Anneli Kanto - Lahtarit

Anneli Kanto – Lahtarit (Gummerus 2017)

"Sitäkin enemmän ryssille jäi aikaa keittää limpuistansa viinaa ja sitä juopotella sekä viekoitella siveettömyyteen ja velttoon elämään nuoria naisia, jotka olivat riittävän ymmärtämättömiä tajuamaan, mihin sellainen meno johtaisi. Myös seudun vähälukuiset punaiset veljeilivät häpeämättömästi näiden sortovallan edustajien kanssa, jotka auliisti osoittivat "solirariteettia" aseveljilleen."

Anneli Kannon historiallinen romaani Lahtarit ilmestyi 27.1.2017, Suomen sisällissodan alkamisen 99. vuosipäivänä. Romaani on ollut minulle yksi alkuvuoden odotetuimpia. Vakuutuin kovasti Kannon edellisestä historiallisesta romaanista Pyöveli. Se oli verevä (monella tapaa!) ja vetävä, selvästi perusteellisen taustatyön pohjalta syntynyt teos. Lahtarit kiinnosti erityisesti myös sisällissotateemansa takia. Aihe on alkanut herättää minussa mielenkiintoa vuosi vuodelta enemmän, tyypillisestä syystä eli sukuhistorian vuoksi: isäni mummu on ollut sairaanhoitajana punaisten puolella sisällissodassa. Hän oli silloin 17-vuotias.

Lahtarit-romaanin näkökulma selviää jo nimestä – kirja kerrotaan valkoisen puolen edustajien kautta. Tämä on viime vuosina ollut harvinaista. Vielä 1930-luvulla ilmestyi useita "vapaussotureiden sankaruutta" kuvaavia teoksia, joita kehotettiin hankkimaan kirjastoihinkin aatteellisen "puhtauden" vuoksi, vaikka olisivat olleet kehnommanpuoleisesti kirjoitettuja. Kannon romaani puolestaan on ansiokas ja koskettava juuri siinä, että se riisuu päälleliimatun sankarinviitan ja esittää sotaan osallistuneiden ihmisyyden. Kirjan hahmot ovat pääosin maatalojen nuoria miehiä Etelä-Pohjanmaan Ilmajoelta. Heidät kutsuttiin ajamaan maasta väkivalloin pois niin "ryssää" kuin "punaryssää". Ensin riisutaan aseista ja lähetetään tiehensä vasta itsenäistyneessä maassa oleskelleet venäläiset, ja sen jälkeen lähdetään kohti etelää valtaamaan takaisin punaisten vallankumouksessa haltuunsa ottamat alueet.

Romaani etenee episodimaisesti, lyhyin luvuin ja jatkuvasti vaihtuvin kertojin. Ratkaisu on sujuvan luettavuuden kannalta aina uskalias, mutta Lahtareissa tämä toimii: sodan kaoottisuuteen poukkoileva näkökulmakerronta sopii. On muutama ns. vakikertoja, kuten pari suojeluskuntalaista, jääkäri, ambulanssilääkäri, muonittajasta arkuttajaksi päätyvä nuori nainen sekä konekiväärimasinisti. Sen lisäksi on satunnaisempi joukko hyvin moninaisista eri rooleista – mukana on jopa suomenhevonen, jonka osuus kerrotaan kauniin koskettavasti. Tarinan kuljetusta täydentävät myös ylipäällikön päiväkäskyt, kirjeet ja lehtiartikkelit. Kirjan kieli on joidenkin minäkertojien kohdalla kirjakieltä, joidenkin kohdalla murretta (lähinnä Pohjanmaan, mutta myös Porin, Tampereen ja pääkaupungin murteita kuullaan). Kirjakielinen kerronta sujuu kokeneen kirjailijan horjumattomalla vahvuudella, kuten Pyövelissäkin. Myös murteen osalta selvitään suht puhtain paperein siihen nähden, miten usein murretta käyttämällä voisi lipsahtaa tahattoman komiikan puolelle. Tässä toki jo aihepiiri on täysin erihenkinen kuin jossakin "pin koorin" muistamisessa. Huumoria Kanto ei ole silti vältellyt, vaan hän on ripotellut ympäri kirjaa hyvin mustaa tilannekomiikkaa, mikä on kuitenkin ehdottomasti tehty tyylillä. Karmeat ja surulliset kohdat ovat teoksessa juuri sellaisia, ovat ne sitten kirjoitettu murteella tai kirjakielellä. Kerronta on kaunistelematonta, asiat sanotaan juuri niin kuin ne nähdään ja yhteiskunnan eri kerroksista tulevien ihmisten kieli on uskottavaa.

"Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan."

Puolenvälin jälkeen meno alkaa mennä varsin "sakeaksi" ja jouduin pitämään lukemisessa välillä taukoja. Sen verran rankaksi sotatapahtumat yltyvät Tampereen valtauksen yhteydessä ja siitä eteenpäin. Valkoisia sotilaita kutsuttiin lahtareiksi jo sodan alkuhetkiltä lähtien, mikä tuntui minulle yllättävältä, sillä olin muistanut, että he ovat saaneet nimityksen vasta sisällissodan kauheiden loppuvaiheiden ja jälkinäytösten seurauksena. Tampere tuhotaan suurelta osin maan tasalle ja molemmin puolin kuolee valtava määrä ihmisiä, ja kirjassa tuodaan esille näkemys, että taistelun rajuus oli pelkkää sodanjohdon turhamaisuutta.

"Sitten korvani erottivat rätinän keskeltä ihmisäänen. Ulina kantautui tähystyspaikalleni. Alkukantainen, raivokas hyökkäyshuuto kaikui yössä, ja sen voima kasvoi, kun siihen yhtyi yhä uusia ihmiskurkkuja. Samalla tavalla kuin punaiset karistivat pelkonsa rätisyttämällä konekivääreitään, meidän joukkomme huusivat kauhunsa pois, muuttivat pelon raivoksi."

Voittava osapuoli päätti kostaa sodan alussa ja vallankumouksen aikana vallinneen punaisen terrorin, ja kostotoimenpiteet tehtiin perusteellisesti. Oli antautuneiden ampumista riveittäin seinää vasten. Vankien ampumista pienimmästäkin tekosyystä. Naisvankien raiskauksia. Pahin kohta on muutama kymmenen sivua ennen loppua alkava osuus Hennalan vankileiriltä. Vaikka olen lukenut ennenkin vankileirikuvauksia, sotakuvauksia, silti tämä tuntui olevan liikaa ja jouduin pyyhkimään silmiä sekä vetämään henkeä lukiessani tätä osuutta, ja ajattelin välillä etten ehkä pysty jatkamaan. Epäinhimillisyys kasvaa niin suureksi, ja kun tietää, että isomummuni on ollut siellä, 17-vuotiaana, sukulaismies on käynyt hakemassa pois, kun on mietitty että ammutaanko vai ei. Mitä kaikkea tuolla aikansa keskikokoiseksi kaupungiksi muuttuneessa maanpäällisessä helvetissä on voinut joutua näkemään. Riipaisevin oli ehkä lopulta kohtaus, jossa hulluuteen vajonnut sotilas saa viimein matkustaa alueella työskennelleen tutun naisen kanssa takaisin kotipaikkakunnalle.

"Niiton siellä kauhia määrä. Sinne niitä retuutetaan ja ammutaan yhteen kasahan. Kärpäset vaan pörrää ympärillä. Aiva kuollehina ne siellä makaa. Raakasti ketarat levällään. Verta on vaattehis ja kärpäsiä. Taikka ovat aivan alasti, kauhiaa kattella. Herrat niitä ampuu. Ei niitä saa ampua, ne on flikkoja vain."

Anneli Kannon Lahtarit on koskettava kirja suomalaisia jo melkein sadan vuoden ajan kalvaneesta, useimmissa suvuissa erittäin vaietusta aiheesta ja siihen otetusta varsin harvinaisesta näkökulmasta. Se kertoo tarinansa osoittelematta ketään tai mitään muuta kuin tappamista, ihmisen pitelemättömäksi hulluudeksi yltyvää vihaa ja kaiken tämän järjettömiä seurauksia. Tänä vuonna juhlitaan satavuotista itsenäisyyttä, mutta kirja saa miettimään laajemmin tilannetta jossa itsenäistymisen aikaan ja heti sen jälkeen on eletty. Mitä lopulta oikein juhlimme? Kanto on kirjoittanut sisällissodasta myös vuonna 2008 ilmestyneen romaanin Veriruusut, joka käsittelee sodan punaisia naiskaarteja. Sekin on luettava vielä joskus.

Muissa blogeissa: Katja, Tuija

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Raymond Briggs - Minne tuuli kuljettaa

Raymond Briggs – Minne tuuli kuljettaa (Otava 1982), alkuteos Where the Wind Blows (1982). Suomeksi kääntänyt Leena Annala.

- En osaa päättää onko vitsi...
- Niin mikä, kulta?
- Tässä käsketään mennä paperisäkkiin juuri ennen räjähdystä
- Minkä takia?
- Ehkä sama juttu kuin valkoinen maali. Torjuu kuumuutta
- Kuulostaa hölmöltä
- Meillehän jäi paperisäkkejä siemenperunoista... Niitä pitäisi olla neljä
- Ovat hirmu likaisia

Minulla on parhaillaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen luettavana Volter Kilven Alastalon salissa, ja vaikka se edistyykin hyvin, hitaasti mutta varmasti, kaipasin sen lomaan jotakin "välipalakirjaa". Viime viikonloppuna törmäsin Twitterissä sellaiseen faktaan, että Lumiukosta tuttu kuvittaja Raymond Briggs on julkaissut sarjakuvateoksen ydinsodasta. Teoksen kansikuvassa on sympaattisen näköinen pariskunta, jonka tunnistaa kyllä selkeästi Briggsin kädenjäljeksi, mutta tausta tekee selväksi, että kyse ei nyt ole koko perheen teoksesta: siellä näkyy ydinräjähdyksen sienipilvi.

Briggsin teos alkaa normaalista arjesta, kun James Bloggs -niminen brittimies (joka ilmeisesti on tuttu myös Briggsin toisesta sarjakuvateoksesta) palaa kotiin käytyään mm. lukemassa lehtiä kirjastossa. Maailmantilanne näyttää pahaenteiseltä, mutta vaimo Hilda ei juuri ole politiikan kiemuroista kiinnostunut. James on tuonut kirjastosta mukanaan lehtisen, jossa kerrotaan, kuinka suojautua ydinräjähdykseltä ja sitä seuraavalta laskeumalta. Pian radiossa kerrotaan tilanteen muuttumisesta entistä akuutimmaksi. Ajoittain aukeamilla näytetään miten ydinohjus, lentokoneet ja sukellusveneet ovat eläkeläisten puuhaillessa jo matkalla...

Jos pariskunta on sympaattinen, höpsö ja vähän pihalla, sellaisia ovat kyllä heidän saamansa kunnan ja ministeriön ohjeetkin. Suojan rakentaminen muistuttaa lasten majanrakennusta ja luotto ohjeistuksen erehtymättömyyteen on kuitenkin kova. Välillä pohdiskellaan maailmantilannetta, esimerkiksi menneiden vuosikymmenten johtajia, ks. kuvalinkki. Stalin oli pariskunnasta hyvä tyyppi mukavine viiksineenkin, kommunismi kuitenkin noin yleisesti on pahasta. Kaikelle höperyydelle voi vielä tässä vaiheessa hymyillä ymmärtävästi. Pian tulee radiosta kuitenkin kuulutuksia, jotka kertovat että suojaan pitää mennä ja heti, vaikka Hilda haluaisi vielä ottaa pyykit narulta, sanottiinhan aikaa olevan kolme minuuttia... James tempaisee vaimonsa lopulta suojaan, ja seuraavalla aukeamalla näkyy vain valkoista.

Räjähdyksestä kuitenkin selviydytään ja suojan alta kaivaudutaan, siellä piti olla 48 tuntia, vai oliko se kaksi viikkoa... Paikat ovat menneet mullin mallin ja pian selviää, etteivät puhelimet tai radiot toimi. Ulkona ruoho on paahtunut keltaiseksi ja lehdet riipiytyneet puista. Huonovointisuus alkaa vaivata pariskuntaa. Ei näy postia eikä maitomiestä, vesi on katkaistu ja kerätty sadevesikin alkaa loppua, ikenet valuvat verta... Kunhan ei vihollinen vielä yrittäisi sisään, ja pitää yrittää muistaa, että tällä kertaa ne olisivat "neukkuja" eivätkä "sakemanneja" kuten edellisessä sodassa.

Surullinen kertomus näyttää, miten heikosti taiteilija kylmän sodan keskellä on luottanut siihen, että yhteiskunta ja julkinen hallinto pystyisivät auttamaan ihmisiä ydinsodan uhatessa. On haluttu tuoda esiin, että maaseudulla kaukana muusta asutuksesta eli vielä ihmisiä, jotka eivät olisi pärjänneet ydinlaskeuman uhatessa, eikä heille kävisi hyvin. Kirjan henkilöt luottavat, että asiat menevät kuten heidän jo kokemassaan toisessa maailmansodassa: väestönsuojelijat kyllä tulevat ja pian saataisiin soppaa. Asioiden syistä lukija ei saa tietää mitään: ei selviä, keiden välillä sotaa tarkalleen käydään ja mitä kaikkea räjähdys on aiheuttanut, että pariskunnan luokse ei saada apua. Toisaalta voidaan olettaa, että räjähdyksiä on ollut useampi, jolloin laaja alue on lamautettu täysin.

Ahdistavatunnelmaisen teoksen (ja sen myötä postauksen) loppuun laitan tällä kertaa musiikkia. Brittiartistit käsittelivät ydinsodan uhkaa paljon 80-luvulla. On melkoinen sattuma, että luin tämän teoksen juuri tänään, kun David Bowien kuolemasta on kulunut tasan vuosi. Bowie nimittäin on tehnyt tunnuskappaleen kirjasta tehtyyn animaatioelokuvaan, joka ilmestyi 1986.



Laitan teoksen Helmet-lukuhaasteessa vaikkapa kohtaan 22: Kuvitettu kirja.