Marjo Niemi - Kaikkien menetysten äiti

Marjo Niemi – Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017)

"Mä oon perinnöllisesti sankasti kömpelö niinku äitikin, niin et vaikka tilassa ei olis ku yks huonekalu, esim. ruumiskärry, ni on hyvinki todennäköistä, et siihen itteni jossain vaiheessa lyön ja nyt oli sit se vaihe. Nolottaa tää käsiasia, voisko jo irrottaa. Ihan niinku mä odottaisin, et äiti puristais kannustavasti kättä, silittäis tai hyssyttelis, puhaltais pipiin, mä oon kyllä ihmispaska. Ihan ku pieni tyttö, mä, ihan pieni tyttö."

Nykyisin haluan kirjoiltani myös haastetta, pidän siitä että lukemani haastaa minua, ei päästä helpolla. Raskaita aiheita en yleensä välttele, vaan astun niihin ja katson, mitä ihmisen kipeimmistä puolista voi ajatella, oivaltaa, ymmärtää. Marjo Niemen monologiromaani Kaikkien menetysten äiti haastoi ja oli raskas jo siihen malliin, että tunsin lukiessa puristuksen ja samalla mieli vaelteli levottomana. Päähenkilön sisäinen monologi tuntui siirtyvän omaan päähäni. Se ei ikinä ole romaanitaiteelta vähän, että saa tällaisen vaikutuksen aikaan.

Kirjassa minäkertoja-fokalisoija Mona menee aluksi kesken työpäivänsä varaston hyllyyn, piiloutuu sinne. Käy selväksi, että hän on jollakin tapaa ahdistunut. On tarkoitus vain levähtää, mutta vaivihkaisen leikkauksen kautta kertoja onkin siirtynyt pimeälle näyttämälle, jolla on valaistuna peitetty ruumis. Kertoja hämmästelee tilannetta jonkin aikaa, mutta päättää kurkistaa ruumista. Se on hänen äitinsä. Kun kerran on tilaisuus, eikä muutakaan tunnu olevan tehtävissä, voi alkaa puhua äidille ja äidistä. Kerrata lapsuutta, nykyisyyttä. Välillä tapahtumat leikkautuvat kertojan kotiin, paikalla ovat myös hänen miehensä ja nelivuotias lapsensa. Kertoja on jättänyt välistä työpäiviä, on vain nukkunut, mies vaikuttaa turhautuneelta, lapsi elää lapsen arkeaan. Ja toistuvasti kertoja siirtyy takaisin näyttämölle kuolleen äitinsä kanssa.

"Mä haluun irti ajatuksista. Mä oon ruumiillinen. Mä aistin ruumiillani. Mä tarvitsen ruumiillani. Ni mä en kuule ruumista tässä pään melskeessä. Perkele täällä minussa ei oo ollu ruumista pitkään aikaan. Nytkin oon tohjona mut tuskin huomaan. Ku kaadun mä nousen heti ja jatkan. Raaja murtuu, mä jatkan. Ei mitään hätää, meni jo. Mitä vaan, ni mä jatkan. No pärjään pärjään. Ruumis on ilmeisesti joku ihan eri ku mä. Nyt olin jonkun aikaa elukkana, sit kelat tuli takas. Ku sattuu mä en mee paniikkiin. Mä toimin. Mut enhän mä toimi. Mä en toimi. Mä oon rikki."

Kun aloitin teoksen ja huomasin sen kauttaaltaan puhekieliseksi, olin jostakin syystä epäileväinen – en tiennyt, saisinko siitä kaikkea irti. Toimisiko se lukuelämyksenä samaan tapaan kuin kirjakielinen ilmaisu? Kun olin seurannut kertojan sisäistä monologia ensimmäiset kymmenet sivut, havaitsin puhekielisyyden tehokkuuden juuri tässä tapauksessa. Ilmaisutavan aitouden ja vereslihan. Kielellinen ratkaisu on toteutettu tyylikkäästi, säröjä siinä ei juuri tule vastaan. Todennäköisesti puhekieli on juuri se, mikä sai kirjan alkamaan puhua omassa päässä kun sulki sen ja yritti nukkua (niin, tämä ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen "ennen nukkumaanmenoa"-kirja). Lopulta ratkaisu siis on ollut varmasti oikea – hankala on enää lukemisen jälkeen kuvitella romaania kirjakielisenä. Päänsisäinen monologi on kerrontatyylinä suurimman osan aikaa, mutta välillä siitä poiketaan, kun Mona alkaa puhua ääneen äidilleen ja äänittää puhettaan. Ja silloin, kun alkaa kuulua toinen, haukkuva ja syyllistävä ääni, isän, jonka kertoja on "tappanut jo niin monta kertaa", mutta taas hänen äänensä kuuluu.

Ruumiillisuus näyttäytyy kirjassa lävistävänä teemana muutenkin kuin keskellä näyttämöä makaavan kuolleen äidin ruumiina. Kosketus ja sen puute, miten varhaislapsuussa kosketusta vaille jääminen vanhemman taholta voi vaikuttaa. Voiko siitä parantua myöhemmin, olla oireilematta aikuisenakin? Kertoja muistaa äidin etäisyyden, kokee että hänen on siksi ollut pakko etsiä kosketusta vimmaisesti muualta, aineellisesta maailmasta kuten veden paineesta, myöhemmin miehistä, keneltä vaan suostui, koska ei kokenut kelpaavansa, piti itseään vastenmielisenä ja kosketusta oli otettava vastaan keneltä vaan sitä halusi. Kohtaamattomuutta puheen tasollakin käsitellään, mutta ruumiillisuus tunkee silti aina päällimmäiseksi. Välillä kertoja on hädissään, toistuvissa ja raastavissa kohdissa hän pyytää ja anelee äitiään apuun. Traumat ja painolasti ovat siirtyneet sukupolvien takaa, menneet sodatkin vaikuttavat kuten suomalaisilla yleisesti, ja kertoja pelkää siirtävänsä oman "möykkynsä" lapselleen. Onko siltä mitenkään mahdollista välttyä?

"Mistä mä sitä tiedän, ehkä se oli just sellanen elämä ku sä halusitki. Sitä paitsi ehän mä ees tiedä miten sä elit, et sä kertonu koskaan. Sulla oli iso yksityinen alue, mihin tahansa sä menit sä otit sen mukaan. Sä seisoit keskellä omaa elämääs, et syrjässä siitä, mä seisoin sen alueen reunalla, huusin, kiukuttelin, mä en koskaan päässy seisomaan sun elämäs keskelle sun kanssa. Se varmaan ulkopuolisista näytti siltä: äiti joka antaa kaiken lapsilleen, joka ei itelleen anna mitään."

Niemen romaani on raskas, vuoden raskaimpia joita olen lukenut, mutta samalla se on myös yksi eniten ajattelemaan sysääviä. Ylisukupolvisista traumoista, viileiksi ja etäisiksi jääneistä vanhempi-lapsisuhteista on kotimaisessa kirjallisuudessa toki puhuttu, mutta harvemmin on tällä tavoin näytetty, minkälaisia ajatuskulkuja, "keloja", kuten kertoja sanoo, ne saavat aikaan. Siihen Niemen valitsema kerronnan tapa sopii ja siinä se myös hienosti onnistuu. Tyylin tasolla romaani on vahvalla osaamisella toteutettu. Se pitää vyöryvän linjansa, muokkautuu sopivasti edetessään ja tarjoaa myös vaikuttavan lopetuksen. Lukemisen jälkeen olo on paljosta täysi.

Kritiikkejä ja juttuja toisaalla: Aamulehti, Kiiltomato, Etelä-Suomen Sanomat, Image (haastattelu)

Pirkko Saisio - Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio – Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016)

"Kristasta on ihanaa, että hänellä on mies, joka haluaa kuunnella korkeatasoista musiikkia arki-illallisellakin.

Krista ei tiedä misofoniastani mitään, en ole kertonut.
    Misofoonikko tulee raivohulluksi myös rakastetun aiheuttamista syömisen äänistä.
    Mutta taustamusiikki leikkaa hirvittävät syömisen äänet, tai ainakin pienentää ne.

Misofoonikolle taustamusiikki on pakopaikka.
    Minulle on."

Pirkko Saisio on erittäin arvostettu ja monipuolinen kirjallisuuden tekijä. Hän sai tänä vuonna Aleksis Kiven rahaston palkinnon. Minäkin pidän Saisiota yhtenä merkittävimmistä kotimaisista nykykirjailijoista. Olin lukenut häneltä toistaiseksi vain omaelämäkerrallisen romaanin Punainen erokirja, joka teki aikanaan hyvin suuren vaikutuksen. Tänä syksynä ilmestynyttä Mies, ja hänen asiansa -kirjaa kutsuttiin monissakin yhteyksissä hänen parhaakseen tähän mennessä, ja Saisiota veikkailtiin Finlandia-ehdokkaaksi (hän on saanut palkinnon jo kertaalleen juuri Punaisesta erokirjasta). Helsingin Kirjamessuilta ostamani Mies, ja hänen asiansa oli minulla kesken, kun ehdokkaat julkistettiin. En ehkä omaa kärkikuusikkoani olisi sen myötä muokannut, mutta vuoden kymmenen vaikuttavimman joukkoon romaani kyllä nousee.

Mies, ja hänen asiansa on kirjalle loistava nimi, sillä se tiivistää teoksen maailman täysin. Kerronta koostuu päähenkilön, kuusikymppisen juristin minäkerronnasta, joka on toteutettu sisäisenä monologina. Mukana on myös tämän nimettömän päähenkilön käymiä keskusteluja. Kirjan tapahtumat kestävät yhden kalenteriviikon ajan ja ne etenevät kellonajan tarkkuudella. Lukija pidetään koko ajan tietoisena, mitä ajankohtaa tarinassa eletään. Tapahtumat alkavat, kun mies lukee lehdestä vanhan ystävänsä Pablon kuolinilmoituksen. Se suistaa hänen elämänsä raiteiltaan, ja mies tarkastelee kriittisin silmin niin avioliittoaan parikymmentä vuotta nuoremman vaimonsa kanssa, työtovereitaan, menneisyytensä tapahtumia ja omaa elämäänsä kokonaisuutena – onko hän todella elänyt enää pitkään aikaan?

Mies suistuu lyhyiden, yleensä muutaman rivin mittaisiksi palasteltujen ajatusten ja puheenvuorojen kuljettamana yhä absurdimmaksi käyvään todellisuuteen. Hän tuntuu menettävän kontrollin kaikkeen, eikä miehen yhtäkkinen sekavuus jää huomaamatta hänen läheisiltään. Teoksen tunnelmassa on vahvasti jotakin Kafkan Oikeusjutun tapaista, mutta se ei näyttäydy yhtä satiirisena, vaikka pieniä piikkejä keskiluokkaisen elämäntavan kliseitä kohtaan heitellään, kuten blogitekstin alun sitaatista voi huomata. Juristin työssään kohtaamia tapauksia kuvataan myös hyvin purevasti. Nykyaikana yleisesti käytettyjä ilmauksia arvostellaan riemastuttavaan tapaan, ja Saisio käyttää mustaa huumoriaan muutoinkin mainiosti.

"Mutta minä kysyn kiltisti montako kertaa näin on tapahtunut.
     Rouva Heinonen arvelee niin tapahtuneen useita kertoja.
     Saman vai eri partnerin kanssa? (Sanana partneri, viitaten rakastelukumppaniin, on jo itsessään pornografiaa!)
     Rouva Heinonen arvelee, että saman."

Romaanissa on myös dekkarimainen juoni. Se miehen asia on hyvin vakavaa laatua, mutta hänen tunnustaessaan sen lopulta vaimolleen, sitä ei oteta vakavasti, vaan miehen mielenterveyden epäillään järkkyneen pahasti. Tämä tuo kirjaan epävarmuuden elementin – miten asiat oikeasti ovat? Kertojan luotettavuus muuttuu erittäin kyseenalaiseksi, ja lukija joutuu miettimään ketä uskoa. Mies joutuu sivustakatsojan rooliin, kun hänen elämänsä päätyy muiden käsiin ja ympärillä aletaan esittää outoa näytelmää.

"Jos esitys on huono, tulee katsoja vihaiseksi.
     Miksi?
     Siksi, ettei katsojalle tule koskaan mieleen, että tekijät eivät osanneet tehdä parempaa.
     Katsoja on varma, että häntä pidetään niin mitättömänä ihmisenä, ettei hänelle kannata näytellä paremmin."

Saisio on käsikirjoittanut myös kiitettyjä näytelmiä ja tuo tausta näkyy hänen taidossaan rakentaa romaania. Kohtaukset on laadittu huolella ja jännite pysyy. 400-sivuinen kirja on tekstien asettelun väljyydestä johtuen nopealukuinen, mutta loppupuolella tarkkaavaisuuden tarve kasvoi ja jouduin palailemaan välillä takaisin. Vaikka romaaneissa on tapana "selittää auki" enemmän, Saision teksti ja hänen käyttämänsä tyylilaji antavat mahdollisuuden sisällyttää myös subtekstiä, jolloin lukija saa ajatella itse. Mies, ja hänen asiansa on todella kiehtova teos, jota voi suositella kaikille mysteerien ystäville.

Muissa blogeissa: Ullan luetut kirjat, P. S. Rakastan kirjoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Levoton lukija, Lumiomena, Nannan kirjakimara