Neige Sinno – Tiikerin raatelu

Neige Sinno: Tiikerin raatelu (Atena 2024, suom. Sampsa Peltonen)

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, trauma-aiheisten kirjojen lukemiseen on hyvä valita tarkasti ajankohta. Sellainen, jossa asioiden kohtaamiselle on tilaa. Minulla on takana sellainen viikko. Välillä kieltämättä ajattelen – luettuani aihepiiristä jo paljon kirjoja – että tuleekohan vastaan mitään kovin uutta, kun tartun taas uuteen teokseen. No, tämän parissa todella tuli. Tiheästi merkintälappuja, kohtia jotka kolahtavat lujaa, kappaleita joista löydän tunteeni aivan sellaisenaan toinen toisensa jälkeen – vaikka kokemukseni eivät ole kirjailijan kanssa ”samoja”. Eiväthän ne useinkaan ole, ja silti monista kirjoista tulee henkilökohtaisella tasolla tärkeitä, ne auttavat kohtaamaan kokemaansa ja rakentamaan uutta päälle. Jotkin traumaa käsittelevät kirjat toki ovat jo kokemusten samankaltaisuuden takia tärkeitä, kuten minulle Louisin Ei enää Eddy, Röngän Jalat ilmassa ja Rauman Hävitys. Lisäksi eri tavalla käänteentekeviä ovat olleet lapsuudessa koetun raiskauksen traumakuvaus (Gayn Hunger), patriarkaalisen-päihderiippuvaisen avioliiton kuvaus (Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina), köyhyyden, rikoksen ja seksin myymisen kuvaus (Genet’n Varkaan päiväkirja), kolonialisoidun identiteetin ja seksuaalisen hyväksikäytön kuvaus (Mailhotin Heart Berries). Sinnon Tiikerin raatelu liittyy joukon jatkoksi kuvauksellaan perheen sisäisestä seksuaalisesta väkivallasta, sen vaikutuksista ja analyysista.

Kirja on hieno, aivan edellä mainittujen tasoa yhdistäessään tapauskertomuksen ja traumakuvauksen oikeudenkäyntimateriaaleihin ja kaunokirjallisuuden lukemiseen – memoir, jonka joukossa on paljon esseetä. Sivutiellä/Rosina kontekstoi kirjagramissa hienosti, että teos sopii Hastin, Hjorthin ja Machadon lukijoille – myös nämä kolme ovat minulle tärkeitä. Joukkoon kuuluvat tunnistavat itsensä, uskon. Ja suosittelen tätä todella, kun hetki on oikea. En nimittäin ole aikoihin lukenut kirjaa, joka olisi herättänyt yhtä paljon traumamuistoja – ja toisaalta saanut näkemään uusia puolia kokemuksistaan, niiden merkityksistä. Vaikka kokemukset eivät olisi samoja, tuhoisasta vallankäytöstä aiheutuneen trauman rakenteet ovat usein samat. 

”Pidin häntä pitkään puolijumalana, kokoansa suurempana. – – Vasta myöhemmin, etäisyyden turvin, tajusin, että ehkä hän oli sittenkin vain raukkis, jolla oli taito manipuloida ja käyttää hyväksi vielä itseäänkin heikomman haavoittuvuutta. Suljetussa perhepiirissä hän sai olla kaikkivoipa. Varmaan hän oli molempia, sekä sankari että surkimus. Ja eikö sitä joudukin mieluummin sankarin kuin surkimuksen uhriksi?” 

”Minulla ei ole noista ajoista muistikuvia juuri muusta kuin raiskauksista. En tahdo saada mieleeni, mitä tein koulussa, keitä kavereita minulla oli, mitä meillä oli tapana puuhata vapaa-ajalla. Jonkin verran muistoja on palautunut, kun olen jutellut siskoni kanssa, mutta ne puuroutuvat mielessäni, kun taas ne muut muistot ovat mielessäni uskomattoman ja armottoman tarkkoina.” 

”Yleensä minusta on vain upeaa, että elämässä on harmaita alueita. Epäselvät rajat voivat johtaa ylilyönteihin ja hyväksikäyttöön, mutta ne ovat myös vastuunkannon, valintojen ja vapaan tahdon ominta aluetta. Harmaa alue on kirjallisuuden, filosofian ja jopa tieteen temmellyskenttä. Aikuisten maailma on usein harmaa, harmaan kaikkia sävyjä, ja tuo harmaus pyöristää kulmat niin voitoiltamme kuin tappioiltamme. Lapsi sen sijaan elää mustavalkoisuudessa.” 

”Mutta eikö uhri voi olla uhri ilman että häntä kohtaan tunnetaan automaattisesti tätä outoa tunnetta, sääliä, joka kieltämättä on samanaikaisesti myötätuntoista ja alentuvaa? – – Ei voi olla niin, että ihminen on raiskattu, mutta samanaikaisesti hän ei ole uhri. Raiskattu ihminen on raiskauksen uhri, hän on joutunut tahtomattaan hyökkäyksen uhriksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Luetut.net

Carmen Maria Machado – In the Dream House

Carmen Maria Machado: In the Dream House (Graywolf Press 2019) 

Olen lukenut In the Dream Housen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Nyt olen lukenut sitä taas, en kokonaan vaan osia, sieltä täältä. Oli pakko saada teos käsiini uudelleen, koska siinä on kirjoitettu väkivaltaisesta parisuhteesta – ja vielä queer-parisuhteesta – tavalla, jota en ole muualla nähnyt. Etsin Google Docsista kirjan nimellä laatimani dokumentin, ja huomaan, että viimeksi pystyin poimimaan teoksesta vain sitaatteja. Omia sanoja siitä ei irronnut, muistan postanneeni jonkin ig-stoorin mutta se tietenkin katosi.

Ihmettelen, miten Machado on saanut tämän kirjoitettua. En muodon osalta; hän tuntee lajinsa, tietää eri tyylit, joilla rakentaa Dream housen kirjaansa pala palalta, rakkausromaanista vakoojatrilleriin, musikaalista Tsehovin aseeseen. Samaa henkeä kuin Tyyliharjoituksissa tai 101 tavassa tappaa aviomies, mutta käsittämättömintä on, että Machadon teoksen genre on memoir. Tätä ei väitetä kirjan kansiteksteissä kokeelliseksi romaaniksi, vaan kerrotaan, että kyse on omaelämäkerrallisesta nonfiktiosta. En käsitä, miten tämä on mahdollista, vieläpä Yhdysvalloissa, jossa oikeusjuttuja nostetaan milloin mistäkin. Kuinka monta juristia kirjan luki läpi ennen julkaisua?

Kyse on laista. Siitä kirjoitti moneen kertaan myös Leigh Gilmore The Limits of Autobiography -teoksessaan. Kyse on siitä, mitä voi kirjoittaa ilman, että saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen. Koska laki suojelee manipuloijien ja henkisten nujertajien kunniaa. Yleinen puhetapakin suojelee henkisen väkivallan piilottamista: älähän nyt pura noita tunteitasi niin holtittomasti, se saa sinut vaikuttamaan epätasapainoiselta ja sen myötä epäluotettavalta, ethän halua sitä, ethän? Jumalauta mitä lässytystä. Joskus on oltava oikeus sanoa, että se oli kamalaa elämää ja tuntui hirveältä. Machado kirjoittaa: “A reminder to remember: just because the sharpness of the sadness has faded does not mean that it was not, once, terrible. It means only that time and space, creatures of infinite girth and tenderness, have stepped between the two of you, and they are keeping you safe as they were once unable to.”

Kyse on myös queer-hiljaisuudesta, joka painetaan syrjään marginaalisena; tai ihminen marginalisoi itsensä, koska on joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja ja pienentämistä. Väkivalta synnyttää häpeähiljaisuutta. Kuten Irene Kajon romaanissa Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta, jossa kertojan päässä pyörii syyllistävä kela: ”Sinä olit aikuinen. Olisit voinut kieltäytyä.” Piiloon painamisen lisäksi kyse on siitä, mitä laki ylipäätään mahdollistaa, ja Machado kirjoittaa: ”Most types of domestic abuse are completely legal.” Hän otsikoi sen epifaniaksi eikä liioittele. Ajatus soi päässäni kuin melodinen popkappale. Manipulointia ei ole virallisesti kielletty yhtään missään, mikä johtaa tilanteisiin, joissa suhde tuntuu myrkylliseltä, mutta mitään ei pysty sanoittamaan. Hullun leiman saa otsaansa se jota manipuloidaan, se jota alistetaan, se jonka itsetuntoa tuhotaan pala palalta koska toisen itsetunnon olemassaolo ei toiselle oikein sovi – katon alle mahtuu lopulta vain yksi tahto.

Manipulointi pakenee normaalia kielenkäyttöä, sellaista joka perustuu yhteisiin sääntöihin ja on täten jaettavissa. Alistaminen ilman fyysistä väkivaltaa pakenee kieltä, kuten lääkärintodistuksia, väistelee tehokkaasti, koska perustuu juuri siihen, että yhteisesti sovitulla kielellä ei ole enää merkitystä. Järkipuhe ei silloin tehoa. Sen voi aina kiertää. Jäljelle jää tunteita: epävarmuutta, kiirettä, hätääntymistä, ahdistusta, voimattomuutta, kiukkua, pelkoa. In the Dream Housea lukiessanikin totean: luoja, että TUNTEITA HERÄÄ. Ei, en pysty näyttämään sitä, kuten tyypillisten kirjoittajakoulutusten ja perinteiseen asialliseen kirjoittajuuteen kykenevien ihmisten mukaan pitäisi tehdä. Sanon suoraan, koska niin se on. Se on se tunne. Niillä on merkitystä! Perkele. Tunteiden peittely tappaa – miten kauan sitäkin pitää oikein alleviivata? 

Ilahdun joka kerta, kun käyn kirjan Goodreads-sivulla ja luen sieltä briljantin ja terävän Roxane Gayn kirjoittaman kommentin, joka päättyy: “Also, fuck that trash ass bitch. She ain't shit. At all.” 

Kirjoitetun sanan tuhoaminen on queer-ihmisten historiassa ollut aktiivista, jopa tuhkaksi palamista, eikä se ole liioiteltu kuva: mietin 1930-luvun Saksaa, Hirschfeld-insituutin seksologian tutkimuksen edistyksellisyyttä ja sen murtoa ja tuhoa, 20 000 kirjan polttamista ympäri maata julkisissa rovioissa. Kyllä, iskin tämän kortin nyt pöytään niin että lätsähdys kaikuu, koska näin on tapahtunut. Tämäkin on osa tuskailuamme kielen löytämisen kanssa.

Machado kirjoittaa “Dream House as Ambiguity”-luvussa esseen siitä, miten queer-ihmisten välistä lähisuhdeväkivaltaa ei ole käsitelty juuri missään. Minäkin olen tehnyt viime päivät nettihakuja, selaillut Stonewall- ja Lambda-palkintojen kirjalistoja ja hakenut sitten teostietoja Goodreadsista, ja ainoa selvästi aihetta käsittelevä, listoilta löytämäni teos on In the Dream House. Kun miettii queer-historian kulkua, se ei ole ihme. 1920- ja 1970-luvuilla, kun vähemmistöt olivat viimein pääsemässä vapaammille vesille, takapakki tuli kummallakin kerralla pian ja se oli raju: fasismi, sota, tartuntatauti. Vasta pitkällä 2000-luvun puolella on joissain maissa päästy tilanteeseen, jossa tasa-arvoisia avioliittolakeja on säädetty, joten queer-parisuhteiden pimeämmistä puolista puhumiselle alkaa avautua tila. Vuonna 2001 valmistui Suomessakin Mari Vikmanin gradu Väkivaltaa rakkauden varjolla, parisuhdeväkivalta homo- ja lesbosuhteissa. Hän oli silloin kokenut, että asiasta ei haluttu puhua ja saanut palautetta, jossa kehotettiin jättämään aihe sikseen. Laki rekisteröidystä parisuhteesta oli vasta tulossa voimaan, poliittinen kamppailu sen säätämiseksi oli vielä vereslihaisen tuore. Joko nyt, uuden avioliittolain oltua voimassa vuosia, alkaisi olla enemmän tilaa? Machado kirjoittaa: “Trying to find accounts, especially those that don’t culminate in extreme violence, is unbelievable difficult. Our culture does not have an investment in helping queer folks understand what their experiences mean.”

Lähisuhteista ja kodin seinien sisällä tapahtuvista asioista kirjoittaessa satelee herkästi kommentteja, joista näkee, että näitä aiheita käsitteleviä tekstejä pidetään samaan aikaan vähäpätöisinä ja vaarallisen säädyttöminä. Ristiriita on hämmentävä. Kritisoijiensa totaalista tuhoa tavoittelevia narsisteja istuu pian maailman merkittävimmissä päättävissä asemissa siellä täällä, joten näiden rakenteiden ja dynamiikkojen ymmärtäminen ei ole yhdentekevää. Vain mittakaava muuttuu.

“– – abusers do not need to be, and rarely are, cackling maniacs. They just need to want something, and not care how they get it.”

“But you know. You know that, somewhere deep down, it isn’t about you at all.”

“I imagine that, one day, I will invite young queers over for tea and cheese platters and advice, and I will be able to tell them: you can be hurt by people who look just like you.”

“The memoir is, at its core, an act of resurrection.”

Roxane Gay - Hunger

Roxane Gay – Hunger: A Memoir of (My) Body (Harper Collins & Corsair 2017)

"The fat created a new body, one that shamed me but one that made me feel safe, and more than anything, I desperately needed to feel safe. I needed to feel like a fortress, impermeable. I did not want anything or anyone to touch me.
   I did this to myself. This is my fault and my responsibility. This is what I tell myself, though I should not bear the responsibility for this body alone."

Maailmanmaineeseen esseekokoelmallaan Bad Feminist noussut amerikkalaiskirjailija Roxane Gay on kirjoittanut muistelmateoksen, jonka näkökulma ja rajaus ovat aivan omanlaisensa: kyse on hänen kehonsa muistelmista, A Memoir of (My) Body, kuten sanoo teoksen alaotsikkokin. Hunger kertoo Gayn suhteesta omaan ruumiillisuuteensa, johon vaikuttaa hänen vaarallisen suuri ylipainonsa, morbid obesity, kuten lääkäri kerran kirjoitti paperiinsa diagnoosin kohdalle ensimmäiseksi Gayn mentyä tutkituttamaan kipeää kurkkuaan. Teos kertoo siitä, miten yhteiskunta suhtautuu ylipainoon, miten muut ihmiset huomioivat sen tai jättävät huomiotta, ja miten kehosta tulee sekä linnoitus että vankila. Merkittävintä, ja samalla rankinta ja surullisinta, kirjassa lopulta on, että se kertoo seksuaalisen väkivallan vaikutuksista kohteeksi joutuneen elämään. Vuosikaudet asian ympärillä kaarreltuaan Gay kirjoittaa vihdoin suoraan siitä, kun hänet raiskattiin 12-vuotiaana ja miten hän päätti syödä itsensä turvaan. Hän söi pakonomaisesti, kuin kokisi jatkuvaa nälkää, vaikka alitajuisesti hän halusi tehdä ruumiistaan sellaisen, ettei kukaan haluaisi enää tehdä hänelle samaa kuin se joukko poikia metsässä.

"With every day that went by, I hated myself more. I disgusted myself more. I couldn't get away from him. I couldn't get away from what those boys did. I could smell them and feel their mouths and their tongues and their hands and their rough bodies and their cruel skin. I couldn't stop hearing the terrible things they said to me. Their voices were with me, constantly. Hating myself became as natural as breathing.
   Those boys treated me like nothing so I became nothing."

Gay käy 280-sivuisessa kirjassaan läpi oikeastaan kaiken, mitä voi kuvitella liittyvän lihaviin kehoihin, siihen miten ihmiset kommentoivat niitä ja millaista sellaisessa eläminen on. Hän kirjoittaa itsestään suoraan, säästelemättä: I am fat. Hän kirjoittaa, miltä runsas ylipaino fyysisesti tuntuu ja miten liikkuminen ja oleminen tekevät usein kipeää. Miten hän on yrittänyt erilaisia laihdutuskeinoja. Mitä on liikkua julkisissa tiloissa, joissa ei mahdu esimerkiksi tuoleihin. Miten ilmeet muuttuivat, kun hän uransa alkuaikoina kävi esiintymässä ja luennoimassa ja ihmiset tapasivat hänet ensimmäistä kertaa. Miten vaikea on hänen suhteensa ruokaan, syömiseen. Gay kertoo myös, miten raiskauksen jäljet hänen mielessään ovat vaikuttaneet hänen suhtautumiseensa itseensä, muihin ihmisiin, seksuaalisuuteen. Monet kohdista pysäyttävät, tuntuvat uskomattomilta. Raiskauksen ja sitä seuranneen kiusaamisen ja henkisen alistamisen kuvaukset. Myöhemmin ylipainoisen kokema näkymättömyys ja toisaalta törkeä huutelu kadulla. En saa mielestäni myöskään sitä, että on todella ollut ihmisiä, jotka ovat nostaneet Gayn ostoskorista pois ruokia, joita eivät ole hyväksyneet ylipainoisen ihmisen ostoskorissa olevan. Tuntuu äärimmäisen epäreilulta ja väärältä, mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan johtuen siitä, että hänelle tehtiin pahaa. Häpeä ja pelko estivät häntä kertomasta asiasta perheelleen, joka sai kuulla tapahtuneesta vasta Bad Feminist -teoksen ilmestyttyä. Gay oli silloin jo neljänkymmenen, ja hän oli kantanut salaisuutta lähes kolme vuosikymmentä.

"When I am walking down the street, men lean out of their car windows and shout vulgar things at me about my body, how they see it, and how it upsets them that I am not catering to their gaze and their preferences and desires. I try not to take these men seriously because what they are really saying is, 'I am not attracted to you. I do not want to fuck you, and this confuses my understanding of my masculinity, entitlement, and place in this world.' It is not my job to please them with my body."

Roxane Gayn kirjoitustyyli on yksinkertainen, mutta samalla viisas ja iskevä. Hänen tekstinsä on erittäin tehokasta ja kertakaikkisen hyvää, voi vain todeta. Gayn ilmaisua on todella sujuvaa lukea, vaikka ei kokisi osaavansa englantia erityisen hyvin – vastaan tuli harvoin sanoja, joiden merkitystä en olisi tiennyt tai pystynyt päättelemään. Silti tekstistä ei puutu väriä, eikä se ole millään tavoin tylsää. Gay kertoo olleensa internetissä jatkuvasti siitä lähtien, kun sai 90-luvulla itselleen tietokoneen nettiyhteydellä, ja myös kirjassa se käy välillä ilmi kommenteissa, joissa Gay tuo esiin verkkomaailman ilmiöitä. Netti on ollut hänelle luontevin tapa kommunikoida ihmisten kanssa ja löytää samoista asioista kiinnostuneita. Rankkojen elämänkokemusten lisäksi kerrotaan Gayn kiinnostuksenkohteista, kuten kirjoittamisesta, jota hän ehti tehdä erilaisissa pienen yleisön verkkojulkaisuissa parikymmentä vuotta ennen suurta menestystään. Myös teatteriharrastus oli opiskeluvuosina hänelle henkireikä. Huolimatta siitä, että Gayn suhtautuminen ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen muuttui iän myötä helpommaksi (hän kävi pitkään myös kamppailua itsensä kanssa sen suhteen, onko kiinnostunut seksuaalisesti naisista vai miehistä, kunnes myönsi pitävänsä molemmista), väkivallan häneen jättämät henkiset arvet eivät ikinä poistu täysin, eikä kirja monessakaan mielessä ole sellainen selviytymistarina, joka johtaisi suureen vapautumiseen, onneen – tai laihtumiseen. Silti hänen elämässään on useita toivon pilkahduksia, eikä hän vaikuta tekstissään katkeralta tai lannistuneelta. Anteeksi hän ei silti aio antaa, eikä sellaista tule mieleenkään odottaa. Olen samoilla linjoilla siitä, ettei anteeksianto tuo mitään automaattista "vapautusta" tai "poispääsyä" siitä, miten koettu vääryys ja väkivalta ovat itsessä säilyneet.

Roxane Gayn Hunger on tärkeä kirja, minkä sanominen tuntuu hieman vähättelevältä. Tämä on niitä teoksia, jotka muuttavat ihmisen tapaa katsoa tiettyjä asioita maailmassa. Suhtautuminen lihavuuteen ja trauman kanssa elämiseen ovat Hungerin lukijoille sellaisia asioita, ja voin kuvitella että niistä puhuttaessa tämä kirja tulee jatkossa mieleeni. Gay on kirjoittanut harvinaisen avoimen ja suoraan puhuvan muistelmakirjan, joka on merkkiteos, ajattelee sitä sitten toiseutetussa kehossa elävän, rodullistetun ihmisen tai seksuaalisen väkivallan uhrin kokemuksen kautta. Tähän kirjaan viitataan varmasti vielä monenlaisissa yhteyksissä tulevina vuosina.

Muita bloggauksia suomeksi: Reader, why did I marry him?, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara, Sivutiellä

Nathalie Sarraute - Lapsuus

Nathalie Sarraute – Lapsuus (Otava 1984), alkuteos Enfance (1983). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"... minä en anna periksi ... minä pidän puoliani tällä pikku alueella, jolle olen nostanut hänen lippunsa, kohottanut hänen viirinsä ...

– Kuvia, sanoja, jotka eivät millään voineet muotoutua mielessäsi siinä iässä ...

– Eivät tietenkään. Eivätkä muuten aikuisenkaan mielessä ... Minä aistin ne sanojen ulkopuolisena kokonaisuutena niin kuin aina ... Mutta noilla kuvilla ja sanoilla pystyy jollain lailla tajuamaan ja muistamaan silloisia aistimuksia."

Venäläissyntyinen ranskalaiskirjailija Nathalie Sarraute (1900–1999) tunnetaan ranskalaisen 1960-luvun ns. uuden romaanin (nouveau roman) edustajana. Innostuin tutustumaan Sarrauten tuotantoon erityisesti siksi, että keskustelimme toimittamassani Kirjan taajuudella -podcastissa kirjailija Sinikka Vuolan kanssa, ja podcastin toisen jakson aiheena oli alati kiinnostava runon ja proosan rajankäynti. Jaksossa vieraillut Sinikka mainitsi Nathalie Sarrauten yhtenä esimerkkinä kirjailijasta, jonka proosateoksissa runon keinot ja logiikka näkyvät vahvasti. Tartuin ensimmäiseksi Sarrautelta hänen 80-luvulla julkaistuun omaelämäkerralliseen teokseensa Lapsuus, joka on kuulemma sopiva aloituskirja tekijän tuotantoon, koska kuuluu sen helpompaan päähän. Aloin lukea, ja ensimmäiset sivut menivät hieman hakiessa oikeaa lukutapaa. Piti pohtia, mistä on oikein kyse. Kerronta etenee vuoropuheluna, jonka osapuolia ei eritellä. Sarraute tuntuu keskustelevan itsensä kanssa, ja kirjassa on ikään kuin pääkertoja, jota jokin sivusta tuleva ääni välillä hieman kyseenalaistaa, ohjaa, kommentoi. Kun rakenteeseen pääsi mukaan, kerronnassa soljui mielellään; teksti on kaunista, se vie ja lopulta suorastaan vangitsee lukijansa.

"– Jotta sanojen aiheuttajan saisi selville, pitäisi ainakin kuulla uudestaan niiden sävy ... pitäisi tuntea itsessään niiden silloinen vaikutus ... Mutta siitä ei ole jäänyt mitään jäljelle. Luultavasti niiden voima murskasi kaiken ... siinä silmänräpäyksessä ei niissä eikä niiden ympärillä ole mitään näkyvää, mitään keksittävää, tutkittavaa ... otin ne vastaan joka puolelta suljettuina, aivan selkeinä ja paljaina."

Esimerkkieni kieli on paljolti hyvin abstraktia, mutta Sarrauten kerronta on myös täynnä yksityiskohtia – lapsuuden esineitä, värejä, aistimuksia muistellaan hyvin tarkkaan. Kuvauksen aikajana kattaa suunnilleen kertojan ikävuodet kahdeksasta kahteentoista. Tuona aikana Sarraute matkusti paljon Pietarin ja Pariisin välillä. Hänen vanhempansa olivat eronneet, isä eli pääosin Pariisissa ja äiti Pietarissa. Yhdeksänvuotiaana tyttö kuitenkin asettuu asumaan isänsä ja tämän uuden vaimon luokse Pariisiin, minkä hän kokee äitinsä suunnalta hylkäyksenä. Lisäksi äitipuoli Vera, josta ensimmäinen mielikuva on iloinen ja lämmin, onkin yhtäkkiä muuttunut tiukan viileäksi. Veran kokemat epävarmuuden ja mustasukkaisuuden tunteet Nathalieta kohtaan ovat jättäneet tähän jälkensä, varsinkin kun Vera on saattanut tiuskaista asioita kuten "ei se ole sinun kotisi" puhuessaan heidän Pariisin-kodistaan. Perheenjäsenten pinnan alla kytevät tunteet ja niiden välittyminen ovat jääneet kertojan mieleen omalla unenkaltaisella logiikallaan, kuten muistot usein jäävät.

"Vain Lili kykeni muuttamaan hänet sellaiseksi, ajamaan hänet "suunniltaan". Eikä Lili sitä pelännyt. Olisi voinut luulla, että hän näki siinä vain lisätodisteen äitinsä intohimoisesta rakkaudesta.

– Ainoasta intohimosta. Lili oli hänen sairautensa. Ja siitä raivosta vaistosi, ettei se ollut suunnattu Liliin vaan jonnekin tämän taakse ... sitä jotakin Vera tuijotti itsepäisesti, järkkymättömästi ... kohtaloa, jonka hän halusi voittaa mihin hintaan hyvänsä ..."

Nouveau romanin tekijät keskittyivät erityisesti kielen ja kerronnan rakenteisiin kokeillen niissä uusia tapoja. Tässäkin tekstin logiikka on omanlaisensa. Sarraute kirjoittaa muistelun, muiston hakemisen ennennäkemättömän tarkasti tekstiinsä rikotuilla virkkeillään, joita kolmen pisteen jonot kirjovat. Kuten alussa totesin, kerronta kuitenkin soljuu ja sen mukana on nautittavaa kulkea. Kuin uisi juuri sopivan lämpöisessä, hivelevässä vedessä, ja samalla pitäisi kuitenkin hieman pinnistellä saadakseen uimisesta myös kunnonkohotusta. Kirja etenee fragmentaarisesti, välillä yhdellä sivulla on vain vähän tekstiä ja joskus kerronta taas jatkuu pitempään perinteisempänä proosa-asetteluna, ennen kuin sivuääni saapuu taas kommentoimaan. On kiehtovaa pohtia, mikä tuo dialogin toinen osapuoli on, onko se esim. yliminä vai jokin läheinen, jonka kanssa muistoja yritetään yhdessä "palauttaa mieleen". Takakannessa sanotaan, että kyseessä on aikuisen Nathalien vuoropuhelu lapsuuden Nathalien kanssa, mutta ei tämä minusta niin yksiselitteistä ole, koska toinen ääni ei ole selkeästi lapsikertojan. Arvoituksia jää, ja hyvä niin.

Nathalie Sarrauten Lapsuus on lukemieni omaelämäkerrallisten lapsuusmuistelmien joukossa jotakin aivan muuta. Se tuo näkyviin ajattelua ja mielen liikahduksia tavalla, joka koettelee kielen ja kommunikaation rajoja, mikä on Sarrauten tuotannossa ymmärtääkseni laajempikin linja. Pidin kirjassa erityisesti muistelemisen kuvauksesta katkonaisin virkkein, selittämättä jätetystä vuoropuhelusta ja tekstin kauniista rytmistä. Teoksen elementit olivat selvästi välittyneet hyvin myös Annikki Sunin suomennokseen. Aion jatkaa ranskalaiseen uuteen romaaniin tutustumista tänä vuonna, lainassa on jo Claude Simonin Loistohotelli, ja Reader, why did I marry him -blogin Ompun kanssa päätimme tänään lukea Michel Butorin romaanin Tänä yönä nukut levottomasti seuraavaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen heinäkuussa. Päätöksentekoprosessin voi lukea myös Twitter-ketjusta! Sarrauteakin aion lukea lisää, erityisesti kiinnostaa romaani Kultaiset hedelmät, josta mm. kirjailija Laura Lindstedt on usein puhunut.

Lapsuus on HS:n jutun mukaan tehty myös radiokuunnelmaksi. Kirjaa on luettu muutama vuosi sitten Sivuhuone-blogissa.

Anni Saastamoinen - Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)

Anni Saastamoinen – Depressiopäiväkirjat (Kosmos 2017)

"Olin saatanan vihainen, väsynyt, itkuinen ja hukassa. En kyennyt toimimaan, en edes nousemaan sängystä, en kohtaamaan maailmaa. Mies huolestui, ystävät huolestuivat. Alkuun mies auttoi parhaansa mukaan, teki ruokaa, peitteli, puhui mukavia. Mutta masennus on niin tiheä verkko, ettei parisuhde pääse siitä läpi. Edes rakkaus ei auta."

Olen seurannut toimittaja Anni Saastamoista Twitterissä jo pitkään, ja sen kautta kuulin ensimmäisen kerran hänen kirjaprojektistaankin. Masennuksestaan avoimesti myös Twitterissä puhunut Saastamoinen kertoo Depressiopäiväkirjat-esikoisteoksessaan masennuksensa koko tarinan, todennäköisistä taustalla vaikuttaneista tekijöistä hoitoon pääsyyn. Teos on rehellinen, selvästi tekijänsä omalla kielellä kerrottu – kuten kustantajan esittelytekstissä todetaan, kirosanoja ja caps lockia ei säästellä. Masennus on siis näkyvillä juuri niin paskamaisena kuin se kokijalleen on. Kirjassa pääsevät rosoineen, tuskastumisineen ja turhautuneine huudahduksineen esille kaikki ne ajatukset, joita elämän hankaloituminen, tunteiden katoaminen voimattomuuden taakse ja hoitoon pääsemisen pulmalliset vaiheet aiheuttavat. Henkilökohtaisten muistelmien lisäksi teos tarjoaa tietopaketteja (joissa on usein lainattu Suomen Mielenterveysseuraa) mm. siitä, minkä tahojen puoleen kääntyä, jos huomaa itse sairastuneensa masennukseen. Kirjassa Saastamoinen suuntaa avoimen terävää kritiikkiä esim. masentuneisuutta mittaavaan testiin, joiden ympäripyöreät vastausvaihtoehdot voivat tarkoittaa suunnilleen mitä vain.

"11.
-     En ole sen ärtyneempi kuin ennenkään
-     Ärsyynnyn aiempaa herkemmin
-     Tunnen, että olen ärtynyt koko ajan
-     Minua eivät enää liikuta asiat, joista aiemmin raivostuin

– Masentuneena elämäni on kuin verkkouutisen kommenttipalsta: järkyttävää epäkoherenttia aggressiivista paskaa, joten kai sitä seilaa jotenkin näiden kaikkien välillä ja tämänkin vaihtoehdon puntaroiminen lähinnä vituttaa, vaikka samaan aikaan valinta tuntuu kuvottavan merkityksettömältä, kuten oikeastaan kaikki."

Teoksessa on minusta kiinnostavaa myös sen tyylilaji, ja koska minun ei kannata ilman asiantuntijuutta masennuksesta puhua sen enempää, pohdiskelen kirjaa hieman myös genrerajojen näkökulmasta (vaikka en ole kirjallisuustieteilijäkään, kunhan nyt vain kiinnostunut ja kirjallisessa maailmassa kaiken aikaa elävä melkein-amatööri). Kirjastoluokiksi Depressiopäiväkirjoille on näemmä lätkäisty YKL:n mukaisesti 59.563 (Mielenterveys. Tunne-elämän häiriöt) ja 99.1 (Elämäkerrat. Muistelmat). Pikaisen katselmuksen mukaan teos on sijoitettu mielenterveysaiheiseen luokkaan ainakin Turun seudun Vaski-kirjastoissa ja pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa. Se on siis mielletty enemmän tietoa välittäväksi tietokirjaksi kuin elämäkerta-/muistelmateokseksi. Minä luin kirjaa tietotekstin lisäksi vahvasti proosana. Saastamoinen kirjoittaa hyvin (toimittajatausta näkyy) ja hän on luonut tekstiä kuljettamaan vahvan narratiivin. Kieli on värikästä muutenkin kuin edellä mainittujen tehokeinojen myötä, sillä teoksessa käytetään runsaasti kekseliäitä ja eläviä vertauksia, ja miljöön yksityiskohdat piirtyvät tekstistä mieleen selkeästi.

"Ihmisen suolisto kuulemma peittäisi tenniskentän, jos suoliston nypeltäisi auki ja silittelisi kaikki suolenmutkat suoriksi. Tuntuu, että tämä saatanan ahdistus peittäisi ainakin koko eteläisen Suomen, jos kaikki ahdistuksen riekaleiset reunat ja epämääräiset lämpäreet silottelisi suoriksi yhtä huolellisesti kuin ekaluokkalaisen lapsensa koulukirjoja kontaktimuovittava äiti."

Lukiessa pohdin myös keväällä lukemaani Marko Annalan Värityskirjaa, joka oli määritelty alaotsikkoa myöten romaaniksi. Teoksessa tulivat esille Annalan bändit ja niiden levyt oikeine nimineen, ja hänen uraansa seurannut pystyi tunnistamaan joitain haastatteluissa kerrottuja tapahtumiakin. Romaanigenre sai kuitenkin minusta Värityskirjassa perustelunsa erityisesti lapsuusmuistojen kohdalla, sillä ne kerrottiin niin yksityiskohtaisen elävästi, mutta toisaalta kirjan kertoja myönsi, ettei muistanut monia ajanjaksoja lapsuudestaan ja nuoruudestaan kunnolla. Tuntui, että tämän takia kirjassa oli oltava myös keksittyä, siis fiktiota. Saastamoisen kirja puolestaan keskittyy lähivuosiin ja lähes pelkästään hänen aikuisena kokemiinsa asioihin. Lukiessa on vahva tunne siitä, että hän kirjoittaa sen minkä muistaa ja juuri sen. Vaikka teos käyttää kaunokirjallisiakin keinoja, se on syystä tietokirjaluokassa. Muistelmamuoto antaa myös mahdollisuuden käyttää kirjallisia keinoja tietyllä tavoin; jos kirjoitusprosessin alussa olisikin päätetty, että kyseessä on romaani, olisiko teoksen kustannustoimittaja antanut silloin näin vapaat kädet kiroilun ja caps lockin käyttöön? Olisivatko tietoruudut puolustaneet paikkaansa? Hieman yllättäen määrittely tietokirjallisuudeksi voikin antaa teoksen kokoamiseen vapaammat kädet ja monipuolisemman toteutustavan (vaikka kaunokirjallisen proosan kokeellisuus on Suomessakin tällä hetkellä lisääntymään päin, silti on hyvä pohtia, mitä keinoja olisi valmis hyväksymään romaanissa kakistelematta).

Depressiopäiväkirjat on tehokas, rehellinen ja informatiivinen teos masennuksesta. Kirjoitustyyli erottaa teoksen selvästi muista lukemistani masennusmuistelmista, ja se tekee lukemisen myös helpoksi. Teosta lukiessa alkaa tarkkailla myös itseään, pohtia oireitaan joita on mahdollisesti kokenut ja miettiä, onko välillä tuntunut siltä, että jaksaminen on ollut enää vain pienestä kiinni, kun asiat ovat menneet huonosti. Kirja sopii monenlaisille lukijoille, ja suosittelen erityisesti sellaisille ihmisille, joilla on ilman henkilökohtaista kokemusta vahva näkemys siitä, minkälaista masentuneilla ihmisillä on ja miten heidän tulisi olla ja käyttäytyä.

Teos muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjat kertovat, Kirjojen keskellä, Kujerruksia

Tämän postauksen myötä osallistun Suketuksen käynnistämään Mielenterveysviikon haaasteeseen (19.–26.11.2017).
Aiemmin bloggaamiani mielenterveysaiheisia tai sitä sivuavia kirjoja ovat:
Marko Annala: Värityskirja
Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Katja Kallio: Yön kantaja
Han Kang: Vegetaristi
Anja Kauranen: Syysprinssi
Anni Kytömäki: Kivitasku
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Maaria Oikarinen: Lucian silmät
Annastiina Storm: Me täytytään valosta