lauantai 2. maaliskuuta 2024

Megan Nolan – Acts of Desperation

Megan Nolan: Acts of Desperation (Jonathan Cape 2021)


Intensiivinen romaani, jota aluksi luin hitaasti ja pysähdellen, kunnes loppupuolisko meni päivässä. Nuori nainen haluaa tulla rakastetuksi, olla rakastunut - ja on valmis tekemään mitä tahansa kumppaninsa eteen. Aika idealisoitukin tilanne monien keskuudessa, mutta tässä romaanissa kumppani ei todellakaan ansaitsisi sellaista, koska antaa takaisin vain "kaltoinkohdeltua kylmyyttä”, kuten Märta Tikkanen on kirjoittanut vastaavista miehistä. Nolanin romaanin minäkertoja nostaa kuitenkin esiin konkreettisesti myös, miten mies ei ehkä saanut koskaan mahdollisuutta ja tältä puuttui paljon; kertoja puolestaan huomaa isänsä sairastuttua, että on pelännyt menettävänsä sen, mitä hänellä jo on.

Kaksi aikatasoa toimii kerrontaratkaisuna hyvin ja näyttää, miten kertojan ajattelu on kypsynyt vuosia toksisen parisuhteen jälkeen. Joihinkin asioihin tosiaan taitaa auttaa vain ajan kuluminen tarpeeksi; ihan hirveän turhauttavaa silloin, kun haluaisi vain elää eteenpäin ja osata ajatella kaikkea laajakatseisemmin, mutta ei näe, ei millään näe kun sokeat pisteet muodostavat näkökenttään isoja läikkiä.

Tarve miellyttää, tarve pyytää anteeksi tekemisiään, tarve mieluummin suostua kuin kieltäytyä, koska ajattelee sen helpompana ratkaisuna… Lukiessaan joutuu kohtaamaan paljon kivuliasta.

Tunnistamisen paikkoja on paljon. Alleviivauksia ja merkintöjä. Koen näkeväni jotkin asiat nyt kirkkaammin.

”I was bursting to say I had been an idiot, that I wanted him to forget the whole evening, couldn’t we just go back to how we had been, whatever that was? Couldn’t we – please, please, please?”

”The split in me was so wide that these two states could coexist: 
   1. I knew that my relationship was strange and uneven and not reciprocal and that speaking about its reality would confuse and upset people who loved me. 
   2. I didn’t feel it to be those things.”

”Along with sex, cooking was what I did to make it up to him – whatever ’it’ happened to be that day.”

”What power men have had over me seems more like a neutral fact than a reason for me to hate them. And who would I be to hate them anyway? Couldn’t I have made myself immune to them with will and education and pride, in this late century, couldn’t I have had some other great love in my life than for them? 
Of course I could, but I did not, and this, my story, is the story of that failure.”

perjantai 1. maaliskuuta 2024

Golnaz Hashemzadeh Bonde – Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös (Otava 2024, suom. Jaana Nikula)


Varsin perinteisellä tavalla toteutettu romaani lapsuustraumasta: on tilanne aikuisen elämästä, seuraavassa luvussa tilanne lapsen elämästä. Bonde osaa käyttää perinteistä rakennettaan. Romaani iskee lukijan tunteisiin viiltävillä lauseillaan, ja varsinkin lapsuuslukuihin on rakennettu jännite, joka kuristaa kurkkua. Lukija odottaa kauheita tapahtuvaksi, mutta se mitä tapahtuu onkin hyvin erilaista kuin odotukset antoivat uskoa. Syy-seuraussuhteet ovat suoraviivaisia, ja mietin, voivatko ne tehokkaasti rullaavassa romaanissa muunlaisia ollakaan. Aristoteles käy purkamassa kirjailijan virittämän tilanteen.

Bonden rajaus on sopivan tiivis. Äidiksi tuleminen saa pintaan tunteet, jotka kumpuavat ruumiista reaktioina. Sanoja ei ole, vain tarve pitää lapsi koko ajan iholla, puhuminen ei kerta kaikkiaan tunnu päähenkilö Lilylle mahdollisuudelta. Aina on vastassa seinä, ja sen Bonde kuvaa taitavalla, tunnistettavalla tavalla. Traumataustainen mieli on todella hyvä keksimään syitä, miksi ei kannata puhua.

Lilyn lapsuuskohtaukset ovat erityisen satuttavaa luettavaa. Vanhemman sairastuneen mielen kuvaus ja tilanteen aiheuttama epävakaus ja ennustamattomuus muistuttavat Joonatan Tolan Punaisesta planeetasta. Öisin töissä olevasta äidistä taas tulee mieleen Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus. Lapsi kannattelee koko kotia henkisesti tavalla, jolla kenenkään ei pitäisi. Kerronta lapsuusosuuksissa toimii pääosin hyvin; kerran aikuismainen ajattelu hyppää luvun keskelle tavalla, joka tuntuu vieraannuttavalta.

Aikuiseksi kasvanut Lily on päättänyt olla pärjääjä ja menestyjä, hän on unohtanut ja häipynyt, mutta häpeä tulee vastaan jatkuvasti ja estää todellisten tunteiden kohtaamisen. Bonde on selvästi halunnut keskittää kaiken huomionsa lähisuhteiden mahdollisuuksiin ja uhkiin; laajempi yhteiskunnallinen todellisuus puuttumiskeinoineen on jossain poissa, poliiseja ja koulua lukuunottamatta. Kirjassa kukaan ei kysy, miksi päähenkilön äiti ei ole hakenut / saanut ammattiapua. Toisaalta rakenteisiin viitataan esittelemällä Lilyn puolison kautta toisenlaisia perheitä ja niissä syntyviä mahdollisuuksia: kun on turvaa, on luottamusta, että asiat menevät hyvin. Ihminen on vaistojensa varassa toimiva eläin, jonka luontainen käytös voi olla ristiriitaisen tuntuista kuin kissalla. Miksi kukin reagoi niin kuin reagoi? Miten toisen lukkoja voisi avata? Voisiko oppia luottamaan, kun toinen ihminen tarjoaa apua, onnistuu näkemään ja murtautumaan läpi jostain aukosta? Romaani esittää ehdotuksia, joiden ei tarvitse olla lopullisia totuuksia.

”Hän vain nyökkäsi, kun Marcus löysi sopivan asunnon. Marcuksen puhuessa tarvittavasta remontista Lilyn oli yritettävä hymyillä, vaikka ei lainkaan ymmärtänyt epäkohtia, jotka häiritsivät tätä, mutta Lily onnistui ja kaikki oli hyvin.”

tiistai 6. helmikuuta 2024

Alan Downs – The Velvet Rage

 Alan Downs: The Velvet Rage (2005, uudella esipuheella varustettu toinen painos 2012)


Tämä kirja on tullut niin monessa yhteydessä vastaan, että sanoisin tätä pidettävän satenkaariaiheisen populaaripsykologian (hienompi nimitys self helpille) modernina klassikkona. Lukemisen alussa tunnistan samettiin puetun raivon, josta Downs kirjoittaa. Olen viime aikoina nähnyt paljon vaivaa etsiäkseni syitä satunnaisille kiukunpuuskilleni, jotka pyrin peittämään tarkkaan muilta ihmisiltä eli ne rasittavat lähinnä itseäni. Onko tämä yhä traumataustaa, vai kenties autismin kirjoa (ei ole diagnoosia), vai jotain muuta? Psykoterapeutti Alan Downs esittää, että homomiesten kokema raivo ja itseviha syntyvät kykenemättömyydestä kohdata häpeää – ja monia muitakin tunteita – ja tuo kykenemättömyys taas juontuu tavasta, jolla meihin lapsina suhtaudutaan, yleensä tiedostamatta. Olemme silloin vielä määrittelemättömällä tavalla erilaisia poikia, mitä ympäristön on vaikeaa kohdata, ja se aiheuttaa häpeää jota lapset eivät osaa käsitellä, joten opimme välttelemään tunnetta kaikin mahdollisin keinoin: kompensoimaan, valehtelemaan, kiertelemään, peittelemään. Ja mikä tärkeintä, etsimme aikuisinakin hyväksyntää ulkopuoleltamme ja suhtaudumme välittömällä kiukulla kaikkeen, mikä näyttää yrityksiltä pyyhkiä vaivoin saavuttamamme hyväksyntä pois. (Englanniksi käytetään sanoja validation ja invalidation, varsinkaan jälkimmäiselle ei ole kunnon käännöstä suomeksi.)

Kirja on saanut paljon kritiikkiä luokkatiedottomuudestaan, ja melko pian käykin selväksi, että nämä pyyhkeet ovat ansaittuja. Päätin lukiessani ohittaa kohdat, joissa puhutaan vain rikkaille, superlihaksikkaiksi treenatuille, johtajanpestejä havitteleville jenkkihomoille. Downs olisi saanut monet pointtinsa paremmin läpi, jos ei olisi mehustellut yläluokkaisilla yksityiskohdilla kalliine taloineen, taiteen keräilyineen ja luksusmatkoineen. Toisaalta tunnistan, että elämässäni ovat olleet läsnä voimakas työhön suuntautuminen ja alituinen tyytymättömyys jo saavutettuihin asioihin.

Tässä vaiheessa kirjoittamista huomaan alkavani tuntea häpeää siitä, että kirjoitan taas kirjapostausta näin paljaan henkilökohtaisesta kulmasta, mutta yritän olla ja elää tunteen kanssa – tämä ei ole vaarallista, minulla on lupa tähän.

Downs kertoo erilaisista “tasoista”, jotka aikuistunut homomies kohtaa, ja millaisia kipuja ja kehitystehtäviä niihin liittyy. Lainaan tiivistyksen bloggaaja Hulivilipojalta laiskuuttani (harjoittelen aitoa kehnojenkin puolieni näyttämistä nyt tässä): “Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa. Kaapistatulon jälkeisessä vaiheessa keskitytään häpeän häivyttämiseen siten, että pyritään olemaan entistä kauniimpia, rohkeampia, menestyksekkäämpiä tai miehekkäämpiä. Kolmas vaihe on aitouden vaaliminen. Siinä pyritään rakentamaan omiin kiinnostuksen kohteisiin ja arvoihin perustuvaa elämää sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti vakuuttua omasta haluttavuudesta tai rakastettavuudesta.” Tässä kehikossa olisin suunnilleen tasojen kaksi ja kolme välissä. Kirjan tapauskertomusten mukaan toisen tason loppuvaiheeseen liittyvä merkityksen etsiminen on vahvasti läsnä iässäni, kolmen- ja neljänkympin välissä. Toisaalta kaikki tämä puhe tasoista huvittaa minua, ja tulee mieleen jokin kultti.

Jotkin tapauskertomukset ovat tarua ihmeellisempiä. Eräs ystäväni, homomies, vitsailee aina "nunnailevansa” pitäessään taukoa miesten kanssa säätämisestä – ja kirjassa Downs kertoo miehestä, joka todella ryhtyi munkiksi monen vuoden ajaksi etsiessään merkityksellisyyttä elämäänsä, mutta totesi sitten ettei se ollutkaan hänen juttunsa.

Kirjaa lukiessa nousee ajatus, että myös temperamentti vaikuttaa ihmisen kehitykseen paljon: kaikki eivät räiskähtele ulospäin tai tee suuria hätäisiä päätöksiä tunteen vallassa. Olen ihan tyytyväinen, että temperamenttini on sen verran harkitseva, etten ole esimerkiksi koskaan suutuspäissäni irtisanoutunut töistä, vaikka joskus olen niin mielessäni kuvitellut. Olen kiukunnut itselleni, kiukunnut ystävilleni, ja sitten jatkanut. Sitkeyskin on henkilökohtainen ominaisuus, jota voi vahvistaa – toisaalta joskus se saa pysymään kiinni tuhoisissa käyttäytymismalleissa tai elämäntilanteissa. Ei tämä kyllä helppoa ole.

Mitkä olisivat seuraavia askelmerkkejäni? Ilmeisesti tunteiden tunteminen sellaisenaan (myös häpeän kaikessa sietämättömyydessään), asioiden ja ihmisten hyväksyminen sellaisina kuin ovat, ja elämän monitulkintaisuuteen ja ristiriitaisuuteen suhtautuminen avoimesti ja kiirehtimättä.

Downs esittelee käytännön ohjeistuksena mallin, joka lainaa paljon asioita AA-kerhon 12 askeleen ohjelmasta ja hänen itse läpikäymästään käyttäytymisterapiasta. Tarkoituksena on pyrkiä muuttamaan konkreettisesti käyttäytymistään erilaisissa tilanteissa ja tarkkailla edistymistään päivittäin. Painivimmin minuun iskevät hänen sanansa ristiriitaisuuden hyväksymisestä elämässä. Paradoksaalisesti ne pätevät myös tähän kirjaan.

Kaikesta en ole samaa mieltä Downsin kanssa: erityisesti jotkin hänen seksiin liittyvät ajatuksensa ovat mielestäni liian mustavalkoisia. Hän esimerkiksi vetää yhtäläisyysmerkit kinky-meininkien ja trauman välille tavalla, jossa ajattelun syvyys on tasoa Fifty Shades of Grey. Myös hänen näkemyksensä terveestä parisuhteesta on aika konservatiivinen. Eräs Goodreads-käyttäjä on kirjoittanut teoksesta (yhden tähden arviossaan): “It presents a homogenous Freudian interpretation of the gay male experience and takes it to a place that prefaces a heteronormative understanding of the world that strikes as victim-blaming ‘bootstraps’ analysis.” Kirjasta näkee, että se on kirjoitettu ennen intersektionaalisen feminismin laajempaa esiinmarssia. Patriarkaalisen kulttuurin vaikutuksesta homomiesten elämään puhutaan suoraan vain parissa kohdassa lyhyesti, minkä näen merkittävänä sokeana pisteenä. Jos kirjan näkemykset ottaa liian kirjaimellisesti, voi päätyä ajattelemaan, että kaikki suuttumus on aina oire häpeästä, mikä ei pidä paikkaansa – joskus pitää kiukustua ulospäin, koska laajemmassa rakenteessa on virheitä. Homoseksuaaleina olemme olleet pitkään toisen luokan kansalaisia, millä on ollut konkreettisia vaikutuksia elämään. Lukemisen myötä huomaan, että tarvitsisin tämäntyyppistä kirjallisuutta enemmän, mutta nyansoidumpaa, paremmin viitattuun tutkimustietoon perustuvaa, nykyaikaisempaa.

Itsensä paranteluun kannustavaa kirjallisuutta lukiessa herää jossain vaiheessa ajatus, että teinkö fiksusti kun käytin tähän aikaani; edistänkö nyt keski- ja ylempiluokkaisia uusliberaaleja ideaaleja, ja miksen ottanut mieluummin luettavaksi jotain oikeasti poliittista tai laajemmin yhteiskunnallista? Toisaalta taas: mihin vähemmistöaktivismikaan lopulta pyrkii muuta kuin hyvinvoinnin saavuttamiseen ryhmän keskuudessa ja tasavertaiseen kohteluun? Ei tämä ole mustavalkoista nollasummapeliä, ajattelen. Traumasubjektille tekisi varmasti hyvää räjähtää lopulta ulospäin, mutta entä jos ei ole löytänyt vielä mielekästä kanavaa, miten tehdä se? Tarvitsen happimaskin omille kasvoilleni vielä hetkeksi.

Tuli paljon muitakin ajatuksia ja huomioita, joita en osaa nyt kirjoittaa tähän, mutta joista ehkä rakentuu jotain olennaista joskus. Annan tilaa keskeneräisyydelle.

maanantai 5. helmikuuta 2024

Hayley Campbell – Kaikki elävät ja kuolleet

Hayley Campbell: Kaikki elävät ja kuolleet (niin & näin 2023, suom. Tapani Kilpeläinen)



Toimittaja Hayley Campbell tutustuu teoksessaan kuolematyöhön monesta näkökulmasta ja loikkaa todella syvään päätyyn. Käsitellyistä asioista puhutaan suoraan myös tässä arviossa, näin varoituksen sanana.

Kirja on narratiivisen journalismin tyyliin kirjoitettu ja kuvaa tarkasti miljöitä, ihmisten ulkonäköä ja kirjoittajansa ajatuksia. Lukija tuntee ruumishuoneen kylmyyden, ruumiinavaustilan hajut, liikkeen jolla krematorion työntekijä työntää ruumiin polttouuniin. Kun Campbell reflektoi ajatteluaan, syntyy haastattelujen väliin esseistisiä jaksoja. Kryoniikkalaitoksessa vierailtuaan hän miettii: ”Pidän heidän optimismistaan mutten jaa sitä. Teemme mitä voimme pärjätäksemme. Se on kehtolaulu kuolinvuoteella.”

Campbell laittaa itsensä likoon säästelemättä. Hän kuuntelee onnettomuuksien uhrien tunnistajan juttuja taifuuni Haiyanissa kuolleista, jotka muuttuivat kosteassa hellesäässä odottaessaan nesteeksi ja valuivat ulos muovisäkeistä. Hän pitelee käsissään aivoja ja kokee traumaperäisen stressihäiriön oireita nähtyään kuolleen vauvan kylvetyksen. Viimeksi mainittu tapahtuma pakottaa hänet käsittelemään asiaa, joten hän menee keskustelemaan kuolleiden lasten perheiden tukemiseen erikoistuneen kätilön kanssa. Teos osoittaa vahvasti, että kuolematyötä tekevät eivät saa yhteiskunnassa ansaitsemaansa arvostusta – kenties siksi että aihe on niin vaikea keskusteltavaksi.

Useimmille tämä ei ole kirja, jota luetaan lounaalla tai viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Lukemisen varrella tarttuu tietoa, jota on tavalla tai toisella vaikea unohtaa. Esimerkiksi: Jos rintaimplantit unohtaa ottaa pois ennen krematoriota, ne takertuvat polttouunin pohjaan kuin purukumi.

Jälkisanassa Campbell kertoo keskustelustaan rikosylikonstaapelin kanssa, ja tämä toteaa, että kuoleman äärellä toistuvasti oleminen tekee paremmaksi. ”Pystyy näkemään asiat paremmin. Tekemään paremmin.” Campbell kirjoittaa, että ”aikani kuolleiden ympärillä on tehnyt minut kärsivällisemmäksi ihmisten kanssa”, hänestä oli tullut vähemmän kaunainen. Lopussa on viisaita mietintöjä myös rajoista kuoleman suhteen: ”Uskon, että rajojen tulisi olla henkilökohtaisia, itse valittuja ja niin kauan, kun niitä on harkinnut huolellisesti eikä sallinut kulttuurinormien sanella niitä, ne ovat oikeat.” Taisin noudattaa tätä myös itse kirjan lukemisen suhteen, sillä vanha kollegani ja kaverini kuoli tammikuussa, ja aloitin lukemisen varhain aamulla uutista seuranneena päivänä, kun en enää saanut unta; ajattelin, että moni pitäisi teokseen tarttumista tuollaisella hetkellä huonona ratkaisuna, mutta nyt voin sanoa, että se oli hyvä.

Haluan puhua taas tietokirjakäännösten onnistumisesta. Tälläkin kertaa vastaan tuli huolimattomuutta: sekä runsas määrä typoja että kömpelöltä tuntuneita ratkaisuja, jotka tekivät joistain virkkeistä hankalampaa luettavaa kuin niiden olisi tarvinnut olla. Toivoisin, että tietoteoksia suomennettaisiin tarkasti viimeistellen, koska tietoa on ilmaistava täsmällisellä kielellä. Erityisesti tarve korostuu tällaisten kaunokirjallista tyyliä hyödyntävien kirjojen parissa.

torstai 9. marraskuuta 2023

Luettuja 9–10/2023

Postauksessa luonnehdinnat viidestä syys-lokakuussa lukemastani käännöskirjasta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni.


Clara Törnvall: Naisia autismin kirjolla (Atena 2023, suom. Christine Thorel)

Hieno tietoteos, joka kertoo kirjoittajansa elämästä ja esittelee monia tunnettuja naisia, joilla on autismidiagnoosi tai heidät on tulkittu myöhemmin kirjolle kuuluneiksi. Mukana ovat mm. Simone Weil, Emily Dickinson, Doris Lessing ja Greta Thunberg. Luin tätä samanaikaisesti Marika Riikosen teoksen Yksin, kiitos kanssa, ja kirjat alkoivat vuotaa toisiinsa. Kun puhuin poikaystävän kanssa lukemastani, välillä minulta meni sekaisin, kummassa kirjassa jokin asia oli sanottu. Teosten lukeminen samaan aikaan oli toisaalta sattumaa, mutta toisaalta, kun jokin aihepiiri vetää puoleensa, onko kyse lopulta sattumasta? Sosiaaliset normit ovat jatkuva kiinnostuksenkohteeni, ja juuri näistä sekä Törnvall että Riikonen kirjoittavat. 

”Pidänkö sosiaalisista tilaisuuksista ja uusien ihmisten tapaamisesta? Tajuan, että minun pitäisi painottaa kieltävää vastausta, mutta minusta sosiaaliset tilanteet ovat mukavia. Kyllähän ne verottavat voimia huomattavasti, väärinkäsityksiä syntyy usein ja joudun jälkeenpäin lepäämään pitkään, mutta en ole koskaan erakoitunut täysin. Minulla on aina ollut ystäviä.”

Kirja tuo esiin oletuksia ja stereotypioita, joita autisteihin liitetään. Monet tällaisista piirteistä esiintyvät lähinnä kirjoon kuuluvilla miehillä. Törnvall toteaa, että hänen lapsuudessaan tyttö ei kerta kaikkiaan olisi voinut saada diagnoosia lievästä autismista. Nykyisin hänen tarpeensa saatetaan sivuuttaa sanomalla, että ”kaikilla on jokin diagnoosi”.

”Jos joku kaveri kutsui minut kylään ja huomasin heidän lehtitelineessään paljon aikakauslehtiä, istahdin lattialle lukemaan ja unohdin jutella kaverini kanssa.”

Tunnistan monia niistä piirteistä tai sattumuksista, joita Törnvall kirjassa kuvaa. Toisia taas en. Esimerkiksi tämän kanssa olen tuskaillut toistuvasti: ”Miksi neurotyypilliset ihmiset eivät voi vain istua juttelemassa? Miksi heille ei riitä yhdessäoloon se, että vain on toisen seurassa?” Toisaalta taas esim. ajattelen paljon sitä, mitä muut minusta ajattelevat, ja sitä Törnvall pitää erittäin neurotyypillisenä piirteenä. Tutkimukseni sen parissa, mikä minun ja maailman suhteessa hiertää, jatkuu edelleen.

Yhteenvetona muotoilisin kirjan eetosta: Voisimmeko suhtautua ymmärtäväisemmin toistemme yksilöllisiin piirteisiin? Myös silloin, kun ne liittyvät sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja saavat olon vähän epämukavaksi? Sellainen tekisi hyvää. Samoin rehellisyys, jota Törnvall peräänkuuluttaa voimakkaasti. Onko kaikki piilotettava salakähmäisiin sosiaalisiin peleihin? Silloin nimittäin jätetään paljon ihmisiä ulkopuolelle. Kaiken sen tiedon valossa, mitä nykyisin on saatavilla, nyt on neurotyypillisten aika tulla vastaan, ymmärtää ja huomioida.

”Opiskelin tietämättäni sosiaalisia pelisääntöjä kirjoista, TV-sarjoista, näytelmistä ja elokuvista, joita ahmin. – – Minulle kulttuuri ei tarjonnut pakoa todellisuudesta. Sen avulla pääsin lähemmäksi todellisuutta, ymmärsin sitä paremmin ja sain harjoitusta.”


Will Sommer: QAnon – salaliittokultin ytimessä (Bazar 2023, suom. Pasi Rakas Jääskeläinen)

Muistan, kun luin lapsena Iltalehdestä ”hullu maailma”-palstaa, johon oli nostettu yksittäisiä kreisejä tapahtumia ympäri maailmaa. Ilmeisesti jossain vaiheessa, somen yleistyttyä, kävi niin että tuon palstan kaltaiset tarinat karkasivat käsistä, ja nykyisin vastaavia juttuja tulee merkittävien amerikkalaispoliitikkojen suusta. 4chan-kuvalaudan kryptisistä viesteistä lähteneen QAnon-salaliittoteorian ydinväitteisiin uskoo nykyään jopa viidennes kaikista yhdysvaltalaisista. Viidennes. Koko kansasta. Uskoo siihen, että eliitin – erityisesti demokraattisen puolueen – saatananpalvojarinki kaappaa lapsia tunneleiden kautta hyväksikäytettäviksi. QAnon on myös kasvattanut ympärilleen melkoisen käärmeöljykauppiaiden joukon, koska siihen uskovat ovat valmiita menemään pitkälle – WWG1WGA, eli ”where we go one, we go all”, kuten heillä on tapana sanoa.

QAnon on yhdistänyt salaliittoteoriaksi hämmentävän moninaisen joukon porukkaa, natseista joogaohjaajiin. Liike vetoaa tunteisiin ”pelastakaa lapset”-agendalla. Lääkekin kirjailijalla olisi hahmoteltuna: ”Lopulta paras ratkaisu salaliittoteorioihin tulee mielestäni sitä kautta, että rakennetaan sellainen hallinto, joka täyttää kansalaistensa perustarpeet, jotta ihmiset eivät alun alkaenkaan ala hakea salaliittoteorioista lohtua.”

Toimittajataustainen Sommer kirjoittaa perusteellisesti ja mukaansatempaavan narratiivisella tavalla salaliiton kehityksestä, erikoisimpien hahmojen radikalisoitumisesta, poliittisesta vaikutusvallasta ja yhteiskunnallisesta kehyksestä.

Joissain kohdissa Sommerille olisi ollut tehokkaampaa valita näyttämisen eikä kertomisen tie. Kultin jäsenten tekojen kuvaus eleettömästi mutta yksityiskohtaisesti kautta linjan olisi riittänyt; vahvojen adjektiivien kuten ”sekopäisen” käyttö ei olisi ollut tarpeen. Nyt se ylikorostaa toimittajan suhtautumista. Ymmärrän kyllä hyvin Sommerin turhautumisen lahkon meininkiin ja siitä kumpuavan tarpeen tykitellä pidäkkeettä.

Suurin ongelma lukemassani niteessä on kuitenkin käännöksen laatu. Kirja olisi pitänyt kirjoittaa vielä kertaalleen uudestaan suomeksi, sillä nyt se sisältää paljon englannin lauserakenteita, vain puolittain kääntyneitä ilmauksia ja täytesanoja – aivan liian moni lause alkaa ”niin”-sanalla. Lukemiseni töksähteli todella monta kertaa. Liekö kiire ollut syynä tällaiseen lopputulokseen.

”Oli se sitten tietoista tai ei, Didulo tajusi, että QAnon loi yhteisön sellaisille ihmisille, jotka halusivat epätoivoisesti seurata ohjeita, oli niiden antajana sitten vaikka itsensä kuningattareksi kruunannut taho.”


Paul B. Preciado: Voiko hirviö puhua? (Tutkijaliitto 2023, suom. Anna Nurminen)

Kirjaan on painettu puhe, jota kirjoittaja ei ehtinyt pitää loppuun psykoanalyytikkojen konferenssissa 2019. Paul B. Preciadon tekstistä muodostuu esseemanifesti, jonka energialataus on suuri. Tyyli on paikoin vahvan poeettinen. Varsinkin alkupuoliskollaan kirjan lukeminen sai minut kirjoittamaan paljon omaa tekstiä. Ja tietenkin miettimään sukupuolta, sen normeja, niiden vaikutusta yhteiskunnassa, sitä miten normien alaisena itse yhä toimin, ja miksi.

Preciado esittää, että sukupuolieron, heteroseksuaalisuuden ja homoseksuaalisuuden kaltaiset käsitteet ovat muuttumassa, ja psykoanalyysin, joka on tukeutunut näihin käsitteisiin, tulisi olla muutoksessa mukana. Hän tekee näkyväksi myös väkivallan, jota yhteiskunnassa on tehty, kun seksuaalisuuden ja sukupuolinormien ulkopuolelle astuneet on patologisoitu. Psykoanalyysilla on ollut tässä oma roolinsa, ja monet alan ammattilaiset ovat toteuttaneet potilailleen eheytysterapiaa. Vääryyksien esiin nostaminen on tärkeä osa kirjaa, mutta Preciado ei ainoastaan tylytä, vaan kutsuu mukaan ne, jotka ovat valmiita lähtemään häkistä ja ajattelemaan luovalla tavalla. ”Episteemistä siirtymää kannattavat psykoanalyytikot, liittykää meihin!”

Preciadon teeseistä suuri osa on varsin tuttuja nykyistä intersektionaalisen feminismin piirissä käytyä keskustelua seuranneelle. Siksi mietityttää, miksi tästä tuli niin iso metakka ranskalaisten psykoanalyytikkojen seminaarissa – mutta osasyynä taitaa olla ihan vaan Ranska. Ymmärtääkseni siellä vallitsevat edelleen vahvat sukupuoliroolit miesten maskuliinisuuden ja naisten feminiinisyyden suhteen.

”Elämäni sukupuolieroon perustuvan järjestyksen ulkopuolella on parempaa kuin mikään, mitä olisitte voineet luvata minulle palkkioksi normiin mukautumisesta.”

”Kukaan ei voi antaa sinulle sitä, mitä hänellä ei ole tai mistä hän ei mitään tiedä.”


Lina Wolff: Riivaus (Otava 2023, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom)

Parisuhteen lopussa tulee usein ihmeteltyä, mikä meihin oikein meni, kun päädyimme olemaan niin hirveitä toisillemme, vaikka piti olla kyse rakkaudesta. Lina Wolff vie romaanissaan uskon riivaajiin pitkälle. Pohjoismaalainen tasa-arvoiseen yhteiskuntaan tottunut nainen tapaa Firenzessä miehen, jota hän alkaa kutsua mielessään Siistiksi. Mies uskoo konservatiivisiin sukupuolirooleihin, ja vaikka nainen uskoo ensin olevansa suhteessa vähän niskan päällä, pian mies ottaa ja vie. Tällä on mielestään oikeus tehdä mitä haluaa, pyöriä muiden naisten kanssa, oman kumppanin on oltava kuuliainen. Pettämisen ohelle tulee väkivaltaa. Miehen käytös on mahtailevan narsistista.

Naisen pitäisi paeta, ja siihen tarjoutuu mahdollisuus toisen miehen kautta. Hän miettii ja puntaroi vaihtoehtoa, elää parisuhteessaan piinaavissa olosuhteissa, lähtee hakemaan apua psykologikäynnille, eikä pysty ottamaan vastaan mitään, mitä ammattilainen hänelle suhteen tilasta sanoo. Asiat tosin tulevat vastaanotolla naiselle hyvin töksähtäen; ei kuulu ainakaan tavanomaisen terapian etiikkaan kehottaa heti eroamaan, mutta eipä tässä kirjassa ihan realismiin pyritäkään. Tapahtumat nimittäin muuttuvat todella kreiseiksi siinä kohtaa, kun nainen lopulta pakenee toisen miehen luo Atlantin yli – asiat eivät mene sielläkään yhtään putkeen.

Romaani on varsinkin jälkipuoliskon mielipuolisessa tapahtumaketjussaan vetävä, tehokkaasti etenevä ja sisältää monia siteerattavia, mietityttäviä kohtia sanoittaessaan hullua, myrkyllistä suhdetta. Erityisen ahdistavaa on naisen yksinäisyys, se miten hänellä ei ole ystäviä lähellään. En oikein tiedä, mitä romaani moraalisella tasolla sanoo ihmissuhteista. Ei tässä tapahdu kovin katarttisia oppimisen kokemuksia - sinänsä teos vastustaa tavanomaisia tarinarakenteita onnistuneesti. Repivä kirja.

”Hän ei juuri silloin hoksaa, että kohteliaisuuteen sisältyy vaatimus. Vaatimus, että hänen on pysyttävä miehen silmissä täydellisenä eikä hän saa – vaikka tulisi tilaisuus – tärvellä tuota täydellisyyskuvitelmaa.”

”Liha valitsee oman tiensä, ja koska aine on nimenomaan lihaa, hengen ei auta muu kuin seurata.”


Annie Ernaux: Tapaus (Gummerus 2023, suom. Lotta Toivanen)

Vajaan sadan sivun mittaisessa omaelämäkerrallisessa kertomuksessa ranskalainen nobelisti kuvaa tapahtumat, jotka liittyivät hänen teettämäänsä aborttiin 60-luvulla. Abortti oli silloin Ranskassa laiton. Yksilön kokemus kiinnittyy suoraan yhteiskuntaan: lakiin ja laittomuuteen, elämään ja kuolemaan.

Päällimmäiseksi Tapauksesta mieleeni jää ihmisten käyttäytyminen, se miten abortin tekoon joutuvaa nuorta naista kohdellaan. Luokka nousee jälleen teemaksi. Verenvuodon ja sairaalaan joutumisen jälkeen hänen kohtunsa kaapinut lääkäri puhuu naiselle tylysti, mutta häpeää käytöstään myöhemmin, koska kuulee potilaansa olleen yliopisto-opiskelija eikä vaikkapa kaupanmyyjä. Poliittisesti oikealla laidalla sijaitsevat ja konservatiivit ovat ymmärtäväisiä ja valmiita tarjoamaan tukeaan abortin jälkeen, vaikka samalla systeemisesti kannattavat naisten oikeuksien rajoittamisen jatkamista. Ristiriita jää ilmaan leijumaan.

Tapahtumien kuvaus on todella fyysinen, ja Ernaux toteaakin lähellä loppua, että koki tapauksen alusta loppuun kehonsa kautta. Tyylinsä mukaisesti Ernaux jättää tässäkin vahvat tunneilmaisut pois tekstistä ja selittää asiaa: ”En halua tekstissäni tehdä sitä mitä en ole elämässänikään tehnyt, tai hyvin vähän: itkeä ja huutaa.” Olen itse erityyppinen kirjoittaja, mutta Ernaux’n valitsema linja toimii juuri hänellä; monen muun kirjoittajan tekstistä editoitaisiin alta aikayksikön pois pitkät sulkujen sisään laitetut metatekstit kirjoittamisprosessin herättämistä ajatuksista.

”Kun vaakakupissa oli lääkärinura, sukkapuikko vaginassa ei paljon painanut.”

”Totean: halusin niin palavasti kertoa tilanteestani, etten piitannut uskottujeni mielipiteistä saati arvostelusta. Olin niin syvässä ahdingossa, etten piitannut uskoutumisen seurauksista, koetin vain vetää kuulijani mukaan kauhukokemukseeni.”

lauantai 2. syyskuuta 2023

Luettuja 7–8/2023

Postauksessa luonnehdinnat neljästä heinä-elokuussa lukemastani käännöskirjasta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni


Liv Strömquist: Peilisalissa (Sammakko 2023, suom. Helena Kulmala)

Peilisalissa on jo kuudes Liv Strömquistiltä suomennettu sarjakuvateos – ja kaikkien aiempien tavoin sekin piti tietysti saada luettavaksi. Aiheena on tällä kertaa kauneus: mitä nykyihmiselle merkitsee ulkonäkö, ja mitä se tarkoittaa erityisesti feministisessä kehyksessä? Strömquist aloittaa sarjakuvaesseekirjansa hauskasti kuin sadun, jossa nuorin viidestä kauniista sisaresta, Kylie Jenner, päätyy esimerkiksi siitä miten kaunista ihmistä katsoessaan monet tuntevat negatiivisia tunteita, vaikka voisivat keskittyä ihailuun. Miksi-kysymystä lähdetään purkamaan, ja vastauksia haetaan ympäröivän yhteiskunnan elementeistä ja muilta ajattelijoilta, kuten ranskalaisfilosofi Rene Girardilta, jonka mukaan fyysisiä tarpeita lukuun ottamatta ihmiset haluavat sitä, mitä toisetkin haluavat. Ryhmän kesken halu vahvistuu ja saa uskomaan halun objektin arvoon, mikä saa aikaan huonommuuden tunteen muissa. Girardin mukaan ihminen ei yleensä tiedä, mitä haluaa, ja on helpompaa kun pystyy ottamaan jostain halun esikuvan, ”välittäjän”, jonka halun voi kopioida – se on helppoa ja siksi ihanaa. Ymmärrettävä kuvio.

Strömquistin tutuksi tullut tyyli on entisellään, ja teosta lukee kiinnostuneena miltei ahmien. Mukana on myös eri-ikäisten naisten puheenvuoroja, ikään kuin haastatteluja, jotka tuovat mukaan virkistävästi eri näkökulmia, mutta ovat jonkin verran liian pitkiä; näiden pointteja olisi voinut tiivistää ja vähentää toistoa. Lisäksi mukana on Raamatun tarinoita, satuja (Lumikki onkin karu esimerkki kauneuden vaikutuksista) ja menneisyyden merkkihenkilöitä keisarinna Sissistä Marilyn Monroeen. Erityisen mielenkiintoisilta tuntuvat mietteet siitä, miten valokuvan ilmaantuminen on vaikuttanut kauneuden merkitykseen modernissa maailmassa, ja kuinka esim. julkisuuden henkilöillä yksityinen ja julkinen minä eriytyvät tuskallisella tavalla, jolloin positiivinen huomio voi saada ihmisen tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi ja epävarmemmaksi – mikä on lopulta todellinen ’minä’ ja millainen se on?

Lopulta olennaisimmilta tuntuvat hallinnasta irtipäästäminen, virheiden hyväksyminen ja kauneuden ymmärtäminen lahjana, jolla ei ole sen suurempaa merkitystä. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tavoittelemisen arvioisia olemisen tiloja, uskon.



Deborah Levy: Kuumaa maitoa (S&S 2023, suom. Sari Karhulahti)

Kuumaa maitoa on outo, kiinnostava, ahdistava ja kivulias teos. Se on hankala ja hauska, vuorotellen ja vähän päällekkäin. Äiti ja tytär ovat matkustaneet Espanjaan etsimään vaihtoehtoisia hoitomuotoja äidin mystisiin jalkavaivoihin. On epäselvää, pystyykö hän kävelemään vai ei. Tytär Sofia passaa äitiään Rosea, joka valittaa kaiken hänen tekemänsä olevan tavalla tai toisella väärin. Äiti on ollut suurimman osan Sofian elämästä yksinhuoltaja, sillä tämän kreikkalainen isä on palannut kotimaahansa, jossa nykyisin asuu 40 vuotta itseään nuoremman naisen ja heidän pienen vauvansa kanssa. Henkilöiden käytöksen kummallisuus tulee näkyviin peittelemättä, tarkalla katseella. Sofia on valmistunut antropologiksi, mutta työskentelee kotimaassa tarjoilijana. Tapahtumat ja havainnot kerrotaan kirjassa hänen kauttaan, ja kerronta vaihtelee preesensin ja imperfektin välillä tavalla, joka tuntuu ensin kummalliselta mutta saa sitten tekstissä selityksen: “Aika on särkynyt: se halkeilee kuten huuleni. Kun merkitsen muistiin kenttätutkimusideoita, en tiedä, kirjoitanko imperfektissä, preesensissä vai molemmissa yhtä aikaa.”

Romaani on täynnä symboliikkaa, joista tärkeimpinä meduusat. Sofia polttaa itsensä uimarannan meduusoihin ensin vahingossa, tosin kyltissä on varoitettu niistä; myöhemmin hän tulee meduusojen polttamaksi tahallaan. Kun joitain vuosia sitten kiinnostuin naiskirjoituksen teorioista ja käytännöistä, näin Hélène Cixous’ta siellä ja täällä, havainnointini kävi ehkä vähän ylikierroksilla, mutta nyt Levy tarjoilee Cixous’n kehykseksi itse, kun kirja alkaa sitaatilla Medusan naurusta: “On sinun tehtäväsi murtaa ikiaikainen kiertokulku.” Romaanissa esiintyy yrityksiä kiertokulun murtamiseksi, kun Sofia alkaa toimia omillaan kauempana Rosen vaikutuspiiristä ja kokee eroottisia seikkailuja kohtaamiensa ihmisten, niin Ingridin kuin Juaninkin kanssa. Tärkeä tutkimusmatka on myös käynti Kreikassa isän uuden perheen luona, jossa Sofia huomaa isän uuden puolison olevan todella yksin. “Isä tahtoo aina, että kaikki hänen uuden perheensä jäsenet laittavat silmät kiinni”, Sofia toteaa. Hänelle itselleen näkökulmasta tulee tutkimuskohde.

Deborah Levyn kirjoittama fiktio on yhtä kerrostunutta kuin hänen nonfiktionsakin – minusta tuntuu että hän kirjoittaa tässä romaanissa asioita tekstin pintaan enemmän kuin Living Autobiography -trilogiassa. Kuumaa maitoa on kirjana paljon paksumpi kuin aiemmin suomennettu Uiden kotiin -romaani. Sulateltavaa jää, paljon värähdyksiä jotka kantautuvat jostakin kummallisesta, unenomaisesta maailmasta, kenties tiedotamattomasta. Ihailen edelleen Levyn nerokkuutta ja toivon häneltä lisää suomennoksia. Sari Karhulahden käännös tavoittaa Kuumassa maidossa hienosti Levyn proosan poeettisen, hieman mystisen voiman.

“Meduusat olivat herättäneet minussa halun. Hurjan halun. Muutuin vieraaksi ihmiseksi. Kauhistutin itseäni.”

“Äiti oli luetteloinut toista miljardia sanaa mutta ei silti osannut kuvailla sanoin, kuinka hänelle epäedullisen maailman tuulet ja myrskyt olivat vieneet mukanaan kaiken, mitä hän oli toivonut itselleen.”



Fríða Ísberg: Merkintä (WSOY 2023, suom. Tapio Koivukari)

Tämä kirja on kyllä yksi iso mindfuck, kuten saattaisi sanoa yksi sen henkilöhahmoista, Tristan. Joudun lukiessani kohdakkain aika kipeiden asioiden kanssa. Olenhan puolustanut kiltteyden ja herkkyyden arvoa omissa kirjoituksissani. Ja nyt Ísbergin romaani tuo näkyville, että mitä jos terapiassa käyminen, omien pimeiden puoliensa käsitteleminen ja niistä eroon pyrkiminen tehtäisiin pakolliseksi – miten toimisi kiltteyden diktatuuri. Itsehän tosin en koskaan sanonut, että pimeät puolet pystyisi siivoamaan pois täysin tai että traumat saisi käsiteltyä täysin. Merkintä saa minut selittelemään, huomaan. Ja tulee entistä epämukavampi olo, koska kun päätyy selittämään, tiedossa on yleensä totaalinen fucking downward spiral – näinkin Tristan saattaisi todeta. Tämä on moraalisesti hähmäinen kirja ja pahimmillaan henkistä verilöylyä. Toisaalta mietin, onko ”entä jos tämä olisi diktatuuri” hirveän vahva argumentti, vai onko sen käyttäminen kirjailijalta halpahintainen temppu, tai ainakin kulunut: todella monet dystopiat lähtevät liikkeelle diktatuurivisiosta. 1984: valvontadiktatuuri. Orjattaresi: naisten alistamisen diktatuuri. Isberg on käyttänyt klassista dystopiamuottia ja tällä kertaa soveltanut sitä kiltteyteen ja terapiakulttuuriin.

Romaani tarkastelee useita henkilöhahmoja. Óli ajaa myötätuntokoetta ja siitä seuraavaa merkintää pakollisiksi kansalaisille, hän on idealistinen psykologi, jolla on lapsuudenperheessään trauma voimakastahtoisen isän jyräämäksi tulemisesta. Talvi puolestaan on opettaja, joka on traumatisoitunut entisen kumppaninsa harjoittamasta vainosta. Tristan on vihainen nuori mies, jonka veljen kohtaloon merkinnän tuleminen on vaikuttanut vakavalla tavalla. Itse olisin keskittynyt romaanissa näkökulmana pelkästään näihin kolmeen, heidän välilleen olisi saanut tarpeeksi hyvän dynamiikan, mutta lisäksi mukana ovat vielä monenlaisista ihmissuhdeongelmista kärsivä Eyja, Tristanin alistettu ja alistunut äiti Alexandria, Ólin erimielinen vaimo Sólveig ja kirjeenvaihtoa, jota käyvät konfliktejaan puivat ystävykset Laila ja Tea.

Kirjan pointit olisivat olleet tiivistettävissä; mietin jopa oliko romaani tälle oikein muoto, vai olisiko voinut kirjoittaa laajan esseen. Toisaalta fiktio dystooppisine maailmoineen saa eläytymään toisten nahkoihin tehokkaasti. Eikös sellaista tavoitella monissa terapioissakin, heh. Muutun piikikkään ironiseksi, ei sekään taida olla ihan kilttiä. En ole varma mitä tämä kirja lopulta halusi sanoa, mutta taide voi jättää asiat tällä tavoin auki. Usein se onkin tehokkainta jatkoajattelun kannalta.

”Hän ymmärsi tämän tunteen, jossa kiukku ei ollut mahtua rintaan. Toisinaan hän puri hammasta ja tiukensi huuliaan estääkseen sisällään olevaa tunnetta livahtamasta ulos, sillä hän tiesi sen hallitsemattomaksi. Eikä sitä saisi enää takaisin.”



Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli (Johnny Kniga 2023, suom. Saara Pääkkönen)

Kuuntelin tämän supersuositun muistelmateoksen Anna Airolan lukemana äänikirjana. Se toimii hyvin: kerronnan huumori välittyy huolimatta rankoista aiheista. Aluksi teos tuntuu vain hitusen ahdistavalta ja tummasävyiseltä lapsuuskuvaukselta, mutta traumatisoivat asiat kuoriutuvat näkyviin kerros kerrokselta. Lopulta aikuistunut näyttelijäkään ei voi paeta sitä, että hänen äitisuhteensa ei ollut ihanteellinen ja hyvä, vaikka vastustus terapeutin luona on ensin vahvaa.

Kirjan otsikko on raflaava, mutta kun selviää, että kyse on äidistä jonka mieleenpainuvin opetus tyttärelleen oli kalorirajoitus tämän ollessa 11-vuotias, syyt ja seuraukset kirkastuvat. Teos on kerronnaltaan selkeä, mikä on vaatinut tekijältään huomattavaa rehellisyyttä, ja etenee romaanimaisesti, mikä näkyy mm. tarkasti replikoiduissa dialogeissa. En siis ihmettele sen suosiota kirjasomeissa. Kyse on lopulta siitä, miten mieleltään sairas / persoonallisuushäiriöinen ja katkeroitunut vanhempi elää lapsensa kautta pohjimmiltaan mustasukkaisena, ilman mitään rajoja heidän välillään. Lopun monologi haudalla kertoo monitasoisesta menneisyyden tunnustamisesta sellaisena kuin se oli; toipuminen on silti vielä meneillään.

Huomautettakoon, että kirjassa on paljon kuvauksia syömishäiriökäyttäytymisestä ja jonkin verran seks. hyväksikäytöstä.

Teos kertoo myös, miten brutaaleissa ja hyväksikäytön mahdollistavissa rakenteissa ihannoidut lapsinäyttelijät toimivat – ainakin McCurdyn tähdittämien sarjojen tuotantoyhtiössä Nickelodeonilla. Miten kiitollinen pitää olla kuuluisuudesta, jonka sai aikaan alun perin jonkun muun toive?

maanantai 3. heinäkuuta 2023

Luettuja 5–6/2023

Postauksessa ovat mukana luonnehdinnat kuudesta touko-kesäkuussa lukemastani käännöskirjasta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni.


Michael Cunningham: Illan tullen (Gummerus 2011, suom. Laura Jänisniemi)

Yksityiskohdiltaan ja kerrontatavaltaan kiehtova romaani esittää kysymyksiä erityisesti siitä, miten hyvin ihmiset osaavat nähdä toisensa pitkässä parisuhteessa. Taidegalleristi Peter elää New Yorkissa toimittajavaimonsa Rebeccan kanssa. Elämän aineelliset puitteet ovat kohdallaan, mutta tarinaan tunkeutuu synkkiä sävyjä. Kuoleman varjo seuraa Peteriä hänen aidsiin menehtyneen veljensä muodossa. Pariskunnan luokse muuttaa Rebeccan reilusti nuorempi veli Ethan, joka on ajelehtinut ympäriinsä huumeongelmaisena. Veljeä kutsutaan lempinimellä Mizzy, joka tulee sanasta mistake, vahinko – aika karua. Romaani on amerikkalaiseen tapaan runsassanaisesti jännitteitään kypsyttelevä, mutta olennaiset teemat näkyvät jo kirjan alkumetreillä symboliikassa: on liikenneruuhkan aiheuttaneessa onnettomuudessa kuollut hevonen, on Rodinin veistos, ”täydellinen pronssiin valettu nuorukainen, täsmälleen luonnollisen kokoinen, sorja ja solakka, kädessään näkymätön keihäs”.

Cunninghamin tyyli kuvata sitä, miten ihminen havainnoi muita ihmisiä ympärillään, on kirjasta toiseen tunnistettava. Hän on parhaimmillaan timanttisesti kiteyttävä, kehnoimmillaan jaaritteleva. Peterin työn kuvauksia olisi pitänyt tässä tiivistää melkoisesti, vaikka ne linkittyvätkin myöhemmin siihen, miksi hänellä on vaikea suhde tyttäreensä Beaan. Kirjan lopussa tapahtuu yllätyksiä. Pidän siitä, miten seksuaalisten suuntautumisten rajat häilyvät, ja sen kuvaamisesta miten kauneuteen rakastuminen voi hullaannuttaa; miten helposti ihminen on huijattavissa. Kertojaratkaisussa liikutaan kiinnostavalla tavalla hän-muotoisesta kerronnasta Peterin pään sisään, hänen mietteisiinsä ja kysymyksiinsä. Ja tosiaan, miten syvälle voi upota omiin ajatuksiinsa, oletuksiinsa siitä millä tavalla läheinen ihminen kokee elämänsä.

”Kuinka on mahdollista että he monien yhteisten vuosien jälkeen tuntevat toisensa näin huonosti?”


Hervé Le Tellier: Poikkeama (WSOY 2023, suom. Lotta Toivanen)

Kirjailija on kokeellisen kirjallisuuden seura Oulipon jäsen (tarkalleen ottaen puheenjohtaja), ja huomasin tämän tiedon valossa suhtautuvani Poikkeamaan korostetun vahvasti tekstuaalisena rakennelmana. Kaikki romaanit tietysti ovat sellaisia, mutta nyt olin jatkuvasti asiasta tietoinen. Se ei estänyt minua tempautumasta kirjan mukaan (luin sen varsin nopeassa tahdissa), eikä nauramasta tai liikuttumasta. Teoksella on monia kirjallisia vaikutteita, joista osa tulee Oulipon sisältä: nyökätään esim. Calvinolle (yhä uudelleen alkavat tarinat eri henkilöiden näkökulmista) ja Perecille (tilassa näkyvien asioiden luettelu ja kuvailu). Kirja sisältää mm. dekkaripastissin, rakkaustarinan, uskontojen välisen dialogiyrityksen, talk show -esiintymisen, kirjailijahahmon, runoja, kirjeitä.

Ideana on, että sama Air Francen lento laskeutuu ensin maaliskuussa, sitten kesäkuussa. Jälkimmäinen kone miehistöineen ja matkustajineen on täydellinen kopio aiemmin laskeutuneesta. Ihmiset ovat tuplaantuneet – jos aiemmin laskeutuneen koneen matkustajat eivät ole välissä ehtineet kuolla. Asetelma muistuttaa Netflix-sarjasta Manifest, jossa lentokoneen matkustajat ovat kadoksissa viisi vuotta, kunnes yllättäen palaavat. Maailma menee tietysti tällaisesta tapahtumasta mullin mallin, vaikka Poikkeamassa tietoa yritetäänkin pimittää muilta kuin korkean profiilin asiantuntijoilta mahdollisimman pitkään. Ankarien mietteiden ja puntarointien jälkeen todennäköisimmäksi lopputulemaksi nousee, että elämme kaikki simulaatiossa, jota joku jossain pyörittää. Jos asia on niin, mikä on ihmisten tehtävä tässä kokonaisuudessa, ja pitäisikö selvitystyötä varten yhdistää voimat? Pilke silmäkulmassa rakennettujen, ironisten ja satiiristen kohtausten ohessa tullaan miettineeksi suuria kysymyksiä.

Victor Mieselin hahmon kautta käsitellään purevasti kirjallisen julkisuuden rakentumista, kun “kesäkuun Victor” saa tietää “maaliskuun Victorin” päättäneen päivänsä ja nousseen sen takia suureen kuuluisuuteen. Koneen ensimmäisen laskeutumisen jälkeen Victor oli kirjoittanut erikoisen, Poikkeama-nimisen romaanin, jonka aforistista tyyliä myöhemmin ilmestynyt Victor ei tunnista enää omakseen.

Tuplaantuminen aiheuttaa tietysti paljon ratkaistavaa. Miten “tuplaantuneiden” elämät järjestetään, kun on lapsia, parisuhteita, työpaikkoja ja koteja? Jos saat tietää olevasi mukana pelissä, miten lähdet pelaamaan, tuntuu Le Tellier kysyvän.

“Nyt koko maapallo on kohdannut uuden totuuden, joka kyseenalaistaa kaikki vanhat kuvitelmamme. Meille on epäilemättä annettu merkki. Ajatteleminen valitettavasti vie aikansa.”


Édouard Louis: Muutos : metodi (Tammi 2023, suom. Lotta Toivanen)

Mistä ihmeestä nyt aloittaisin? Louis on minulle yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Hänen esikoiskirjansa luin aikanaan jo englanniksi, siitä on blogissani pitkä kirjoitus. Uusi romaani muodostaa jonkinlaista synteesiä jo kirjoitetusta, toisaalta se tarjoaa taas uuden näkökulman, katsomistavan sekä Louisin aiempaan tuotantoon että maailmaan.

Uskon, että voisin kirjoittaa Muutoksesta todella paljon, mutta kirjoitan nyt vähemmän, jotta saan edes jotain tästä ylös.

Miksi muutumme? Mitä pakenemme? Pelkäämmekö yhä joutuvamme sinne takaisin? Millaisiin asioihin tuo pelko meidät ajaa? Louis kysyy tai saa lukijan kysymään asioita maailmasta ja elämästä – nuo kysymykset ovat olennaisia ja siksi kivuliaita.

Kirjassa on aiempia teoksia moninaisemmin kerronnallisia kokeiluja, mm. haastatteluja itsensä kanssa, kirjeitä isälle ja taakse jääneelle ystävälle. Epilogin fragmentaarinen muistelu tuo mieleen Louisin esikuvan Annie Ernaux’n Vuodet-teoksen alun, mustavalkovalokuvat taas W. G. Sebaldin tuotannon.

Muutosta lukiessani näen keskiluokkaisuuden omassa kasvuympäristössäni, sen miten erilaiset lähtökohdat voivat olla ihmisellä, jonka vanhemmat eivät lue kirjoja (eivät oikeastaan edes pysty), eivätkä kannusta lastaan lukemaan, kulttuuriharrastusten pariin, opiskelemaan. Väkivalta luokkien välillä, luokkien sisällä. Olenko väkivaltainen, jos esittelen kulttuurista tietämystäni ympäristössä, jossa sellaiselle ei ole tilaa tai mahdollisuuksia? Tämä kysymys kumpuaa myös Helsinki Litin haastattelusta, joka jätti mieleeni pysyviä lauseita niin kirjoittajana kuin ihmisenä.

En ole ennen osannut nähdä sitä väkivaltana, mutta olen tuntenut epämukavuutta, joka on saanut minut vaikenemaan.

Impulssi muuttaa itseään on yhä voimakas. Kun huomaan jonkun arvostamani ihmisen kehuvan sellaisia ominaisuuksia, joita minulla ei ole. Se on kuin ruumiin läpi kulkeva sähkövirta. Olen opetellut viime vuodet arvostamaan asioita joiden vuoksi olen minä. Siihen liittyy edelleen paljon kamppailua – ehkä jonkinlaista luopumista vastaan. En oikein vielä näe kaikkea tarkasti.

Kipeää on se, miten kaipuu hetkessä elämiseen nousee lapsuudesta pinnalle. Kun on niin pitkään pyrkinyt, suorittanut, muuttanut, pelännyt pysähtymistä.

Tämä ei sanallistu minulla nyt tarkasti, se ei vielä voi. Tämä on pitkään ajateltava kirja.

”En minä siitä kärsinyt ettei minua valittu, vaan siitä että muut näkivät minut poikana, jota ei valittu.”

”Kun keskittymiseni hervahti ja puheestani kuulsi Pohjois-Ranskalle ominainen nuotti, halveksin itseäni, moitin itseäni hiljaa mielessäni.”

”Rakastellessani miehen kanssa hylkäsin kaikki oman maailmani arvot, minusta tuli porvari.”

”En muista, kärsinkö erilaisuudestamme, siitä mitä kaikkea hän tiesi ja minä en, vai sainko erilaisuudestamme voimaa juuri siksi, että se ja sen oivaltaminen osoittivat, että liikuin nyt aivan eri miljöössä.”

”Elämäni näyttäytyi minulle kilpajuoksuna, johon olin lähtenyt liian myöhään – –”


Jonas Eika: Auringon jälkeen (Kosmos 2023, suom. Kari Koski)

Tanskalaiskirjailijan palkitun novellikokoelman maailma on outo ja vieraantunut. Sen virkkeet tuntuvat eksyvän sumussa toistuvasti ja hakeutuvan uusiin suuntiin; samalla tulee olo että kaikki on harkittua ja täsmällistä. Surrealismi luo ristiriitaisuutta, rikkoo kiiltäviä pintoja. Toisaalta kirjan maailma on omintakeisen levollinen, tapahtumia ei dramatisoida, henkilöt seuraavat kauheitakin kohtauksia rauhallisen eleettöminä. He ovat vieraita jonkun toisen tarinassa.

Teoksen pääkertomus on Bad Mexican Dog, jonka maailmaan palataan uudelleen kirjan lopussa. Beach boyt, joita rannalla makoilevat asiakkaat saavat käyttää vapaasti tarkoituksiinsa, nähdään myös erään myrkyllisessä parisuhteessa elävän turistin silmien kautta. Boyt itse taas päätyvät keskenään hämäriin aktiviteetteihin; todellisuus hajoaa ja lauseet myös.

En ehkä koskaan enää pysty katsomaan aurinkovarjoja samalla tavalla tämän lukemisen jälkeen.

”Minua niin kyllästyttää herätä joka aamu ennen sarastusta tämä valo ruumiissa.”

”Jopa minä huomasin kulkiessani, että mieleni teki kaikkea hohtavaa lihaa, joka tungeksi ohitseni, kaikkia puolialastomia naisia ja miehiä, halusin hangata itseäni niitä vasten tanssilattialla tai hotellihuoneessa – –”


Oksana Vasjakina: Haava (Otava 2023, suom. Riku Toivola)

Tässä teoksessa on jotain muodotonta, jollaista ei julkaistuissa kirjoissa yleensä näe; tekijä on antanut kirjan karata käsistään ja palaa vielä karkaamispaikalle analysoimaan, miten kaikki meni. Haava on hyvin esseemäinen teos, vaikka romaanimainen juonikin siitä löytyy.

Kirja on äiti-tytärsuhteen ruumiinavaus, ja tällä kertaa kielikuva on harvinaisen konkreettinen. Se on traumakirja monella tapaa: äidin kylmä suhtautuminen, äidin kuolema syöpään, tyttären eläminen lesbona Venäjällä, köyhyys ja elämän ankaruus. Silti on myös yhteisöllisyyttä, joka on valmis ilmaantumaan esiin ilossa ja surussa. Riittinä toimii vodkan juominen, ja jos sitä ei löydy, haetaan vaikka laimennettua spriitä.

Naiskirjoituksen teoriaa ja käytäntöä sovelletaan, lajit yhdistyvät: fiktio, essee, runous. Kaiken lävistää matka uurnan kanssa, ja tulee esteitä, väittelyitä lentokenttävirkailijoiden kanssa. Mitkä ovatkaan säännöt?

Tämä kirja halutaan Venäjällä tuhota. Kirjastoammattilaisten määrättiin poistavan nämä kaikki silputtavaksi – toivottavasti heidän joukossaan on monia jotka eivät tottele.

”Haluan ajatella, että muistiinpanot samoin kuin erilaiset huomiot ja merkinnät ovat parhaiten menestyneitä naiskirjoituksen lajeja. Huomio herpaantuu, mutta huomio on tarkkaavainen –”

”Itse asiassa minulle äidistäni tuli yksinomaan minun vasta hänen kuolemansa jälkeen. Minulle annettiin täysi oikeus hävittää hänen ruumiinsa ja puhua hänen puolestaan jopa tässä tekstissä. Rakentaa hänen puheensa haluamallani tavalla.”

”Kirjoituskohtausten jälkeen jään alastomana aron leveälle tielle. Minua pelottaa näyttää muille töitäni, se tuntuu samalta kuin minua pyydettäisiin julkisesti paljastamaan sukuelimeni tai esiintymään asiantuntijana asiassa, josta en tiedä mitään, tai puhumaan raiskauskokemuksesta tuntemattomille, minuun vihamielisesti suhtautuville ihmisille.”


Domenico Starnone: Paljastus (WSOY 2021, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä)

Domenico Starnone kirjoittaa perinteisellä tavalla hienosti toimivia romaaneja. Hänen kirjojensa kanssa minulle on toistuvasti käynyt niin, että ensimmäisten muutaman kymmenen sivun aikana ihmettelen, miksi ihmeessä luen tästä, mutta kirjan puolivälissä mietin, miten ihmeessä joku italialainen mies tuntee sielunelämäni liikkeitä näin tarkasti. Haluaisin siteerata kokonaisia aukeamia koska ne osuvat niin suoraan. Starnone kirjoittaa elämän mittaisia romaaneja, jotka mahtuvat pariinsataan sivuun. Arvostan tällaista tiiviyttä, kykyä rajata; toisaalta kykyä laajentaa yksittäisiä lauseita. Löydän elämänfilosofisia kohtia jotka eivät tunnu pöyhkeileviltä, niihin täytyy pysähtyä.

Paljastus on psykologista realismia, jossa on trillerin jännite. Erityisen taitava Starnone on valottamaan asioiden eri puolia käyttämällä vaihtuvia näkökulmakertojia, kuten parisuhteen eri osapuolia, vanhempia ja lapsia. Romaanissa olennaisia ovat myös aikahypyt, vuosien ja vuosikymmenten siirtymät, joiden aikana elämässä on tapahtunut paljon – mutta toisaalta vähän, sillä ihmisen ydin ei muutu. Jos sattuu pelkäämään asiaa, jonka entinen kumppani sinusta tietää, sellainen pelko ei välttämättä hälvene niin kauan kuin molemmat elävät.

Löydän itseni monta kertaa romaanin päähenkilöstä ja sen alkupuoliskon kertojasta Pietrosta. Samalla minua hykerryttävät muiden terävät arviot hänestä ja hänen kertomansa todenperäisyydestä kirjan loppupuolella. ”Olin aina halunnut olla täysin moitteeton, mutta mitä tahansa teinkin, aina löytyi – ja hyvästä syystä – moitteen sijaa, ja niin olin varttunut itseeni tyytymättömänä ja tuomitsemisen pelossa”, kertoo Pietro itsestään. Myöhemmin hänen tyttärensä ihannoi isäänsä melkein kuin kulttijohtajaa, entinen rakastaja Teresa taas pitää Pietroa vaarallisena.

Vaaraa luo myös Starnonen temppu, joka kannattelee juonta ja jännitettä. Paljastuuko salaisuus, vai onko olennaisinta, mitä ihmisistä paljastuu? Lopun jälkeen tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että tähän romaaniin täytyy vielä palata.

”Tunsin, että minuun suhtauduttiin samalla tavoin kuin kirjaan, joka tempaa aluksi mukaansa, mutta vähä vähältä pettääkin odotukset tai alkaa lopulta suorastaan ärsyttää.”