tiistai 17. huhtikuuta 2018

George Saunders - Lincoln bardossa

George Saunders  Lincoln bardossa (Siltala 2018), alkuteos Lincoln in the Bardo (Random House 2017). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Tajusimme kuitenkin pian, ettei meillä ollut toivoa, ja (ohitetaan erinäisiä yksityiskohtia, alkuja ja loppuja ja uusia alkuja, vakaita päätöksiä ja niiden päätösten pettämisiä, aah, vaunutallin nurkassa ja niiden edelleen) eräänä iltapäivänä pari päivää erityisen vilpittömän keskustelun jälkeen, kun Gilbert oli ilmaissut aikeensa tästedes "elää kunnollisesti", minä vein huoneeseeni lihaveitsen ja kirjoitettuani kirjelapun vanhemmilleni (sen ydinsanoma oli anteeksi) ja toisen kirjeen Gilbertille (Olen rakastunut ja siksi lähden tyytyväisenä), viilsin ranteeni melkoisen raa'asti posliinisen pesualtaan päällä."
Amerikkalaiskirjailija George Saunders oli tullut tunnetuksi novelleistaan, joita on kaksi kokoelmallista suomennettukin, kunnes hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa Lincoln in the Bardo. Romaanillehan yleisesti ottaen aukeavat kirjallisella kentällä paljon laajemmat mahdollisuudet lyhytproosaan verrattuna, ja niinpä Saunders sai uransa suurimman tunnustuksen romaaninsa kohottua englanninkielisen maailman merkittävimpiin kuuluvan kirjallisuuspalkinnon Man Booker Prizen saajaksi. Siitä huolimatta, että kyseessä on kirja, jonka kokeellisuudesta puhutaan suunnilleen joka kerta, kun teos nousee mediassa puheeksi. Suomalaislukijan näkökulmasta hauska yhteensattuma on, että samaan aikaan kun Laura Lindstedtin Oneiron ilmestyi englanniksi (odotan muuten jännityksellä, mikä kirjan vastaanotto englanninkielisten lukijoiden parissa on), julkaistiin tämä suomenkielinen käännös maailmalla palkitusta teoksesta, jossa ollaan kuolemanjälkeisessä mystisessä välitilassa, ja äänen kirjassa saavat monet eri hahmot... Lincoln bardossa todella on otteeltaan kokeileva, sillä kyseessä on kollaasiromaani, joka koostuu kirjailijan luoman spekulatiivisfiktiivisen todellisuuden lisäksi erinäisistä historia- ja elämäkertateoksista napatuista otteista, jotka kaikki on eritelty asianmukaisin viittein. Saundersin mielikuvituksesta syntyneessä tarinalinjassakin kertojaääniä on monta, ja nämä osuudet koostuvat käytännössä täysin vuoropuhelusta. Kuin Oneiron olisi törmännyt Seitsemään veljekseen ja Yhdysvaltojen historian tietyn aikakauden kuvaukseen. Melkoista. Mutta miten hyvin Saunders on tässä kaikessa onnistunut? Ja miten selviää teoksen suomentaja, jolla on ollut käännettävänään melkoinen äänien kirjo?

"Ennen pitkää meitä oli valkean kivikodin ympärillä kuin meren mutaa.
pastori everly thomas

Ja me tungeksimme lähemmäs, painostimme poikaa kysymyksillä: Miltä tuntui, kun pidettiin sillä lailla sylissä? Oliko vieras tosiaan luvannut tulla toistekin? Oliko hän tarjonnut toivoa pojan tilanteen muuttamiseksi? Jos oli, voisiko se toivo ulottua meihinkin?
roger bevins iii

Mitä me hausimme? Me halusimme, että poju näkisi meidät, luulisin. Halusimme hänen siunauksensa. Me halusimme tietää, mitä tämä ilmeisesti lumottu olento arveli syyksi meidän kunkin täälläoloon.
hans vollman"

Kirjan idea on siis lähtenyt tiedosta, että presidentti Abraham Lincoln palasi 11-vuotiaan poikansa Willien kuoltua monta kertaa hautausmaan kryptaan pitääkseen vielä poikaansa sylissään. Oli vuosi 1862, taustalla riehui Yhdysvaltain sisällissota. Kirja alkaa, kun poika ilmestyy keskelle Hans Vollman -nimisen miehen tarinointia siitä, miten tämän oli viimein tarkoitus kokea "aviovuoteen täydet nautinnot", jotka hän hienotunteisuudesta nuorta vaimoaan kohtaan oli toistaiseksi jättänyt toteuttamatta, mutta suunniteltuna päivänä kattoparru putosi hänen päähänsä, ja hän joutui "sairaskirstuun". Pian kirjassa esittäytyvät myös kaksi muuta hahmoa, ranteensa rakkaustuskissaan viiltänyt Roger Bevins III ja alkuun salaperäisemmäksi jäävä pastori Everly Thomas. He ovat erikoisen näköisiä hahmoja: Bevinsillä esimerkiksi on monta kättä ja silmää, Vollmanilla puolestaan huomattavan suuri penis, jonka symbolisesta merkityksestä en päässyt täysin selville koko kirjan aikana  ehkä se kuvasi kesken jäänyttä prosessia päästä käsiksi aviollisiin iloihin... Käy selväksi, että kukin näistä omanlaisistaan toheloista elää vahvassa itsepetoksessa, kuten melkein kaikki muutkin kirjassa kohdattavista hahmoista. He ovat välitilassa, josta pääsee pois vain jonkinlaisen välähdyksen, "ainevalonlehahdusilmiön" myötä. Mutta heille, jotka ovat tähän outoon maailmaan jääneet, on omat syynsä jäädä. He eivät halua myöntää tilannettaan, tai sitten jatkaminen ei muista syistä huvita. Myös rankkaan kuumetautiin menehtynyt Willie Lincoln ihmettelee tilannettaan, varsinkin kun näkyville ilmestyy myös hänen isänsä. Mutta miksi hän pystyy kulkemaan isästä läpi, eikä tämä huomaa häntä ollenkaan?

Kirjan eri äänten moninaisuutta korostaa se, että erityisesti myöhemmissä vaiheissa mukaan tulevat sivuhahmot tuovat mukanaan hyvin erilaiseen tapaan käytettyä kieltä ja puhuvat eri murteita. Pää-äänenkäyttäjinä dialogeissa toimivien Vollmanin, Bevinsin ja Thomasin puheenparret on kirjoitettu yleiskielellä, varsin hienostuneellakin sellaisella, mikä kuvannee heidän yläluokkaista asemaansa. Hahmojen ympärillä vaikuttava ns. rahvas (nykymaailman termein puhuttaisiin kai white trashista) sen sijaan on kuvattu karkeakieliseksi ja ainakin suomennoksessa murretta puhuvaksi. Mustien orjien puheenvuorot taas ovat yleiskielellä. Alkuteosta näkemättäkin voi kuvitella, että suomentajalla on ollut tämän keitoksen kanssa melkoinen urakka, mutta onneksi kääntäjänä on ollut juuri Kaijamari Sivill, joka on ansiokkaasti ja luovasti suomentanut mm. Cormac McCarthyn teoksia. Lincoln bardossa on syntynyt erittäin taitavan käännöstyön tuloksena, eikä siitä voi näin suomenkielisenä lukijana jakaa kuin kiitosta.

"Syytöksen ja Syyllisyydentunnon raivottaret riivaavat taloja, joista kuolema korjaa Willie Lincolnin kaltaisia lapsia, ja tässä tapauksessa syytöksiä oli ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.
Epstein: ibid.

Arvostelijat soimasivat Lincolneja sydämettömyydestä, kun he suunnittelivat kutsuja Willien sairauden aikana.
Brighney: ibid.

Jälkeenpäin ajatellen sen voitokkaan illan muisto on varmasti ahdistuksen tahraama.
Leech: ibid."

Toinen merkittävä elementti romaanissa on tietotekstistä saksittujen kollaasien rakentelu ja niiden toimiminen tarinan kuljetuksessa. Se sujuu mallikkaasti, tyylirikkoja ei pahemmin tule vastaan. Lukemisen puolivälissä oli pakko alkaa googlata Saundersin käyttämien katkelmien kirjoittajiksi merkittyjä tekijöitä ja teoksia, ja kyllä, osa niistä on todella olemassa. Saundersin haastattelusta kuitenkin selvisi, että osa on fiktiivisiä, kuten pääteltävissäkin on (viitteiden mukaan esim. julkaisemattomia käsikirjoituksia). Myös todellisten historiateosten kerronta yltyy ajoittain narratiiviseksi tavalla, joka osoittaa, että ns. luova tietokirjallisuus ja asiaproosa eivät ole mikään viime vuosien ilmiö, vaikka niistä nyt onkin enemmän kohkattu. Välillä huvittaa se, miten samaa asiaa kuvaavat katkelmat eri lähteistä onnistuvat olemaan toistensa kanssa enemmän tai vähemmän ristiriidassa, tai niiden sävy kääntyy hiljalleen toiseksi, kuten esimerkiksi kuvauksessa Abraham Lincolnin ulkonäöstä. Kirjan erikoisten kerrontatapojen kirjo ei mene liialliseksi kakofoniaksi, vaan se on risteävien äänten matto, joka on kudottu huolella ja tyylikkäästi. Kuolemanjälkeisen välitilan maailma tarjoaa kirjailijan mielikuvitukselle paljon mahdollisuuksia, ja Lincoln bardossa välittää lukijalle monenlaisia tasoja. Willien vanhempien suunnattoman surun ja toiselle puolelle siirtyneiden hahmojen toilailujen välillä tasapainottelun lisäksi mukana on jopa teologis-filosofisia pohdintoja, kun selviää, miksi pastori on jäänyt roikkumaan bardoon (joka muuten on buddhalaisesta ajattelusta tullut käsite). Myös Yhdysvaltain sisällissodan myötä tapahtunutta merkittävää yhteiskunnallista käännettä ennakoidaan.

Kaikesta pelotellusta kokeellisuudesta huolimatta miellän, että Lincoln bardossa on romaani, jonka omintakeiseen kerrontaan pääsee sujuvasti mukaan sitä jonkin aikaa seurattuaan. Tuskin Booker -palkintoa olisikaan jaettu kirjalle, joka olisi lukijoille kertakaikkisen hankala. George Saundersin kertoman mukaan kuva Lincolnista kryptassa vierailemassa poikansa ruumiin luona kulki hänen mukanaan parikymmentä vuotta ennen kuin hän sai kirjoitettua siitä kirjan. Saunders itse kertoi prosessistaan: "and then finally, in 2012, noticing that I wasn't getting any younger, not wanting to be the guy whose own gravestone would read "Afraid to Embark on Scary Artistic Project He Desperately Longed to Attempt", decided to take a run at it, in exploratory fashion, no commitments." Tämä oli minulle yksi alkuvuoden odotetuimmista suomennoksista, ja vaikutuin kovasti, teos on todella kokemus. Lukukokemuksen kuvaaminen tyhjentävästi ei ole vieläkään helppoa, mutta suosittelen tarttumaan tähän rohkeasti. Lincoln bardossa on syvästi inhimillinen kertomus.

Teoksesta mediassa: Kymen Sanomien arvio, Colson Whitehead kirjasta New York Timesissa, Booker-palkinnon sivut

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Sanna Nyqvist & Outi Oja - Kirjalliset väärennökset

Sanna Nyqvist & Outi Oja  Kirjalliset väärennökset : huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (Gaudeamus 2018)

"Joskus väärennöksen paljastuminen muuttaa kirjan luokitusta. Näin kävi, kun belgialainen Misha Defonseca (oik. Monique de Wael) kirjoitti omaelämäkerralliseksi väittämänsä kirjan Susilapsi (1997). Kirjassa hän kuvasi lapsuuttaan ja selviytymistään holokaustista susilauman kasvattamana. Kun kirja paljastusten jälkeen todettiin varmuudella sepitteeksi ja väärennökseksi, romaani siirrettiin monissa suomalaisissa kirjastoissa elämäkertojen kirjastoluokasta kaunokirjallisuuteen. Kirjastojen kaunokirjallisuusluokassa ei ole kategoriaa väärennöksille, joten teokset siirtyvät paljastuessaan fiktiohyllyyn."
Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan vastikään ilmestynyt Kirjalliset väärennökset on kiehtova teos kaunokirjallisten huijausten, plagiaattien ja luovan lainaamisen maailmasta. Teoksessa pureudutaan tiettyjen tapausesimerkkien kautta siihen, miten kaunokirjallisuutta on historian kuluessa väärennetty, miten väärennöksiä on tutkittu ja millainen on väärennöskohujen anatomia lukijoiden ja median keskusteluissa. Teoksen ensimmäinen osa johdattelee väärennösten pariin pohtimalla mm. kirjallista tekijyyttä, lukijoiden näkökulmaa ja tekijänoikeuslakeja. Toisessa osassa tutkitaan muutamien esimerkkien kautta väärennöksiä eurooppalaisessa kirjallisuudessa ja kolmannessa osassa tiettyjä kotimaisen kirjallisuuden väärennöksiä (tai sellaiseksi väitettyjä). Kysymykset plagioinnista ja lainaamisesta ovat viime aikoina puhuttaneet paljon myös kirjabloggaajien yhteisöä. Nettiaikana luvattomasta lainaamisesta jää hyvin helposti kiinni, mutta rajatapaukset siinä, mikä on vielä hyväksyttävää vaikutteiden saamista ja mikä taas moraalin tuolle puolen menevää kopiointia, jakavat edelleen mielipiteitä.

Jännittävimpiä osioita teoksessa olivat minusta väärennöstapausten kuvaukset ja niiden yhteydessä ilmenevä draaman kaari, joka toistui, kuten kirjassa eriteltiin, useimmiten hyvin samanlaisena. Väärennöksen tekijä yleensä ensin kiistää, sitten vaivihkaa myöntää, ja väärennöksen paljastaja (usein tutkija, toimittaja) saa sekä tukea että lokaa niskaansa. Jotkut tuomitsevat väärennyksestä syytetyn ankarasti, toiset taas tukevat häntä viimeiseen asti, jopa silloin kun kaikki todisteet puhuvat väärentämisen puolesta. Väärennössyytteistä (esim. plagiaatista) selviytyminen tuntuu riippuvan erityisesti siitä, kuinka taitava kyseinen kirjailija on kiistellyn teoksensa toteutuksessa ollut ja miten korkeakirjallisina hänen pyrkimyksensä nähdään. Mielenkiintoinen oli myös toteamus, että viihdekirjallisuuden puolella autenttisuuden merkitys nähdään suurempana kuin taideproosassa, mikä ehkä kertoo siitä, miten erilaiset kokeilut mm. kollaasimuotoisten teosten kanssa ovat yleisesti tutumpia taideproosan lukijoille ja tekijöille. "Kirjakohun anatomia" on kiinnostanut minua ennenkin, sillä olen kirjoittanut työsivustolle pari vuotta sitten artikkelin kirjakohuista. Jutussa on  plagiointisyytteiden lisäksi mukana kirjasotia, siveettömyyden kauhistelua ja muuta kohahduttavaa. Väärennöksillä voi olla yllättäviä vaikutuksia. Skotlantilaiseksi kansanrunoudeksi väitetty, sittemmin tekijänsä omaksi runoiluksi pitkälti paljastunut Ossianin laulut sai aikaan innostuksen kansanrunouden keräämistä kohtaan ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Oscar Wilden tuotannon leviäminen eteenpäin myös väärennöksinä tekijän kuoleman jälkeen palautti hänen mainettaan, ja lopulta Wilde on nostettu klassikon asemaan. Joillekin väärentäjille kohu on kuitenkin merkinnyt uran loppua, ja väärennöksiksi paljastuneet teokset ovat usein painuneet unholaan kelvottomiksi tuotoksiksi määriteltyinä. Kirjan lopussa muistutetaan, että myös väärennöksiä pitäisi lukea edelleen kirjallisuutena  niistä voi tutkimalla saada esiin monenlaisia yllättäviä tasoja.
"Omaelämäkerrallisen tai muun asiatekstiin vertautuvan materiaalin liittäminen osaksi kaunokirjallista tekstiä mielletään sallitummaksi kuin vastaavanlaajuisen katkelman kopioiminen toisesta kaunokirjallisesta teoksesta. Ajatuksena on, että faktapohjaisessa tekstissä tärkeää on fakta, ei niinkään se muoto ja tyyli, jolla faktat on esitetty. Lisäksi verkkomateriaalin, kuten blogitekstien, käyttöä oman kirjoittamisen pohjana pidetään ongelmattomampana kuin painetun materiaalin hyödyntämistä. Nykyrunoudessa on esimerkiksi useita lajityyppejä, jotka pohjaavat valmiin materiaalin käyttöön."
Nyqvist ja Oja ovat kirjoittaneet teoksensa helposti lähestyttäväksi myös ei-akateemisille lukijoille. Riittää, että on lukenut kaunokirjallisuutta, jonkin verran myös kirjallisuuteen liittyviä asiatekstejä, ja tunnistaa alan peruskäsitteet. Teos on miellyttävää luettavaa, vetävää tekstiä, ja sen rakenne ja rajaukset ovat onnistuneita, taustoituksetkin jaksoi pääosin lukea kiinnostuneena. Itselleni kiinnostavimpia osuuksia kirjassa edustivat sen ykkösosa yleisesti ja Fabian Kastnerin Oneirineen, Oscar Wilden teoksiin sekä Anja Kaurasen Pelon maantieteeseen liittyvät osiot. Vaikka Ossianin lauluihin liittyvä huijaus on varmasti kirjallisuushistoriallisesti merkittävä ja siinä on paljon kiinnostavia piirteitä, aloin jossakin vaiheessa uupua sen käsittelyyn. Mutta tämän kirjan eri osioissa kiinnostavuus riippuu paljolti lukijasta, ja kansanrunoudesta kiinnostuneemmalle tuo tapaus voi hyvin olla kirjan mielenkiintoisin (ja oli minustakin toki kiehtovaa kun käytiin läpi, miten Kalevalan tapauksessa kansanrunojen autenttisuus toteutuu). Pelon maantiedettä käsitelleestä luvusta innostuin siinä määrin, että päätin hankkia teoksen luettavaksi, mihin minulla ei ennen tätä ollut herännyt vastaavaa kiinnostusta. Kirjailija sai tapauksesta analyysissa "puhtaat paperit", koska oli käyttänyt kollaasitekniikkaansa johdonmukaisesti, kirjallisesti taiten ja luonut teoksestaan omaäänisen kokonaisuuden.

Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan Kirjalliset väärennökset toimii kaunokirjallisuuden ystävälle parhaimmillaan tietokirjadekkarina, niin mukaansatempaavasti siinä väärennöksiä käsitellään. Tätä voi suositella kaikille lukijoille, jotka ovat joskus pohtineet tekijyyden merkitystä, lainaamisen ja plagioinnin rajoja, ja joita kirjalliset kohut muutenkin kiehtovat. Tekijöiden tietämys on vankka, ja pitkästä viitteiden ja lähdeteosten listasta voi jatkaa omaa perehtymistään aiheeseen.

Muualla blogeissa ja mediassa: Kirjavinkit, Sisuradio, Jorma Melleri, Länsi-Savo, Kirjailijan päiväkirja

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Saara Turunen - Sivuhenkilö

Saara Turunen  Sivuhenkilö (Tammi 2018)

"Uskon, että vanhat talot kantavat menneiden sukupolvien painoa sisuksissaan, vähän samalla tavalla kuin taideteokset kantavat sellaisia tunnelmia, joita taiteilija on niitä tehdessään tuntenut. Mielipuuhaani on kävellä ja katsella taloja, joiden seiniin on laitettu muistokyltti kertomaan siitä kuka talossa on elänyt. Tuolla asui Georg Henrik Von Wright, tuolla Lenin ja tuolla L. Onerva. Onervan osoitteen olen lukenut kirjasta. Muistokylttiä hänellä ei ole, ilmeisesti naiset eivät tarvitse sellaista."
Saara Turusen romaani Sivuhenkilö oli yksi tämän kevään eniten odottamiani kirjoja. Pidin hänen Rakkaudenhirviö-esikoisromaanistaan valtavasti, luin sen ilmestymisvuonna jo ennen HS:n palkintovoittoa (kirjallisuushipsteripisteet kotiin, heh) nauttien kirjoitustavasta, joka oli jotakin hersyvän tragikoomista, rehellisen suoraa ja taitavasti kirjoitettua, eikä sellaista yhdistelmää tule vastaan usein. Sivuhenkilöä lukiessani toivoin, että olisin kolme vuotta sitten kehunut Turusen esikoisteosta somessa jotenkin vuolaammin, niin että tieto siitä olisi kantautunut myös kirjailijalle, tai että olisin pitänyt jo silloin blogia. Lukukokemuksestani ei juuri ole jäänyt verkkojalanjälkiä, ellen ole yksittäisiä twiittejä asiasta lähettänyt. Sivuhenkilö on siis teos esikoiskirjailijan vuodesta, taiteilijuudesta ja erityisesti naisen asemasta taidemaailmassa. Pätkiä teoksesta on jo voinut lukea esim. Helsingin Sanomista, kun Turunen muisteli vuottaan esikoiskirjapalkinnon saajana. 236-sivuiseen romaaniin mahtuu tietysti myös paljon muuta.
"Seison naulakon vieressä ja olen jollakin tapaa tyrmistynyt. En haluaisi lähteä kotiin, haluaisin, että olisi vielä jotain muutakin. Miksei nyt tapahdu mitään? Miksi on niin äänetöntä? Olin kai toivonut, että elämäni huippuhetki kulminoituisi hauskanpitoon, että ilta olisi kuin jonkinlaiset häät, joita en koskaan päässyt viettämään. Tai jos ei häitä niin ainakin jotain sellaista, niin kuin parikymppisenä, että sekoillaan aamunkoittoon eikä mitään syitä tarvita. Mutta sellainen on jo mennyttä. Aika on ajanut ohitseni."
Ilahduin heti alkulehdillä siitä, että Turusen kirjoitustyyli on pysynyt tunnistettavana; kirjailijan ääni on samankaltainen kuin Rakkaudenhirviössä, joten Sivuhenkilön voi ajatella jonkinlaisena itsenäisenä jatko-osana, mutta se seisoo täysin omilla jaloillaan ja on varsinkin temaattisesti ottanut uudenlaisia lähestymistapoja. Turusen teksti nauratti tässäkin teoksessa usein, pitkään aikaan en ole hekotellut kirjaa lukiessani yhtä paljon. Hauskuus ei kuitenkaan tarkoita pintatasolla pysyttelevää kepeyttä, vaan välillä sukelletaan niin sanotusti syvään päähän, jopa niin syvälle että valo katoaa. Kielessä on jatkuvasti salavihkaista ironiaa ja tekstissä tehdään rohkeita kärjistyksiä, joita lukiessa ei kuitenkaan ajattele, että "kylläpä nyt meni liian pitkälle, ei se noin sentään ole". Tässä kaikessa, tyylin hallinnassa ja kuvauksen tarkkanäköisissä havainnoissa, on jotakin todella taidokasta. Tavallaan tuntuu hankalalta selittää, mikä Turusen tekstissä niin kovasti minuun vetoaa, mutta tavallaan se on selkeää, olenhan nytkin saanut siitä kirjoitettua jo kappaleen.
"Seuraavana päivänä kustantamoni markkinointihenkilö soittaa. Hän kertoo haluavansa kirjalleni lisänäkyvyyttä, ja hän kysyy, mahtaisiko kuuluisa ystäväni suostua yhteishaastatteluun. Haluaisin sanoa markkinointihenkilölle, että mitä jos unohdetaan koko idea, sillä kaikessa tässä tuntuu olevan jotakin alhaista, jotakin inhottavaa, jotakin, josta olisi parempi pysyä erossa. Mutta en osaa pysäyttää junaa, jota markkinointihenkilö sysii liikkeelle. Parin päivän päästä kuuluisa ystäväni soittaa minulle. Hänelle oli soitettu naistenlehdestä ja kysytty, olemmeko me todella ystäviä vai onko kyseessä vain joku reppana, joka yrittää epätoivoisesti päästä otsikoihin. Nauramme hetken, sen jälkeen menemme haastatteluun."
Kun pitäisi alkaa kertoa kirjan aiheista, se tuntuu vielä hankalammalta, lähinnä sen takia ettei tiedä mistä aloittaisi. Kiinnostavaa asiaa on niin paljon. Kirja alkaa kuvauksella siitä, kun kertoja muuttaa uuteen asuntoon, jonka hänen isänsä rahallinen apu mahdollistaa, sillä asunto sijaitsee varakkaaksi tiedetyllä alueella Helsingissä. Kertoja on saanut juuri kirjoitettua kirjan, mutta sen vastaanotto tuntuu jäävän vaimeaksi, ja äidin ystävätär on paheksunut kirjaa avoimesti. Kertojan ja hänen vanhempiensa suhde on muutenkin jännitteinen  sukupolvien välinen kuilu tuntuu suorastaan massiiviselta rotkolta. Vanhemmat, jotka ovat tottuneet tekemään asiat tietyllä tavalla, kuten kuuluu, eivät ymmärrä kertojan uravalintaa, eivätkä oikein muitakaan asioita, joita hänen elämäänsä liittyy. Kertoja vertaa itseään myös siskoihinsa, jotka ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Hän viettää mielellään aikaa näiden perheiden kanssa, mutta samalla ei koe itse tarvetta hankkia sellaista elämää. Lapsettomana sinkkuna elämistä ihmetellään yhä monelta taholta, jos on kyse naisesta. Kertoja saa myös näkyvyyttä kirjalleen, mutta "maamme huomattavimman sanomalehden" arvio ei ole ollenkaan sitä mitä tämä odotti. Kritiikissä, joka tuntuu suoranaiselta lyttäykseltä, kirjaa ei ole luettu lainkaan niistä teemoista käsin, joita tekijä itse ajatteli käsitelleensä.

Sivuhenkilö on pitkälti autofiktiivinen teos, ja todellisen elämän vastineet mainituille jutuille mediassa ovat edelleen kenen tahansa luettavissa klikkauksen päässä. Niin on myös kritiikki Rakkaudenhirviöstä, jos asioista nyt puhutaan niiden oikeilla nimillä, ja miksei puhuttaisi. Kritiikkien kriittistä kommentointia on maassamme edelleen varsin vähän, areenoina sille taitavat toimia lähinnä Parnasson lukijakirjepalsta ja kirjailijoiden Facebook-sivut. Itsehän olen mainitussa tapauksessa sitä mieltä, että kyseessä oli kehno kritiikki, ja parempia analyyseja löytää yhdeltä istumalta kirjoitetuista Goodreads-arvioistakin. Itse myös häpeäisin suunnattomasti, jos olisin kirjoittanut sanomalehdessä julkaistuun kirjallisuuskritiikkiin seksistisen sävyisiä ilmaisuja kuten "likka" tai "vaimoke", mutta mitäpä kansakunnan kaapin päällä oleva "setämies" patriarkaaliselle naisten kokemusten vähättelyn kulttuurille voi... Huolimattomasti luettu kirja, mikä näkyi myös kritiikissä. No, nyt on lyttäyskritiikki lytätty, se siitä.

Sivuhenkilöstä voi lukea, kuinka jonkinlainen karman laki tai vastaava palauttaa kunnian lopulta kertojalle, kun kriitikko soittaa hänelle, että hän on saanut vuoden parhaalle esikoiskirjalle jaettavan palkinnon. Yhtäkkiä tulee juhlia, esiintymiskutsuja, mutta kaiken hyvän ohella kertoja alkaa tuntea itsensä omassa elämässään sivuhenkilöksi  on opittava sanomaan myös ei. Kriitikkokin saa kertojalta hieman anteeksi, koska tämä paljastuu kohtaamisen myötä tavalliseksi ihmiseksi, ja kirjakin on lopulta ollut tälle vain yksi monien joukossa. (Lukijana olen kyllä vieläkin hiukan ärtynyt kirjailijan puolesta, mutta "maamme huomattavimman sanomalehden" kirjallisuuskritiikkipalstalla tuntuu olevan melkeinpä vakiintunut käytäntö, että noin kerran vuodessa siellä ilmestyy yksi käsittämätön hutaisu, ja yleensä se on lyttäys, joiden soisi olevan erityisen hyvin perusteltuja, mutta ei.) Turunen kuvaa pisteliäästi kirja-alaa laajemminkin: on kiusallisia pönötysjuhlia ja jämähtäneitä rakenteita, toimittajien miehisiä klassikkolistauksia. Välillä toivon, että "kustantamon markkinointihenkilön" ideoita on vahvasti kärjistetty samalla kun niitä on siirretty fiktioteokseen (ks. edellisen sitaattini esimerkki, joka kyllä lienee varsin rehellinen, koska myös kuvaukseen sopiva haastattelu on löydettävissä netistä)... Myös kirjabloggaajat saavat pienen näpäytyksensä, kun teoksessa todetaan, että bloggausten tyyli muuttui esikoiskirjan saaman palkinnon jälkeen, mikä on kyllä ilmiönä pohdituttava.
"Juttelen vielä hetken erään vanhemman kirjailijan kanssa, jolla on takanaan laaja tuotanto. Kirjoja julkaistaan nykyisin liikaa, leipä pitää jakaa yhä useamman kanssa, sanoo vanhempi kirjailija ja katsoo minua sellaisella tavalla, josta päättelen, että minä olen juuri se, joka on tullut nakertamaan sitä viimeistä leivänkannikkaa. Vanhempi kirjailija näyttää laukkaradan uuvuttamalta. Mietin mistä kirjailija tietää, että juuri hänen teoksensa ovat niitä ylimääräisiä. Ja minkä verran kirjoja olisi tarpeeksi? Kuka sen päättää? Taiteen ylijumalako?"
Jos pitäisi nimetä yksi kotimainen nykykirjailija, joka kirjoittaa juuri minuun kolahtavia  "sukupolviromaaneja", se olisi Saara Turunen. Vaikka hänen teoksissaan ollaan usein elämäntilanteissa, jollaisista minulla ei ole vastaavia kokemuksia, niissä on myös hämmästyttävän paljon tunnistettavaa ja sellaisia havaintoja ja pohdintoja, jotka tuntuvat läheisiltä. Kuten kirjassa hieman metafiktiivisesti pohdiskellaan, kirjoittamisesta kirjoittaminen nähdään monesti tylsänä, mutta Turuselle sen suo erittäin mielellään. Hän osaa kertoa aiheesta kiinnostavasti, hauskasti ja tuoreista kulmista. Tästä romaanista olisi voinut kirjoittaa vielä enemmän, mutta jätän loput muiden käsiteltäväksi  vaikuttaisi siltä, että Sivuhenkilö on otettu vastaan mm. blogeissa ja kritiikeissä laajasti.

Blogeissa: Tuijata, Nannan kirjakimara, Kirjakko ruispellossa, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjaluotsi, bookishteaparty

Muualla mediassa: HS, Aamulehti, Ylen Aamun kirja, Karjalainen (vain tilaajille), Savon Sanomat (vain tilaajille)

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Annamari Marttinen - Korsetti

Annamari Marttinen  Korsetti (Tammi 2018)


  "Nyt, peiliin katsoessani, kuvittelin miten lihavoidut kirjaimet irtosivat vihkon sivuilta ja nousivat ilmaan kuin perhoset. Ne tulivat minua kohti ja vailla mitään epäröintiä sujahtivat sisälleni. Kuin kuuluisivat minulle.
   En ajatellut että ne olivat käytetyt ja että sain jotain toisen omaa. Nimi oli vain nimi, ja tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni että se oli vapaasti käytettävissä.
   Suski, kuiskasin niin vähän huuliani liikuttaen, että Meiju ei huomannut mitään."

Annamari Marttinen on tullut tunnetuksi monenlaisten elämän murroskohtien ja muutosprosessien tarkkanäköisenä kuvaajana. Hänen yhdeksäs romaaninsa Korsetti on kehityskertomus identiteettiin kasvamisesta. Kirja käsittelee transvestiittia, mikä ei ole lainkaan tavanomainen aihe kotimaisessa kirjallisuudessa. Sukupuolen ilmaisun moninaisuutta on viime vuosina toki jonkin verran käsitelty, ja välillä siinä on onnistuttu hyvin (kuten Siri Kolun nuortenromaanissa Kesän jälkeen kaikki on toisin), välillä kuvaus taas on ollut häiritsevän epäkorrektia (Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa). Marttisen romaani ei kuitenkaan kerro sukupuolenkorjauksesta eikä transsukupuolisesta henkilöstä, vaan heteromiehestä, joka kokee tarvetta ilmaista sisäistä naistaan pukeutumalla ja laittautumalla. Lappeenrantalainen kirjailija sai idean teokseensa paikallisessa poetry slam -illassa. Mikrofonin ääreen saapui myös transvestiitti Mimmi Makunen, joka kertoi esiintyessään toiveensa siitä, että joku kirjoittaisi hänen elämäntarinansa, ja Marttinen ilmoitti, että hän kirjoittaa. He keskustelivat asiasta, ja Makuselle sopi, että Marttinen kirjoittaa hänen elämäänsä pohjautuvan fiktiivisen romaanin omaan tyyliinsä. Tiedonhankintaan kuului toki haastatteluita, ja Marttinen kertoi kirjansa julkaisujuhlissa (joista hankin omankin kappaleeni teoksesta), että teoksesta noin 90 prosenttia on hänen luomaansa fiktiivistä maailmaa. Tarina on kerrottu kunnioituksella mutta kaunistelematta, tarkoin yksityiskohdin, jotka saavat eläytymään mukana vahvasti.

"Tönäisin avoimen kaapinoven kiinni, että sain lisää tilaa. Katsoin itseäni silmiin. Sitten nostin liivit rintani korkeudelle. Hakaset olivat auki. Henriikka oli laittanut ne huolimattomasti hyllylle myttyyn. Painoin avoimet liivit rintaani vasten, sydämeni alkoi hakata ja terästin kuuloani, hurisiko hissi, kaikuvatko askeleet. Kopisivatko kengät asvalttiin alhaalla kadulla."

Romaanin päähenkilö on nimeltään Pauli. Kertomus alkaa ajallisesti siitä, kun Pauli on lukioikäinen ja tyttöystävä Meiju päättää pukea hänet löytämiinsä sukulaisten vanhoihin naisten vaatteisiin. Pauli kokee jotakin aivan uudenlaista, ja katsoessaan peiliin hänen mieleensä tulee nimi Suski, sama nimi kuin vuosien takaisella ihastuksella koulusta, mutta nyt nimi kuuluu hänen peilistä näkemälleen hahmolle. Kerronta kulkee välillä takaumiin, jotka kuvaavat Paulin lapsuutta: miten yhdessä kaverin kanssa kokeiltiin tämän äidin huulipunaa, jäätiin kiinni, ja seurasi selkäsaunaa vanhemmilta. Toiset pojat kiusasivat Paulia niin rankasti, että hän pelkäsi kerran kuolevansa. Vanhemmat kasvattivat poikaansa ankarasti, ja vanhempi-lapsisuhde näyttäytyy viileänä myös Paulin aikuistuttua. Käynnit vaateliikkeessä äidin ollessa ostoksilla piirtyvät lapsuudesta tarkasti Paulin mieleen. On selvää, että hänen Meijun kanssa toteuttamansa pukeutumisleikit eivät jää siihen  lopulta päädytään hankkimaan korsetti, mutta silloin Meijulle alkaa valjeta, mistä voi olla kyse. Totuus osoittautuu mahdottomaksi kestää.

Pauli elää elämäänsä ulkoisesti tavanomaiseen tyyliin, kuten "on pakko", käy armeijan, opiskelee ja hankkii työpaikan, jossa nousee johtotehtäviin saakka. Välillä hän vierailee kirpputoreilla posket kuumottaen, kahmaisee ensimmäisellä kerralla mukaansa vain jotakin katsomatta edes kokolappuja. Kun iltaisin on yksityistä aikaa, hän ei lähde työkavereiden kanssa baariin vaan jää asunnolle ja pukeutuu  silloin Suski saa tulla esiin. Ihmissuhderintamalla on hankalaa, ja on surullista seurata, miten kertominen salatusta puolesta on kumppanille toisensa jälkeen liikaa. Tanssilavalla tulee vastaan Henriikka, joka vaikuttaa erityiseltä, naimisiinkin mennään. Jotta asiat eivät menisi pilalle, on Suskin olemassaolon pysyttävä salassa. Paine ja itseinho vuorottelevat käsinkosketeltavasti, kunnes vaatekaupan ovella vastaan tulee Anette  ensimmäistä kertaa elämässään Pauli kohtaa toisen transvestiitin. Heistä tulee ystävät, ja Pauli (tai enemmänkin Suski) saa uusien vaatteiden ohella rohkeutta ja voimaa. Aiemmin mahdollisuus ulostuloon on vaikuttanut mahdottomalta, mutta Anetten kannustamana se alkaa näyttää jopa toteuttamiskelpoiselta.

"Nousin, riisuin jakun, hameen ja puseron ja ripustin ne huolellisesti henkariin. Menin kylpyhuoneeseen ja irrotin varovasti peruukin. Asetin sen takaisin pöytälampun päälle. Olin aikeissa ottaa kasvonpuhdistusaineeni hyllyltä, kun jäin ihastuneena katsomaan kasvojani. Miten kauniin meikin olin osannut tehdä. Eikä sitä ollut kukaan läheltä nähnyt."

Päähenkilö toimii romaanissa minäkertojana, mikä tuo hänen vaiheensa lähelle lukijaa. Seurasin Paulin elämäntarinaa ja Suskin hiljalleen tapahtuvaa esiintuloa juonivetoisessa kertomuksessa mielenkiinnolla, jännittyneenä ja ajoittain suorastaan sydän kurkussa. Marttinen osaa luoda tiheää tunnelmaa tärkeisiin kohtiin, kuten Paulin ensimmäiseen ulkona kävelyyn Suskina. Kirjassa käytetty kieli palvelee arkirealistista kerrontaa hyvin koostuen ilmavista virkkeistä. Myönnän, että muutamia virkkeitä rakentelin mielessäni uudelleen, koska ne tuntuivat katkaisevan muuten sujuvan kerronnan. Kokonaisuutena romaani on vetävää luettavaa, sekä mukaansatempaava että otteessaan pitävä  itse luin 340-sivuisen teoksen kahdessa päivässä rauhallisena viikonloppuna. Oli pakko saada jatkaa Paulin/Suskin tarinassa vielä hetki. Tarinassa on paljon rankkoja vaiheita, jotka liittyvät päähenkilön elämässä myös muihin asioihin kuin transvetismin piilotteluun: puolison kanssa koettu lapsettomuuskin on kipeä asia.

Annamari Marttinen on humaani ja lämmin kertoja, mikä kävi ilmi jo luettuani hänen kolme vuotta sitten ilmestyneen romaaninsa Vapaa. Tuolloin kirjailija oli ajan hermoilla enemmän kuin osasi etukäteen kuvitellakaan, sillä pakolaisesta kertovan kirjan ilmestymisen jälkeen turvapaikanhakijoiden määrä Euroopassa suorastaan räjähti, kuten myös pakolaisuudesta keskustelu lieveilmiöineen. Korsetti puolestaan ilmestyi keskelle transihmisten asemasta käytävää keskustelua. Kirjan julkaisun yhteydessä on muistutettu, että transvetismi on luokiteltu meillä sairaudeksi vain muutamia vuosia sitten. Marttisen tapa kuvata päähenkilön vaiheita saa lukijan asettumaan tämän asemaan ja kokemaan saman tunteiden kirjon. Jos jokin kaunokirjallisuus lisää empatiaa, niin tällainen. Marttinen ei kirjassaan alleviivaa eikä yksinkertaista, hän kuvaa elämää ja tilanteita rehellisen täsmällisellä otteella. Korsetti on tervetullut lisä kotimaiseen sukupuolivähemmistöjä käsittelevään kaunokirjallisuuteen.

Muualla blogeissa ja mediassa: Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi, Aamulehti, Etelä-Saimaa (haastattelu), Kymen Sanomat (haastattelu)

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Maija Sirkjärvi - Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärvi  Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos 2018)

"Mies tuikkasi veitsen keskelle patjan muovia ja alkoi liu'uttaa terää. Alta paljastui vaaleanpunaista, kuin lohen vatsaa olisi leikattu auki. Hän laski veitsen sohvapöydälle, kumartui patjan ylle ja alkoi repiä muovia pois. Muovi rätisi, melkein kolisi. Sen yli ei kuullut, mitä mies huusi."
Tässä on kokoelmallinen sellaisia novelleja, että tuulenpuuskat todella riehuvat teksteistä lukijaan vähintään 33 metrin sekuntivauhtia. Maija Sirkjärven esikoisteos Barbara ja muita hurrikaaneja sisältää 11 novellia, joiden tyylinä on enemmän tai vähemmän kauhu. Kyse ei, ainakaan pääosin, ole yliluonnollisesta tai kosmisesta, vaan uhkaavuuden tunne Sirkjärven proosassa muodostuu ihmisistä, heidän käyttäytymisestään, ympäristön ja tilanteiden havainnoinnista. Tarinoiden vinksahtaneisuudessa on myös reilu annos abdurdia.

Novellien keskeiset henkilöhahmot ovat käyttäytymiseltään ja ajatusmaailmaltaan, miten sen nyt sanoisi, epätyypillisiä. Kirjan arvosteluissa onkin tähän mennessä nostettu henkilöhahmot framille, kun puhutaan sen mieleenpainuvimmista elementeistä. Minulle päällimmäiseksi nousi kuitenkin tunnelmien rakentelu, jännitteet ja se, miten pelottavia tuntemuksia saatiin aikaiseksi pienten yksityiskohtien ja repliikkien kautta, jonkin vieraan myötä. Varsinkin kirjan toisessa novellissa "Ullan ja Banskun tuho" oli tunnelman muuttuminen rajusti synkemmäksi yllätys, koska aivan niin rankkaa kertomusta en osannut lähinnä kuulustelutilanteen jännitteillä pelanneen "Kolme kuulustelua"-avausnovellin jälkeen odottaa. Henkilötkin kieltämättä ovat kirjassa mainioita  minulle jäi lukemisen jälkeen päällimmäiseksi mieleen "Ankerias"-novellissa morsiuspukua sovittaneen Astridin hameenhelmoihin piiloutunut hyvin erikoinen myymälävaras Inkku. Sirkjärvi tuntee selvästi kauhukirjallisuuden perinteen: kirjassa on mm. sieppaustarina ja manaamistakin harjoitetaan, kun "Manattu"-novellissa päähenkilön tuttava on saanut päähänsä, että hänen huonosti käyttäytyvästä pojastaan pitää manata pois paholaista, ja lukija tulee miettineeksi, että mitenköhän päin on, onko pojan käyttäytyminen kuitenkin syynä äidin hulluista päähänpistoista...
"En halunnut siinä hötäkässä selittää, että olin karannut kotoa - kolmatta ja viimeistä kertaa. Hän olisi kuitenkin kysynyt että miksi, ja sitten olisin joutunut valehtelemaan. Ei sitä voi vieraille ihmisille sanoa, että perheeni koostuu sekopäistä, jotka eivät suostu katsomaan totuutta silmiin ja tekevät kaikkensa ujuttaakseen valheelliset lonkeronsa pääsi sisään. Ulkomaailmassa ihmiset saavat sakkoja tai vankeutta, jos he toimivat väärin toisia kohtaan, mutta perheissä ei ole sääntöjä, pelkkää anarkiaa. Ei sellaisessa ympäristössä voi elää."
Sirkjärvi käyttää teoksessaan kieltä, joka on helposti luettavaa, rakenteeltaan perinteistä ja kuvauksessaan sopivan vähäeleistä. Tällä kertaa tunnelma ja kiehtovuus syntyy siitä, mitä sanotaan, ja lukija kiinnittää huomiota yksityiskohtiin sekä havaintoihin. Kerronta toimii tyylilajissaan hyvin, mutta ainakin minuun makuuni tarinoihin voisi sopia enempikin kielellinen ilottelu. Kieltä on kirjassa jonkin verran elävöitetty erityisesti vertauksin, jotka ovat usein oivaltavia ja kummallisuudessaan hauskoja. Kielikuvia olisi voinut vielä lisätä, kun taitoa niiden luomiseen selvästi on. Hienoinen huumori elää jatkuvasti novellien taustalla tehden lukemisesta miellyttävää, se luo kiinnostavaa vastakkainasettelua ajoittain rankoille tapahtumille ja hahmojen synkille mietteille. Kertomukset ovat siinä määrin koukuttavia, että luettuaan loppuun yhden haluaa jännityksen purkauduttua jatkaa pian seuraavaan. Novellikokoelma on rakennettu onnistuneesti yhtenäiseksi teokseksi.
"Jos he menivät auttamaan tuttaviaan muutossa, Jan pukeutui lippalakkiin ja säämiskähansikkaisiin kuin muuttomies konsanaan. Jos he menivät melomaan, mies sonnustautui virtaviivaisiin aurinkolaseihin ja sormista katkaistuihin soutuhansikkaisiin. Jouluna mies käytti lapikkaita ja joulunpunaisia sormikkaita. Hän on niin käytännöllinen, Noora ajatteli ja siirsi tähtäimen Janin korvan kohdalle."
Maija Sirkjärven novellikokoelma on virkistävä esikoisteos. On positiivista, että isompikin kustantamo, joka on tunnettu korkeakirjallisista julkaisuistaan, on ottanut ohjelmaansa näinkin vahvasti kauhukirjallisuutta (ja vieläpä novelleja) edustavan teoksen. Soisin tämän nostavan aliarvostetun tyylilajin profiilia, vaikka toki meillä on jo ennestään ollut taitavia kauhun kirjoittajia, jotka ovat pääosin julkaisseet pienemmissä kustannustaloissa. Aiemmin kauhukirjallisuuden laajempi näkyvyys on keskittynyt lähinnä Marko Hautalan ja Tiina Raevaaran kaltaisiin tekijöihin, jotka ovat ehdottomasti hyviä kirjailijoita, mutta moninaisuus on aina kentälle tervetullutta. Pidän erityisesti siitä, miten Sirkjärvi sekoittaa teoksessaan elementtejä ns. valtavirran proosakirjallisuudesta, absurdista ja muusta "kummakirjallisuudesta". On kiehtovaa, miten hyvin arkisista lähtökohdista päädytään usein jonnekin aivan muualle, surrealistiseen maailmaan, jossa tavanomaiset lainalaisuudet eivät tunnu pätevän.

Muualla blogeissa ja mediassa: Kosminen K, Reader, why did I marry him, Kirjojen keskellä, Ylen Aamun kirjaSivumennen-podcastin jakso

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Olli-Pekka Tennilä - Ontto harmaa

Olli-Pekka Tennilä  Ontto harmaa (Poesia 2016)


"Havaintojen kerääjä aloittaa räikeistä lajeista.
Mutta vähä vähältä hän keskittyy harmaan sävyeroihin,
yksilöihin, joita tuskin erottaa kivikosta.

Myös muistiinmerkitsijät etenevät yhä vähäpätöisempiin tapauksiin. Sirkus ei sammuta heidän todellisuudenjanoaan. Pölyhiukkaset odottavat.

Yhä vähäisempi tapaus saa esiin havaintokyvyn
yhä vähäisempien tapausten käydä toteen."

Kun elää kaunokirjallisessa informaatiotulvassa, kirjan päätyminen luettavaksi on aina pieni ihme ja tarkoittaa, että se on erityinen jollakin tapaa. Joskus vaaditaan useita suosituksia, jotta lopulta ymmärtää kirjan olevan varmasti lukemisen arvoinen. Joskus tapahtuu yksittäinen sysäys, jolla kirja hyppää lukulistalle. Olli-Pekka Tennilän runokokoelmasta Ontto harmaa olin kuullut useita suosituksia jo sen ilmestymisen ajoilta lähtien, mutta teoksen hetki ei vain ollut tullut. Kun kokoelma nostettiin taannoin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi, alkoi jo vähän hävettää etten ollut siihen tutustunut, joten asia piti korjata. Ennen tätä noteerausta Ontto harmaa oli ehtinyt saada myös Vuoden aforismikirjan palkinnon. Aforistinen lähestymistapa runouteen kiinnostaa minua, sillä nautin tiiviistä kiteytyksistä, joihin tuntuu kätkeytyvän jotakin suurta. Silti aforismi tyylinä pitää sisällään myös aikamoista painolastia, mitä tulee siihen liitettäviin mielikuviin. Onneksi Tennilän teos on kaikkea muuta kuin kyseiset mielikuvat.

"Talven tähtikirkkaana yönä avaruus tulee lähelle. Ulkopuoli.
Äärettömiin jatkuvaa tyhjää voi melkein koskettaa yön
ohuessa pakkasilmassa. Putoamisen mahdollisuus tuntuu
todelliselta. Kohtaan metsäjäniksen, enkä ymmärrä miten se
pystyy asumaan siinä: ulkona, ympäri vuoden. En ymmärrä
sen lämpötaloutta. etäisyyttä muista elävistä. Vaatimusta, että
on käperryttävä ja määriteltävä rajansa.

Mutta avaruus on vielä jotain muuta."

Ontto harmaa sisältää paljon lyhyitä tiivistyksiä, joskus vain muutaman sanan mittaisia, mutta välillä tekstit kasvavat puolen sivun mittaisiksi, proosan muotoon asetelluiksi runoiksi. Ajatuksen lennolle tarjotaan paljon eväitä. Tekstien asettelu on harkittua: useimmiten yhdellä aukeamalla on neljä erillistä tekstiä, jotka sijoittuvat sivujen ylä- ja alalaitoihin. Myös kuutta tekstiä per aukeama käytetään usein. Samalla sivulle asetellut tekstit tuntuvat ajoittain kommentoivan toisiaan, joskus niiden välillä taas ei näe yhteyttä. Ainakaan heti. Suomen lisäksi Tennilä on muutamia kertoja käyttänyt teoksessa englantia. Yksinään esiintyvien fraasien lisäksi englanninkielinen teksti uppoaa välillä suomenkielisen sekaan samoissa runoissa luoden yllättäviä yhteyksiä. A breath at uncanny valley. / Outo laakso. / Isyysloma. Kielelliset ja mielleyhtymiin liittyvät yllätykset ovat muutenkin kirjassa yleisiä. Se pitää lukijankin valppaana. Typografia on omaperäisen näköistä, ja syykin siihen selvisi kun tutkiskeli: kirja on käsin ladottu. Tennilä on vastannut itse teoksen taitosta, ulkoasusta ja painotyöstä, ladonta on tehty yhdessä Raisa Marjamäen kanssa.

"Objektiivisesti arvioiden
ihminen näyttää ehkä työkalulta."

Monien runoilijoiden teksteissä tehdään konkreettisia havaintoja asioista, ja siitä lähtee keriytymään auki jotakin suurempaa, päädytään ehkä oivallukseen. Tennilän teksteissä kuitenkin tunnutaan usein havainnoivan jotakin abstraktia, suurta ja kosmista, elämän ja ihmisen perusteita. Mutta mitä sitten tarkoitetaan harmaan sävyeroilla, joista tämän postauksen alun lainauksessa puhutaan? Onko kyse asioista, jotka ovat suuruudessaan ja käsittämättömyydessään hahmottomia, siksi harmaita? Mitä on "Ontto harmaa", mitä se voi pitää sisällään? Onko "ontto" sama kuin "tyhjä"? Ehkä ei. Tennilän runot laittavat kysymään itseltään kysymyksiä, joihin ei tiedä vastauksia. Itse tekstien osalta tuntuu kuitenkin, että ajatukset on muotoiltu tarkasti, ne on ajateltu huolella ja sommiteltu sitten tekstiksi vähintään yhtä huolella. Konkreettisiakin asioita runojen havainnoissa toki on. Kielen kauneus teoksessa saa lukijalle aikaan levollisen olon, vaikka pohdinnat risteilisivätkin villisti. Samalla tuntee pienuutta asioiden suuruuden äärellä, mutta sellainen on ihmiselle tarpeellista aina välillä. Elämä on äärimmäisen epätodennäköistä. Sitä sopii miettiä ja siihen havahtua.

Olli-Pekka Tennilän runoteos Ontto harmaa ei tyhjene kerrasta eikä toisestakaan. Siitä löytää uutta ja sen parissa voi pohdiskella ns. syntyjä syviä niin pitkään kuin haluaa. Maailma jakautuu fragmentteihin ja paljon jää vaille selitystä, mutta vaikuttavan kauniissa kielessä oleminen tuntuu hyvältä. Kieli ei kuitenkaan ole pumpulimaista leijuntaa, vaan siinä on myös rosonsa, joita kauneus ainakin minusta myös tarvitsee. Lukiessa oli helppoa hyväksyä, ettei aina tarvitse ymmärtää: Että joku aivan kuin liikehtii tuolla. Enkä minä keksi miksi.

Kritiikkejä ja bloggauksia: Kiiltomato, Helmet.fi, HS, TS, Klassikkojen lumoissa -blogi
Palkinto- ja ehdokkuusperusteluja: Vuoden aforismikirja 2016, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon sivut

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Roxane Gay - Hunger

Roxane Gay  Hunger: A Memoir of (My) Body (Harper Collins & Corsair 2017)


"The fat created a new body, one that shamed me but one that made me feel safe, and more than anything, I desperately needed to feel safe. I needed to feel like a fortress, impermeable. I did not want anything or anyone to touch me.
   I did this to myself. This is my fault and my responsibility. This is what I tell myself, though I should not bear the responsibility for this body alone."

Maailmanmaineeseen esseekokoelmallaan Bad Feminist noussut amerikkalaiskirjailija Roxane Gay on kirjoittanut muistelmateoksen, jonka näkökulma ja rajaus ovat aivan omanlaisensa: kyse on hänen kehonsa muistelmista, A Memoir of (My) Body, kuten sanoo teoksen alaotsikkokin. Hunger kertoo Gayn suhteesta omaan ruumiillisuuteensa, johon vaikuttaa hänen vaarallisen suuri ylipainonsa, morbid obesity, kuten lääkäri kerran kirjoitti paperiinsa diagnoosin kohdalle ensimmäiseksi Gayn mentyä tutkituttamaan kipeää kurkkuaan. Teos kertoo siitä, miten yhteiskunta suhtautuu ylipainoon, miten muut ihmiset huomioivat sen tai jättävät huomiotta, ja miten kehosta tulee sekä linnoitus että vankila. Merkittävintä, ja samalla rankinta ja surullisinta, kirjassa lopulta on, että se kertoo seksuaalisen väkivallan vaikutuksista kohteeksi joutuneen elämään. Vuosikaudet asian ympärillä kaarreltuaan Gay kirjoittaa vihdoin suoraan siitä, kun hänet raiskattiin 12-vuotiaana ja miten hän päätti syödä itsensä turvaan. Hän söi pakonomaisesti, kuin kokisi jatkuvaa nälkää, vaikka alitajuisesti hän halusi tehdä ruumiistaan sellaisen, ettei kukaan haluaisi enää tehdä hänelle samaa kuin se joukko poikia metsässä.

"With every day that went by, I hated myself more. I disgusted myself more. I couldn't get away from him. I couldn't get away from what those boys did. I could smell them and feel their mouths and their tongues and their hands and their rough bodies and their cruel skin. I couldn't stop hearing the terrible things they said to me. Their voices were with me, constantly. Hating myself became as natural as breathing.
   Those boys treated me like nothing so I became nothing."

Gay käy 280-sivuisessa kirjassaan läpi oikeastaan kaiken, mitä voi kuvitella liittyvän lihaviin kehoihin, siihen miten ihmiset kommentoivat niitä ja millaista sellaisessa eläminen on. Hän kirjoittaa itsestään suoraan, säästelemättä: I am fat. Hän kirjoittaa, miltä runsas ylipaino fyysisesti tuntuu ja miten liikkuminen ja oleminen tekevät usein kipeää. Miten hän on yrittänyt erilaisia laihdutuskeinoja. Mitä on liikkua julkisissa tiloissa, joissa ei mahdu esimerkiksi tuoleihin. Miten ilmeet muuttuivat, kun hän uransa alkuaikoina kävi esiintymässä ja luennoimassa ja ihmiset tapasivat hänet ensimmäistä kertaa. Miten vaikea on hänen suhteensa ruokaan, syömiseen. Gay kertoo myös, miten raiskauksen jäljet hänen mielessään ovat vaikuttaneet hänen suhtautumiseensa itseensä, muihin ihmisiin, seksuaalisuuteen. Monet kohdista pysäyttävät, tuntuvat uskomattomilta. Raiskauksen ja sitä seuranneen kiusaamisen ja henkisen alistamisen kuvaukset. Myöhemmin ylipainoisen kokema näkymättömyys ja toisaalta törkeä huutelu kadulla. En saa mielestäni myöskään sitä, että on todella ollut ihmisiä, jotka ovat nostaneet Gayn ostoskorista pois ruokia, joita eivät ole hyväksyneet ylipainoisen ihmisen ostoskorissa olevan. Tuntuu äärimmäisen epäreilulta ja väärältä, mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan johtuen siitä, että hänelle tehtiin pahaa. Häpeä ja pelko estivät häntä kertomasta asiasta perheelleen, joka sai kuulla tapahtuneesta vasta Bad Feminist -teoksen ilmestyttyä. Gay oli silloin jo neljänkymmenen, ja hän oli kantanut salaisuutta lähes kolme vuosikymmentä.

"When I am walking down the street, men lean out of their car windows and shout vulgar things at me about my body, how they see it, and how it upsets them that I am not catering to their gaze and their preferences and desires. I try not to take these men seriously because what they are really saying is, 'I am not attracted to you. I do not want to fuck you, and this confuses my understanding of my masculinity, entitlement, and place in this world.' It is not my job to please them with my body."

Roxane Gayn kirjoitustyyli on yksinkertainen, mutta samalla viisas ja iskevä. Hänen tekstinsä on erittäin tehokasta ja kertakaikkisen hyvää, voi vain todeta. Gayn ilmaisua on todella sujuvaa lukea, vaikka ei kokisi osaavansa englantia erityisen hyvin  vastaan tuli harvoin sanoja, joiden merkitystä en olisi tiennyt tai pystynyt päättelemään. Silti tekstistä ei puutu väriä, eikä se ole millään tavoin tylsää. Gay kertoo olleensa internetissä jatkuvasti siitä lähtien, kun sai 90-luvulla itselleen tietokoneen nettiyhteydellä, ja myös kirjassa se käy välillä ilmi kommenteissa, joissa Gay tuo esiin verkkomaailman ilmiöitä. Netti on ollut hänelle luontevin tapa kommunikoida ihmisten kanssa ja löytää samoista asioista kiinnostuneita. Rankkojen elämänkokemusten lisäksi kerrotaan Gayn kiinnostuksenkohteista, kuten kirjoittamisesta, jota hän ehti tehdä erilaisissa pienen yleisön verkkojulkaisuissa parikymmentä vuotta ennen suurta menestystään. Myös teatteriharrastus oli opiskeluvuosina hänelle henkireikä. Huolimatta siitä, että Gayn suhtautuminen ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen muuttui iän myötä helpommaksi (hän kävi pitkään myös kamppailua itsensä kanssa sen suhteen, onko kiinnostunut seksuaalisesti naisista vai miehistä, kunnes myönsi pitävänsä molemmista), väkivallan häneen jättämät henkiset arvet eivät ikinä poistu täysin, eikä kirja monessakaan mielessä ole sellainen selviytymistarina, joka johtaisi suureen vapautumiseen, onneen  tai laihtumiseen. Silti hänen elämässään on useita toivon pilkahduksia, eikä hän vaikuta tekstissään katkeralta tai lannistuneelta. Anteeksi hän ei silti aio antaa, eikä sellaista tule mieleenkään odottaa. Olen samoilla linjoilla siitä, ettei anteeksianto tuo mitään automaattista "vapautusta" tai "poispääsyä" siitä, miten koettu vääryys ja väkivalta ovat itsessä säilyneet.

Roxane Gayn Hunger on tärkeä kirja, minkä sanominen tuntuu hieman vähättelevältä. Tämä on niitä teoksia, jotka muuttavat ihmisen tapaa katsoa tiettyjä asioita maailmassa. Suhtautuminen lihavuuteen ja trauman kanssa elämiseen ovat Hungerin lukijoille sellaisia asioita, ja voin kuvitella että niistä puhuttaessa tämä kirja tulee jatkossa mieleeni. Gay on kirjoittanut harvinaisen avoimen ja suoraan puhuvan muistelmakirjan, joka on merkkiteos, ajattelee sitä sitten toiseutetussa kehossa elävän, rodullistetun ihmisen tai seksuaalisen väkivallan uhrin kokemuksen kautta. Tähän kirjaan viitataan varmasti vielä monenlaisissa yhteyksissä tulevina vuosina.

Muita bloggauksia suomeksi: Reader, why did I marry him?, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara, Sivutiellä