Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie – Purppuranpunainen hibiskus (Otava 2010), alkuteos Purple Hibiscus (2003). Suomeksi kääntänyt Kristiina Savikurki.

 "Isä ei puhunut igboa juuri koskaan, ja vaikka Jaja ja minä puhuimme sitä äidin kanssa kotona, isä ei tahtonut meidän käyttävän sitä muualla. Kodin ulkopuolella meidän piti kuulostaa sivistyneiltä ja puhua sen vuoksi englantia. Isän sisko Ifeoma sanoi kerran, että isä oli liikaa kolonialismin tuote. Mutta täti sanoi sen lempeän sovinnollisesti, aivan kuin vika ei olisi ollut isän, aivan kuin hän olisi puhunut ihmisestä. joka hourailee malarian kourissa."

 Nigerialainen Chimamanda Ngozi Adichie on nyt puheenaiheena esseemuotoisen teoksensa Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä myötä. Olin jo pitkään halunnut tutustua hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa, ja sitten pokkarialessa tuli vastaan Adichien esikoisromaani Purppuranpunainen hibiskus. Puntaroidessani vaihtoehtoja siitä, mitkä kolme pokkaria valitsisin tarjoukseen, luin ensimmäiset pari sivua kirjasta pikaisesti. Tiesin, että tämä kirja todella pitää lukea.

Kun löytää hyvän kertojan, siinä on oma maagisuutensa. Jotkut kirjailijat osaavat käyttää kieltä oivaltavasti, uudistavasti, leikitellen ja kokeillen. Jotkut uudistavat kerrontatapoja ja kokeilevat niillä. Jotkut ovat kauniin runollisia, jotkut taitavat rytmin, dialogin, jännitteen. Tämänkaltaisia asioita on helppo osoittaa tekstistä, mutta kun on hyvä nimenomaan kertojana, tempaa mukaansa ja saa heittäytymään tekstin kautta luomaansa maailmaan niin, että lukija kokee kaikki tunteet ja suorastaan aistii kirjan kuvaaman maailman. Sitä on hankala edes (ainakaan niin maallikkona kuin itse olen) analysoida. Se vain on, ja Chimamanda Ngozi Adichie on selvästi tällainen kertoja. Kirjan henkilöistä alkaa välittää, kerronnassa on värejä ja yksityiskohtia, jotka kaikki tuntuvat merkityksellisiltä juuri sen tarinan kannalta, jonka Adichie tässä on halunnut kertoa. Kielikin on vahvaa ja täsmällistä.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja on Kambili, jonka isä on erittäin rikas mies, tämä omistaa lehden ja tehtaita. He asuvat Nigeriassa, jota horjuttavat uuden valtion hapuilevat ensiaskeleet – kirjan loppupuolella maata verrataankin kävelemään opettelemaan pikkulapseen. Perheellä on varallisuutta, jonka isä on luonut mentyään aikanaan lähetyssaarnaajien opetettavaksi. Isä Eugene kokee olevansa tästä kiitollisuudenvelassa uskonnolleen, katoliselle kirkolle, ja perhe elää tiukan, suorastaan fundamentalistisen uskontulkinnan mukaan. Isä on niin Kambilille kuin tämän äidille ja veljelle eräänlainen oma jumalhahmonsa, vanhatestamentillisen rankaiseva. Lasten on menestyttävä koulussa täydellisesti, vaimon hoidettava kotiaskareensa täydellisesti, tai muuten seuraa mitä julmimpia, väkivaltaisia rangaistuksia. Kambili ja hänen veljensä Jaja ovat kirjan tapahtumien aikaan jo teini-ikäisiä, eivätkä vanhemmat ole saaneet enempää lapsia. Äiti on kyllä ollut raskaana, montakin kertaa, mutta ne jäävät aina kesken...

"Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei ollut kukaan uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isäni ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen."

Kun perhe lähtee joulun viettoon, lapset saavat viettää viisitoista minuuttia isänsä isän, Papa-Nnukwun luona. Isä ei halua, että lapset syövät tai juovat mitään "pakanallisessa" kodissa. Isoisä noudattaa yhä vanhaa heimouskontoa. Lapset tapaavat harvakseltaan myös isänsä sisarta, opettajana työskentelevää Ifeomaa ja tämän lapsia. Kaikki muuttuu, kun Ifeoma kutsuu Kambilin ja Jajan luokseen käyttäen verukkeena pyhiinvaellusmatkaa, jotta heidän isänsä suostuisi. Lapset astuvat uuteen todellisuuteen. Täti on yksinhuoltaja hänen miehensä kuoltua onnettomuudessa, ja tämän perhe elää huomattavasti köyhemmissä oloissa kuin Kambili ja Jaja ovat tottuneet elämään. Silti tädin perheessä on lämpöä, välittämistä, lapsilla saa olla mielipiteitä ja he saavat puhua vapaammin. Sähköt katkeilevat ja niin bensan kuin ruuan ja veden hinnat ovat nousseet mielivaltaisen sotilasvallan alla tavallisen kansan ulottumattomiin. Silti tädin perhe osaa olla toiveikas, Ketään ei lyödä, vaikka tilanne on stressaava. Kambili ja Jaja opettelevat vasta nyt olemaan luontevasti ikätovereidensa kanssa, sillä he ovat viettäneet niin suojattua elämää, ettei siihen ole ennen ollut mahdollisuutta. Kambili kokee myös ensirakkautensa, kun tädin kotikaupungin pappi, hurmaava ja komea isä Amadi saa hänet tuntemaan jotakin aivan uutta. Vierailun jälkeen paluuta entiseen ei enää ole.

"Makuuhuoneen säleikkunasta, josta puuttui muutama lasi, avautui esteetön näkymä etupihalle. Painoin kasvoni miltei kiinni ikkunaan, lähelle moskiittoverkkoon tullutta repeämää, jonka Amaka valitti päästävän sisään lamppuun törmäileviä yöperhosia. Isä Amadi seisoi niin lähellä ikkunaa, että näin hänen hiustensa loivasti lainehtivat kiharat, kuin kareet järvenpinnalla."

Myötäelin lukijana tarinassa toivoen, peläten, helpottuen, raivoten ja vihaten. Kambilin hiljainen murtautuminen ulos pelon ja pakottavan miellyttämisentarpeen kehästä on kuvattu vahvasti. Ifeoma-tädin hahmo ja persoona valloittavat heti siinä, missä Eugene-isän toiminta saa aikaan vain valkohehkuista vihaa. En ennestäänkään ole ajatellut kovin korkeasti (lievästi sanottuna) kristillisestä fundamentalismista, ja tuo itseään suunnilleen jumalasta seuraavana patriarkkana pitävä väkivallan kierteeseen seonnut "mahtimies" saa kokemaan sellaista kiukkua, että kirja on välillä laskettava alas. Suuttumusta aiheuttaa jälleen myös se, minkälaisen kiihkokristillisyyden länsimaalaiset lähetyssaarnaajat veivät Afrikkaan käännyttäessään paikalliset luonnonuskontojen harjoittajat. Myös maltillista uskoa kirjassa kuitenkin harjoitetaan mm. Ifeoma-tädin perheen ja isä Amadin esimerkkien myötä. Kirjan luettuaan saa käsitystä siitä taustasta, mistä Adichien feministinen ajattelu nousee.

On melkoista ajatella, että tällainen romaani on julkaistu Adichien ollessa vasta 26-vuotias. Hän muutti 19-vuotiaana Nigeriasta Yhdysvaltoihin opiskelemaan viestintää, valtio-oppia ja myöhemmin luovaa kirjoittamista. Sentään Adichie kertoo loppukiitoksissa saaneensa kustantajilta myös hylkäyksiä, joten huippulahjakkuuden lisäksi esille tulee jotain normaaliin ihmiseen viittaavaakin! Jo tällä esikoisromaanillaan Adichie sai Commonwealth Writer's Prizen ja seuraavista teoksista tuli yhä suurempia menestyksiä. Niitä otan ehdottomasti myös luettavaksi, koska nyt on huikeaa ajatellakin, mille tasolle hän on kirjailijana vielä kehittynyt.

Hibiskuksen ovat näyttäneet lukeneen ja bloganneen suunnilleen kaikki muutkin kirjabloggaajat jossakin vaiheessa, googlatkaa kirjailijalla ja teoksella, sieltä niitä löytyy!

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 40: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Klassikkopokkarit, missä lienette?

Kävin Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa pari päivää sitten (käynnin syynä lähinnä ajan kuluttaminen lounaan jälkeen ennen palaveria) ja selailin läpi pokkarihyllyjä. Joskus ostan mielelläni omaan hyllyyni myös pokkareita - ne ovat edullisia ja niitä helppo kuljettaa mukana esim. matkoilla, kun e-kirjoista en ole vieläkään oikein innostunut. Ostan kotikirjahyllyyni mieluusti sellaisia vanhempia teoksia, jotka ovat kiinnostaneet minua jo pitkään mutta eivät ole puheenaiheena niin ajankohtaisia, että ne tekisi mieli lukea heti. Toisaalta joskus tulee ostettua uutuuksia kovakantisina siksi, ettei jaksa odottaa niitä kirjaston varausjonoista, muuten käytän kyllä työpaikkani, kirjaston, kokoelmia vahvasti hyödyksi lukuharrastuksessani. Kirjahyllyssä kovakantiset yleisesti ottaen ovat kauniimpia (lahjaksi ostan ihmisille pääasiassa niitä) ja ne kestävät käyttöä paremmin, mutta pokkareilla on ehdottomasti paikkansa ja oma kätevyytensä. Leffakantisia kuitenkin vältän jos voin, ne ovat usein jotenkin tyylittömiä, ja haluaisin nähdä pokkareissakin perinteistä kirjankansitaidetta.

Joka tapauksessa, tutkin Akateemisen pokkaritarjontaa. Pohdin varsinkin Aino Kallaksen Sudenmorsiamen hankintaa, mutta kympin hinta hyvin ohuesta teoksesta tuntui siinä kohtaa jotenkin paljolta, vaikka kirja on ehdottomasti lukulistallani "sitten joskus", eli se olisi hyvin sopinut omaan hyllyyni hankittavaksi. Jäi sitten kuitenkin kaupan hyllyyn (vaikka ostin Turun Kirjamessuilta esim. runokokoelman 15 eurolla ja siinä oli varmasti vielä vähemmän tekstiä, mutta en edes väitä olevani aina, tai useinkaan, looginen ihminen). Katselin ympärilleni, mitä muita kaunokirjallisuuden klassikoita pokkareina olisi tarjolla. Väinö Linnan Sotaromaanin bongasin, ja sitten oli joku Keltaisen kirjaston pokkari, jonka saatoin klassikoksi laskea, mutta muuten uudet pokkarit olivat niitä tyypillisiä parin viime vuoden aikana ilmestyneitä teoksia, joista oli sittemmin tehty pokkariversiot.

Aloin pohtia myös klassikoihin suhtautumista suomalaisella kirja- ja kirjastoalalla yleisemminkin. Muutama vuosi sitten istuessani kirjaston neuvonnassa siihen saapui nuori nainen, todennäköisesti vaihto-opiskelija, ja hän tiedusteli englanniksi, että mistä meiltä löytyy English classics -hylly. Kerroin hänelle, että klassikoille ei ole kirjastossa omaa paikkaansa, vaan ne ovat ihan vaan muiden kirjojen seassa hyllyissä, ja hän hämmentyi tiedosta kovasti. Totta kai englanninkielisessä maailmassa kirjallisen perinteen pituus ja kanonisoitujen klassikoiden määrä ovat aivan eri luokkaa kuin omalla pienellä kielialueellamme, jolla on varsin tuore kirjallisuushistoria. Silti se mietitytti. Voisiko tärkeimmistä, aina kysytyistä klassikoista tehdä oman hyllynsä, jossa olisivat ainakin kaksoiskappaleet klassikoista, ja toiset löytyisivät sitten "normihyllyistä"? Myös kirjakaupoissa on käsittääkseni englanninkielisessä maailmassa usein erilliset klassikko-osastonsa, mutta meillä niitä harvoin näkee.

Monesti äänestysten perusteella tai asiantuntijoiden kuratoimana laaditut listat tärkeimmistä kirjoista tietyltä alueelta ja ajanjaksolta saavat ihmiset kiinnostumaan. Joitakin vuosia sitten Facebookissa kiersi jonkin suuren brittilehden klassikkolista siihen tyyliin, että montako näistä olet lukenut, ja se sai monet ystäväni, noin parikymppiset nuoret aikuiset innostumaan, että pitäisi lukea enemmän kirjoja ja tässä olisikin hyvää listaa. Monesti lukemisharrastustaan aloittavat tai elvyttävät haluavat aloittaa jostakin, jota on käsitelty ja kehuttu eri yhteksissä paljon ja mihin he ovat nimenä törmänneet monesti. Tässä kohtaa näkisin klassikkopokkareiden tarjoavan paljon mahdollisuuksia.

Ymmärrän, että kirjan julkaiseminen kovakantisena painoksena tuo paljon kuluja ja siitä sitten julkaisemisen jälkeen täytyy alkuun pyytää sitä kolmenkympin hintaa, jotta jotain jäisi kustantajalle käteen. Pehmeäkantisten ja varsinkin pokkarikokoisten tuotantokustannukset lienevät reilusti alhaisemmat ihan sillä loogikalla, että niistä pyydetään usein vain noin kolmannesta kovakantisten hinnasta uusinakin (syvemmin en ole tähän perehtynyt, joku saa tulla valaisemaan näitä lukuja jos tietää tarkemmin). Mietin erityisesti nuoria lukijoita, ja monia vanhempia ja kirjaharrastuksessaan pitemmällä olevia - moni lukisi niitä vanhempia klassikoita ja kulttimaineessa olevia teoksia mielellään juuri lomalla, kun on aikaa rentoutuneesti kirjaan paneutua. Pokkari on kätevä ottaa mukaan lento-, juna- tai bussimatkoille, ja niitä myydään usein lentokentillä, kaupoissa ja kioskeissa. Monesti pokkarit ovat sitä kirjallisuutta, joka viihtyy "Mitä Suomi lukee?"-listojen kärjessä ensin kovakantisina uutuuksina ja sitten pokkareina, mihin vaikuttavat varmasti markkinointi ja tarjolla olokin. Voisiko siis pokkaripainoksina julkaista enemmän klassikoita ja vanhaa kirjallisuutta? Vai onko kustantamoissa jo kokeiltu tätä ja todettu, etteivät ne myy? Ainakin Agatha Christietä ja Jane Austenia olen nähnyt Bon-pokkareina viime vuosina. Itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi WSOY julkaisee 12 lukevan yleisön äänestämää klassikkoteostaan uudelleen uusilla kansilla. Ilmeisesti klassikkojulkaisuja kovakantisinakaan ei kustantamoissa pelätä. Miksei siis julkaistaisi pehmeäkantisina versioina suurta määrää vanhempaa ja maineikasta kotimaista kirjallisuutta, ja toki mielellään käännöksiäkin, nyt kun kirjaa pyritään tuomaan ensi vuonna esiin monenlaisten kampanjoiden kautta?

Ja kyllä, aion vielä hankkia sen Sudenmorsian-pokkarin hyllyyni. Silti pysyn kannassani, että se olisi ohuudessaan voinut olla pari euroa halvempi. 7,90 niin olisi tullut kaupat. Ei, en analysoi logiikkaani tässä edelleenkään. Kiitos.