Juha Hurme - Niemi

Juha Hurme – Niemi (Teos 2017)

"Kantasuomea puhuvien ihmisten kivikautisten esivanhempien kota-asumukset oli pystytetty siten, että suuaukko osoitti etelään. Asemointi antoi kieleemme ilmansuuntien nimet etelä (edessä) ja pohjoinen (pohja). Lännestä tuotiin Niemelle pronssikaudella myös täällä aivan uudenlainen väkivaltatyökalu, miekka, jolla ei ole koskaan ollut mitään muuta käyttöarvoa kuin ihmisten vahingoittaminen ja pröystäily. Kaikki sotaan liittyvä terminologia 'jousta' ja 'nuolta' lukuun ottamatta on kielessämme germaanista lainaa, paitsi itse käsite 'sota', joka on uralilaisen kantakielen ikivanha, merkityksensä säilyttänyt termi."

Luin jostakin Finlandia-palkinnonsaajien julkistusten jälkeen kommentin, tyyliin "on se melkoinen tuo Juha Hurme, kun voitti kaunokirjallisuuden Finlandian tietokirjalla", ja kirjan luettuani voin yhtyä tähän (sävyltään ihailevaan) toteamukseen. Eli kyllä, tämä kirjabloggaus Hurmeen Niemi-teoksesta sisältää paljon kirjallisuuden lajien köydenvetoa. Jos sellainen kyllästyttää, kannattaa kääntyä 180 astetta tässä nyt. Minulla on kirjastonhoitajuudesta kumpuava tarve luokitteluun (ja kuulun vieläpä kaunokirjallisuuden asiasanastosta vastaavaan työryhmään), joten en vain pysty kuittaamaan näitä pohdintoja sivulauseessa, vaan tämä vaatii ammatillisestikin syvempää pohdiskelua! Genrerajojen sekoittuessa olen se "old man yells at cloud"-henkinen keuhkoaja niin pitkään kuin tarve vaatii! Mutta palataan asiaan, kirjallisuuteen. Tarinallinen tietokirjallisuus kasvattaa suosiotaan nykyisin, ja kaunokirjallisia keinoja käyttäviä tietokirjoja ilmestyy paljon. Välillä rajat ovat hyvinkin hämäriä, jos mietitään Helen Macdonaldin H niin kuin haukkaa tai Bea Uusman Naparetkeä. Kotimaisista tietokirjailijoista esimerkiksi Teemu Keskisarja on tunnettu siitä, että tekijän oma ääni ja tyyli näkyvät kirjoissa vahvasti. Suomen alueen historiaa maailmankaikkeuden alkulähteiltä vuoteen 1809 kertovassa Niemessä kuuluu vahvasti Juha Hurmeen luoma kirjallinen ääni. Se on kieltämättä ääni, jota perinteisessä tietokirjassa ei välttämättä hyväksyttäisi. Otetaan vaikka katkelma.

"Magnus lähti atakkiin 1348, mutta tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot. Myös musta surma pilasi hyvän sodan, kun se iski molempiin osapuoliin. Magnuksen ja Birgitan välit menivät poikki; Birgitan mielestä Magnus ei ollut osannut noudattaa ohjeita, ja kuninkaan mielestä Birgitan ohjeet olivat perseestä."

Niemessä Hurme kertoo toistuvasti naurua lukijassa herättävään tyyliinsä mielipiteitä, ottaa kantaa ja kiroaakin. Aivan näin elävää kielenkäyttöä ei todennäköisesti sulatettaisi, jos hän olisikin kustantajan tietokirjallisuusosaston toimittamana kirjoittanut kirjan "Suomen historia alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen". Eli tätä vasten voisin hyväksyä kaunokirjallisen genren tälle teokselle. Vastaavanlaista pohdintaa ei tarvinnut käydä Hurmeen edellisen teoksen Nyljetyt ajatukset kanssa, sillä siinä Aimon ja Köpin soutumatka Suomen länsirannikkoa pitkin toimi kehyskertomuksena esseemäisille kulttuuripohdinnoille, ja sen hyväksyn romaaniksi helposti. Hurme kertoi haastattelussa loppukesästä, että hän yritti tuoda vastaavan kehyskertomuksen Niemeenkin, mutta se ei vain lähtenyt, joten kirja syntyi ilman sitä. Kertojana on Hurme itse, vai onko? Yhtä hyvin teksti voi olla syntynyt jonkinlaisen Hurmeen muodostaman ulkoisen kertojaäänen kautta. Ja toisaalta, jos tätä kehitetään eteenpäin, eikö kaikki kirjallisen tekstin tuottaminen vaadi jonkinlaisen kertojaäänen valitsemisen, eikä tuo ääni ole "todellinen" siinä mielessä, että en puhuisi tätäkään asiaa samaan tapaan ystävilleni, jos juttelisimme Hurmeen kirjasta kasvotusten, vaan tämän tekstin äänenä on kirjabloggaaja-Tuomas. Mutkikasta.

"Asialla oli toinenkin, mukavampi puoli. Luterilaisuus siirsi musiikin oleellisesti lähemmäs seurakuntaa, joka oli saanut katolisessa kirkossa vain kuunnella latinankielistä laulelua. Nyt immeiset pääsivät tai joutuivat itse laulamaan omalla, ymmärrettävällä kielellään. Yleisön ja esittäjien raja haihtui; seurakuntalaisista itsestään tuli musiikin esittäjiä. Se oli kamalaa mutta omaa."

Tieteen termipankista löytyvässä määritelmässä todetaan romaanin olevan "laaja fiktiivinen proosakertomus". Hurmeen teksti muodostaa laajan kertomuksen, joka on ehdottomasti proosaa, mutta fiktiivisyys mietityttää. Samalla sivulla olevassa selitteessä siteerataan venäläistä Mihail Bahtinia, merkittävää romaaniteoreetikkoa, jonka mukaan romaani on ainoa muotoutumisvaiheessa oleva ja toistaiseksi vielä epävalmis genre. Voiko siis romaanin määritelmä nykyisin nielaista tutkittuun tietoon perustuvan teoksen, jonka kieli ylittää tietokirjalle sopivat rajat? Yhtenäisen kertomuksenhan Niemi muodostaa, mikä on jo enemmän kuin monesta (post)modernista romaaniksi luokitellusta teoksesta voi sanoa. Voi ajatella, että tämän kirjan kohdehenkilönä on itsessään Niemi, joka kehittyy omalla tavallaan ollen kiinteä osa muuta maailmaa, vaikka sijainniltaan sopivasti reunassa ja hieman eristyneenäkin, joten vaikutteet virtaavat sinne usein hitaammin kuin muualle. Silti lähes kaikki Niemellä on rakentunut vuorovaikutuksessa eri suunnissa olevien naapureiden kanssa ollen lainattua ja mukailtua heiltä. Miksi ei sama meno jatkuisi edelleenkin, ja myös tulevaisuudessa.

Myönnän, että lukemistani Hurmeen teoksista pidin Niemeä enemmän Nyljetyistä ajatuksista, jonka hankin pian kirjastolainan lukemisen jälkeen omaan hyllyyni tutkittavaksi, hakuteokseksi ja ihan vain uudelleen lukemisen nautinnoksi. Niemi on erittäin sivistynyt, oivalluksia tarjoava ja monissa kohdin viihdyttäväkin teos (en ikinä väheksy sitä, että kirja tarjoaa hilpeää naurua), ja kirjan luettuaan sisäistää sen, miten vahvasti olemme osa maailmaa, joka virtaa meissä moniaalta kurottavina puroina silloinkin kun kuvittelemme olevamme huomattavan yksilöllisiä. Ylpeitä ja iloisia tästä Niemestä saamme silti olla, ja erityisesti kalevalaiseen runomittaan kannattaa suhtautua suurella lämmöllä!

Muita kirjabloggauksia, kritiikkejä ja kaikenlaisia juttuja kirjasta löytää googlaamalla varmasti suunnilleen Agricolan epäjumalaluettelon verran, joten tällä kertaa en linkittele.

Jukka Viikilä - Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä – Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016)

"Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa."

Mitä sanoa tästä kirjasta ja lukukokemuksestani, on puolestaan minun ongelmani. Pitäisi sanoa jotakin uutta ja omaa tästä kaikkien kirjallisuutta seuraavien huulilla viime päivinä olleesta teoksesta. Totean, että se onnistuu vain riisumalla asiantuntijakriitikon rooli täysin syrjään ja alkamalla kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta, sillä sellainen liittyi lukemiseeni tällä kertaa niin paljon.

Aloitan ihan alusta. Kun kuulin ensi kertaa Jukka Viikilän romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, se ei kiinnostanut tarpeeksi päätyäkseen lukulistalleni (ihan ensin taisin luulla teosta tietokirjaksi). Kuvaus kirjasta herätti lähinnä mielikuvan jostain kaupungilla haahuilusta ja rakennusten töllistelystä, ylitsevuotavasta miljöökuvauksesta. Ei ns. napannut. Myöhemmin kuului lukijoilta paljon kehuja ja kaunis kielikin mainittiin, mutta kaunista kieltä nyt voi jonkun mielestä olla yhdentekevästi jaarittelevassa lukuromaanissakin. Jäi hyllyyn. Sitten vuosi eteni ja kevään kirjoista puhuminen väheni, odotettiin syksyn kirjasatoa, joka muodustui tänä vuonna huikeaksi. Lopulta julkistettiin Suomen näkyvimmän kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat, ja viime torstaina valittiin palkinnonsaajat. Kaunokirjallisuuden palkinnon sai tämä teos. Välissä omakin elämäntilanteeni oli muuttunut.

Sain kirjan luettavakseni ja aloitin sunnuntai-iltana. Seuraavana päivänä ostin kumppanini kanssa asunnon kaupungista, jonka uudelleenrakennuskomitea valitsi arkkitehdikseen saksalaisen Carl Johan Ludvig Engelin vuonna 1816. Siitä vuodesta ja Engelin saapumisesta Helsinkiin alkaa tämä kirja. Kun omat asuntokauppamme oli hoidettu aamupäivällä, kävelin keskustassa, katselin ympärilleni, menin kahville ja lukemaan tätä kirjaa, sulattelin asioita ja muutoksia. Ei olisi voinut olla täydellisempää ajankohtaa lukemiselle. Omat tuntemukseni tähän tuuliseen kaupunkiin siirtymisestä ovat kuitenkin huomattavasti lämpimämmät kuin kirjassa päiväkirjaa pitävällä Engelillä.

"Ehrenström oli nerokas huomioidessaan asemakaavassaan Helsingin tuulisen luonteen, ei vastustanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin. Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan. Minulle vastaantulija on usein yhdentekevä hatunnosto."

Edellä on yksi kirjan hienoimpia kohtia, ja voin tässä vaiheessa julistaa henkilökohtaisen lause-Finlandiani saajan: ei vastustanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin. Suorastaan hyrisen tyytyväisyyttäni. Kirjan kieli on kauttaaltaan kuin runoa, ja siitä Viikilän mukaan juuri oli kyse – hän halusi salakuljettaa runoutta Suomen luetuimpaan kirjallisuudenlajiin. Nyt todennäköisesti tuhannet, jotka eivät muuten juuri runoutta lue, tulevat Viikilän romaanin myötä sen pariin päätymään. Aivan äärimmäisen hienoa. Vaikka runouden keinoja käytetään, kerronta on kuitenkin myös selvästi eteenpäin kulkevaa. Engelin kuvitteelliset päiväkirjamerkinnät etenevät tietenkin kronologisesti, ja hänen elämänsä varrelle osuu erilaisia työtehtäviä ja tapahtumia, jotka erityisesti hänen perhettään koskien ovat hyvin traagisia. Kuusivuotiseksi suunniteltu Helsinki-komennus venyy ja venyy. Engel on selvästi ulkopuolisessa roolissa, tarkkailijana, mikä tietysti kirjan ideaa ajatellen on välttämätöntä. Jotkut olivat kokeneet uskottavuusongelmia kerronnan kanssa, mutta itse pystyin onneksi uppoutumaan ja keskittymään lukunautintoon. Viikilä kiteyttää usein asioita kirjassa hyvin aforistisesti, ja monella sivulla, erityisesti alkupuoliskolla, tulee vaan ihasteltua kerta toisensa jälkeen sanomisen hienoutta, kirjoituksen voimaa. Näin romaanin Engel kuvaa asioihin pidättyvästi suhtautuvaa luonnettaan:

"Tunnistan kyllä nämä intohimot, mutta ajatusteni ja ihmisten maailman välillä on aina ollut laakea tori, jota on vaikea ylittää paljastumatta tai menettämättä tunteen voimaa; vain harkitut ajatukset jaksavat sen yli muuttumatta."

Näin jälkikäteen väitän, että olisin valinnut tämän kirjan myös omaan veikkaukseeni kaunokirjallisuuden Finlandia-palkituista, jos olisin ollut alkuvuodesta viisaampi ja tarttunut tähän jo silloin. Toisaalta kirja osui niin hyvin kohdalleen nyt kun sen lopulta luin, ja sen aikaansaama elämys nousi itsessään arvokkaaksi. Jos Hannele Mikaela Taivassalon In transit oli minulle se tämän vuoden täydellinen matkalla olemisen kirja, on Akvarelleja Engelin kaupungista puolestaan täydellinen uuteen asettumisen kirja. Hienoja kirjoja, hienoja kokemuksia.