maanantai 4. maaliskuuta 2019

Helmikuun lyhyet: 7 minibloggausta

Tässä helmikuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Noora Vallinkoski: Perno Mega City (Atena 2018)

Kävin taannoin vanhassa kotikaupungissani Turussa. Keskustan mukavien ravintoloiden, kahviloiden ja ostosmahdollisuuksien ohella kaupungissa on jo vuosikymmenet ollut läsnä lähiöiden maailma, jonka maine on usein pahempi kuin todellisuus. Siihen, millaista siellä kasvaminen on ollut, päässee hyvin lähelle kiinni Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City. Odotin lukevani varsin perinteisen romaanin, joka jatkaisi realistista työläiskertomuksen perinnettä. Vähänpä tiesin.

Heti prologi (jolla aloittaminen on jo itsessään vaaranpaikka) vakuuttaa kielellään, jopa säväyttää. Sitten aletaan alusta, syntymästä. Tämä on kehityskertomus, jonka kirjailija on saanut tuotua ilmaisunkin tasolle sekä käyttämällään sanastolla että laajemmin tyylin tasolla. Puhekielisyys yhdistyy runomaisiin kuviin tavalla, joka ei ole helppo toteuttaa. Vallinkoski on kirjoittanut virkkeitä, joiden käänteet aiheuttavat värinää. Sellaista, josta pidän paljon. Arvonsa on silläkin, ettei tyttöjen ja nuorten naisten lähiötarinoita, kertomuksia "tavallisesta" suomalaisesta köyhyydestä ole tullut luettua liikaa. Kirjassa seikkailevat hahmot, jollaiset ovat kuulemma olleet tunnistettavia monille lähiötaustaisille. Sain teoksesta paljon irti, ja tunsin jonkinlaisen jaetun kokemuksen, vaikka itse olen kasvanut pikkukaupungin omakotitalotaajaman laitamilla. Paljon on eriävääkin: en tunnista kasvuympäristössä ja ihmissuhteissa ilmenevää viileää kovuutta, ja kirjassa äidin mielenterveysongelmat määrittävät perheen elämää vahvasti.

Vallinkoski on kirjoittanut hienon esikoisen, ja toivottavasti hän jatkaa tämän jälkeen kirjallista tuotantoaan. Ainoa pieni nillityksen tarve minulla on taas pituudesta, sillä olisin tiivistänyt jonkin verran tästä n. 360 sivusta. Pitkiä tyhjäkäynnin jaksoja ei onneksi tule. Perno Mega City on mieleenpainuva ja monissa kohdin hauskakin kokemus, vaikka kirja näyttää todellisuudesta raadollisia puolia.

 "Pernon uudella telakalla oli kaikki hienoudet ja Turun isoin kraana. Sirpa siirrettiin siivoustehtäviin. Se lakaisi isoja halleja. Työ oli niin tylsää, että Sirpalta meinasi pudota sormet käsistä. Työnjohtaja kulki hallissa ja kutsui Sirpan työtä tuottamattomaksi, mutta Sirpa tiesi tarkkaan kenen työ oli mitäkin. Onneksi oli työkaverit. Hävyttömät äijät, jotka heittivät huulta." (s. 50)


Sirkka Turkka: Sielun veli (Tammi 1993)

Tämä tarttui mukaan töistä, tuli puolivahingossa luettua lähes kokonaan, joten halusin lukea ajatuksen kanssa. Sillä ajatuksiahan herää. Sirkka Turkan runokokoelma Sielun veli palkittiin ensimmäisellä Tanssivalla karhulla. Kirjan maisemissa on syksyä ja talven lumia, ollaan Suomessa, Yhdysvalloissa, Palestiinassa. Amerikka tunkee runoihinkin loppupuolella englannin kielenä. Juuri kun Nelli Ruotsalaisen kokoelman yhtyeydessä väitin, että englantia ei ole pääosin suomenkielisissä runoteoksissa painettuna juuri nähty. Tämän takia en uskalla väittää. On aina varmempi sanoa ehkä, melko, varsin, jokseenkin, varmaankin, luullakseni, todennäköisesti.

Turkan runot herättävät monia tunteita, jokaisella lukijalla on niistä oma kuvansa vahvasti mieleen piirrettynä. Tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään pätevää. Yleisilmeenä on melankolia, joka on lempeää, joskus pistelee. Olen kirjoittanut Turkasta blogissa aiemminkin, silloin totesin: "Turkan runot ovat sellaisia, että vaikka en saa kaikkien ajatuksesta kiinni, ei se haittaa, voin tuolloinkin vain soljua eteenpäin hänen kertomansa virrassa, kuunnella sanoja." Se kyllä pätee. Näissä runoissa monet säkeet värisevät, ja se nostaa runoilijan suureksi, kun saa paperille tuon värähtelyn.

"Menin naimisiin unelmieni kanssa, mutta eivät ne / jaksaneet minua kannatella, kun silta / allani pyörtyi ja putosimme jokeen molemmat, / keskelle ankkoja ja sorsia, syksyjokeen, / ja tässä sitä nyt ollaan, minä ja unelmani."


Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri (Teos 2012, suom. Asko Sahlberg)

"Ihminen huoneen lattialla, kaikki tiedot, kaikki kaikki valtamerta - suikaleina, irti revittyinä lehtileikkeinä seinillä. Tuo kokemus. Ehkä niin o n nyt, itse asiassa. Todella. Kun kaikki kuoritaan. Todellisuudessa." (s. 145)

Kirjoitus tästä teoksesta tekee mieli aloittaa sitaatilla, koska sen kautta pääsee sisään kirjan kokonaisuuteen harvinaisen hyvin. Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin esseekokoelma Meri sisältää tekstejä merestä, ja esseemuodolle ominaisesti myös asioista sen ympärillä, yllä ja alla. Lajina on lyyrinen essee, mikä ei tarkoita määritelmänä vain käytetyn kielen "runollisuutta" (vaikka kirjassa onkin hyvin runon tapaan soivia lauseita) vaan rakennetta, jossa on yhdistelty hyvin erilaisia tekstiaineksia, haastattelupätkistä ja reportaaseista kaunokirjallisiin mielikuviin. Teoksessa luetaan merikirjallisuutta, sekä seikkailuhenkisiä kertomuksia että esim. Shakespearen Myrskyä ja Tranströmerin Itämeri-aiheisia runoja. Ollaan sukellusveneessä pelottavan syvällä, Itämeren kuolleessa pohjassa, ja lapsuuden soutumatkalla vanhan tädin kanssa. Lopussa pohditaan myös veden tajun, siinä uimisen yhteyttä kirjoittamiseen, ja se löytyy, rytmi, antaumuksellisuus, yksinäisyys. Kaikki tämä liittyy.

Pidän paljon tavasta, jolla lauserakenteet ikään kuin katkeilevat ja sanat tuntuvat putoilevan välistä, vai onko se meren aaltoilua, joka iskee veneen kylkiin, pärskeitä? Tällä tyylillä tehtyjä kirjoja toivoisi lisää, ja lopussa tulee harvinainen tunne, että olisi voinut lukea enemmänkin tästä, kirjan läpikäymistä aiheista. Mutta lienee hyvä, että jää myös tyhjää tilaa ajatusten sukelluksille.

"Merkitystä on vain antautumuksellisuudella. Muista myös tämä: kukaan ei pyydä sinua tekemään tätä. Älä siis myöskään itse pyydä keneltäkään lupaa. Unohda joksikin tuleminen, vertauskuvaksi muuttuminen. Liiku itsesi kanssa, älä itsestäsi pois." (s. 124)


Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia 2014)

Tieteiskirjallisuutta, erikoinen rakenne, fragmentaarista proosaa, joka tuntuu runolta. Antti Salmisen teos Lomonosovin moottori on saanut sekä Kalevi Jäntin palkinnon että Tähtivaeltajan, mikä muistaakseni on harvinaista. Kirjastoissa olen nähnyt tätä sekä runohyllyissä että romaanina. Jälkimmäisenä tätä pitäisin itse, sillä rakenteellisena ideana on, että kyseessä olisi toimittajan kokoama "todistusaineisto erään elämänmuodon kohtalosta Novaja Zemljan eteläsaarella". Taustalla vallitsevat Olosuhteet.

Teoksen fragmenteista muodostuu outo kokonaisuus, jonka punainen lanka on mystisen Moottorin rakentaminen ja kuvaus saarella elävien "homonculien" elämäntavoista. Kyseessä ovat olennot, jotka muistuttavat jonkin verran ihmistä, mutta ovat paljon pienempiä ja kasvavat maasta. Scifin puolelle heilahdetaan siis ainakin tässä kohtaa. Myös kertojina katkelmissa toimivat ihmiset saarella puuhailevat erikoisia, asioita jotka eivät oikein tunnu kestävän päivänvaloa.

Käytetty kieli etenee monissa kohdin runon logiikalla, mikä paikoin ilmentää lähinnä kirjoittajien sekavuutta. Monissa kohdin syntyy upeita, värähteleviä lauseita, joita tekee mieli siteerata. Taustalla häilyy ajatuksia luontosuhteesta, ydinaseiden käytöstä (monesti viitataan alueella räjäytettyyn kaikkien aikojen suurimpaan ydinpommiin) ja siitä, mihin maailma on yleisesti menossa. Kirjassa riittää pureksittavaa, ja tulee olo, että toinenkin lukukerta olisi paikallaan. Tämä on todella hieno teos, joka oli parhaimmillaan kun sitä luki vähän kerrallaan.

Laitan tämän teoksen Reader, why did I marry him? -blogin #kokkir-haasteeseen, koska edellä kuvaamassani kirjan rakenteessa ja lajityyppien yhdistelyssä on selvästi nähtävissä kokeilevaa otetta.

Kirja oli myös tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-pinossani.

"Jäljentäessä sattuu virheitä, ja monet niistä huomataan ja korjataan. On myös virheitä, jotka tuottavat uusia merkityksiä tai muuttavat vanhat lauseet toisiksi. Ne saattavat jäädä eloon ja vaeltaa teoksesta toiseen." (s. 42)


Elin Willows: Sisämaa (Teos & Förlaget 2018, suom. Raija Rintamäki)

Millaisen kirjallisen maailman voi synnyttää kuvaus muutosta maaseutukylään, jossa päähenkilö elää arkeaan eikä näytä tekevän mitään erityistä? Yllättävän kiehtovan. En kirjan ilmestyttyä lukemieni kuvausten perusteella ensin päätynyt ottamaan tätä lukupinooni, mutta sitten näin tätä vinkattavan siten, että mukana oli sitaatteja, jotka osuivat. Niissä oli jotakin laajempaa, mitä halusin tutkia, ja varasin kirjan. Elin Willowsin Sisämaan tyyli on verkkainen, rauhallinen mutta sisäisen maailmansa jännitteissä voimakas – minäkertojan sielunmaisema ja arki tuntuvat siirtyneen osaksi kirjan poetiikkaa todella vahvasti.

Teemoja ovat tuntemattomaan siirtyminen ja jääminen, ero parisuhteesta, kaipuu jota on vaikea myöntää. Rivien välissä on paljon, mikä on aina hyvä, mutta itse tekstissäkin on tehoa. Lauseet ovat konstailemattoman selkeitä, niissä on latautunut tunne, ja ne elävät erityisesti suhteessa toisiinsa. Aikatasot vaihtelevat episodien välillä ja sisälläkin hämäävästi, ajassa liikutaan edestakaisin. Pohjois-Ruotsin luonto kuvataan vähäeleisen kauniina. Kokonaisuus on eheä, eikä tarjoa varmoja selityksiä siitä, mitkä ovat oikeita ratkaisuja kenellekin, kun valitsee asuinpaikkaansa ja elämänsä suuntaa. Teoksen lukemisessa oli jotakin miellyttävän rauhoittavaa.

"Tarvitsen harvoin mitään. Ostan ruokaa kaupasta ja karkkia Ollelta lauantaisin, ja sen lisäksi en yleensä tarvitse mitään. Pärjään sillä mitä minulla on, vaikka unohtaisin ostaa ruokaa. Aina löytyy jotain syötävää, minä en nirsoile." (s. 126)


Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (WSOY 2018)

Tämä runokokoelma sai nimestään huolimatta aikaan sellaisen olon, että olen vähemmän yksin, niin paljon löysin asioita ja tuntemuksia jotka tunnistan. Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin -kokoelman runoissa maailmaa katsotaan filosofisella silmällä, ja tekstit näkevät syvälle ihmisyyteen. Luonnonkin olemusta tutkitaan teoksessa, mm. matematiikan keinoin. Runot asettavat lukijan kohdakkain itsensä kanssa, miettimään, olenko minäkin sellainen, että kävelen kehän sen sijaan että kävelisin säteen (olen). Yllättäviä tunteita nousee odottamattomista paikoista, kun alkaa esimerkiksi miettiä, että yhdensuuntaiset suorat eivät koskaan leikkaa toisiaan.

Suurin osa kokoelmasta on proosarunoa, ja väleissä on joitakin hyvin lyhyitä, tiiviitä kiteytyksiä. Pidän tavasta, jolla sanallistetaan aluksi erikoisilta tuntuvia ajatuksia, joista sitten löytyykin viisaus. Vahva runoesikoinen antaa odottaa tekijänsä tulevalta uralta vielä paljon.

"Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa." (s. 9)


André Aciman: Call Me By Your Name (2007)

Kesä, Italia. Flirtti, eroottinen värinä. Ensirakkaus, kaipuu. Avainsanoja André Acimanin romaanille Call Me By Your Name, jonka tarina nousi ns. kaikkien huulille viime vuonna elokuvan myötä. Minäkin näin elokuvan ennen kirjan lukemista, mikä sai aikaan tyypillisen kuvion: lukiessa Elio näytti mielessä Timothée Chalametilta, Oliver tietysti Armie Hammerilta. Kieleltään ja kerronnaltaan tämä oli perinteisempää, mitä olen viime aikoina lukenut, siksi hahmoihin kiinnittää enemmän huomiota. Aciman kuvailee tunteita ja ilmiöitä laajalla sanastolla, mikä saa minäkertojana toimivan Elion vaikuttamaan hyvin sofistikoituneelta 17-vuotiaaksi – paitsi että kerronta tapahtuu oikeastaan tulevaisuudesta, parikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen, eli voi kysyä onko se juuri nuori Elio, joka puhuu. Toki hän on varsin kypsä ikäisekseen, lukee klassikkorunoja ja on taitava pianonsoittaja. Isä on professori, eli kulttuurikodissa on kasvettu. Pasmat sekoittaa kesävieras, perheen talon residenssiasukas Oliver, joka on 24-vuotias, fiksu, komea ja karismaattinen. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa kirjasta on kuumasta kylmään heilahtelevaa tunnustelua flirttailuineen ja väärine tulkintoineen, ja lopulta (lopulta!) päädytään samaan sänkyyn. Toisteinen jahkailu korostuu entisestään, kun ollaan Elion pään sisällä.

Joitakin sivujuonteen tuntuisia kohtauksia on erityisesti lähellä loppua, joka tuntuu kirjassa hieman venytetyltä. Ymmärrän hyvin leffantekijöiden ratkaisut siinä, miksi tietyt kohtaukset oli jätetty pois. Seksiä kirjassa on suoremmin, siinä missä elokuvassa kuvattiin tähtitaivasta. Minut kertomus sai peilaamaan omia ensimmäisiä suhdeyritelmiä samassa iässä kuin Elio. Olen tyytyväinen, ettei ole tarvinnut jäädä kiinni keneenkään samaan tapaan kuin Elio jää Oliveriin. Ongelmaton tämä ei miesten välisen suhteen kuvauksena ole. Tunteet kertomus saa kyllä pintaan, ja ihan lopussa piti vähän itkeä, sitten kuunnella Sufjan Stevensin sisäisesti särkevä, hauraan kaunis Visions of Gideon elokuvan soundtrackilta. Tiedätte, jos olette nähneet.

"And when he wasn't with me, I didn't much care what he did so long as he remained the exact same person with others as he was with me. Don't let him be someone else when he's away. Don't let him be someone I've never seen before. Don't let him have a life other than the life I know he has with us, with me." (s. 40)

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Tammikuun lyhyet: 8 minibloggausta

Tähän on koottu ne tammikuussa luetut, joista on kirjoitettu lyhyessä muodossa muilla alustoilla. Nyt nämä ovat kyllä taas olleet venymään päin...


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018)

Oi, yönaiset. Miten kiihdyttäviä, rohkaisevia, vahvistavia. Miten haastavia ja ristiriitaisia. Mia Kankimäen toinen teos Naiset joita ajattelen öisin ei sujahda helposti genreen, eikä voi noin vain tokaista sen olevan vain tietokirja, tai toisaalta romaani. Teos on omaelämäkerrallinen ja totta, eikä väitä muuta olevansakaan, mikä on virkistävää luettuani viime aikoina paljon autofiktiota, joka kyllä pitää sisällään monia hienoja teoksia, mutta myönnän että juupas-eipäs-leikit ajoittain puuduttavat - tajusin sen vasta tätä lukiessa, koska fiktion asteen kanssa ei joutunut yönaisten parissa juuri painimaan.

Kankimäki kirjoittaa inspiroivista, esikuvallisista naisistaan, jotka ovat mm. 1800-luvun tutkimusmatkailijoita, 1600-luvun firenzeläistaiteilijoita, ja ison osan kirjan alkupuolella saa Karen Blixen ja hänen Afrikkansa. Ainoa yhä elossa oleva yönainen on japanilaistaiteilija Yayoi Kusama. Genrehybridinä teos tuo toisaalta mieleen Maggie Nelsonin Argonautit (laajat sitaatit kiedottuna omaelämäkerralliseen), toisaalta se voisi mennä esseeromaanista tyyliin Juha Hurmeen Nyljetyt ajatykset ja Niemi. Kirjan yhteydessä on puhuttu myös naiskirjoituksesta, mutta enpä tiedä, olisiko se teoksen kieltä ajatellen hieman ylitulkintaa (en ole aiheen varsinainen asiantuntija, joten tämä menee mutulla). Joka tapauksessa Kankimäki on loistava kirjoittaja: viihdyttävä, täsmällinen ja laittaa itsensä peliin (aivan saamarin reippaasti, kuten yönaisten ohjeet kuuluvat). Hän kirjoittaa esiin myös epävarmuudet, pelot, turhautumiset, ja juuri se on rohkeaa. Nojatuolimatkailua pystyy harvan kirjan kanssa toteuttamaan yhtä elävästi, ja siksi tämä sopii myös #litadvisor-haasteeseen.

"Rakas Isabella, miksi tällainen naurettava kirje, kaikkien noiden kokemusten jälkeen? Sinähän muutuit jo Havaijilla uudeksi Isabellaksi, itsenäiseksi naiseksi, joka ui joissa ja kiipesi tulivuorille ja satuloi itse hevosensa ja vähät välitti sovinnaisuuksista - miksi haluat yhä kynsin hampain pitää kiinni säädyllisen ladyn imagostasi?"


Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Gummerus 2018, suom. Marianna Kurtto)

Olipa yllätys, kun aloitin teoksen. Miten kirjallista teksti onkaan. Värähteleviä lauseita, joiden käännökset ovat äkkivääriä, fragmentaarinen rakenne, paljon sitaatteja erilaisilta ajattelijoilta ja faktansirpaleita. Luin Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto viime vuoden alussa muutaman arvion, mutta olin päässyt unohtamaan ne jo lähes täysin, kun lopulta sain teoksen varausjonosta ja aloitin lukemisen. Hyvä niin. Ylistävät kommentit takakannessa eivät antaneet odottaa tällaista kokemusta. Myös romaanin tiiviys yllätti. Fontti on suurta ja tekstiä yhdellä sivulla hyvin vähän, eli suomenkielisen painoksen 237 sivun mitan voi mielessään vähentää alle puoleen, niin saa todenmukaisen käsityksen pituudesta; tämähän on siis lopulta pienoisromaani.

Offill kuvaa rakastumista, suhteen muodostamista, lapsen saamista, perhettä, ja ohessa myös kirjoittamisen opettamista, taustalla häilyvää oman toisen romaanin kirjoittamista, joka ei ota toteutuakseen, koska elämässä on nyt muuta. Lyhyiksi katkelmiksi pilkottu teksti yllättää jatkuvasti, kappaletta seuraa toinen, joka ei tunnu liittyvän mihinkään, mutta parin sivun päästä paljastuukin, että se liittyy. Toistoa käytetään tyylikeinona paljon. Jotkin henkilöt ja kertomuksen linjat jäävät irralleen, eikä niitä tässä laajuudessa olisi mahdollistakaan kuvata tarkemmin. Ajoittain kerronta tarjoaa lukijalle tragikoomisia naurahduksia.

On vaikuttavaa, että näinkin poeettisesti rohkea ja omanlaisensa teos on noussut suurmenestykseksi. Tässä on monille varmasti paljon samastuttavaa, jolla pääsee kokeilevan otteenkin ylitse, jos sellainen yleensä häiritsee. Juuri ajoittainen samastumisen puute karsii omasta arviostani (Goodreadsissa 4/5) sen viimeisen tähden; en aivan päässyt sisälle lapsenkasvatuskuvioon, en ydinperhemallin tiiviiseen kehään, joka kirjassa piirrettiin. Mutta muusta nautin. Kirjassa on paljon sieluun menevää tekstiä, jota tekee mieli lainata monessa paikassa.

"Tunsin äkillisen vilunväristyksen ja vedin peiton pääni yli. Mieleeni juolahti, että hevostenkin pää peitetään näin, kun niitä ohjataan ulos tulipalosta; jos ne eivät näe, ne eivät myöskään joudu paniikkiin. Pohdin, tunsinko oloni rauhallisemmaksi peitto pääni päällä. En tuntenut, kuului vastaus."


Pentti Holappa: Miehen suudelma (Lurra Editions 2012)

Lokakuussa 2017 kuollut Pentti Holappa on pitkään ollut minulle tärkeä ja inspiroiva kirjallisuuden tekijä sekä aikansa vaikuttaja monissa asioissa. Siksi hänen muistelmateokseensa tarttuminen vähän jännitti alkuun. Luin etukäteen pari arviota, joissa mainittiin, että teksti on rosoista, koska se on kirjoitettu Holapan sanelun mukaan. Kustannustoimitusta ei ole juuri tehty.

Kirjallisesti Miehen suudelma ei tosiaan ole hiottu teos, vaan siinä näkyvät puheenomaisuus, ilmestymisajankohtana jo 85-vuotiaan kirjailijan muistojen hämärtyminen ja epävarmuus. Toistoa ja asiavirheitäkin on jäänyt. Toisaalta Holapan muistelussa on pidäkkeettömyyttä, joka on mahdollista ehkä juuri siksi, että hänellä ei tuossa iässä enää ollut syytä peitellä menneisyyden asioita, ja suurin osa hänen mainitsemistaan ihmisistä oli jo kuollut. Erityisesti seksuaalisia kokemuksiaan Holappa ei kaunistele, ja homoeroottinen katse läpäisee monia muistoissa kuvattuja hetkiä. Holapan ja hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa suhde kuvataan raadollisesti mm. hoivasuhteena: "Aika surkea tarina itse asiassa." Suhteen fyysinen puoli tuli päätökseensä jo seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen, ja Holappa etsi sen jälkeen seksiä ja rakkauttakin muualta.

Muistoissa vilisevät erityisesti 1950-luvulla vaikuttaneet kirja-alan nimet, ja heistä paljastuu erinäisiä asioita, esim. kirjalliset vaikuttajat Tuomas Anhava ja Kai Laitinen mainitaan homoseksuaaleihin hyvin kielteisesti suhtautuneina. Kaikesta kohtaamastaan huolimatta Holappa päätti olla avoin, hän ei sietänyt kaksinaamaisuutta oman olemuksensa suhteen. Tämä periaate kantoi läpi vaikeidenkin vuosien. Kirjallisesta tuotannosta ei paljoa lopulta puhuta, muistelmat keskittyvät lähinnä Holapan henkilökohtaiseen elämään.

"Yhtäkkiä Marja-Liisa sanoi, että hän ottaa taksin ja lähtee kotiin. Niin tapahtui ja seuraavan yön Olli-Matti nukkui minun luonani. Asuin aivan kivenheiton päässä Kalevankadun kulmassa. Ja isäntäväkeni oli ilmeisesti käymässä kesäasunnollaan." (s. 28)


Elizabeth Acevedo: The Poet X (Electric Monkey 2018)

Elizabeth Acevedon romaani The Poet X on kerännyt Yhdysvalloissa palkintoja ja ehdokkuuksia, se sai mm. parhaan nuortenkirjan National Book Awardin. Heti törmättyäni teokseen se kiinnitti huomion teemallaan, sillä kirja kertoo 15-vuotiaasta Xiomarasta joka kirjoittaa salaa runoja. Tekstiensä kautta Harlemissa kasvava tyttö saa kuuluville äänensä, joka jää piiloon erityisesti voimakastahtoisen ja uskonnollisen äidin tukahduttamana. Xiomarasta tuntuu epäreilulta, että hänen kaksosveljensä Xavier, jota hän kutsuu nimellä Twin, pääsee kaikessa helpommalla. Veli on silti hänelle tärkeä ja rakas, ainoa merkittävä poika elämässä, kunnes Xiomara alkaa kokea uusia tuntemuksia biologian tunneilla parinaan opiskelevaa Amania kohtaan. Seuraa suuria tunteita niin hyvässä kuin pahassa, vaikeuksia ja voittoja.

Teos on kirjoitettu lähes kokonaan säemuotoon, mukana on myös puhelimella kirjoitettuja viestejä ja opettajalle lähetettyjä tehtäviä. Kirja koostuu toinen toistaan seuraavista otsikoiduista teksteistä, ja se toteuttaa säeromaanin (verse novel) ideaa runomaisempaan tapaan kuin jotkin selailemani lajin teokset, jotka ovat vain säkeisiin jaettua proosaa. Tässä rytmi on oikeasti iskevä ja kuljettaa vetävää kertomusta vauhdilla eteenpäin. Ilmaisultaan hiotut lauseet tuntuvat hyvin punnituilta. Teematkin ovat vahvoja, uskonnon kyseenalaistamisesta seksuaalisen ahdistelun kokemiseen. Kirja ilmestyi juuri myös suomeksi Kariston julkaisemana nimellä Runoilija X.

"And now his smile is a little sad. / And I think about all the things we could be / if we were never told our bodies were not built for them."


Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi (Pesä 2018)

Nelli Ruotsalaisen runokokoelma Täällä en pyydä enää anteeksi iskee pöytään rankkoja aiheita omista lähtökohdistaan. Loistavasti nimetty teos on nimensä mukainen. Se ei nöyristele itseään, mikä on mahtavaa. Kirjassa sekoittuvat suomi ja englanti tavalla, jota ei ole totuttu meillä julkaistussa runoudessa näkemään - lavoilla sitä kyllä kuulee säännöllisesti. Ruotsalaisen teos tuokin lavarunoutta kansien väliin, ja uskoisin, että open miceissa ja poetry slameissa hankittu esiintyjäkokemus alkaa näkyä yhä enemmän uusien kotimaisten runoäänien tavoissa käsitellä aiheitaan. Lavalle tuodaan usein omakohtaisia asioita, mikä on myös Ruotsalaisen feministisen kokoelman ydintä. On raiskaajan haju sporassa, keskustelu miesasiamiehen kanssa, todetaan että "queer tastes like utopia", jos ei ole "gay as in happy".

Kokoelman lukeminen oli minulle mäkinen polku: välillä fokus tuntui karkaavan, enkä tiennyt, olenko se vain minä vai onko jokin luetussa hajanaista, mutta kun käänsi sivua, vastaan tuli taas timanttisesti ilmaistu teksti, joka tuntui samaistuttavalta (myös näin cis-homomiehen positiosta). En tiedä, millainen vaikutus olisi ollut, jos kirjan viimeiset runot olisivat olleet alussa. Niissä nimittäin kuvataan naisen omakohtaisen kirjoittamisen ideaa, mikä avartaa suhtautumista puhujan rooliin kokoelmassa. Toisaalta nyt kirja teki mieli lukea loppuun päästyään heti uudestaan.

Olen kuullut, että nuoretkin lukijat ovat löytäneet Ruotsalaisen runokirjan. Se on upeaa. Toivottavasti kirjoitetaan paljon lisää tällaisia teoksia, jotka tuovat lavarunouden vereslihaisinta poetiikkaa kansien väliin. Tässä tekstissä on sisältöä, joka osuu ja tuntuu.

"Aamulla herään ja mietin: / kelle kaverille soittaa ja kysyä: olenko luuseri? / Antakaa toisillenne lupa alisuorittaa."


Antti Nylén: Häviö (Kosmos 2018)

Tämä on niitä kirjoja, joista minun on vaikea kirjoittaa. Ainakaan tiiviissä muodossa. Se tuntuu haastavan niin monin tavoin. Samalla Häviö on taattua Nyléniä: esteettisesti erittäin tyylikäs, lauserytmiltään pettämätön. Helppoa olisi, jos voisi jäädä puhumaan tekstin rytmistä. Tai lainata kaikki ne monet sitaatit, joita kirjasta merkitsin. Mutta kyseessä on essee (luin tämän kirjan mittaisena omaelämäkerrallisena esseenä), ainoita kirjallisia lajejamme, joista voi syntyä vielä paheksuntaa, kuten Nylén toteaa. Vaikka laji on kaunokirjallisuutta, se pitää sisällään myös tiedon ja toden.

Läpäisevänä aiheena on kirjailijan toimeentulo, jota käsitellään omaelämäkerrallista taustaa vasten. Nylén ryöpyttää erityisesti Heikki Pursiaisen tämän näkemyksestä, että valtion taideapurahat pitäisi lakkauttaa. Hän purkaa käsityksen siitä, että taiteilija tekisi selkeän valinnan lähteä taiteilemaan. Miten paljon muissakin ammateissa on niitä, jotka ovat jollakin tapaa päätyneet tai ajelehtineet työhönsä? Löysin kirjasta myös oman roolini taiteellisen luomisen kentällä, "iltaisin taiteileva ponteva, maaninen työikäinen". Meidän varaammehan tätä hommaa ei voi jättää, se on totta. Oikeastaan Häviö tuli kannaltani kriittiseen aikaan, sillä olen viime aikoina pohtinut omia mahdollisuuksiani siinä, mitä minusta lopulta tulee "isona". Asia ei päässäni ole lainkaan loppuunkäsitelty, vaan vaihtoehdot vellovat, ja Nylén tuo esille sen, mikä minuakin kokonaisvaltaisessa heittäytymisessä pelottaa. Häviö.

Kaikessa en jaa kirjailijan näkemyksiä. Tietysti Nylén kärjistää, ja hänellä tuntuu olevan tässäkin esseeminä. Hän on kirjoittanut kirjansa menestyneen, mutta kerjuulle pakotetun taiteilijan positiosta, ja se on tyyliltään suvereenia, kaunista. Se on myös tragikoomisen hauskaa, naurahdin monta kertaa - vaikka ja juuri siksi, että kerronta on haudanvakavaa. Häviö on paradoksien kirja. Estetiikkaa luodaan tietyllä tapaa niukkuudesta syntyvän kärsimyksen pohjalta, mutta viimeistään loppusivuilla se ravistellaan pois. Taiteilijapalkkaa pidän hyvänä ideana, toteutuksessa on vielä miettimistä. Mutta suunnittelu, organisointi ja ongelmanratkaisu eivät olekaan kaunokirjallisuuden tehtäviä.

"Kirjailija on epäonnistunut työssään, jos esimerkiksi ilmaisut 'juurikin', 'jätän tämän tähän' ja 'paperikirja on hyvä käyttöliittymä' esiintyvät hänen teksteissään luonnonvaraisina, ilman desinfioivia konteksteja ja kontratekstejä. Silloin kirjailija on levittänyt eikä parantanut sairautta." (s. 210)


Eugenio Montale: Tuo minulle auringonkukka (Parkko 2018, suom. Hannimari Heino)

Italialaisen Eugenio Montalen (1896–1981) tuotannosta oli aiemmin ilmestynyt suomeksi vain yksittäisiä runoja antologiassa, mutta nyt Nobel-palkitun runoilijan teksteistä koko uran ajalta on julkaistu vaikuttava suomennosvalikoima. Kääntäjänä on toiminut Hannimari Heino, jonka suomennostyö tuntuu ansiokkaalta; runot elävät suomeksikin omina kokonaisuuksinaan, joiden musiikillinen rytmi on hyvin onnistuttu säilyttämään italiankielisistä alkuteksteistä. Kirjaan on painettu myös alkuperäiset runot, joten niidenkin pohjalta voi käännöstä arvioida. Itse en osaa Italiaa, pystyin havainnoimaan vain säkeiden ja lauseiden rytmiä.

Tuo minulle auringonkukka on laajuudeltaan yli 300 sivua, ja kokonaisuus sisältää runojen lisäksi Montalen tuotantoa luonnehtivan suomentajan esipuheen, runoilijan elämänvaiheet lyhyesti ja lopuksi huomautuksia runoihin. Suomennosvalikoima on toteutettu ihailtavan perusteellisesti, ja kirja on vaikuttava jo esineenä. Tällaista lisää! Runot itsessään tietysti ovat tärkeimmät, ja ne tuntuvat syvällä. On värikylläistä kieltä, kasvimaailmaa, meri, rakennelmia. Tunteiden paloa ja paatoksellisuuttakin havaitsin, mutta myös ne välittyvät useimmiten ympäristön yksityiskohtien kautta. Tunnelma on kesäinen, luonto paistattelee auringossa. Montale ei ole aina helppo, joskus hän kieputtaa kielensä asioiden ympäri merkillisellä tavalla. Uudelleenlukukertoja vaaditaan monia, ja jotkin runot ovat useamman sivun pituisia. Toisaalta osa runoista muodostaa tarinallisiakin kaaria. Koin näiden äärellä paljon samastumisen hetkiä. Montalen runoissa on universaaleja tuntemuksia, millä on varmasti ollut merkityksensä kun hän sai Nobelin 1975.

Vaikka aiheet ovat ajoittain synkkiä, koin teksteistä välittyvän enemmän hyvää mieltä kuin surua. Montale kirjoitti ensimmäisessä kokoelmassaan väkevästi voivansa tarjota "vain pari vääntynyttä tavua, kuivia oksia", mutta hänen runoissaan on paljon enemmän, ne uivat itsensä moniin kerroksiin mielessä ja maailmassa.

"Verenimijöiden laulu, kun iris / sykähtelee, vaimenee, / ja vaikeroinnit, huokaukset / nuoruudesta, ohimoita puristavat / erheet sekä epämääräinen kammo yön / töytäistessä setrejä – kaikki tämä / voi palata luokseni, tulvia ojista, / vuotaa putkista, herättää minut / ääneesi."
(runosta "Unessa", s. 155)


Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja (Siltala 2019)

Harry Salmenniemen novelliteossarjan toinen osa Delfiinimeditaatio ja muita novelleja tuntuu tasaisemmalta kokonaisuudelta kuin Uraanilamppu (2017). Uusi teos ei rönsyile ajassa ja tilassa yhtä paljon, vaan on jotenkin vakaampi kokonaisuus. Vaikea vielä sanoa, onko se parempi, mutta ainakin kyseessä on edeltäjänsä tavoin loistava novellikokoelma.

Synkkyys ja ahdistus ovat vallanneet tekstien mielentilan. Työ ulottuu kaikkialle elämässä, muu tuntuu merkityksettömältä. Ahdistuksesta on tullut vakiintunut tila, normaali. Masennus ja itsemurha toistuvat mainintoina usein, kahdessa novellissa ollaan psykiatrin vastaanotolla. Salmenniemi on haastattelussa puhunut siitä, miten novellissa lajina on olennaisesti läsnä kauhun elementti. Kirjassa kauhu tulee erityisesti henkilöiden sensuroimatta pulpahtavista ajatuksista tai kommenteista, jotka tuovat epämukavan olon. On toinen taso, alitajuinen, jossa korrektius saa väistyä pimeän puolen tieltä. Konkreettisesti tämä näkyy psykiatrinovelleissa, joiden kertoja luonnehtii potilaskeskusteluita ensin virkakielellä, sitten suorina mielipiteinä kohdatuista ihmisistä.

Tekstien sisäinen logiikka on vahva. Lukiessa alkaa ottaa mainitut asiat sellaisenaan vailla tarvetta tarkistaa, ovatko esim. lääketieteelliset faktat todella näin. Novellien todellisuus saa olla sellainen kuin se on, vaikka reaalimaailman kehykset horjuisivat. Kaikkitietävästä kertojasta liu'utaan saumatta lauseisiin, jotka kuvaavat ajatuksia suoraan, ja takaisin ulkoiseen kaikkitietävyyteen. Monissa novelleissa käytetään minäkertojaa.

Salmenniemen kielellinen tarkkuus ja hienous ovat niin merkittäviä, että sellaisen sanan kuin "briljantti" käyttäminen kielestä tuntuu toisaalta liian pompöösiltä, toisaalta riittämättömältä. Teoksen proosakieli saa aikaan sen, että haluaa itsekin yrittää parhaansa, kun kuvaa sitä. Toivon näiden lauseiden tarttuvan minuun, huokuvan sisään, hiovan henkilökohtaista poetiikkaani, sen säröjä ja särmiä. Lukiessa ajatus tuntuu mahdolliselta. Tyyli on kaikki kaikessa, ja Salmenniemi hallitsee erilaiset tyylikeinot tavalla, jonka suvereeniudesta tulee mieleen kirjan kiitoksissakin mainittu Jaakko Yli-Juonikas. Tämä tarkoittaa esim. sitä, että jos novellissa presidenttien v-mäisyyttä kuvataan sanalla 'kakkapillu', niin myös tehdään loppuun saakka, lipeämättä. Tai että kuvitteellisen kirjailijahaastattelun voi kirjoittaa Cheekin haastattelua pohjatekstinä käyttäen. Voi myös kirjoittaa novellin, joka näyttää esseeltä. Tekstin varmuus tukee lukijaa ahdistavien teemojen äärellä. Se antaa vakaan pohjan käsitellä asioita mielessään ja auttaa katsomaan myös tekstin alle. Siellä tapahtuu kaikenlaista, mistä voisi jatkaa loputtomiin.

"Jokainen, joka yrittää elää sekä totuudessa että yhteiskunnassa, tulee väistämättä neuroottiseksi. Hänen on mahdotonta sovittaa ristiriita, joka seuraa yksilöllisen totuuden ja yhteisöllisten tuhotavoitteiden kuilusta, ja hänet on tuomittu uupumaan tästä kamppailusta."
(Novellista "Reservatio mentalis", s. 58)

torstai 31. tammikuuta 2019

Klassikkohaaste: Gustave Flaubert - Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (Otava 1993, suom. Eino Palola; suomennos ilmestynyt alun perin 1928). Alkuteos Madame Bovary (1856).

"Hän oli tottunut rauhallisiin näkyihin, ja siksi häntä viehätti kaikki kiihkeä. Hän rakasti merta vain myrskyjen vuoksi ja vihreyttä vain silloin, kun sitä oli vähän raunioiden keskellä. Hän etsi kaikesta henkilökohtaista mielenylennystä ja hylkäsi hyödyttömänä kaiken, mikä ei välittömästi kelvannut hänen sydämensä tarpeisiin, sillä hän oli luonteenlaadultaan pikemminkin tunteellinen kuin taiteellinen ja haki mielenliikutuksia eikä maisemia." (s. 39)
Sellainen on Emma Bovary. Gustave Flaubertin ensimmäinen romaani ilmestyi useiden vuosien kirjoitustyön jälkeen lehdessä jatkokertomuksena, kuten 1800-luvun romaanit yleensä. Syntyi kohua, oikeusjuttu siveettömyydestä. Kun kirja ilmestyi kokonaisena niteenä, siitä tuli jo aikanaan myyntimenestys. Klassikko se on realismin edustajana, jossa näkyvät kuitenkin modernin kaunokirjallisuuden piirteet. Tommi Melender kirjoittaa teoksessa Maailmojen loput esseessään Rouva Bovarysta: "Hätäiselläkin lukemisella selviää Flaubertin ilmaisun täsmällisyys ja havaintojen tarkkuus. Perusteellisempi tarkastelu paljastaa hänen pistämättömän muototajunsa ja rakenteiden hallintansa." Nämä asiat välittyivät lukemisesta minullekin. Romaanin kerronnan yksityiskohtaisuus on silmiinpistävää, ja lauseet etenevät vakaalla rytmillä. Flaubert hioi niitä loputtomiin kuin runoa; joskus koko työpäivä saattoi kulua lauseen tai parin täydellisen muodon hakemisessa.

Minulle kävi tällä kertaa klassikkoni kanssa kuitenkin niin, että kompastuin suomennokseen. Jo parikymmentä ensimmäistä sivua luettuani totesin, että Palolan suomennos yli 90 vuoden takaa on melko vanhahtava. Se oli sitä jo häiritsevällä tavalla. Vastaan tuli omituisia kielikuvia, ja Twitter-keskustelussa selvisi, että Anna-Maija Viitasen paljon tuoreemmassa, palkinnonkin saaneessa suomennoksessa kieli on huomattavasti modernimpaa. Päätin silti jatkaa tämän kierrätyshyllystä minulle aikanaan päätyneen Palolan käännöksen kanssa, koska Viitasen käännös oli tiiviisti lainassa Helmet-kirjastoista, ja pelkäsin, etten ehtisi saada sitä ajoissa käsiini klassikkohaastetta varten. Palolan käännöksen todettiin jossakin tekstissä "ajavan asiansa", ja sen se teki, mutta luin varautuneesti sen jälkeen kun selvisi, miten tyyliin sopimattomasti ilmaisuja oli ajoittain suomennettu. Twitterissä puheena olleessa kohdassa Emman ylpeyden kuvataan ojentautuvan kuin "saunan löylyssä kellotteleva ruumis", joka Viitasen käännöksessä on muodossa "ihminen joka rentoutuu höyrykylvyssä". Pieni sävyero!
"  Charles osui hänen silmiinsä. Tällä oli hattu painettuna kulmakarvojen tasalle, ja paksut huulet värisivät, niin että hänen kasvonsa näyttivät tylsiltä. Hänen selkäänsäkin, hänen rauhallista selkäänsä, oli kiukuttava katsella, ja Emmasta tuntui kuin tuon pitkän takin taustaan olisi levitetty nähtäväksi miehen koko typeryys." (s. 103)
Vaikka kirja nostaa jo otsikossaan Emman esille, kirja alkaa ja loppuu Charlesin tarinana. Alussa kuvataan Charles nuorena koulupoikana, lopussa hänen tuhoutumisensa. Hän näyttäytyy heikkona, tylsänä miehenä, lopulta ns. aisankannattajana, kun hänen vaimollaan on rakastajia toisensa perään (myös nykypäivän "vaihtoehtoisella oikeistolla" ja "miesasiamiehillä" on oma sanansa tällaisille miehille, mutta en näe syytä levittää heidän myrkkyä kylväviä termejään). Charles saa lukijan kokemaan sääliä, ehkä tuskastumista  riippuu miten suhtautuu sukupuolirooleihin ja mitä niiltä odottaa. Charlesin miesroolista saisi aikaan laajemmankin esseen, mutta ainakin voi todeta hänen katsovan Emmaa liikaa ylöspäin ja palvovan maata tämän jalkojen alla kiusalliseen tapaan. Mutta ajat ja kulttuurinen konteksti olivat hyvin toiset, ja Emma ylipäätään meni naimisiin Charlesin kanssa naimakaupan tuloksena; oli neuvottelu isän kanssa ja niin edelleen. Onko sitten ihme, kun huomaa ettei suhtaudukaan intohimolla kumppaniin, joka on väritön, jämähtänyt, tylsäkasvoinen, ja jolla on rauhallinen selkä.

Suhtautumisessa Charlesiin vaikuttavat sukupuoliroolit, ja suhtautumisessa Emmaan niillä on myös paljon merkitystä, kuten silläkin, mitä ajattelee rakkaudesta ja sen tavoittelusta. Onko Emma kevytkenkäinen haihattelija, vai pelkkä rakkaudenkaipuinen ihmisparka normien puristuksessa, kuten me kaikki? Halusiko Flaubert häntä kohtaan tunnettavan sääliä vai kiukkua? Ansaitsiko Emma Bovary tragediansa, vai oliko tarkoitus vaivihkaisesti osoittaa, miten vanhoilliset sukupuoli- ja avioliittoroolit tukahduttavat ja ajavat mielettömyyteen? Kukin päättää itse, ja muun muassa siksi tämä varmasti on klassikko. Lukija saa ratkaista asiat mielessään, yksiselitteiseksi moraliteetiksi romaani ei taivu. Kanonisoiva kirjallisuudentutkimus on määritellyt Rouva Bovaryn kertomuksena edustavan romantiikan ja realismin rajankäyntiä, kamppailuakin, joka toteutuu karuimmin Emman hahmossa.
"Mutta kun hän kirjoitti, hänen silmiensä edessä oli toinen mies, haave, jonka hänen tulisimmat muistonsa, hänen lukemansa kauneimmat kirjat, hänen voimakkaimmat pyyteensä olivat luoneet, ja tämä muuttui lopulta niin todelliseksi, niin läheiseksi, että hän värisi ihmetyksestä, kuitenkaan voimatta kuvailla häntä tarkasti." (s. 294)
Kiinnostavaa teoksessa on tietysti kirjallisuuden itsensä pohdiskelu, ja mikä on sen rooli Emman kaipuussa kohti suurempaa, saavuttamatonta. Monen romaanihenkilön suulla todetaan romaanien lukemisen ongelmallisuus naiselle, mikä saa väistämättä mielen perukoilla kuulumaan tekijän pienen metafiktiivisen naurun. Kuten jo mainittiin, proosatyyli on yksityiskohtaista, ajoittain viileän toteavaa, mutta suurien tunteiden äärellä se puhkeaa suurin sanoihin ja täyttyy kielikuvista valtoimenaan. Kertojan välihuudahdukset ovat mukana luomassa lukijalle mielentilaa, jossa tunteita koetaan. Kertomuksen sivupolkuina kuljetaan erilaisiin teemoihin, kuten maanviljelykseen, kerjäläisten asemaan ja uskontoon. Ammennettavaa on. Sivuhenkilöistä merkillisen suuren roolin saa pöyhkeilevä, kunnianhimoinen ja mielipiteissään jyrkkä apteekkari.

Lopun jälkeen jää tunne epäreiluudesta. Onnen lahjojen epätasaisuus, senkö tämä lopulta näyttää, tulee ensimmäisten ajatusten joukossa. Röyhkeyden, kunnianhimon ja voiman korotus jalustalle? Ei, apteekkarin hahmo aiheuttaa lähinnä kiukkua laskelmoivalla kylmyydellään. Päähän kaikumaan jäävä lopetus kirjalla kyllä on. Uskon, että voisin lukea tämän joskus uudestaan. Silloin luen toki ehdottomasti uudemman käännöksen.

Muualla verkossa: mm. Kiiltomato, Hyönteisdokumentti, Sivutiellä, Taas yksi kirjablogi

Tällä postauksella osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen 31.1.2019, ja haastetta emännöi tällä kertaa Tarukirja, katso sieltä muut bloggaajien postaukset haasteeseen!


keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Poetry slam -runoja äänimuodossa

Kaikenlaista pitää näemmä kokeilla. Tällä kertaa päätin testata runotekstien lukemista ääneen ja niiden laittamista jakoon. Teksteissä on samoja, joita olen julkaissut blogissakin, ks. tunniste poetry slam.

Loin siis Soundcloudiin oman tilin, jonka kautta jaan runoja äänitiedostoina. Alta voi kuunnella slam-runojen setin. Tekstit on luettu ääneen koruttomasti puhelimella, joten ne ovat karuja ja täysin ilman taustoja. Sellaisia niiden minusta piti olla - ei lavallakaan ole säestystä, kun näitä olen esittänyt.


perjantai 4. tammikuuta 2019

Joulukuun lyhyet: 5 minibloggausta

Koosteessa ovat mukana joulukuun 2018 luetut kirjat ja postaukset Instagramista.


Deborah Levy: Uiden kotiin (Fabriikki 2016, suom. Laura Vesanto)

Tällaisten kirjojen löytämisestä syntyvä nautinto on yksi tärkeimmistä syistä, miksi rakastan kirjallisuutta. Deborah Levy kuuluu kirjailijoihin, jotka lataavat lauseensa täyteen. Ne ovat täynnä jännitettä ja kurottelevat kohti tuntematonta, jotain kauhistuttavaakin. Pienoisromaanissa Uiden kotiin on erikoinen tunnelma. Ihmisten väliset vääristyneet suhteet paljastuvat, kun huvilan uima-altaasta löytyy punatukkainen tyttö. Aluksi väläytetään tilannetta, joka sattuu ajallisesti kirjan maailmassa vasta sen loppupuolella. Alkuvirke on taas erittäin muistettava: "Kun Kitty Finch irrotti otteensa ohjauspyörästä ja sanoi rakastavansa häntä, ei hän enää tiennyt olivatko sanat uhkailua vai keskustelua." Vaikka Kitty Finch aiheuttaa hämminkiä oudolla käytöksellään mm. esiintymällä alasti huvilan asukkaiden edessä milloin missäkin tilanteessa, hän on oikeastaan vain katalyytti, joka tuo näkyviin ihmisten ongelmat, salaisuudet, mielen syövereissä haudotut kivut. Eräänlainen Laura Palmer -hahmo, paitsi että Kitty on vahvasti elossa. Tavallaan muut riisuutuvat hänen edessään kuvaannollisesti alasti, heidän suojuksensa eivät pysy enää päällä. Keskiöön nousee perhe, runoilija Joe, hänen vaimonsa Isabel ja heidän tyttärensä Nina. Muut ovat eriskummallisia sivuhenkilöitä, he kaikki ovat kaukana "normista", mikä käy ilmi heti; Levy ei peittele kirjoittamansa maailman outouksia, vaan antaa niiden virrata, myös kielessä. Ehkä olemme todella juuri näin kummallisia, tulee lukiessa ajatelleeksi. Nizzan rantabulevardit hohkaavat kuumaa helteen alla, mutta rajuilma, purkaus, on tulossa. Loputtoman kiehtova teos menee "luettava uudestaan vielä joskus"-listalle. Ehkä tarvitsisimme itse kukin välillä Kitty Finchejä ravistelemaan näkyville kaikki salatut ongelmat.

"Isabel Jacobs ei oikein tiennyt, miksi hän oli valehdellut vievänsä kenkiään korjattavaksi. Yksi monista asioista, joista hän ei oikein tiennyt. Kitty Finchin saavuttua hän oli selvinnyt päivistään vain jäljittelemällä jotakuta, joka hän oli joskus ollut, mutta se joku, joka hän oli joskus ollut, ei tuntunut enää jäljittelemisen arvoiselta."


Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018, suom. Kristiina Drews)

Nyt oli vähän yllättäväkin kokemus. Oletin alkuun, että tämä jäisi välipalakirjaksi. Alkusivut eivät suuresti sytytelleet, ajattelin että tämä on lukuromaani sullottuna pienoisromaanin mittaan, mutta juuri tiivis 160 sivun pituus laittoi jatkamaan eteenpäin. Ja jotakin kiinnostavaa oli lauseissa, rivien välissä. Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton alkaa paljastaa "karvaansa" kuitenkin vähitellen. Kertoja tekee itsensä näkyväksi jo alussa, hän kertoo kuvaamiensa tapahtumien sijoittuvan vuosia taaksepäin, jolloin hän oli pitkään sairaalassa ja hänen äitinsä ilmestyi katsomaan häntä. Selviää, että he eivät ole nähneet pitkään aikaan. Aina välillä kertoja nousee esiin, tekee omanlaisiaan naarmuja kertomuksen pintaan (barthesilaisittain ilmaistuna) ja viittaa tarinaan, jota juuri kertoo. Kirjoittaminen nousee aiheeksi, kirjailijuuskin, ja Strout onnistuu tekemään aiheesta kiteytyksiä, jotka eivät ole kovin kuluneita. Myös köyhyydestä, luokkaeroista, pois kotiseudulta lähtemisestä, sairastumisesta ja kuolemasta kirjoitetaan herkästi mutta varmuudella. Itse en kokenut tätä itkuun asti liikuttavana kuten jotkut, ehkä se liittyy ikään ja kokemusmaailmaan, mutta vahvan pienoisromaanin Strout on kirjoittanut.

"Varmaan en sanonut mitään, koska toimin niin kuin olin toiminut lähes koko elämäni, olin peitellyt toisten mokia, silloin kun he itse eivät älynneet edes nolostua. Teen niin varmaan siksi, että itselleni on käynyt samoin monta kertaa."


Édouard Louis: History of Violence (Harvill Secker 2018, ranskasta englanniksi käänt. Lorin Stein)

Édouard Louis on kirjailija, josta en voi puhua tarpeeksi. Tuntuu, että edes jonkun tässä maassa on puhuttava, muuten hän jää täällä täyteen pimentoon. Louisin ensimmäinen romaani The End of Eddy oli lause lauseelta iskua toisensa perään ja yksi vaikuttavimmista viime vuosina lukemistani kirjoista. Se on julkaistu noin 25 kielellä mutta ei suomeksi, mikä ei lakkaa hämmästyttämästä minua, se on häpeällistä. Nyt luin Louisin toisen englanniksi käännetyn teoksen, History of Violence. Se on esikoisteoksen tavoin autofiktiivinen romaani. Kirja kertoo raiskauksen ja murhayrityksen kohteeksi joutumisesta. Jouluiltana 2012 Louis oli matkalla kotiin ystävänsä luota, kun hänen seuraansa lyöttäytyi nuori mies. Keskustelun ja maanittelujen jälkeen Louis kutsui miehen kotiinsa. He juttelivat, harrastivat seksiä - tavanomainen one-night stand, kunnes Louis yllätti miehen varastamasta tavaroitaan. Tämä raivostui, kuristi Louisia kaulahuivilla, uhkasi aseella ja raiskasi hänet. Tapahtumat kuvataan kirjassa erikoisella kertojaratkaisulla: Louis on lähes vuosi tapahtuneen jälkeen käymässä sisarensa luona, kertonut tälle, ja sisar toistaa miehelleen kuulemansa omin sanoin. Louis kertoo välillä kokemuksiaan suoraan itse, välillä hän haastaa sisaren kertojaosuuksien lomassa tämän sanomaa, toteaa ettei se ole niin. Haastattelussa Louis on kertonut halunneensa ratkaisulla havainnollistaa, miten hänen kokemuksensa otettiin häneltä ja muunnettiin joksikin muuksi, kun hän meni poliisille tekemään rikosilmoituksen. Louis kritisoi poliisia rasismista (tekijä oli algerialaistaustainen) ja homofobiasta, jota kohtasi heille puhuessaan. Kirja vaikuttaa vahvasti, kuten The End of Eddy. Välillä ajatusten sivupolut tosin rönsyävät pitkissä virkkeissä niin kauas, että fokus tuntuu katoavan. Jotakin tuntui hävinneen myös käännöksessä; New York Timesin jutusta paljastui, että Clara-sisaren slangimainen puhetyyli ei oikein tule näkyviin englanninnoksessa. Silti tämäkin teos osoittaa, että Louis osaa käsitellä sosiaalista väkivaltaa kirjallisesti kunnianhimoisella tavalla, jota ei muualla näe.

"I took deep breaths, the truth is I was sniffing like an animal, I had become an animal, sniffing after the scent that seemed never to disappear, no matter what I did, his smell wouldn't go away, so I decided it must be on me, not on the sheets or the furniture. I was the problem. I got in the shower - -"


Ossi Nyman: Röyhkeys (Teos 2017)

[Tehtävänanto minulta minulle: Kirjoita bloggaus Ossi Nymanin romaanin Röyhkeys tyyliä jatkaen]
Kun aloitin tämän romaanin, olin jonkin aikaa hieman hämmentynyt, mutta sitten minuun tuli ilahtunut tunne. Teoksen virkkeet saivat minut hymyilemään, ja ajoittain jopa naurahtelin ääneen, koska teksti tuntui niin vilpittömältä. Siinä kuvattiin suoraan, että tällaista tapahtui ja tältä se kertojasta tuntui. Maailma vaikutti paikalleen naulatulta ja arjen yksityiskohdat ihmeellisiltä jo itsessään. Siitä tuli lämmin olo. Välillä koin tarvetta hykerrellä itsekseni, riemastuin suorastaan, koska asioita ei yleensä kehdata kirjoittaa ylös näin suoraan. Romaani luo sillä tavoin oman poetiikkansa, kuten voisi sanoa esimerkiksi kirjoittamiskoulun opettaja, joka on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta ja ehkä julkaissut romaaneja ja runokokoelmia voiden kutsua itseään kirjailijaksi ja runoilijaksi. Kirjoittamisen opiskelua käsittelevä kolmas osio herätti minussa samastumisen tunteita, mutta samalla se teki eräänlaisia säröjä siihen vilpittömyyden tunteeseen, joka oli läsnä kahdessa ensimmäisessä osassa. Se metafiktiivinen leikittely oli minusta mielenkiintoista, mutta samalla en oikein tiedä mitä ajatella siitä loppujen lopuksi. Alun keikkaosio ja keskimmäisenä oleva osio työllistämistoimien outoudesta tuntuivat yhtenäisemmiltä, mutta pidin kovasti monista kolmannenkin osan jutuista. Ehkä pieni häiritsemään jääminen on kuitenkin hyvästä, kun puhutaan sellaisesta kaunokirjallisuudesta, joka kestää aikaa. Tästä kirjastahan puhuttiin paljon vuosi sitten, syistä jotka ovat niin sanotusti ulkokirjallisia. Tekijä oli Helsingin Sanomien haastattelussa ja siitä seurasi yhtä ja toista. Olen iloinen, että luin kirjan nyt ja että se on myös omassa hyllyssäni. Väliin kertyi paljon merkintöjä.

"Yksin oli helppo kuvitella lennokkaita keskusteluja ja pohtia kaikenlaisia mutkikkaitakin asioita, kun niitä ei tarvinnut ajatella sanoilla vaan ne olivat mielessä sellaisina kuin ne olivat. Keskustelussa jäin usein vain miettimään, että miltähän tämä ajatus kuulostaa ääneen sanottuna, enkä tullut lopulta sanoneeksi mitään."


Henna Raatikainen: Tehtävät (ntamo 2018)

Ilahduin kovasti ntamon toiminnan käynnistymisestä uudelleen. Edistyksellisen pienkustantamon kautta on tänä vuonna julkaistu taas useita uusia nimekkeitä. Henna Raatikaisen esikoisteos, novellikokoelma Tehtävät, vaikutti heti kiinnostavalta. Takakansitekstissä puhutaan miehestä, jolle kasvaa häntä, mutta suuri osa teksteistä sijoittuu ainakin näennäisesti reaalimaailmaan. Todellisuuden vinksahduksia toki tapahtuu novelliperinteen mukaisesti erilaisiin suuntiin. Kertomukset kuvaavat erityisesti työtä ja monenlaisia projekteja ja hankkeita, joista ennemmin tai myöhemmin paljastuu kummallisia piirteitä. Sellaista se tuntuu usein olevan täällä fiktion ulkopuolisessakin maailmassa. Nykypäivän työn käsitteen vääntyilevyys ja oudot ilmenemismuodot näkyvät kokoelmassa. Raatikainen hallitsee kielensä hyvin. Olisin silti toivonut hänen lauseisiinsa usein enemmän energiaa, nyt "sitaattimateriaalia" kertyi aika vähän. Jännite pysyy pääosin vahvana, välillä tosin sattuu herpaantumisen hetkiä. Vahvimpina pidin kokoelman loppupään novelleja, niissä kieli tiivistyi ja sai ajatukset lentoon uusin tavoin. Tehtävät on parhaimmistonsa osalta hyvin kiehtovaa luettavaa ja kelpo esikoisteos, ja on mukavaa, että edes pienet kustantamot julkaisevat novellidebyyttejä uusilta tekijöiltä.

"Tulkaa, tulkaa, minä sanon ja pohdin, kuinka nämä tampiot haluavat näyttää totuuden tästä ajasta ja tästä paikasta, aivan kuten palkintokin haluaa. Mutta epämääräinen ei heille kelpaa, ja siksi he ovat jatkuvasti pettyneitä - he haluavat totuuden, he haluavat sen valmiina, he tuijottavat raparpereja. Kyläparka! Paras kylä! Sitten tulen ajatelleeksi, että jos pysähdyn tähän enkä etene, jäänkö minäkin elämään. Liike vaatii aikaa. Jos en liiku, pysähtyykö aikakin?"

tiistai 1. tammikuuta 2019

Kirjavuoteni 2018 summaus

Luin vuonna 2018 kokonaan 92 kirjaa. Melkein sama lukema kuin edellisenä vuonna, eli tuohon se tuntuu minulla asettuvan. Liikaa aikaa kului erinäisillä nettisivuilla ja -sovelluksissa, kyllä, sen ajan olisin myös voinut käyttää kirjojen parissa. Tuntuu, että tarvitsisin jonkin päivittäisen rajoitteen esim. puhelimen käytölle. Toisaalta sen pitäisi olla sellainen, että ehtisi käyttää myös hyödyllisiä nettisisältöjä, saanhan valtaosan kirjallisuuteen liittyvistä inspiraatioistani netistä, niin se on aina ollut. Ja entä jos törmään vaikka Jodelissa johonkin asiaan, aiheeseen, josta jää alitajuntaani jotain, minkä pohjalta kirjoitan lopulta parhaan runoni? Niinpä. (Vissiin.) Mutta jokin rajoite olisi paikallaan, ettei puhelinta silmäilisi jatkuvasti, niin että vilkaisuja kertyy satoja päivässä, en halua edes tietää kuinka paljon niitä yhteensä tulee. Nyt olen kuitenkin eksynyt aiheesta, piti puhua luetuista kirjoista.

Luin siis vuoden aikana alusta loppuun 92 kirjaa, joihin voi tutustua Kirjasampoon kokoamassani hyllyssä. Tilastoidaanpa vähän. Kirjallisuuden lajien mukaan teokset jakautuvat näin:

47 romaania
17 runokokoelmaa
9 novellikokoelmaa
8 tietokirjaa
7 esseekokoelmaa
4 sarjakuva-albumia

49 kirjaa oli suomeksi kirjoitettuja, 43 käännöskirjoja tai englanniksi luettuja. Itse olen ilahtunut siitä, että lukemiseni ovat monipuolistuneet, koska aiempina vuosina kotimaisten romaanien osuus on ollut suurempi  tänä vuonna puolestaan monet kovimmista jutuista olivat käännöksiä ja muita kuin romaaneja. Sori kotimaiset romaanikirjailijat, olette yhä kivoja ja hyviä, pus!

Minulle aukesi uusi maailma alkuvuodesta esseekirjojen parissa, sillä aiemmin olin lukenut lajia lähinnä (kulttuuri)lehdistä. Nyt ymmärsin esseekokoelmien hienouden kirjallisena lajina, ja löysin lajin kunnolla. Tietokirjoja haluaisin lukea yhä enemmän, ja siihen aion panostaa jatkossa.

Jopa 51 luetuista oli uutuuksia, siis vuonna 2018 julkaistuja teoksia joko alkukielellä tai käännöksenä. Melkoinen määrä, ja alkuvuodesta tuli luettua monia 2017 julkaistuja teoksia, jotka saapuivat varausjonoista silloin. Vanhojen kirjojen lukemisen lisääminen on siis suuri tavoitteeni myös ensi vuodelle. Olen jopa ajatellut jotakin sen kaltaista rajoitusta itselleni, että saisin lukea vain esim. 20 uutuutta koko ensi vuonna, loppujen pitäisi olla vanhempia kirjoja, mieluiten omasta hyllystä. Olen vain siis pallotellut tätä mielessä, en päättänyt  ei tarvitse tulla vielä linjoja pitkin, kotimaiset kustantajat ja ensi vuonna julkaisevat kirjoittajat! Mutta kun minua harmittaa, että vanhaa tulee luettua niin vähän. Harmittaa todella, ja aion kiinnittää asiaan huomiota tavalla tai toisella.

Jonkinlaisia vuoden parhaimmiston "palkintoja" voisin toki jakaa maailmaani eniten järisyttäneille teoksille. Aloitetaan vuoden kotimaisesta kirjasta 2018, johon voivat osallistua tässä juuri nyt määrittelemieni sääntöjen mukaan kaikki vuonna 2018 suomeksi tai ruotsiksi julkaistut suomalaisen tekijän kirjat tyylistä riippumatta, myös käännökset.

Vuoden 2018 kotimainen kirja:

Saara Turunen: Sivuhenkilö (Tammi)


Sivuhenkilö oli yksi vuoden kirjallisisista puheenaiheista, mutta nostin sen ykköseksi nyt siksi, että se on helvetin hyvä romaani. Näin kirjoitin: "Jos pitäisi nimetä yksi kotimainen nykykirjailija, joka kirjoittaa juuri minuun kolahtavia 'sukupolviromaaneja', se olisi Saara Turunen. Vaikka hänen teoksissaan ollaan usein elämäntilanteissa, jollaisista minulla ei ole vastaavia kokemuksia, niissä on myös hämmästyttävän paljon tunnistettavaa ja sellaisia havaintoja ja pohdintoja, jotka tuntuvat läheisiltä. Kuten kirjassa hieman metafiktiivisesti pohdiskellaan, kirjoittamisesta kirjoittaminen nähdään monesti tylsänä, mutta Turuselle sen suo erittäin mielellään. Hän osaa kertoa aiheesta kiinnostavasti, hauskasti ja tuoreista kulmista."

2. sijalle nostan Henriikka Tavin romaanin Tellervo (Teos), jonka olin todella lähellä nostaa myös ykköseksi, ne vaihtelivat Sivuhenkilön kanssa paikkaa monta kertaa, mutta nyt päätin näin. Kirjoitin Tellervosta: "Henriikka Tavin ensimmäinen romaani Tellervo kertoo helsinkiläisnaisten seikkailuista ihmissuhteiden viidakossa, mutta ei todellakaan siihen tapaan kuin hauskaa deittailukirjallisuutta on totuttu kirjoittamaan. Kieleen on saatu erilaisia tasoja ja äkkivääriä yllätyksiä, jotka hykerryttävät yhä uudelleen. Kirjan kerronta lainaa ahkerasti mm. parisuhdeoppaita ja niiden kieltä, ja lopun lähdeluettelosta (joka jo itsessään sai minut lukemisen päätteeksi hihittämään) löytyvät peräkkäin niin Bailamama Squeez 4 Venus -treenipaketti kuin Roland Barthesin Rakastuneen kielellä. Tämä oikeastaan summaa jo kirjan tyyliä."

3. sijalle nostan Eeva Turusen lyhytproosakokoelman Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala). Olin kovin ilahtunut, kun Turunen sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Kirjoitin Neiti U:sta: "Taidan olla lukenut vuoden innoittavimman ja kokeilunsa varmimmin läpi vieneen kotimaisen uutuuskirjan. Eeva Turusen lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on tekstin hurmaa. Tämä on proosaa, jonka sähkölataus on niin vahva, että se kipinöi sormissa. Kyseessä on vieläpä esikoisteos. Sivuilla kohdataan hahmoja ihmissuhdetuskailuissaan, tuskailuissaan elämän kanssa ylipäätään, ja kaikkea sävyttää viisto huumori."

(Eli minun kotimaisten uutuuskirjojen vuottani määrittivät vahvasti naiset, nykypäivän maailman tarkka ja rohkea tarkastelu sekä terävä huumori. Erään vaikutusvaltaisen kotimaisen kirjallisuuspalkinnon raati oli siis hyvin eri linjoilla kanssani tänä vuonna... No, joskus menee näin.)


Seuraavaksi vuoden käännöskirja 2018. Siihen voivat osallistua vuonna 2018 julkaistut suomeksi käännetyt teokset.

Vuoden 2018 käännöskirja:

Maggie Nelson: Argonautit (S&S, suom. Kaijamari Sivill)



Tätä ykkössijaa ei tarvinnut kovin pitkään miettiä. Näin kirjoitin Argonauteista: "Nelson laajentaa yksityisiä kokemuksiaan yleisemmiksi tukeutuen kirjallisuuteen, käyttää kaunokirjallisia keinoja   mutta on myös hyvin tarkka siitä, miten ajatteluaan ilmaisee, ja siinä näkyy hänen tieteellinenkin taustansa. Tyyli vaikuttaa aika paljon esseeltä. Uskaltaisin sanoa, että kyseessä on esseekokoelma, jossa rajat tekstien ja aiheiden välillä on häivytetty ja otsikot väleistä poistettu. Voisi tämän ajatella myös kirjan mittaisena yksittäisenä esseenä.   Siitä, mistä tässä kirjassa asioiden tasolla puhutaan, löytää jokainen varmasti omat kiintopisteensä. Minulle ne ovat erityisesti queer-ihmisten elämään ja identiteettiin liittyvät pohdinnat, toisaalta taas kirjoittamista koskevat asiat."

2. sijalle nostan Sara Stridsbergin romaanin Unelmien tiedekunta (Tammi, suom. Outi Menna). Olin jo etukäteen innoissani, että kirja saatiin vihdoin suomeksi, ja odotus kannatti. Kirjoitin teoksesta: "Unelmien tiedekunta velloo ja räjähtelee lukijan mielessä, se tarjoaa pääsyn kohteensa lähelle mutta silti tietyn etäisyyden päähän. Lukemisen jälkeen ei voi kun alkaa googlata tietoa Valerie Solanasista ja hakea luettavakseen hänen manifestinsa. Vaikka Andy Warhol on minusta aina ollut kiehtova taiteilija, tällä kertaa hän on vain sivuhenkilö ja objekti, kuten kuuluu. Areena on nyt Valerien, ja hän täyttää sen tavalla joka jää mieleen, uhmaten ja haastaen ja räiskyen."

3. sijalle nostan George Saundersin romaanin Lincoln bardossa (Siltala, suom. Kaijamari Sivill). Amerikkalaiskirjailijan Booker-palkitun ensimmäisen romaanin suomennos on ollut vaativa työ, josta kääntäjä on selvinnyt hienosti. Näin kirjoitin teoksesta: "Kirjan erikoisten kerrontatapojen kirjo ei mene liialliseksi kakofoniaksi, vaan se on risteävien äänten matto, joka on kudottu huolella ja tyylikkäästi. Kuolemanjälkeisen välitilan maailma tarjoaa kirjailijan mielikuvitukselle paljon mahdollisuuksia, ja välittää lukijalle monenlaisia tasoja. Willien vanhempien suunnattoman surun ja toiselle puolelle siirtyneiden hahmojen toilailujen välillä tasapainottelun lisäksi mukana on jopa teologis-filosofisia pohdintoja, kun selviää, miksi pastori on jäänyt roikkumaan bardoon (joka muuten on buddhalaisesta ajattelusta tullut käsite). Myös Yhdysvaltain sisällissodan myötä tapahtunutta merkittävää yhteiskunnallista käännettä ennakoidaan."


Koska mm. esseet ja runous jäivät edellisistä huippukohdista nyt kokonaan pois, jaan palkinnon vielä "pienten lajien" osalta, eli lyhytproosan eri kategorioiden ja runouden edustajat voivat osallistua (tosin Neiti U:n pudotan tässä kohtaa pois, koska se jo sattui tulemaan mainituksi yhdessä kategoriassa, ja on tulkittavissa myös episodiromaaniksi, ja koska raati on mielivaltainen ja vähän krapulassa). Eli näin.

Vuoden 2018 pienten lajien edustaja:

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos)


Ykköseksi valitsemani esseekokoelma sai minut unelmoimaan uudenlaisesta yhteiskunnasta tavalla, jolla en ole osannut unelmoida aikoihin. Se ei ole vähän se. Kirjoitin teoksesta: "Purokurun tekstit herättävät minussa pitkästä aikaa uskon siihen, että jonkinlainen toivo yhteiskunnan paremmasta suunnasta voi vielä olla kuviteltavissa. Kuten kirjassa todetaan, siitä juuri on kyse  mielikuvituksessa tapahtuvasta vallasta. Onko edes kuviteltavissa vaihtoehto maailman luonnonvarat loppuun kuluttavalle elämäntavallemme? Kirjallisen ilmaisunsa puolesta vaikuttavin, ja myös teoksen henkilökohtaisin, on viimeinen essee, jossa kuvataan mielialalääkkeiden käyttöä ja yritystä lopettaa se. Jos aiemmatkin tekstit vaikuttavat, päätösessee tekee sen vielä moninkertaisesti."

2. sijalle nostan Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseekokoelman Maailmojen loput (WSOY). Sekin olisi voinut olla yhtä hyvin ykköspaikalla, "kisa" päässäni oli tiukka. Kirjoitin Maailmojen lopuista: "Teos sai aikaan oivalluksia, 'juuri näin'-huudahduksia ja intoa sekä mainitsemiensa teosten lukemiseen että omaan kirjoitustyöhön. Esseistien kirjoittajaäänet ovat tunnistettavat läpi teoksen ja ilmaisu on täsmällisen hiottua, kuten tekijöiltä saattoi odottaa. Sekä Vuola että Melender keskittyvät kirjallisuudessa eniten kieleen ja tyyliin, kuten minäkin, mikä ehkä vaikutti siihen, miten koin kirjan kuvaamat ajatukset – juonivetoinen ja henkilöhahmokeskeinen lukija voi lukea tämänkin teoksen eri tavoin. Uskon silti, että kaikki romaaneja lukevat ja fiktion kirjoittajat saavat Maailmojen lopuista paljon irti ja oppivat kirjan parissa uutta. Palaan varmasti tähän vielä monenlaisissa tilanteissa."

3. sijalle nostan Kaija Rantakarin runokokoelman Koko meren laajuus (Poesia). Teos velloi ja hiveli itsensä lopulta vuoden vahvimmaksi lukemistani runokirjoista. Kirjoitin kokoelmasta: "Säkeet saavat melkein haukkomaan henkeään; miten paljon voi tekstillä todella saada aikaan, muutamalla sanalla. Teos tuntuu ainakin minulla kohoavan rationaalisen kuvauksen ulkopuolelle. Merestä noustaan, taivas avataan, on iltaan kaatuva aurinko. Tämä kirjoitus on yhtä lailla ruumiillista kuin kiinni konkreettisessa meressä, sen liikkeessä. Merinäkymien keskeltä pulpahtelee esiin runojen 'sinä', jolle puhutaan. Kuka onkaan, on siinä, kurottamatta lähellä. Mahdollisuuksia on monia, usein liikutaan abstrakteilla tasoilla, suurissa käsitteissä. Mieli saa tarkentaa, miten haluaa."


Koska päätin nostaa vanhojen teosten lukemista esiin blogissa, jaan nyt myös vuoden vanhan kirjan palkinnon! Rajataan vaikka niin, että kyseessä pitää olla vähintään kaksi vuotta vanha kirja, joko alkukielellä tai käännöksenä, eli sen verran vanha, että kirjaa ei löydy enää kirjakaupoista paitsi maksimissaan punaisella lapulla varustettuna poistolaareista...

Vuoden 2018 vanha kirja:

Clarice Lispector: Passio (Teos 2014, suom. Tarja Härkönen)


Olen hullaantunut Lispectoriin, ja tämä romaani kohosi heti luettuani yhdeksi kaikkien aikojen kirjoistani. Tiedän jo nyt, että se tulee säilymään. Kirjoitin teoksesta: "Mikä on se kertojan kokemus, joka häneen torakkaa katsoessa iskeytyy? Onko se ydinminän kohtaaminen, vai kohtaaminen sen kanssa, mitä hän on yrittänyt peittää, kasata kerroksia päälle, kunnes sipulin ydin paljastuu, ja tämä paljastuminen on liikaa mielelle, sen kokonaisuudelle tai sille, mitä kutsutaan "mieleksi". Se voi olla jokin näistä, tai näitä kaikkia. Lopulta Lispector on tietenkin kaunokirjailija, joka esittää kysymyksiä, purkaa osiin, mutta ei kokoa rakennelmaa valmiiksi lukijan puolesta. Tämä mielenjäristys on kunkin itse luettava läpi, koettava jos on kokeakseen."

2. sijalle nostan Mariaana Jäntin romaanin Amorfiaana (Gummerus 1986). Kotimaisen kokeilevan proosan mestariteos oli maineensa veroinen. Näin heittäydyin teokseen: "Pohdin, että sen lisäksi että tämä lienee kiinnostavinta, vaikuttavinta ja vavisuttavinta tänä vuonna lukemaani proosaa (anteeksi, sorruin superlatiiveihin vaikka niistä oli tarkoitus tässä tekstissä pysyä erossa), tässä on materiaalia monen kirjan verran. Surrealismikin kuvataan pikkutarkasti; miten käsitteet ja olemukset liudentuvat. Talo huoneineen on ihmistä, ihmiset taloa, ihmiset eläimiä, vai eläin (kissa) kuin ihminen?"

3. sijalle nostan Linda Boström Knausgårdin romaanin Helioskatastrofi. Luin sen edellä mainitun Maailmojen loput -teoksen kirittämänä, koska kirjassa on Helioskatastrofia käsittelevä essee ja halusin saada romaanin viimein luettua ennen esseen lukemista. Se kannatti mitä suurimmin. Kirjoitin teoksesta: "Poeettisesti hienovireisillä taajuuksilla värähtelevä pienoisromaani pitää lukijaansa kädestä tiukasti, välillä ote tekee jopa kipeää – lauseet ovat silti nautittavia, jännitteisiä, tarkkaan luettavia. Kerronta tuntuu jotenkin irtautuvan todellisuudesta, konkreettisesta maailmasta, joka on nähtävissä ja kosketeltavissa. Onko se sitten surrealismia? Ehkä sitä voi kutsua siksi, mutta sillä käsitteellä ei pysty ilmaisemaan koko totuutta, minusta tuntuu. Teoksen kieli hämärtää rajaa aistitun ja kuvitellun maailman välillä. Ladatut lauseet ilmaisevat jotakin, mikä on vielä saavuttamattomissa, mutta tulossa."


Vietämme uuden vuoden ensimmäistä päivää, joten kirjavuosi 2019  olen valmis. Näytä, mistä sinut on tehty.

perjantai 28. joulukuuta 2018

#Runo18-haasteen koonti

Omppu innosti tänäkin vuonna kirjabloggaajia runon äärelle haasteellaan, joka kantoi nyt nimeä #runo18. On tullut haasteen koonnin aika.

En ole tainnut muistaa käyttää tänä vuonna kaikissa somepostauksissani tuota häsää, mutta henkisesti olen osallistunut jokaisella vuoden 2018 aikana lukemallani runokirjalla haasteeseen! Mahtavaa, että ensi vuonna runohaaste jatkuu #runo19-haasteena.

Luin vuoden aikana seuraavat 15 runokirjaa, mukana linkit postauksiin (osa on julkaistu osana kuukausittaisia kirjakattauksia, joiden tekstit on tuotu Instagramista).

Rae Armantrout: Kunhan sanon
Virpi Vairinen: Ilmanala
Harry Salmenniemi: Yö ja lasi
Olli-Pekka Tennilä: Ontto harmaa
Raisa Jäntti: Grand plié
Jere Vartiainen: Minuus / Miinus
Susinukke Kosola: Varisto
Olli Sinivaara: Purkautuva satama
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Ellen Niit: Maailman pysyvyys
Saara Metsäranta: Meitä vasten hukkuneet
Tua Forsström: Merkintöjä
Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
Veera Antsalo: Imago
Stina Saari: Änimling

Haasteeseen kuului, että luettujen kokoelmien nimien pohjalta muodostetaan runo, johon saa lisätä väleihin omia sanoja. Mainio idea. Omani kuuluu näin:

kunhan sanon:
imago on hajoamassa
ontto harmaa peittää meitä vasten hukkuneet
heidän yllään läikkyy koko meren laajuus 
mitä sitten jos yö ja lasi
ovatkin se maailman pysyvyys
joka jää
mutta vielä ilmanala on kevyt
tuuli ja kissa leikkivät yhdessä
tekevät merkintöjä
kissa osaa balettiliikkeen: grand plié
tämä on purkautuva satama
ja minun kieleni hajoaa
oliko se varasto vai varisto
minuus / miinus?
änimling
än
im
ling
ng
n


Kiitos Ompulle hienosta työstä runojen pariin kannustamisessa! Vaikka olen laiska haasteiden kanssa nykyisin, ensi vuonna olen ehdottomasti tässä taas mukana.