Tony Tulathimutte – Rejection

Tony Tulathimutte: Rejection (William Morrow 2024) 

Heti ensimmäinen tarina ”The Feminist” on epämukava, mutta niin kiinnostava, että sen lukee intensiivisesti. Epämukavuus aiheutuu asetelman viemisestä äärimmäisyyksiin: miten alkaa ajatella feministisiä tekoja tarkasti noudattava mies, jonka elämässä ei ole romanttista rakkautta tai seksiä, kun ikää on reilusti yli kolmenkymmenen? Millaisia halkeamia korrektiuteen alkaa syntyä, ja ovatko niiden syy-seuraussuhteet ymmärrettävissä? Tulathimutte asettaa eri argumentteja vastatusten tarkasti ja armotta. Juuri armottomuus kiinnittää huomion ja sähköistää tunnelman. Kaikkea päin heittäydytään. Teksti on hyvin kirjoitettua, kohtaukset on tiivistetty olennaiseen, siihen, joka kuljettaa ajattelua eteenpäin. 

Tekisi mieli sanoa, että Tulathimutte kirjoittaa paikoin esseemäisesti, mutta sellaisen väitteen esittäminen tuntuu liian uskaliaalta (lukuun ottamatta joitakin “Main Character”-tekstin luonnehdintoja internetin olemuksesta). Niin monta kerrosta hänen teksteissään on nimenomaan fiktiivisinä rakennelmina. Joka tapauksessa ajattelu on täsmällistä, huolellista. 

Toisessa tarinassa “Pics” nainen, Alison, saa pakit ystävältään päädyttyään ensin harrastamaan tämän kanssa seksiä. Alison kuuluu aktiiviseen ryhmächattiin, jonka jäsenet kannustavat toisiaan, mutta onko se rehellistä? Mieleen tulee The White Lotus -sarjan kolmannen kauden naiskolmikko. Päähenkilön minäkuva alkaa säröillä, ja aiemman tarinan feministimieskin näytetään Alisonin näkökulmasta. Luoooja miten epämukavaa. Mikään ei ole piilossa kirjailijan katseelta, ja lukitsemansa kohteet hän katsoo loppuun asti. Tällaisia ihmissuhteiden vivahteita ei tavallisesti kuvata. 

Lukiessani nauran hirveille jutuille. Mustan huumorin brutaali lohtu. 

Rejection tuo onnistuneesti viime vuosien nettikulttuurin kirjan sivuille ryhmächatteineen, Twitterin shitpostauksineen ja muine tarvittavine nettipalveluineen. 

Aasialaistaustaisuudesta ja valkoisuudesta Tulathimutte kirjoittaa myös paljon. Epämukavaa senkin teeman piirissä, paljon. 

Huomioni alkaa lipsua viidennen tarinan, ”Main character”, aikana – toisaalta se sisältää teoksen puhuttelevimmat yksittäiset kohdat. Teksti on hieman liian pitkä, ja ns. “Muskia edeltävässä Twitterissä” shitpostaavan ja bottiarmeijan käyttöönsä valjastavan, identiteettinsä kadottamiseen pyrkivän hahmon meininkiin ehtii loppupuolella jo kyllästyä. Yleisesti ottaen kuitenkin vaikutun Rejectionissa siitä, että teksteillä on sanottavaa: ei korulausekuvauksia, vaan kerrontaa viedään tiukasti eteenpäin tapahtumilla ja ajattelulla, yksityiskohdilla on tarkka merkitys, sivupolutkin tuntuvat perustelluilta. 

Tämä kirja ei esitä selkeää näkemystä siitä, miten olla hyvä ihminen. Se kertoo monta huonoa tapaa, mutta toteaa samalla, että tällaisia ihmiset todella usein myös ovat, eikä siihen auta, vaikka yrittäisi piilottaa, haihduttaa ja poisoppia hirveyksiään. Tämä kaikki on lohduttavaa, koska siitä voi saada näin hyvää kirjallisuutta. Se, että kaameat ajatukset, tunteet ja katsomistavat ovat kirjan kansien välissä, tekee niistä lohdullisella tavalla hallittavia. Ainakin hetkeksi. Kirjailijan näkemys maailmasta on ankara, mikä iskee johonkin ravistelua ja patistamista kaipaavaan osaan minusta. 

Erityisesti tarinoidensa lopetusvirkkeissä Tulathimutte onnistuu rakentaessaan niistä monitasoisia ja ajattelun jatkumiseen kannustavia. 

Kahden viimeisen tekstin metafiktiiviset ulottuvuudet pyrkivät nähdäkseni puhumaan fiktion kirjoittamisesta, sen tavoitteista ja niiden toteutumattomuudesta. Kustantajan hylkäyskirjeen muotoon laadittua “Re: Rejection”-tekstiä Vulturen kriitikko kutsuu “aggressiivisen metaksi”. Kyseessä on kirjan sisälle sijoitettu kirjailijan kritiikki teoksesta itsestään. 

Ehkä lukija aina hylkää kirjoittajan tavoitteet? Ehkä tämäkin blogiteksti on yksi uusi hylkäämisen muoto. Pyyhin tekstilläni Tulahtimutten pyrkimykset ja korvaan ne omillani. 

Näin se menee, jos tarkastelee maailmaa kyynisyyden linssin läpi. Muitakin mahdollisuuksia lukea ja kirjoittaa ja elää on. Tulathimutte on valinnut keinonsa, joiden puitteissa kirja on mestariteos. Pidän siitä suurimmaksi osaksi paljon. Muitakin hyviä kirjoja on. Erilaisia vain. 

Rejection on junaonnettomuus, jonka seuraa loppuun silmääkään räpäyttämättä, viimeiseen pientareelle putoavaan sirpaleeseen saakka. Sen jälkeen koko juna katoaa. Ehkä sitä ei koskaan ollut ylipäätään? Lopulta lukija laskee kirjan – tai minkä tahansa tekstin, vaikkapa tämän – pois käsistään, silmistään, eikä enää palaa siihen vaan jatkaa elämäänsä. Voiko sitä kutsua hylkäämiseksi, vai onko kyse muusta?

"It all points to a desire to rehouse his own abjection in other men; render them pathetic and ridiculous so he can feel powerful and attractive by comparison; make them suffer the punishments that he, deep in the crawl spaces of his mind, fears he deserves."

"The shitpost is the opposite of self-expression, it is expression minus the self. Whereas sadposts and thirst traps, teleologically identical forms of validation-seeking, are driven by ego, as are opinions, those being (in my opinion) the dangling silk of the toreador."

"Online you can meet people, hang out, hook up, meet your soulmate, but it's not a community. In a real community bonds are hard to dissolve and antagonisms must be sustained, there's continuity, and unavoidable neighbors."

Muualla: Reader, why did I marry him, Maaret Launiksen juttu Hesarissa

J. M. Coetzee – Häpeäpaalu

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu (Otava 2000, suom. Seppo Loponen) 

Hankin Coetzeen romaanin kirjastosta kuunneltuani Nobel tai ei mitään -podcastin jakson. Tekijälleen toisen Booker-palkinnon tuonut teos osoittautui niin vetäväksi, että ”jyräsi” muut kesken olevat kirjat ja luin sen loppuun varsin nopeasti. Häpeäpaalu on kiinnostava erityisesti tutkielmana epämiellyttävän päähenkilön kirjoittamisesta. Heti ensimmäinen virke pudottanee kyydistä monet setämieskirjallisuuteen kyllästyneet: ”Ikäisekseen mieheksi, 52-vuotiaaksi, eronneeksi, David on mielestään ratkaissut seksiongelman aika hyvin.” Tulevien tapahtumien valossa olisi voinut olla parempikin, että yliopiston apulaisprofessori David Lurie olisi pitäytynyt ratkaisussaan, seksityöntekijän luona käymisessä, mutta hän saa tietää tämän elämästä liikaa ja tuon TMI:n jälkimainingeissa hänen halunsa kanavoituvat kohti nuorta opiskelijaa. 

Seuraa skandaali, jonka myötä itsekeskeisyydessään taipumaton David lopulta joutuu lähtemään yliopistolta. Romaanin ytimessä onkin oikeastaan me too -tarina lähes parikymmentä vuotta ennen maailmaa myllertänyttä kampanjaa, tosin näkökulma on lähinnä miehen. Häpeän lävistämä David matkustaa tyttärensä Lucyn luo Etelä-Afrikan maaseudulle. Valkoinen kaupunkilaismies tyttärineen erottuu ympäristön mustasta väestöstä, ja lopulta apartheidin aikana vallinneet voimasuhteet kääntyvät uudenlaisessa todellisuudessa kompleksisella tavalla. David joutuu havaitsemaan, että hänen tyttärensä saattaa olla valmis sopeutumaan maaseudun patriarkaaliseen elämäntapaan, osittain siksi koska on erilainen kuin isänsä, osittain siksi koska on samanlainen jääräpää. David löytää paikkansa huolehtiessaan lopetettujen koirien käsittelystä – mitä arvokas kohtelu kuoleman jälkeen oikeastaan tarkoittaa? Elämä on luopumisten sarja, mutta ”puhtaalta pöydältä aloittaminen” ei todella ole helppoa, vaan voi vaatia tuskallista nöyrtymistä, kenties jonkinlaista egon kuolemaa. 

Coetzeen romaanissa olennaisia ovat juonen kuljetuksen ja päähenkilön henkisen kehityksen herättämät ajatukset. David ei koe suurta valaistumista, mutta ymmärtää totutusta elinpiiristään poikkeavaa maailmaa jonkin verran lisää, hänen tietoisuutensa lisääntyy. Mutta ei hän tuhoisista impulsseistaankaan pääse eroon, välillä hän kokee taantumisia. Mietin Walt Odetsin Out of the Shadows -kirjan toteamusta siitä, miten vanhoihin tapoihin lipsahtaminen tarkoittaa, että jotain on jäänyt viime kerralla oppimatta. Toisaalta jos lipsahdus aiheuttaa vahinkoa muille ihmisille, ei tuo tieto heitä lohduta. Harmaita alueita riittää, vaikeita tunteita. 

Teoksen proosa ei ole erityisen kaunista, mutta Coetzee osaa hyödyntää perinteisehkön romaanikerronnan tehokkaasti. Ulkopuolisuuden kuvauksistaan Nobelin saanut tekijä kertoo Häpeäpaalussa ihmisestä, jonka olisi syytä tehdä muutos, mutta suuri ego ja tietynlainen välinpitämättömyys – erityisesti muiden sisäisiä maailmoja kohtaan – ovat esteenä. Ehkä loppu on siinä mielessä toiveikas, että David luopuu ainakin palasesta egoaan. Tai siihen tulee särö, josta muu maailma pääsee sisään koiran muodossa. Lucyn roolina on lopulta koston kierteen katkaiseminen – väitän että harva olisi henkisesti valmis hänen ratkaisuunsa sellaisenaan. Monet symboliset viittaukset apartheidiin menivät minulta todennäköisesti ohi, vaikka joitain olin bongaavinani. Intertekstuaalisia viittauksia on erityisesti Lordi Byroniin ja hänen moninaisiin suhteisiinsa. 

Kirjaston niteen liimasidos hajosi lukiessani ja sivut olivat paikoin tahriintuneet. Luopumisen hetki lienee silläkin edessä. 

”Jos tämä elämänmuoto tuomitaan tuhoon, mitä hänelle jää rakastettavaksi?” 

”Hän pelastaa ruumiiden kunnian, koska kukaan muu ei ole kyllin typerä tehdäkseen sen. Juuri sellainen hänestä on tulossa: typerä, kaheli, houkka.” 

”Hänessä on liian vähän tulta.”

Han Kang – Älä jätä hyvästejä

Han Kang: Älä jätä hyvästejä (Gummerus 2024, suom. Taru Salminen) 

Tämäkin Han Kangin romaani sukeltaa pimeään, kätkettyihin tunneleihin, jotka paljastavat väkivallan historian. Toisin ajattelevien vainolla on ollut Korean historiassa armottomat seuraukset. Älä jätä hyvästejä on kuitenkin siinä erilainen kuin Ihmisen teot (jota en halua koskaan enää lukea uudelleen) että se sisältää paljon ystävyyttä, ylisukupolvisten kipujen ymmärtämisen hetkiä ja kaunista kielenkäyttöä. Jos Ihmisen teot oli kirjailijallekin masennukseen vajoaminen, tämä romaani on pyrkimistä sieltä ulos. Toivo on pieni liekki, mutta liekki kuitenkin. 

Suuressa osassa kirjaa ja sen kuvakieltä on lumi. Lumi ilmassa kieppumassa alas pilvestä; lumi vainajien kasvoilla heidän jäätyään ulos makaamaan. Rinnastus jää mieleen vahvana. Romaanin unenomainen tunnelma, jossa elämän ja kuoleman raja hälvenee, tuntuu myös erityiseltä. Taiteen tekeminen ja aineistojen tinkimätön tutkiminen punoutuvat kerrontaan avoimesti ja näyttävät erilaisia tapoja muistaa ja kertoa. 

Suomennos on tehty suoraan koreasta ja vaikuttaa ansiokkaalta. Yhden oikoluvun olisin vielä käännökselle tehnyt, mutta kyseessä on tätä julkaisua laajempi ongelma. 

”Tuska eristää minut niin kuin aina. Jään vangiksi kiduttaviin hetkiin, joita minulle ei aiheuta kukaan muu kuin oma kehoni – –” 

”Jouduin oudon kiihkon valtaan ja levitin hyppysellisen lunta kämmenelleni. Se oli kevyttä kuin linnun höyhenet. Samalla, kun kämmeneni turposi vaaleanpunaiseksi, lämpöni imenyt lumi muuttui maailman ohuimmaksi jääksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him

Miranda July – Nelinkontin

Miranda July: Nelinkontin (Siltala 2024, suom. Hilkka Pekkanen) 

Tämän lukeminen oli hauskempaa ja vähemmän synkkää kuin muiden viime aikoina lukemieni kirjojen, mutta ei varsinaisesti ”kevyttä”. Nelinkontin saa ajattelemaan lukiessa monenlaista, ja romaanin juonelliset ratkaisut ovat oivaltavia. Langat solmiutuvat kohti loppua, jonka teos jättää häkeltyneeseen tilaan kuten vaikuttavan tanssiesityksen katsojan. Muutoskin lukijassa tapahtuu: alkaa nähdä työn ja ”muun ajan” suhteen elämässään tarkemmin. Varsin perinteinen romaanin pohjavirta siis – huomasin ajattelevani pitkästä aikaa jopa Hermann Hessen Lasihelmipeliä. Moniväriset langat soljuvat Julyn kirjailijankäsissä luontevasti: ruumiin hallitsemattomuus, pidäkkeiden irtoaminen, mikä on ”myöhäistä” ja mikä ei, traumatakaumat. 

Juonitiivistelmä: Noin 45-vuotias nainen (vaimo ja äiti) keskustelee puolisonsa kanssa siitä, kykenisikö hän ajamaan Yhdysvaltojen läpi. Hän päättää haluavansa olla ”ajaja” eikä ”pysäköijä” ja lähtee matkaan. Alle puolen tunnin matkan päässä kotoa nainen pysäköi, alkaa sisustaa isolla rahalla motellihuonetta, iskee silmänsä nuorempaan duunarimieheen kun tämä nostaa paitaansa kävelyretkellä, ja alkaa omalaatuinen suhde. Kun nainen palaa parin viikon päästä kotiin, ei mikään tietenkään ole ennallaan. Hän saa gynekologikäynnillä kuulla, että meneillään ovat todennäköisesti esivaihdevuodet, mikä ei ole huojentava selitys vaan saa kierrokset kovenemaan entisestään, on ehdittävä seikkailla villisti ennen estrogeeniromahdusta – ja näiden käänteiden jälkeen mikään ei ainakaan ole ennallaan. 

Viehätyin kirjan maailmasta ja kertojanäänestä niin, ettei yli 400 sivun mittakaan tuntunut liialliselta toisin kuin yleensä. 

“En ollut kuollut, mutta olin liiaksi pelkkää sielua. Olin painottanut musiikkia ja runoutta liikaa, ja niiden elähdyttämä henkeni oli ruvennut pitämään itseään kokonaisena ihmisenä.” 

“Eikö juuri siinä piillyt ihmisten suuri toivo ja typeryys? Että meihin kaikkiin oli niin helppo vaikuttaa? Emme olleet heikkoja emmekä heiveröisiä, vaan itse asiassa yhteydessä toisiimme juuriston kautta niin kuin puut – otimme kaiken henkilökohtaisesti, koska se oli henkilökohtaista.” 

“Olin ottanut yhteyttä pelon vallassa, ja hän oli kuuliaisesti pelotellut minua.”

Muualla blogeissa: Kirjavinkit, Helmi Kekkonen, Matkailua ja kulttuuria, Kirjakimara

Neige Sinno – Tiikerin raatelu

Neige Sinno: Tiikerin raatelu (Atena 2024, suom. Sampsa Peltonen)

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, trauma-aiheisten kirjojen lukemiseen on hyvä valita tarkasti ajankohta. Sellainen, jossa asioiden kohtaamiselle on tilaa. Minulla on takana sellainen viikko. Välillä kieltämättä ajattelen – luettuani aihepiiristä jo paljon kirjoja – että tuleekohan vastaan mitään kovin uutta, kun tartun taas uuteen teokseen. No, tämän parissa todella tuli. Tiheästi merkintälappuja, kohtia jotka kolahtavat lujaa, kappaleita joista löydän tunteeni aivan sellaisenaan toinen toisensa jälkeen – vaikka kokemukseni eivät ole kirjailijan kanssa ”samoja”. Eiväthän ne useinkaan ole, ja silti monista kirjoista tulee henkilökohtaisella tasolla tärkeitä, ne auttavat kohtaamaan kokemaansa ja rakentamaan uutta päälle. Jotkin traumaa käsittelevät kirjat toki ovat jo kokemusten samankaltaisuuden takia tärkeitä, kuten minulle Louisin Ei enää Eddy, Röngän Jalat ilmassa ja Rauman Hävitys. Lisäksi eri tavalla käänteentekeviä ovat olleet lapsuudessa koetun raiskauksen traumakuvaus (Gayn Hunger), patriarkaalisen-päihderiippuvaisen avioliiton kuvaus (Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina), köyhyyden, rikoksen ja seksin myymisen kuvaus (Genet’n Varkaan päiväkirja), kolonialisoidun identiteetin ja seksuaalisen hyväksikäytön kuvaus (Mailhotin Heart Berries). Sinnon Tiikerin raatelu liittyy joukon jatkoksi kuvauksellaan perheen sisäisestä seksuaalisesta väkivallasta, sen vaikutuksista ja analyysista.

Kirja on hieno, aivan edellä mainittujen tasoa yhdistäessään tapauskertomuksen ja traumakuvauksen oikeudenkäyntimateriaaleihin ja kaunokirjallisuuden lukemiseen – memoir, jonka joukossa on paljon esseetä. Sivutiellä/Rosina kontekstoi kirjagramissa hienosti, että teos sopii Hastin, Hjorthin ja Machadon lukijoille – myös nämä kolme ovat minulle tärkeitä. Joukkoon kuuluvat tunnistavat itsensä, uskon. Ja suosittelen tätä todella, kun hetki on oikea. En nimittäin ole aikoihin lukenut kirjaa, joka olisi herättänyt yhtä paljon traumamuistoja – ja toisaalta saanut näkemään uusia puolia kokemuksistaan, niiden merkityksistä. Vaikka kokemukset eivät olisi samoja, tuhoisasta vallankäytöstä aiheutuneen trauman rakenteet ovat usein samat. 

”Pidin häntä pitkään puolijumalana, kokoansa suurempana. – – Vasta myöhemmin, etäisyyden turvin, tajusin, että ehkä hän oli sittenkin vain raukkis, jolla oli taito manipuloida ja käyttää hyväksi vielä itseäänkin heikomman haavoittuvuutta. Suljetussa perhepiirissä hän sai olla kaikkivoipa. Varmaan hän oli molempia, sekä sankari että surkimus. Ja eikö sitä joudukin mieluummin sankarin kuin surkimuksen uhriksi?” 

”Minulla ei ole noista ajoista muistikuvia juuri muusta kuin raiskauksista. En tahdo saada mieleeni, mitä tein koulussa, keitä kavereita minulla oli, mitä meillä oli tapana puuhata vapaa-ajalla. Jonkin verran muistoja on palautunut, kun olen jutellut siskoni kanssa, mutta ne puuroutuvat mielessäni, kun taas ne muut muistot ovat mielessäni uskomattoman ja armottoman tarkkoina.” 

”Yleensä minusta on vain upeaa, että elämässä on harmaita alueita. Epäselvät rajat voivat johtaa ylilyönteihin ja hyväksikäyttöön, mutta ne ovat myös vastuunkannon, valintojen ja vapaan tahdon ominta aluetta. Harmaa alue on kirjallisuuden, filosofian ja jopa tieteen temmellyskenttä. Aikuisten maailma on usein harmaa, harmaan kaikkia sävyjä, ja tuo harmaus pyöristää kulmat niin voitoiltamme kuin tappioiltamme. Lapsi sen sijaan elää mustavalkoisuudessa.” 

”Mutta eikö uhri voi olla uhri ilman että häntä kohtaan tunnetaan automaattisesti tätä outoa tunnetta, sääliä, joka kieltämättä on samanaikaisesti myötätuntoista ja alentuvaa? – – Ei voi olla niin, että ihminen on raiskattu, mutta samanaikaisesti hän ei ole uhri. Raiskattu ihminen on raiskauksen uhri, hän on joutunut tahtomattaan hyökkäyksen uhriksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Luetut.net

Adania Shibli – Sivuseikka

Adania Shibli: Sivuseikka (Otava 2024, suom. Sampsa Peltonen)

Vähän erilainen kesäkirja. Symboliikka hyppää silmille ensimmäisenä. Hyönteisen purema ja sen aiheuttama vähitellen tulehtuva haava. Peseytyminen. Haukkuva koira. Rajat, niiden ylittämisen pelko. Vyöhykkeet, joilla liikkuminen on sallittua. Todisteen sisältävän dokumentin metsästäminen. Oikean reitin löytäminen. Sivuseikka, johon huomio kiinnittyy niin ettei lopulta pääse enää irti, ennen kuin asian on selvittänyt loppuun asti. Kerronta on yksityiskohtaista, kuvaa henkilöiden toimet tarkkaan. Pieniltäkin vaikuttavilla asioilla on merkitystä.

Pienoisromaani koostuu kahdesta erilaisesta osiosta. Ensimmäinen sijoittuu kesään 1949, jolloin israelilaiset sotilaat sieppaavat, raiskaavat ja tappavat beduiinitytön. Näkökulmahenkilönä on mies, nimetön sotilas. Toisessa osiossa minäkertoja, palestiinalainen, kiinnostuu tapauksesta kirjoitetusta lehtijutusta, koska tyttö kuoli päivälleen 25 vuotta ennen kertojan syntymää. Tätä alkaa vaivata, ettei tyttö saanut omaa ääntä jutussa. Kertojan todellisuutta ovat iskut, joihin on jo niin tottunut, että työpaikan vieressä tapahtuneen räjähdyksen jälkeen ensimmäiseksi häiritsevältä tuntuu pöly, joka vaikeuttaa työntekoa. On lähdettävä etsimään tytön näkökulmaa, ajettava vyöhykkeille, jotka kirjaimineen tuovat mieleen joukkoliikennevyöhykkeet, paitsi että kirjassa niiden välisiä rajoja vartioidaan ja väärällä alueella liikkuminen on vaarallista.

Yksityiset väkivallan ja alistamisen kokemukset yhdistyvät laajempaan kansan kohtaloon tinkimättömän romaanikerronnan kautta. Mitä ajankohtaisin käännösromaani – maininnat Rafahin kaupungista teoksen lopussa tuntuvat kylmääviltä. Alkuteos on julkaistu jo vuonna 2017.

”Toistan jälleen kerran: tässä ajassa, joka meidän osaksemme on tullut, on jo muutenkin niin sietämättömän paljon surkeutta, ettei ole mitään tarvetta lähteä kaivamaan esiin uusia mielipahan aiheita menneisyydestä. Parempi olisi unohtaa koko juttu. Mutta heti kun hämärä hiipii kotini nurkkiin, koira alkaa taas piinata minua haukkumisellaan niin etten saa unen päästä kiinni ennen pikkutunteja.”

Annie Ernaux – Puhdas intohimo

Annie Ernaux: Puhdas intohimo (WSOY 1996, suom. J. P. Roos ja Anna Rotkirch)

Olin ihmeissäni, että sain tämän suomennoksen käsiini; ehdin tottua ajatukseen suurin piirtein ikuisesta Helmet-varausjonosta. Syksyllä tästä tuleekin uusi käännös Gummerukselta. 

Tyyli on tuttua Ernaux’ta: tarkkaa, tunteita ja ajatuksia analyyttisesti käsittelevää, omat absurdeiltakin vaikuttavat teot arvottamatta dokumentoivaa. 

Tällä kertaa aiheena on suhde naimisissa olevaan mieheen, odottaminen, puhelinsoitot, kiireinen valmistautuminen, yhä kiihkeämpi odotus, intohimo, pelko siitä että mies lähtee, pelko joka valtaa jo silloin kun tämä on läsnä. 

Salaaminen on vaikeaa. Kirjoittaminen on mahdollista vain siitä lähtökohdasta, että ensin kirjoittaa itselleen, ilman ajatusta ulkopuolisen maailman arvostuksista. Jälkisanassa J. P. Roos kirjoittaa ”meillä melko tuntemattoman” kirjailijan teoksesta erityisesti sosiologi Anthony Giddensin ”puhtaan suhteen” ajatusta vasten. Lopputulemana on, että kulttuurisista rakenteista vapaa puhdas suhde on pitkäkestoisena mahdoton, ja sille on ominaista että se on varsin yksipuolinen. 

Kertomisen teko vaatii rohkeutta, eikä Ernaux päästä itseään helpolla. Alussa hän kirjoittaa näkemästään pornoelokuvasta, siitä miten kirjoittamisen tavoitteena pitäisi olla vaikutelma, joka syntyy ensimmäisen kerran pornoa nähdessä. 

Ernaux saa minut miettimään salassa pitämiäni menneisyyden ihastuksia. 

Ihastuksen kohde voi täyttää mielen todella kokonaisvaltaisesti silloin, kun tuntemus on kiivaimmillaan, kuten Ernaux kuvaa. Kaikilla ihastumisilla on ihmiselle opetettavaa hänestä itsestään, siitä tilanteesta, jossa elää, rakenteista, joista elämä koostuu - ja joista haluaa pitää kiinni, siksi haluaa pitää asiat salassa muilta paitsi luotetuimmiltaan. Vaihtelee paljon, mitä näissä hetkissä on valmis oppimaan. Joitain asioita näkee tarkasti vasta vuosien päästä. 

Puhumattomuudella on seurauksensa, sillä että kohteet eivät välttämättä tiedä ihastuksen tunteista. On altis kaikelle, saattaa tulla satutetuksi tietämättömyyden takia. 

Sanattomuuteen aikanaan vaipuneet kokemukset pyrkivät esille muodossa tai toisessa, ruumiissa – tai tekstissä, jos olet kirjoittaja. 

Salassa pidetyt suhteet eivät ole vähäpätöinen kirjallinen aihe. Se, mikä on pidettävä salassa, kertoo paljon yhteiskunnasta: mikä on hyväksyttävää, mikä hävettävää, mikä tuhoisaa, mikä rakentavaa. 

”Ja heti jos kuulin A:n äänen, epämääräinen, ahdistunut ja tietenkin mustasukkainen odotukseni hävisi niin nopeasti, että minusta tuntui kuin olisin ollut hullu ja muuttunut yhtäkkiä jälleen normaaliksi. Samalla ihmettelin, miten mitätön tämä ääni pohjimmiltaan oli, ja mikä kohtuuton paino sillä oli elämässäni.”

Timo Pusa – Onnen ruuma

Timo Pusa: Onnen ruuma (WSOY 1992) 

Halusin lukea vaihteeksi työläiskirjallisuutta, joka sijoittuisi muualle kuin Helsinkiin, ja kaveri vinkkasi kotkalaisesta Timo Pusasta (1951–1996). Kävin Pasilan kirjaston varastosta hakemassa hänen romaaninsa Onnen ruuma. Pusan tyyli tiivistyy mainiosti jo kirjan toisessa virkkeessä: “Ikkunoista syöksyi kapeat valokiilat, pölyhiukkaset naivat ilmassa.” Päähenkilö Tuomas Supa, joka ilmeisesti esiintyy myös Pusan muissa kirjoissa, istuu alussa vankilassa. Sitten kerronta hypähtää hetkeen, jolloin hän tapaa Helenan. He varaavat huoneen matkustajakodista, ja päähenkilön pitäisi olla töissään tehtaassa, mutta: “Nauratti, työntäkööt herrat rakkaat tehtaansa ryssän vittuun, minä rakastan nyt.” Naimisiin mennään maistraatissa miehen armeija-aikana jotta saataisiin vähän lisää rahaa, sulhasen veljet tulevat kännissä todistajiksi. On vuokramurju Kotkan Sunilassa, Tuomas saa töitä pressun paikkaajana eikä homma ei varsinaisesti ole hohdokasta, kerran pressun sisältä löytyy paskaa. “Pesimme vihreän pressun tärpätillä. Oksensin kannelliseen roskikseen. Se kuhisi mustia rottia. Löin kannen kiinni ja oksensin lattiaviemärin aukosta.” Pariskunta haaveilee isommasta asunnosta, kun lapsikin syntyy, mutta palkkarahat eivät kerta kaikkiaan riitä. Tuomakselle maistuu viina turhan usein. Lopulta mies päättää ryöstää postipankin. Saaliiksi tulee sen verran rahaa, että asunnon ostaminen onnistuu. Jonkin aikaa menee hyvin, kunnes he alkavat kaivata vielä isompaa asuntoa. Kun se on hommattu ja vanha pitäisi myydä, iskee lama. Rehelliset vaihtoehdot tuntuvat loppuvan…

Pusa kirjoittaa vetävästi ja hänen havainnoissaan näkyy vahvimmillaan herkkä, karunkaunis tapa katsoa maailmaa. Mutta on paljon sellaistakin, joka ei ole millään tasolla kaunista. Ikävintä on naiskuva. Meinasin jättää kirjan kesken siihen paikkaan ja kiikuttaa takaisin kirjastoon, kun luin lauseen, jossa päähenkilö kuvaa sujuvasti rullannutta jaksoa elämässä: “– – Helena antoi pillua ja teki hyvää safkaa.” Vaikka työläismiehisyys onkin perinteisesti ollut rosoisempaa, myös kielenkäytöltään, en tällaista suhtautumistapaa suostu sen puitteissakaan hyväksymään. Olen elänyt lapsuudessani paperitehtaalla ja telakalla työskennelleiden ihmisten keskellä, ja toisten kunnioittaminen kokonaisina ihmisinä on kuitenkin ollut siinäkin piirissä läsnä. Yksitasoista naiskuvaa teos pyrkii laajentamaan kuvaamalla Helenan elämässä tapahtuneen trauman, jota ei kuitenkaan sen enempää käsitellä; päähenkilö toteaa ettei oikein osannut sanoa mitään siitä kuullessaan. Ymmärtämättömyys taitaa olla läsnä hänen suhteessaan naisiin muutenkin. Lopussa, kun hän on päätynyt pakenemaan todellisuuttaan Norjaan asti ja vetäytynyt syrjään, voi todeta, että hän on saanut elämänsä naisilta juuri sen verran kuin on itse pystynyt antamaan, mikä ei tosiaan ole paljon. Helena puolestaan saa loppuratkaisussa tietyllä tapaa viimeisen sanan. Ehkä Pusa on halunnut viedä päähenkilön antisankariuden hyvin pitkälle ja tämä suhtautuu tarkoituksella muihin ihmisiin lähinnä itsekkään hyötymisen kautta. Tuomaksen omaa lapsuutta ei ihan hirveästi avata, mutta sen verran siitä raotetaan kohtauksia, että voitontahto ja halu päästä irti köyhyydestä ovat määrittäneet hänen pyrkimyksiään: kun omaisuutta lopulta saa, haluaminen ei lopu siihen.

Megan Nolan – Acts of Desperation

Megan Nolan: Acts of Desperation (Jonathan Cape 2021)

Intensiivinen romaani, jota aluksi luin hitaasti ja pysähdellen, kunnes loppupuolisko meni päivässä. Nuori nainen haluaa tulla rakastetuksi, olla rakastunut - ja on valmis tekemään mitä tahansa kumppaninsa eteen. Aika idealisoitukin tilanne monien keskuudessa, mutta tässä romaanissa kumppani ei todellakaan ansaitsisi sellaista, koska antaa takaisin vain "kaltoinkohdeltua kylmyyttä”, kuten Märta Tikkanen on kirjoittanut vastaavista miehistä. Nolanin romaanin minäkertoja nostaa kuitenkin esiin konkreettisesti myös, miten mies ei ehkä saanut koskaan mahdollisuutta ja tältä puuttui paljon; kertoja puolestaan huomaa isänsä sairastuttua, että on pelännyt menettävänsä sen, mitä hänellä jo on.

Kaksi aikatasoa toimii kerrontaratkaisuna hyvin ja näyttää, miten kertojan ajattelu on kypsynyt vuosia toksisen parisuhteen jälkeen. Joihinkin asioihin tosiaan taitaa auttaa vain ajan kuluminen tarpeeksi; ihan hirveän turhauttavaa silloin, kun haluaisi vain elää eteenpäin ja osata ajatella kaikkea laajakatseisemmin, mutta ei näe, ei millään näe kun sokeat pisteet muodostavat näkökenttään isoja läikkiä.

Tarve miellyttää, tarve pyytää anteeksi tekemisiään, tarve mieluummin suostua kuin kieltäytyä, koska ajattelee sen helpompana ratkaisuna… Lukiessaan joutuu kohtaamaan paljon kivuliasta.

Tunnistamisen paikkoja on paljon. Alleviivauksia ja merkintöjä. Koen näkeväni jotkin asiat nyt kirkkaammin.

”I was bursting to say I had been an idiot, that I wanted him to forget the whole evening, couldn’t we just go back to how we had been, whatever that was? Couldn’t we – please, please, please?”

”The split in me was so wide that these two states could coexist: 

   1. I knew that my relationship was strange and uneven and not reciprocal and that speaking about its reality would confuse and upset people who loved me. 

   2. I didn’t feel it to be those things.”

”Along with sex, cooking was what I did to make it up to him – whatever ’it’ happened to be that day.”

”What power men have had over me seems more like a neutral fact than a reason for me to hate them. And who would I be to hate them anyway? Couldn’t I have made myself immune to them with will and education and pride, in this late century, couldn’t I have had some other great love in my life than for them? 

Of course I could, but I did not, and this, my story, is the story of that failure.”

Muualla: Reader, why did I marry him, Los Angeles Times, Observer

Golnaz Hashemzadeh Bonde – Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös (Otava 2024, suom. Jaana Nikula)

Varsin perinteisellä tavalla toteutettu romaani lapsuustraumasta: on tilanne aikuisen elämästä, seuraavassa luvussa tilanne lapsen elämästä. Bonde osaa käyttää perinteistä rakennettaan. Romaani iskee lukijan tunteisiin viiltävillä lauseillaan, ja varsinkin lapsuuslukuihin on rakennettu jännite, joka kuristaa kurkkua. Lukija odottaa kauheita tapahtuvaksi, mutta se mitä tapahtuu onkin hyvin erilaista kuin odotukset antoivat uskoa. Syy-seuraussuhteet ovat suoraviivaisia, ja mietin, voivatko ne tehokkaasti rullaavassa romaanissa muunlaisia ollakaan. Aristoteles käy purkamassa kirjailijan virittämän tilanteen.

Bonden rajaus on sopivan tiivis. Äidiksi tuleminen saa pintaan tunteet, jotka kumpuavat ruumiista reaktioina. Sanoja ei ole, vain tarve pitää lapsi koko ajan iholla, puhuminen ei kerta kaikkiaan tunnu päähenkilö Lilylle mahdollisuudelta. Aina on vastassa seinä, ja sen Bonde kuvaa taitavalla, tunnistettavalla tavalla. Traumataustainen mieli on todella hyvä keksimään syitä, miksi ei kannata puhua.

Lilyn lapsuuskohtaukset ovat erityisen satuttavaa luettavaa. Vanhemman sairastuneen mielen kuvaus ja tilanteen aiheuttama epävakaus ja ennustamattomuus muistuttavat Joonatan Tolan Punaisesta planeetasta. Öisin töissä olevasta äidistä taas tulee mieleen Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus. Lapsi kannattelee koko kotia henkisesti tavalla, jolla kenenkään ei pitäisi. Kerronta lapsuusosuuksissa toimii pääosin hyvin; kerran aikuismainen ajattelu hyppää luvun keskelle tavalla, joka tuntuu vieraannuttavalta.

Aikuiseksi kasvanut Lily on päättänyt olla pärjääjä ja menestyjä, hän on unohtanut ja häipynyt, mutta häpeä tulee vastaan jatkuvasti ja estää todellisten tunteiden kohtaamisen. Bonde on selvästi halunnut keskittää kaiken huomionsa lähisuhteiden mahdollisuuksiin ja uhkiin; laajempi yhteiskunnallinen todellisuus puuttumiskeinoineen on jossain poissa, poliiseja ja koulua lukuunottamatta. Kirjassa kukaan ei kysy, miksi päähenkilön äiti ei ole hakenut / saanut ammattiapua. Toisaalta rakenteisiin viitataan esittelemällä Lilyn puolison kautta toisenlaisia perheitä ja niissä syntyviä mahdollisuuksia: kun on turvaa, on luottamusta, että asiat menevät hyvin. Ihminen on vaistojensa varassa toimiva eläin, jonka luontainen käytös voi olla ristiriitaisen tuntuista kuin kissalla. Miksi kukin reagoi niin kuin reagoi? Miten toisen lukkoja voisi avata? Voisiko oppia luottamaan, kun toinen ihminen tarjoaa apua, onnistuu näkemään ja murtautumaan läpi jostain aukosta? Romaani esittää ehdotuksia, joiden ei tarvitse olla lopullisia totuuksia.

”Hän vain nyökkäsi, kun Marcus löysi sopivan asunnon. Marcuksen puhuessa tarvittavasta remontista Lilyn oli yritettävä hymyillä, vaikka ei lainkaan ymmärtänyt epäkohtia, jotka häiritsivät tätä, mutta Lily onnistui ja kaikki oli hyvin.”

Muualla: Mitä luimme kerran, Kulttuuritoimitus, Maailmankirjat

Luettuja 7–8/2023

Postauksessa luonnehdinnat neljästä heinä-elokuussa lukemastani käännöskirjasta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni. 

Liv Strömquist: Peilisalissa (Sammakko 2023, suom. Helena Kulmala)

Peilisalissa on jo kuudes Liv Strömquistiltä suomennettu sarjakuvateos – ja kaikkien aiempien tavoin sekin piti tietysti saada luettavaksi. Aiheena on tällä kertaa kauneus: mitä nykyihmiselle merkitsee ulkonäkö, ja mitä se tarkoittaa erityisesti feministisessä kehyksessä? Strömquist aloittaa sarjakuvaesseekirjansa hauskasti kuin sadun, jossa nuorin viidestä kauniista sisaresta, Kylie Jenner, päätyy esimerkiksi siitä miten kaunista ihmistä katsoessaan monet tuntevat negatiivisia tunteita, vaikka voisivat keskittyä ihailuun. Miksi-kysymystä lähdetään purkamaan, ja vastauksia haetaan ympäröivän yhteiskunnan elementeistä ja muilta ajattelijoilta, kuten ranskalaisfilosofi Rene Girardilta, jonka mukaan fyysisiä tarpeita lukuun ottamatta ihmiset haluavat sitä, mitä toisetkin haluavat. Ryhmän kesken halu vahvistuu ja saa uskomaan halun objektin arvoon, mikä saa aikaan huonommuuden tunteen muissa. Girardin mukaan ihminen ei yleensä tiedä, mitä haluaa, ja on helpompaa kun pystyy ottamaan jostain halun esikuvan, ”välittäjän”, jonka halun voi kopioida – se on helppoa ja siksi ihanaa. Ymmärrettävä kuvio.

Strömquistin tutuksi tullut tyyli on entisellään, ja teosta lukee kiinnostuneena miltei ahmien. Mukana on myös eri-ikäisten naisten puheenvuoroja, ikään kuin haastatteluja, jotka tuovat mukaan virkistävästi eri näkökulmia, mutta ovat jonkin verran liian pitkiä; näiden pointteja olisi voinut tiivistää ja vähentää toistoa. Lisäksi mukana on Raamatun tarinoita, satuja (Lumikki onkin karu esimerkki kauneuden vaikutuksista) ja menneisyyden merkkihenkilöitä keisarinna Sissistä Marilyn Monroeen. Erityisen mielenkiintoisilta tuntuvat mietteet siitä, miten valokuvan ilmaantuminen on vaikuttanut kauneuden merkitykseen modernissa maailmassa, ja kuinka esim. julkisuuden henkilöillä yksityinen ja julkinen minä eriytyvät tuskallisella tavalla, jolloin positiivinen huomio voi saada ihmisen tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi ja epävarmemmaksi – mikä on lopulta todellinen ’minä’ ja millainen se on?

Lopulta olennaisimmilta tuntuvat hallinnasta irtipäästäminen, virheiden hyväksyminen ja kauneuden ymmärtäminen lahjana, jolla ei ole sen suurempaa merkitystä. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tavoittelemisen arvioisia olemisen tiloja, uskon.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa (S&S 2023, suom. Sari Karhulahti)

Kuumaa maitoa on outo, kiinnostava, ahdistava ja kivulias teos. Se on hankala ja hauska, vuorotellen ja vähän päällekkäin. Äiti ja tytär ovat matkustaneet Espanjaan etsimään vaihtoehtoisia hoitomuotoja äidin mystisiin jalkavaivoihin. On epäselvää, pystyykö hän kävelemään vai ei. Tytär Sofia passaa äitiään Rosea, joka valittaa kaiken hänen tekemänsä olevan tavalla tai toisella väärin. Äiti on ollut suurimman osan Sofian elämästä yksinhuoltaja, sillä tämän kreikkalainen isä on palannut kotimaahansa, jossa nykyisin asuu 40 vuotta itseään nuoremman naisen ja heidän pienen vauvansa kanssa. Henkilöiden käytöksen kummallisuus tulee näkyviin peittelemättä, tarkalla katseella. Sofia on valmistunut antropologiksi, mutta työskentelee kotimaassa tarjoilijana. Tapahtumat ja havainnot kerrotaan kirjassa hänen kauttaan, ja kerronta vaihtelee preesensin ja imperfektin välillä tavalla, joka tuntuu ensin kummalliselta mutta saa sitten tekstissä selityksen: “Aika on särkynyt: se halkeilee kuten huuleni. Kun merkitsen muistiin kenttätutkimusideoita, en tiedä, kirjoitanko imperfektissä, preesensissä vai molemmissa yhtä aikaa.”

Romaani on täynnä symboliikkaa, joista tärkeimpinä meduusat. Sofia polttaa itsensä uimarannan meduusoihin ensin vahingossa, tosin kyltissä on varoitettu niistä; myöhemmin hän tulee meduusojen polttamaksi tahallaan. Kun joitain vuosia sitten kiinnostuin naiskirjoituksen teorioista ja käytännöistä, näin Hélène Cixous’ta siellä ja täällä, havainnointini kävi ehkä vähän ylikierroksilla, mutta nyt Levy tarjoilee Cixous’n kehykseksi itse, kun kirja alkaa sitaatilla Medusan naurusta: “On sinun tehtäväsi murtaa ikiaikainen kiertokulku.” Romaanissa esiintyy yrityksiä kiertokulun murtamiseksi, kun Sofia alkaa toimia omillaan kauempana Rosen vaikutuspiiristä ja kokee eroottisia seikkailuja kohtaamiensa ihmisten, niin Ingridin kuin Juaninkin kanssa. Tärkeä tutkimusmatka on myös käynti Kreikassa isän uuden perheen luona, jossa Sofia huomaa isän uuden puolison olevan todella yksin. “Isä tahtoo aina, että kaikki hänen uuden perheensä jäsenet laittavat silmät kiinni”, Sofia toteaa. Hänelle itselleen näkökulmasta tulee tutkimuskohde.

Deborah Levyn kirjoittama fiktio on yhtä kerrostunutta kuin hänen nonfiktionsakin – minusta tuntuu että hän kirjoittaa tässä romaanissa asioita tekstin pintaan enemmän kuin Living Autobiography -trilogiassa. Kuumaa maitoa on kirjana paljon paksumpi kuin aiemmin suomennettu Uiden kotiin -romaani. Sulateltavaa jää, paljon värähdyksiä jotka kantautuvat jostakin kummallisesta, unenomaisesta maailmasta, kenties tiedotamattomasta. Ihailen edelleen Levyn nerokkuutta ja toivon häneltä lisää suomennoksia. Sari Karhulahden käännös tavoittaa Kuumassa maidossa hienosti Levyn proosan poeettisen, hieman mystisen voiman.

“Meduusat olivat herättäneet minussa halun. Hurjan halun. Muutuin vieraaksi ihmiseksi. Kauhistutin itseäni.”

“Äiti oli luetteloinut toista miljardia sanaa mutta ei silti osannut kuvailla sanoin, kuinka hänelle epäedullisen maailman tuulet ja myrskyt olivat vieneet mukanaan kaiken, mitä hän oli toivonut itselleen.”

Fríða Ísberg: Merkintä (WSOY 2023, suom. Tapio Koivukari)

Tämä kirja on kyllä yksi iso mindfuck, kuten saattaisi sanoa yksi sen henkilöhahmoista, Tristan. Joudun lukiessani kohdakkain aika kipeiden asioiden kanssa. Olenhan puolustanut kiltteyden ja herkkyyden arvoa omissa kirjoituksissani. Ja nyt Ísbergin romaani tuo näkyville, että mitä jos terapiassa käyminen, omien pimeiden puoliensa käsitteleminen ja niistä eroon pyrkiminen tehtäisiin pakolliseksi – miten toimisi kiltteyden diktatuuri. Itsehän tosin en koskaan sanonut, että pimeät puolet pystyisi siivoamaan pois täysin tai että traumat saisi käsiteltyä täysin. Merkintä saa minut selittelemään, huomaan. Ja tulee entistä epämukavampi olo, koska kun päätyy selittämään, tiedossa on yleensä totaalinen fucking downward spiral – näinkin Tristan saattaisi todeta. Tämä on moraalisesti hähmäinen kirja ja pahimmillaan henkistä verilöylyä. Toisaalta mietin, onko ”entä jos tämä olisi diktatuuri” hirveän vahva argumentti, vai onko sen käyttäminen kirjailijalta halpahintainen temppu, tai ainakin kulunut: todella monet dystopiat lähtevät liikkeelle diktatuurivisiosta. 1984: valvontadiktatuuri. Orjattaresi: naisten alistamisen diktatuuri. Isberg on käyttänyt klassista dystopiamuottia ja tällä kertaa soveltanut sitä kiltteyteen ja terapiakulttuuriin.

Romaani tarkastelee useita henkilöhahmoja. Óli ajaa myötätuntokoetta ja siitä seuraavaa merkintää pakollisiksi kansalaisille, hän on idealistinen psykologi, jolla on lapsuudenperheessään trauma voimakastahtoisen isän jyräämäksi tulemisesta. Talvi puolestaan on opettaja, joka on traumatisoitunut entisen kumppaninsa harjoittamasta vainosta. Tristan on vihainen nuori mies, jonka veljen kohtaloon merkinnän tuleminen on vaikuttanut vakavalla tavalla. Itse olisin keskittynyt romaanissa näkökulmana pelkästään näihin kolmeen, heidän välilleen olisi saanut tarpeeksi hyvän dynamiikan, mutta lisäksi mukana ovat vielä monenlaisista ihmissuhdeongelmista kärsivä Eyja, Tristanin alistettu ja alistunut äiti Alexandria, Ólin erimielinen vaimo Sólveig ja kirjeenvaihtoa, jota käyvät konfliktejaan puivat ystävykset Laila ja Tea.

Kirjan pointit olisivat olleet tiivistettävissä; mietin jopa oliko romaani tälle oikein muoto, vai olisiko voinut kirjoittaa laajan esseen. Toisaalta fiktio dystooppisine maailmoineen saa eläytymään toisten nahkoihin tehokkaasti. Eikös sellaista tavoitella monissa terapioissakin, heh. Muutun piikikkään ironiseksi, ei sekään taida olla ihan kilttiä. En ole varma mitä tämä kirja lopulta halusi sanoa, mutta taide voi jättää asiat tällä tavoin auki. Usein se onkin tehokkainta jatkoajattelun kannalta.

”Hän ymmärsi tämän tunteen, jossa kiukku ei ollut mahtua rintaan. Toisinaan hän puri hammasta ja tiukensi huuliaan estääkseen sisällään olevaa tunnetta livahtamasta ulos, sillä hän tiesi sen hallitsemattomaksi. Eikä sitä saisi enää takaisin.”

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli (Johnny Kniga 2023, suom. Saara Pääkkönen)

Kuuntelin tämän supersuositun muistelmateoksen Anna Airolan lukemana äänikirjana. Se toimii hyvin: kerronnan huumori välittyy huolimatta rankoista aiheista. Aluksi teos tuntuu vain hitusen ahdistavalta ja tummasävyiseltä lapsuuskuvaukselta, mutta traumatisoivat asiat kuoriutuvat näkyviin kerros kerrokselta. Lopulta aikuistunut näyttelijäkään ei voi paeta sitä, että hänen äitisuhteensa ei ollut ihanteellinen ja hyvä, vaikka vastustus terapeutin luona on ensin vahvaa.

Kirjan otsikko on raflaava, mutta kun selviää, että kyse on äidistä jonka mieleenpainuvin opetus tyttärelleen oli kalorirajoitus tämän ollessa 11-vuotias, syyt ja seuraukset kirkastuvat. Teos on kerronnaltaan selkeä, mikä on vaatinut tekijältään huomattavaa rehellisyyttä, ja etenee romaanimaisesti, mikä näkyy mm. tarkasti replikoiduissa dialogeissa. En siis ihmettele sen suosiota kirjasomeissa. Kyse on lopulta siitä, miten mieleltään sairas / persoonallisuushäiriöinen ja katkeroitunut vanhempi elää lapsensa kautta pohjimmiltaan mustasukkaisena, ilman mitään rajoja heidän välillään. Lopun monologi haudalla kertoo monitasoisesta menneisyyden tunnustamisesta sellaisena kuin se oli; toipuminen on silti vielä meneillään.

Huomautettakoon, että kirjassa on paljon kuvauksia syömishäiriökäyttäytymisestä ja jonkin verran seks. hyväksikäytöstä.

Teos kertoo myös, miten brutaaleissa ja hyväksikäytön mahdollistavissa rakenteissa ihannoidut lapsinäyttelijät toimivat – ainakin McCurdyn tähdittämien sarjojen tuotantoyhtiössä Nickelodeonilla. Miten kiitollinen pitää olla kuuluisuudesta, jonka sai aikaan alun perin jonkun muun toive?

Luettuja 5–6/2023

Postauksessa ovat mukana luonnehdinnat kuudesta touko-kesäkuussa lukemastani käännöskirjasta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni.

Michael Cunningham: Illan tullen (Gummerus 2011, suom. Laura Jänisniemi)

Yksityiskohdiltaan ja kerrontatavaltaan kiehtova romaani esittää kysymyksiä erityisesti siitä, miten hyvin ihmiset osaavat nähdä toisensa pitkässä parisuhteessa. Taidegalleristi Peter elää New Yorkissa toimittajavaimonsa Rebeccan kanssa. Elämän aineelliset puitteet ovat kohdallaan, mutta tarinaan tunkeutuu synkkiä sävyjä. Kuoleman varjo seuraa Peteriä hänen aidsiin menehtyneen veljensä muodossa. Pariskunnan luokse muuttaa Rebeccan reilusti nuorempi veli Ethan, joka on ajelehtinut ympäriinsä huumeongelmaisena. Veljeä kutsutaan lempinimellä Mizzy, joka tulee sanasta mistake, vahinko – aika karua. Romaani on amerikkalaiseen tapaan runsassanaisesti jännitteitään kypsyttelevä, mutta olennaiset teemat näkyvät jo kirjan alkumetreillä symboliikassa: on liikenneruuhkan aiheuttaneessa onnettomuudessa kuollut hevonen, on Rodinin veistos, ”täydellinen pronssiin valettu nuorukainen, täsmälleen luonnollisen kokoinen, sorja ja solakka, kädessään näkymätön keihäs”.

Cunninghamin tyyli kuvata sitä, miten ihminen havainnoi muita ihmisiä ympärillään, on kirjasta toiseen tunnistettava. Hän on parhaimmillaan timanttisesti kiteyttävä, kehnoimmillaan jaaritteleva. Peterin työn kuvauksia olisi pitänyt tässä tiivistää melkoisesti, vaikka ne linkittyvätkin myöhemmin siihen, miksi hänellä on vaikea suhde tyttäreensä Beaan. Kirjan lopussa tapahtuu yllätyksiä. Pidän siitä, miten seksuaalisten suuntautumisten rajat häilyvät, ja sen kuvaamisesta miten kauneuteen rakastuminen voi hullaannuttaa; miten helposti ihminen on huijattavissa. Kertojaratkaisussa liikutaan kiinnostavalla tavalla hän-muotoisesta kerronnasta Peterin pään sisään, hänen mietteisiinsä ja kysymyksiinsä. Ja tosiaan, miten syvälle voi upota omiin ajatuksiinsa, oletuksiinsa siitä millä tavalla läheinen ihminen kokee elämänsä.

”Kuinka on mahdollista että he monien yhteisten vuosien jälkeen tuntevat toisensa näin huonosti?”

Hervé Le Tellier: Poikkeama (WSOY 2023, suom. Lotta Toivanen)

Kirjailija on kokeellisen kirjallisuuden seura Oulipon jäsen (tarkalleen ottaen puheenjohtaja), ja huomasin tämän tiedon valossa suhtautuvani Poikkeamaan korostetun vahvasti tekstuaalisena rakennelmana. Kaikki romaanit tietysti ovat sellaisia, mutta nyt olin jatkuvasti asiasta tietoinen. Se ei estänyt minua tempautumasta kirjan mukaan (luin sen varsin nopeassa tahdissa), eikä nauramasta tai liikuttumasta. Teoksella on monia kirjallisia vaikutteita, joista osa tulee Oulipon sisältä: nyökätään esim. Calvinolle (yhä uudelleen alkavat tarinat eri henkilöiden näkökulmista) ja Perecille (tilassa näkyvien asioiden luettelu ja kuvailu). Kirja sisältää mm. dekkaripastissin, rakkaustarinan, uskontojen välisen dialogiyrityksen, talk show -esiintymisen, kirjailijahahmon, runoja, kirjeitä.

Ideana on, että sama Air Francen lento laskeutuu ensin maaliskuussa, sitten kesäkuussa. Jälkimmäinen kone miehistöineen ja matkustajineen on täydellinen kopio aiemmin laskeutuneesta. Ihmiset ovat tuplaantuneet – jos aiemmin laskeutuneen koneen matkustajat eivät ole välissä ehtineet kuolla. Asetelma muistuttaa Netflix-sarjasta Manifest, jossa lentokoneen matkustajat ovat kadoksissa viisi vuotta, kunnes yllättäen palaavat. Maailma menee tietysti tällaisesta tapahtumasta mullin mallin, vaikka Poikkeamassa tietoa yritetäänkin pimittää muilta kuin korkean profiilin asiantuntijoilta mahdollisimman pitkään. Ankarien mietteiden ja puntarointien jälkeen todennäköisimmäksi lopputulemaksi nousee, että elämme kaikki simulaatiossa, jota joku jossain pyörittää. Jos asia on niin, mikä on ihmisten tehtävä tässä kokonaisuudessa, ja pitäisikö selvitystyötä varten yhdistää voimat? Pilke silmäkulmassa rakennettujen, ironisten ja satiiristen kohtausten ohessa tullaan miettineeksi suuria kysymyksiä.

Victor Mieselin hahmon kautta käsitellään purevasti kirjallisen julkisuuden rakentumista, kun “kesäkuun Victor” saa tietää “maaliskuun Victorin” päättäneen päivänsä ja nousseen sen takia suureen kuuluisuuteen. Koneen ensimmäisen laskeutumisen jälkeen Victor oli kirjoittanut erikoisen, Poikkeama-nimisen romaanin, jonka aforistista tyyliä myöhemmin ilmestynyt Victor ei tunnista enää omakseen.

Tuplaantuminen aiheuttaa tietysti paljon ratkaistavaa. Miten “tuplaantuneiden” elämät järjestetään, kun on lapsia, parisuhteita, työpaikkoja ja koteja? Jos saat tietää olevasi mukana pelissä, miten lähdet pelaamaan, tuntuu Le Tellier kysyvän.

“Nyt koko maapallo on kohdannut uuden totuuden, joka kyseenalaistaa kaikki vanhat kuvitelmamme. Meille on epäilemättä annettu merkki. Ajatteleminen valitettavasti vie aikansa.”

Édouard Louis: Muutos : metodi (Tammi 2023, suom. Lotta Toivanen)

Mistä ihmeestä nyt aloittaisin? Louis on minulle yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Hänen esikoiskirjansa luin aikanaan jo englanniksi, siitä on blogissani pitkä kirjoitus. Uusi romaani muodostaa jonkinlaista synteesiä jo kirjoitetusta, toisaalta se tarjoaa taas uuden näkökulman, katsomistavan sekä Louisin aiempaan tuotantoon että maailmaan.

Uskon, että voisin kirjoittaa Muutoksesta todella paljon, mutta kirjoitan nyt vähemmän, jotta saan edes jotain tästä ylös.

Miksi muutumme? Mitä pakenemme? Pelkäämmekö yhä joutuvamme sinne takaisin? Millaisiin asioihin tuo pelko meidät ajaa? Louis kysyy tai saa lukijan kysymään asioita maailmasta ja elämästä – nuo kysymykset ovat olennaisia ja siksi kivuliaita.

Kirjassa on aiempia teoksia moninaisemmin kerronnallisia kokeiluja, mm. haastatteluja itsensä kanssa, kirjeitä isälle ja taakse jääneelle ystävälle. Epilogin fragmentaarinen muistelu tuo mieleen Louisin esikuvan Annie Ernaux’n Vuodet-teoksen alun, mustavalkovalokuvat taas W. G. Sebaldin tuotannon.

Muutosta lukiessani näen keskiluokkaisuuden omassa kasvuympäristössäni, sen miten erilaiset lähtökohdat voivat olla ihmisellä, jonka vanhemmat eivät lue kirjoja (eivät oikeastaan edes pysty), eivätkä kannusta lastaan lukemaan, kulttuuriharrastusten pariin, opiskelemaan. Väkivalta luokkien välillä, luokkien sisällä. Olenko väkivaltainen, jos esittelen kulttuurista tietämystäni ympäristössä, jossa sellaiselle ei ole tilaa tai mahdollisuuksia? Tämä kysymys kumpuaa myös Helsinki Litin haastattelusta, joka jätti mieleeni pysyviä lauseita niin kirjoittajana kuin ihmisenä.

En ole ennen osannut nähdä sitä väkivaltana, mutta olen tuntenut epämukavuutta, joka on saanut minut vaikenemaan.

Impulssi muuttaa itseään on yhä voimakas. Kun huomaan jonkun arvostamani ihmisen kehuvan sellaisia ominaisuuksia, joita minulla ei ole. Se on kuin ruumiin läpi kulkeva sähkövirta. Olen opetellut viime vuodet arvostamaan asioita joiden vuoksi olen minä. Siihen liittyy edelleen paljon kamppailua – ehkä jonkinlaista luopumista vastaan. En oikein vielä näe kaikkea tarkasti.

Kipeää on se, miten kaipuu hetkessä elämiseen nousee lapsuudesta pinnalle. Kun on niin pitkään pyrkinyt, suorittanut, muuttanut, pelännyt pysähtymistä.

Tämä ei sanallistu minulla nyt tarkasti, se ei vielä voi. Tämä on pitkään ajateltava kirja.

”En minä siitä kärsinyt ettei minua valittu, vaan siitä että muut näkivät minut poikana, jota ei valittu.”

”Kun keskittymiseni hervahti ja puheestani kuulsi Pohjois-Ranskalle ominainen nuotti, halveksin itseäni, moitin itseäni hiljaa mielessäni.”

”Rakastellessani miehen kanssa hylkäsin kaikki oman maailmani arvot, minusta tuli porvari.”

”En muista, kärsinkö erilaisuudestamme, siitä mitä kaikkea hän tiesi ja minä en, vai sainko erilaisuudestamme voimaa juuri siksi, että se ja sen oivaltaminen osoittivat, että liikuin nyt aivan eri miljöössä.”

”Elämäni näyttäytyi minulle kilpajuoksuna, johon olin lähtenyt liian myöhään – –”

Jonas Eika: Auringon jälkeen (Kosmos 2023, suom. Kari Koski)

Tanskalaiskirjailijan palkitun novellikokoelman maailma on outo ja vieraantunut. Sen virkkeet tuntuvat eksyvän sumussa toistuvasti ja hakeutuvan uusiin suuntiin; samalla tulee olo että kaikki on harkittua ja täsmällistä. Surrealismi luo ristiriitaisuutta, rikkoo kiiltäviä pintoja. Toisaalta kirjan maailma on omintakeisen levollinen, tapahtumia ei dramatisoida, henkilöt seuraavat kauheitakin kohtauksia rauhallisen eleettöminä. He ovat vieraita jonkun toisen tarinassa.

Teoksen pääkertomus on Bad Mexican Dog, jonka maailmaan palataan uudelleen kirjan lopussa. Beach boyt, joita rannalla makoilevat asiakkaat saavat käyttää vapaasti tarkoituksiinsa, nähdään myös erään myrkyllisessä parisuhteessa elävän turistin silmien kautta. Boyt itse taas päätyvät keskenään hämäriin aktiviteetteihin; todellisuus hajoaa ja lauseet myös.

En ehkä koskaan enää pysty katsomaan aurinkovarjoja samalla tavalla tämän lukemisen jälkeen.

”Minua niin kyllästyttää herätä joka aamu ennen sarastusta tämä valo ruumiissa.”

”Jopa minä huomasin kulkiessani, että mieleni teki kaikkea hohtavaa lihaa, joka tungeksi ohitseni, kaikkia puolialastomia naisia ja miehiä, halusin hangata itseäni niitä vasten tanssilattialla tai hotellihuoneessa – –”

Oksana Vasjakina: Haava (Otava 2023, suom. Riku Toivola)

Tässä teoksessa on jotain muodotonta, jollaista ei julkaistuissa kirjoissa yleensä näe; tekijä on antanut kirjan karata käsistään ja palaa vielä karkaamispaikalle analysoimaan, miten kaikki meni. Haava on hyvin esseemäinen teos, vaikka romaanimainen juonikin siitä löytyy.

Kirja on äiti-tytärsuhteen ruumiinavaus, ja tällä kertaa kielikuva on harvinaisen konkreettinen. Se on traumakirja monella tapaa: äidin kylmä suhtautuminen, äidin kuolema syöpään, tyttären eläminen lesbona Venäjällä, köyhyys ja elämän ankaruus. Silti on myös yhteisöllisyyttä, joka on valmis ilmaantumaan esiin ilossa ja surussa. Riittinä toimii vodkan juominen, ja jos sitä ei löydy, haetaan vaikka laimennettua spriitä.

Naiskirjoituksen teoriaa ja käytäntöä sovelletaan, lajit yhdistyvät: fiktio, essee, runous. Kaiken lävistää matka uurnan kanssa, ja tulee esteitä, väittelyitä lentokenttävirkailijoiden kanssa. Mitkä ovatkaan säännöt?

Tämä kirja halutaan Venäjällä tuhota. Kirjastoammattilaisten määrättiin poistavan nämä kaikki silputtavaksi – toivottavasti heidän joukossaan on monia jotka eivät tottele.

”Haluan ajatella, että muistiinpanot samoin kuin erilaiset huomiot ja merkinnät ovat parhaiten menestyneitä naiskirjoituksen lajeja. Huomio herpaantuu, mutta huomio on tarkkaavainen –”

”Itse asiassa minulle äidistäni tuli yksinomaan minun vasta hänen kuolemansa jälkeen. Minulle annettiin täysi oikeus hävittää hänen ruumiinsa ja puhua hänen puolestaan jopa tässä tekstissä. Rakentaa hänen puheensa haluamallani tavalla.”

”Kirjoituskohtausten jälkeen jään alastomana aron leveälle tielle. Minua pelottaa näyttää muille töitäni, se tuntuu samalta kuin minua pyydettäisiin julkisesti paljastamaan sukuelimeni tai esiintymään asiantuntijana asiassa, josta en tiedä mitään, tai puhumaan raiskauskokemuksesta tuntemattomille, minuun vihamielisesti suhtautuville ihmisille.”

Domenico Starnone: Paljastus (WSOY 2021, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä)

Domenico Starnone kirjoittaa perinteisellä tavalla hienosti toimivia romaaneja. Hänen kirjojensa kanssa minulle on toistuvasti käynyt niin, että ensimmäisten muutaman kymmenen sivun aikana ihmettelen, miksi ihmeessä luen tästä, mutta kirjan puolivälissä mietin, miten ihmeessä joku italialainen mies tuntee sielunelämäni liikkeitä näin tarkasti. Haluaisin siteerata kokonaisia aukeamia koska ne osuvat niin suoraan. Starnone kirjoittaa elämän mittaisia romaaneja, jotka mahtuvat pariinsataan sivuun. Arvostan tällaista tiiviyttä, kykyä rajata; toisaalta kykyä laajentaa yksittäisiä lauseita. Löydän elämänfilosofisia kohtia jotka eivät tunnu pöyhkeileviltä, niihin täytyy pysähtyä.

Paljastus on psykologista realismia, jossa on trillerin jännite. Erityisen taitava Starnone on valottamaan asioiden eri puolia käyttämällä vaihtuvia näkökulmakertojia, kuten parisuhteen eri osapuolia, vanhempia ja lapsia. Romaanissa olennaisia ovat myös aikahypyt, vuosien ja vuosikymmenten siirtymät, joiden aikana elämässä on tapahtunut paljon – mutta toisaalta vähän, sillä ihmisen ydin ei muutu. Jos sattuu pelkäämään asiaa, jonka entinen kumppani sinusta tietää, sellainen pelko ei välttämättä hälvene niin kauan kuin molemmat elävät.

Löydän itseni monta kertaa romaanin päähenkilöstä ja sen alkupuoliskon kertojasta Pietrosta. Samalla minua hykerryttävät muiden terävät arviot hänestä ja hänen kertomansa todenperäisyydestä kirjan loppupuolella. ”Olin aina halunnut olla täysin moitteeton, mutta mitä tahansa teinkin, aina löytyi – ja hyvästä syystä – moitteen sijaa, ja niin olin varttunut itseeni tyytymättömänä ja tuomitsemisen pelossa”, kertoo Pietro itsestään. Myöhemmin hänen tyttärensä ihannoi isäänsä melkein kuin kulttijohtajaa, entinen rakastaja Teresa taas pitää Pietroa vaarallisena.

Vaaraa luo myös Starnonen temppu, joka kannattelee juonta ja jännitettä. Paljastuuko salaisuus, vai onko olennaisinta, mitä ihmisistä paljastuu? Lopun jälkeen tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että tähän romaaniin täytyy vielä palata.

”Tunsin, että minuun suhtauduttiin samalla tavoin kuin kirjaan, joka tempaa aluksi mukaansa, mutta vähä vähältä pettääkin odotukset tai alkaa lopulta suorastaan ärsyttää.”

Luetut kirjat 10–12/2021 ja suuntaviivoja 2022

Päättyneen vuoden loppu oli elämässäni myllerrysten aikaa, ja blogipostausten siirtäminen muilta alustoilta jäi kolmeksi kuukaudeksi. Vuonna 2022 aion vähentää bloggaamista, koska minun on keskityttävä omaan kaunokirjalliseen työskentelyyni. En julkaise vuoden aikana enää kuukausittaisia luettujen teosten koosteita. Lukemiseni tulee olemaan "sirpaleisempaa" lähdeaineiston haltuunottoa, enkä todennäköisesti ehdi lukea moniakaan kirjoja alusta loppuun sillä tavoin, että niistä voisi saada aikaan koherentteja postauksia. Olen kuitenkin suunnitellut kirjoittavani kerran kuukaudessa blogiin pidemmän tekstin jostakin lukemastani teoksesta, joka on poltellut mieltäni niin paljon, että siitä on pakko kirjoittaa. Tämä suunnitelma joko tulee onnistumaan tai ei, en ota siitä paineita. Jatkan vuoden aikana myös runokirjakritiikkien kirjoittamista Runografiin. 

Tässä vielä luonnehdinnat loka-, marras- ja joulukuussa 2021 lukemistani teoksista. 

Annie Ernaux: Vuodet (Gummerus 2021, suom. Lotta Toivanen)

Omintakeinen me-kerrontana ja passiivin käyttönä ilmenevä kertojaratkaisu pistää heti silmään. Teos on kuin sosiologinen muistelma, siitä voisi puhua kollektiiviromaanina, sukupolvikertomuksena, mutta toisaalta kaikki suodattuu yksilön tajunnan läpi, kohdentaa yhden elämän hetkiin, kohtauksiin. Kirja alkaa fragmentaarisena luettelona, joka sisältää asioita, välähdyksiä, valokuvia tekstimuodossa. Runsaat luettelot toistuvat teoksessa myöhemminkin proosan joukkoon uponneina. Välillä on pohdintoja, joita tekee mieli kutsua metafiktiivisiksi, mikäli pitää tätä romaanina. Kiehtovia mietintöjä syntyy esim. aikojen kerrostumisesta minäkokemuksessa. Sivuilta tarttuu historian lukemisen aikaansaama rauhoittava näkökentän laajeneminen; kun Ernaux kirjoittaa 80-luvusta, voisi kuvitella hänen kirjoittavan nykypäivästä. Ilmiöiden toistuminen eri aikakausina näyttäytyy jotenkin armollisena. Teos on pikakelattu kulttuurihistoria yhden ihmisen elämän ajalta, mutta ei levoton, ei liian hengästyttävä.

”varhaisten vuosien hämärät kuvat, joissa näkyy kesäsunnuntain valoläikkiä, unikuvat, joissa suvun vainajat heräävät henkiin ja kuljemme outoja polkuja” (s. 9)

”– – toisten muisti osoitti meille paikkamme maailmassa.” (s. 23)

”Silloin kun kuvia yhteiselämästä kulkee hänen lävitseen – – hän miettii ’haluaisinko olla siellä vieläkin?’ Hänen tekisi mieli vastata kieltävästi, mutta hän tietää, että kysymys itsessään on järjetön, että menneisyyden jossittelu on turhaa.” (s. 156)

Piia Leino: Lakipiste (S&S 2021)

Kaipasin luettavaksi välillä jotain nopealukuista ja vetävää, ja Piia Leinon uusin tulevaisuuden Suomeen sijoittuva romaani tarttui lainapinosta sopivasti käteen. Lakipisteen maailmassa kehittyneen tekoälyn toimintaan perustuvat laitteet ovat ihmisten arkea – mutta entä jos jotain menee vikaan? Kelluntatankit ja liedet alkavat äkkiä aiheuttaa tapaturmaista kuolemia. Samalla Googlelle työskentelevä toimittaja Aaro päätyy tutkimaan yhteisöä, joka pyrkii sopusointuun ympäristön kanssa mm. välttelemällä laitteita. Yhteisö vaikuttaa rauhalliselta, mutta mitä onkaan pinnan alla; haluaako joku tuhota maailman rikkaita ja vaikutusvaltaisia tekoälyn avulla?

Leinon täsmällinen kielenkäyttö sekä moniulotteinen romaanin maailman lainalaisuuksien pohtiminen tekevät Lakipisteestä onnistuneen scifidekkarin. Huumoriakin pilkahtelee, mutta ei ehkä niin paljon kuin Leinon edellisessä teoksessa, Yliajassa, jonka päähenkilön Annastiinan ristiriitaiseen kiinnostavuuteen Aaron hahmo ei aivan yllä. Lakipiste on mainio, vauhdikas päätös Suomi 2050 -trilogialle.

”Hän luopui jo vuosia sitten kuvitelmasta, että yksittäiset uutiset muuttaisivat mitään. Maailma oli mekkaloiva kerä, joka vyöryi eteenpäin, eivätkä tuon liikkeen lainalaisuudet olleet yhdenkään ihmisen määriteltävissä.” (s. 17)

”– Harmi kyllä tuntuu, että kaiken voi nykyään itse päättää. Kun tietoa on niin paljon, kaikessa voi valita vastuullisen tien.” (s. 109)

Heidi Backström & Laura Hakanen: Kyyry (Avain 2021)

Minulla on vaikea suhde Satakuntaan, josta olen kotoisin. Olen seurannut silmät pyöreinä, miten eräs europarlamentissa nykyisin toimiva äärioikealle kallistuva poliitikko saa maakunnasta valtavia äänimääriä, ja ihmetellyt, miksi ihmeessä muuttotappioalue purkaa huolensa tulevaisuudesta ulkopuolisten viholliskuvien luomiseen, kun kannattaisi ennemminkin katsoa peiliin ja miettiä, miksi ihmiset muuttavat sieltä pois – omassa tapauksessani syynä ei todellakaan ollut konservatiivisten arvojen oleminen uhattuna (minä itse olin se uhka), vaan totuus on lähellä kyyryä. Tietenkin demokratiaan kuuluvat erilaiset mielipiteet, mutta koen vanhan kotimaakuntani meiningin äärellä suurta vierautta. (Sentään olen Raumalta enkä mainitun poliitikon kotikaupungista, Porista, heh. Itse asiassa satakuntalaisuus ei ole ollut elämässäni suuremmin läsnä identiteettinä, vaan lähinnä raumalaisuus. Satakuntalaisuus on lähtökohtaisesti enemmän porilaisten juttuja.)

Kuten Backström ja Hakanen kuvaavat, kyyry syntyy siitä, että tuntee olevansa vääränlainen kotiseudullaan. Poikkeaa liiaksi. Oma näkökantani on, että olen kasvanut todella homovihamielisessä ympäristössä. ”Pitäisikö sinun ymmärtää myös heidän näkökantaansa, se miksi heitä huolestuttaa ja pelottaa uusi”, kuulen jonkun (päässäni elävän kyyryn?) jo kysyvän – ikään kuin minun tulisi vähemmistöön kuuluvana jälleen pienentää itseäni ja ”tulla vastaan”. Mutta minulla ei ole velvollisuutta mennä lakki kourassa anomaan vanhalta kotiseudultani hyväksyntää. ”Täällä en pyydä enää anteeksi”, lainaan Nelli Ruotsalaisen runokirjan mahtavaa nimeä.

Kirjailijat mainitsevat myös, että ”valtaosalla kyyryyn kasvaneista on ollut tavallinen ja turvallinen lapsuus eikä kasvua ole varjostanut mikään mainittava kärsimys, kuten kiusaaminen tai väkivalta.” Tämä on hyvä huomioida. Vaikka minulla on traumakokemuksia, omassakin lapsuuden ympäristössäni oli paljon enemmän tavallista kuin tavatonta.

Tajuan, miksi ärsyynnyn kaikesta yhtenäiskulttuurin haikailusta. Minusta yhtenäiskulttuurin paluuta toivovat tulevat samalla toivoneeksi, että osa meistä joutuisi takaisin kyyryyn; normaalit painaisivat jalkansa alle jossa tällaisten kummajaisten olisi aina kuulunut olla. ”Luuletko olevasi niin erikoinen, ettet sovi meidän normaalien joukkoon, oikea lumihiutale”, kuuluu taas ääni päässäni – kyyry? Huhuu?

Pitää kai myös hyväksyä, että aina on ihmisiä, joiden mielestä kaikki tällainen on uhriutuvaa valitusta ja poismuuttaneet ovat vain kiittämättömiä ja ylimielisiä.

On hyvä korostaa, että kyse on nimenomaan kotiseutuvieraudesta, ei -vihasta. Joskus, kun muistot vyöryvät päälle, saattaa tulla vihaisia tunteita, mutta ne menevät ohi.

Uskon, että ihmiset eivät uskalla puhua näistä asioista, koska pelkäävät loukkaavansa niitä läheisiään, jotka asuvat yhä heidän vanhalla kotiseudullaan.

Tästä kaikesta pitää kirjoittaa lisää, mutta en vielä ihan tiedä, miten.

Yhteisön ja yksilön ristiveto, joka tuntuu nyt tietyllä tapaa hallitsevan kulttuurista ja yhteiskunnallista keskustelua, nousee mieleni pinnalle Kyyryä lukiessa monta kertaa. Aihepiiristä ei ole vielä sanottu läheskään kaikkea. Haastattelujen ”kyyrytarinoihin”, tutkimustietoon ja omiin kokemuksiin perustuva kirjakin on tarkoitettu kirjoittajiensa mukaan keskustelunavaukseksi – sellaisena se on todella olennainen. Tämä teksti meni nyt paljolti henkilökohtaiseksi höyryjen päästelyksi, mutta teos on mainio, tiivis ja keskittyy olennaiseen.

(Sain kirjan itselleni julkkareista, kiitokset!)

”Osa vääränlaisesta näyttäytyi coolina, mutta minä en ollut sillä lailla vääränlainen. Minä olin vääränlainen nololla tavalla.” (s. 35)

”Kyyryn tunnistavia ihmisiä yhdistää kokemus, etteivät he olleet riittävän kiinnostuneita samoista asioista kuin lähiympäristönsä.” (s. 53)

”Vaikka ihan hyvinhän mä voisin palata, se vaan vaatisi sen, että saisin rakentaa sinne omannäköisen elämän, ei sellaista kun mitä ne yhteisön normit siellä on.” (s. 95)

Jacques Derrida: Eläin joka siis olen (Tutkijaliitto 2019, suom. Anna Tuomikoski)

Taas ranskalaista filosofiaa luettuna! Tällä kertaa teki mieli vaan kirjoittaa, että ”Luin tämän.” ja ottaa muutama sitaatti eikä mitään sen enempää. Mutta ilokseni huomasin lukemisen loppumetreillä tekstitiedostosta, että olen saanut kirjoitettua asioita ylös enemmänkin! Rakastan sitä, kun kirjoitan ikään kuin salaa itseltäni ja unohdan niin tehneeni. Eli: Kannattaako puhua ”eläimistä” ikään kuin ihminen ei olisi itse ”eläin”? Osaako ”eläin” vastata ihmiselle? Mikä merkitys tällä vastaamisella on? Miksi ”siis”-sana otsikossa onkin merkityksellisempi kuin ensin ajattelisi? Näihin Derrida pyrkii vastaamaan, mutta ymmärränkö vastauksia, vai onko kyse ajattelun prosessista, joka jatkuu esseemäisellä tavalla lukijan päässä? Ajatus on armollinen, suon sen itselleni. Vetäydyn jatkamaan ajattelua eläimenä, joka kykenee tällaiseen itsensä ilmaisemiseen. Olenhan omaelämäkerrallinen eläin. Luulen siis, että olen. Ihminen on eläin, kissa on eläin.

”Mikään ei voisi koskaan viedä minulta varmuutta siitä, että olemassaolossaan se [kissa] uhmaa kaikkia käsitteitämme. Ja että se on kuolevainen, sillä niin pian kuin sillä on nimi, sen nimi on elävä sitä kauemmin.” (s. 25)

”’Minä’: sanoessaan ’minä’ omaelämäkerran kirjoittaja on osoittavinaan itseään sormella, esittäytyvinään nykyhetkessä – – alastomassa totuudessaan. – – Panen alastomuuteni häpeilemättä pantiksi, hän sanoo nimetessään itsensä ja vastatessaan nimestään.” (s. 77)

”Hän tajuaa vertailevan tarkastelunsa kehämäisyyden ja huomaa kehän aiheuttavan huimausta.” (s. 213)

Bryan Washington: Mitä meistä jää (Otava 2021, suom. Aleksi Milonoff)

Ilmava ja kuulas romaani pari- ja perhesuhteiden kiemuroista. Texasilaiset Mike ja Benson asuvat yhdessä, heidän suhteensa on ollut kuoppainen, ja sitten Mike päättää lähteä Japaniin, koska hänen isänsä on kuolemassa syöpään. Samalla Miken äiti Mitsuko sattuu matkustamaan Amerikkaan heidän luokseen. Tilanne saa aikaan tietysti kipakoita keskusteluja ympäriinsä, ja miespariskunnan lapsuudenperheiden taustat avautuvat vähitellen heidän totutellessaan uuteen arkeen. Romaani sisältää paljon takaumia, ja kokonaisuus voisi olla synkkine teemoineen (sairaudet, kuolema, homofobia, rasismi) raskas, mutta tekijä on onnistunut luomaan kerrontaansa kepeyttä; lukeminen etenee sutjakkaasti. Teos jättää lukijalle paljon tilaa tehdä johtopäätöksiä ja ihan vaan ajatella. Loppusivut luin pariin kertaan läpi. Varmoja valintoja ei useimmiten ole.

”Viet tilaa toisen ihmisen päässä, hän sanoi. Olet vierasesine. Loinen. Se on jo paljon.” (s. 58)

”En sanonut, että hän antoi liian vähän liian myöhään, sillä anteeksi ei voi antaa silloin kun sattuu huvittamaan.” (s. 170)

”Joskus sitä kohtaa ilmiön – ei kovin usein, jos hyvin käy – kun joku, jonka luulee tuntevansa, sanoo homoudesta jotain mitä ei osaa yhtään odottaa. Ben kutsui sitä pieneksi maanjäristykseksi. Minusta se on osuvasti sanottu. Siinä nimittäin horjahtaa.” (s. 240)

Louise Glück: Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä (Aviador 2021, suom. Jussi Niemi)

Nobel-palkitun kirjailijan esseeteoksen vahvin osio käsittelee amerikkalaista nykyrunoutta, ja näiden esseiden kautta voi tutustua tutustua kiinnostaviin uusiin tekijöihin. Glück siteeraa runoja paljon; kääntäjä on tehnyt suuren työn eri runoilijoiden kanssa ilmeisesti vailla laajempaa runojen suomentamisen kokemusta. Runokritiikkiä kirjoittavan näkökulmasta analyyttiset kirjallisuusesseet antavat paljon. Toki Glückin runouskäsityksestä voi olla montaa mieltä, ja hänen jotkin kantansa esimerkiksi muodon ja ajattelun suhteen tuntuvat hyvin jyrkiltä. Esseeproosana teksti kokoelmassa on varsin toteavaa, toki myös täsmällistä ja huoliteltua. Alku- ja loppuosion laajempia ilmiöitä käsittelevät esseet eivät jättäneet niin vahvaa jälkeä, vaikka niissä oli mietityttäviä yksittäisiä kohtia – erityisesti “Kostosta” menee tehokkaasti asiaan ja kokemuksen ytimeen. Käsitellyistä runoilijoista erityisesti Jay Hoplerin tekstit iskivät, ja aloin jopa miettiä hänen The Green Squall -teoksensa hankkimista.

“Ainutlaatuisuutta etsitään nälkiintyneen kiihkolla; ylistyksen kirkkaimmat viirit viritetään toivottamaan se tervetulleeksi. Mutta uniikki toivotetaan tervetulleeksi kuitenkin tietyissä rajoissa, lähes mitä tahansa muodollista kekseliäisyyttä arvostetaan enemmän kuin omintakeisesti toimivaa mieltä.” (s. 19)

“Miten innostavaa onkaan löytää tänä jaarittelevana aikana kiteytyksissään nerokas runoilija.” (s. 121)

Deborah Levy: Elämisen hinta (S&S 2021, suom. Pauliina Vanhatalo)

Levyn omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäisessä osassa kohtasimme naisen, joka itkee liukuportaissa, ja tällä kertaa naisen, joka kirjoittaa vajassa helmet kaulassa. Hän on päättänyt olla uimatta takaisin uppoavaan laivaan, joka oli hänen avioliittonsa. Hän rakentaa uutta kotia itselleen ja lapsilleen, kohtaa äitinsä kuoleman, yrittää löytää tilaa kirjoittaa, ja hankkii sähköpyörän, jonka päällä kokee aivan uudenlaista tieraivoa.

Olin tehnyt puolisoni kanssa eropäätöksen kaksi päivää ennen kuin aloin lukea Elämisen hintaa, joten oli uskomaton kokemus kun aloitin tämän ja tajusin, mistä on kyse. Monet lauseet pureutuivat aivoihin polttomerkkeinä, kun luin teosta busseissa ja junissa raahatessani Ikea-kasseissa vaatteita ja pikkutavaraa. Levy kutsuu trilogiaansa nimityksellä ”living autobiography”, ja minä olin tätä lukiessani ”living autobiography reader”, elin kirjoitettuja asioita kirjan äärellä itse, mikä teki kokemuksesta pakahduttavan erittäin subjektiivisella tavalla. Teoksen feministiset ulottuvuudet tekevät siitä myös vahvasti yhteiskunnallisen. Kirjassa kohdataan monia runsaasti tilaa ottavia miehiä, joiden toimia seuratessaan miettii, loppuuko tällainen miesselittäminen ja mieserinomaisuus ja miestärkeys koskaan.

Pidin paljon trilogian ensimmäisestä osasta Mitä en halua tietää, mutta Elämisen hinta oli minulle vielä vahvempi, kirkas viiden tähden teos. Rakastan tekijän tapaa luoda viisaita lauseita, absudiudessaan äärimmäisen aitoja kohtauksia elämästä, kirjoittamisen vaikeuden kuvauksia. Kerta toisensa jälkeen mietin lukiessani, että Deborah Levy on nerokas kirjailija.

(Sitaatteja oli pakko ottaa paljon; jos haluat heittäytyä teoksen maailmaan kylmiltään, kannattaa jättää nämä lukematta)

”En lakkaa koskaan suremasta sitä, miten menetin pitkäaikaisen unelmani kestävästä rakkaudesta, joka ei surkastuta päähenkilöitään pienemmiksi kuin he ovat. En ole varma, olenko todistanut usein rakkautta, joka on pystynyt lunastamaan kaikki nuo toiveet, joten idealistinen unelmani on kenties väistämättä aave.”

'”Yö täyttyy syytöksistä ja vihaisista ajatuksista, eivätkä nämä kiduttavat sisäiset monologit pääty auringon noustessa. Kaikkein eniten inhosin sitä, että mieleni oli kaapattu ja täynnä Miestä. Se kävi työstä.”

”Kaikki vapaudestaan taistelleet tietävät, kuinka paljon se maksaa.”

”Elämä vaatii kirjoittajalta kaikkein eniten sitkeyttä. Jotta pääsee maaliviivan yli, kirjoittamisen täytyy muuttua kiinnostavammaksi kuin jokapäiväinen elämä, eivätkä palavat puut, tai jokapäiväinen elämä, tylsistytä koskaan.”

”Kirjoittamisen viehätys syntyi oman käsitykseni mukaan siitä, miten se kutsui etenemään ilmeiseltä pintatasolta asioiden sisälle ja niiden välitiloihin. Silloin näki paitsi puun myös sen rakenteissa elävät hyönteiset ja huomasi, kuinka kaikki liittyi kaikkeen kielen ja elämän ekologiassa.”

Laura Pörsti: Viimeinen vuosi (Gummerus 2021)

Aloin lueskella tätä ”työkirjana” pukeutumisaiheisen esseeni editoinnin tueksi, mutta huomasin teoksen olevan hienosti kirjoitettu ja halusin lukea sen loppuun ajatuksella. Kannatti. Kirjan lopetus on niin tunnepitoinen, että itkin junassa. Pörsti kaivautuu syvälle omaan vaatesuhteeseensa kertoessaan, miten kävi läpi isoäitinsä vaatteita asuessaan jonkin aikaa tämän luona. Hän kuvaa tarkasti myös Pariisissa asumistaan ja siellä kohtaamiaan pukeutumistodellisuuksia, ja rinnalla kulkevat eettiset pohdinnat uusien vaatteiden hankkimisesta, sukupolvien erot ja lapsettomuuden kokemukset. Teos on paikoin esseemäinen, ja välillä sen proosa säväyttää hiotuilla havainnoillaan.

”Vaatteet hellivät ja hinkkaavat meitä, ne hierovat ja painavat. Valitsemme ne uudelleen joka päivä, rakastamme ja vihaamme niitä, varastoimme niihin muistoja, halusimme tai emme. Niihin tarttuu meidän tuoksumme. Vaatteet koskettavat meitä enemmän kuin kukaan ihminen koskaan.” (s. 8)

”Terästäydyn. En ole kuullut aamutakista ennen. Haluan kuulla lisää mutten tiedä, pitäisikö tietoa saadakseen kysyä vai jättää kysymättä, olla hiljaa tai ohjata keskustelua. Tuntuu, että hetki voi mennä rikki, tarina voi unohtua tai vaihtaa kurssia.” (s. 37)

”Monet yhden vaatetyylin ihmiset sanovat, että vapautus jatkuvasta valitsemisesta säästää heiltä aikaa. – – He voivat säästää päätöksentekolihastaan muihin asioihin.” (s. 207)

Julia Phillips: Katoava maa (Siltala 2021, suom. Hilkka Pekkanen)

En ollutkaan aikoihin lukenut teosta, joka on määriteltävissä trilleriksi. Miljöö on omintakeinen: Kamtšatkan niemimaa. Meno on hyvin synkkää; henkilöt tuntuvat olevan korostetusti viettiensä ajamia ja elävät karunkauniissa ympäristössä kaukana kaikesta. Jokainen kohtaa menetyksiä, ja he ovat eksyksissä, poissa paikoiltaan ja vaikuttavat yksinäisiltä toistensa seurassakin. Naiset kärsivät ja kipuilevat, miehet ovat tolloja, brutaalin kiimaisia tai jotenkin sekaisin. Ehkä vuoden pimeimpään aikaan olisi pitänyt lukea jotain muuta, nyt tämä tuntui romaanin mittaiselta masennuksen ja inhimillisen tragedian kuvaukselta. Hyvin kirjoitettu teos kyllä; kielenkäytössä on paikoin poeettista voimaa, mutta se on valjastettu tapahtumien kertomiseen. Episodimainen rakenne toimii yhteisön kuvauksessa.

”Maksin lähellä hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Maksia. Kun he olivat hiukan kauempana toisistaan, hän palasi omaan itseensä ja piti naisesta, jonka luo palasi. Se nainen oli… pystyvä ihminen, joka piti yllä tiettyä tasoa, noudatti sopimuksia ja sai aikaan tuloksia.” (s. 59)

Pärttyli Rinne: Rakkauden synnyistä (Vastapaino 2021)

Filosofi-kirjailijan esseekokoelma rakkaudesta oli loppuvuoteni ilahduttavin löytö, johon tartuin koska lupauduin esittelemään uusia esseeteoksia Helmet-kirjastojen henkilökunnalle maaliskuussa. Rinne hyödyntää paljon esseeminän kokemuksia, ja rakkauden arvoa nostava eetos antaa kokoelmalle energiaa ja suunnan. Tekstit viittaavat paljon myös kirjallisuuteen, erityisesti filosofian klassikoihin. Esseiden kielenkäyttö on lyhylauseisen ytimekästä ja kaunokirjallisesti vahvaa, parhaimmillaan ajattelu ja estetiikka yhdistyvät hivelevällä tavalla. Paikoin kieli menee omaan makuuni liian sokeriseksi; kun kielikuvat liikkuvat tähtien seassa, teksti kurkottelee helposti jo liiankin kaukaisiin sfääreihin.

Teos käsittelee rakkautta vuoroin eri näkökulmista: alkupiste, vanhemmuus, uskonto, kauneus, politiikka ja kuolema. Henkilökohtaisiin kokemuksiin pitkiksi ajoiksi uppoutuminen johti siihen, että lukijana välillä koin, ettei minulle juuri jäänyt tilaa teoksen lävistävässä perhe-elämänarratiivissa, koska olen itse vapaaehtoisesti lapseton, tällä hetkellä sinkkuna elävä homoseksuaali. Tämä ei ollut tekijältä varmaankaan tarkoituksellista, mutta osoittaa, miten normatiiviset puhetavat näissä asioissa tulevat usein kuin luonnostaan. Uskon, että lapsia kasvattavat ihmiset saavat teoksesta irti vielä enemmän. Omakohtainen käsittelytapa tuottaa tekstiin myös vahvoja yksityiskohtia, ja pidän siitä miten pidäkkeettä tunteita ilmaistaan kirjassa; se tuo rakkauden filosofian lähelle, sydämen tasolle, sen sijaan että operoisi vain järjen puitteissa. Ruumiillisuus on muutenkin luontevalla tavalla teoksessa läsnä. Kirjoittamisen olemusta käsittelevät kohdat tuntuvat tuoreilta ja jäävät mietityttämään.

”Ystävyys on yhdessä hymyilemistä, sitä että tuntee jakavansa saman kaikkeuden ja tietää, ettei kumpikaan ystävistä jätä toista yksin. Ystävyys on halua oppia toiselta ilman, että kumartaa häntä. Kasvot avautuvat samaan katseeseen, niitä yhdistää sama iloinen jano, jano tuntea todellisuus ja olla siinä läsnä.” (s. 58)

”Kuvan alla ei ollut mitään enempää: vain aukko, jonka katse toi näkyviin. Kuoleman pelko on jäsentymätön aavistus, että sanojen järjestelmä romahtaa, mieli osoittautuu ytimeltään tyhjäksi ja kaikki tajunnan aikaansaannokset katoavat. – – Kirjoituksen avaruudessa kuolema on tekstin valkea taustakangas. Piste on kuoleman alkuperäinen merkki.” (s. 210)

Lisäksi olen loppuvuoden aikana kirjoittanut Runografiin kritiikit Janne Holmströmin runokokoelmasta Kauan sitten hukkunut ja Juhani Ahvenjärven runokokoelmasta Autotta Tampereen reunalla. 

Luetut kirjat 9/2021

Luonnehdinnat syyskuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Touko Kauppinen: Häikäisevät (Teos 2021)

Nimestään huolimatta tämä romaani näyttäytyi minulle sumuisena. Sen kertoja tavoittelee jonkinlaista yhteisyyttä ja yrittää päästä muiden henkilöiden päiden sisään, mutta jää kuin harmaan verhon taakse ihmettelemään, mitä toisella puolella on. Kadonnutta naista etsitään, mutta kukaan ei kerro tästä mitään. Asetelmasta syntyy kiehtovaa proosaa. Vähän väliä saa ihmetellä, että mitä tämä oikein on, ja se on minulle lukijana hyvä merkki. Kauppinen on kirjoittanut teoksensa täyteen vaikuttavia lauseita, joiden vaikutus syntyy myös ajoittaisesta hämmentävyydestä. Teos kokeilee muodolla erilaisin tavoin ja hyödyntää esimerkiksi säkeitä ja sotkettuja rivejä. Häikäisevät on fragmentaarinen, tiivistunnelmainen ja hyvin arvoituksellinen esikoisromaani.

“Mutta tämä muisto on ehkä parasta lopulta jättää kokonaisuuden ulkopuolelle. Se on liian vaikea ja ratkaisematon.” (s. 69)

“On kuin hän haluaisi jäädä pihalle katselemaan liikkuuko yössä vielä jotain, joka on niin yllättävää ja ihmeellistä, ettei sitä heti edes tajuaisi.” (s. 117)

“Tämä muistuma pitää herättää eloon, antaa sille oma osuutensa, koska muuten se jää laiminlyödyksi muistoksi. Olisin niin halunnut, että asiat olisivat menneet toisin ja tätä ei olisi tarvinnut avata.” (s. 135)

Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila, Erica Åberg: Ulkonäköyhteiskunta : ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa (Into 2019)

Tämä oli minulla työkirjana, koska opettajani suositteli tätä esseeni taustamateriaaliksi. Vaikka ajattelin vain selailevani sopivimmat kohdat, päädyin lopulta lukemaan koko tietokirjan läpi, sen verran kiinnostavasti aihetta käsiteltiin. Välillä kävi, kuten minulle usein tutkimusta perusteellisesti esittelevien tietokirjojen kanssa käy: lukeminen alkoi tuntua kovalta työnteolta tai tavoitteelliselta opiskelulta, sellaiselta että ”nyt minun on paukutettava tämä oppi väkisin päähäni, vaikka tekisi maailman eniten mieli lähteä ulos kirmaamaan auringonpaisteeseen”. Siksi on hankala arvioida teosta narratiivisena tietokirjana – pelkkää kuivaa toteavuutta se ei toki sisällä. Teoksen lukemisen myötä käy selväksi, että elämme vahvasti ulkonäköyhteiskunnassa myös Suomessa, vaikka usein monet haluavat ajatella ettei näin olisi.

“Tinder-todellisuudessa ulkonäölliset resurssit punnitaan parissa sekunnissa ja muut resurssit viimeistään ensitreffeillä ennen alttaria.” (s. 45)

”– – kiista selfieiden haitallisuudesta tai vapauttavuudesta ohittaa juuri sen, mikä tekee selfieistä kiinnostavan tutkimuskohteen: selfien ottaminen on omaehtoista, aktiivista toimintaa, jossa käytetään koko ruumista – ei pelkkää katsetta.” (s. 185)

Joonas Kallonen: Giljotiini (WSOY 2021)

Giljotiini on kerronnaltaan vetävä ja kielellisesti vahva romaani mm. traumoista, terrorismista, taiteesta ja yhteiskunnasta. Ajattelin ensin, että miten voin kirjoittaa tästä tarpeeksi tiiviisti, en pysty ja joko kirjoitan kymmenen liuskaa ykkösen rivivälillä tai en mitään. Mutta yritän olla ytimekäs, vaikka käsillä oleva aineisto on runsas. (Lisäksi kirjan lukemisen jälkeen tuntuu jotenkin väärältä kirjoittaa tästä suuryrityksen ylläpitämälle sosiaalisen median alustalle...) Näkökulmahenkilöiden määrä on uhkarohkean suuri: keskiössä ovat kaksoset, Mikael ja Sofia, joista toinen opiskelee Pariisissa, toinen Helsingissä. Lisäksi mukana on Sofian (ex-)rakastaja, rahamaailman ja numeroiden palveluksessa työskentelevä Sebastian, kaksosten vanhempien tarinalinja menneisyydessä sekä Mikaelin ystävä Aude.

Tahoillaan kipuilevien Sofian ja Mikaelin päässä kuuluu lyttääviä ja vahingoniloisia ääniä, ja kummankin kokema piina välittyy tajunnanvirtana vahvasti. Teatteriopiskelijoiden maailma on toteutettu tarkasti ja uskottavasti, samoin terroristiseen ajatteluun johtava polku. Pidin paljon myös siitä, miten seksuaalivähemmistöön kuuluminen oli teoksessa mukana ilman ihmeempiä alleviivauksia. Tekijän kielellinen kapasiteetti on selvää, välillä runsaiden kielikuvien jatkumoita olisi voinut omaan makuuni tiivistääkin. Romaanissa esitetyt ajatuskulut ovat loppuun saakka mietittyjä, teräviä.

”Tämä on työni karmein puoli. On totuttava sanomaan ei. Ei, ei, ei, joka päivä ei, joka sekunti ei, ei sitä, ei tätä. Ai että, onko sulla jokin fantastinen idea, joka muuttaisi katsojien elämän, voi kultamussukka, tässä siihen yksinkertainen vastaus: ei.”

”Muistoa voi vihata ja rakastaa samaan aikaan.”

”On vaikea puhua, kun maailma elää kaikkien väriensä läpi, lakkaamatta, iholla.”

”Huomaan vasta nyt, kuinka värikkäästi kaikki ovat pukeutuneet. Olen musta tahra värikkäässä maalauksessa.”

”Ei voi osallistua teokseen, jonka kaari on mysteeri.”

Virpi Vairinen: Kaikki tapahtuu niin paljon (Poesia 2020)

Tietoverkottuneen maailman ilmenemistapoja tarkasti ajateltuna, ja elämää tällaisessa todellisuudessa - kunnes kuolema. Yllättävä, kuten niin usein on. Taideteos muuttuu toiseksi, kuten Don DeLillon Esittäjässä, joka limittyy puhujan kokemaan oudoin yhteensattumin. Runogeneraattorin outouttama päiväkirjateksti näyttäytyy surun alkuhetkien epätodellisuuden tuntuna.

”kadotan ilmaisuja asioille kuten päällä/pois, koska pois päältä oli lopulta olemassa niin lyhyen aikaa” (s. 17)

”arjesta on tullut käyskentelyä ylläpidon ja korjaamisen / välimaastossa” (s. 29)

”on vain ihmisen itsepintainen tarve nähdä minkä tahansa / sisälle ja olla joutumatta minkään ulkopuolelle” (s. 56)

”matkaa minua käsillään ja on kaikkialla / hän vastapäätä hän / niin minä luomuksensa hänen / hän istui loputtomiin, on minussa” (s. 80)

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Sammakko 2021, suom. Helena Kulmala)

Liv Strömquistin uusimman suomennetun sarjakuvaesseen aiheena on rakkaus. Teoksen näkökulma on, että rakkaussuhteet ovat yksilöä korostavana läpeensä kapitalistisena aikana muuttuneet kuin shoppailuksi – jos tuote on huono, se vaihdetaan parempaan. Eikö todellisessa romanttisessa rakastumisessa sen sijaan pitäisi keskittyä toiseen, jopa sulautua häneen? Rakkaudelle tuhoisasta kuviosta esimerkkinä käytetään Leonardo DiCaprion uimapukumallien deittailua. Teos on ainakin osittainen antiteesi tekijän aiemmalle teokselle Prinssi Charlesin tunne, ja albumit keskustelevat mielessäni keskenään; se mikä Prinssi Charlesin tunteessa osoitettiin rakenteeksi ja kritiikin kohteeksi, pyritään Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -teoksessa hajottamaan ja sulauttamaan mystiseen, kuten hullaantumalla rakastuneen ego. Uusi teos tuntuu ensin jopa katumusharjoitukselta aiemmalle, niin paljon niiden esittämät pointit eroavat. Punaisin ruusu… on ovelasti rakennettu, koska aluksi tulee ajatus siitä, että teos oikeasti idealisoi nyt täydellistä, kompromissitonta antautumista rakkaudelle tilanteessa kuin tilanteessa, kunnes säröjä alkaa näkyä. Jonkin verran turhaa toistoa tuntuu teemojen käsittelyssä olevan. Kärjistys ja paasaus ovat Strömquistin tyyliä, mutta tällä kertaa olisin pärjännyt vähemmällä samoihin pointteihin palaamisella. Vetävä albumi jälleen, luin kahdella istumalla.

Saara Turunen: Järjettömiä asioita (Tammi 2021)

Olen lukenut tätä romaania kuukausien ajan e-kirjana puhelimelta, mikä ei ole otollisin tapa lukea, ja uskon vahvasti tämän vaikuttaneen ajoittaiseen raskauden ja hajanaisuuden tuntuun, joka lukukokemuksessani oli läsnä. Formaattiongelmani sai jopa miettimään, kannattaako minun tässä kohtaa julkisesti ajatuksia kirjasta jakaa, mutta toisaalta hetket, jolloin romaania luin, unettomat alkuyöt tai väsyneet aamut, sopivat kirjan henkeen; välitiloihin joissa oleminen tuntuu usein hankalalta eikä hyviä ratkaisuja tunnu löytyvän. Joten ajattelin tästä nyt kuitenkin kirjoittaa.

Kirjan nimi puhutteli minua heti, koska rakkauden järjettömyys on ajatuksena erittäin läheinen. Oli myös osuvaa, että sain luettua tämän loppuun heti Liv Strömquistin Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -albumin perään. Turunen kirjoittaa jossain määrin kokemuksesta jonka harvinaisuutta nyky-yhteiskunnassa Strömquist analysoi, järjen ulkopuolelle menemisestä rakkauden alueella, ja jossain määrin romaanin kuvaus taas on juuri järkeilyä, sen miettimistä, miksi puoliso ei vastaa omia odotuksia vaan turhauttaa ja ärsyttää, ja sen miettimistä, pitäisikö elämänsä elää jollakin toisella tavalla. Ja onko järjettömyyttä, aidon rakkauden mahdollistumista se, että pysyy, koska jostakin tulee selittämätön halu siihen? Sitä jään miettimään. Rakkaus on aina hyvä kirjan aihe, ja lisäksi Järjettömiä asioita sisältää moninaisia teemoja, kuten ympäristö, kuolema, lasten saaminen (pitäisikö vai ei), kontrolli ja irti päästäminen. Turunen on ääneltään tunnistettavimpia nykykirjailijoitamme, mistä kertoo sekin, että useissa Goodreads-arvioissa tulee vastaan käsite saaraturusmainen.

”Ja sitten jonkin ajan kuluttua luen sanomalehdestä artikkelia, jossa sanotaan, että vain sellaiset suhteet kestävät, joissa jaetaan samanlaiset arvot ja yhteiset kiinnostuksenkohteet ja tulen hieman haikealle mielelle, sillä tiedän, että tilastojen mukaan meidän olisi kuulunut erota jo aikoja sitten.”

”Mutta en pidä siitä, että elämäntilanteeni saa minut näyttämään epäilyttävältä. Ja ehkä kaikkein häiritsevintä on se, että ihmiset haluavat esittää siitä mielipiteitään.”

”Sillä vuosien myötä olen myös havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee.”

Saara Metsäranta: Kuori, jossa kirjoitan (Basam Books 2021)

Tällä kertaa jotain aivan muuta kuin keskiluokkaisuuden silottamaa todellisuutta. Kirjan minäkertojana on Maire, alkoholisti, joka kaipaa entistä naisystäväänsä, ja välillä äiti käy siivoamassa hänen kotiaan, kun hän itse makaa krapulassa. Kaipaus menetettyä rakastettua kohtaan on väkevän ruumiillista. Romaani on täynnä viskiä, pillua ja tiheitä lauseita. Lyhytlauseinen tyyli on nykivää ja rajua; lukiessa tuntuu kuin joku läpsisi poskille ja kieputtaisi niin että pyörryttää. Lauseiden välillä tapahtuu värähtäviä siirtymiä. Kerronta leikittelee jatkuvasti myös metafiktion kanssa, Maire nimittäin yrittää kirjoittaa romaania, vaikka siitä ei meinaa tulla mitään, känniset kirjoitusvirheetkin päätyvät tekstin sekaan. Ylisukupolvinen trauma tulee alleviivaamatta esiin; jo isä on ollut alkoholisti, ja Maire on lapsena etsinyt kotoa hänen pullojaan äidin antamaa palkkiota vastaan. Pilkahduksia tarjoavat hetket siskontytön kanssa, vaikka lapsen vahtiminenkin on välillä aika päätähuimaavaa menoa. Rankan monologin kielenkäyttö on taitavaa, poeettisesti vahvaa. Ajoittain kännäämisen, himokkaan haaveilun, kirjoitusyritysten ja itsesäälissä vellomisen toisteisuus puuduttaa, mikä lienee jossain määrin tarkoituksellista. Vastaavaa menoa ei kotimaisen nykyproosan joukosta helpolla löydä – Niko Hallikaisen alkuvuodesta ilmestynyt Kanjoni voi toimia jonkinlaisena sukulaisteoksena, vaikka romaanien maailmoissa onkin paljon eroavaisuuksia.

”Annoin sinun kätesi mennä. Ja sinun kätesi olivat kauneinta, mitä tiedän. Eivät kauneinta, mitä näen, mutta jos unohtaisin kosketuksesi, unohtaisin ihoni.” (s. 14)

”En halua tarvita ketään, ja jos tuhoan itseni, on se minun valintani siinä missä jonkun valinta on kasvaa ihmisenä joksikin. Mihin ihmiset sitten haluavat kasvaa? Myötätuntoon, henkisyyteen, saivarteluun, tekopyhiksi, valehtelevat nirvanaksi sitä.” (s. 91)