maanantai 31. lokakuuta 2016

Riitta Jalonen - Kirkkaus

Riitta Jalonen  Kirkkaus (Tammi 2016)

"Sairaalan kelloseinässä oli halkeamia enemmän kuin muissa seinissä. Halkeamat näyttivät räikeiltä tahroilta, jotka olivat imeneet sisäänsä ihmisten tuskaa. Useimmat kulkivat sähköšokkihoitoon pää kumarassa, kuin olisivat menneet Jumalan luo anomaan armahdusta. Minä nostin kellon kohdalla katseeni, koska se muistutti lapsuuteni kelloa. Sen lohikäärmekuviot kiemurtelivat uniin ja tekivät joskus hiuksiini solmuja, jotka piti sahata pois."
Riitta Jalosen romaani Kirkkaus raivasi tiensä lukulistalleni hitaasti mutta varmoin ottein. Pelkän kuvauksen perusteella se ei sinne tietään löytänyt, vaikka kirjailijoita käsittelevät kaunokirjalliset teokset sinänsä minua kiinnostavat. Janet Framen nimi ei vain ollut minulle tuttu, enkä ollut Riitta Jalosenkaan tuotantoon aiemmin tutustunut. Kirjasta alkoi kuitenkin kuulua toistuvia kehuja, suorastaan ylistystä, ja tämä vertaissuosittelujen voima sai minut varaamaan teoksen.

Kirjan nimi kiinnitti huomioni erityisesti siinä kohtaa, kun näin jossain blogipostauksessa sitaatin: "Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa." Rakastan tuota kohtaa ja siitä välittyvää ajatusta. Kirkkaus on juuri sitä, mitä minä etsin kirjoittamisessa. Sen voi ymmärtää monellakin tapaa, mutta erityisesti minulle tärkeää on ajatuksen, idean kirkkaus, sen siirtäminen kirjoituksen muotoon ja välittäminen eteenpäin. Kirkkauden löytäminen voi vaatia työtä  joskus pitää kaivaa sen päältä kasoittain harmaata massaa, jopa likaa, huitoa näkökentästään pois sumua ja pyrkiä aina vain syvemmälle, kunnes löytää sen kauneimmaksi hioutuneen ajatuksen tai idean. Kirkkaus voi toki olla myös valoa. Tämän romaanin minäkertojalle se taisi olla varsinkin sitä.

Janet Frame (19242004) oli uusiseelantilainen kirjailija ja hyvin erikoislaatuinen, voi jopa sanoa poikkeuksellinen ihminen. Hänen perhetaustansa oli rankka köyhyyden ja väkivaltaisen isän takia, ja kaksi Framen neljästä sisaruksesta kuoli hukkumalla. Frame päätyi mielisairaalaan parikymppisenä itsemurhayrityksen myötä. Siellä kului kahdeksan vuotta hänen elämästään skitsofreniadiagnoosin leima otsassa.

Jalonen on tehnyt rohkean ratkaisun kuvata Framea minäkerronnan kautta. Hän on todella joutunut menemään sisään hahmonsa maailmaan ja tämän näkökulmiin. Kirjan alkua lukiessa ratkaisu mietityttää, vaikka upeasti kulkevaan tekstiin ihastuu heti ensisivuilta. Lukemisen edetessä Jalosen romaanissaan Janet Framelle luoman sisäisen maailman kuitenkin hyväksyy, ottaa sellaisenaan ja haluaa kulkea Framen matkassa, vaikka kyyti on melkoista vuoristorataa ja kivikkoisilla poluilla rämpimistä, tasapainoilua jyrkänteellä valtameren laidalla. Teos alkaa mielisairaalakuvauksella: Framea hoidetaan sähköšokeilla, joita hän saa yli 200. Niilläkään häntä ei nujerreta. Lobotomiakin uhkasi, se oli jo sovittu päivämäärää myöten, kunnes Frame sai esikoisnovellikokoelmastaan palkinnon. "Olen päättänyt, että teidän pitää pysyä sellaisena kuin te olette", sanoo lääkäri Framelle kirjassa, ja lukijaa saattaa vähän itkettää. Sellaisella tunteen voimalla Frame saa välittämään itsestään ja kohtalostaan, hänelle vain toivoo hyvää, että hän pääsisi kovista kokemuksistaan yli ja pystyisi olemaan onnellinen.
"Nousen ylös kiveltä ja pyörähdän ympäri. Puut eivät tuijota minua ja arvostele olemustani ja sitä, miltä näytän kuluneissa vaatteissa. Puut hyräilevät toisin kuin yliopiston kanttiinissa istuvat opiskelijat. Siellä minusta tuli jo ovella möhkäle, jota kaikki kääntyivät katsomaan, kuljetin itseäni opiskelijoiden editse, jalat veivät väkisin eteenpäin. Ympärilläni leijui sama kammottava ja kartettava köyhän ihmisen haju kuin jo kotona Oamarun koulussa."
Framea seurataan kirjassa nuoruudesta noin nelikymppiseksi, jolloin hän palasi Uuteen-Seelantiin asuttuaan pitkiä jaksoja Euroopassa kirjoittamassa. Erilaiset sisäiset demonit eivät anna Framen olla, vaan hän kärsii masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, joita vahvistavat hänen rankat kokemuksensa mielisairaalassa sekä perheessä koetut menetykset. Vanhemmat ja nuorina kuolleet sisaret eivät tuonpuoleisestakaan jätä häntä rauhaan, vaan Frame kokee heidät sisällään tuolloin vielä vahvemmin kuin näiden eläessä. Hän kulkee muistoissaan usein menneisyyteen ja kirjassa siirrytään monesti varoittamatta takaumaan kesken tarinan nykypäivässä tapahtuvan kohtauksen. Tämä ei tee lukemisesta erityisen haastavaa, vaan Jalosen kerrontatavassa ratkaisu toimii ja tuo Framen mielenliikkeet aina vain lähemmäksi lukijaa. Kirjallisuuden ja kirjoittamisen merkitys on kirjassa suuri, suorastaan elämän edellytys, sillä kieli ja sanat pelastavat Framen hyvin monta kertaa putoamasta jyrkänteen reunalta.
"Kun on kerran päästänyt kertomuksen pois pimeästä ja tuonut sen valoon, etsinyt ja löytänyt sanat, ei voi enää kulkea taaksepäin, ei voi katua ja perääntyä."
Kirkkaus on ehdottomasti yksi vuoden vahvimmista ja vaikuttavimmista kirjoista. Henkilökuvauksessa ja minäkerronnan kautta kuvatun ihmisen sisäisen maailman elävyydessä se on samaa tasoa kuin Heidi Köngäksen mahtava viimevuotinen Hertta. Tämän kirjan luettuaan voi vain hämmästellä sitä, ettei Janet Framea ole vielä luettavissa suomen kielellä. Ehkä yksi Jalosen tavoitteista hänen kiinnostuttuaan Framesta onkin ollut tämän tekeminen tunnetummaksi Suomessa, jotta Framea haluttaisiin myös kääntää. Tavoitteessa voisi auttaa jonkin näkyvän kirjallisuuspalkinnon myöntäminen Kirkkaudelle, enkä harmistuisi ollenkaan, jos sellaisen Jalonen tästä romaanista saisi. Sekä tyyli, tarina että kokemus ovat vahvan uutuuskirjavuoden parhaimmistoa.

Bloggareista ovat kirjan lukeneet ja siitä vaikuttuneet myös mm. Laura, Arja, Ulla, Omppu, Krista, Kaisa, Susa, Jonna, Leena (taitaa olla vuoden kattavimmin kehuttuja kirjoja blogeissa)

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Nykyhetki

Tietovirtamme patoutuu
algoritmikohinaan
ja se mikä pitäisi tietää
jää sivulauseisiin
heikoiksi signaaleiksi

____________________________


Sää muuttuu
joten varo
sillä kun näet pilven hyökyvän päälle
on jo aivan liian myöhäistä

Ja silloin
sinut lakaisevat maahan
raivoava tuuli
sateen ryöppy
ja terävät kylmät rakeet

tiistai 25. lokakuuta 2016

Kari Hukkila - Tuhat ja yksi

Kari Hukkila – Tuhat ja yksi (Teos 2016)

"– – ja vasta jälkikäteen ajattelin, että silläkään ei ole paikkaa maailmassa eikä sekään saa olla mukana maailman menossa samalla tavalla kuin vasta perjantaina olin Kaivopuiston rannassa kuullut, että ajattelukaan ei enää ole mukana maailman menossa, paitsi että ilman papereita on tietysti täysin mahdotonta."
Kustantajan kuvauksen mukaan Kari Hukkila on kirjoittanut esseitä kirjallisuudesta ja taiteesta jo 1980-luvulta lähtien. Hänen kirjoittamisessaan ovat olleet mukana filosofinen ajattelu ja vieraat kulttuurit, joten Hukkilan ensimmäinen romaani Tuhat ja yksi liittyy saumattomasti tähän jatkumoon. Kyseessä on filosofinen romaani, jonka juoni on kuitenkin kronologisen selkeä. Minäkertoja kirjoittaa kirjassa jonkinlaista laajaa tekstiä Gustaw Herling-Grudzińskista, joka oli puolalainen kirjailija, toimittaja ja esseisti. Herling tunnetaan erityisesti selviytymistarinastaan Gulag-työleiriltä. Yrittäessään edetä kirjoitustyössään minäkertoja kipuilee ajatuksissaan riitaannuttuaan veljensä ja erään toisen sukulaisen kanssa eriävien maahanmuuttomielipiteiden takia. Kertoja päättää matkustaa Italiaan ystävänsä Maran luo. He ovat kumpikin olleet tekemisissä akateemisen filosofian kanssa aiemmin, mutta sittemmin lähteneet sen parista. Mara on kohdannut Italiassa etiopialaisen, joka on tullut maahan paperittomana.

Kertoja ja Mara käyvät keskusteluja, joissa esiintyvät erityisesti filosofi Ludwig Wittgenstein ja runoilija Gunnar Björling. Wittgensteinin elämästä nostetaan tarkasteluun mm. se, että tämä meni vapaaehtoisena sotaan ja halusi siellä suunnilleen vaarallisimpaan mahdolliseen paikkaan, tulituksen keskellä olevaan vartiotorniin. Björling puolestaan koki henkilökohtaisen katastrofin sodan keskellä, kun pommitukset tuhosivat hänen pienen asumuksensa Helsingin Kaivopuistossa ja samalla paloivat Björlingin siihenastiset kirjoitukset muuttuen "tuhka-arkistoksi". Kertoja pohtii erityisesti puolalaiskirjailija Herlingin tekstien pohjalta katastrofin vaikutusta ihmisiin ja toteaa, että ne eivät oletuksista huolimatta yhdistä, vaan erottavat.
"Marialla ja Herlingillä on sama kokemus. Katastrofi tuhoaa ihmisten keskinäisen luottamuksen ja myötätunnon. Herling toistaa tätä kaikessa mistä hän kirjoittaa. Edes luonnonkatastrofit, jos sellaista sanaa voi käyttää, eivät yhdistä ihmisiä yhteistä vihollista eli luontoa vastaan. Lopputulos on aina sama, ihmisten keskinäiset siteet hajoavat."
Näitä kokemuksia peilataan Euroopan nykyiseen ilmapiiriin ja todetaan, että hajonneiden siteiden solmimiseksi etsitään syntipukki, ulkopuolelta. Teksteistä löydetään toistuvia esimerkkejä siitä, miten tämä on tapahtunut erilaisissa katastrofeissa.

Tuhat ja yksi on kieleltään täsmällisen selkeää ja pitkälle ajateltua. Kirja herätti minussa kiinnostuksen lukea pitkästä aikaa filosofien teoksia – käyn varmasti nappaamassa Wittgensteinia kirjastosta mukaan heti kun ehdin. Myös aikanaan vaille ymmärrystä jääneen mutta sittemmin suomenruotsalaisen modernismin merkittävimpiin tekijöihin kohotetun Gunnar Björlingin vasta viime vuonna suomennettu runokokoelma Auringonvihreä (alkuteos Solgrönt, 1933) päätyi lukulistalleni, ja olenkin teoksen alkua ehtinyt jo selailla. On aina mahtavaa saada innostavia lukuvinkkejä kaunokirjallisesta teoksesta. Tällaista ei olekaan juuri tullut vastaan Juha Hurmeen Nyljettyjen ajatusten lukemisen jälkeen (siinäkin muuten muistan jo hehkutetun Björlingiä). Tuhat ja yksi esittää paljon kysymyksiä, se kuvaa monelta kantilta maailmanmenoa ja erityisen vahvasti paperittoman siirtolaisen ahdistusta, joka vuotaa valtoimenaan yöllisenä hikoiluna. Kertoja keskustelee ajatuksissaan veljensä kanssa (haastaen itseään kuvittelemillaan veljensä no mitä sitten -heitoilla), mutta kokee vielä lopussakin juovan heidän välillään kasvaneen ehkä mahdottoman suureksi. Näitä juopia on kaivautunut viime aikoina maaperäämme surullisen paljon. Kirja sijoittuu vuoteen 2010, jonka jälkeen tapahtumat ovat vyöryneet vielä paljon pidemmälle kuin silloin juuri kukaan osasi kuvitella.
"Kun katseli kaikkia näitä ihmisiä, ihmetteli millaisia sukupolvelta toiselle siirtyviä jytkyjä tai jopa vihajytkyjä arkinen elämä pitää sisällään, jytkyjä kuin kärpäsiä, toinen toisensa päällä, ja näitä kärpäsiä ei edes Wittgenstein saisi pois kärpäspullosta."
Tuhat ja yksi muistuttaa ajoittaisessa esseemäisyydessään juuri Nyljettyjä ajatuksia, ja romaanijuoni tuntuu lähinnä kehikolta pohdiskella asioita käsillä olevan tiedon kautta. Yhdistelmä on tässäkin teoksessa toteutettu onnistuneesti. Olen iloinen siitä, että tällä tavoin mieltä virkistävää kaunokirjallisuutta tehdään ja julkaistaan. Suosittelen romaania kaikille tiedon ja viisauden etsijöille ja rakastajille, niille jotka joutuvat kohtaamaan "no mitä sitten"-kysymyksiä asiassa kuin asiassa. 

lauantai 22. lokakuuta 2016

Kirjallisuuden käsittely mediassa – kirjailijat vai kirjat edellä?

Suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa syntyi taas keskustelua siitä, miten kirjallisuutta käsitellään julkisessa puheessa ja mediassa, kun kirjallisuuden professori Yrjö Varpion uudessa teoksessaan esittämistä mielipiteistä uutisoitiin. Erityisesti haastattelusta nousi esiin Varpion toteamus: "Ei puhuttaisi siitä, mitä kirjailija syö tai miten hän elää viikkonsa - kaikki tällainen krääsä pitäisi riisua kirjallisuuden ympäriltä. Pitäisi puhua kirjoista, jotka ovat edelleen tärkeitä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tekstin esittelyssä on oltava asiantuntemusta."

Olen keskustellut asiasta Twitterissä ja Facebook-ryhmissä viime päivinä, ja aiheesta on tullut esiin erilaisia näkökulmia, mikä on ollut hyvin kiinnostavaa ja ilahduttavaa. Joiden ihmisten näkemykset ja kokemukset tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään. Esitän nyt oman, tämänhetkisen mielipiteeni siitä, missä tilassa kirjallisuuden käsittely mediassa tällä hetkellä on.

Monesti, kun kirjallisuutta käsitellään perinteisessä lehdistössä tai televisiossa (vähenevien kirjallisuuslehtien ja yksinomaan kirjallisuutta käsittelevien ohjelmien ulkopuolella), kyse on kirjailijahaastattelusta. Se on usein tehty henkilöhaastatteluna, josta vastaa toimittaja, joka monesti ei ole kulttuuritoimittaja eikä välttämättä juuri tunne kirjallisuutta. Aiheena tällaisissa jutuissa on erittäin usein jokin muu kuin kirjailijan tuotanto. Saatetaan kertoa hänen työstään, millaista kirjoittaminen on ja missä paikassa kirjailija sitä tekee, mutta muuten kärkenä on jokin kirjailijan henkilökohtainen asia, joka ei liity edes epäsuorasti hänen kirjansa sisältöön usein mitenkään. Tämänkaltaiset jutut tuntuvan yleistyvän samalla kun ammattilaisten tekemää kritiikkiä ja analyyttista kirjojen esittelyä vähennetään.

Siinä ei ole mitään väärää, että joskus naistenlehtijuttuun otetaan kirjailija haastateltavaksi, koska tällä katsotaan olevan kiinnostavaa sanottavaa lehden lukijoille jostakin aiheesta. Silloin näen kuitenkin tilanteen ongelmallisena, jos tällainen kirjallisuuspuhe alkaa vallata alaa sielläkin, missä on totuttu asiantuntevaan, analyyttiseen mutta silti yleistajuiseen puheeseen kirjoista, kirjojen sisällöistä. Ja tuntuu siltä, että näin on tapahtunut. Kevyen viihteellisistä lehdistä tuttua käsittelytapaa on näkynyt sanomalehdistönkin puolella, kirjamessuilla... Olin Turun Kirjamessuilla kuuntelemassa elämäkerrallisen tietokirjan kirjoittaneen tekijän haastattelua, joka kuulosti aivan siltä kuin se olisi voinut lukea viihteellisessä aikakauslehdessä. Haastattelu kuulosti yritykseltä myydä kirjaa kuuntelevalle yleisölle tarttumalla teoksen aiheisiin hieman poleemisella tavalla. Olen kuullut kustantajapuolelta sellaista näkemystä, että he ovat tyytyväisiä, jos kirjailijasta kirjoitetaan henkilöjuttutyyppisiä haastatteluita, ja tällaisia juttuja jaetaan mieluusti esim. kustantajien sosiaalisen median kanavissa.

Facebook-keskustelussa nousi esiin, että jotkut tuntevat ihmisiä, jotka todella löytävät kirjoja kevyiden henkilöhaastatteluiden avulla, vaikka jutut eivät käsittelisi kirjojen sisältöä pätkääkään - sen sijaan kirjailijaa ihaillaan tämän puhuttua fiksusti esim. ihmissuhdeasioista, jolloin tämän kirjojen pariin päädytään seuraavalla kirjakauppa- tai kirjastokäynnillä. Hienoa, jos jotkut löytävät luettavaa noinkin, mutta onko tuo se ryhmä, jota journalismin ja markkinoinnin kannattaa ensisijaisesti palvella kirjallisuutta esillä pitäessään? Ainakin suurimpien kustantamoiden markkinoinnin mielestä voi ollakin, sillä tämä saattaa olla se massa, joka liikuttelee niitä suurimpia myyntivolyymeja, joilla voitot taotaan.

Jos ajatellaan ihmistä, joka lukee kirjaa aina hiukan ennen nukkumaanmenoa, tykkää sinänsä lukemisesta, mutta kokee, ettei oikein ehdi tehdä sitä arjessaan. Hän lukee ehkä kymmenisen kirjaa vuodessa. Lisäksi hän ostaa niitä ystävilleen ja sukulaisilleen lahjoiksi muutamia kertoja vuodessa. Hän hyvin mahdollisesti kuuluu siihen ihmistyyppiin, joka törmää kirjallisuuteen selaillessaan naistenlehtiä parturi-kampaamossa, näkiessään kirjailijoita esiintyjinä televisio-ohjelmissa ja törmätessään näkyvästi uutisoituihin kirjajuttuihin (eli lähinnä Finlandia-palkinnon, Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja kirjoihin liittyvien suurien kohujen kohdalla).

Toisaalta on ihminen, joka on todellinen kirjallisuusintoilija. Hän lukee vähintään useita kymmeniä kirjoja vuodessa, käyttää siihen huomattavasti vapaa-aikaansa. Hän etsii lukemista lehtien kulttuurisivuilta (saattaa jopa tilata Parnassoa tai muuta kirjallisuuslehteä), tutkii kirjastossa käydessään näyttelyitä ja nostoja, poimii uutuusvinkkejä televisiosta Ylen Aamun kirja -ohjelmasta, ja jos on aktiivinen netinkäyttäjä, selailee kirjallisuusaiheisia verkkopalveluita, Facebook-ryhmiä, kirjablogeja. Syksyisin tämä ihminen vierailee kirjamessuilla useampanakin päivänä. Hän keskustelee kirjallisuudesta mielellään tuntemiensa ihmisten kanssa, mahdollisesti myös verkossa, ja on kiinnostunut kirjallisuuden yleisistä suuntauksista, erilaisista kirjallisuuden lajeista, kerrontatapojen muutoksista ja haluaa haastaa itseään välillä kokeellisemmillakin kirjoilla.

Väittäisin, että kevyisiin henkilöjuttuihin keskittyvä journalismi ei palvele tuota kirjallisuusintoilijaa. Häntä tuskastuttaa kritiikkien väheneminen sanomalehdistöstä ja kirjojen sisältöä avaavien vinkkien katoaminen. Hän lukisi mielellään kirjallisuudesta mediassa muutoinkin kuin siitä muutaman kerran vuodessa ilmestyvästä Parnassosta ja kirjablogeista, näkisi mieluiten kirjallisuuden nousevan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ihmisten arkipäivään vahvemmin. Häntä kiinnostaisivat asiantuntijoiden perustellut mielipiteet kirjoista ja pätevästi kuratoidut vinkit, jotka auttaisivat löytämään jotakin aivan uutta ja mielenkiintoista. Nyt hän joutuu perinteistä mediaa seuratessaan tyytymään satunnaisiin, väheneviin sanomalehtikritiikkeihin ja haastatteluihin, joista saa kaivaa esille sen, mistä tekijän kirjallinen tuotanto oikeasti kertoo.

Jos jälkimmäinen ihmistyyppi sulkeutuu omiin Facebook-ryhmiinsä, kirjablogien kommenttiosioihin ja Twitteriin (jossa saisi toki olla ehdottomasti enemmän kirjallisuusihmisiä, erityisesti kirjallisuudentutkijoita kaipaisin, tulkaa Twitteriin!), kirjallisuus todella muuttuu vain pienen piirin toiminnaksi. Jos se olisi esillä laajasti median ja yhteiskunnallisen keskustelun kaikilla osa-alueilla, tuo esittelemäni ensimmäinen ihmistyyppikin todennäköisesti löytäisi entistä mielenkiintoisempaa luettavaa, päätyisi raivaamaan enemmän tilaa kalenteristaan lukemiselle ja hänestä voisi lukutapojen laajennettua kehittyä vielä kirjallisuusintoilijakin. Kirjallisuus tarvitsee intoilijoita, sillä he ovat niitä, joista osa päätyy kirja-alalle töihin ja kirjailijoiksi. He ovat niitä, jotka pitävät kirjallisuuskeskustelua yllä, levittävät lukuintoa muillekin. Suuri osa ihmisistä löytää luettavaa kuitenkin lopulta vertaissuosittelujen pohjalta, jonkin luotettavan tahon henkilökohtaisena suosituksena.

Nyt kirja-alan elintärkeä tehtävä on saada tämän päivän nuorista lukijoita, kirjallisuusintoilijoita, vertaissuosittelijoita, tulevaisuuden kirjallisuusmaailman tekijöitä. Kirjan täytyy marssia esiin monella rintamalla, ja esim. itsenäisyyden juhlavuosi on nyt näytön paikka tuoda näkyviin, miten kirjallisuus on elänyt mukana Suomen eri vaiheissa, kommentoinut niitä ja kertonut niistä. Kirja, muodosta riippumaton pitkä tekstikokonaisuus, pitää saada puheenaiheeksi, keskiöön, arvostetuksi ja ennen kaikkea luetuksi. En usko, että se tapahtuu, jos kirjallisuus on esillä mediassa lähinnä kirjailijoiden puhuessa lapsuudestaan, perhesuhteistaan, henkilökohtaisista ongelmistaan tai harrastuksistaan. Pahinta olisi Pekka Hiltusen loistavassa Onni-romaanissa kuvatun kaltainen maailma: kirjailija pääsisi lehteen haastateltavaksi, jos hän suostuisi puhumaan esim. ruuanlaittoharrastuksestaan, jotta viereiselle sivulle saataisiin ruokatuotteita valmistavan yrityksen mainos. Pystymme kyllä parempaan, haluan uskoa siihen.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Hannele Mikaela Taivassalo - In transit

Hannele Mikaela Taivassalo – In transit (Teos & Förlaget 2016), alkuteos In transit (Förlaget 2016). Suomeksi kääntänyt Raija Rintamäki.

"Minä ihmettelin sitä aina. Että oliko hänen pakko. Tekeytyä joksikin mitä ei ole. Muuttaa toiselle puolelle maata. Kuin todistaakseen jotain. Että ei ole niin kuin me. Me muut. Oliko pakko? En ymmärrä miksi hänen piti nähdä se vaiva. Kukaan täällä ei ymmärtänyt. Hän olisi voinut jäädä tänne, hyväksyä ettei ollut eikä ole mitään parempaa väkeä, hän olisi voinut jäädä tänne ja tehdä samaa työtä kuin mekin, tehdä oman osansa."
Totean sen heti alkuun: olen lukenut vuoden tähän mennessä parhaan kotimaisen uutuusromaanin. Sen hienous tuli vähän puskista, mutta ei sitten lopulta kuitenkaan. Kiinnostuin Hannele Mikaela Taivassalon In transit -kirjasta jo keväällä, kun kuulin hänen lausuvan siitä pätkiä CROWD-kirjallisuuskiertueen avaustapahtumassa Helsingissä. Bongasin romaanin myös syksyn uutuusluetteloista Teoksen katalogista, mikä vaikutti jo itsessään laadun takeelta. Lopullisesti havahduin, että tämä olisi varmasti juuri minulle sopiva kirja juuri nyt, kun luin, miten Omppu kertoi hienosti lukukokemuksestaan. Matkalla oleminen on juuri sitä, mitä oma elämäni on erittäin vahvasti tällä hetkellä, ja kielivetoinen teksti kuulosti myös siltä, millaista luettavaa viime aikoina olen eniten kaivannut. Niinpä kirja meni varaukseen, sain sen luettavaksi, ja se ylitti odotukseni upeudessaan ja siinä, miten uskomattoman tarkasti se iski minuun tässä elämänvaiheessa.

In transit on vahvaa nykypäivän ihmisen kuvaa, se on ajelehtimisen kuvauksessaan erityisen onnistunut. Päähenkilöksi teoksessa nouseva Galadriel lähtee kotiseudultaan, päätyy maailman suurkaupunkeihin ja lopulta takaisin kotiin, tilalle jossa elävät hänen vanhempansa, isoisänsä ja isotätinsä. Myös isoisä Sem ja isotäti Vera nousevat keskeisiksi henkilöiksi, joiden näkökulmasta maailmaa katsotaan ja joiden tarinaa kerrotaan. Henkilöt ovat siis matkalla, joko ajatuksissaan tai fyysisesti, kohti jotakin tai pyrkien johonkin. Toisaalta myös pysähtyneisyys tulee ilmi erityisesti Semin hahmossa, hän on löytänyt paikkansa rakentamansa talon yläkerrasta, eikä halua juuri poistua sieltä. Sem ei koe oikeastaan enää elävänsä, ei ole kokenut pitkään aikaan. Semin edesmenneen vaimon sisar Vera puolestaan on ollut poissa, mutta palannut takaisin. Hän vaikuttaa muiden silmiin omapäiseltä ja vakaalta, mutta hänen mielensä vaeltaa menneisyyteen jatkuvasti, sinne on jäänyt jotain.
"Hän ei ollut kiinnostunut siksi, että olisi kuulunut osoittaa kiinnostusta, hän ei ollut kiinnostunut lainkaan. Hän ei liioin ollut kenenkään pyynnöstä siellä missä oli. Hän oli itse valinnut olinpaikkansa. Jollakin tapaa halusin kamalan kauan että hän huomaisi minut, näkisi minut, että olin siellä, näkisi että meillä on jotain yhteistä.
Hän ei huomannut."
In transitin hallitseva elementti on kieli, joka on sopivan omintakeista. Kerronta on elävää ja muokkautuvaa, sekin on koko ajan liikkeessä ja muutoksessa. Erityisesti tunnutaan pyrkivän hahmoja kohti ja tiivistämään heille olennaisia hetkiä. Tämä näkyy varsinkin eri henkilöiden näkökulmasta tapahtumia kuvaavien episodien lopuissa, jotka muuntuvat ajoittain runomuotoon – teksti rivittyy säkeiksi erityisesti merkittävien kokemusten ja oivallusten kohdalla. Ratkaisu elävöittää kerrontaa entisestään. Kirjan laajemmista teemoista ja sukukuvauksesta tulee ajoittain mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, mutta kerronnallisesti tämä on aivan erilainen teos. Kronologisesti etenevien episodien sijaan In transitin tarina hyppää välillä ajassa eteen-, välillä taaksepäin ilman huomattavaa säännönmukaisuutta. Henkilöitä paljastetaan vaivihkaa kuvaten heidän elämäänsä, erilaisia matkojaan, joiden myötä he ovat tulleet sellaisiksi mitä lopulta ovat. Kertojaratkaisutkin vaihtelevat: kertoja on välillä kaikkitietävä, välillä henkilöt toimivat minäkertojina. Ajoittain lukujen välissä on matkapäiväkirjan sivuja, joilla tuntuu puhuvan itse kirjailija todellisilta matkoiltaan, usein lentokentiltä verraten niiden toimintaa hienosti ihmiselämään.

Jonkinlainen väliaikaisuus määrittää kirjan henkilöiden tärkeimpiä, voimallisimpia ja polttavimpia ihmissuhteita. Sem pääsi kokemaan oman luontonsa mukaista rakkautta vain nuoruudessaan poissa kotiseudultaan. Vera ja Galadriel löytävät yhdistäväksi asiakseen toisena naisena olemisen kokemuksen. Traagista on, että se kiihkein rakkaus on kaikille näille ollut jotakin kiellettyä, salaista. Kellä onni on ollut, se on heidän ollut kätkettävä. Pintaan puskeva himo jyrää toisilla alleen moraaliset esteet, mutta toiset päätyvät pidättäytymään, vaikka se tarkottaisi osan itsestään piilottamista loppuelämäksi. Peitettykin himo on silti olemassa, se elää vähintään muistona.
"Sem joka vaeltelee kaduilla, koko kaupunki on koti, hänen kotinsa. Mutta eikö se ole liikaa, liian suuri? Ja Sem lähettää osan palkastaan "kotiin", mutta kenen kotiin, ei se tunnu hänen kodiltaan. Kaikilla muilla tuntuu olevan koti, jossakin, jokin, joku, mutta Sem on koditon. Ja toisaalta – kuin tämä olisikin hänelle helpotus – se että saa olla omillaan, irrallinen, erillinen. Sem maailmassa."
Luin kirjaa repien jatkuvasti irti palasia kirjanmerkkinä käyttämästäni kirjastokuitista, ja asetin palasia kohtiin, joissa sanottiin jotakin erityisen hienosti, osuvasti ja koskettavasti. Lopulta minulla oli merkistäni jäljellä vain ohut paperinrepale. Se jo kertoo, miten tämä kirja osui niin monessa kohtaa ja niin voimalla. Yleensä merkkaan ehkä pari-kolme kohtaa lukemistani kirjoista. Tulin miettineeksi, onko kokemukseni tämän teoksen kanssa jo liian subjektiivinen, koska koen tämän tässä elämäntilanteessa niin omakseni, vai onko kirja oikeasti niin vaikuttava, että siitä saisi irti myös seesteistä ja paikallaan pysyvää elämääkin viettävä ihminen? Jopa sellainen, joka ei samastuisi päähenkilöihin kovin vahvasti? Uskon, että kyllä saisi. Tämä on todellista taideproosaa, jollaisen ystävät varmasti ihastuvat kirjaan saadessaan sen käsiinsä. Vaikealukuiseksi teosta ei kuitenkaan voi sanoa. Erityismaininta pitää antaa myös todella taitavasta käännöksestä, jota lukiessa ei tullut edes mieleen, että ei lue teosta alkukielellä, vaan siitä pystyi nauttimaan täysipainoisesti juuri tällaisena. Olin odottanut tämän syksyn erittäin laadukkaan kirjasadon joukosta sitä yhtä, joka nousisi erityisen loistokkaaksi, ja In transit oli minulle se täsmäiskuna mieleeni tehty tyrmäys. Jos jakaisin tähtiä, niitä tulisi kirkkaasti viisi.

EDIT 24.10. Minun ja Ompun lisäksi tästä ovat bloganneet ainakin Ulla ja riitta k, jotka ovat myös pitäneet kirjasta todella paljon.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Maaria Päivinen - Kellari

Maaria Päivinen – Kellari (Into 2016)

"Näin tyyntä, kirkasta ja piristävää keskitalven päivää Ingriður ei ollut odottanut näkevänsä, ei näillä leveysasteilla eikä tähän aikaan vuodesta, joten hän alkoi hehkua kuin kasa hiiliä, ja kuume, joka koituisi vielä kohtaloksi tavalla tai toisella, alkoi kohota, se sellainen loppuelämän kestävä pakottava tarve. Rakastaa. Olla vihdoinkin tärkeä."
Varasin Maaria Päivisen uuden Kellari-romaanin luettavaksi heti, kun havaitsin kirjan ilmestyneen. Päivisen kerronta ja kieli hurmasivat täysin hänen edellisessä romaanissaan On nälkä, on jano. Hänellä on ihailtavan omintakeinen tapa kirjoittaa. Olen kuullut paljon hyvää myös Runeberg-palkinnon ehdokkaana olleesta romaanista Pintanaarmuja. Päivisen teosten aiheet ovat rankkoja, niissä on aiemmin käsitelty mm. lähisuhdeväkivaltaa ja paritusta. Uusi romaani puolestaan käsittelee kidnappausta, hajoavaa mieltä ja yksinäisyyttä. Se on siis taattua Päivistä, aiheiden lisäksi onneksi myös laadultaan. Oli piristävää tarttua tähän kirjaan pettymyksen aiheuttaneen Haltiaelämää jälkeen, sillä tiesi pääsevänsä nautittavan lukukokemuksen pariin.

Kellari sijoittuu Islantiin, jossa Päivinen nykyisin asuu. Suomesta Islantiin on muuttanut aikoinaan myös kirjassa aviomiehensä jättämäksi tullut Vilma, joka yrittää pitää perhe-elämäänsä kahden lapsensa kanssa kasassa samalla, kun hänen naapurinsa Ingriður seuraa heitä tiiviisti ikkunastaan kiikareillaan. Vilman asioita hankaloittaa myös se, että hän on päättänyt kidnapata entisen miehensä ja sulkea tämän kellariin, jossa miehellä on ollut jonkinlainen studiotila, äänieristetty tietysti.
"Ja nyt: alhaalla paloi. Kellari oli muuttunut tyhjästä täydeksi ja se oli kuin sulatusuuni, kaasukammio ja kaikki maailman kidutuskeinot vain siksi, että äidinrakkaus oli äidinrakkautta ja pettäminen pettämistä. Ja vaikka Vilma ei mikään koston jumalatar pohjimmiltaan ollutkaan, oli kosto suloinen. Sitä paitsi hänellä oli lastensa isän vangitsemiseen kaikki äidin oikeudet, sillä sodassa ja rakkaudessa, erityisesti äidinrakkaudessa, kaikki on sallittua."
Vilman vanhempi tytär Silvia kaipaa isäänsä eikä pidä siitä, millaiseksi äiti on viime aikoina muuttunut. Synkäksi, hermostuneeksi, äkkipikaiseksi. Vilma yrittää epätoivoisesti parantaa yhteyttään 9-vuotiaaseen tyttäreensä, mutta taaperoikäiseen Stellaan hän suhtautuu järkyttävän välinpitämättömästi. Naapurin Ingriður on yksinäinen vanhus, joka tapaa normaalisti ainoastaan kodinhoitajaansa Annaa, ja huomatessaan Vilman ahdingon hän päättää alkaa tehdä tuttavuutta, sillä hän on päättänyt määrätietoisesti saada Vilmasta ja tämän lapsista itselleen sen perheen, jota ilman on elämässään jäänyt.

Kaipaus, mustasukkaisuus ja suru menetetyistä rakkauksista raastavat molempia päähenkilöitä omilla tavoillaan. Vilman pää ei ole kestänyt sitä, että mies löysi toisen ja lähti. Hän pelkää mielettömästi myös menettävänsä tyttärensä. Ingriður puolestaan muistelee edelleen epätoivoista varhaisnuoruuden rakkauttaan, jonka tuottaman pettymyksen hän päätti kuolettaa itsestään lähes konkreettisesti, ja jäljelle jäi vain viallinen lonkka. Ingriður on ollut naimisissa ja jäänyt leskeksi rakastamatta oikeastaan ikinä aviomiestään. Väkisin pakkomielteisellä vimmalla Vilman elämään tuppautuva naapuri sotkee Vilman mielestä tämän arjen, joka tosin on ollut sotkussa jo muutenkin. Vilma ei siedä minkäänlaista sotkua kodissaan ja pitää sen kiiltävänä pyrkien esittelemään myös perhe-elämänsä kulisseja moitteettomina, ja monille tämä kaikki menee täydestä.

Kertoja kuvaa naispäähenkilöiden mielenliikkeitä tuoden esiin heidän tunteensa valtavina, tuskaisina, polttavina tai yhdentekevinä aina tilanteen mukaan. Sekä Vilma että Ingriður vaikuttavat lopulta niin harhaisilta, että kertojakin alkaa tuntua epäluotettavalta ja tapahtumat epätodellisilta. Kokonaiskuvaa täydentävät kuitenkin ajoittain kirjan lukujen väleissä esiintyvät "todistukset" Vilman läheisiltä. Ne asettavat kirjan todellisuuden jonkinlaisiin mittasuhteisiin ja tuovat siihen rationalisuutta. Valtameren keskellä sijaitsevan saaren karu ja kaunis luonto ympäröi henkilöitä ja tuntuu teoksessa vahvana elementtinä riepovine myrskyineen, vuonoineen ja välimatkoineen. Musiikin puolelta tulee selkeänä assosiaationa mieleen usein hehkuttamani Björkin albumi Homogenic, joka myös yhdistää Islannin pinnan alla pulppuavaa sulaa kuumuutta jäätiköiden hyytävään kylmyyteen.
"Olisi voinut antaa mustien ajatusten täyttää rinnan, mutta Ingriður oli tottunut sulkemaan ne pois eikä antanut itsensä vajota katkeruuteen kuin laavakivikenttien lukemattomiin onkaloihin, joihin saattoi humahtaa jos ei katsonut mihin astui, ei; hän sälytti kaiken huonon sään syyksi. Eihän ulkona nähnyt käsivarttaan kauemmas."
Päivisen kielen omaleimaisuus ja voimakas, tempoileva ja ovela kuvaus ovat edelleen tallella, vaikka edellisestä kirjasta onkin ehkä siirrytty astetta tavanomaisempaan psykologiseen realismiin. Kirjan matkassa kulki mielellään, se tuntui vajaan 300 sivun kestoaan lyhyemmältä. Teoksen maailma on kummallisen kiehtova kaikessa vinksahtaneisuudessaan. Into-kustantamolta on tänä syksynä ilmestynyt selkeästi erittäin laadukasta kotimaista kaunokirjallisuutta, jota toivon myös palkintoraatien nostavan esiin, sillä sekä Kellari että Laura Gustafssonin Korpisoturi ansaitsevat paljon lukijoita ja huomiota.

torstai 13. lokakuuta 2016

Mainettaan parempi lokakuu

Kirpeä lokakuu
on palelevat kädet
ja räiskyvät posket
viiman punoittamina
Enkä edes huomaa näitä
sillä olen niin onnellinen

_______________________

Katsoin häntä haltioituneena
ja tuo tunne pyyhkäisi minut mukaan
kuin korkealle kurottava aalto
varomattoman kulkijan rantakalliolla
Hänen suolavetensä kelluttaa
Uin siinä varmoin liikkein

________________________

En kaipaa sinulta aina edes sanoja
Annan vain silmieni pilkahtaa
sinun silmissäsi
ja hymyilevässä suussasi
Sen jälkeen tiedän jo kaiken
ja hymyilen takaisin
niin hyvin kuin osaan

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Muriel Barbery - Haltiaelämää

Muriel Barbery – Haltiaelämää (Gummerus 2016), alkuteos La vie des elfes (2015). Suomeksi kääntänyt Lotta Toivanen.

"Sen lisäksi hänessä oli hienoista surumielisyyttä niin kuin sieluissa, joiden käsityskyky yltää yli älyn ja jotka tietyistä vihjeistä – joita on kaikkialla, myös tytön suojatuissa mutta köyhissä kasvuoloissa – aavistavat maailman tragediat."
Ranskalaiskirjailija Muriel Barberyn uutuus Haltiaelämää päätyi lukulistalleni yksinomaan siksi, että olin muutama vuosi sitten ihastunut hänet maailmanmaineeseen nostaneeseen Siilin eleganssiin niin paljon. Kuten kirjaa minulle suositellut kaverini silloin totesi, tuo kirja oli suorastaan "päräyttävä". Haltielämää osoittautui jo kuvauksen perusteella erilaiseksi kirjaksi – se olisikin genreltään fantasiaa. Mikäs siinä, mielelläni luen hyvältä kirjoittajalta myös fantasiaa, tuumin.

Kirjan alku vaikuttaa kiinnostavalta ja lupaavalta. Ranskassa asuva Maria ja Italiassa asuva Clara varttuvat kasvattivanhempien luona ja osoittautuvat jo pieninä hyvin poikkeuksellisiksi yksilöiksi. Maria kuulee luonnon ääniä ja kommunikoi eläinten kanssa, Clara osaa vaistomaisesti soittaa pianoa kuin aikuinen virtuoosi. Pikku hiljaa paljastuu, että on olemassa haltioiden maailma, johon tyttöjen elämät ja kohtalot kietoutuvat vahvasti. Barbery kertoo tarinaansa värikkäästi kuvaillen ja elävin kielikuvin. Tähän liittyy kuitenkin sitten se mutta...

Kirjan edetessä alkaa tuntua, että sen värikkäitä ilmauksia sisältävä kielenkäyttö ei vie tarinaa eteenpäin sujuvasti, vaan sen takaa joutuu kaivamaan esiin sen, mitä on oikeasti tapahtumassa, mitä kirjan henkilöt tuntevat, minkälaisia he pohjimmiltaan ovat... Kerronta leviää lukuromaanimaiseksi korulauseiden ripotteluksi (jep, lukuromaaneiksi kuvatut teokset eivät yleisesti ottaen ole suuria suosikkejani), eivätkä ajatukset tunnu kirkkailta, vaan ne ikään kuin hautautuvat siihen usvaan, joka kirjassa esittää myös suurta osaa. Filosofianopettajakin työskennellyt Barbery saa toki ajoittain kiteytettyä ajatuksia maailmanmenosta hienosti.
"Kun isä ja poika näkivät toisensa ensi kerran, he inhosivat toisiaan sydämensä kyllyydestä ja peruuttamattomasti – ja niille, jotka ihmettelevät, miten niin nuori sielu saattoi vihata niin palavasti, muistutettakoon, että lapsuus on haave, jota katsoessamme ymmärrämme sen mitä emme vielä tiedä."
Keskiössä olevien kahden tytön lisäksi teoksessa seikkailee paljon henkilöhahmoja, joita en lukijana oikein päässyt lähelle, eivätkä heidän kohtalonsa juuri onnistuneet koskettamaan – kokemus on siis aivan päinvastainen kuin Siilin eleganssin kanssa. Vaikka nämä kaksi ovatkin hyvin erilaisia kirjoja, silti muutos on hämmästyttävä. Tämän kirjan suurena teemana on esittelytekstien mukaan se, että "vastaus ihmiskunnan eheytymiseen on jälleenlöydetty yhteys luontoon, yliluonnolliseen ja runolliseen hurmioitumiseen". Ok, tarinan taustalla oleva suurempi filosofia nousee kyllä esiin muutaman kymmenen viimeisen sivun aikana. Siihen mennessä olin kuitenkin ehtinyt turhautua jo useampaan kertaan, eikä suuremmin jaksanut kiinnostaa, vaikka luonnon ja sään elementtejä vellova, hyökyvä ja kohiseva kuvaus kuinka yrittää ravistella lukijaa.

Sanoisin, että yhdestä viiteen asteikolla tämä olisi sellainen kolmen tähden kirja. Paljon hyviäkin juttuja, mutta kokonaisuus jää latteaksi ja lukukokemus keskinkertaiseksi. Olen tottunut odottamaan lukemiltani kirjoilta enemmän. Barbery kirjoittaa kuulemma tälle teokselle jatkoa, ja luulen, että joudun jättämään sen suosiolla hyllyyn.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Anja Kauranen - Syysprinssi

Anja Kauranen – Syysprinssi (WSOY 1996, pokkaripainos 2016)

"Tunsin miestä kohtaan suurta hellyyttä, ja se oli melkein säädytön tunne, sillä hän oli ollut minun rakastajani, pakkomielteeni. Me kaksi olimme kauan sitten olleet hulluja rakastavaisia. Hullun vuosikymmenen hulluja lapsia."
Pääsin kutsusta katsomaan Syysprinssi-elokuvan viikkoa ennen ensi-iltaa. Siitä en saa puhua vielä enempää kuin että leffa oli hyvä ja se sai minut haluamaan lukea heti kirjan, johon se pohjautuu. Menin tarinaan niin syvälle. Luin siinä mukana olevien todellisten ihmisten henkilöhistoriaa netistä ja sitten tartuin kirjaan. Kyseessä on kahden ihmisen rakkaustarina, ei enempää eikä vähempää, mutta tässä on sellaista vimmaa, joka sykähdyttää.

Syysprinssi on avainromaani, joka syntyi kun Anja Snellman (tuolloin Kauranen) tapasi parikymmentä vuotta sitten yllättäen lentokentällä vanhan ystävänsä Harri Sirolan. He olivat olleet rakastavaisia 80-luvun alussa, kun kummastakin tuli esikoiskirjailija (Sirolan Abiturientti julkaistiin 1980 ja Snellmanin Sonja O. kävi täällä 1981). Snellman kertoi Syysprinssissä heidän tarinansa, oman versionsa siitä.

Kirjan päähenkilöt ovat olleet mukana punk-liikkeessä tuoden sitä kirjallisuuspiireihin ja ravistellen niitä kyseenalaistamalla suunnilleen kaiken vanhan ajattelun. Tuona "hulluna" aikana minäkertoja tutustuu Syysprinssiksi kutsumaansa kohuttuun esikoiskirjailijaan. Nainen seurustelee tahollaan, asuu yhdessä poikaystävänsä kanssa vakaalta tuntuvassa suhteessa, mutta sitten hän sujauttaa lammasnahkaliiviin pukeutuneelle miehelle pöydällä lapun ja syttyvä rakkaus vie mukanaan, sekoittaa arjen ja on jotain, mitä he eivät ole aiemmin kokeneet. Naisen ystävät varoittelevat, varsinkin ne tiedostavat, jotka ovat lukeneet Syysprinssin esikoisromaanin. Minäkertoja pysyykin yhdessä vakituisen poikaystävänsä kanssa, mutta hän vierailee jatkuvasti Syysprinssin asunnolla, he esiintyvät yhdessä lehtikuvissa mm. yhdessä päätoimittamaansa lehteen liittyen ja elävät villiä rakkauttaan.

Kirjan myöhemmässä aikatasossa minäkertoja vierailee miehen luona mielisairaalassa. Tämä on sairastunut depressioon ja saa rankkoja sähköshokkihoitoja. Ne ovat saaneet miehen unohtamaan paljon, varsinkin tämän lähimuisti menee hoitojen takia ajoittain täysin. Depressiosta on ollut merkkejä jo rakkaussuhteen aikana.
"Öisin Syysprinssi alkoi herätä siihen että muotokuvat rapisivat seinillä. Ehdotin että maalauksien kehysliima eli tai puukehykset naksahtelivat. Levysoitin jäi myös joskus pyörimään yksikseen, sekin piti omaa hiljaista surinaansa. Ja kirjoituskone, putket, patterit, sänky, tuuli joka viskoi raskaita pisaroita ikkunaa vasten.
Mutta kuka käy kääntämässä taulut aina välillä oikein päin? Syysprinssi ihmetteli alkovin hämärässä."
Tarina on voimakas ja saa aikaan paljon tunteita, se saa lukijan miettimään kokemiaan rakkauksia, niin niitä hulluja kuin järjellisempiäkin, ja sen takia monet varmasti ovatkin kirjaan ihastuneet. Kuvaus on niin iholle menevän elävää, vaikka kerronta onkin ajoittain asiaproosan tyyppistä, mitä selittää elämäkerrallisuus – kerrotaan rehellisesti se, mitä on tapahtunut. Myös kahden kirjallisesti lahjakkaan ihmisen suhteen kuvaus on minusta kiehtovaa kaikkine yhdessä kirjoittamisineen ja runolappujen lähettelyineen. Eron väistämättömyyden kuvauksen tunnistaa varmasti myös moni.
"Kaikkea en itsekään halua muistaa. Milloin julmuus tuli mukaan kuvaan, kolmanneksi osapuoleksi jota houkuttelimme kumpikin kilvan leiriimme, en muista. Milloin sinun ruumiisi, sanasi, pelkkä hengityksesi muuttuivat väkivaltaiseksi työntymiseksi minun omaan tilaani."
Syysprinssin tarinan Anja Snellman antoi aikanaan ennen julkaisua luettavaksi Harri Sirolalle, joka hyväksyi kirjan täysin ja kiersi jopa Snellmanin mukana muutamassa tapahtumassa kertomassa siitä. Sirola on kirjoittanut tarinalle myös vastineensa novellikokoelmassa Syysprinssin kalaretki ja kolme muuta kertomusta. Elokuvan valmistumista ja julkaisua heistä on seuraamassa enää Snellman. Lapinlahden sairaalasta kävelylle lähtenyt Sirola hyppäsi metrojunan eteen Kampissa 16. elokuuta 2001. 

perjantai 7. lokakuuta 2016

Hanna Weselius - Alma!

Hanna Weselius – Alma! (WSOY 2016)

"Älä koskaan tee näin, on naistenlehden ääni neuvonut. Aino on joskus tuon tytön ikäisenä lukenut englantilaisesta naistenlehdestä nimeltä Red myös sen, että yli kolmekymmentävuotias nainen ei koskaan saa käyttää vintagekenkiä. No vintage shoes on vintage feet. Kun Aino on täyttänyt kolmekymmentä, hän on lankannut kaikki vintagekenkänsä, pakannut ne muovipusseihin ja vienyt kellariin odottamaan tyttäriä."
Kirjan vuoden 2015 -kirjoituskilpailun voittanut Alma! on kuvajournalistina, kuvataiteilijana ja vapaana kirjoittajana työskennelleen nykyisen yliopistonlehtori Hanna Weseliuksen esikoisromaani. Kuvataiteilija on myös kirjassa nykyaikaa elävän Ainon ammatti. Aino on yksinhuoltaja ja pohtii naisen asemaa sekä nyt että menneisyydessä. Hän lukee ilkeitä nettikeskusteluja eräästä yökerhotanssijattaresta pystymättä lopettamaan, lukee sivu sivun perään, ja hän törmää myös uutisiin Nigeriassa siepatuista 234 koulutytöstä, joiden kokonaislukumääräkin on epäselvä. Tytöt muuttuvat vain numeroksi, heidän kohtalonsa jää epäselväksi, sitä mitä heille tehtiin ei halua kukaan edes kuvitella, sillä todennäköisesti se on jotain liian kauheaa. Romaanissa ollaan ärtyneitä vallitseviin olosuhteisiin, siihen miksi naiset usein päätyvät elämässään tiettyyn tilanteeseen, jonkun muun vallan alle.

Erityisesti tätä roolia puidaan osioissa, joissa kertoja puhuttelee suoraan Alma Mahleria (1879–1964), lahjakasta säveltäjää, jonka kohdalla usein kuitenkin mainitaan, että hän oli säveltäjä Gustav Mahlerin ja sen jälkeen monien muiden taiteilijamiesten vaimo ja jonkinlainen muusa. Mennessään naimisiin Gustav Mahlerin kanssa Alma suostui luopumaan omasta urastaan. Alma on kertojalle sekä harmin, säälin että turhautuneen kiukun kohde. 
"Alma, Alma, miksi sinä annat tämän tapahtua?
Siellä se saatana keikuttaa keppiään ja hattuaan lammen rannalla puiston keskellä. Siellä se kekkaloi ja kumartelee nuorille kermakakuilta näyttäville neideille, samoille jotka istuvat mallina ja pyllistelevät sille Schielen paskiaiselle. Nuoremmille ja kiinteämmille kuin sinä, Alma. Sinä istut pianojakkaralla ja vääntelet käsiäsi kuin Sylvia Plath."
Teoksen nimen huudahdus huutomerkkeineen saa monia tulkintoja ja merkityksiä. Huhuillaanko siinä Almaa, yritetään tavoittaa häntä tämän tekstin kautta reilun viidenkymmenen vuoden takaa, jolloin hän vielä eli? Torutaanko siinä Almaa siitä, miten hän päätyi elämänsä elämään? Nostatetaanko siinä Alman merkitystä, jotta tämä pääsisi viimein siihen arvostettuun asemaan, jonka historiassa ansaitsee? Kertoja mainitsee eräässä kohdassa hyvin ärtyneenä historiantutkijoiden tarpeen tehdä Alma Mahlerista ongelma ja tästä ongelmasta jopa oma käsitteensä, koska Gustav Mahlerista kirjoittavat miespuoliset historioitsijat eivät voi hyväksyä Alman näkemystä oikeana ja arvokkaana. Miesten esikuvallista sankaria ei saa horjuttaa.

Kirjan kieli on todella hyvää, se kuvailee, välittää tuntemukset ja välillä luettelee asioita tehden kaiken tämän tarkan hallitusti mutta kiinnostavasti.
"ja sitten hän istuu alas ja katsoo pöytäänsä, siinä on leivänmuruja ja kahvirenkaita ja pieniä muovisia eläinhahmoja joilla on isot, keikkuvat päät ja koulukirjoja ja langanpätkiä ja avaimia, ja siinä on kolikoita ja vihkoja ja kirjekuoria ja lapaset ja sanomalehti, se jossa ovat Nigerian tytöt."
Aiheina esille tulevat myös mm. maahanmuutto paristakin eri näkökulmasta, nykypäivän naisen asema tietyissä juridisissa tilanteissa sekä yksinhuoltajana elävän raastava kaipuu kosketukseen. Kirjaa ei mielestäni voi sanoa osoittelevan syytteleväksi mihinkään vallitsevaan asiantilaan, se kertoo ja näyttää maailmaa uskottavan realistisesti. Merta ylittävistä pakolaisista kertova osuus tuntuu aluksi jäävän kokonaisuudesta irralliseksi, mutta sekin kietoutuu sitten mukaan temaattiseen kokonaisuuteen ymmärrettävästi.

Romaani on nopealukuinen 200 sivun pituudessaan, ja tulee sellainen olo, että aiheista lukisi mielellään enemmänkin, mutta senhän voi tosiaan tehdä, voi googlettaa tietoa Alma Mahlerista (ja selvittää että kyllä, se yksi taiteilija ihan oikeasti teetti eron jälkeen häntä esittävän nuken) tai Nigerian koulutyttösieppauksista tai yökerhotanssijattaresta (jos sille tielle jostain syystä haluaa lähteä), mutta kirjassa kaikki oleellinen on varmasti sanottu. Kirjailijalta toivoisi toki esikoisen jälkeen myös uusia teoksia, hänen otteensa on fiksun ja jotenkin raikkaan tuntuinen. Alma! menee ainakin HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi heittämällä. 

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Ian McEwan - Nutshell

Ian McEwan  Nutshell (Jonathan Cape 2016)

Suomennos ilmestyy 9.3.2017 Otavan julkaisemana nimellä Pähkinänkuori.

"So here I am, upside down in a woman. Arms patiently crossed, waiting, waiting and wondering who I'm in, what I'm in for."
Olin reilu viikko sitten lomamatkalla Lontoossa ensimmäistä kertaa elämässäni. Heti matkan ensimmäisenä päivänä päädyimme Harrodsille, ja luksusostoskeskuksessahan hinnat yleisesti ottaen ovat sellaiset, että shoppailun Lontoossa suorittaa ehkä budjetillani kuitenkin muualla. Mutta sitten saavuin ostoskeskuksen kirjakauppaan, ja totesin, että voisihan sieltä huvikseen ostaa jonkun kirjan. Päätin, että haluan mukaani jonkun brittikirjailijan teoksen, ja mieleeni välähtikin sitten Ian McEwanin uutuusromaani Nutshell, josta olin jo kuullut mielenkiintoisia juttuja. Iloinen yllätys oli, että Briteissä uutuusromaanienkin hinnat ovat nähtävästi 20 euron luokkaa. Hinta on painettu kansiliepeeseen, eli se on ilmeisesti vakio, mikä on sekin kiinnostavaa. Kirjaa piti tietysti alkaa lukea heti matkalla, kun englanninkielisessä ympäristössä muutenkin elettiin. Luen todella harvoin proosaa muulla kuin äidinkielelläni, ja lukeminen vieraalla kielellä on tietysti jonkin verran hitaampaa. Olen kuitenkin tyytyväinen, että nyt jaksoin aloittaa.

Kuten alun lainauksesta selviää, kirjassa on minäkertojana raskauden loppuvaihetta kohdussa elävä sikiö. Tällainen valinta kertojaksi on niin rohkea, että siinä olisi voinut epäonnistua pahasti. Mutta McEwan ei kompuroi, vaan tuo sinänsä varsin tyypilliselle dekkarijuonelle niin kiehtovan näkökulman, että itse juonen seuraaminen kirjassa ei tunnu edes olennaisimmalta. Jonkinasteiseksi spekulatiiviseksi fiktioksi kirja on pakko mieltää, ainakin maagiseksi realismiksi, vaikka vauvojen tietoisuuden tasoa emme voikaan takuuvarmasti tietää. Ehkä jokin tällainen pohdinta onkin saattanut kirjan idean alulle, en ole McEwanin haastatteluja uudesta kirjasta ehtinyt vielä lukea.

Kertoja kuvaa siis tapahtumia äitinsä Trudyn kohdusta ja kertoo oppineensa maailmanmenoa mm. podcasteista ja musiikista. Miespuoliseksi jo määritellyn sikiön lähiympäristössä vaikuttaa myös äidin hölmö ystävä (ja rakastaja) Claude, joka on Trudyn aviomiehen (lapsen tulevan isän) veli. Trudy elää yhä hänen ja aviomiehensä Johnin kodissa, mutta mies on muuttanut heidän ongelmiensa vuoksi muualle haikaillen samalla kuitenkin takaisin. Trudy ja Claude suunnittelevat Johnin raivaamista pois elämästään lopullisesti. Syntymätön lapsi on tämän kaiken keskellä, usein kuin unohdettuna ja sivuutettuna, kauhistellen maailmaa johon on päätymässä. Minäkertojan nyt jo pessimistiseen maailmankuvaan ei vaikuta pelkästään hänen oman tulevan lähipiirinsä moraalinen kelvottomuus, vaan myös maailman yleinen tila, joka välittyy uutisista ja jota kertoja syvällisesti käy läpi  teoksesta Telegraph-lehdessä olleen arvostelun otsikko olikin "lectures from the womb". Kovin saarnaavina en kuitenkaan itse näitä "luentokohtia" pitänyt. Isälleen osoitetussa eräänlaisessa kirjeessä kertoja ilmoittaa jo rakastuneensa liikaa häntä odottavaan maailmaan.
"Already, I love it too hard. I don't know what it will make of me, whether it will care for me or even notice me. From here it seems unkind, careless of life, of lives. The news is brutal, unreal, a nightmare we can't wake from."
Koskettavaa teoksessa on myös kertojan voimallinen rakkaus äitiinsä, joka tarjoaa tälle elämän, side joka on ehdoton ja pysyvä. Siitä huolimatta, että äiti vaikuttaa varsin, noh, hankalasti rakastettavalta eettisen toimintansa ollessa tarkastelua kestämätöntä. Sen lisäksi, että Trudy on päätynyt pettämään aviomiestään tämän veljen kanssa (kirjan seksikohtaukset muuten ovat ehkä kiusallisimpia ikinä  kuvittele että joudut olosuhteiden pakosta seuraamaan seksin harrastamista senttimetrien päästä) ja suunnittelee murhaa, tämä juo säännöllisesti alkoholia. Välillä päädytään reippaaseen humalaan asti. Lapsi lähinnä keskittyy analysoimaan äitinsä kuluttamia viinejä asiantuntijan tavoin, vaikka tiedostaa tavan olevan hänellekin pahaksi. Surkuhupaisuus on huipussaan.

Asiat selviävät minäkertojalle vähitellen, minkä myötä lukijakin jää pimentoon kaikista asioista, jotka eivät välity kohtuun asti. Tästä huolimatta kertoja visualisoi melko paljon, mikä tuntuu ainoalta säröltä kerrontatavassa, vaikka esille tuodaankin, että värit ja muodot ovat kertojalle vain käsitteitä eivätkä konkretiaa. Toisaalta, viinejä analysoiva, maailman sotaisasta tilasta huolestunut sikiö... Ehkä tuollaisen kerrontateknisen seikan ei pitäisi painaa kovin paljoa lähtökohtien ollessa näinkin spekulatiiviset.

Teoksen kieli ja kuvailu ovat kautta linjan kauniita, ja McEwan on onnistunut tässä ymmärtääkseni arvioiden mukaan nyt erityisen hyvin. Olen lukenut häneltä aiemmin suomeksi esikoisteoksen Sementtipuutarha, josta kyllä pidin, mutta en muista sen kielen vaikuttaneen näin. Nutshellin juonikin veti tavanomaisuudestaan huolimatta hienosti ja piti otteessaan koko matkan. Henkilöiden toilailuja seurasi huvittuneen kiinnostuneena ajoittain myötähäveten. Vaikka teoksen maailmankuvassa on pessimistisyyttä, siinä on paljon myös rakkautta.
"Lovers arrive at their first kisses with scars as well as longings. They're not always looking for advantage. Some need shelter, others press only for the hyperreality of ecstasy, for which they'll tell outrageous lies or make irrational sacrifice. But they rarely ask themselves what they need or want."