tiistai 21. maaliskuuta 2017

Muistiostani

Pitkästä aikaa omaa tuotantoa, muutama runontapainen, jotka olen kirjoittanut puhelimeni muistioon ja siirtänyt viime aikoina tietokoneelle hieman muokaten.

--------------



Minulle se on kuin
juoksisi peilisaleissa
koettaen päättää

minkä hahmon ottaa mukaan

kiskoo toiselle puolelle peilin sanoen

Tämä olen minä

Ja poistuu käsikkäin ulos

hylättyään muut todellisuudet

Tosin se ei ole helppoa

Ne tulevat käymään öisin

(Tekijän huom. en ihan oikeasti enää itse ole varma, mitä olen tässä alun perin ajatellut. Hienosti.)



Rakastan olla ulkona myrskyillä, joiden aikana ei sada. Kun on vain tuuli, joka puhaltaa pidäkkeettä. Siinä on jotain luonnollista, ilmanpaine-erot, jotka pakottavat ilman liikkeelle paikkaan, jossa se mahtuu olemaan paremmin. Jos puristus on kovaa, ilma liikkuu nopeammin, on kiire päästä johonkin jossa on väljempää. Joskus auringon lämmittäessä ilma alkaa kieppua ympäri kuin piirissä, tanssia ilosta kauniin päivän kunniaksi. Mukaan lähtee pölyä ja heinää, niistä tulee hetkeksi painottomia, ne kulkeutuvat vain muualle, muuttavat maisemaa. Pyörteenä tanssivat hiukkaset, jotenkin niin kaunista, onnellista.

(Proosaruno säärakkaudesta. En koskaan lakkaa kirjoittamasta siitä.)



Hän kuori minut kuin appelsiinin
Tunkeutui ihon alle ja ahmi hedelmälihaani
Minä vuosin mehua
raikasta ja sokerista
Olin pureskeltu ja kevyt


(Heh, tätä en selitä.)

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Han Kang - Vegetaristi

Han Kang – Vegetaristi (Gummerus 2017), alkuteos Ch'aesikchu¡uija (2007). Suomeksi englannin kielestä kääntänyt Sari Karhulahti.
Arvostelukappale kustantajalta

"Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että yhteiselämämme saattaisi muuttua kerrassaan hirveällä tavalla, ennen kuin koitti se viime helmikuun päivä, jona näin vaimoni seisovan yöpaitasillaan keittiössä aamunkoitteessa."
Odotukseni Han Kangin romaania kohtaan olivat niin suuret, että oli ihme etten tärvellyt lukukokemustani ihan vain megalomanialla kirjan oletettua loistavuutta kohtaan. Jotenkin sain itseni hillittyä ja onnistuin lähtemään nollapisteestä, kun viimein sain kirjan käsiini ja olin valmis aloittamaan. Jo Vegetaristin ensimmäinen virke tiivistää kirjan maailman vastaansanomattomasti: Ennen kuin vaimoni ryhtyi vegetaristiksi, pidin häntä kaikin puolin aivan tavallisena.

Yeong-hye on todella vaikuttanut läheistensä silmissä aivan tavalliselta eteläkorealaiselta nuorelta naiselta, joka elää avioliitossa miehensä kanssa ja vierailee aika ajoin sukulaistensa luona. Kirjan ensimmäistä osuutta kertoo minäkertojana hänen miehensä, jonka tyrmistys kuvataan voimakkaana, kun vaimo yhtenä aamuna käyttäytyy oudosti ja on tyhjentänyt jääkaapin kaikesta lihasta, jonka aikoo heittää pois. Yeong-hye ilmoittaa ryhtyvänsä vegaaniksi, hän ei aio syödä edes munia tai maitotuotteita. Välillä kerronta katkeaa välähdyksiin naisen painajaisista, joissa on verta enemmän kuin monissa kauhuelokuvissa. Dialogit pariskunnan välillä aiheuttavat väristyksiä, ne kertovat jostakin kummasta ja vääristyneestä.
"Oikeastaan..."
"Mitä?"
"...kaikki johtuu hajusta."
"Mistä hajusta?"
"Lihan hajusta. Sinä haiset lihalta."
Väite oli naurettavuuden huippu.
"Etkö nähnyt, että kävin äsken suihkussa? Mistä se haju muka tulee? Mistä"
"Sieltä mistä sinun hikesikin", vaimoni vastasi aivan vakavissaan.
Pöyhkeästi käyttäytyvä mies ei ole todellakaan mikään miellyttävä kertojahahmo, ja aivan äärimmäisyyksiin hänen käyttäytymisensä menee, kun Yeong-hye on jatkuvasti haluton seksuaaliseen kanssakäymiseen. Miehen vimma ryöstäytyy eräänä hieman humalaisena iltana käsistä, ja vaimo tulee käytännössä miehensä raiskaamaksi. Kauheudet eivät kuitenkaan lopu siihen, vaan mies ja Yeong-hye lähtevät perhepäivällisille Yeong-hyen sisaren ja tämän miehen luo, ja aviomiehen tarkoitus on saada sukulaiset patistamaan riutunut, uneton vaimonsa takaisin lihansyöjäksi. Tilanne eskaloituu, Yeong-hyen isä lyö tytärtään ja tunkee väkisin tämän suuhun lihanpalan. Yeong-hye päästää eläimellisen huudon, tarttuu pöydällä olevaan veitseen ja viiltää itseään ranteeseen niin, että veri ryöppyää sisaren asunnon lattialle. Hänet kiidätetään sairaalaan ja hän selviää. Tilanteen kärjistyminen ei kuitenkaan auta Yeong-hyetä, ja kohta hänet löydetään karanneena sairaalan pihasta alasti, paistattelemassa auringon valossa. Reissu mielisairaalaan on edessä.

Seuraavassa osiossa seurataan Yeong-hyen sisaren In-hyen aviomiestä. In-hye mainitsee ohimennen sisarensa mongoliläiskän, jollainen häviää tavallisesti ensimmäisinä ikävuosina, mutta Yeong-hyellä se on säilynyt aikuisenakin. Mies joutuu erikoisen seksuaalisen pakkomielteen vangiksi, hän kuvittelee ihoa jonka pintaan on maalattu kukkia, eikä pääse ajatuksistaan eroon ennen kuin toteuttaa visioimansa asetelman. Mies on videotaiteilija ja päättää haluavansa kuvata vaimonsa sisaren kukkien peittoon maalattuna yhdynnässä jonkun miehen kanssa. Vaivihkaa hän saa suostuteltua yksiöön sairaalasta muuttaneen, aviomiehensä jättämäksi tulleen Yeong-hyen mallikseen.
"Häneen hyökyi yhtäkkiä täsmälleen samanlaista katkeruutta kuin kerran kauan sitten, kun hän oli katsellut japanilaisen taiteilijan Yayoi Kusaman videoteosta. Se oli ollut täynnä riettaita seksikohtauksia, joissa oli esiintynyt kymmenkunta vartalomaalausten peittämää miestä ja naista. – – Hänen oma halunsa ei tietenkään ollut yhtään sen laimeampaa kuin Kusaman kuvaama, mutta hän ei vain halunnut ilmaista sitä samalla tavalla. Ei lähimainkaan."
Kolmas osio kertoo In-hyen kuvaamana sitä, miten kaikki on hänen sisarensa elämässä mennyt, miten tämä on joutunut uudelleen mielisairaalaan ja päätynyt yhä huonompaan kuntoon. Yeong-hye ihailee puita, on karannut metsään, ja seuraavaksi hän on alkanut kuvitella käsistään voivan kasvaa juuria, jotka kiinnittävät hänet maahan puun tavoin. Hän kuvittelee muuttuvansa eläimestä kasviksi, jolloin hänen olisi lopetettava syöminen kokonaan ja elettävä jatkossa auringonvalolla ja vedellä. Sisaren kertoma paljastaa, miten perheen isä on ollut väkivaltainen erityisesti Yeong-hyetä kohtaan koko heidän lapsuutensa ajan. In-hye oppi selviytymään pärjäämällä, tuli mitä tuli.
"Hän ei voinut antaa anteeksi Yeong-hyelle sitä, että Yeong-hye oli ylittänyt yksinään rajan, jonka tuolle puolen hän ei ikinä kykenisi menemään, eikä sitä, että Yeong-hye oli viitannut niin tavattoman vastuuttomasti kintaalla sovinnaisuussäännöille, mutta jättänyt hänet niiden vangiksi."
Omaa tulkintaani, suosittelen hyppäämään tämän kappaleen yli, jos et ole vielä lukenut teosta mutta aiot lukea ja haluat kokea omia oivalluksia sen äärellä: Teos on kuvausta ruumiillisesti läpi elämänsä kaltoinkohdellusta naisesta, joka sulkee kipunsa sisäänsä ja lopulta romahtaa alitajunnastaan alkaen. Ensin tulevat unet, jotka johtavat ruokavalion muutoksen kautta ruumilliseen rappeutumiseen. Yeong-hye tahtoo jättää tuskallisen ruumiillisen maailman taakseen, tulla konkreettisesti kasviksi. Tämän muutoksen vaihetta kuvaa myös toisen osion lopun kohta, jossa hänen seksuaalisen himonsa sytyttävät iholle piirretyt kukat – Yeong-hye kokee jo silloin halua sulautua yhdeksi kukkien, kasvien kanssa. Lopulta mielensä murruttua tarpeeksi hän kuvittelee olevansa yhteyttävä kasvi, jolloin on pakko lopettaa ihmisten ravinnon syöminen ja taistella siihen pakottamista vastaan, sillä on vastoin hänen minäkuvaansa syödä kuin eläin. Yeong-hye kokee raiskauksia niin miehensä tekemänä hänet yhdyntään pakottamalla kuin patriarkka-isänsä väkisin, tottelemattomuudesta raivostuneena, hänelle syöttämän lihapalan muodossa. Lopuksi samaan syyllistyy vielä mielisairaalan henkilökunta väkipakolla laitetun nenä-mahaletkun välityksellä. Välissä oudon taideprosessin osana Yeong-hye tulee sisarensa miehen hyväksikäyttämäksi tämän omaan seksuaaliseen pakkomielteeseen. Yeong-hyen ruumis ei ole missään vaiheessa oikeasti hänen, vaan muut pyrkivät ottamaan määräysvallan sitä kohtaan jatkuvasti. Romaani ottaa kantaa sekä naisen oikeuteen päättää omasta ruumistaan että kulttuuriin, joka erityisesti kirjailijan kotimaassa vallitsee vahvana: häpeä ja kuuliaisuus jyräävät naisen mahdollisuudet taistella pahoinpitelijöitään ja hyväksikäyttäjiään vastaan. Naisruumiillisuus ilmenee lähinnä muiden katseen kautta, mutta toisaalta myös symbolisesti, esim. tekstissä usein niin painajaisissa kuin konkreettisestikin virtaavassa kastelevassa veressä, jonka voi ajatella vertautuvan kuukautisiin. Vastapainoksi kirjassa esitetään kuvitelmia, joissa naisen alapäästä syöksyy kasvimaailmasta peräisin olevaa lehtivihreän väristä nestettä tai kukkia. Tässä riittää vielä analysoitavaa tutkijoille!


Vegetaristi on raivokas, vimmainen, ravisuttava, häiriintyneen seksuaalinen romaani. Se on kirjoitettu selkeällä mutta omalaatuisella kielellä ja usein värisyttävän hienosti. Kirja saa lukijansa tunteiden vuoristorataan, ihmetyksestä raivoon, turhautumisesta suruun. Kiehtova kumman elementti tuo mieleen japanilaisia elokuvia erityisesti kauhugenren puolelta, ja sanoisinkin kirjan toimivan mainiosti varsinkin maagisen realismin ystäville ja monille spekulatiivisen fiktion faneillekin. Ainoa häiritsevä asia oli oikeastaan tieto siitä, että kirja on käännetty englanninkielisestä versiosta, jonka tasokkuudesta koreankieliseen alkuteokseen nähden ei ole ollut ainakaan Man Booker -raadissa arviointikykyä. Käännös englannista suomeen vaikuttaisi kuitenkin pääasiassa onnistuneen hyvin. Suuret odotukset Vegetaristia kohtaan joka tapauksessa täyttyivät, ja kirja on alkuvuoden käännöstapaus.

Muissa blogeissa: Katja, Elina, Omppu (joka luki englanninkielisen version), Kirjaluotsi, Laura (myös engl. kielisen lukenut), Katri, Petter (engl. kielinen luettu), Elegia (myös engl. kielinen)

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Linda Boström Knausgård - Tervetuloa Amerikkaan

Linda Boström Knausgård – Tervetuloa Amerikkaan (Like 2017), alkuteos Välkommen till Amerika (2016). Suomeksi kääntänyt Petri Stenman.


"Toisinaan minä halusin kirjoittaa kirjoitusvihkooni juuri ne sanat. Mutta hillitsin itseni. On tärkeää pysyä tiukkana. Ettei seuraa mielijohteita, joita menee ristiin rastiin pään halki kuin pienissä valon silaamissa tunneleissa. Näin ajatukset. Niitä oli kaikkialla. Ne painuivat alas ruumiiseen, kiersivät kiertämistään sydämen ympärillä, leikkivät sydänlihaksen kanssa, puristivat sitä. Ajatuksille en mahtanut mitään."
Linda Boström Knausgårdin tiiviissä pienoisromaanissa on perhe, jonka elämään on tullut pimeys. Pimeyttä ilmentää erityisesti kirjan minäkertoja, 11-vuotias Ellen, joka on lakannut puhumasta, koska epäilee rukoilleensa isänsä kuoliaaksi jumalan myötävaikutuksella. Veli telkeää itsensä huoneeseensa naulaamalla, vähempi ei selvästi riitä alleviivaamaan eristymisen tarvetta. Äiti hokee perheen olevan valoisa, se pyörii hokemana, johon tämän on pakko uskoa. Äiti on näyttelijä, ja myös romaanin otsikko Tervetuloa Amerikkaan on hänen repliikkinsä, joka alkaa toistua sekin teoksessa eri tavoin, se hyppää esimerkiksi isän suuhun Ellenin kuvitellessa tämän ilmestyvän hänelle niin unissa kuin valvemaailmassakin.

Boström Knausgårdin kieli on runollista, se soljuu väljinä lauseina läpi kirjan. Tyyli on todella tiivis, teoksen suomenkielisessä painoksessa on 96 sivua. Sanottava on painavaa ja aiheita mahtuu paljon: perheenjäsenten väliset suhteet, varsinkin valtasuhteet, masennus, itsemurha-ajatukset ja tarkemmin määrittelemätön mielisairaus, traumoista ylitse pääseminen, denialismi, tytön kasvu ja saapuminen murrosiän kynnykselle. Ellen, hänen äitinsä ja veljensä hakevat paikkojaan elämässään perheen isän kuoltua tämän asuttua jo pitkään muualla sairautensa vuoksi.
"Ajoinko äitini hulluuteen? Hän oli useimmiten rauhallinen, mutta kun hän joskus murtui tuntui kuin vika olisi ollut minun. Ei pelkästään se, mitä hän sanoi, vaan pikemminkin se että hänestä tuli äkisti pieni. Minä tein hänestä pienen. Hirveää. Ehkä minun pitäisi sittenkin alkaa puhua taas ettei hän vain katoaisi. Jos minun olisi valittava hänen ja minun välillä, enkö valitsisikin hänet?"
On julkisesti tunnettu asia, että Linda Boström Knausgård kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Lukukokemukseen tieto vaikuttaa uskottavuuden tunnulla. Voi kuvitella, miten tekijä tuntee läheisesti ne synkimmät alueet, joita romaanissa kuvataan: kun pimeys valuu hanoista ja oven raoista, ja äkkiä tulee ajatus siitä, että pitää vain kuolla. Aluksi kirjan kertojaääni hämäsi, sillä lapsikertojan käyttäminen on aina riski, jos kuvaus menee liian aikuismaiseksi ja kirjailijan oma ääni tulee selkeänä esiin. Tässä käy juuri niin, mutta asian hyväksyy, ja teoksen kerrontaa alkaa ajatella siten, että kirjaa kertoo jokin kertojaääni, joka on asettunut Ellen-tytön sisään ja kertoo hänen kokemaansa mutta omin sanoin, paljon läpi eläneen aikuisen suulla. Minulla tämän kertojaratkaisun sisäistäminen auttoi kirjan mukana elämisessä. Joka tapauksessa Boström Knausgårdin teksti hurmaa, se on kaunista ja suoraa, mutta hyödyntää silti runomaisia kuvia, kun sellainen osoittautuu sopivaksi.

Loppupuolella keskeiseksi tulee kasvu ja samalla tapahtuu pieni murtautuminen puhumattomuuden läpi kirjoittamalla. Nuoren tytön pelonsekainen suhtautuminen kasvamiseensa tuo mieleen tunnelman, joka vallitsi Sinikka Vuolan loistavan Replikan lopussa. Ellen kokee tässä jonkinlaisen äkillisen murroksen, romahduksen, joka pudottaa hänet hetkeksi kadoksiin itseltään. Sen jälkeen alkaa muutos. Sitä, mihin muutos johtaa, ei tarkemmin kuvata.
"Mitä minä tekisin? Mikä oli auki ja mikä kiinni? Oliko yksi vaihtanut huomaamatta paikkaa toisen kanssa ja olinko minä nyt avoin kaikelle? Nähtiinkö minuun suoraan sisään? Jalat tärisivät ja tunsin kuinka putosin. Aina sinne saakka missä laidat paloivat punaisina. Viimeisenä mieleeni tulivat sanat: sinä olet hukassa."
Äiti näkee Ellenin murtautumisen läpi täydellisestä kommunikoimattomuudestaan suunnattoman merkittävänä, mutta Ellen itse ei ole varma, aikooko hän jatkaa avautumistaan. Asiat kuitenkin ovat jonkinlaisessa muutoksen tilassa. Pelottava ja pelolla hallitseva velikin avaa huoneensa oven hetkeksi Ellenille, antaa tämän olla siellä hetken, sitten on taas aika lähteä. Asiat voivat muuttua. Onnellisuus ei kuitenkaan tule hetkessä, siihen ei ole automaattisia ratkaisuja, eikä varsinkaan asioiden kieltäminen auta tilannetta eteenpäin, sen hokeminen että olemme valoisa perhe. Kirja käväisee usein myös Ellenin muistoissa, peilaa asioiden tilaa niihin, pyrkii tuomaan jotain järkeä ja selkeyttä. Myös muistaminen voi antaa vihjeitä siitä, mihin ollaan menossa, tarjota laajempaa ymmärrystä, jolloin oivallus syistä voi tapahtua sivulauseessa. Yksi kirjan monista hienouksista onkin juuri se, että näin tiiviissä romaanissa selittelylle ei ole sijaa. Kaikki näytetään tietynlaisena, ja asiat on otettava vastaan juuri niin.

Muualla blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukuisa

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 44: Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Anu Kaaja - Leda

Anu Kaaja - Leda (Teos 2017)

"Viereisessä pensaikossa rapisi, ja yritin turhaan tähyillä äänen aiheuttanutta lintua. Miten piikojen tavoin piileskelevätkään nuo pelkurimaiset siivekkäät! Mekastamassa silti! Ja maassa, pudonnut oksa. Piiskaoksa! Kurittomien käskyläisten rankaisuväline! Ja miten kuolikaan tuo vanha eukko! Taas muistan sen: kaatunut yöastia. Kaikkialle roiskunut, pelkurilintu, rankaisu!"

Olin jo jonkin aikaa kaipaillut luettavaksi kirjaa, joka olisi ääneen naurattavan hauska, mutta myös terävä ja taidokkaasti kirjoitettu. Tässä se nyt tuli. Anu Kaajalta osasin jo odottaa hulvattomasti räiskyvää kerrontaa, jota hän tarjosi esikoisteoksessaan novellikokoelma Muodonmuuttoilmoituksessa (Teos 2015). Kirja riemastutti kekseliäillä tarinoillaan, jotka venyivät absurdeiksi ja olivat tyyliltään moninaisia, hätkähdyttävistä hyväntuulisen hauskoihin. Kaajan toinen teos ja ensimmäinen romaani Leda puolestaan on myytin uudelleentulkintaa ovelasti ulkoistetun kerrontaratkaisun kautta. Rokokoo-tyyli näkyy koristeellisen kansitaiteen lisäksi myös tekstissä.

Leda on oikeastaan kokonaisuudessaan kirjeromaani. Kertoja kirjoittaa kirjeitä ystävälleen ja kuvailee huvittavan hienostelevalla kielellään tapahtumia, jotka ovat heti ensimmäiseltä sivulta lähtien ajoittain makaabereja, kuten vanhan palvelijan kuolema yöastiasta lennelleiden eritteiden keskelle. Pian kertoja kuitenkin päättää aloittaa kuvaelman, oman uudelleentulkintansa Leda-myytistä, jossa Jupiter-jumala (tai kreikkalaisten versiossa Zeus) saapuu joutsenen hahmossa maan päälle ja viettelee nuoren neidon. Kertoja on tyytymätön vanhaan myyttiin, erittelee siinä havaitsemiaan "virheitä" ja siirtää omassa versiossaan myytin kirjan tapahtuma-aikaan.
"Muutoinkin olisi parempi kuvata vieteltävänä nuorta tyttöä, sillä naimisissa ollessaan useimmat naiset menettävät tiettyä viehätysvoimaa ja muuttuvat tavanomaisiksi. Lisäksi kertomuksen teho on suoraan suhteessa tytön viattomuuteen, joten tarkoin varjeltu neidonaarre olisi mielestäni vaadittava, sillä hyvellisyys ja kauneus aatelisneidossa kruunaavat hänet lähes kuningattaren tasolle ilman että varsinaista kruunua edes tarvitaan."
Romaani tekee ironisten heittojen täydentämän kerrontansa myötä nokkelaa parodiaa puheesta, jolla sukupuolia ja erilaisia sukupuolisia suhteita usein ahdetaan muotteihin ja painostetaan valtasuhteiden alaisuuteen. Esimerkiksi Ledan rooliin asetetun Adélen haluavat kuvaelman mieshahmot aina hiljentää heti alkuunsa, sillä nuoren neidon olisi sopivinta pysyä kurissa ja nuhteessa. Kertoja esiintyy kuvaelmansa ulkopuolella kirjeissä kovin konservatiivisena ja perinteisenä, mutta hänen kirjoittamiensa henkilöhahmojen välille syntyy seksuaalisesti virittyneitä suhteita ristiin rastiin eri sukupuolten edustajien välille. Uskaltaisinkin sanoa, että kirja on myös varsin vahvasti queer. Seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisun stereotypioihin puututaan yhtenään.
"Nykyisin kun ruumiimme temppelit on koristettu asianmukaisin ja kauniin vaattein, paljasjaloin tai paljasmuutoin kulkevat vain tietynlaiset naikkoset, tai huonomaineiset typerät palvelustytöt, jotka tömistelevät pitkin käytäviä yhtä karkeaan kuin ohueen kankaaseen kietoutuneena, sanovat: menen kylpemään. Ikään kuin tuollainen väite todistaisi saati oikeuttaisi mitään! Sillä useimmiten kylpyyn meneminen on pelkkää irstautta ja näyttäytymisenhalua!"
Vaikka Leda onkin hillittömän hauska, se ei kuitenkaan lopulta pilaile aiheellaan eli "neidonhäpäisyllä", vaan mukaan astuu myös synkempiä sävyjä silloin kun ne ovat paikallaan. Romaanin kerronnan tyyli on alusta loppuun hallittua, ja kuvaelman hahmojen repliikit ovat kertakaikkisen mainioita ja repäiseviä. Jälkimmäinen ei tietenkään ole ihme, sillä Kaaja on myös elokuvakäsikirjoittaja ja hän on taannoin ollut kirjoittamassa mm. kuunnelmaa Ylelle. Hauskuus nousee hienostuneisuuden kaapuun puetun räävittömyyden lisäksi monesti itse tekstistä omaperäisine ilmaisuineen, ja surkuhupaisaksi kasvaa esimerkiksi se, miten kertojan kirjoittamat kirjeet eivät ikinä tunnu saavan vastauksia ja tämä selittää (lähinnä itselleen) kaiken aina parhain päin. Kirja tempaa mukaansa ja sen olisi mieluusti lukenut yhdeltä istumalta, mutta teos ei missään nimessä ole pintapuolista viihdettä, vaan tarjoaa kosolti ajateltavaa ja rikkaasti näkökulmia. Loppuun on vielä kehuttava kansitaidettakin, joka on toteutettu hienosti ja teokselle sopivasti.

Muualla blogeissa: Reader, why did I marry him, Kirja vieköön, Kirjakko ruispellossa, Lumiomena

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 41: Kirjan kannessa on eläin

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

John Williams - Augustus

John Williams Augustus (Bazar 2017), alkuteos Augustus (1972). Suomeksi kääntänyt Ilkka Rekiaro.

"Me marssimme halki maan, syömme maan antimia ja surmaamme ne, jotka meidän surmata pitää. Se on ainoa oikea elämä miehelle. Ja asiat menevät niin kuin menevät."
Alun lainaus on John Williamsin (19221994) Augustus-romaanin alkusivuilta, Julius Ceasarin kirjeestä sisarentyttärensä pojalle Gaius Octaviukselle. He eivät kuitenkaan enää pääse tälle suunnitellulle yhteiselle sotaretkelleen, sillä Julius Caesar salamurhataan, ja alkaa Gaius Octaviuksen nousu kohti tehtävää, joka tuo hänelle myöhemmin nimityksen Augustus. Tällä nimellä ja Rooman keisarina myöhempi maailma hänet parhaiten tuntee. John Williamsin National Book Award -palkittu historiallinen romaani ajanlaskun alun tienoilta kertoo Gaius Octaviuksen tarinan, ja samalla valtavan määrän muiden tarinoita suurmiehen ympäriltä.

Romaanin ensimmäinen puolisko on kuvausta noususta valtaan. Kuvitelluissa kirjeissä, selonteoissa, raporteissa ja elämäkertakatkelmissa esiintyy joukko keisarin lähellä olleita, niin ystäviä kuin vihamiehiä. Uskottavasti kirjoitetuista ja kerrotuista tarinanpalasista koostuu sinänsä monipuolinen kuva, joka kuitenkin lähinnä raportoi historiallisia käänteitä viileällä rationalisuudella. Kerrotaan, miten tieltä raivataan niin Julius Caesarin salamurhassa mukana ollut Brutus kuin vallanhimoinen Marcus Antonius, joka tapaa kohtalonsa meritaistelun jälkeen kivikasvoisena, Egyptin kuningatar Kleopatraa kohtaan tuntemansa rakkauden sokaisemana, ja ainoa mahdollisuus heille on enää itsemurha. Valtaan nousu ja sen säilyttäminen keisarina vaatii Octaviukselta jatkuvaa kontaktien luomista, taktikointia, askeleen edellä kilpailijoita kulkemista, taistelua ja uhrien luovuttamista sekä kylmäpäistä laskelmointia, joka ulottuu henkilökohtaiseen maailmaankin, ystävyyksiin ja avioliittoihin.

Toisella puoliskolla kuva tarkentuukin tähän henkilökohtaiseen, romaani herää uudella tavalla eloon ja sen rakenteen ymmärtää laajemmin. Kertojaksi pääsee nyt mm. keisarin tytär Julia. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa saarella, johon hänet on tuomittu karkotukseen vuosikausiksi. Tämän älykkään, vapaudenkaipuisen ja sydämessään viisaan, vaikkakin myös kohtalokkaita virheitä elämässään tehneen naisen päiväkirjamaiset osuudet ovat teoksen vahvinta antia ja kiinnostavinta luettavaa. Kuten upeassa Stonerissa, myös tässä herkin ihmissuhdekuvaus on lopulta isän ja tyttären suhde. Tyttären, joka jäi keisarille ainoaksi. Julia tiedostaa etuoikeutetun osansa, sen, että on saanut opiskella asioita tuon ajan naiseksi ennennäkemättömän laaja-alaisesti vain asemansa ansiosta. Julian avioliitot ovat tietysti kaikki kolme olleet järjestettyjä, ja ruumiillisen elämänsä nautinnot hän on löytänyt avioelämänsä ulkopuolelta. Rakastaja, josta tuli hänen elämänsä suuri rakkaus, koitui lopulta myös hänen kohtalokseen, ja Julia päätyi 38-vuotiaana saarelle askeettisiin oloihin mukanaan äitinsä, jota hän ei juuri tunne ja josta ei suuremmin pidä. Kylpeminen ylellisissä kylpylöissä muuttuu pulahduksiin suolaisen meren tyrskyihin rantakallioiden katveessa samalla, kun häntä vartioidaan ettei hän hukuttautuisi.
"Leipää syödessäni ajattelen niitä satojatuhansia köyhiä ja orjia, jotka ovat eläneet ennen minua - oppivatko he nauttimaan vaatimattomasta ruoastaan kuin minä? Vai pilasiko ilon haaveilu jostakin paremmasta? Kenties maku on löydettävissä vain siten kuin minä sen löysin, siirtymällä ylellisistä ja erikoisista särpimistä äärimmäisen pelkistettyihin. Eilisiltana istuessani tässä pöydässä, jonka ääressä nyt kirjoitan, yritin palauttaa mieleen noiden ruokien maut, mutta en pystynyt."
Rakkaan tyttären tuottama kipeä pettymys ei ole ainoa keisarin yksityisessä elämässään kokema monet ystäväksi oletetut paljastuvat pettureiksi. Elämän viimeisinä vuosina tragedioita keisarille ovat myös luotettujen ihmisten kuolemat toinen toisensa jälkeen. Hän itse on ollut sairaalloinen ja luullut useasti kuolevansa jo nuorena, mutta elää lopulta 76-vuotiaaksi. Ääneen Octavius pääsee vasta romaanin lopussa, kolmannessa osassa, summaten asioita elämässään tietäessään viimein kuolevansa pian. Ratkaisu toimii, ja John Williams osoittaa jälleen tässä kirjassa taitonsa juuri romaanin rakentajana, draaman kaarien tuntijana. Hän tuo päähenkilönsä lähelle vaivihkaa ja mieleenpainuvan vahvasti.

On yllättävää, miten kirjan sulkiessaan miettii monia yhteyksiä juuri Stoneriin, vaikka aloittaessa oli sellainen olo, että nyt on lukemassa täysin erilaisen kirjan kuin se. Näiden Williamsin romaanien suurempana filosofiana näkyy osoitus siitä, miten pyrkimyksiltään vaatimattoman miehen elämä voi monessa kohtaa lopulta sisimmältään ristetä jumalaiseen asemaan kohotetun, tunnetun maailman suurimman hallitsijan kanssa. Octavius eli elämänsä ensisijaisesti velvollisuuksiensa kautta, aivan kuten William Stoner. Keisarilla oli häikäilemättömiä ja luonteeltaan ikäviä vaimoja, joskaan ketään heistä ei kuvata sellaisella kauheudella kuin Edith Stoneria (Daniel Mendelsohnin johdannossa, joka kannattaa lukea vasta Augustuksen lukemisen jälkeen, esitetään mielipide siitä miten Stonerin ainoa heikkous on Edithin häijyyden meneminen tarpeettoman överiksi). Elämänsä lopussa Octavius miettii, mikä on ollut hänen merkityksensä maailmalle. Vaikka tietää ettei ole ollut lähellekään täydellinen, keisari toteaa valtansa olleen maailmalle paras mahdollinen tunnetuista vaihtoehdoista. Se riittää hänelle. Inhimilliset pyrkimykset saivat lopulta väistyä velvollisuuden tieltä, kuten kaikkein suurimmassa asemassa olevilla useimmiten käy. Hämmästyttävää ajankohtaisuuttakin kirjassa on: keisari kertoo idässä olevan maan muurista, josta on kuullut puheita vaikka niitä epäileekin, ja hän miettii muuria ratkaisuna omia pohjoisia vihollisiaan kohtaan.
"Silti tiedän, ettei muurista olisi apua. Ajan hammas murentaa ennen pitkää kovimmankin kiven, eikä mikään muuri pysty suojaamaan ihmissydäntä sen omilta heikkouksilta."
On hienoa, että kaikki kolme tärkeää romaania tältä vahvimpiin amerikkalaisiin kertojiin kuuluvalta kirjailijalta on nyt suomennettu. Kääntäjä Ilkka Rekiaro ansaitsee pelkkää kiitosta teosten suomenkielisistä versioista. Kehuja on annettava kustantajalle myös hienosta, yhtenevästä kansitaiteesta. Augustus on erityisen pohdituttava ja varmasti aikaa kestävä historiallinen romaani. Sen kerrontatapa vaatii aluksi moniäänisyydessään keskittymistä, ja kuvaus elää kunnolla vasta toisella puoliskolla siihen tapaan, mitä John Williamsin romaaneilta oli Stonerin ja Butcher's Crossingin myötä oppinut odottamaan. Augustuksenkin lukeminen ehdottomasti palkitsee, ja jälkikäteen huomaa pohtivansa laajasti elämää ja sen moninaisia merkityksiä. Ne ovat John Williamsin kaunokirjallisen tuotannon ytimessä.

Muissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Mitä luimme kerran, Kirjakirppu

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (esim. kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt ja käännöskirja)

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Saila Susiluoto - Ariadne

Saila Susiluoto Ariadne (Otava 2015)

"Kaupunki on labyrintti jossa eksyn taas
kun tuuli vierittää kukkia huoneeseen, lilanvärisiä kotiloita
niiden vana johtaa kadulle, sen
sokkelo on suonia, pamppailevaa sydäntä, pettäviä portaita
merensylkeä joka tulvii aallonmurtajilta ja kivisiltä laitureilta
köynnöksiä ohuiden katujen uumilla.
–"
Saila Susiluoto on palkittu ja ansioitunut kotimainen runoilija, jonka tuotanto oli kuitenkin jäänyt minulle vieraaksi ennen, kun nappasin Ariadne-runokokoelman mukaan kirjastosta taannoisessa "nyt on pakko lainata paljon runoja"-vimmassani. Uusi kotimainen runous kiinnostaa kovasti, ja Saila Susiluoto on kunnostautunut erityisesti taiteidenvälisen vuoropuhelun tuomisessa runouden kentälle: Ariadnen maailmaan liittyy myös vuorovaikutteinen, iPadille tehty runosovellus Antikythera. Perehdyin tällä kertaa vain paperiseen versioon, sillä kirjamuotoinen runous on itselleni edelleen sydäntä lähinnä.

Ariadne jakautuu osioihin "Saari", "Matka", "Saari" ja "Aurinko". Kokoelman nimi viittaa kreikkalaisen mytologian hahmoon, Kreetan prinsessaan ja Minotaurus-hirviön sisarpuoleen, joka rakastui hirviötä surmaamaan tulleeseen Theseukseen auttaen tämän ulos labyrintista. Theseus lunasti lupauksensa mennä Ariadnen kanssa naimisiin, mutta tuli katumapäälle ja dumppasi naisen saarelle, jonne tämä jäi harhailemaan (myytistä tosin on positiivisempikin versio).

Myös Susiluodon Ariadnessa toistuvat saari ja sitä vasten pärskyvät meren aallot, labyrintti ja sen sisässä harhailu. Kirjan kannessa esiintyy säe "labyrintin joka polun aloittaa peili, siksi eksyt", ja säe toistuu useamman kerran myös teoksen sivuilla toimien jonkinlaisena motiivina. Pari kertaa tekstimuotoisen runon tilalla on kirjassa piirretty labyrintti. Rakkaudesta ja ihmisyydestä kertovat kauniit runot yhdistyvät usein myös myyttiseen ainekseen luoden vahvoja kuvia.
"Avata jokainen häpeän solmu
rakastetun katseen alla
ei siitä kerää tule vaan rispaantuneita langanpätkiä
ajattelin valoa, ääntä kun repii laastarin
vaahtoa joka rantaan ajautuu
kaikkea sitä minkä olen jättänyt ja mikä on jättänyt minut"
Kokoelmaa lukiessa huomaa pian, että olennaista ei ole yrittää ymmärtää ja tulkita vimmatusti, vaan nauttia hienosta kielestä, sanavalintojen ja -yhdistelmien kauneudesta. Sellaiseen kieleen uppoutumiseen ja siinä itsessään elämiseen tämä runoteos sopii erittäin hyvin. Säkeet heittävät lukijan usein ajatuksesta toiseen silloin, kun on saamassa jostakin kiinni. Ehkä se on juuri kokoelman eksyttävä labyrintti, karkaava langanpää tai hämäävä peili labyrintin polun alussa? Ajoittain ilmaisut tiivistävät ajatuksia myös aforistiseen tyyliin, kuten "Mutta nälkä tekee julmaksi, ei luonto". Kokoelma on monipuolinen, tekijän kokemus ja taito näkyvät asioiden yhdistelyssä, rakentelussa ja muodossa. Susiluoto on käyttänyt Kiiltomadossa ilmestyneen kritiikin mukaan aiemmissa runokokoelmissaan proosallisempaa otetta, joten pitää joskus perehtyä niihinkin.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 35: Kirjan nimessä on erisnimi

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Timo K. Mukka - Koiran kuolema

Timo K. Mukka - Koiran kuolema (Gummerus 1967)

"Kun pikku-Tuomas, seitsemänvuotias vakavanaamainen poika toi aamulla soppakupin Turrelle, nousi koira kangistuneille takajaloilleen ja lipoi hieman kielellään perunoita ja kastiketta, mutta se söi syönnöksensä vain kohteliaisuuden vuoksi. Heti kun pikku-Tuomas oli mennyt, laahautui koira kuoppaansa pahnan keskelle, käpertyi siihen, makasi liikkumattomana, puolitorkuksissa ja antoi auringon paahtaa sairauden huolimattomaksi jättämää turkkia. Turren silmät olivat sairauden sumentamat: sairaus loisti punaisena kiiltona valkuaisista ja rääme valui kuonolle."
Timo K. Mukka on ollut jo vuosia yksi suosikeistani kotimaisessa kirjallisuudessa. Vaikutuin suuresti Maa on syntinen laulu -romaanista luettuani sen lukioikäisenä, kirja oli minulle silloin jotakin aivan uutta ja hurjaa. Myöhemmin nappasin kirjastotyössä jo ollessani poistojen joukosta hyllyyni Kyyhkyn ja unikon, joka myös vaikutti karussa, surullisessa kauneudessaan. Tämän vuoden alettua tuli taas olo, että voisin pitkästä aikaa lukea Mukkaa, ja kun novellihaastekin oli, sopi Koiran kuolema hyvin siihenkin. Kokoelman päättävä niminovelli oli ennestään tuttu, sekin luettiin muistaakseni lukioaikana äidinkielen tunneilla. Odotin kokoelman olevan yleisesti sen tyylistä, kieleltään ja kerronnaltaan samanlaista Mukkaa, mihin olin kovasti kiintynyt. Siinä jouduin kuitenkin kokemaan suuren pudotuksen, joka samalla pudotti myös Mukkaa kirjoissani lähemmäs tavallisia kuolevaisia.

Niminovelli Koiran kuolema oli myös tällä lukukerralla hieno, naturalistinen kuvaus kuoleman kohtaamisesta lapsen silmin. Se oli mielestäni kokoelman ehdottomasti parasta antia, sitä ennen tuskastuin useampaan kertaan. Teoksesta jäi välityön maku, vaikka sitä on kehuttu ihmisten, tavallisen työläiskansan kuvauksestaan. Mielestäni kansankuvausta on tehty monissa kotimaisissa kirjoissa huomattavasti paremmin kuin tässä, ja jotkut kohdat näyttäytyivät jopa kömpelöinä. Tuntui siltä, että kokoelma on haluttu tehdä valmiiksi nopeasti, suuremmin sitä toimittamatta. Teos on aikanaan syntynyt apurahan myöntämisen jälkeisessä kirjoitusrupeamassa yhdessä runokokoelman Punaista ja romaanin Laulu Sipirjan lapsista kera. Kokoelmassa on Koiran kuoleman lisäksi toki pari kiinnostavaa, kirjallisesti taitavaa tekstiä, kuten Luonnos vanhan miehen muotokuvaksi, jossa ihmiskuvaus kieltämättä todella on taiten tehtyä. Pidin myös novellista Kertomus Jos Anderssonista, joka on hieman metafiktiiviseltäkin vaikuttava kuvaus kertomuksen kirjoittamisesta samalla, kun huoneessa lojuu kertojan veli, jonka yleistä kelvottomuutta säännöllisesti toistellaan.
   "Kuulepa, hän sanoi veljelleen. Tilanne on tällainen. Vanha pariskunta on asunut muusta maailmasta eristäytyneenä muutaman viikon ajan. Vaimo, jonka vanha isä asuu kylässä, haluaisi lähteä käymään isänsä luona, mutta mies ei halua kuullakaan siitä.
   Veli nauroi ja sanoi ettei hän osaa ratkaista tuollaisia ongelmia. Tekijöitä on niin monta!
   Jaa. Hän tuijotti veljeään kasvoihin tavoittamatta tämän katsetta."
Saattaa olla, että nuivaan kokemukseeni tämän teoksen kanssa vaikutti se, miten erilaisesta tyylistä olen Mukan kirjoissa oppinut pitämään ja minkälaiset odotukset minulla sen suhteen oli. Ajoittain vaivannut jonkinlainen viimeistelemättömyys ja tahattomasti rosoisen tuntuinen kieli ovat kuitenkin asioita, joihin olisin kiinnittänyt huomiota joka tapauksessa, olisin tiennyt teoksen tyylin ennalta tai en.

Novellihaasteeseen kertyi 10 novellia lisää, niitä on nyt koossa 84.