torstai 16. tammikuuta 2020

Esseeni Nuoren Voiman sivuilla

Olin viime syksyn ajan Kuvataiteesta esseeksi -kurssilla, järjestäjinä Nuoren Voiman Liitto ja Kiasma. Kurssin aikana syntynyt esseeni ”Turva käsissä” on nyt julkaistu Nuori Voima -lehden verkkosivuilla. Käsittelen tekstissä uhkaa ja turvaa lähtökohtanani Fanni Niemi-Junkolan videoteos ”Suoja”. Ja viittaan tietysti myös erinäisiin kirjallisiin teoksiin, kun on esseestä kyse. "Turva käsissä" on ensimmäinen kaunokirjallinen tekstini, joka on julkaistu muualla kuin itse ylläpitämälläni alustalla (esim. täällä), ja tämä oli minulle todella tärkeä askel kirjoittajaitsetunnonkin kannalta.

Olen sairastellut tammikuun alussa niin, että veikkaan tulevan blogiesseen siirtyvän helmikuun puolelle. Toimikoon tuo Nuoren Voiman sivuilla julkaistu esikoisesseeni nyt tammikuun pitkänä tekstinä myös tämän blogin kannalta.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Kävin poetry slamissa 7.1.

Nyt voi vetää rastin seinään: kävin lavalla Tenho poetry slamissa. Ensi kertaa yli puoleen vuoteen, en  ole edes varma milloin viimeksi. Luulen, että se oli viime vuoden keväällä. Muistan kyllä esittäneeni silloin niin henkilökohtaista settiä, etten tuonut sitä edes blogiin, vaan päätin että teksti saa jäädä olemaan vain siinä ajassa ja tilassa. Viimeiset blogin puolelle tuodut slam-runot ovat elokuulta 2018. Onko tässä tosiaan ollut näin pitkiä välejä? Huh.

No, eilen sain aikaiseksi mennä. Taas piti kokeilla ihan uutta, ja sain idean, jolla hekottelin mielessäni siinä määrin että se oli vietävä testattavaksi: kokoaisin esitettävät tekstit puhelimeeni kertyneestä "runosälästä", jota olen kasannut yhteen ja samaan tekstitiedostoon. Minua on harmittanut jo jonkin aikaa, koska olen kokenut että siellä sälän joukossa on hyvääkin settiä, jolle olisi mukava löytää väylä jotakin kautta. Lopulta kasasin esitystä varten materiaalia aika kronologisesti, eli yhteen päätyivät samoihin aikoihin laaditut tekstit, jotka ovat syntyneet aivan erilaisissa tilanteissa ja käsittelevät monesti eri aiheita. Ensimmäisenä esittämääni tekstiin kirjoitin kyllä vähän lisää "siteeksi", muutaman virkkeen verran, jotta siitä tuli enemmän kokonaisuus. Lavalla olo tuntui oikeastaan mukavalta; olin vielä niin väsyneenpöllähtänyt sairasteltuani edellisenä viikonloppuna, että kelluin jonkinlaisessa turtumuksen tilassa, mutta silti esittäessä piti tietysti olla särmänä. Olisin voinut panostaa siihen puoleen enemmänkin, mutta valmistautuminen jäi sairastelun vuoksi liian minimiin.

Pääsin toiselle kierrokselle, taas nipin napin; ehdin jo olla varma putoamisesta, joten kaivoin uuden runopaperin aika häkellyksissäni repusta. Toisen kierroksen esityksestä sain kyllä murskapisteet, haha. Illan tuomarilinja oli taas kovin mielenkiintoinen, monen esiintyjän kohdalla pisteet hajosivat. Pari tuomaria selkeästi vihasi sitä mitä tein ja antoi sen näkyä pisteissä, mutta yksi vaikutti selkeästi tykkäävän! (Oikeasti en tiedä, miten pisteet kummallakin kerralla jakautuivat tuomareittain, eli olivatko ne aina samoja tyyppejä, mutta niin on hauska ajatella.) Minusta on ihan positiivinen signaali, että jakaa mielipiteitä, sellaiset ilmiöt ja tekijät kiinnostavat kirjallisuudessa muutenkin. Joka tapauksessa, pitkien oheisselitysten jälkeen, alla esittämäni tekstit.


Onnellisuuden hetket ovat välähdyksiä. Ehkä jotain niistä jää silmänpohjaan, kihelmöimään tasaisten tai alas viettävien aikojen taustalle. 

Ihanuuksilla itsensä ympäröiminen on miljonääreille tässä maailmassa. 

Ruukkukasvi näyttää samaan aikaan kavahtavan valoa ja kurottavan epätoivolla sitä kohti. Se pudottaa lehtiään, sitten oksiaan. 

Persoonani on silppua, se väittää. 

Tuntuu kuin rintaani painettaisiin niin kovaa, että en saa hengitettyä ja kylkiluuni katkeavat pian sisäänpäin.

Oikeastaan hiukan nautin siitä, kun voin sanoa kauheita asioita rauhallisella rytmillä ja äänenpainolla.

Tukahdun itseeni, olen mustaa tulta ja pimeää valoa, marraskuun maisema, joka näyttää öljyvuodon peittämältä. 

Ehdin jo kuvitella elämän, jota olisimme voineet elää, jos olisin voinut olla toisenlainen. Miten se olisi kiiltänyt. 

Jos muutut, sinun on tehtävä niin itsesi takia, se sanoo. Millainen sinä tahdot olla? Miksi se kysyy vaikeimpia kysymyksiä ikinä.

Kasvi on kuolemassa veden ja valon puutteeseen.

Mitä minun on tehtävä. Otan käsiini pallon, joka näyttää elämän, kohtalon, tulevan, ja otteessani se alkaa hohtaa. 

Heitän pallon ilmaan, korkealle. Päivä nousee. Loputon syksy on ohi. 

Valo on avara tila, vapaus. Keskellä kirkasta päivää pimeän pelko on pelkkä muisto. 

Valo tulee ikkunasta hämärään huoneeseen, heijastuu tasaisilta pinnoilta kasvoille. 

Minä lopun itseeni. 
Minusta ei ole enempään. 
Minusta ei ole. 

Minä olen tarpeeksi.

Kävelen vastaanotolta kuin leijuen metrin ilmassa. Pystyn sanomaan sen. Pitkästä aikaa minussa on voimaa.


***


Avaruudesta katsoen kirkkaanvalkea pilvi lyö maata kuin liskon häntä, paksu ja jäntevä.

Kuka sanoo merestä elävälle, että hän tuntee väärin vetensä? Sen josta nostaa ruokansa, muiden ruoat, joiden myynnistä hän elää.

Laskevan auringon vaalea puna ja hehkuva oranssi levottomasti pyörteilevällä taivaalla.

Tämä päivä lyö heitä kuin teroitettu metalli.

Tuntuu kuin koko kosmos hulmuaisi suojatonta ruumista vasten, pyrkisi ihon läpi.

Mielen syyhy unen pinnalla, pakko raapia pois ennen kuin pääsee unen sisään.

Olen vuotanut sinulle auki kuin avohaava, syvimpään häpeääni asti.

Kuin punainen tuli kiipeämässä betoninharmaata seinää.

Katso minua. Olen tässä taipuneena näin. Tämä on hankala asento, aivan perkeleen. Katso.

Ehkä elämä on yhtä paljon kipua ja kaipausta kuin hyvää oloa ja täyteyttä. Suhteet vain elävät.

Juna myöhästyy, itken, en ehdi enää.

Istun pöydässämme haluamatta pyyhkiä pinnalta tahraa.

Kiepautan pääni pois liian uteliaaksi käyneen ampiaisen tieltä. Pelko kiihdyttää pulssiani minimaalisen hetken.

Ei, en voikaan vielä mennä nukkumaan, koska kuu on nousemassa ja se näyttää oranssilta.

Huomaatko muka, jos maailma tapahtuu ympärilläsi liian nopeasti.

Mihin nämä tunnit juoksevat luotani. Tulkaa takaisin.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Runohaaste #runo19 – koonti



Ompun #runo19-haaste lienee ainoa haaste, johon klassikkohaasteen lisäksi olen osallistunut viimeisen vuoden sisällä. Elämässä on ollut tarpeeksi haastetta muutenkin, haha. Olen työsyistä lukenut valtavan määrän vuonna 2019 ilmestyneitä runoja, hiukan muitakin. Kiinnostaa, kuinka monta ehdin lukemistani blogata vuoden aikana (en tuonut blogiini kaikkea lukemaani, vain minulle merkittävimmät kokemukset, joista tekstiä syntyi enemmän; joitakin kirjoja on pitänyt lukea työmoodissa kaahaamalla läpi, myönnettäköön, ja kaikkea en ole ehtinyt viime vuoden puolella, vaan osa jäi vielä kirjapinoihin tämän vuoden alkuun).

Tässä ovat aakkosjärjestyksessä tekijän sukunimen mukaan vuoden aikana lukemani ja postaamani runokirjat. Niitä kertyi yhteensä 29. Mukana on linkit blogin postauskoonteihin, joissa kyseiset teokset ovat mukana.

Kristian Blomberg: Kaikessa hiljaisuudessa
Muhaned Durubi: Ruosteisia luonnoksia / Rusty Sketches
Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen
Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista
Vesa Haapala: Hämärä ei tanssi enää
Pauliina Haasjoki: Promessa
Pentti Holappa: Ankkuripaikka
Sinikka Huusko: Suolaruusu
Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset
Sanna Karlström: Alepala
Gerður Kristný: Surmavirsi
Lavarunous – Vallankumous! -antologia
Tiina Lehikoinen: Terra nova
Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika
Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa
Eugenio Montale: Tuo minulle auringonkukka
Andrew McMillan: playtime
Tommi Parkko: Hamilton-manaatin vaikea elämä
Reetta Pekkanen: Kärhi
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
Tiina Poutanen: Maisemissa
Juha Rautio: Sääntö 0
Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi
Aki Salmela: Eläimen varjo
Pertti Saloheimo: Ennustus linnuston tulevaisuudesta
Miia Toivio: Sukupuutot
Anna Tomi: Huomisen vieras
Sirkka Turkka: Sielun veli
Tõnu Õnnepalu: Mitta 

Sitaattikollaasia en minäkään taivu tässä kohtaa tekemään, mutta otan yhden sitaatin, joka johdatelkoon alkaneeseen vuoteen ja uusiin haasteisiin (#runo2020-haastekin on jo alkanut). Ote on Tiina Lehikoisen kokoelmasta Terra nova (Poesia 2019).

on aika kaivaa ja kasvattaa,
kuvitella ajassa aikoja jotka ovat toisenlaisia
kuin omamme

sykliaika jossa jokainen
sykäys on syli

jossa jokainen katkos on kaivo


Kuva: Thought Catalog/Unsplash

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Joulukuun lyhyet: 11 minibloggausta + suuri muutos blogissa

Tämä on viimeinen minibloggausten setti blogissani toistaiseksi. Päätin aiemmin, että jatkan tähän tyyliin vuoden 2019 loppuun asti, ja nyt on alkanut uusi vuosi. Blogini muuttuu 2020 erilaiseksi: aion kirjoittaa pitkiä, esseemäisiä tekstejä kirjallisuudesta, mutta huomattavasti vähemmän. Tavoitteeni on julkaista yksi tällainen teksti kuukaudessa. Esseemäisyys tarkoittaa sitä, että henkilökohtainen näkökulma teoksen maailmaan saa lisää painoa, arvostelumainen luenta vähemmän. Blogissani ei siis tänä vuonna tulla todennäköisesti näkemään arvostelutekstejä. Tiedän, että monelle tällainen uusi linja voi olla pettymys. Tiedän, että minulla on kiinnostusta jatkaa bloggaamista vain omista lähtökohdistani, ja tänä vuonna haluan todella keskittyä enemmän kaunokirjallisiin teksteihini. Se vaatii aikaa. Minulla on päivätyö. Jotain oli pudotettava pois yhtälöstä, jotta sen saisi toimimaan. Menneenä vuonna opin yhä konkreettisemmin sen, että kaikkialle ei voi revetä, muuten saattaa uupua.

Aion panostaa paljon tuleviin kuukausittaisiin esseisiini, lukea käsitellyt kirjat tarkasti ja löytää syvälle ytimiin meneviä henkilökohtaisia näkökulmia. Kiitos, jos olette kiinnostuneita jatkamaan myös uudenlaisen blogin parissa!

Tässä vielä joulukuun miniarviot.


Anna Tomi: Huomisen vieras (Poesia 2019)

Vieraus toistuu sekä motiivina että tunteena Anna Tomin esikoisrunokokoelmassa Huomisen vieras. Ensimmäisissä osastoissa runojen tilat, paikat ja ajat muuttuvat lennossa jatkuvasti. Yksittäiset säkeet värisevät, mutta minun on vaikea muodostaa mielessäni kokonaisuuksia, seurata ajatuksia – onko se edes tarkoitus? Ehkä juuri vieraannuttavuudessa on avain? Tunne siitä, että koetellaan sanallisen ilmaisun rajoja. Osastossa "Matoaika" ajatukset ja näkökulma tiivistyvät. Vaikutun kokonaisistakin runoista, osion tekstit tulevat lähelle.

Teos on toteutettu huolellisesti poesiamaiseen tapaan. Ilahdun, että tässä kirjassa ei ole sivun ylä- ja alalaidassa kulkevan parisäkeen käyttöä, se kun on alkanut muodostua kustantamon kirjoille hieman maneeriksi. Tomin runojen ilmaisu tuntuu aidosti vapaalta. Säemuotoiset runot ovat asettelultaan ilmavia, fragmentaarisuus perusteltua. Proosarunoja on vain muutama, mutta ne toimivat hienosti, olisin voinut lukea enemmänkin niitä. Ilmaisu on kokoelmassa hallittua ja tarkkaa; tekijä tuntee selvästi runokeinonsa ja mitä niillä kannattaa tehdä. Lupaava esikoisteos.

"maanalaiset kapselit on upotettu odottamaan / kaksikymmentäviisi, viisikymmentä, sata ja tuhat vuotta / mutta niissä on enimmäkseen vaaleaa kohinaa / kipinöitä ikuisiksi ajoiksi // kieli on kadonnut mutta jäljelle on jäänyt tyyli" (s. 35)


Jenny Erpenpeck: Mennä, meni, mennyt (Tammi 2019, suom. Jukka-Pekka Pajunen)

Kun kirjalla on Suuri Aihe, on myös huomattava vaara sille, että menee Suuresti Metsään. Vielä kun kirjalla on paksuutta, vaarana on, että Aihetta käsitellään jaaritellen ja selitellen. Jenny Erpenpeckin romaani Mennä, meni, mennyt olisi voinut huolimattomissa käsissä kompastua rähmälleen. Saksalaiskirjailija kuitenkin kiertää kampittavat esteet, ja rauhallisen vähäeleinen proosa kierittää vaikean tematiikan untuvapeiton sisään. Erpenbeck on kirjoittanut suuresta pakolaisaallosta Euroopassa tuoreeltaan: kirja on ilmestynyt saksaksi 2015, eli se on ollut tekeillä todennäköisesti jo pitkään ennen tilanteen eskaloitumista ja muuttunut sitten odotettua ajankohtaisemmaksi.

Alkuasetelmassa professori Richard on jäänyt juuri eläkkeelle. Berliinissä kärjistyy pakolaisten ja viranomaisten välinen tilanne, ja Richard kiinnostuu: keitä nämä miehet ovat, mitä he haluavat? Ujuttautuessaan haastattelemaan miehiä ja kuuntelemaan heidän elämäntarinoitaan, Richard pohtii myös omaa menneisyyttään, kuten elämää Itä-Saksassa, edesmennyttä vaimoaan, päättynyttä suhdetta rakastajattaren kanssa, ystäväpiiriään. Tapahtumat etenevät verkkaisesti. Romaanin edetessä alkaa kiinnostaa kovasti, mihin tässä oikein päädytään. Pakolaiset saavat tarkat kotimaat ja nimet. Selviää, että he haluaisivat tehdä töitä, mutta heidän ei anneta. Lain kiemurat ovat armottomat. Richard kohtaa omat ennakkoluulonsa, yhteiskuntansa julmat puolet, ja vähitellen tulee esiin ettei hänkään ole käyttäytynyt aina hyvän ihmisen tavoin. Onko kyse sovitusten etsimisestä? Päädytäänkö lopulta mihinkään? Vaikea sanoa. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli, että kirjassa tulee esiin 200 vuoden takainen kuolemansa jälkeen nyljetyn mustan miehen, Solimanin, tapaus, josta myös Olga Tokarczuk kirjoitti romaanissaan Vaeltajat.

Tuttuun tapaan olisin tiivistänyt kirjaa: uskon että reilun 400 sivun kokonaisuuden tärkeimmät asiat olisi ilmaistu noin neljänneksen lyhyemmässä muodossa, kun olisi poistanut vähemmän olennaisilta tuntuneita mietintöjä ja tarinalinjoja. Romaani tarjosi monia pohdittavaksi jääneitä lauseita ja toteamuksia, sen tunnelma oli haastavasta tematiikasta huolimatta rauhoittava. Mennä, meni, mennyt sopii myös upottavien lukuromaanien ystäville.

"Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa?" (s. 355)


Pauliina Haasjoki: Promessa (Otava 2019)

Tekstuaalinen avaruuteni kietoutuu yhteen, ajattelin lukiessani Pauliina Haasjoen runokokoelmaa Promessa. Olen viettänyt syksyn kirjoittamalla taidenäyttelystä, jossa ihmisen ja ympäristön rajat häilyvät, lukenut aihepiiristä artikkeleita, esseitä, runoja, ja nyt Promessa laajentaa näitä kysymyksiä entisestään. Sen käsittelyssä sinkoudutaan avaruuteen ja tapahtumaketjuihin, jotka tuntuvat olevan runomuotoisia kuvauksia luonnontieteellisistä ilmiöistä, sellaisista, joita on totuttu kuvaamaan numeroin ja yhtälöin. Maailma näkyy jokapäiväisen ihmeellisenä, ja teos uskaltaa kysyä suuria: “Mistä täydellisyyden sanaa voikaan käyttää, kun epätäydellisyys sopii kuvaamaan kaikkea?” (s. 9)

Haasjoki koettelee runoissaan ympäristöä ja ihmistä kielen ja ajatuksen rajamaille asti. Suorasanaisemman ja tieteellisemmän kuvauksen hän lienee saanut purettua esseekokoelmaansa Himmeä sininen piste, jota odotan myös kovasti luettavaksi. Promessa ei päästä helpolla; luin suuren osan teoksesta lähijunamatkoilla, ja ajatuksen katkeileminen kyydistä nousemisiin vaikutti tässä tapauksessa erityisen hankaloittavalla tavalla lukemiseen. Myös stressaantunut olo vaikutti. Kun olin nukkunut hyvin ja saanut pahimman taakan tällä viikolla ulos päästäni, pääsin myös syvemmälle runoihin, pystyin sisäistämään ne paremmin, vaikka en olisi “ymmärtänyt”. Uskon, että tämä on sellainen kirja, josta saa irti uusintalukemisilla enemmän. Haasjoen kieli liikkuu konkreettisella tasolla sekä arkipäiväisen elämämme yksityiskohtien että kosmisten mittakaavojen kuvauksessa. Omien kulloistenkin mielenliikkeiden vaikutus on suuri siinä, miten asioiden kuvat yhdistyvät tunnetasoon. “– – ja toisaalta hän haluaisi tehdä jotakin paraabelille / joka uhkaa temmata hänet ylös, yläilman syvyyksiin / lentoon, joka ei pysy lentoradassa vaan kiihtyy / siitä ikävästi läpi, kuin viiva joka syöksyy pisteen läpi” (s. 19)

Vaikka puheeni haasteellisuudesta saattaa vaikuttaa pelottavalta, suosittelen runojen ystävää tarttumaan Promessaan pelkoa vailla. Kirja kiihdyttää ajatuksia ja saa aistimaan ympäröivän todellisuuden tarkemmin. Kieli on nautittavan varmaa, täsmällistä. Tulee samanlainen olo kuin kuunnellessa erityisen luotettavaa puhujaa.

“Syvässä jokilaaksossa vuoret puristuvat ympärille / ja on turvallista / syvällä pimeässä yössä kaksi valtavaa päivää kaartuu / molemmilta puolilta ylle.” (s. 51)


Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos 2019, suom. Laura Jänisniemi)

Kansiensa tavoin Monika Fagerholmin romaanin maailma on mustanharmaa. Mustina vellovat mielet, mustat teot, musta tulevaisuus, harmaansävyt ihmisissä. Kuka tappoi bambin? (suom. Laura Jänisniemi) sisältää jonkin verran myös hyvin mustaa huumoria. Tapahtumat ja henkilöiden elämät kietoutuvat kohti yhtä hetkeä, huvilakaupungissa tapahtunutta joukkoraiskausta, johon palataan vuosien päästä, sen syihin ja seurauksiin. Häiriö yhteisön maisemassa paljastaa myös muut häiriöt, kuin Twin Peaksissa. Fagerholm ei vääristä todellisuutta Lynchin tavoin, mutta henkilöiden mielten häilyvyyden ja vinoumat hän näyttää.

Romaanin kieli on verkkomaista, tiiviiksi solmiutuvaa. Harkitun toiston voima on merkittävä, suggestiivinen proosa saa energiansa siitä. Syntaksin rikkomiset, "taiteen sääntöjen" vastaiset tavat aloittaa lauseita, ovat olennainen osa teoksen poetiikkaa. Tekstin pitää tällöin olla vakaissa, huolellisissa käsissä, että luettavuus säilyy ja kokonaisuus toimii, ja Fagerholmin tapauksessa näin on. Tunnen tekstissä kaikuja naiskirjoituksesta, erityisesti Duras'n tekstien aukkoisesta maailmasta. Myös kertoja on kiinnostava tuodessaan oman roolinsa näkyviin kommentoimalla kertomistaan, esim. "mutta nyt takaisin" ja "joka tapauksessa". Virkkeet ovat levottomia: kursiivia, sitaatteja, englanninkielisiä lausahduksia, katkomista joko välimerkin tai rivinvaihdoilla.

Henkilöt ovatkin sitten oma lukunsa. Oikeudentuntonsa johdosta paljon kantamaan joutuva Gusten on kiinnostava juuri moniulotteisuudessaan - hän teki pahaa, ymmärsi sen, mutta voiko hän päästä eteenpäin? Vauhdikkaan nousukiidon elämässään kokeneen Annelise Häggertin hahmossa on karikatyyriäkin, ja hänen ympärilleen syntyy suuri osa romaanin mustasta huumorista; hekottelin ajatuspaja Kultaiselle suihkulähteelle läpi kirjan. Siitä, mitä muuta kirjassa varsinaisesti tapahtuu, ei kannata etukäteen edes kertoa liikoja. Tässä lukijan tekemät huomiot ovat erityisen olennainen osa sitä, millaiseksi kokemus muodistuu. Ja Kuka tappoi bambin? kannattaa kokea.

"Kepeä naurahdus, pilke silmäkulmassa, ja sitten he olivat joutuneet eroamaan, ja Gusten oli sännännyt kuin hengenhädässä ei minnekään, sillä ei hänellä mitään kokousta ollut, ja triathlonin treenaaminenkin oli ollut lähinnä ajatus, jotain johon voisi alkaa perehtyä, strange hobby, jonkinlainen koodinimi jollekin toiselle, mahdolliselle elämälle – –" (s. 100)


Reetta Pekkanen: Kärhi (Poesia 2019)

Runoja tuhosta, menetyksestä ja kivistä; lopusta, ja mitä on nousemassa pintaan maan alta tai meren pohjasta. Reetta Pekkasen Kärhi on minimalistinen runokokoelma, väittäisin että sanamäärältään pienimpiä tänä vuonna lukemastani runokirjojen pinosta. Tällöin tekstit saavat enemmän painoa ja yksittäiset sanat latautuvat merkityksestä. Lukija alkaa keskittyä tyhjään tilaan tekstien välillä, täyttää aukkoja. Tunnelmassa kaikuu huoli tulevasta, ympäristön tilasta, ja samalla mikrotason huoli ihmissuhteesta, joka on päättymässä, ehkä jo päättynyt. Tulkinnanvaraa jää, ja uskon että juuri siksi Kärhi tuntuu puhutelleen monia tänä vuonna. Kalevi Jäntin palkintokin kirjasta myönnettiin.

Kokoelma yhdistää mielenliikkeiden ja luonnonelementtien kuvia toisiinsa niin, että ne kietoutuvat värähtelemään samaan tahtiin. Kun samalla sivulla aiemmin puhutaan pelosta, hyppäämisestä ja puhutellaan sinää, saa kosminen tapahtumakin henkilökohtaisen merkityksen: "Ensimmäinen vaihe: maailmankaikkeuden jäähtyminen / on vaihe, joka ei pääty koskaan." (s. 10) Lohtua voi luopumisen äärellä tarjota tieto, että jos kide saa kasvaa vapaasti kallion raossa, siitä tulee omamuotoinen. Ahdistuksen keskelle kokoelma tuokin lohtua ja rauhoittumista: kokonaan kadonneet eläimet palaavat hitaasti meihin, hiukan lämpöä purkautuu, ja kukin voi itse kuvitella mitä se on.

"Käsittämättömän reittejä pitkin
jotka olin kuvitellut kuvitelleeni yksin


tarvitsen nämä louhokset
Olen matkalla luo" (s. 46)


Gerður Kristný: Surmavirsi (Enostone 2019, suom. Tapio Koivukari)

Sivukatujen väkivaltaista elämää talvisen taivaan alla, jossa tähdetkin ovat varisseet pitkin katuja. Islantilaisrunoilija Gerður Kristnýn teos Surmavirsi (suom. Tapio Koivukari) on lyhyiden, tiiviiden runojen kokoelma. Tapahtumat ovat synkkiä, kieli silti kaunista. Suru ja traaginen kohtalo tuntuvat painavilta vähin sanoin piirrettynä. Runojen puhuja seuraa tilannetta etäältä, eikä voi muuta kuin katsoa, kun puhuteltu sinähahmo kokee karun kohtalon: hänet pelastaa kadulta nyrkkeilijä, joka kohtelee häntä väkivalloin, aina loppuun saakka. Kukaan ei auta: "Sinun pienen elämäsi hyväksi / ei tehdä mitään" (s. 59) Enää ei voi kuin viedä nuora kaulan ympärille kuolleen "yksisilmäiselle jumalalle", joka kiemurtelee katumuksesta luotuaan ihmisen kuvakseen. Nyrkkeilijäkin tapaa loppunsa väkivalloin, ja hänen kohtalonsa mustasydämisenä on ettei hänen nimeään mainita enää missään. Taustalla näkyy tuokiokuvina yön lyömä kaupunki, talven viiltävä kylmä ja tuiskuava lumi, kuin myrkyllinen tuhka. Ihmisten tavoin talvi on kokoelmassa julma, kuin sota. Vaikuttava, painostavankin synkkä teos, jonka lukemista karunkaunis kieli helpottaa.

"Panit merkille / vasta / liian myöhään / että talo upposi // Vesi pyörteili / laudoitusten välissä / kohisi koskena / ikkunoista" (s. 40)


Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (WSOY 2019)

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi valittiin kiehtova spefiromaani, jossa ajan rajat liikkuvat ja piirtyvät uudelleen. Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on kauniisti kirjoitettu ja vetäväjuoninen teos. Kirjassa tulee vastaan monia taitavasti muotoiltuja lauseita. Minäkertojan ääni on kiinnostava, se puhuu tulevaisuudesta käsin ajoittain jälkiviisaana tapahtumia kommentoiden. Aikaa käsitteenä pohditaan vakaaseen tietoon pohjautuen tavalla, joka ei ole kovin helppoa omaksuttavaa aikuislukijallekaan. Pidän siitä, miten Rasi-Koskinen uskaltaa haastaa, esimerkiksi kohdassa jossa kertoja-päähenkilö Emilian ystävä Mitek puhuu neliulotteisesta aika-avaruudesta. Tätä ei tosiaan ole kirjoitettu aloitteleville lukijoille "sisäänheittämiseksi", vaan nuorille jotka ovat jo kirjaintoilijoita. Heillekin on oltava samastuttavaa luettavaa.

Juonesta ei voi kertoa paljoa paljastamatta liikaa ja viemättä omien arvailujen ja oivallusten iloa. Alkuasetelmana on, että 16-vuotias Emilia asuu eristetyssä kaivoksen kaupungissa isoisänsä kanssa. Suurena juhlapäivänä hänen ystävänsä ovat joutumassa pulaan, ja Emilia päätyy kaivoksen alla veteen; todellisuus muuttuu toisenlaiseksi. Kerronta on pääosin kiinnostavaa yksityiskohdissaan ja syvälle menevissä pohdinnoissaan. Välillä minua puudutti se, että kirjan maailman yksityiskohtien esittelyyn käytetään paljon sivuja joiden aikana romaani ei varsinaisesti etene. Tiedän, että maailman luomiseen käytetty suuri aika ja vaiva halutaan tuoda esiin, mutta tämä piirre ei vaan ole suosikkejani. Muutenkin kun pidän tiiviydestä.

Auringon pimeä puoli on kokonaisuutena vaikuttava kokemus, jonka avainkohdat jäävät mieleen pyörimään. Kirja avaa lukijassa ovia toisiin puoliin sekä itsessä että maailmassa.

"Tekojani voisi kutsua virheiksi, minäkin ajattelin sillä tavoin pitkään. Mutta olen muuttanut mieleni. Kun aloitin tarinani, sanoin ettei ole alkuja. Nyt sanon, ettei ole myöskään virheitä. On vain tekoja ja niiden seurauksia. Pienellä teolla voi aloittaa suuren muutoksen." (s. 145)


Vesa Haapala: Hämärä ei tanssi enää (Otava 2019)

Vesa Haapalan Hämärä ei tanssi enää on yhtenäisenä runoelmana etenevä teos niiden voimien keskeltä, jotka ihmistä tällä hetkellä liikuttavat. Kuten moni muukin tämän vuoden runokokoelmista, esim. Miia Toivion Sukupuutot, myös Haapalan kirja peilaa nykyihmisen ahdistusta luonnontuhon edessä. Kokoelmassa asiaa pohditaan konkreettisesti myös globaalilla tasolla: olemmeko valmiita massiivisiin kansanvaelluksiin, kun ryhmät lähtevät liikkeelle tuhon ääreltä. Puhuja miettii lastensa asemaa maailmassa, ja mitä ajatuksia hänessä herää siitä, että lapset joutuvat kokemaan sivilisaation kohtalonhetkiä. Haapalan säemuotoinen runokieli on suorahkoa, mutta tarkentaa kauniisiin kuviin, hetkiin jotka pysäyttävät. Myös lukija pysähtelee vaikuttavien kohtien äärellä. Kävely muodostuu jonkinlaiseksi motiiviksi ja yhdistyy ajatukseen liikkeelle lähtevistä joukoista. "minä kävelen / sitä on hyödyttömän tietämättömyyden / levittämisen seura / sitä tietämättömyyttä tahdon kutsua / kauniiksi - -" (s. 26)

Ajoittain en ole varma teoksen hakemasta poliittisesta asemoitumisesta "ääripäiden" väliin, koska näitä ääripäitä voi luoda haluamiinsa kohtiin, ja suurin osa meistä todennäköisesti ajattelee olevansa jotakin muuta kuin "niitä" kaikkein äärimmäisimpiä. Toisaalta puhuja aika ajoin tunnistaa positionsa keskiluokkaisena suomalaismiehenä. Arki lomittuu suuren mittakaavan asioiden ihmettelyyn. Ulkona luonnossa kävely tuo voimaa ja mielihyvää elämään. Raamattuakin teoksessa luetaan, ilmestyskirjaa tietysti, kun lopun partaalla ollaan. Kenties. Lasten olemassaolo tuntuu herättävän puhujassa myös lohtua. Jos hämärä ei tanssi enää, mikä sen jälkeen aloittaa tanssin? Tuleva jää auki, ehkä-sanan taakse.

"minun syyllisyyteni on raskaampi kuin jaksan kantaa / en ole ominut sitä keneltäkään / tulee kallio ja liukas sammal / ja kompastun" (s. 48)


Muhaned Durubi: Ruosteisia luonnoksia / Rusty Sketches (Enostone 2019, käänt. ja toim. Kalle Niinikangas, Sampsa Peltonen ja Andy Willoughby)

Irakilaissyntyisen, Suomessa vuodesta 2015 saakka eläneen Muhaned Durubin runokirja on kokonaisvaltainen taideteos. Ruosteisia luonnoksia -kokoelman (Enostone 2019) ovat kääntäneet ja toimittaneet Kalle Niinikangas, Sampsa Peltonen ja Andy Willoughby. Aukeamilla on toisella sivulla runoja, toisella kuvia, jotka on toteutettu raapetekniikalla. Runot ovat hyvin tiiviitä; yhdelle sivulle on painettu useimmiten kaksi runoa, jotka ovat parin-kolmen lyhyen säkeen mittaisia. Sivunumerot on jätetty pois. Kokonaisuus on synkkä syystä, sillä teos kuvaa elämää sodan keskellä ja pakoa sieltä. Teksteistä välittyvät pelko, eksyksissä oleminen, levottumuus ja suru. Mustavalkoinen kuvitus on hyvin voimakasta ja vahvistaa niukan tekstin tuottamia tunteita, joskus se myös täydentää rivien välejä. Öiset kauhut heräävät eloon. "Päämäärättä / kannan maailman painajaisia / päässäni"

Turvallista elämää elänyt kantasuomalainen lukijakin pystyy eläytymään raskaisiin tunteisiin, joita kokoelma välittää. Omat unettomien öiden pelot peilautuvat runojen tiivistämistä ajatuksista. Esipuheessa kutsutaan Durubin tekstejä hetkien tisleeksi, mikä kuvaa niitä hyvin. Kirjan kuvaama ihmisyys varjopuolineen on yhteistä. On hetkiä, jolloin tuntuu että kukaan ei kuuntele, ja maailma saattaa olla pelkkää huhua. Minä pilkkaa itseään. Kirjan toteustapa on hieno, ja runot on painettu sekä suomeksi että arabiaksi ja englanniksi. Käännöstyö on esipuheen perusteella toteutettu huolella. Kokoelma on vaikuttava näyte siitä, miten taide ylittää pitkiltä vaikuttavia etäisyyksiä.

"Varjoni / ei tiedä kuinka jahdata ruumistani / kaupungista toiseen"


Kristian Blomberg: Kaikessa hiljaisuudessa (Poesia 2019)

Kristian Blombergin uusin runoteos kuuluu niihin kirjoihin, joita kutsun päätä kiihdyttäviksi. Kaikessa hiljaisuudessa tarkentaa täsmällisesti ilmaistuilla, pitkälle ajatelluilla runoillaan maailman asioihin ja toimintoihin, jotka ehkä näemme, mutta emme täysin. Ainakaan emme välttämättä koe niitä, vaikka näkisimme. Kirjoituksen tarkka muotoilu luo kauneutta, jota lauseisiin pysähtelevät lukijat osaavat arvostaa. "Sanot, että varot tekemästä totuudesta ihannetta, / että haluat käyttää siitä vaatimattomampaa nimitystä tarkkuus." (s. 28) Blombergin kokoelmassa tarkkuuteen ei lainauksesta huolimatta suhtauduta vaatimattomasti, vaan sekä muodolta että ajatukselta vaaditaan paljon. Niitä venytetään rajoille.

Sivulle 52 asti teos on säkeisiin jaettua tekstiä, varsin fragmentaarista, kuitenkin perinteisehköä modernia runoa. Aihepiireinä ovat mm. maisema, luonto, kirkonkellot, muistot, vanheminen ja tuleva. Sen jälkeen meininki lähtee aivan uusille kierroksille: "ng", "kangngastus", sivuille yksittäisinä levinneet kirjaimet, päällekkäin kasautuneet kirjaimet, sydänkäyriä, "epäsäännöllisiä pulsseja säännöllisessä tilassa". Levottomasta, poukkoilevasta, suurelta osin selittämättömästä siirtymästä tulevat mieleen David Lynchin harrastamat vinksahdukset. Kun on selvinnyt kirjan loppupuolelle, pääsee tutustumaan teksteihin joita voi luonnehtia esseemäisiksi proosarunoiksi. Näissä ajatusprosessit viedään vähäeleisesti äärimmilleen. Erityisesti lukemista ja runon olemusta koskevat pohdinnat olivat hyvin kiinnostavia, vaikka en vieläkään tiedä, pääsinkö niissä ytimeen saakka. "Kuvittelun ja lukemisen väliä ajelehtii yhteyttä kurovia häiveitä, jotka selittävät myös runouteen liitettyä meditatiivisuuden tuntua eli liikkumista kahden vyöhykkeen, lukemisen ja näkemisen, sisäisen ja ulkoisen, välillä."

Kaikessa hiljaisuudessa näyttää, minkälainen runokokoelma voi olla, ja laajentaa sen mahdollisuuksia ainakin omassa mielessäni. Miten teoksen tyylin ja poeettisen lähtökohdan voi muuttaa täysin eri osissa ja saada silti kirjan perustelemaan itsensä yhtenä teoksena. Typografialla ja kuvituksella on kokoelmassa myös suuri osansa, jonka analyysiin voisi käyttää toisen postauksen. Minä lopetan tähän, ja sanon vain: vuoden hienoimpia kotimaisia runokirjoja.

"Nyt kysyn, lukeudutko sinä niihin / jotka eivät pelottele toisia pois akustiikastaan / vaan tekevät omastaan niin kiehtovan, että siihen haluaa?" (s. 41)


Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (Gummerus 1964)

Luin joulun aikana kotimaisen klassikon, Timo K. Mukan esikoisromaanin Maa on syntinen laulu. Tämä oli toinen lukukerta kirjalle, jonka ensimmäistä kertaa luin ollessani lukiossa. Kokemus oli silloin mullistava, jotakin aivan muuta kuin aiemmin lukemani. Naturalistinen, verta ja seksiä vuotava proosa kolahti lukiolaisminääni täysin, mutta miten vuodet ovat vaikuttaneet kokemukseen? Varmasti luin tällä kertaa aiempaa tarkemmin myös kertomusta rytmittävät runot, ja kiinnitin huomiota lausetason yksityiskohtiin, ihmiskuvauksen sosiaalisiin ulottuvuuksiin ja kirjan asemaan klassikkokaanonissa. Mukan ympäristökuvaukset vaikuttivat jälleen vahvasti, ja nämä poeettiset luontonäkymät kuuluvat minusta kotimaisen proosan parhaimmistoon. Nykyisellä lukukokemuksella tällaistakin mielipidettä uskaltaa iskeä tiskiin. Yhteisön dynamiikkaakin Mukka käsittelee kiinnostavasti ja moniulotteisesti: esim. miten suhtaudutaan kylän porttona kohdellun Ainon orvoksi jääneisiin lapsiin, ja miten hurmoshenkiset saarnaajat saavat väen villittyä.

Se, mikä ei ollut kestänyt aikaa, oli naisruumiin kuvaus. Rintoja, rintoja, kymmeniä rintojen mainintoja usein erittäin epäolennaisissa kohdissa, kuten peiton alla nojaamassa kevyesti peitteeseen Martan rukoillessa. Ok. Päähenkilö Martta on niin mieskatseen lävistämä ettei mitään rajaa, mutta onneksi Mukka on kirjoittanut hänelle myös monipuolisen sisäisen maailman, jota romaanin kaikkitietävä kertoja malttaa näyttää rintojen ohessa. Mukka oli romaanin julkaisuhetkellä 19-vuotias, ja hänen käsikirjoitustaan oli lukemani artikkelin mukaan editoitu, “seksuaalista läähätystä” oli poistettu, mutta vielä olisi epäolennaisia rintoihin tarkennuksia riittänyt siivottavaksi. 28-vuotiaana kuolleen Mukan kirjailijanuralla teosten valmiiksi saattaminen liiallisella kiireellä oli valitettava tosiasia miltei jokaisen kirjan kohdalla.

Mukka ei saanut Syntisellä laululla kriitikoilta juuri ymmärrystä osakseen: milloin hänen pohjoisen kuvaustaan luettiin autenttisena totuutena Lapin elämästä mystifioiden, milloin häntä moitittiin uskonnon ja seksuaalisuuden yhdistelmästä. Mukka oli saanut kirjallisia vaikutteita erityisesti Aleksis Kiveltä, Joel Lehtoselta ja Lars Levi Laestadiuksen saarnoista, joiden veriuhreja pursuava kieli lienee löytänyt tiensä kirjan saarnakohtauksiin melko suoraan. Naisruumis on kirjassa hyvin kaksinaismoraalisen kontrollin kohteena, uskonnolla perustellaan yhtä ja oikeutetaan seuraavaksi päinvastaista, mitä Mukka pisteliäästi saarnamiehen hahmossa kuvaa, ja tuntuu tämäkin menneen aikanaan monilta ohi. 55 vuoden takaista Suomea on toki helppo jälkiviisastella täältä käsin.

Balladia, naturalistista kansankuvausta, pohjoisen luonnon näkymiä, rohkeita rajanylityksiä tavalla jota ei ollut uskallettu ennen. Maa on syntinen laulu on kestänyt aikaa omintakeisella yhdistelmällään, joka minusta on varsin onnistunut, vaikka kokonaisuuden rakentumistakin aikanaan moitittiin – ehkä olen tottunut modernilla tavalla toteutettuun erilaisten elementtien yhdistelyyn enemmän kuin 60-luvun valistunutkaan suomalaislukija, mene ja tiedä. Kirjasta tekisi mieli kirjoittaa vielä ties mitä, ja olenkin ajatellut tekeväni tästä esseen näkökulmana yhteiskunnallinen ruumis romaanissa. Sen yhteydessä voisi kuvata myös ihmisten ja eläinten suhdetta kirjassa, esim. lehmien ja koirien elämien peilautumista ihmiskohtaloihin. Jatkoa seuraa siis!

“Ihmisten eläminen oli tarrautunut paikalleen ja elettiin kuin puolittaisessa unenhorteessa kulkien, kevään tuloa odottaen, vaimot, vanhukset ja lapset kotona, miehet savotoissa. Kaamoksen hyvinä jutusteluaikoina, kun ihmiset hyvin useasti majailivat naapureidensa luona tarinoiden, vaihtuivat Liinunkorven Ainon lasten nimet ihmisten mielissä uusiksi nimiksi, Kurkelaiseksi, Alataloksi, Mäkeläksi. Ainoa itseään ei paljon muisteltu.” (s. 101)

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Marraskuun lyhyet: 7 minibloggausta

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi 2019)

Muistipalatsi, yksityiskohtainen rakennelma. Tähän tapaan Anna-Kaari Hakkarainen on itse haastattelussa kuvannut romaaniaan Dioraama. Olen odottanut syksyn uusista kirjoista jotakin jalat alta lakaisevaa, ja tässä se tuli. Dioraama on sanoina esitettyjä kuvia, ruumiin kieltä, alleviivattavia lauseita joita voi toistella ja ottaa osaksi sieluaan. Tekstiä joka on väreitä, aaltoja kehossa. Kuulostaa ylisanoilta, mutta olen rehellinen. Dioraama on jotakin, mikä pitää kokea hitaasti nauttimalla. Siksi olen lukenut reilun 300 sivun romaania yli viikon. Välillä on pitänyt lukea muuta, koska olen ollut pakahtua runsauteen; harvoin kohtaa romaanin, joka antaa näin paljon.

Pitkään ajattelin, että kyseessä on oikeastaan juoneton romaani. Päähenkilönä on Julia, joka muistelee 17 vuotta sitten tapahtunutta kohtaamista Karlin kanssa. He olivat nuoria, heillä oli vain muutama yö, ja hullaantuminen oli totaalista. Kertoja sanoittaa tunteita intensiivisesti, kirjaa joka yksityiskohdan, kosketukset, nähdyn, kuullun, haistetun ja maistetun, esineet ja asiat ympärillä. Pelot ja halut. Välillä rönsytään museoihin, taiteeseen, kirjoittamiseen, historiaan ja nykyhetkeen – ajat ja paikat ovat yhtä vyyhtiä. Kokonaisuudesta ei voi olla varma, mikä vie mihin. Tunnelma on kuin kuumeunessa, onko kaikki vain sitä? Houre tai lavastus? Se ei lukiessa lopulta edes kiinnosta, haluaa vain kokea nämä lauseet, resonoivat tuntemukset. Motiiveja alkaa muodostua, kuten kolibri, joka näkyy kannessakin. On merkitystä sillä, mikä tallennetaan muistoihin, sillä ne tekevät ihmisyyden. Ainakin osan siitä. Voiko rakkaudesta kertoa enää uudella tavalla, vai onko jokainen tapa ainutlaatuinen? Se jääköön ilmaan kellumaan.

Romaani on rakennettu taitavasti; lopusta haluaa palata taas alkuun, keskelle eri kohtiin. Tämä on teos, joka kestää uudet lukukerratkin. Näin ruumiillista tekstiä harva meillä kirjoittaa – mieleen tulee maailmalta nimiä, kuten Clarice Lispector ja Marguerite Duras. Kieli värähtelee, soi ja tuntuu monella tasolla. En osaa kirjoittaa enempää. Dioraama on syksyn hienoin lukemani kotimainen uutuusromaani.

"Minua on aina kiinnostanut kaikki se, josta näkyy pinnalta katsoen vain vihjeitä, Karl sanoi. Epäloogisia tummentumia, kuluman kohdalta pilkistävää vierasta väriä. Juuri ne tekevät maalauksista ainutlaatuisia, mahdottomia jäljentää. Karl jatkoi: Tärkein on aina näkymättömissä. Mutta parhaissa teoksissa muotokieli ja kielioppi kommentoivat näkymätöntä." (s. 107)


Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset (Teos 2019)

Kertomuksia kaupungin illoista ja öistä. Matias Riikosen pienoisromaani Iltavahtimestarin kierrokset koostuu episodeista, jotka eroavat toisistaan ajallisesti jonkin verran; paikat pysyvät samoina, mutta niistä aukeaa aina uutta. Tekstissä on jotakin lempeän uneliasta, vaikka välillä Riikonen kuvaa uhkaavia, pelottaviakin tilanteita. Öinen Helsinki on sekä rauhallinen että rauhaton, riippuu mistä kadunkulmasta kulloinkin kääntyy. Kaupungin rakennetun maiseman kuvaukseen yhdistyvät sään ja avaruuden ilmiöt, mikä kohottaa kirjoituksen astetta laajemmin pohdiskelevalle tasolle minun silmissäni. Pidin kovasti kohdasta, jossa Riikonen siteeraa Helvi Hämäläistä, joka pohtii pilvien olennaista osuutta Helsingin kaupunkinäkymässä. Kirjallisista viitteistä rakentuu romaaniin myös esseemäistä tasoa.

Teoksen kieli on pakottoman oloista, ilmaisultaan rauhallista. Välillä kuvailussa yllytään vaikuttaviin kielikuviin. Kerronta tuntuu unenomaiselta, samalla kuvatut kohtaamiset ovat kaikessa kummallisuudessaan hyvin tosia. Miellyttävä pieni kirja, jonka lauseissa taitaa olla paljon enemmän kuin ensinäkemällä näyttää. Helsinki-aiheinen kaunokirjallisuus saa Iltavahtimestarin kierroksista kauniin lisän.

"Tuuli miltei huomaamattomasti, lähinnä sen tajusi venesataman suunnalta kuuluvasta kilkatuksesta. Mutta kun kylmä kerran tarttuu vaatteiden alle, se tarttuu tiukasti kiinni. Ja kylmä on hyvä. Se saa muistamaan, että ihminen koostuu pettävistä haaveista ja pettävästä aineesta, eikä toista ole helppo erottaa toisesta." (s. 12)


Lavarunous – Vallankumous! (Enostone 2019, toim. Veera Koivaara, Jonna Nummela, Hanna Rentola)

Runouden vallankumous. Sellaisena lavarunoudesta on puhuttu, ja sellaisena se myös ilmenee kaikessa vapaudessaan antologiassa, joka on koostettu lavarunoklubien esiintyjien teksteistä. Lavarunous – Vallankumous! (toim. Veera Koivaara, Jonna Nummela ja Hanna Rentola) on kuva tämän hetken lavarunoskenestä – tosin Helsinki-keskeisesti, koska kyseessä on Helsinki Poetry Connectionin 10-vuotisjuhlien kunniaksi toteutettu antologia, ja esiintyjät on poimittu HPC:n tapahtumista. Klubeilla kuulee tekstejä räppilyriikasta perinteiseen luontorunoon, ja tyylistä toiseen poukkoilu voi tuntua jonkun mielestä raskaalta, mutta itse kun tiesin, minkälainen tekstien moninaisuus on odotettavissa, pystyin tempautumaan tunnelmasta toiseen. Kuin olisi hyvässä open mic -illassa.

Lavarunoutta määrittelevät usein sellaiset sanat kuin avoimuus, osallistuminen, tunnustus. Antologiassakin korostuvat omakohtaiset runot, joissa minä kulkee ihmettelemässä maailmaa. Ja ihmeteltävää riittää. Pelko luonnon puolesta ja kulutuskritiikki lävistävät temaattisesti monia tekstejä. Aihepiiri vaikuttaa nuorten open miceistakin kerätyissä runoissa, joten se ei ainakaan ole menossa pois – ja miksi olisi. Väitän, että tämän antologian lukemalla voi nähdä, minkälainen runous löytää tiensä myös kirjankansien väliin tulevina vuosina. Raja-aitoja murtuu, ja patsaita kaatuu kuten Lyytin runossa. On mahtavaa, että valikoimaan on saatu tekstejä ja käännöksiä myös muilta kuin suomeksi tai englanniksi kirjoittavilta.

Usein kuulee väitettävän, että harvan lavarunoilijan tekstit toimivat kirjasta luettuna, mutta tämä antologia todistaa sen vääräksi. Vain jotkin selvästi musiikin kanssa esitettäväksi tarkoitetut tekstit kärsivät paperille painamisesta. Joitakin pitkiksi venyviä runoja olisi voinut minun makuuni tiivistää - usein lavarunot kasvavat lähelle poetry slamien kolmen minuutin ja open micien viiden minuutin aikarajoja. Itse en usein välitä antologioista, mutta tämä on vaikuttava ja tarjoaa runoja luettavaksi monenlaisiin oloihin, tilanteisiin ja tunnelmiin.

"Yö on Helsingin talvessa pitkä, / hiljaisuuden löyhkästä sakea // hullujen hiljaisuuden // On niin tyyntä, ettei täällä uskoisi kenenkään tappavan itseään!"
 (Muhaned Durubi: Kaarlenkatu 7, suom. Sampsa Peltonen)


Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat (Otava 2007, suom. Tapani Kärkkäinen)

Puolalainen Olga Tokarczuk julkistettiin lokakuussa Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2018 saajaksi. Veikkasinkin hänelle palkintoa, sen verran laajaa on näkyvyys mm. englanninkielisessä maailmassa ollut viime vuosina. Olin aiemmin lukenut Tokarczukilta Man Booker International -palkitun Vaeltajat. Nobel-palkitsemisen selvittyä lähdin juoksemaan työpisteeltäni Pasilan kirjaston hyllyille hakemaan työjuttuja varten tuoreiden nobelistien teoksia, ja Tokarczukilta hyllystä löytyi romaani Alku ja muut ajat. Lueskelin alkusivuja, jotka osoittautuvat niin kiehtoviksi, että kirja tuli mukaan kotiin asti.

Tyylilaji on erilainen kuin Vaeltajissa, sillä Alku ja muut ajat on mystisempi, maagisrealistisempi ja kiinnittyy kielellään enemmän luontoon. Yhdistävänä tekijänä näillä kahdella teoksella on fragmentaarisuus. Alku ja muut ajat etenee lyhyinä, muutaman sivun mittaisina episodeina, jotka kohdistuvat vuorollaan kuhunkin henkilöhahmoon ja kuvaavat aikojen subjektiivisuutta, samalla limittäisyyttä. Romaani on kuin spiraali, sen eri ajat kiertyvät kerroksittain itsensä ympäri. Kirjan rakenne näyttäytyy tällä tavoin myös luonnon kulkuna. Kerronta on vangitsevaa.

Romaanista nousevat kuuluviin erityisesti vahvojen naishahmojen äänet. Elämä on eri tavoin rankkaa: Tähkästä tulee kylän ulkopuolella elävä, hyljeksitty hahmo, Genowefasta taas vaimo joka pitää tiukalla otteella kiinni kunniallisesta elämästään. Tapahtuu mystisiä asioita, joita ei suuremmin ihmetellä tai selitetä, vaan ne ovat kiinni kirjan maailmassa yhtäläisesti todellisten historian tapahtumien kanssa. Pieni puolalainen kylä kokee omalla tavallaan mm. maailmansodan ja kommunismin nousun. Alku-kylä vaikuttaa eristyneeltä; ovatko suuret kaupungit ja niiden elämä edes oikeasti olemassa?

Lapsia syntyy, ihmisiä kuolee eri ikäisinä ja syistä, rauhassa tai väkivaltaisesti. Esineiden ja luonnon elementtien merkitys on suuri. Tokarczukin kieli on vahvaa, väreilevää, elämästä täyttä. Teos sopii luettavaksi hitaasti, muutama episodi kerrallaan. On jo klisee, että kirjallisuuden avulla voi elää monta elämää, mutta Alku ja muut ajat -romaanin tapauksessa se pitää vahvasti paikkansa. Odottelen seuraavaa Tokarczuk-suomennosta innolla.

“Kuvitteleminen on pohjimmiltaan luomista, se on silta joka yhdistää aineen ja hengen. Varsinkin silloin jos sitä tehdään usein ja keskittyneesti. Silloin kuvitelma muuttuu ainepisaraksi ja yhdistyy elämän virtoihin. Joskus jokin siinä saattaa matkan varrella vääristyä ja muuttua. Niinpä ihmisten toiveet tarpeeksi vahvistuttuaan täyttyvät – eivät tosin aina siten kuin oli odotettu.” (s. 101)


Juha Rautio: Sääntö 0 (Enostone 2019)

Kekseliästä, nokkelaa runoutta, joka ei kuitenkaan tyhjene kikkoihin. Juha Raution runokokoelma Sääntö 0 esittelee taitavan tekijän osaamista monelta puolelta, mutta tärkeintä on itse runous, sen aikaansaamat vaikutukset lukijassa. Poeettista värinää on miellyttävän paljon. Runotyylit ja tekstien asettelut ovat moninaiset: kirjaan johdatellaan sisälle lyhyiden säkeiden pudottelulla, välillä vastaan tulee proosaruno, sitten luettelo, konkreettinen äänien kuoro. Huumoria ei unohdeta, ja se näkyy erityisesti pitkässä "puistorunossa", jossa vastaan tulee mm. Parkkihallipuisto ja Vapaiden immateriaalioikeuksien ideapuisto. Kyseinen runo on ollut ensimmäinen kosketukseni Raution tuotantoon, sillä kuulin kerran hänen esittävän sen livenä – oli mainio esitys, teksti sopii hienosti lavoille. Arkikieltä hyödynnetään kokoelmassa tyylillä: "Se ottaa sinut kuin pullan pussista". Omintakeisten kielenkäytön ja ajatuksen kuljettamisen tapojen ansiosta tämä moninainen kokoelma rakentuu yhtenäiseksi.

"Jos laitan sanat suuhusi, voisitko pitää niitä hetken, niin ettet vielä pitkään aikaan sanoisi mitään." (s. 66)


Annastiina Storm: Kerro, kerro (S&S 2019)

Miten kertoa edesmenneen läheisen elämäntarina ja tehdä se oikein? Nimittäin vaikka kertomuksen kohteena oleva eläisi vielä, olisiko hän välttämättä rehellinen? Annastiina Stormin romaani Kerro, kerro herättää kiinnostavia kysymyksiä elämäntarinoista ja -valheista. Kehykseksi kirjoittaja on ottanut Lumikki-sadun, johon teksti viittailee intertekstuaalisilla silmäniskuilla. Viitteitä on jonkin verran enemmän kuin esim. Salla Simukan trilogiassa, mutta ei paljon. Tässä on mukana muuttaminen lyhytkasvuisten kodinhoitajaksi, "paha kuningatar" – pelastava "prinssi" napataan omatoimisesti, ja romaanissa voi havaita feminististä uudelleentulkintaa muutenkin. Lumikki on minäkertojan äiti, jonka tarinan ohella kertoja selvittää omaansa.

Eri äänet ja aikatasot vuorottelevat, mutta romaania ei ole minusta hankala lukea. Pidän kovasti Stormin kirjoittamasta täsmällisestä ja esteettisestä kielestä, lauseiden rytmit ja sanojen asetelmat tekevät lukemisesta nautittavaa. Kerrontaratkaisuna on kiinnostava, että osa kertomuksesta on kuviteltua keskustelua jo kuolleen äidin kanssa. Menneisyyttä selvittäessään kertoja pohtii omaa vapaaehtoista lapsettomuuttaan ja sen vaikutusta parisuhteeseensa, mikä on yllättävän harvinainen aihe nykyisessä kaunokirjallisuudessa käsiteltäväksi. Klassikkosadun tuoma kerros sulautuu romaaniin hyvin, ja kirjailija hallitsee mallikkaasti erilaisten kerrontatyylien rekisterit. Kerro, kerro ansaitsee minusta lisähuomiota tämän vuoden kotimaisten romaanien joukosta.

"Äiti ei hievahdakaan. Voin nähdä hänen ajatustensa raskaiden rattaiden pyörivän. Hän kelaa yhteisiä vuosiamme, kaikkia kertomisiaan ja kertomatta jättämisiään. Miten olemalla ja mitä tekemällä hän olisi voinut näyttäytyä niin ehjänä, ettei hänen lapsensa tarvitsisi kirjoittaa hänestä kaikenlaista moskaa?" (s. 131)


Miia Toivio: Sukupuutot (Teos 2019)

Miia Toivion kolmannessa runokokoelmassa satiiri on vahvaa siksi, että monet voisivat ottaa kyseiset tekstit tosissaan ja olla niiden kanssa samaa mieltä ilman mitään tasoja. Sukupuutot sisältää sekä yleisiä että yksityisiä sukupuuttoja. Varsinkin yleisemmästä näkökulmasta katsottuna kokoelman ensimmäisen osion "Dystopian aakkoset" sarkastinen purevuus käy selväksi: "haluan elää täällä niin kauan kuin se on mahdollista, / ilman syyllisyyttä, ilman valinnanvaraa." (s. 15) Toivion teos ei ole toki pamfletti vaan runokirja, joka lähestyy tematiikkaa kielen avulla: mitä ympärillämme toistellut lauseet lopulta tarkoittavat, voivat tarkoittaa? Minkälaisin sanoin asuntomessualueelle muuttamista voisi perustella? Tyylikäs käsittelytapa jatkuu myöhemmissä osioissa, joissa ympäristöstä siirrytään aiheiden tasolla lähemmäs minää. Ironia putoaa vähitellen pois. Käsittelyssä tuntuvat olevan ero, yksineläminen ja lapsettomuus: "On kuin astuisin taaksepäin sukupolvien ketjussa, / koska eteenpäin en voi enää mennä – –" (s. 67) Myös mennyttä runot katsovat uusin silmin. Miten hyväksyä koetut asiat, tulla niiden kanssa sinuiksi? Onnistuuko se tulemalla takaisin ruumiiseen, muuttumalla "sinäkokemukseksi"?

Säe- ja proosamuotoisen runon välillä vaihteleva Sukupuutot ei tee suuria kokeiluja muodolla, mutta se käyttää kieltä hienosti tavalla, joka tuo pintaan ajatuksia, oivalluksia ja voimakkaita tunnemuistoja. Harkitun tyylikäs kirja kuuluu vuoden vahvimpien runokokoelmien joukkoon.

"mutta mikään mikä on kätkettyä ei voi loistaa tässä maailmassa. Näkyvyys on elinehto. Kuka vielä uskoo siihen vanhaan juttuun yhteen hiileen puhaltamisesta, se on kuulkaa oma hiili johon pitää puhaltaa, kannattaa päinvastoin olla varovainen ettei kukaan tule sitä anastamaan, ihmisten kanssa pitää olla niin tarkkana – –" (s. 41)

lauantai 2. marraskuuta 2019

Lokakuun lyhyet: 8 minibloggausta

Margaret Atwood: Testamentit (Otava 2019, suom. Hilkka Pekkanen)

Fanifiktiota Atwoodin tapaan vai omilla jaloillaan seisova romaani? Margaret Atwoodin Testamentit on ollut vuoden odotetuimpia kirjoja, mutta samalla jatko-osan taakka on painanut teosta. Kun sain sen käsiini, katsoin lähes 500 sivun pituutta ja mietin, onko Atwood tykästynyt vaihtoehtoisen maailmansa esittelyyn jo liikaa. Teos on kuitenkin kirjoitettu vetäväjuoniseksi kertomukseksi, joita kolmen kertojan muistelut kuljettavat vuorotellen. Testamentit oli minulle pitkästä aikaa vahvaa immersiota, tarinaan uppoamista aikaansaava kirja. Se on syntynyt fanien uteliaisuuden pohjalta, mutta Atwood on tehnyt työnsä romaanikirjailijana itselleen uskollisesti.

Kertojina toimivat kolme naista: Agnes, joka on elänyt lapsesta asti Gileadissa, Lydia-täti, joka on pelätty ja kunnioitettu vanha johtajatäti mutta samalla myös sala-anarkisti, ja 16-vuotias Daisy, joka elää Kanadassa ja jonka kohtalo kietoutuu vahvasti Gileadiin. Agnesin ja Daisyn osiot on väliotsikoitu kuulustelulausunnoiksi, Lydia-täti puolestaan on kirjoittanut salaisen käsikirjoituksen, jota piilottelee kirjastossa. Tädit ovat Gileadissa joukko harvoja ja valittuja naisia, jotka saavat lukea ja kirjoittaa, sillä he vastaavat naisten koulutuksesta. Kerrotusta paljastuu uutta tietoa Gileadin perustamiseen johtavasta vallankumouksesta, nuorten naisten kouluttamisesta vaimoiksi ja maanalaisesta vastarintatoiminnasta, joka ulottuu totalitaristisen valtion johtavaan eliittiin saakka. Atwoodin luoman maailman yksityiskohdat ovat kiinnostavia, kauheita ja värisyttävät myös sen takia, että ne ovat todellisesta maailmasta: tämä on dystopiaa, mutta ei fantasiaa. Luin samaan aikaan Testamenttien kanssa Jokha Alharthin romaania Celestial Bodies, joka kuvaa Omanin historiaa, ja välillä unohdin, kummasta kirjasta olin lukenut mitäkin naisten kontrollointiin liittyvää.

Testamentit on trillerimäisen jännittäväksi rakennettu kuvaus maailmasta, joka on fiktiivinen mutta mahdollinen. Atwood on luonut kertojiksi kiinnostavia hahmoja, joista erityisesti Lydia-täti nousee esiin kyynisessä ristiriitaisuudessaan. Suomennos on tehty hyvin varsinkin käytettävissä olleeseen aikaan nähden, joitakin typoja ja pari kömpelön tuntuista kohtaa huomasin. Suosittelen Orjattaresi-teoksen lukemista pohjaksi ennen tätä. Edeltäjänsä tavoin Testamentit saa kysymään: mitä sinä tekisit, jos?

"Olin väärennös, kuin antiikkiesine, joka ei ole aito vaan suunnitelmallisesti laadittu jäljitelmä. – – Kasvojen muuttumiseen ei mene kauan: aika veistää kasvoja kuin puuta ja kovettaa ne. En enää katsele maailmaa haaveellisin silmin. Minusta on tullut tarkkaavaisempi, keskittyneempi. Olen tiivistynyt." (s. 52


Sanna Karlström: Alepala (Otava 2019)

Ei jösses, en kyllä jaksaisi mitään Alepa-runoja, ajattelin kun katsoin runokokoelman kantta sen saavuttua pöydälleni. Pahimmassa tapauksessa kyse olisi jostain hassuttelusta, huumorirunoudesta, sitä en ainakaan jaksaisi. Onneksi Sanna Karlströmin Alepala laajenee tämän aihepiirin ulkopuolelle. Moneen kertaan palkittu tekijä saa kokoelmansa säkeisiin puhuttelevaa värinää. Arkisen ja "runomaisen" ajattelun törmäytyksistä syntyy kiinnostavia yhteyksiä. Joissain runoissa on todella sieluun osuvia kohtia. Silti mietin kokonaisuutta ja onko se yhtenäinen, miten tämä toimii runokirjana. Plussaa annan siitä, että teos on tiivis eikä ylivenytetty.

Lähikauppanäkökulma laajenee kiinnostavasti kulutukseen ja maailman tilaan, näiden kytköksiin. Välissä pohditaan vanhemmuutta, lapsen kasvamista, kielikuvana kaupassa kennosta poimittu muna. Teos tuntuu vahvasti enemmän runojen kokoelmalta kuin runokokoelmalta, osien summa ei luennassani kohoa suuremmalle tasolle. "Loppu"-osion tummasävyiset runot kolahtivat minuun parhaiten.

"En saa keittiötä siivottua, itsestäni hyvää kuvaa, tunteet ovat kadonneet tai äänetön lanttu kasvanut siihen missä ne sijaitsivat

Kaikki loputon pyristely ja minkä tähden: asiat eivät ole muuttuneet, vain niiden hinta"
(s. 47)


Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (WSOY 2019)

Maagisrealistista proosaa pohjoisen maisemista kauhumausteilla, voisin tiivistää tämän esikoisromaanin. Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on ääneltään tuore, samalla se ammentaa vaikutteistaan vahvasti. Tuntuu laiskalta mainita Lapista lähtöisin olevan tekijän yhteydessä taas Timo K. Mukka, mutta mielessä käy välillä, että tällaista voisi olla jos Mukka olisi kokeillut kauhuromanttisia vaikutteita. Heikkilän romaanin kielessä on sekä verevää elämänvoimaa että palavia pääkalloja. Kerronta pysyttelee muuten realistisissa kehyksissä, mutta joki edustaa maagisuutta: se vaatii uhreja ja kieltäytyy antamasta elämää, jos tulee suututetuksi.

Romaanin minäkertoja Eeva palaa alussa kotikyläänsä, josta lähti neljä vuotta sitten. Hän haluaa nähdä äitinsä, mutta kotona ovat enää velipuoli Alarik ja isäpuoli Eino – äiti on kuollut vain viikkoa aiemmin. Eevalla on selvittelemättömiä välejä monen kanssa, eikä hän aio lähteä saamatta oikeutta kokemalleen vääryydelle, joka on niin musertavaa ettei anteeksianto tunnu mahdolliselta. Romaanin dialogit on kirjoitettu Tornionjokilaakson murteella, mutta esim. Rosa Liksomin Everstinnasta poiketen muu proosakerronta teoksessa on kirjakielistä. Aluksi pohdin, töksähtelevätkö siirtymät minäkertojan osalta kun kirjakielinen kerronta vaihtuu murteeseen, mutta kirjan edetessä asia lakkasi häiritsemästä. Teos välttää saturaation mainiosti, jälkipuoliskolla syke lähinnä kasvaa ja elämä virtaa kirjoituksessa yhä vahvemmin. Kielen energia voimistuu kertomuksen edetessä tuulenvireen mainingeista teräväksi myrskyaallokoksi. Alleviivattavaksi sopivia lauseita on paljon.

Veteen syntyneet on väkevä esikoisromaani, joka painuu mielen perukoille. Kostosta ratkaisuna voi olla montaa mieltä, mutta romaaniin se tuo voimaa, vaikka jäljelle jäisi vain verta, tuhkaa ja toivon houkuttava joki. Kuolema on läsnä alusta loppuun, mutta ahdistavan musertavaksi tunnelma ei painu – kielen kauneus tuo lohtua.

"Tyhjän kalastaminen on heidän juttunsa, joen yllä soutaminen heille tarkoitettu pakopaikka. Minulle joki on hautausmaa, karujen rantojen ja liukkaiden kivien äärellä luikerteleva viimeisen hengenvedon virta. – – Muistan, kuinka keveästi toisinaan hengitin veden alla." (s. 62)


JP Koskinen: Tulisiipi (Like 2019)

Kun siirtolaisuus vei ojasta syvälle allikkoon. JP Koskisen romaani Tulisiipi kuvaa elämää 30-luvulta 60-luvulle: amerikansuomalainen perhe päättää lähteä kovasti hehkutettuun Neuvosto-Karjalaan "depression" iskettyä Yhdysvalloissa. Työväen paratiisin pitäisi odottaa perillä, mutta eihän siinä hyvin käy, kun valta pääsee keskittymään tuhoisin tavoin. Teemaa on käsitellyt kotimaisessa kirjallisuudessa omalla tavallaan mm. Sirpa Kähkönen Graniittimies-romaanissaan. Koskinen tuo kertomukseensa uuden tason ottamalla näkökulmahenkilöksi pojan, joka haluaa vain lentää.

Kaarlella on jo lapsena niin suuri palo lentämiseen, että hän hyppää siivet selässä rakennuksen katolta. Siitä selvitään suhteellisen vähin vaurioin, mutta myöhemmin kohtalo ei ole yhtä suopea. Totalitaristisen yhteiskunnan kurimus vie mukanaan Kaarlen perheineen, ja pakoyrityksistä huolimatta päätepysäkkinä on lopulta Siperia. Lentämään nuori mies silti pääsee osoitettuaan poikkeuksellista lahjakkuutta, ja vuosien saatossa koneet kasvavat. Linda, ystävä lapsuudesta asti, tukee Kaarlea jonka pää on aikuistuttuaankin todella pilvissä. Edes rankat leiriolot eivät taita lentävien unelmien siipiä.

Koskisen teos on lajityypissään onnistunut historiallinen lukuromaani ja kertomuksena koskettava. Rankkoja kuvauksia tasapainotetaan lempeydellä ja toivolla.

"Lumi narskui, takanani kuusi miestä piti toisiaan kädestä ja polki tiukassa rivissä hankeen uraa. He tuijottivat päät roikkuen lumeen tallaamiani jälkiä, kukaan ei jaksanut katsoa saappaankärkiään pidemmälle. Jos olisin kävellyt kalliolta alas, he olisivat seuranneet minua ja pudonneet perässäni." (s. 215)


Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset (Aviador 2019)

Anna Elina Isoaro on kirjoittanut runoteoksensa Tämänilmaiset raskaasta, vaikeasta aiheesta. Kyseessä on hieno, pysäyttävä ja tuskallisen surullinen kokoelma, jossa syntymän ilo kääntyy suruksi menetyksestä. Ensilukemalla tuntuu, etten pysty irrottamaan yhtään sitaattia. Ettei niin voi tehdä. Että tämä ei ole minun kokemusmaailmaani eikä minun ole oikeutta jakaa tästä pätkiä jotka jotenkin tuntuisivat minussa, koska voivatko ne todella. Lisälukemisella tämä hankala tunne vaimenee, ja loppupuolen osio "Iltasatuja tyhjän vuoteen äärelle" on sellaista surujen runoutta, josta jokainen voi löytää paikkansa. Teoksen parissa tulee olo, että nyt pitää keskittyä kuuntelemaan, mitä kirjoittajalla on sanottavana.

Runot ovat kokoelmassa vaikuttavia alusta lähtien; siitä, kun kerran rakennettu hajoaa. Tekstien asettelua ja typografiaa käytetään tyylikkäästi hyödyksi ilmaisussa, mitään ei ole liikaa tai liian vähän. Erityisen tunnelman teokselle luo vanhan perinteen, kuten satujen, kehtolaulujen ja karjalaisten itkuvirsien käyttäminen uudelleenkirjoittamalla. Nykypäivän arki kietoutuu ikiaikaiseen. Eineksetkin ansaitsevat oodinsa, koska ne kuljettavat yli sen ajanjakson kun ei jaksa muuta. Suru tulee, jättää tyhjiä paikkoja ihmiseen. Myöhemmin se on osa elämää, meille kaikille menetyksiä kokeneille tuttua.

"Lintukoto ei ole pörheä turva, / vaan paikka jossa taivaankansi koskettaa maata. / Mitätön lätäkkökin osa aavaa, / samaan uomaan läiskyvät / Tuonen tumma ja elon vaahtoava virta." (s. 54)


Pertti Saloheimo: Ennustus linnuston tulevaisuudesta (WSOY 2019)

Pertti Saloheimon esikoisteos Ennustus linnuston tulevaisuudesta on kokoelma proorunofragmentteja. Näin ainakin kustantajan esittelyn mukaan; ovatko fragmentit lopulta runoa vai proosaa, riippuu lukemisasennosta. Tekstit ovat esteettisesti miellyttävällä tavalla muotoiltuja ja aseteltuja, surua on tosin läsnä, jotain uhkaavaakin. Muuttuvan ilmaston ja tuhoutuvan luonnon voi nähdä kuultavan läpi kokoelman ensimmäisestä osiosta: "Meidän on käytettävä kaikkia kykyjämme, mutta juuri tietoisuuden kynnyksellä otteemme kirpoaa." (s. 13) Raha näyttäytyy ahneena toukkana. Miksi yksittäinen ihminen haluaa pitää kiinni syyllisyydestään, joka ei välttämättä vie eteenpäin - siihen vastaa teoksen toinen osio. Mystiset kirjeet tuovat vaihtelua teoksen kokonaisuuteen ja erottavat tämän tyypillisestä proosarunoelmasta.

Ihminen käy kokoelmassa keskustelua ympäristönsä ja laajemmankin avaruuden kanssa. Vastauksia ei taida tulla, eikä niitä nähdä kirjeisiinkään. "Kysymykset eivät johda toimintaan, vastauksiin ehkä." (s. 40) Biologisten ilmiöiden sementoinnissa yleisiksi totuuksiksi huomaan haluavani väittää vastaan, kuin kyse olisi esseistä. Saloheimon valitsema muoto jättää kuitenkin lauseiden väitteitä auki, koen, joten en aloita väittelyä. Ja toisaalta: "Takerrumme asioihin, jotka vielä näyttävät toteutuvan johdonmukaisesti, jos unohdamme muutamia häiritseviä yksityiskohtia." (s. 70) Tilaa harmaan sävyillekin jää, mikä on tärkeää, ehkä olennaisinta kaikista, sanoisin. Monitulkintaisuutta ja pureksittavaa on. Kokoelma päättyy vahvan poeettisiin lauseisiin. Pyrstösulat jäävät loistamaan.


Pontus Purokuru: Römaani (Kosmos 2019)

joo eli kokeellinen romaani
toteuttaa internetin estetiikkaa ja samalla jo nimestä syntyy viittaus esim. harry salmenniemen tuotantoon, vrt. runojä
sit on myös kollaasia
näin jonkun kommentin facessa että joku ois verrannu aronpuron aperitiffiin, mut oon lukenut siitä vasta alun niin en voi sillee analysoida
ja sit on tietty ekholmin rakkaus niinku
mut tää on melkein pelkkää chattia koko kirja eikä mitään puheen litteroinnin illuusiota, ja tässäkin on sellainen tietty kerros että kyseessä ois materiaali joka on löytynyt jostain
ekholmilaista on myös ironia ja kyynisyys jotka tässä tuntuu jotenkin vielä ahdistavammilta
kuten purokuru itsekin sanoi messuilla että tästä oli sanottu
(metapuhetta ja -tasojakin on muuten paljon)
että tää ei tarjoa pakofantasiaa kuten täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi
vaan tää kyynis-ironinen vilpittömyyden välttely tuntuu kehältä josta ei voi päästä pois
ja onhan näissä keloissa paljon samastuttavaa ja tunnistettavaakin
sit taas miettii, että millaista elämä on jossain keski-pohjanmaan maaseudulla vrt. kalliolaisen kulttuurialan pätkätyöläisen elämä
kun vaikka mäkin oon helsinkiläinen "kulttuurityöntekijä" niin en silti oo muistaakseni koskaan käynyt rytmissä
en ylipäätään liiku kalliossa kauhean usein, varsinkaan missään "yöelämässä"
nyt mulle tulee näistä lainausmerkeistä mieleen kirjassakin mainittu iida sofia
ja jotenkin hauskaa että tässä namedroppaillaan aika paljon vaikka tekijä on kirjoittanut ironisesti paperi t:n teksteistä
ellei se itsessään jo oo kommentti johonkin, emt meni sit vaan ohi
sinänsä tästä syntyy välillä jonkinlainen "autenttisuuden" vaikutelma
(en pääse noista lainausmerkeistä enää irti, niistä muuten tulee mieleen myös ishiguron pitkän päivän illan stevens, hitto mä nauroin siinä kirjassa lainausmerkkien käytölle, se oli hillitöntä, upeaa; tämä oli muuten vilpitöntä tunteen ilmaisua)
merkitystä on tietysti ollut materiaalin järjestämisellä
hassua miten välillä lukiessa tuntui, että oli varmasti kuullut jonkin repliikin jo mikä meitä vaivaa -jaksossa, ja varmaan niitä olikin poimittu
mutta joo, ei tää lukukokemuksena ollut niin päräyttävä kuin odotin TAAHLK:n perusteella
ehkä se "kokemus" jäi sen ironisen etäisyyden taakse kyynisyyden jähmettämäksi
ehkä sekin tämän kirjan kanssa vaan sopi kuvaan
jätän pisteen laittamatta perään, sekin liittyy


"mä olen lakannut seuraamasta joitain 'menestyjiä' instassa ym koska ärsyttää niiden menestymiselämä ja pelkään että mustakin tulee menestyjä mutta samalla haluisin sellaiseks" (s. 19)


Sinikka Huusko: Suolaruusu (Kulttuurivihkot 2019)

Järkyttävä ja järkyttävän upea teos. En pystynyt muuhun kuin kliseiseen aloitukseen tämän kirjan kanssa, sillä lähinnä sen parissa teki mieli huutaa apua. Sinikka Huuskon runokokoelma Suolaruusu ei ainakaan jätä kylmäksi, vaan tekstit saavat aikaan tunneryöppyjä, vaikeita oloja, ja samalla suurta vaikuttuneisuutta tekijän ilmaisusta. Runojen estetiikka kiinnittää huomion aidosti rohkealla omintakeisuudellaan. Samalla se häiritsee aihepiirin takia, ja tämä ajatus on ollut myös Huuskolla taustana hänen alkaessaan kirjoittaa kokoelmaa, hän kertoi HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokashaastattelussa; esikoisteos on syntynyt Vladimir Nabokovin Lolitan aikaansaamista vaikeista tunteista. Miksi kauheita asioita voi kuvata kauniilla kielellä, ja saada lukemisesta taiteellista nautintoa?

Suolaruusussa näkökulma on ensisijaisesti hyväksikäytetyksi joutuneen lapsen. Näkymät ovat välillä hätkähdyttäviä, jopa painajaismaisia: "Aurinko, kultasydäminen huora", "verestä turvonnut hiusdonitsi", "hirviöt nousevat nurkasta tiarat päässä". En ihmettele, että HS:n raati poimi tämän ehdokkaisiin – teos on hieno löytö vasta pari vuotta sitten aloittaneen pienen kustantamon katalogista. Kustantajalle haluaisin osoittaa kommentin kustannustoimittamisen tärkeydestä, sillä teoksessa näkyy valitettavasti viimeistelemättömyys: on typoja, hieman kömpelöitä rytmityksiä, joitakin sanavalintoja olisin miettinyt vielä. Kokonaisuutena teos on vaikuttava, häiritsevä, hieno.

"jonain päivänä, jonain loistavan
punaisena veriperhosten päivänä kaikki
maailman eläimet kääntyvät sinua vastaan"
(s. 47)

tiistai 8. lokakuuta 2019

Syyskuun lyhyet: 7 minibloggausta

Lukemiseni alkavat vähitellen vuoden loppua kohti painottua runoihin, koska pidän ensi helmikuussa kirjastotyöntekijöille koulutuksen 2019 ilmestyneistä runokirjoista. En kuitenkaan tuo blogiini kuin vaikuttavimmista runokirjoista kirjoitetut tekstit, koska en tee Instagraminkaan puolelle postauksia kaikista, siitä yksinkertaisesta syystä ettei ole aikaa (tämä syksy on vielä täydempi kuin tavanomaiset syksyni). Olen päättänyt ottaa vuorokausistani lisätunteja esim. nukkumiselle, ja postauskoonnin loppupäässä on syy, miksi olen asiaan erityisesti havahtunut.


Maija Muinonen: Sexdeathbabies (Teos 2019)

Maija Muinosen toinen romaani on alkuun aika tyrmäävä tapaus. Oikeastaan Sexdeathbabies on eräänlainen kieltä vääntelevä, parisataasivuinen runo, jonka ytimessä on kuitenkin kertomus ja henkilöitä. Kun alkusanat ovat säkeiksi asetellut "tooo / tottodooo / dödööö wwtäältä twulaan joo", tipahtavat kokeellisuutta vierastavat lukijat todennäköisesti pois jo lähtöasetelmissa. Sininen fonttikin saattaa oudoksuttaa; ajoittain aukeamien keskellä virtaa suttuista sinistä, kuin muste olisi levinnyt. Teos ottaa käsittelyynsä naisruumiit, jotka ovat kuolemassa, vanhentumassa, toisaalta huokuvat elämänhalua, seksuaalisuutta. He tuntevat alituista syyllisyyttä, mutta kuuluuko se heille, vai pitäisikö syyllisyys siirtää muualle, onko se lopulta poissaolevien miesten syyllisyyttä? Hämmentyneet, surun särkemät mielet ja ruumiit kirjoittuvat tekstiin, sanoisin että hyvin Cixous'laisittain, Medusan hiukset kiemurtavat sivulta toiselle.

Säemuotoon asetellut osuudet tuovat mieleen kokeelliset, puhe- tai pikaviestinkieltä käyttävät nykyrunoilijat – minusta ne ovat kuin Eino Santasen ja Hanna Stormin kaltaisten tekijöiden runoäänien sekoitusta. Ripaus Stina Saaren esikoisteostakin tulee mieleen sanoista jotka ovat pelkkiä äänteitä: mnäääh, tötöödöö. Proosa-asetelluissa osuuksissa kieli on villin assosioivaa, sitä on joissakin arvioissa sanottu hajonneeksi, mutta mitä pidemmälle lukee, alkaa tavoittaa teoksen omintakeista poetiikkaa kokonaisuutena. Tai ainakin kuvittelee tavoittavansa, kunnes se taas räjähtelee käsissä. Romaanin lauseet ja virkkeet keksivät itseään uudestaan koko ajan. Ne ovat Jotain Muuta. Sanoja yhdistellään hersyvään tapaan: "onnikiljuu puhelimeen". Kieli yrittää opetella itseään kuin lapsi. On myös hetkiä jolloin kieli rikotaan, kun naisia nimitellään halventavasti. Näitä sanoja ei lausuta kokonaan, niiden väliin tunkee muita kirjainjonoja, joskus tulee hikka. Kuolemaakaan ei saa sanoa ääneen. Ehkä sitä on ollut jo liikaa. Asiat toistuvat jankkaavina ajatuksina. Kun kerronnan rytmiin pääsee mukaan, havaitsee sen vievän eteenpäin riehakkaana, erityisvellovan upeana.

Muinosen romaani on villi, hillitön, silti hallittu. Jokainen asettelun taso tuntuu rakentuvan tarkaksi kokonaisuudeksi niin kappaleen, sivun, aukeaman kuin luvun tasolla. Sexdeathbabies on kieltä ja kerrontaa uudistavalla luonteellaan vuoden tärkeimpiä proosateoksia.

"Ei minun ole alkujaan tarkoitus polttaa ehkä ihan kaikkea mutta poltan ihan kaiken, minulla taitaa olla sellainen tapa. Biba ei saa superterveyttä ja supertyttäriä, hän ei ota mitään tavaroitani ja elä niiden kanssa. Hän ei ole ja elä ja peri ja ole perijätär terveyden ja vanhojen esineiden parissa. Ja hei mitä kukaan koskaan tekisi esimerkiksi: avioeropapereillani?" (s. 61)

(Postaus on julkaistu myös Päähenkilö-blogissa.)


Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019)

Pidän valtavasti kirjoista, jotka ravistavat ajatuksiani ja saavat sen jälkeen hihkumaan "se on muuten noin". Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita on sellainen teos; essee esseeltä olen ravisteltu paikoltani, sitten hihkun. Joskus nousen vastarintaankin, ja tällaisen vahvan argumentaation äärellä myös se tuntuu kiinnostavalta sen sijaan että ärsyyntyisin. "Ruma luonto"-essee sai minut miettimään uudestaan omaa suhdettani estetiikkaan, muutamalla lauseella. Se ei ole vähän. Kirja aiheuttaa myös epämukavia tuntemuksia: tunnen itseni nössöksi, "huoneihmiseksi" joka piiloutuu toiseutetulta luonnolta lämpimiin, hallittuihin sisätiloihin. Osaanko enää olla muunlainen? Olenhan aina ollut varovainen, viihtynyt kaupungissa. Onko villiys kirjoittunut esseekokoelman tekstiinkin, etsinkö tästä sitä luontoa, minkä koen kadottaneeni?

Rakastan monia teoksen lauseita, niiden suoria väitteitä joita en pysty noin vaan kumoamaan; ehkä en pysty lainkaan. Välillä kirja haraa vastaan, aiheuttaa halun väitellä asioista. Esseessä "Pimeän mielen ekologia" koen taas hihkumisen arvoisia oivalluksia, mutta niiden ohella olen varpaillani. En ole aivan varma, suhtaudutaanko tekstissä mielen sairauksiin hieman romantisoiden, kun niistä puhutaan luonnollisena maatumis- ja käymistilana. En ole sitä koulukuntaa, joka osaisi nähdä tällaisen ajatuksen kauniin romanttisena. Armon toki hyväksyn, ja sitä minäkin haluan ajaa; armoa ihmisen virheellisyydelle. Aivan loppumetreillä Kaihovaara heittää ilmoille todellisen haasteen: hän sanoo ettei rakasta kieltä, eikä ole sielultaan kirjailija. Mutta tällaisen tekstin tekeminen vaatii todella paljon lukemista. Tiedän sen, koska olen itse pitkään opetellut lukemaan, kirjoittamaan, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain. Siis hän todella kirjoittaa noin, kyseenalaistaa kielen merkityksen KIRJASSA. Minua naurattaa tämä kehtaamisen suuruus.

Kaihovaaran tyyli on halki teoksen niin aseistariisuvan vakaa, että olen valmis antamaan anteeksi särähdykset asiakysymyksissä. Villiyteen kuuluvat rosot, virheetkin; tekeekö tämä kokonaisuuden oikeastaan täydemmäksi? Sitä voin miettiä – ajatusta soivat myös kirjan päättävän nimiesseen viimeiset virkkeet. Olen tullut ravistelluksi.

"Julmuus ja keskeneräisyys ovat erottamaton osa ihmisluontoa, ja ihmisluonto on osa luontoa. Jos luonto idealisoidaan, ihmisen on vaikea löytää paikkaansa siinä. Idealisoitu, moraalisesti puhdas luonto pakottaa ihmisen kätkemään virheensä. Virheetön ihminen on epätäydellinen, vajavainen, irti kokonaisuudesta." (s. 47)


Pajtim Statovci: Bolla (Otava 2019)

Luin tämän romaanin jo kolme päivää sitten, ja nyt päätin viimein kirjoittaa siitä, enkä vieläkään tiedä mitä. Ehkä se kirkastuu tehdessä. En saanut tehtyä lukiessani yhtään muistiinpanoja, otin kyllä ylös useita upeita sitaatteja. Pajtim Statovcin Bolla on loistavasti kirjoitettu ja sisältää monta "sitaattikohtaa". Teoksessa on monia vaikuttavia ihmisten välisten suhteiden kohtauksia. Ne ovat välillä kauniita, kuten: "Hän hymyilee ja minäkin hymyilen, miltä sillä hetkellä mahdamme näyttää ulospäin ei pelota minua eikä häntäkään, koska meidän oli määrä tavata, ajattelen – –" (s. 19) Välillä ne ovat julmia, kuten: "– – ja sitten tartun hänen hiuksiinsa ja heitän hänet toiselle puolelle huonetta, isken häntä nyrkillä vatsaan ja potkaisen kylkiin ja selkään." (s. 80) Sellaisia ovat ihmiset ja heidän väliset suhteensa: kauniita, julmankauniita, joskus vain julmia. Sota luo lisää julmuutta.

Jos minun on johonkin tässä mahdollista tarttua niin että saan kirjoitettua jotakin mitä voisi pitää "kirja-arviona", se on romaanin ytimessä tapahtuva kahden miehen rakkaustarina. Koska kertomus sijoittuu kauas, Pristinaan ja Kosovon sodan varjoon, pystyn antamaan anteeksi traagiset käänteet paremmin kuin jos tämä olisi taas kerran Suomessa tapahtuva tarina, jossa mieheen rakastunut mies jatkaakin onnettomassa avioliitossa naisen kanssa. Nyt kehykset ja kerronnan tyyli saavat antamaan paljon anteeksi. Myös siitä pidin, että kirjassa on miestenvälistä seksiä, jota ei kierrellä. Se on edelleen mullistavaa. Että kuvataan seksiä sellaisenaan, eikä peitetä sitä, ei käännetä kameroita pihalle ja yötaivaalle kuten Call Me By Your Name -leffassa. Kuvaukset ovat kaiken lisäksi hyviä, oikeasti aistillisia, mitä harvoin voi sanoa miesnäkökulmasta kuvatusta seksistä kaunokirjallisuudessa. "Minä päätän hänestä nyt ja hän haluaa niin." (s. 29) Ehkä voin nyt rytätä paperikoriin mielessäni pyörineen esseeaiheen kotimaisen homoteemaisen proosan seksikielteisyydestä. Toisaalta, poikkeukset vahvistavat säännön? Pidin ruumiillisuuden käsittelystä Bollassa muutenkin paljon.

Romaanien loput ovat hankalia. "Sulkeutumisesta oireilevaa kohtaa kutsun romaanin saturaatiopisteeksi", kirjoittaa Sinikka Vuola esseekokoelmassa Maailmojen loput. Minulle Bolla tuntui saavuttaneen saturaatiopisteensä kohdassa, jossa Arsim alkaa ajaa bussia palattuaan Kosovoon; kiinnostukseni ei pysynyt yllä. Tämä on tietysti henkilökohtainen kokemus, ja tuonkin jälkeen kirjassa on hienoja kohtia. Mutta merkitsemäni sivut vähenivät loppupuolella.

Bolla on joka tapauksessa vaikuttava romaani. Pajtim Statovci pitää otteensa yhtenä kotimaisen proosan kärkitekijöistä omissa kirjoissani. Hänen kielenkäyttönsä saa aikaan vavahduksia ja laajentaa maailmoja.

"Pelolla kasvatettu ei koskaan opi elämään ilman pelkoa. Kun tällaiselta ihmiseltä viedään pelon syy, pelko muuttuu seurauksikseen - talttumattomaksi epäluuloisuudeksi, valveuniksi ja hallusinaatioiksi." (s. 99)


Pirkko Saisio: Epäröintejä (Siltala 2019)

Pirkko Saision uusin kirja on harvinaisen hybridi, jos ajattelee teoksen lajityyppiä. Lyhytproosakokoelman ympärillä on kehyskertomus, jossa tekijä tuo itsensä näkyviin, kommentoi tekstiään, sekaantuu siihen alituiseen, kirjoittaa oikeastaan kirjoittamisesta eikä henkilöhahmoistaan joita pyörittelee miten sattuu, avuttomia. Saision teksti on taas ilmaisultaan terävää. Jonkinlainen varmuus hehkuu kirjan fragmenteista tavalla, joka tekee kirjoituksen lukemiselle hyvää. Tunnen itseni näytelmän katsojaksi samalla kun meneillään ovat harjoitukset, tai ehkä vasta suunnittelu, käsikirjoituksen kehittely, ja sepä onkin kiinnostavaa. Toisaalta Saisio kommentoi erilaista elämänmenoa – suosikkini olivat Pussy Riotin jäsenen kummat kuviot vankilakeikan jälkeen.

Kuten totesin, kyseessä on paljolti kirja kirjoittamisesta, ja sellaisena siitä saa tietysti kirjoittajana paljon. Saisio näyttää henkilöiden toiminnan motiivien pohdintaa, dialogin viemistä (hän on dialogin mestari, joten luin näitä kohtia tarkasti koska itse en ymmärrä asiasta oikein mitään vaikka yritän) ja sitä, miten fiktion mieli on kuriton ja kiskoo kirjoittajankin odottamattomaan suuntaan kuin innostunut koira. Pidin erityisesti siitä, miten Saisio käy läpi ja pohtii kirjoittamisensa suuria teemoja: rakkaus, petos, kuolema… Autofiktiollakin Saisio leikkii teoksessa, kuten tunnetussa trilogiassaan, mutta nyt hieman eri tavoin. Epäröintejä on moniaineksinen teos, jossa riittää tutkittavaa. On mahtavaa, että kirjailijan ja kustantajan rohkeus on riittänyt loppuun asti näin omintakeisen kokonaisuuden toteuttamisessa.

"Kohteeksi päätyminen ei ole kohteeksi joutujan asia, siitä päättävät ne, joilla on taipumusta etsiä harhaileville tunteilleen kohteita, minulla on." (s. 15)


Ossi Nyman: Patriarkaatti (Teos 2019)

Lähden taas liikkeelle tuskaillen kirjasta kirjoittamisen vaikeutta. Kyllä vain, sen teen. Ossi Nymanin Patriarkaatti on romaani jonka päällä pitäisi istua viikkoja ennen kuin kirjoittaa, ja kun on lainannut kirjaston kirjan, siihen ei ole mahdollisuutta. Teoksen tasoissa riittää tutkittavaa ja tulkinnan kuoppaisia maastoja. Siksi pitää kai jo alussa tunnustaa, että tämän parissa voi lyhyt arvioteksti vain epäonnistua. Lähden liikkeelle tästä.

Puhun ensin tyylistä ja poeettisista vaikutelmista, sillä ne jäivät kokonaan pois esim. HS:n kritiikistä (joka oli omassa kritiikkilajissaan silti onnistunut). Patriarkaatti jatkaa tyylillään Nymanin esikoisteos Röyhkeyden linjaa, jossa kertoja selostaa kokemuksiaan "minusta tuntui" ja "minulle tuli sellainen olo että"-rakentein. Se tuntuu vilpittömältä ja saa kertojaäänen vaikuttamaan maailmaa ihmettelevältä, lapsekkaan hämmästelyn taidon säilyttäneeltä. Edelleen pidän tällaisen kirjoitustavan toteutusta rohkeana. Jos ei olisi tiennyt sarjamurhaajakuvauksesta jo etukäteen, olisi varmasti tullut järkytyksenä, kun tapahtuu ensimmäinen surmatyö ruumiin paloitteluineen.

Kirjan aloittaessaan törmää sitaattiin Laura Huhtasaarelta, ja ensimmäinen reaktioni oli epäuskoinen nauru, että "laitoit sitten oikeasti tämän tähän". Tulkintojen horisonttia tämä rajaa tietyllä tavalla kirjassa itsessään ilmenevän lisäksi: käsitellään sitä, miten jotkut (erityisesti konservatiiviset ja "perinteisiin arvoihin" nojaavat) naisetkin pitävät pystyssä patriarkaattia ja haitallista, kapeaa miehisyyskäsitystä; vastuussa eivät tällöin ole vain miehet itse.

En tiedä, mitä väkivaltakuvauksesta, naisiin kohdistuvasta murhasarjasta pitäisi sanoa. Mitä se itse sanoo? Kirjassa esitetään jonkinlainen selitys, kun Nyman pelaa taas metafiktiivisiä pelejä. Lukeminen alkaa ajoittain muistuttaa seikkailua peilisaleissa, ja samanlaiset kohdat toistuvat uusissa kehyksissä. Tekijä on selittänyt kommenteissaan blogimaailmassa halunneensa rikkoa sääntöjä teoksen kirjoittamisessa. Pelkästä provokaatiosta ei ole kuulemma kyse. En tiedä, mitä uskoa. Mietin myös, missä roolissa ovat piilotellut, peitellyt ja pelätyt homoseksuaaliset tuntemukset, joita kerronnassa ajoittain ilmenee. Tuodaanko tässä esiin niihin kohdistuvaa stigmaa, erityisesti miehillä? Viittaukset esim. Che Guevaran lausahdukseen korostavat kulttuuriin juurtunutta naisvihaa.

Kirjassa on joka tapauksessa paljon elementtejä, jotka tekevät siitä ns. kirjakauden puheenaiheen. Jokainen voi muodostaa käsityksensä siitä, "mistä on kyse" todella. Se on ovelaa. Oli tarkoituksellisuuden aste mikä vaan.

"Tapaisin sinä iltana Tanjan, joka oli ensin nöyryyttänyt minua ja sitten minut hylännyt. Me halaisimme ja nauraisimme yhdessä minulle ja minun huonoudelleni. Olisimme yhtä mieltä siitä, että minun itsemurhani olisi varmasti paras ratkaisu kaikkien kannalta." (s. 105)


Tõnu Õnnepalu: Mitta (Parkko 2019, suom. Katja Meriluoto)

Kun luin teoksen ensimmäiset runot, koin vahvoja fyysisiä reaktioita. Aloin kiemurrella, melkein tärisin, itketti. Virolaisen Tõnu Õnnepalun Mitta-kokoelma (suom. Katja Meriluoto) erottuu viime aikoina lukemistani runokokoelmista jo aikaansaamiensa affektien voimakkuudella. Tämä on runoa joka menee suoraan ruumiiseen ja laittaa mielenkin kierroksille. Tyyliltään jopa varsin perinteistä, silti hätkähdyttävää. Teksteissä ja poljennossa näkyy ajoittain raamatullinenkin maailma, joka ei kuitenkaan ole ulossulkeva, kuten minulle uskontoaiheisen runouden kanssa yleensä käy. Sen sijaan teos avaa uusia tiloja.

Mitta alkaa eläin-ihmisestä ja syyllisyydestä. "En tiedä, onko se kärsinyt, / ja onko sillä mitään merkitystä, / onko raadolla mitään merkitystä / ja onko minussa mitään syyllisyyttä." (s. 11) Suomentaja on tavoittanut vakuuttavasti runojen rytmit, jotka polveilevat välillä rohkean paljon, mutta vakaina; ratkaisut ovat runojen sisässä perusteltuja. Toinen runo kertoo sanasta ja lihasta, tulkitsen että kirjoittamisesta, ja tunnistan paljon. "Ehkä tämä on työni, ehkä se onkin / Nimettömän pakottava ääni, joka puhuu minussa: / päästää irti sanasta, poistaa se mielestä – –" (s. 13) Nimettömän olemusta saa miettiä pitkin kokoelmaa. Onko se jumala, rakkaus? Mikä sitten on Tuntematon? Runot liikkuvat korkealta, suurten asioiden ja ideoiden tasolta pieneen ja konkreettiseen, kuten ympäröivän luonnon yksityiskohtiin tai eläimiin. Välillä tehdään loikkaus teoriaan: David Bohmin universumiparadigmaan. Runot venyvät kokoelmassa monisivuisiksi, mutta Õnnepalu hallitsee pitkät kokonaisuutensa hyvin.

Jälkipuoliskolla teosta alkaa tuntua rakkauden vaikutus: puhutellaan rakasta, sinää. Tunnetaan halua, himoa. Konflikti on kuitenkin läsnä, joltakin on paettava ensin. "– – ihmisten ääni, joka latelee kieltoja, / joka vakuuttaa, että meitä ei ole eikä saa olla olemassa." (s. 43) Liha kuvataan pedon tanssilattiaksi. Lopulta vapaudutaan syyllisyydestä ja muusta painavasta, seistään Loputtoman edessä. Mitta on todella hieno suomennosjulkaisu. Vaikuttava, komea teos, johon tulen palaamaan.

"Illalla olen väsynyt liikkeestä, / eikä siitä ole mitään jäljellä: kun suljen silmäni, / siellä ei ole mitään, olen matkustaja, / joka on tuijottanut koko matkan junan ikkunasta / ja jonka mielessä on illalla vain suunnaton väsymys." (s. 52)


Matthew Walker: Miksi nukumme – unen voima (Tammi 2019, suom. Heikki Eskelinen)

Tämä on hyvä tietokirja. Perusteellinen, vakaaseen faktaan pohjautuva. Tämä on kauhistuttava, ahdistava kirja. Viime viikot teosta kuunneltuani odottelen nyt, mikä minuun iskee ensin, syöpä vai alzheimer vai sydän-verisuonitauti. Olen nukkunut elämässäni huonosti, ja sillä on oleva seurauksensa, kertoo Matthew Walker tietokirjassaan Miksi nukumme – unen voima (suom. Heikki Eskelinen, äänikirjan lukija Timo Välisaari). Ehkä toivoa on vielä, ehkei kannata vetäytyä maakuoppaan odottamaan kuolemaa, jos parannan tapani, yritän ajatella. Tekee mieli selittää kirjaa kuunnellessa Walkerille, että minä olen kärsinyt ahdistuksesta ja peloista ja liian kiihtyneestä mielestä, ja siksi tämä on aina ollut vaikeaa, ei tämä ole minun syytäni. Tosin ei sekään taida auttaa, että teen tiliä unihistoriastani brittiläiselle professori-tietokirjailijalle, joka on todennäköisesti kiertämässä ympäri maailmaa pelott… luennoimassa, arvostettu asiantuntija kun on. Uraauurtavilta hänen tutkimuksensa kirjankin perusteella vaikuttavat. Ai niin, asia, kirjan varsinainen sisältö, pitäisikö mennä myös siihen.

Walker onnistuu kirjassaan kuvaamaan nukkumisen kiehtovana, monisyisenä asiana, eikä hän tarvitse siihen mystiikkaa tai unien tulkinnan symboleja, fysiologinen tieto riittää. Kirjailija itse asiassa riisuu unesta sen vertauskuvalliset tulkinnat melko brutaalisti. Nukkumisella on kuitenkin konkreettisia tehtäviä, jotka vaikuttavat koko kehoon. Erityisesti aivoja se puhdistaa ja auttaa järjestelemään niiden sisältämää muistitietoa. Monet sairaudet pysyvät pitempään poissa nukkumisella. Ylivoimainen valtaosa ihmisistä tarvitsee unta 7–9 tuntia, ja jos kuvittelet selviäväsi vähemmällä, olet erittäin todennäköisesti väärässä, Walker teroittaa moneen kertaan. Kirjassa on jonkin verran toistuvia teemoja ja saarnaamisen makua. 400 sivun mittaan painettuna laajeneva kokonaisuus olisi minusta hyötynyt pienestä tiivistämisestä (ei ihan Jungner-tyyliin kuitenkaan).

Jos jotakin positiivista kirjan vaikutuksesta omaan elämääni voin sanoa, se ainakin havahdutti tarkastelemaan unisuhdettani, kuinka paljon annan oikeasti aikaa sille vuorokaudessa, ja miten uneen voisi suhtautua arvostavammin kuin olen ehkä tähän asti tehnyt.

"Kun näemme unia, niissä aika ei ole reaaliaikaa. Useimmiten aika tuntuu venyvän todellista pitemmäksi."