keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Nathalie Sarraute - Lapsuus

Nathalie Sarraute  Lapsuus (Otava 1984), alkuteos Enfance (1983). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"... minä en anna periksi ... minä pidän puoliani tällä pikku alueella, jolle olen nostanut hänen lippunsa, kohottanut hänen viirinsä ...

 Kuvia, sanoja, jotka eivät millään voineet muotoutua mielessäsi siinä iässä ...

 Eivät tietenkään. Eivätkä muuten aikuisenkaan mielessä ... Minä aistin ne sanojen ulkopuolisena kokonaisuutena niin kuin aina ... Mutta noilla kuvilla ja sanoilla pystyy jollain lailla tajuamaan ja muistamaan silloisia aistimuksia."

Venäläissyntyinen ranskalaiskirjailija Nathalie Sarraute (19001999) tunnetaan ranskalaisen 1960-luvun ns. uuden romaanin (nouveau roman) edustajana. Innostuin tutustumaan Sarrauten tuotantoon erityisesti siksi, että keskustelimme toimittamassani Kirjan taajuudella -podcastissa kirjailija Sinikka Vuolan kanssa, ja podcastin toisen jakson aiheena oli alati kiinnostava runon ja proosan rajankäynti. Jaksossa vieraillut Sinikka mainitsi Nathalie Sarrauten yhtenä esimerkkinä kirjailijasta, jonka proosateoksissa runon keinot ja logiikka näkyvät vahvasti. Tartuin ensimmäiseksi Sarrautelta hänen 80-luvulla julkaistuun omaelämäkerralliseen teokseensa Lapsuus, joka on kuulemma sopiva aloituskirja tekijän tuotantoon, koska kuuluu sen helpompaan päähän. Aloin lukea, ja ensimmäiset sivut menivät hieman hakiessa oikeaa lukutapaa. Piti pohtia, mistä on oikein kyse. Kerronta etenee vuoropuheluna, jonka osapuolia ei eritellä. Sarraute tuntuu keskustelevan itsensä kanssa, ja kirjassa on ikään kuin pääkertoja, jota jokin sivusta tuleva ääni välillä hieman kyseenalaistaa, ohjaa, kommentoi. Kun rakenteeseen pääsi mukaan, kerronnassa soljui mielellään; teksti on kaunista, se vie ja lopulta suorastaan vangitsee lukijansa.

" Jotta sanojen aiheuttajan saisi selville, pitäisi ainakin kuulla uudestaan niiden sävy ... pitäisi tuntea itsessään niiden silloinen vaikutus ... Mutta siitä ei ole jäänyt mitään jäljelle. Luultavasti niiden voima murskasi kaiken ... siinä silmänräpäyksessä ei niissä eikä niiden ympärillä ole mitään näkyvää, mitään keksittävää, tutkittavaa ... otin ne vastaan joka puolelta suljettuina, aivan selkeinä ja paljaina."

Esimerkkieni kieli on paljolti hyvin abstraktia, mutta Sarrauten kerronta on myös täynnä yksityiskohtia  lapsuuden esineitä, värejä, aistimuksia muistellaan hyvin tarkkaan. Kuvauksen aikajana kattaa suunnilleen kertojan ikävuodet kahdeksasta kahteentoista. Tuona aikana Sarraute matkusti paljon Pietarin ja Pariisin välillä. Hänen vanhempansa olivat eronneet, isä eli pääosin Pariisissa ja äiti Pietarissa. Yhdeksänvuotiaana tyttö kuitenkin asettuu asumaan isänsä ja tämän uuden vaimon luokse Pariisiin, minkä hän kokee äitinsä suunnalta hylkäyksenä. Lisäksi äitipuoli Vera, josta ensimmäinen mielikuva on iloinen ja lämmin, onkin yhtäkkiä muuttunut tiukan viileäksi. Veran kokemat epävarmuuden ja mustasukkaisuuden tunteet Nathalieta kohtaan ovat jättäneet tähän jälkensä, varsinkin kun Vera on saattanut tiuskaista asioita kuten "ei se ole sinun kotisi" puhuessaan heidän Pariisin-kodistaan. Perheenjäsenten pinnan alla kytevät tunteet ja niiden välittyminen ovat jääneet kertojan mieleen omalla unenkaltaisella logiikallaan, kuten muistot usein jäävät.

"Vain Lili kykeni muuttamaan hänet sellaiseksi, ajamaan hänet "suunniltaan". Eikä Lili sitä pelännyt. Olisi voinut luulla, että hän näki siinä vain lisätodisteen äitinsä intohimoisesta rakkaudesta.

 Ainoasta intohimosta. Lili oli hänen sairautensa. Ja siitä raivosta vaistosi, ettei se ollut suunnattu Liliin vaan jonnekin tämän taakse ... sitä jotakin Vera tuijotti itsepäisesti, järkkymättömästi ... kohtaloa, jonka hän halusi voittaa mihin hintaan hyvänsä ..."

Nouveau romanin tekijät keskittyivät erityisesti kielen ja kerronnan rakenteisiin kokeillen niissä uusia tapoja. Tässäkin tekstin logiikka on omanlaisensa. Sarraute kirjoittaa muistelun, muiston hakemisen ennennäkemättömän tarkasti tekstiinsä rikotuilla virkkeillään, joita kolmen pisteen jonot kirjovat. Kuten alussa totesin, kerronta kuitenkin soljuu ja sen mukana on nautittavaa kulkea. Kuin uisi juuri sopivan lämpöisessä, hivelevässä vedessä, ja samalla pitäisi kuitenkin hieman pinnistellä saadakseen uimisesta myös kunnonkohotusta. Kirja etenee fragmentaarisesti, välillä yhdellä sivulla on vain vähän tekstiä ja joskus kerronta taas jatkuu pitempään perinteisempänä proosa-asetteluna, ennen kuin sivuääni saapuu taas kommentoimaan. On kiehtovaa pohtia, mikä tuo dialogin toinen osapuoli on, onko se esim. yliminä vai jokin läheinen, jonka kanssa muistoja yritetään yhdessä "palauttaa mieleen". Takakannessa sanotaan, että kyseessä on aikuisen Nathalien vuoropuhelu lapsuuden Nathalien kanssa, mutta ei tämä minusta niin yksiselitteistä ole, koska toinen ääni ei ole selkeästi lapsikertojan. Arvoituksia jää, ja hyvä niin.

Nathalie Sarrauten Lapsuus on lukemieni omaelämäkerrallisten lapsuusmuistelmien joukossa jotakin aivan muuta. Se tuo näkyviin ajattelua ja mielen liikahduksia tavalla, joka koettelee kielen ja kommunikaation rajoja, mikä on Sarrauten tuotannossa ymmärtääkseni laajempikin linja. Pidin kirjassa erityisesti muistelemisen kuvauksesta katkonaisin virkkein, selittämättä jätetystä vuoropuhelusta ja tekstin kauniista rytmistä. Teoksen elementit olivat selvästi välittyneet hyvin myös Annikki Sunin suomennokseen. Aion jatkaa ranskalaiseen uuteen romaaniin tutustumista tänä vuonna, lainassa on jo Claude Simonin Loistohotelli, ja Reader, why did I marry him -blogin Ompun kanssa päätimme tänään lukea Michel Butorin romaanin Tänä yönä nukut levottomasti seuraavaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen heinäkuussa. Päätöksentekoprosessin voi lukea myös Twitter-ketjusta! Sarrauteakin aion lukea lisää, erityisesti kiinnostaa romaani Kultaiset hedelmät, josta mm. kirjailija Laura Lindstedt on usein puhunut.

Lapsuus on HS:n jutun mukaan tehty myös radiokuunnelmaksi. Kirjaa on luettu muutama vuosi sitten Sivuhuone-blogissa.

torstai 15. helmikuuta 2018

Elina Rouhiainen - Muistojenlukija

Elina Rouhiainen  Muistojenlukija (Tammi 2017)

"Hän ei tiennyt, miksi hän näki ihmisten muistot lintuina. Niin vain oli aina ollut. Kun linnut olivat alkaneet kieppua isoäidin ympärillä, Kiuru oli heti ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Aluksi hänen oli onnistunut napata osa linnuista kiinni ja houkutella ne palaamaan takaisin, mutta joka kerta heidän tavatessaan lintuja oli ollut enemmän ja enemmän, ja hyvin pian Kiurun tehtävä oli käynyt ylivoimaiseksi."
Elina Rouhiaisen romaani Muistojenlukija aloittaa Väki-nimisen sarjan, ja kirja on ehtinyt napata jo Topelius-palkinnon sekä ehdokkuuden Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Blogistanian Kuopus -äänestyksessä teos tuli toiseksi. Topelius-palkinnon napanneisiin kirjoihin minun ei ole tähän mennessä tarvinnut lukijana pettyä, vaan palkitut ovat selvästi edustaneet kotimaisen nuortenkirjallisuuden kärkeä ollen erittäin laadukkaita teoksia. Muistojenlukija osoittautui heti ensisivuilta alkaen loistavaksi romaaniksi, joka kaappasi kainaloonsa ja näytti monitasoisen maailman, josta ei olisi viimeisillä sivuilla malttanut luopua.

Romaanin alkukohtaus on dramaattisen prologin jälkeen heti vaikuttava, kun päähenkilö, 16-vuotias Kiuru, on kuolemaa tekevän isoäitinsä sairasvuoteella ja katsoo, miten tämän muistot karkaavat pois lintuina. Romanisukuun kuulunut isoäiti on sairastanut alzheimeria, ja seuraavassa kohtauksessa Kiuru on hänen hautajaisissaan. Palatessaan niiden jälkeen kotiin Kiuru käyttää taas erityisiä kykyjään ja nappaa tummalta pojalta linnun muodossa esiintyvän muiston, mutta yllättäen poika huomaakin mitä Kiuru tekee, vaikka niin ei pitäisi käydä. Kiuru karkaa paikalta, mutta selviää ettei hän ei ole päässyt pakoon noin vain  poika on onnistunut pääsemään hänen uniinsa, ja lopulta Kiuru päätyy Shangri-La'ksi nimettyyn vallattuun taloon, jossa tutustuu joukkoon nuoria ihmisiä, joilla myös on omanlaisiaan voimia. Paikassa majailevat romaniveljekset Dai ja Nelu sekä intialaistaustainen Bollywood, joka identifioituu genderqueeriksi. Mainittu sana on herättänyt joissakin hämmennystä esiinnyttyään kirjan takakansitekstissä, mutta asia on erittäin luonteva, kun siihen perehtyy. Kiurun lapsuudenystävällä Samuelilla, johon Kiuru on huomannut kehittäneensä vahvempiakin tunteita, on myös oma voimansa. Mutta mikä onkaan Väki, ja miten uusia ystäviä löytänyt Kiuru suhtautuu uudenlaiseen, äkillisesti vauhdikkaammaksi muuttuneeseen elämäänsä viihdyttyään siihen asti pääosin kirjojen maailmassa?
"Kiuru ei ollut missään nimessä onneton  useimpina päivinä hän oli harvinaisen tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli  mutta hänellä ei ollut myöskään vaikeuksia myöntää itselleen, ettei hän ollut kovin hyvä elämään. Päättämään, kuka oikeasti oli ja puskemaan sen tiedon kanssa eteenpäin. Hän oli kuitenkin oppinut niksin, jolla ongelma oli kierrettävissä: jokainen kirja oli portti elämään, jossa oltiin tapahtumien keskipisteessä. Lukiessaan Kiuru saattoi olla joku, joka tiesi, mitä oli tekemässä."
Rouhiainen on kirjoittanut teoksensa kirkkaan selkeällä proosalla, joka ei selittele mitään ylimääräisiä. Lauseet ovat välillä moniulotteisen arvoituksellisia. Kerronnan jännitteet rakentuvat intensiivisesti ja taiten. Kirjan juonikuviot sekä yllättävät että eivät  vaikka kyseessä on urbaaniksi fantasiaksi kuvattu tyylilaji, mukana on myös perinteisempiä realistisen nuortenkirjan elementtejä, ja kirjailijan onnistuneet kerrontaratkaisut saavat kuvauksen tuntumaan erittäin tuoreelta. Henkilöhahmoista on luotu kiinnostavia, ja esimerkiksi päähenkilö Kiurun pohdiskelut menevät juuri sopivan syvälle hänen luodatessaan itseään ja ihmisiä ympärillään. Pidin kovasti siitä, miten Kiurun lukuharrastus on teoksessa esitetty: hän rakastaa kirjoja, mutta esille tuodaan myös se, että ne eivät tarjoa "pakettiratkaisuja" elämän ongelmiin ja ihmisten kanssa selviytymiseen. Elämässä noudatetaan monesti erilaista logiikkaa kuin kirjojen maailmassa. Teoksen miljöökuvaus on virkistävää, sillä suomalaista lähiöympäristöä on nykykirjallisuudessa harvoin kuvailtu samanlaisella kotiseuturakkaudella. Kunnianpalautus lähiölle! Juonenpunonta ja henkilöiden välisen dynamiikan rakentelu toimivat myös mainiosti. Eri osa-alueet pelaavat yhteen kunnioitettavan hienosti.
"Kiuru joutui tunnustamaan itselleen, että oli alussa pitänyt Bollywoodia jonkinlaisena yhden hengen show'na  koskaan ei tiennyt, oliko mikään siitä totta, mutta aina toivoi, että olisi. Mutta ehkä Bollywood olikin tismalleen se, kuka hän näyttikin olevan. Ei enempää eikä vähempää."
Muistojenlukija on kirja, jota voi suositella monenlaisille lukijoille  se on tiukasti ajassa kiinni, mutta varmasti säilyttää arvonsa vielä pitkään. Olen tiiviiden kirjojen ystävä, ja harva lähes 400-sivuinen kirja on pitkään aikaan saanut minut mukaansa näin, että lopun lähestyessä en malttaisi luopua siitä ja odottaa seuraavaa osaa. Mietin, mikä on se elementti, joka juuri tässä teoksessa sai koukutettua näin. Kyse ei ole juonen cliffhangereista tai muusta kikkailusta, vaan siitä että romaani on todella hyvin kirjoitettu ja sen pohdinnat monitasoisia tehden tarinasta samastuttavan myös esim. tällaiselle melkein kolmekymppiselle lukijalle. Toivotan teokselle menestystä Tulenkantaja-palkinnon finaalissa, kyllä tällaista kelpaisi meiltä maailmallekin viedä.

Muissa blogeissa: Kujerruksia, Lukijan roolissa, Mustetta paperilla, Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka (Tässä ekalla Google-hakusivulla vastaan tulleet, bloggauksia on vielä paljon lisää! Hienoa.)

lauantai 10. helmikuuta 2018

Han Kang - Ihmisen teot

Han Kang  Ihmisen teot (Gummerus 2018), alkuteos Sonyŏn i onda (2014). Suomeksi englanninnoksesta kääntänyt Sari Karhulahti.


"Sinä iltapäivänä monta käytävässä makaavaa vainajaa tunnistettiin peräjälkeen ja puettiin sitten yhtä aikaa ruumisvaatteisiin. Kansallislaulu kajahti ilmoille kuin kaanon, sen säkeistöt limittyivät säestyksenään taukoamaton itku, ja pidätit henkeä kuunnellessasi äänien hienoisia riitasointuja. Kuin saattaisit ymmärtää niiden avulla vihdoinkin, mikä Etelä-Korean valtio oikeastaan on."
Karmea on ihminen tekoineen tässä kirjassa. Eteläkorealainen Han Kang, vaikuttavan ja upean Vegetaristin tekijä, ei todellakaan päästä helpolla kuvatessaan kotimaansa synkkää lähihistoriaa. Han kirjoittaa Ihmisen teot -romaanissaan Gwangjun kansannoususta, jonka ohimennen mainitsemalla hän pääsi jo Vegetaristin (joka ilmestyi alkukielellä 2007) myötä maassaan päättäjien mustalle listalle. Tässä teoksessa hän iskee kirjoittajan kätensä veriseen maahan ja polttamalla tuhottujen ruumiiden hautapaikoille, ja hän kaivaa läpi kaiken, mitä siellä vuonna 1980 tapahtui. Mihin se vaikutti, mitä vangitut ja kidutetut saivat kestää jälkikäteen.
"Olisipa näkösi niin huono, että kaikki olisi läheltäkin katsottuna pelkkää armeliaan epäselvää sumeutta. Joudut kuitenkin kohtaamaan nyt jotakin, missä ei ole mitään epäselvää. Et salli itsellesi sitä helpotusta, että pitäisit silmäsi kiinni siirtäessäsi liinaa. Puristat huulet tiukasti yhteen, puret hammasta ja ajattelet: Olisin juossut pakoon."
Katso ihmisen tekoja. Ja minä katsoin, se teki pahaa. Episodi toisensa jälkeen Han kuvaa, miten kansannousun väkivaltainen tukahduttaminen meni kaikin inhimillisin mittarein liian pitkälle. Ystäväänsä etsivä nuori poika ja sen jälkeen ystävä itse, sieluna jo tapahtumia sivusta seuraava, ja myöhemmin kuulustelijansa seitsemän kertaa lyömä kustannustoimittaja sekä kokemiaan kidutuksia muisteleva ja nykyisin puolielämää elävä nainen, ja sitten vielä alussa seuratun Dong-hon äiti. Lopuksi itse kirjailija vuonna 2013. Kaikkea tätä lukiessa ei voi kuin miettiä, mikä joukkopsykoosi sai menemään niin pitkälle. Mieli eksyy Suomeen vuonna 1918, jota tänä vuonna paljon muistellaan. Tammikuussa tutkin työssäni, minkälaista kaunokirjallisuutta Suomen sisällissodasta on kirjoitettu. Muistelin taas omien sukulaisten tunnettuja vaiheita siellä. Miten pienestä kaikki on kiinni. Ihmisen teoissa henkiinjäänyt miettii, miksi jäi henkiin. Sitä on turha miettiä, mutta saman kokeneelle juuri sen miettiminen saattaa tuntua pakottavalta.
"Yhdeltä iltapäivällä kansallislaulun soidessa kaiuttimista hallintorakennuksen edessä sotilaat avasivat tulen. Olin seissyt väkijoukon keskellä, mutta kun luodit alkoivat lentää, käännyin ja pakenin. Minua elähdyttänyt suurenmoinen tunne katosi ja minut hetkeksi sisäänsä sulkenut valtava sydän hajosi kappaleiksi, jotka levisivät ympäriinsä kuin roskat."
Kirjan kieli on intensiivistä, rytmi vahva ja vertaukset sopivan yllätyksellisiä. Heti tämän vuoden alussa englanninkielisessä maailmassa keskusteltiin taas Deborah Smithin Han Kang -käännöksistä, ja tällä kertaa asia ei jotenkin voinut olla häiritsemättä minua lukiessani. Sari Karhulahden käännökset Vegetaristista ja Ihmisen teoista on tehty juuri Deborah Smithin englanninnoksista, ja vaikka suomennokset vaikuttavat erinomaisilta, kahden "käännöskierroksen" vaikutuksia tuli tätä kirjaa lukiessa pohdittua. Pari kertaa dialogissa oli selittelevyyttä, jota ei odottaisi Hanin kaltaiselta kirjailijalta ja luovan kirjoittamisen opettajalta (toki tällaisille lipsahduksille hyvin harva ammattilainenkaan tulee immuuniksi, mutta silloin uskoisi kustannustoimittajan puuttuvan asiaan). Näistä ajatuksistani huolimatta kieli ja kerronta ovat pääosin erittäin tyylikästä ja täsmällistä luettavaa. Eivät kuvatut tunteet ja kokemukset tulisi näin ahdistavina iholle, jos haparointia olisi usein.

Han Kangin toinen suomennos Ihmisen teot on armoton kirja. Romaanina se on tiivis ja taidolla koottu. Kirjan kansien mustuus tekee sisällölle oikeutta, koska mustaa Hanin tekstikin on. Helpolla ei pääse, ja "miksi"-kysymykset pulppuavat pintaan karmeuksien noustessa silmien eteen juuri sellaisina kuin ovat. Kirjailija on kokenut varmasti voimakkaana tarpeen nostaa peite myös pahimmin murjottujen ruumiiden päältä, mutta lukijalle ratkaisu on rankka. Takakannessa puhutaan "ihmeellisestä toiveikkuudesta", mutta sitä minä en kirjasta löytänyt, en vaikka miten sitä mietin, kyse lienee pelkästä mainoslauseesta. Pian lähden lukemaan muita blogeja, ehkä siellä toivo on löydetty jostakin. Minun mieleni pinnalle jäi päällimmäiseksi pahuus.

Muissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Tuijata, Kirjojen kauneudesta, Kirjaluotsi, Mustetta paperilla, Mitä luimme kerran, Kosminen K, Kirjasähkökäyrä, Lukuisa, Reader, why did I marry him, Kirjamies, Kirjareppu

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Slam-runot 6.2.2018

Eilisessä Tenho poetry slamissa tulin neljänneksi! Finaalikierrokselle pääsy oli siis jo lähellä. Ensimmäisellä kierroksella oli kaikkiaan 13 kisailijaa. On ollut hieno tunne huomata, miten omaan esiintymiseen on tullut varmuutta ja lavalla olemisesta on oppinut nauttimaan joka kerta enemmän. Vanha minä ei olisi uskonut, että teen jonain päivänä tällaista. Tällä kertaa slamissa sai käyttää rekvisiittaa, ja olin varustautunut sateenvarjolla ja aurinkolaseilla (jälkimmäiset tosin olisivat sallittuja varmasti muutenkin). Kaksi minulle entuudestaan tuntematonta ihmistä kävi illan aikana kertomassa pitäneensä esittämistäni runoista, mikä oli tietysti mukavaa.

Tässä tekstit nyt bloginkin lukijoille; nämä ovat aiempina versioina jo joillekin tuttuja, mutta runoja on muokkailtu hieman sen jälkeen, kun olen ne tänne postannut. Jälkimmäinen runoista on oikeastaan yhdistelmä useammasta samaan miljööseen sijoittuvasta runosta, ja kokoelmakäsikirjoituksessani ne ovat eri sivuilla aloittaen osaston, jonka olen nimennyt: "Säkeitä Marokosta".




Lämpenee
Huokuu merestä höyrynä
Tiivistyy pilviksi jotka pian satavat
               Salamoita


Ukkospilvet kiertyvät toistensa ympäri
ruokkivat ja ruokkivat itseään
Saa nimen
Kerää voimia
mitä lämpimämpiä valtavien aavojen vedet
Kasvaa hurjaksi olennoksi
sisällään energia jolla valaisisi kaupunkeja
                Äärisään ilmiö
Viimein on kohdattava maata
mikä vie voimat
mutta elementit ehtivät riehua
Avaruudesta katsottuna pilvispiraali ruoskii
Kaupungit pimenevät tuulen voimasta
Sadetta putoaa kuin ei koskaan
Meri nousee maalle
                Tulva
Ajaa ullakoille mutta sekään ei riitä
On hajotettava katto kirveellä
Kiivettävä läpi ja huidottava vaatteella
keskellä vesierämaata
jossa vielä äsken
käveltiin kuivalla pinnalla
Puunlatvojen ympärillä huljuu
Meri on väärässä paikassa
               Likainen vesi
Vie mukanaan autot
sisällään ihmiset
loukussa kehikoissa
metallin ja lasin vankeina
sisään ryöppyää
               Hukkumiskuolema


Kun taivas on taas kirkas
Kuumuudessa pesivät taudit
Kaduilla vaeltajat
joiden kodit se vei
ennen kuivumistaan ilmaan
energian siirtymää potentiaaliksi

Lämpenee
Se kiihtyy



**********
**********



Valkoisten asumusten kaupunki
näyttää ylhäältä nimensä veroiselta
laajasta kulmasta

Läheltä väri taittuu
rapistuvaan harmaaseen

Seinät varisevat kaduille
Korjaustyötä jatketaan
miten sattuu huvittamaan
Siihen asti kadulla väistellään
kivimurskaa ja lohkeamia



Pitkään vaatteeseen puetut pojat
huutelevat kadulla kielellä
jota en ymmärrä

Toinen tarttuu hihasta
En tiedä mitä halusi
tai luuli minun haluavan

Jatkan matkaani



Ravintolan ovella
pieni lapsi koettaa
kiinnittää huomion

Osoittaa suutaan
Astun sisään äkkiä
pois hetkestä

Myöhemmin kalvaa
En pysty pelastamaan
koko maailmaa

Mitä teen täällä



Punertavan kaupungin kattojen yllä
kissojen reitit ovat vakiintuneet
ja häiriintymättömät
Linnuilla maailmansa
istutusten viheriöissä
missä ihminen on vieras
ja kissa jähmettyy katsomaan
kuin kummajaista
kunnes jatkaa matkaansa
Onko vain määränpäällä väliä



Kadulta kuuluu yhtäkkiä
huuto
Se oli aasi
valtavan taakkansa alla
Täällä olemme me
omaamme paossa
ylellisessä rauhassa kuin ruhtinaat
valheellisen imperiumin keskipisteet

Miten perustelen itselleni
tämän valheen



Pääskyset elävät täällä
alati jatkuvaa kesää
jonka perässä ei tarvitse
lentää pois
Ei päivääkään ilman
Ei päivääkään



Onko mopoilla huristelu
ilman selvää päämäärää
sijaistoiminto
mietin kiemurrellessani
seinustalle turvaan
Sarvet ja sivupeilit
sujahtavat lujaa ohi
Kuja on kapea



Hengellisen runonlausunnan
hypnoottinen kakofonia
kimpoilee kattojen yllä
Upottaa värinäänsä

Vaikka en koe sitä samoin
tavoitan häiveen
heidän kokemuksensa reunalta
Annan soida minussa

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian kirjallisuuspalkintojen 2017 äänestys

Osallistun Blogistanian kirjallisuuspalkintojen saajien valitsemiseen äänestämällä kaikissa neljässä kategoriassa: Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto. Palkintojen saajat julkistetaan kunkin palkinnon emäntäblogissa maanantaina 5.2. klo 10.

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja  3 pistettä
Maria Matinmikko: Värit  2 pistettä
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä  1 piste

Blogistanian Globalia -ehdokkaani

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia  3 pistettä
Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu  2 pistettä
Han Kang: Vegetaristi  1 piste

Blogistanian Kuopus -ehdokkaani

Angie Thomas: Viha jonka kylvät  3 pistettä

Blogistania Tieto -ehdokkaani

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat  3 pistettä
Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta  2 pistettä
John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja  1 piste

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Clarice Lispector - Passio (klassikkohaaste)

Clarice Lispector  Passio : rakkaus G. H:n mukaan (Teos 2014). Alkuteos A Paixão segundo G.H. (1964). Suomeksi kääntänyt Tarja Härkönen.

"Eilen minä kuitenkin kadotin ihmisyyteni rakenteen tuntikausiksi. Ja jos vain suinkin uskallan, annan itselleni luvan pysyä kadoksissa edelleenkin. Mutta pelkään sellaista mikä on uutta ja pelkään kokea sellaista, mitä en ymmärrä  haluan aina takuun siitä että edes luulen ymmärtäväni, en osaa heittäytyä ihan vain harhailemaan. Miten minä oikein selittäisin, että suurin pelkoni on nimenomaan: olla? ja kuitenkaan ei ole mitään muuta tietä."
Brasilialaiskirjailija Clarice Lispector (19201977) valloitti minut viime kesänä, kun luin hänen esikoisteoksensa Lähellä villiä sydäntä. Lispectorin ruumiillinen teksti, jossa on jotakin kuumeista ja polttavana virtaavaa, oli minulle aivan vastustamatonta. Viime syksynä ostin Helsingin Kirjamessuilta pinon Teoksen Baabel-sarjan kirjoja, ja hyllyyni päätyi sekä jo lukemani Lähellä villiä sydäntä että Lispectorin pääteokseksi kutsuttu Passio : rakkaus G. H:n mukaan. Olin törmännyt Passioon liittyen sen verran vaikuttuneisiin puheenvuoroihin, että kirja odotti hyllyssä oikeaa hetkeään ja samalla odotin sen aloittamista vimmalla. Ristiriitaista, kyllä. Lopulta, kun blogikollega Omppu kertoi lukevansa tätä kirjaa, innostuin hänen kommentistaan Facebook-ryhmässä siinä määrin, että päätin ottaa Passion luettavaksi heti kun saisin aloittamani Miévillen kirjan luettua. Ja viimein olin valmis.
"Ihmiset jotka tietävät että kun jotain lähestytään, mitä ikinä se onkin, tapahtuu se aina vähitellen ja vaivalloisesti  ja menemällä jopa sen kautta, joka on vastakohta sille johon yritetään päästä."
Edeltävä sitaatti on tekijän alkusanoista, otsikolla "Mahdollisille lukijoille". Rakastuin vähän jo tuohon alustukseen, enkä halua edes siteerata sitä kokonaan, mutta se naulaa kirjan maailmaa osuvasti. Kirjan varsinaisesti alettua heti sen ensisivut imaisivat johonkin, mitä on hankala kuvata (postauksen aloitussitaatti on sivulta 11). Tuntui, että teksti horjutti mieltäni, mutta oli samalla valtavan nautinnollista. Lispectorin lauseet ovat niin tarkkoja ja esteettisiä, että niitä olisi halunnut siteerata vähän väliä johonkin, huutaa ympärilleen, että katsokaa millaista kirjoitus voi olla. Teksti on sekä hämmästyttävän tarkkaa että jotakin vaistomaiselta tuntuvaa  tai ainakin Lispector osaa luoda täydellisen illuusion vaistonvaraisesta. Lukijan kannalta ei liene väliä, kummasta on kyse. Teos tavoittaa ennennäkemättömällä tavalla niitä pohdintoja, joita tulee mieleeni unen ja valveen rajoilla, kun en oikein saa unta, väsyttää ja maailman paino tuntuu päällä.
"Sama juttu torakan kanssa: mikä on torakan ainoa tunne? valppaus elää? sen ruumiista erottamattomissa oleva tunne. Mitä minuun tulee, niin kaikki mikä oli kerääntynyt sen päälle mikä oli minusta erottamattomissa, ei luultavasti ollut koskaan onnistunut tukahduttamaan sitä valppautta, joka pikemminkin kuin valppautta elämää kohtaan, oli itse elämän vaiheet minussa."
Tässä vaiheessa postausta olisi varmaan olennaista kertoa, mistä kirja varsinaisesti kertoo. Tämän kirjan osalta kuitenkin tuntuu olennaisemmalta puhua kaikesta muusta kuin ulkonaisista tapahtumista, sillä kuten Lispectorin esikoisromaanissakin, myös tässä ns. juoni on summattavissa parilla lauseella. Nainen, joka on suhteellisen varakas kuvanveistäjä Rio de Janeirossa, kulkee eräänä aamuna huoneeseen, josta kotiapulainen on edellisenä päivänä lähtenyt. Huoneessa hän yllättyy siisteydestä, katselee piirrosta seinällä, törmää torakkaan ja pamauttaa lopulta oven kiinni niin, että torakka murskaantuu sen väliin. Tilanne hajottaa hänen mielensä, saa hänet kosketuksiin itsensä kanssa ennennäkemättömällä tavalla, ja tätä kokemusta kirjassa lähestytään, tai oikeastaan kokemuksesta kertomista, asiaa kierretään ympäri ja ympäri niin pitkälle kuin sanat riittävät. Ensimmäisten noin 30 sivun, jotka kurittavat myös lukijan mieltä tuottaen samalla varsinaista tekstin hurmaa (tuossa pöydälläni nyt lojuvan Roland Barthesin teoksen nimeä lainaten), jälkeen kerronta muuttuu joksikin aikaa konkreettisemmaksi, siirtyy ajatuksen tasolta myös ulkoisiin tapahtumiin. Yksityiskohtien tarkkuus ilmenee tämänkin osuuden kerronnassa. Torakan murskaamisen jälkeen tapahtuu taas siirtymä mielen aalloille. Myönnän, että torakan pikkutarkka tutkiskelu ja varsinkin se, mitä lähellä loppua tapahtuu, oli melkoisen ällöttävää kuvausta minulle lievää ötökkäfobiaa potevana, mutta tässä kontekstissa sen kanssa pystyi elämään, sillä inhon tunne oli myös olennainen osa kertojan kokemusta.
"Näiden intervallien aikana ajattelimme aina että se oli lepoa toinen toisenamme olosta. Itse asiassa se oli se suuri nautinto jonka koimme siitä ettemme olleet toinen toisemme: sillä silloin meillä oli kummallakin kaksi. Kaikki päättyisi vielä, sitten kun se mitä me kutsuimme rakkauden intervalliksi päättyisi; ja koska se päättyisi, se huojahteli tasapainoillen painonsa alla oman loppunsa paino jo itsessään. Muistan tämän kaiken kuin väreilevän veden läpi."
Sen lisäksi, että kirjan teksti tuotti minulle samastumisen kohteita, joita en osaa enkä ehkä haluakaan ilmaista tarkemmin, se keskusteli mielessäni muiden kokemieni taideteosten kanssa. Otan nämä mieleeni tulleen kohdat nyt suht sellaisenaan muistiinpanoistani.

"Älä anna minun nähdä, sillä olen vähällä nähdä elämän ytimeen." Tästä tuli mieleen Marttyyrit-elokuva ja [spoiler] se lopun kohtaus, jossa ainutlaatuista tietoa elämän ja kuoleman rajan takaa saanut nainen ampuu itseään päähän, eikä kukaan saa tietää, mitä hän sai kuulla. [/spoiler]

Lisäksi mieleeni tunki parhaillaan loppusuoralla yöpöydälläni oleva Yuval Noah Hararin Homo deus, jossa kerrottiin, miten toimittaja testasi päähän laitettavia elektrodeja, joiden oli tarkoitus vaikuttaa hänen tiettyihin aivoalueisiinsa toimintakyvyn parantamiseksi, ja hän tunsi sisäisen, itseään rajoittavan ja vähättelevän äänensä vaimenneen täysin, minkä koettuaan hänellä kesti pitkään toipua paluusta tavalliseen elämään.

Monessa kohtaa kirja toi mieleeni myös, uskokaa huviksenne, H. P. Lovecraftin! Hänen lukuisat tarinansa jonkin sanattoman ja muinaisen kohtaamisesta, jota ei pysty kertomaan kenellekään ja joka muuttaa ihmisen hulluksi, kävivät mielessäni vähän väliä, kun Lispector kuvaa, miten vaikeaa minäkertoja G. H.:n on palata entiseen elämäänsä. Luonnollinen esikuva teokselle on tietysti ollut Kafkan Muodonmuutos, ja Lispectorin yhteydessä mainitaan yleensä myös tajunnanvirran mestarit Joyce ja Woolf. Vaikutteita on tietysti tullut myös filosofian kentältä, ja yhdessä kritiikissä mainittiin Kierkegaard, jonka vaikutus valuisi Lispectorinkin tekstiin Kafkan kautta.

Mikä on se kertojan kokemus, joka häneen torakkaa katsoessa iskeytyy? Onko se ydinminän kohtaaminen, vai kohtaaminen sen kanssa, mitä hän on yrittänyt peittää, kasata kerroksia päälle, kunnes sipulin ydin paljastuu, ja tämä paljastuminen on liikaa mielelle, sen kokonaisuudelle tai sille, mitä kutsutaan "mieleksi". Se voi olla jokin näistä, tai näitä kaikkia. Lopulta Lispector on tietenkin kaunokirjailija, joka esittää kysymyksiä, purkaa osiin, mutta ei kokoa rakennelmaa valmiiksi lukijan puolesta. Tämä mielenjäristys on kunkin itse luettava läpi, koettava jos on kokeakseen.
 "Voi, minuun sattuu joka paikkaan kun päästän irti siitä, mikä maailma minulle oli. Irti päästäminen on niin raaka ja hyökkäävä teko, että ihminen joka avaa suunsa puhuakseen irti päästämisestä pitäisi vangita ja sulkea eristysselliin  itse ajattelen mieluummin että olen joutunut tilapäiseen mielenhäiriöön kuin uskallan ajatella että tämä kaikki on totuus."
Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen luin kirjan, joka on suurimpia, vaikuttavimpia koskaan lukemiani. Passio nousee varmasti parhaiden ikinä lukemieni teosten viiden parhaimmistoon, jos sellainen olisi lähiaikoina listattava. Jokin minussa on järkkynyt ja samalla koen suurta onnea siitä, että kirja on omani, se on omani, hyllyssäni ja voin lukea sitä jatkossakin uudestaan halutessani, ja uskon että haluan, ehkä vielä useammankin kerran elämässäni. Kiitokset suomentaja Tarja Härköselle valtavan hienosta käännöstyöstä, jonka ansiosta sain kokea tämän kirjan äidinkielelläni, ja kustantajalle kulttuuriteosta (kirja on käännetty suomeksi vasta kolme vuotta sitten, mikä tuntuu hurjalta). Kiitän ja syvään kumarran. Lispectorista on muodostumassa minulle erittäin tärkeä kirjailija, ja sattumoisin uusi suomennos Oppiaika eli nautintojen kirja on juuri ilmestynyt. Voin luvata, että tänä vuonna bloggaan hänen tuotannostaan vielä lisää.

Klassikkohaasteen (jonka koonti, eli kaikki nyt luetut klassikkopostaukset, on Kirjapöllön huhuiluja -blogissa) lisäksi Passio menee minulla myös Hyllynlämmittäjä-haasteeseen tämän vuoden toisena kirjana.

Omppu luki tämän myös nyt klassikkohaasteeseen, lisäksi sen ovat blogeissa aiemmin lukeneet Ulla, Suketus, Sabinan knalli, Kirjavinkkien Mikko, ja kritiikkejä on julkaistu Savon Sanomissa, Turun Sanomissa, Maailmankirjoissa (erittäin hyvä ja kiinnostava teksti muuten), Sylvissä, Niin & Näin -lehdessä

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

China Miéville - Toiset

China Miéville  Toiset (Karisto 2011). Alkuteos The City and the City (2009). Suomeksi kääntänyt J. Pekka Mäkelä.

"Olin nähnyt rikon kerran, hyvin pikaisesti. Kuten kaikki. Olin nähnyt sen ottavan tilanteen hallintaansa. Lähes kaikki rikot olivat äkkinäisiä tapauksia. Rikko tulee väliin. En ollut tottunut tällaisiin vetoomuksiin, tällaiseen vanhanaikaiseen luvanhakumenettelyyn. Me kasvamme rikkoon luottaen, kuullen mutta näkemättä, mainitsematta mitään huomaamistamme ulqomalaisista taskuvarkauksista ja pahoinpitelyistä, joita meidän ei pitäisi huomata omalta paikaltamme Bészelissä, koska rikko on paljon pahempi rikos kuin se, mitä Ul Qomassa tapahtuu."
Englantilaiskirjailija China Miévillen romaani Toiset on scifidekkari, genrejen risteytymä, jollaiset ovat minusta aina kiehtovia kokeilevuudessaan. Miéville (jonka nimen kirjoittamisesta vahingossa Melvilleksi Moby Dick -kirjailijan mukaan minulle kettuiltiin Facebook-ryhmässä, kun kerroin ostaneeni tämän kirjan Worldconista) on luonut romaaniin mielikuvituksen lennon kannalta hedelmällisen lähtökohdan, sillä tapahtumat sijoittuvat Bészelin ja Ul Qoman kaksoiskaupunkiin. Kaupungit sijaitsevat tietyllä tapaa lomittain, eli kummankin paikan asukkaat voivat ajoittain nähdä omasta kaupungistaan toisen asukkaita ja rakennuksia, mutta "väärän kaupungin" asiat on jätettävä huomiotta, oltava vain näkemättä. Kaupungista toiseen ei voi loikkia holtittomasti, koska... ei vaan voi. Sitä kutsutaan rikkomiseksi, ja jos sen tekee tarpeeksi pahasti, ensimmäisessä sitaatissa mainittu Rikko saapuu paikalle, eikä tekijälle käy hyvin.

Erikoisessa miljöössä elämä kuitenkin kulkee muutoin varsin tavalliseen tapaan, tapahtuu ryöstöjä ja murhia, jollaista komisario Borlú päätyy tutkimaan. Nuori nainen löytyy tapettuna, ja lopulta paljastuu, että vaikka hänet löydettiin Bészelin puolelta, nainen oli tehnyt opiskelijana tutkimusta Ul Qoman puolella. Hän oli perehtynyt vanhempaan tutkimukseen, jossa väitettiin, että kaksoiskaupunkien välissä sijaitsee salainen alue, Orsinna, jota yleisesti epäillään vain vanhaksi myytiksi. Borlú joutuu matkustamaan toisen kaupungin alueelle, jossa hänen pitää poikkeuksellisesti yrittää olla näkemättä omaa kotikaupunkiaan. Murhan selvittely jatkuu yhteistyössä eri kaupunkien poliisivoimien välillä.
"Käänsin katseeni saman tien pois, hämmentyneenä aivan kuten hänkin, yhtä nopeasti. Kohotin katseeni kiitorataa lähestyvään lentokoneeseen. Kun katsoin hetken päästä taas eteenpäin ja jätin huomaamatta raskain askelin pois kävelevän vanhan naisen, katselin huolellisesti hänen ja hänen vieraan katunsa sijaan läheistä, kotoista ja rapistunutta GunterStrászia."
Toiset on luettavissa allegoriana monin tavoin. On toisen maailmansodan jälkeen jakautunut Berliini ja muut maailman alueet, jotka on jaettu eri valtioiden kesken mielivaltaiselta tuntuvalla tavalla. Säieteoriastakin on kirjan yhteydessä puhuttu, ja siihen perehtyneenä kirjaa olisi varmasti ollut vielä mielenkiintoisempaa lukea. Sekä Bészelissä että Ul Qomassa on omat nationalistinsa, joiden vastavoimana toimivat kaupunkien yhdistymistä ajavat unifikationistit. Kielen osalta suurin kiinnostavuus nousee siitä, miten kaupunkien erottavia tekijöitä, niiden rajalla kulkemista ja toisen kaupungin huomiotta jättämistä kuvataan. Myös J. Pekka Mäkelän suomennos tuntui kielen puolesta toimivalta. Kirjan maailma on melankolinen ja jollakin tapaa välinpitämätön, mikä varmaankin tulee kovaksikeitetyn dekkarin genrestä, johon kirjan on todettu tieteiskirjan lisäksi sujahtavan. Minua tämä tunnelma kuitenkin etäännytti. Teoksen suomennos on pituudeltaan 365-sivuinen, ja ajoittain koin kerronnan osalta puutumista  miljöön erikoislaatuisuuden ja kaupunkien ominaispiirteiden esittelyä ja ehkä tarinan kuljetustakin olisi voinut minusta tiivistää. Myös dialogeissa tuntui ajoittain olevan tyhjäkäyntiä, ytimekkäämminkin olisi monesti voinut sanoa.

China Miévillen Toiset on asetelmaltaan vahvan allegorinen, mietityttävä ja tarinaltaankin hyvin rullaava teos. Oma kokemukseni lukemisen aikana ja sen jälkeen oli, että kirja on hyvä, mutta liekehtimään se ei minua saanut, syistä jotka mainitsin edellä. Koska odotin kirjan saamien monien palkintojen ja kuulemani hehkutuksen perusteella jotakin todella vaikuttavaa, pieneltä pettymykseltä ei voinut välttyä. Mutta toisaalta, kaikkia kirjoja ei voi kokea yhtä loistavina, vaikka kuinka valitsisi lukemansa tarkasti. Jos kirjan asetelma ja tieteiskirjallisuuden sekä dekkarin hybridi lajeina kiinnostavat, suosittelen toki tarttumaan – kirjan maailma on ehdottomasti luotu taitavalla tavalla.

Blogeissa: Kirjavinkit, Kirjamielellä, Kujerruksia, Aamuvirkku yksisarvinen, Oksan hyllyltä

Tämä on ensimmäinen lukemani kirja Sivumennen-podcastin lanseeraamaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa luetaan 12 omaan kirjahyllyyn hankittua, vielä lukematonta kirjaa vuoden aikana.