Näytetään tekstit, joissa on tunniste Atena. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Atena. Näytä kaikki tekstit

perjantai 22. syyskuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen Väärän kissan päivä (Atena 2017)

"Oletteko pannut merkille, että nykyään Marrasvirralla on naurettavan paljon kissoja? Niihin törmää kaikkialla, vaikka niihin ei kiinnitetäkään huomiota. Meilläkin asuu yksi. En muista, mistä ja milloin se tuli, Miuku, Muru vai Naukuko sen nimi on, mikä lie. Tulee ja menee oman päänsä mukaan. Sellainen yönmusta otus. Osittain valkoinenkin, ehkä jopa enemmän valkoinen kuin musta, kun tarkemmin mietin."
Pasi Ilmari Jääskeläisen soisi olevan tuttu nimi jokaiselle kotimaisen kirjallisuuden harrastajalle genremieltymyksistä riippumatta. Olen aiemmin lukenut Jääskeläiseltä novellikokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha ja esikoisromaanin Lumikko ja yhdeksän muuta, joka on mielestäni 2000-luvun parhaita suomalaisia romaaneja. Hänen toinen ja kolmas romaaninsa ovat myös olleet lukulistalla pitkään, mutta eivät olleet pinoon asti ehtineet ennen kuin tuli tieto Jääskeläisen neljännen romaanin ilmestymisestä. Kirja meni varaukseen ja se on viime viikkoina ehtinyt saada jo kehuvia kirjablogiarvioita ja kritiikkejä, joita olen yrittänyt vältellä, sillä halusin astua Väärän kissan päivään ennakko-odotuksitta ja yllättyä kaikista tulossa olevista käänteistä, joita Jääskeläisen mielikuvituksellinen kerronta lukijalle tarjoaa.

Romaanin pääteemana kulkee muisti, jota käsitellään erityisesti päähenkilö Kaarnan äidin sairastaman dementian kautta. Nykypäivän maailman väestön vanhetessa yleistyvä sairaus on toistuvasti puheenaiheena, ja lääketiede selvittää suurin resurssein jatkuvasti syitä, seurauksia ja kehittelee lääkettä. Väärän kissan päivässä spekuloidaan mahdollisuudella, että lääke muistisairauteen löydettäisiin. Tarinan alussa Kaarna kutsutaan kotikaupunkinsa Marrasvirran vuosittaisen syysfestivaalin vietosta äitinsä luo hoivakotiin, sillä äiti on kuolemaisillaan. Kaarna on vuosien varrella vieraantunut Alice-äidistään, joka on työurallaan ollut arvostettu psykologi. Paljon on jäänyt sanomatta ja hämärän peittoon, ja ensin vaikuttaa siltä että tulee jäämäänkin, koska Kaarnan päästessä hoitokodille äidin kerrotaan menehtyneen. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen... Kaarnan festivaalipäivästä tulee monin tavoin odottamaton, ja on luvassa vauhdikkaiden käänteiden sekä maton jalkojen alta vetävien yllätysten sarja. Jääskeläisen kirjansa tapahtumaympäristöksi luoma kuvitteellinen Marrasvirran kaupunki nousee monessa kohtaa mielessäni vertauskuvaksi koko Suomesta ja sen nykyilmapiiristä: kaupungissa järjestetään esimerkiksi vuosittainen natsien ja anarkistien kahakka, jossa pelätään tulevan lopulta kuolonuhreja. Tästä huolimatta visio tulevaisuudesta on lopulta toiveikas, mihin liittyvät vahvasti kirjat, kuinkas muuten! Teoksen tapahtumapaikkoihin kuuluu mm. huikea lastenkirjasto, jonka hyllyille on koottu suunnilleen kaikki kuviteltavissa olevat lastenkirjat.
"Äiti oli selittänyt hymyillen, että kaikki kerrotut tarinat, älyttömimmätkin, olivat jollain tasolla tosia. Ihmisillä nimittäin oli syvällinen tarve puhua totta. Oli hyvin raskasta ja kuluttavaa jättää asioita kertomatta. Tarinoiden kertominen oli viekas tapa saada puhua salaa, turvallisesti ja kenenkään huomaamatta ääneen niistäkin asioista, joiden oli pysyttävä ikuisesti salaisuuksina. Siksi tarinat olivat niin tärkeitä: ilman niitä olisi ollut pakko vaieta siitä, mistä ei voi puhua."
Juonesta ei tee mieli kertoa enempää, jotta potentiaalinen lukija pääsee blogitekstini jälkeenkin kokemaan kaikki käänteet, jotka kirjailijan räiskyvä mielikuvitus on tällä kertaa tuottanut tekstiksi. Jääskeläiselle tunnusomaista on pitää lukija valppaana, ja teoksessa on paljon asioita, joihin on hyvä kiinnittää matkan varrella huomiota. Koska kissat on nostettu teoksen otsikkoonkin, on jo selvää, että kirjan sivuilla toinen toisensa jälkeen vilisevillä mystisillä kissoilla on merkityksensä. Vaikka mukana on jälleen aineksia tieteiskirjallisuudesta ja maagisia ripauksia, Väärän kissan päivä on ensisijaisesti psykologinen jännäri. Keskeisen hahmon ammatin myötä psykologiaa on romaanissa mukana paljon kyökkitasoa enemmän. Jääskeläisen ironinen huumorikin toimii tuttuun tapaan. Romaani etenee tiivistunnelmaisen dekkarin rytmissä, ja kirjailija on tietysti erittäin tietoinen käyttämistään kerronnan keinoista: teksti kommentoi välillä metafiktiivisesti itseään kertoja Kaarnan suulla. Kerronta on mukaansatempaavaa ja pitää kyydissä tiukasti, kieli loistaa kirkkaan värikkäänä. Juonen rakennus ja hämäävinä heiluvien langanpätkien punominen yhteen ovat suorastaan mestarillisesti toteutetut. Kirjan lopusta en sano muuta kuin että se on kylmäävän hyvä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on mielestäni kirjoittanut nyt vähintään yhtä hyvän romaanin kuin hänen useille kielille käännetty esikoisromaaninsa, ja Väärän kissan päivälle soisi myös menestystä kansainvälisesti, koska potentiaalia on. Kirjassa on monia elementtejä, jotka ovat tehneet suomalaisesta kummakirjallisuudesta maailmalla suosittua, vaikka mukana ei ole laskelmoinnin häivääkään, vaan kirjailija pysyy uskollisena tyylilleen ja kertojanäänelleen. Luin tämän kirjan kirjastolainana, mutta sen monikerroksiseen maailmaan olisi kiehtovaa sukeltaa uudestaankin, joten voisin kuvitella hankkivani romaanin vielä kotihyllyyn. Ehkäpä onnistun syksyn messuilla törmäämään kirjailijaankin, joka on jo vuosien takaa Twitter-tuttu ja hänen juttunsa onnistuvat riemastuttamaan säännöllisesti. Heitän lopuksi vielä ilmoille vetoomukseni nimeltämainitsemattomien kotimaisten kirjallisuuspalkintojen raadeille, että nyt olisi kuulkaa jo aika. Tik, tak, kiiruhda!

Muissa blogeissa: Tuijata, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirja vieköön, Mustetta paperilla, Järjellä ja tunteella, Usva, Reader, why did I marry him, Kirsin kirjanurkka, Ja kaikkea muuta

perjantai 1. syyskuuta 2017

Ben Kalland - Vien sinut kotiin

Ben Kalland - Vien sinut kotiin (Atena 2017)

"Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotain. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio."
Ben Kallandin romaani Vien sinut kotiin onnistui kiinnittämään huomioni syksyn uutuussadon joukosta kustantajan sivulla olleella tekstinäytteellä ja esittelyn oheen kerätyillä kirjakauppa-alan ihmisten kehuvilla kommenteilla kirjasta. Tehokas markkinointikeino! Kirjan tarina kertoo perheestä, joka hajoaa eri suuntiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Erityisen elementin kertomukseen tuo, että perhe kuuluu Jehovan todistajiin. Sallitun, kielletyn, sopivan ja sopimattoman rajankäynti ohjaakin romaanin pohdintoja alusta loppuun vaikuttaen esim. päähenkilön ihmissuhteisiin ja siihen, mitä ne voivat kestää.

Melkein heti kirjan alussa tulee voimakas kohtaus, jossa ollaan talvisissa mökkijuhlissa ja uhkarohkea sukeltelu avannosta jään alle menee liian pitkälle. Lukijakin pidättelee henkeään seuratessaan tilannetta. Kalland on tarkka ja eläväinen kuvauksessaan kuljettaen myös kertomusta mukaansatempaavasti. Kirjan nykyhetkessä, josta minäkertoja-päähenkilö Markus katsoo taaksepäin, selviää että päähenkilö asuu New Yorkissa ja on juuri saanut kirjeen, jossa tuntematon nainen kertoo olevansa hänen tyttärensä ja että Markuksella olisi myös lapsenlapsi. Markuksen perhe on jo vuosia sitten hajonnut, sillä hänen kaksossisarensa Carola on jättänyt uskon ja sen takia muut ovat joutuneet sääntöjen mukaisesti karttelemaan tätä, mutta Markus on pitänyt salaa yhteyttä. Pikkusisko Sofia on juuri kuollut, joten Markus ja Carola ovat tulleet Suomeen hänen hautajaisiinsa ja selvitelleet perheen mökin kohtaloa. Toinen pikkusisko Ellen puolestaan on menehtynyt jo nuorena. Markusta repivät monet ristiriidat, joista päällimmäisenä uskonkysymykset, sillä hän on kohonnut vuosien varrella korkeaan asemaan Jehovan todistajien organisaatiossa ja New Yorkissa sijaitsevassa jonkinlaisessa pääkonttorissa, josta yhteisöä johdetaan. Naissuhteitakin on ollut, muitakin kuin etäiseksi (myös maantieteellisesti) jääneen vaimon kanssa, eikä uskon sääntöjä ole näissä suhteissa oikein noudatettu. Eipä kyllä noudata kirjassa moni muukaan, ja jotkut eliittiin kuuluvista jopa vierailevat juhlissa, joissa tunnelma ei, noh, ainakaan kovin harras ole... Teoksen kansilehdellä kerrotaan kirjailijan tuntevan kuvaamansa yhteisön. Monet käytännöt ja päätöksenteon prosessit onkin kerrottu tavalla, joka edellyttää läheistä suhdetta kyseiseen järjestelmään.
"En osannut selittää itselleni, miksi rakkautemme tuntui oikealta ja kauniilta, vaikka se oli oppiemme mukaan likaista ja kiellettyä. Mutta Alison oli oikeassa. Minäkin tunsin, että minulla oli oikeus olla noudattamatta kaikkia sääntöjä. Liikuin totuuden, kertomatta jättämisen, sääntöjen ja omantuntoni rajaamalla sumealla alueella."
Uskonkysymysten sijaan syvimmälle romaanissa kuitenkin sukelletaan ihmissuhteisiin. Markuksen perhesuhteet ja rakkauden etsiminen ovat keskiössä, ja paljon kerrotaan myös lahjakkaasta viulustisisko Ellenistä, joka koki loppunsa liian varhain. "Tämä on Ellenin tarina", kertoja toteaa heti alkulehdillä tuoden esiin merkityksellisen sisarussuhteen, jonka traaginen päätös vaikuttaa pitkälle elämään. Aivan täysin kertojaa ja hänen ratkaisujaan ei ymmärrä, ja kysymykseksi tuntuu jäävän sekin, mikä hänen suhteensa uskontoonsa lopulta on ja kuinka vakavasti hän sen ottaa. Välillä on valmis ajattelemaan, että hän elää kaksinaismoralistisesti eikä oikeasti koe henkilökohtaista uskoa, mutta sitten vihjataan myös toiseen suuntaan. Romaani paljastaa asioita vähitellen, sen juoni on punottu harkitusti. Kertojan muistot nousevat pintaan elävinä, ne ovat merkityksellisiä hetkiä, kohtauksia ja kohtaamisia, jotka määräävät tulevan suunnan ratkaisevasti. Kalland käyttää kieltä taidokkaasti, se on täsmällistä mutta ei sävytöntä. Vaikuttavimmillaan kerronta on tiiviissä ihmisten välisissä konflikteissa ja toisaalta musiikkikuvauksissa. Klassista musiikkia tuntematonkin voi kuulla mielessään, miten hienosti viulu soi luonnonlahjakkuuden käsissä.
"Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. Yläsävelet voimistuivat kuusesta tehdyn kannen alla, heijastuivat pohjaan ja edelleen ulos F-aukoista. Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen, ääntä ei tarvinnut hakea, Ellen vain vapautti soittimen sisällä olleen energian."
Vien sinut kotiin on vakuuttava, kirkkaaksi hiotulla kielellä kirjoitettu ja kerronnaltaan sujuva romaani. Kirja kertoo inhimillisen tarinan perheestä, onnen etsinnästä ja niistä pienistä merkityksellisistä hetkistä, jotka ohjaavat elämän suuntaa.

Muissa blogeissa: Kirsin Kirjanurkka, Leena Lumi, Kirja vieköön, Tuijata, Lumiomena, Lukujonossa, Kulttuuri kukoistaa, Sheferijm, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara