon silmin. Mies ja hänen sisarensa tuntevat olonsa epämukaviksi erilaisessa kulttuurissa, ja matka pitkittyy suunnitellusta paljon, kun tuhkapilvi sulkee Pohjois-Euroopan ilmatilan. Lopulta vaimon sisaren mies yllättäen löytää yhteyden sulkeutuneeseen, hieman surkimusmaisen kuvan itsestään antaneeseen suomalaismieheen, ja he innostuvat yhdessä lähtemään ulos mm. laulamaan karaokea. Islannin tulivuorenpurkauksesta joitakin vuosia sitten syntynyttä, lentoliikenteen laajalti pysäyttänyttä tuhkapilveä käytetään kokoelmassa toisaallakin. Sen symbolinen lataus nykymaailmassa onkin merkittävä, joten ei ihme että kaunokirjailijat meillä ovat siihen tarttuneet.

Lindénin teos on siitä harvinainen, että se on pääpiirteissään hyvän mielen novellikokoelma – usein novellien ominaispiirteisiin kuuluviksi määritellyt uhan ja jopa kauhun tunteet eivät näissä kertomuksissa pääse ahdistamaan lukijaa juuri lainkaan. Vaikka aiheet ovat välillä raskaasti painavia (masennuksesta kuolemansairauteen), niiden käsittelytapa on lempeä. Venäläissyntyinen ja suomenruotsalainen Lindén on kirjoittanut useita, palkintojakin saaneita kaunokirjallisia teoksia. Myös kirjan kielessä näkyy kokeneen tekijän varmuus ja lukijan valppaana pitävä elävyys.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin muissa blogeissa: Annelin kirjoissa, Kosminen K, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kieltenopen kotiblogi, Raijan kirjareppu


Hilary Mantel – Margaret Thatcherin salamurha (Teos 2017), alkuteos The Assassination of Margaret Thatcher (2014). Suomeksi kääntänyt Kaisa Sivenius.

Hilary Mantel on tunnustettu brittikirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon tuplana kotimaansa historiaan sijoittuvista romaaneista Susipalatsi ja Syytettyjen sali. Nämä meriitit varmasti siivittivät sitä, että myös tiivis novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha julkaistiin Teoksen Baabel-käännöskirjasarjassa, joka on taiteellisilta arvoiltaan hyvin korkeasti profiloitunut. En ole Mantelin romaaneja vielä lukenut, mutta ainakin novellimuodossa hänen kirjallinen taitonsa vakuutti sekä kielen että kerronnan tasoilla.

Kohua asetelmallaan Britanniassa aiheuttanut niminovelli ei lopulta ollut niin radikaali kuin olin olettanut, mutta tunnelmaltaan painostava, trillerimäinen ja iskevä se silti oli. Mieleen jäi myös novelli kirjailijan tekemästä kirjastovierailusta pienelle paikkakunnalle, jossa hän joutuu tekemisiin omituisen ja hieman pelottavankin hotellihenkilökunnan kanssa. Miten aina muuten ne ovat kirjastovierailuja, joille kirjailijat kirjoittavat erikoisia tai kiusallisia tapahtumia? Olen lukenut sellaisen novellin Mantelin lisäksi aiemmin Raija Siekkiseltä, ja myös Leena Krohn tiettävästi on käyttänyt asetelmaa yhden romaaninsa alussa. Mantelin kertomuksissa maailma nyrjähtää usein absurdin, surullisen tai vaarallisen puolelle tavanomaiselta radaltaan.

Jos Lindénin novellikokoelmassa painostavan uhkaavaa tunnelmaa ei useimmiten ollut, Mantelin teoksessa sitä kyllä piisaa, mutta hän taitaa näiden tunnelmien luomisen hyvin. Kokoelman kieli on kauttaaltaan taidokasta osuvine vertauksineen, ja teoksessa on paljon yksityiskohtia, jotka hyvän novellistiikan tavoin jäävät kaihertelemaan jatkaen elämäänsä alitajunnan kerroksissa.

Margaret Thatcherin salamurha muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Mummo matkalla, Luettua elämää, Opus eka, Tuijata


Näistä novelleista kertyi novellihaaste 2:een 19 novellia lisää, joten olen lukenut haasteeseen nyt 63 novellia. Tällä kertaa en peukuta, koska tuntuu että kaipaisin kirjan käteen analysoidakseni jotakin novellia tarkemmin, mutta nyt kävi näin.

Gunnar Björling - Auringonvihreä

Gunnar Björling – Auringonvihreä (Poesia 2015), alkuteos Solgrönt (1933). Suomeksi kääntäneet Pauliina Haasjoki ja Peter Mickwitz.

"Ensi yönä ensi yönä
on kosmos valmiiksikirjoitettu
tämä on uhkavaatimus, minä juoksen
rivien väleissä.
Kysyn nuorilta, kysyn vanhoilta
kolmekymmentäyhdeksän vuotta olin opissa
Ja sinä soimaat!
Mitä minä tiedän sanan-virrassa?
en pysy jaloillani siellä
missä kaikki horjuu.
– – "

Gunnar Björling (1887–1960) oli runoilijana suomenruotsalaisen modernismin edelläkävijöitä yhdessä mm. Edith Södergranin kanssa. Hänen yhtenä merkittävimmistä töistään on pidetty kokoelmaa Solgrönt, jonka Björling julkaisi omakustanteena vuonna 1933. Runoilija ei ollut aikanaan kovin arvostettu, mikä johtui sekä hänen teostensa erilaisuudesta ja vaikeasta avautuvuudesta että Björlingin avoimesta homoseksuaalisuudesta. Suomennoksen teos sai kokonaisuudessaan vasta 82 vuotta julkaisunsa jälkeen. Hyvä, että edes silloin. Kääntäjät Pauliina Haasjoki ja Peter Mickwitz saivat Auringonvihreä-teoksesta myös Kääntäjäkarhu-palkinnon.

Runouden kääntäminen on kirjallisuuden kirjoittamisen lajeista varmasti hankalimpia. Itse sanojen, lauseiden ja merkitysten kääntämisen lisäksi suurta merkitystä on rytmillä, typografialla, sillä miltä tietyt äänteet lukijassa tuntuvat. Runouden kääntäminen on mielestäni lähtökohtaisesti asia, jota ei voi tehdä täysin oikein. On siis pyrittävä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen vallitsevissa olosuhteissa, jotta lukijalle saataisiin välitettyä runoilijan näkyjä ja sanomaa vastaanottajan kielellä. Auringonvihreää lukiessa tuli luottavainen olo. Ratkaisu kääntää teos kahden kääntäjän voimin on varmasti ollut järkevä. Kun toinen kääntäjistä on äidinkieleltään suomenkielinen ja toinen ruotsinkielinen, lähestymistapojen yhdistäminen on työskennellessä todennäköisesti toiminut hyvin.

Mennään kuitenkin itse teokseen. Ensimmäinen osio alkaa lyhyillä runoilla, joita yhdistää ajatusten, säkeiden, lauseiden katkeaminen ikään kuin kesken. Björling oli kirjoittajana kiinnostunut avoimesta runosta, jossa lauseet jätetään keskeneräisiksi ja lukija saa jatkaa siitä. Runo toisensa jälkeen tuntuu rakentuvan siten, että ladellaan näitä kesken jääviä ajatelmia, ja viimeisessä säkeessä tulee jonkinlainen kokonaisuuden yhteen nitova lopetus, joka on usein hieman mieltä häiritsevä, ja koko runon päätyy lukemaan uudestaan.

"Että uskoa että ihminen suu ja huulet
että uskoa että
että rintaa vasten rinta ja koko maailma!
kuin solina ja kuperkeikka,
ja meni päivä
pois."

Runot myöhemmin kuitenkin pitenevät, ja ajatukset muuttuvat täysin sirpaleisen tuntuisesta alusta myös kokonaisemmiksi. Björling jättää paljon tulkinnanvaraiseksi, ja monia runoja alkaa väkisin mielessään peilata hänen henkilöhistoriaansa. Homoseksuaalina eläminen Suomessa 1930-luvun ilmapiirissä on varmasti ollut tukalaa ja ahdistavaa, niskaan on satanut paljon pilkkaa ja väheksyntää. Björling eli hyvin vaatimattomasti ja hän asui vuosia pienessä, saunasta kunnostetussa asunnossa Helsingin Kaivopuistossa. Monet runot ovat täynnä toivottoman tuntuista kaipausta, syyllisyydentuntoa ja sivullisuutta. Erityisesti toinen osio käsittelee näitä tunteita.

"Syvemmällä kuin muissa on pyhänhäpäisy
minussa
Minä en ole varma, ryntään kaikkiin ilmansuuntiin
minä kavahdan, tunnen että olen vähällä rikkoa,
ja rikoin.
– – "

Kolmannessa osiossa on erittäin mielenkiintoinen alku, kun Björling ikään kuin esittäytyy kirjoittamassaan nonsense-henkiseltä tuntuvassa "esipuheessa" kertoen, että "puhun sinulle mitäsattuu, tietenkin, kuinka muutenkaan tämän maan päällä ja lihapulla sormet suussa". Esipuhetta edeltävät lainaukset muilta korostavat hyödyttömyyden ja ihmeellisyyden merkitystä, mikä antaa (ehkä) ohjenuoran osion lukemiseen. Esipuhetta seuraa "Eräänlainen selitys", sitä sitten jo jälkisanat, sitä puolestaan "Myöskin motto". Proosarunomaisesti kirjoitettujen sivujen jälkeen päädytään takaisin säerunouteen. Näistä monesti pitkiksikin venyvistä runoista pidin erityisen paljon. Sanat liimautuvat välillä yhteen hauskasti ja Björling yltyy tässä osiossa aika ajoin huomattavan ruumiilliseksikin.

"'Mumisijoina' tai auringonjatulen palvojina me kaikki olemme
hekumassa
syleillä tuolinjalkaa, repiä rikki maa ja tuhoutua kuin yksi
multa veri ja sylki
meidän halvaantuneemme kasvonviirullisuudessa.
– –
ja tämä Eros joka ei päästä kenestäkään
eikä anna periksi, minne kuljemmekaan.
Tämä vietti pakottaa kaiken suureen siemenvirtaan.
Kaikki on kuin piikojen puisto ja on ahdistus
kuin värisevä maailmanvietistä, alkuvietistä,
erotetusta joka haluaa yhteen,
– – "

Tahatonta hupia herätti runo, joka päättyy hyttysparvesta puhumiseen huomattavan ylevään sävyyn. Kuinkahan paljon Helsingissä asunut runoilija oli viettänyt aikaa maaseudulla kesällä pahimpina hyttyskausina? Vakavasti puhuen, Björling ylistää luontoa monessa kohtaa ja myöhemmässä tuotannossa siitä tuli vahva elementti hänen runoudessaan.

"– –
Kuka sanoo hyttystanssin merkityksen hyttysille, meille
           ja mullalle?
että ne laulavat niin kauniisti
että on kuin kosmos lepäisi siivillä?"

Neljäs osio on lyhyt ja siinä on lähinnä sonetteja. Ne jäivät minulle hieman muiden osioiden runoja etäisemmiksi, eivätkä oikein herättäneet sanottavaa. Ymmärtääkseni sonetit ovat olleet haastavimmat myös kääntää. Muoto on minulle vielä varsin vieras, joten ehkä pitäisi viimein aloittaa se perusteellisempi Shakespeareen perehtyminen, jos aukenisi siten paremmin.

Auringonvihreän suomennos sisältää myös Björlingin merkitystä runoilijana avaavat esipuheet sekä suomentajien jälkisanat, jotka ovat myös kiinnostavaa luettavaa. Itse päätin katsoa ne vasta itse runokokoelman lukemisen jälkeen, jotta heittäytyisin runojen pariin mahdollisimman paljon oman tulkinnan kautta. Teos on monipuolinen, eri tyylilajeja ja kirjoittamisen tapoja käyttävä, ajatuksia yhdistelevä ja synnyttävä, filosofinen ja värikäs. Björling tuo esille kuvastoa, joka saa voimassaan välillä pakahtumaan. Kaikkea en väitäkään ymmärtäneeni, en läheskään, mutta varsinkaan tämäntyylisessä runoudessa se ei ole tärkein asia. Ehkä jotain avautuu seuraavalla lukemiskerralla.  Teos on helppo ottaa jatkossakin luettavaksi, sillä se on avoimesti saatavilla verkon kautta. Suomennoksen tekeminen ja julkaisu ovat todellinen kulttuuriteko suomalaiselle kirjallisuudelle, sillä kokoelma on kaikessa vapaudessaan, kokeilevuudessaan ja filosofisessa avartavuudessaan selkeästi osa kotimaisen runouden kaanonia.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 1: Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina

Märta Tikkanen – Vuosisadan rakkaustarina (1. painos suomeksi Tammi 1981), alkuteos Århundradets kärlekssaga (1978). Suomeksi kääntänyt Eila Pennanen.

"Ei tietenkään heitellä
esineitä
Yritetään olla oikein herttaisia
kun vihataan

Viha nielaistaan
se syödään
sitä ei näytetä
sitä ei tunnusteta koskaan

Minun ei ole ollut helppoa
vihata
mutta kohtalokasta
oli olla vihaamatta"

Kun päätyy klassikon pariin ja kokee sen kanssa juuri niitä väristyksiä, joiden takia teos on varmasti aikanaan merkittävän asemansa lunastanut, on hankalaa aloittaa. Ensin piti aloittaa siitä, mitä kaikkia lainauksia valitsisi mukaan kirjasta kirjoittaessaan. Kun haluaisi lainata puolet teoksesta, että katso nyt, miten tässä tiivistyy kaikki juuri oikein. Pakko kuitenkin tehdä karsintaa ja aloitin tekstini sillä runolla, joka teoksessa erityisen vahvasti pisteli, ja siitäkin otin vain lopun, vaikka olisin halunnut lainata sen kokonaan.

Norjalaiskirjailija Tore Renberg kehui Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa Helsinki Litissä tänä vuonna suunnilleen niin, että se on hieno kirja naisesta, jolla on ongelma. Oli vaikuttavaa, että norjalainen, keski-ikäinen mieskirjailijakin oli saanut paljon irti tästä suomenruotsalaisen kirjailijan 70-luvun lopulla kirjoittamasta teoksesta. Oivalsin, että tämä tunnetaan maailmalla paljon laajemmin kuin tiesinkään. Kun aloin lukea, ymmärsin heti sen universaaliuden, minkä takia tämä on levinnyt niin laajalle. Tästä löytävät itsensä kaikki parisuhteessa joskus olleet, kaikki alkoholistin kanssa joskus eläneet, kaikki vähätellyt ja alistetut, jotka haluavat lähteä taistoon oikeuksiensa puolesta.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee alkoholistin vaimona, perheenjäsenenä olemista. Tässä ei kaunistella mitään: tekstistä haisee mahanesteiden ja konjakin sekainen oksennus, happamamat valkoviiniröyhtäykset, härski mäskinhaju ja ripuli. Alkoholistin arvaamaton käytös, perheen varautuminen juomiskausiin ja niiden väliseen ailahtelevuuteen, hyperkorrektiuden vaatimukseen. Nainen miettii monta tapahtumaa, joiden jälkeen sitten olisi pakko lähteä, mutta hän ei tee sitä, ei vaikka kaikki ne tapahtuvat. Lopulta perhe löytää absurdin rytmin: heillä on kaikki parhaiten silloin, kun on ryyppyputken toinen päivä.

"Kun me olemme näin pitkällä
suunnilleen toisessa päivässä
kun hän vielä voi nukkua
ja kun pahat henget eivät vielä
aja häntä pitkin seiniä
meillä on kaikilla
asiat oikein hyvin"

Toinen osa käsittelee parisuhdetta yleisesti, kaikki sen sotia, kuulemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä. Mies rakastaa äärettömästi, vuodattaa sen naisen päälle ja nostaa hänet pylvään nokkaan, mutta nainen kokee, ettei saa henkeä. Hänellä ei ole vapautta. Hän haluaisi, että häntä kuultaisiin, uskottaisiin, edes joskus. Hän on kyllästynyt tuntemaan huonommuutta sen takia, että mies kokee, ettei naiselle riitä tämän rakkaus.

"pidä ruususi
kuuntele sen sijaan
mitä minä sanon

rakasta minua vähemmän
usko minua enemmän

Pidä ruususi!"

Kolmas osa on vahvan feministiseksi tulkittava osuus, jossa käydään läpi suvun naisten historiaa, äidin oikeutta työskentelyyn ja taistelua, maailman muuttamista. Se antaa teokselle voimallisen lopun, eikä jätä kieriskelemään toivottomuudessa. Nykymaailmassa vallalla olevan näkemyksen mukaan negatiivisia tunteita ei saa näyttää, eikä ainakaan vihaa, sillä silloin on täysin hävinnyt ja osoittautuu ankeaksi, ikäväksi, yhteistyökyvyttömäksi ihmiseksi. Teoksen lopun runoissa palataan jo aikaisemmin käsiteltyyn vihaan ja oikeutetaan äärimmäisetkin negatiiviset tuntemukset, sillä ei ihminen niistä pääse piilottamalla.

"Nyt
on meidän
sallittava
itsellemme

pettymys
kiukku
suuttumus
viha

kun kaikki on vihattu
valmiiksi
me nousemme

ja lähdemme"

1970-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa nähtiin useamman suomenruotsalaisen tekijän näkyvä nousu tunnustuksellisella kaunokirjallisuudellaan. Itsensä laittoivat kirjallisesti likoon niin Christer Kihlman kuin Märta ja Henrik Tikkanenkin. Vuosisadan rakkaustarina on Märta Tikkasen vastine Henrik Tikkasen omaelämäkerrallinen "osoitetrilogian" kolmannelle osalle Mariankatu 26. Vuonna 2015 Märta Tikkanen oli puhumassa Helsinki Litissä ja totesi, että suomenruotsalaisilla on vähemmistöön kuulumisen vuoksi ollut omanlaisensa tarve tutkia juuriaan ja identiteettiään. Hän linjasi myös, että "häpeästä juuri pitää kirjoittaa", mikä on jäänyt vahvasti mieleen.

Yllätyin siitä, miten paljon pystyin elämään mukana kirjassa, miten moni teksteistä kolahti ja sai ajattelemaan itsestään puolia, joita ei ennen niin ollut tullut miettineeksi. Huomasin myös hämmästyksekseni kirjoittaneeni itse rytmiltään ja yleiseltä kielenkäytöltään varsin samantyylisiä runoja, mitä Tikkanen on tähän teokseen kirjoittanut. Luin tämän nyt kuitenkin ensimmäisen kerran. Vuosisadan rakkaustarina on vahvasti kertovaa runoutta, joten se sopii myös niille, joita runouden "ymmärtämättömyys" häiritsee. Itse luen monenlaista runoutta, mutta tämä oli nyt ensimmäinen runokirja, josta koin minulla olevan niin vahva näkemys, että uskalsin siitä kirjoittaa. Lukemani painoksen takakannessa sanotaan, että yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää tätä lukematta, ja harvoin voin yhtyä ylisanoihin näin vahvasti. Tämä kuuluu suomalaisen lukijan yleissivistykseen.

Hannele Mikaela Taivassalo - In transit

Hannele Mikaela Taivassalo – In transit (Teos & Förlaget 2016), alkuteos In transit (Förlaget 2016). Suomeksi kääntänyt Raija Rintamäki.

"Minä ihmettelin sitä aina. Että oliko hänen pakko. Tekeytyä joksikin mitä ei ole. Muuttaa toiselle puolelle maata. Kuin todistaakseen jotain. Että ei ole niin kuin me. Me muut. Oliko pakko? En ymmärrä miksi hänen piti nähdä se vaiva. Kukaan täällä ei ymmärtänyt. Hän olisi voinut jäädä tänne, hyväksyä ettei ollut eikä ole mitään parempaa väkeä, hän olisi voinut jäädä tänne ja tehdä samaa työtä kuin mekin, tehdä oman osansa."

Totean sen heti alkuun: olen lukenut vuoden tähän mennessä parhaan kotimaisen uutuusromaanin. Sen hienous tuli vähän puskista, mutta ei sitten lopulta kuitenkaan. Kiinnostuin Hannele Mikaela Taivassalon In transit -kirjasta jo keväällä, kun kuulin hänen lausuvan siitä pätkiä CROWD-kirjallisuuskiertueen avaustapahtumassa Helsingissä. Bongasin romaanin myös syksyn uutuusluetteloista Teoksen katalogista, mikä vaikutti jo itsessään laadun takeelta. Lopullisesti havahduin, että tämä olisi varmasti juuri minulle sopiva kirja juuri nyt, kun luin, miten Omppu kertoi hienosti lukukokemuksestaan. Matkalla oleminen on juuri sitä, mitä oma elämäni on erittäin vahvasti tällä hetkellä, ja kielivetoinen teksti kuulosti myös siltä, millaista luettavaa viime aikoina olen eniten kaivannut. Niinpä kirja meni varaukseen, sain sen luettavaksi, ja se ylitti odotukseni upeudessaan ja siinä, miten uskomattoman tarkasti se iski minuun tässä elämänvaiheessa.

In transit on vahvaa nykypäivän ihmisen kuvaa, se on ajelehtimisen kuvauksessaan erityisen onnistunut. Päähenkilöksi teoksessa nouseva Galadriel lähtee kotiseudultaan, päätyy maailman suurkaupunkeihin ja lopulta takaisin kotiin, tilalle jossa elävät hänen vanhempansa, isoisänsä ja isotätinsä. Myös isoisä Sem ja isotäti Vera nousevat keskeisiksi henkilöiksi, joiden näkökulmasta maailmaa katsotaan ja joiden tarinaa kerrotaan. Henkilöt ovat siis matkalla, joko ajatuksissaan tai fyysisesti, kohti jotakin tai pyrkien johonkin. Toisaalta myös pysähtyneisyys tulee ilmi erityisesti Semin hahmossa, hän on löytänyt paikkansa rakentamansa talon yläkerrasta, eikä halua juuri poistua sieltä. Sem ei koe oikeastaan enää elävänsä, ei ole kokenut pitkään aikaan. Semin edesmenneen vaimon sisar Vera puolestaan on ollut poissa, mutta palannut takaisin. Hän vaikuttaa muiden silmiin omapäiseltä ja vakaalta, mutta hänen mielensä vaeltaa menneisyyteen jatkuvasti, sinne on jäänyt jotain.

"Hän ei ollut kiinnostunut siksi, että olisi kuulunut osoittaa kiinnostusta, hän ei ollut kiinnostunut lainkaan. Hän ei liioin ollut kenenkään pyynnöstä siellä missä oli. Hän oli itse valinnut olinpaikkansa. Jollakin tapaa halusin kamalan kauan että hän huomaisi minut, näkisi minut, että olin siellä, näkisi että meillä on jotain yhteistä.
Hän ei huomannut."

In transitin hallitseva elementti on kieli, joka on sopivan omintakeista. Kerronta on elävää ja muokkautuvaa, sekin on koko ajan liikkeessä ja muutoksessa. Erityisesti tunnutaan pyrkivän hahmoja kohti ja tiivistämään heille olennaisia hetkiä. Tämä näkyy varsinkin eri henkilöiden näkökulmasta tapahtumia kuvaavien episodien lopuissa, jotka muuntuvat ajoittain runomuotoon – teksti rivittyy säkeiksi erityisesti merkittävien kokemusten ja oivallusten kohdalla. Ratkaisu elävöittää kerrontaa entisestään. Kirjan laajemmista teemoista ja sukukuvauksesta tulee ajoittain mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, mutta kerronnallisesti tämä on aivan erilainen teos. Kronologisesti etenevien episodien sijaan In transitin tarina hyppää välillä ajassa eteen-, välillä taaksepäin ilman huomattavaa säännönmukaisuutta. Henkilöitä paljastetaan vaivihkaa kuvaten heidän elämäänsä, erilaisia matkojaan, joiden myötä he ovat tulleet sellaisiksi mitä lopulta ovat. Kertojaratkaisutkin vaihtelevat: kertoja on välillä kaikkitietävä, välillä henkilöt toimivat minäkertojina. Ajoittain lukujen välissä on matkapäiväkirjan sivuja, joilla tuntuu puhuvan itse kirjailija todellisilta matkoiltaan, usein lentokentiltä verraten niiden toimintaa hienosti ihmiselämään.

Jonkinlainen väliaikaisuus määrittää kirjan henkilöiden tärkeimpiä, voimallisimpia ja polttavimpia ihmissuhteita. Sem pääsi kokemaan oman luontonsa mukaista rakkautta vain nuoruudessaan poissa kotiseudultaan. Vera ja Galadriel löytävät yhdistäväksi asiakseen toisena naisena olemisen kokemuksen. Traagista on, että se kiihkein rakkaus on kaikille näille ollut jotakin kiellettyä, salaista. Kellä onni on ollut, se on heidän ollut kätkettävä. Pintaan puskeva himo jyrää toisilla alleen moraaliset esteet, mutta toiset päätyvät pidättäytymään, vaikka se tarkottaisi osan itsestään piilottamista loppuelämäksi. Peitettykin himo on silti olemassa, se elää vähintään muistona.

"Sem joka vaeltelee kaduilla, koko kaupunki on koti, hänen kotinsa. Mutta eikö se ole liikaa, liian suuri? Ja Sem lähettää osan palkastaan "kotiin", mutta kenen kotiin, ei se tunnu hänen kodiltaan. Kaikilla muilla tuntuu olevan koti, jossakin, jokin, joku, mutta Sem on koditon. Ja toisaalta – kuin tämä olisikin hänelle helpotus – se että saa olla omillaan, irrallinen, erillinen. Sem maailmassa."

Luin kirjaa repien jatkuvasti irti palasia kirjanmerkkinä käyttämästäni kirjastokuitista, ja asetin palasia kohtiin, joissa sanottiin jotakin erityisen hienosti, osuvasti ja koskettavasti. Lopulta minulla oli merkistäni jäljellä vain ohut paperinrepale. Se jo kertoo, miten tämä kirja osui niin monessa kohtaa ja niin voimalla. Yleensä merkkaan ehkä pari-kolme kohtaa lukemistani kirjoista. Tulin miettineeksi, onko kokemukseni tämän teoksen kanssa jo liian subjektiivinen, koska koen tämän tässä elämäntilanteessa niin omakseni, vai onko kirja oikeasti niin vaikuttava, että siitä saisi irti myös seesteistä ja paikallaan pysyvää elämääkin viettävä ihminen? Jopa sellainen, joka ei samastuisi päähenkilöihin kovin vahvasti? Uskon, että kyllä saisi. Tämä on todellista taideproosaa, jollaisen ystävät varmasti ihastuvat kirjaan saadessaan sen käsiinsä. Vaikealukuiseksi teosta ei kuitenkaan voi sanoa. Erityismaininta pitää antaa myös todella taitavasta käännöksestä, jota lukiessa ei tullut edes mieleen, että ei lue teosta alkukielellä, vaan siitä pystyi nauttimaan täysipainoisesti juuri tällaisena. Olin odottanut tämän syksyn erittäin laadukkaan kirjasadon joukosta sitä yhtä, joka nousisi erityisen loistokkaaksi, ja In transit oli minulle se täsmäiskuna mieleeni tehty tyrmäys. Jos jakaisin tähtiä, niitä tulisi kirkkaasti viisi.

EDIT 24.10. Minun ja Ompun lisäksi tästä ovat bloganneet ainakin Ulla ja riitta k, jotka ovat myös pitäneet kirjasta todella paljon.