Jason Stanley – Näin toimii fasismi

Jason Stanley: Näin toimii fasismi (niin & näin 2022, suom. Tapani Kilpeläinen)

Tietokirja fasismin toimintatavoista on alun perin julkaistu englanniksi Trumpin ensimmäisen kauden puolivälissä. Yhdysvaltalainen professori Jason Stanley on ryhmitellyt aiheensa kymmeneen alaotsikkoon: myyttinen menneisyys, propaganda, anti-intellektuaalisuus, epätodellisuus, hierarkia, uhrius, laki ja järjestys, seksuaalinen ahdistus, sodoma ja gomorra, arbeit macht frei. 

Tarkkanäköisimmältä kirjassa tuntuu kohta, jossa Stanley perustelee, miksi fasistien näkemyksiä ei voi yhteiskunnassa kuulla samanarvoisina muiden poliittisten ajatusten kanssa. ”Ajatusten markkinapaikan metaforan tapauksessa utopistinen oletus on, että keskustelu toimii perustelujen vaihtona, jossa yksi osapuoli esittää perustelunsa, joihin vastustaja sitten vastaa, kunnes totuus tulee lopulta esiin. Keskustelua ei kuitenkaan käytetä vain informaation välittämiseen. Keskustelua käytetään myös sulkemaan näkökulmia pois, herättämään pelkoja ja lisäämään ennakkoluuloja.” Ja myöhemmin: ”Erimielisyys edellyttää jaettua joukkoa maailmaa koskevia oletuksia. Jopa kaksintaistelu edellyttää yksimielisyyttä säännöistä.” 

Fasistien kanssa yksimielisyyttä säännöistä ei ole, eikä sitä koskaan tule. 

Olisin toivonut kirjaan vielä enemmän esimerkkejä konkreettisista fasististen hallintojen toimista, päätöksistä ja niiden vaikutuksista, koska niitä (sinänsä valitettavasti) olisi ammennettavaksi melkoinen määrä historiasta nykypäivään. Välillä kirjoittajaminä jää pohdiskelemaan asioita pyörittelevällä tavalla. Kirja on filosofin kirjoittama, joten ajatusten kanssa askartelu tietysti jossain määrin kuuluu asiaan. Jotkin argumentit olisi silti mielestäni ollut tärkeää vahvistaa ja tarkentaa juuri yksityiskohdilla. 

Monet Stanleyn esittelemistä historian esimerkeistä toteutuvat tämän hetken Yhdysvalloissa – ja niitä on jo aiemmin viety pitkälle esimerkiksi Venäjällä. Kirja auttaa tunnistamaan monia fasistisia kehityskulkuja alaotsikoissa lueteltujen teemojensa puitteissa. Fasistiset valtion ”isät” ovat löytämässä toisensa painajaismaisella tavalla, ja demokraattista Eurooppaa kohti edennyt Ukraina jää sinne jonnekin alle puristuksiin. Siksi nyt on tärkeää pitää eurooppalaisen demokratian arvoja pinnalla, puhua niistä, määritellä niiden sisältöä ja rajoja. Stanley tuo esiin turhauttavan kuvion: demokratia sisältää halkeaman, josta fasisti voi heikolla hetkellä päästä valtaan. Siksi demokratian säilymistä pitää tukea aktiivisella toiminnalla. Uhkia on myös Suomessa. 

Kirjan kielenkäyttö on paikoin aika koukeroista. Joskus ajattelun tarkkuus ja yksityiskohtaisuus voivat edellyttää hankalan tuntuista kieltä, mutta se ei mielestäni tällä kertaa sovi perusteluksi. Välillä koukerot olisi ollut mahdollista suoristaa. Suomennoksella on oma roolinsa: ”Fasistisessa politiikassa myytit patriarkaalisesta menneisyydestä, jota kaikkialle leviävät liberaalit ihanteet ja kaikki niiden mukana tuleva uhkaa, luovat paniikin tunnun hierarkkisen statuksen menettämisestä sekä miehille ja hallitsevan ryhmän kyvylle suojella puhtauttaan ja asemaansa vierailta vaikutteilta.” Virke vaikuttaa asiasisällöltään pätevältä, mutta mitä sen lopussa oikein tapahtuu? Näyttää, että virkkeen jalat alkavat lipsua kuin jäällä kävellessä, eikä lipsumista saa pysäytettyä ennen persuksilleen pyllähtämistä. 

Yleisesti ottaen Stanleyn teos sysää ajatuksiani liikkeelle. Suunnitelmissani on lukea lisää aihepiiriin kytkeytyviä kirjoja kuluvan vuoden aikana.

Muualla: Kulttuuritoimitus, Politiikasta, Hamara, Spektaakkeliyhteiskunta, Kirjavinkit

J. M. Coetzee – Häpeäpaalu

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu (Otava 2000, suom. Seppo Loponen) 

Hankin Coetzeen romaanin kirjastosta kuunneltuani Nobel tai ei mitään -podcastin jakson. Tekijälleen toisen Booker-palkinnon tuonut teos osoittautui niin vetäväksi, että ”jyräsi” muut kesken olevat kirjat ja luin sen loppuun varsin nopeasti. Häpeäpaalu on kiinnostava erityisesti tutkielmana epämiellyttävän päähenkilön kirjoittamisesta. Heti ensimmäinen virke pudottanee kyydistä monet setämieskirjallisuuteen kyllästyneet: ”Ikäisekseen mieheksi, 52-vuotiaaksi, eronneeksi, David on mielestään ratkaissut seksiongelman aika hyvin.” Tulevien tapahtumien valossa olisi voinut olla parempikin, että yliopiston apulaisprofessori David Lurie olisi pitäytynyt ratkaisussaan, seksityöntekijän luona käymisessä, mutta hän saa tietää tämän elämästä liikaa ja tuon TMI:n jälkimainingeissa hänen halunsa kanavoituvat kohti nuorta opiskelijaa. 

Seuraa skandaali, jonka myötä itsekeskeisyydessään taipumaton David lopulta joutuu lähtemään yliopistolta. Romaanin ytimessä onkin oikeastaan me too -tarina lähes parikymmentä vuotta ennen maailmaa myllertänyttä kampanjaa, tosin näkökulma on lähinnä miehen. Häpeän lävistämä David matkustaa tyttärensä Lucyn luo Etelä-Afrikan maaseudulle. Valkoinen kaupunkilaismies tyttärineen erottuu ympäristön mustasta väestöstä, ja lopulta apartheidin aikana vallinneet voimasuhteet kääntyvät uudenlaisessa todellisuudessa kompleksisella tavalla. David joutuu havaitsemaan, että hänen tyttärensä saattaa olla valmis sopeutumaan maaseudun patriarkaaliseen elämäntapaan, osittain siksi koska on erilainen kuin isänsä, osittain siksi koska on samanlainen jääräpää. David löytää paikkansa huolehtiessaan lopetettujen koirien käsittelystä – mitä arvokas kohtelu kuoleman jälkeen oikeastaan tarkoittaa? Elämä on luopumisten sarja, mutta ”puhtaalta pöydältä aloittaminen” ei todella ole helppoa, vaan voi vaatia tuskallista nöyrtymistä, kenties jonkinlaista egon kuolemaa. 

Coetzeen romaanissa olennaisia ovat juonen kuljetuksen ja päähenkilön henkisen kehityksen herättämät ajatukset. David ei koe suurta valaistumista, mutta ymmärtää totutusta elinpiiristään poikkeavaa maailmaa jonkin verran lisää, hänen tietoisuutensa lisääntyy. Mutta ei hän tuhoisista impulsseistaankaan pääse eroon, välillä hän kokee taantumisia. Mietin Walt Odetsin Out of the Shadows -kirjan toteamusta siitä, miten vanhoihin tapoihin lipsahtaminen tarkoittaa, että jotain on jäänyt viime kerralla oppimatta. Toisaalta jos lipsahdus aiheuttaa vahinkoa muille ihmisille, ei tuo tieto heitä lohduta. Harmaita alueita riittää, vaikeita tunteita. 

Teoksen proosa ei ole erityisen kaunista, mutta Coetzee osaa hyödyntää perinteisehkön romaanikerronnan tehokkaasti. Ulkopuolisuuden kuvauksistaan Nobelin saanut tekijä kertoo Häpeäpaalussa ihmisestä, jonka olisi syytä tehdä muutos, mutta suuri ego ja tietynlainen välinpitämättömyys – erityisesti muiden sisäisiä maailmoja kohtaan – ovat esteenä. Ehkä loppu on siinä mielessä toiveikas, että David luopuu ainakin palasesta egoaan. Tai siihen tulee särö, josta muu maailma pääsee sisään koiran muodossa. Lucyn roolina on lopulta koston kierteen katkaiseminen – väitän että harva olisi henkisesti valmis hänen ratkaisuunsa sellaisenaan. Monet symboliset viittaukset apartheidiin menivät minulta todennäköisesti ohi, vaikka joitain olin bongaavinani. Intertekstuaalisia viittauksia on erityisesti Lordi Byroniin ja hänen moninaisiin suhteisiinsa. 

Kirjaston niteen liimasidos hajosi lukiessani ja sivut olivat paikoin tahriintuneet. Luopumisen hetki lienee silläkin edessä. 

”Jos tämä elämänmuoto tuomitaan tuhoon, mitä hänelle jää rakastettavaksi?” 

”Hän pelastaa ruumiiden kunnian, koska kukaan muu ei ole kyllin typerä tehdäkseen sen. Juuri sellainen hänestä on tulossa: typerä, kaheli, houkka.” 

”Hänessä on liian vähän tulta.”

Han Kang – Älä jätä hyvästejä

Han Kang: Älä jätä hyvästejä (Gummerus 2024, suom. Taru Salminen) 

Tämäkin Han Kangin romaani sukeltaa pimeään, kätkettyihin tunneleihin, jotka paljastavat väkivallan historian. Toisin ajattelevien vainolla on ollut Korean historiassa armottomat seuraukset. Älä jätä hyvästejä on kuitenkin siinä erilainen kuin Ihmisen teot (jota en halua koskaan enää lukea uudelleen) että se sisältää paljon ystävyyttä, ylisukupolvisten kipujen ymmärtämisen hetkiä ja kaunista kielenkäyttöä. Jos Ihmisen teot oli kirjailijallekin masennukseen vajoaminen, tämä romaani on pyrkimistä sieltä ulos. Toivo on pieni liekki, mutta liekki kuitenkin. 

Suuressa osassa kirjaa ja sen kuvakieltä on lumi. Lumi ilmassa kieppumassa alas pilvestä; lumi vainajien kasvoilla heidän jäätyään ulos makaamaan. Rinnastus jää mieleen vahvana. Romaanin unenomainen tunnelma, jossa elämän ja kuoleman raja hälvenee, tuntuu myös erityiseltä. Taiteen tekeminen ja aineistojen tinkimätön tutkiminen punoutuvat kerrontaan avoimesti ja näyttävät erilaisia tapoja muistaa ja kertoa. 

Suomennos on tehty suoraan koreasta ja vaikuttaa ansiokkaalta. Yhden oikoluvun olisin vielä käännökselle tehnyt, mutta kyseessä on tätä julkaisua laajempi ongelma. 

”Tuska eristää minut niin kuin aina. Jään vangiksi kiduttaviin hetkiin, joita minulle ei aiheuta kukaan muu kuin oma kehoni – –” 

”Jouduin oudon kiihkon valtaan ja levitin hyppysellisen lunta kämmenelleni. Se oli kevyttä kuin linnun höyhenet. Samalla, kun kämmeneni turposi vaaleanpunaiseksi, lämpöni imenyt lumi muuttui maailman ohuimmaksi jääksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him

Marguerite Yourcenar – Tulet

Marguerite Yourcenar: Tulet (Teos 2011, suom. Jussi Lehtonen)

Hämmentävää kyllä, en ollut ennen lukenut Marguerite Yourcenarin kirjoja, vaikka hänen nimensä kovin tuttu jo olikin. Tulet päätyi minulle kirjastosta ja lopulta joululukemiseksi, koska haluan aina silloin ottaa mukaan jonkin vanhemman klassikon. Teoksesta puhutaan usein proosarunoina, mikä toki kertoo tekstin ”runollisesta” tyylistä, mutta kirja sisältää monenlaista ainesta. On uudelleenkirjoitettuja myyttejä, joissa antiikin Kreikan taruhahmoista ja joistain historiallisista henkilöistä muotoutuu traagisten rakkauskertomusten hahmoja. Intohimo on polttavaa, tuhoavaa, rakkaus ja kuolema viistävät tosiaan, joskus johtavat toisiinsa. Tarinat ovat varsin lineaarisia, vaikka kieli onkin voimakkaan kuvallista ja tunteista roihuavaa. Myyttejä läpikäyvien osuuksien väleissä puolestaan on lyhyitä aforistisia merkintöjä, muistiinpanoja. 

Parhaimmillaan ajatus, tunne ja poeettinen muotoilu kietoutuvat aiheuttaen värähdyksiä ja siteeraamisen palon. Kun teksti tuntuu paljaimmalta ja jokin henkilökohtainen sanomisen tarve tunkeutuu myyttisen kerroksen läpi, koen kirjan vaikuttavimmat hetket. Sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmaisemisen liukumat ovat kiinnostavia ja tekevät teoksesta myös queer-klassikon. 

Paikoin teksti on mielestäni liian melodramaattista ja rönsyävän kuvallista. Huomaan makuni eläneen, koska uskon, että muutamia vuosia sitten tällainen olisi iskenyt kovemmin: ”– – vereni virtasi tuhansia mutkikkaita ratojaan kuin maanalaiset joet, jotka pimeyden öisin silmin ovat mustia, mutta hehkuisivat punaisina, jos aurinko jonain päivänä päättäisi nousta kuoleman valtakunnassa.” Nyt reaktioni on, että wou, wou, aika vyöry, säästele vähän, vaikka yksipuolinen rakkaus repivää onkin. Yourcenar puolustaa tyylivalintaansa esipuheessaan, ja vasta sitä lukiessani muistan, että olen kyllä itsekin kirjoittanut överinrepivää tekstiä (jota luojan kiitos ei ole missään julkisena) joskus vastaavien tunteiden äärellä, ja nyt vaikeiluni tyylilajin äärellä syntyy ehkä osittain siitä, etten kaipaa takaisin niihin vuosien takaisin tunteisiin. Arvostan vakaampaa maata jalkojeni alla, maanalaiset joet virratkoon omia virtojaan. Jos sellainen joki joskus kaappaa mukaansa, asiaa voi miettiä uudelleen; onneksi nyt on enemmän kokemusta kiipeämisestä ylös kuohuista, ja luottamusta siihen, että joen virtaus pysähtyy viimeistään mereen.

Niin, meri. Esipuheessa Yourcenar kirjoittaa myös ranskan sanojen "la mère", äiti, ja "la mer", meri, lausumisesta samalla tavalla, mikä tuo mieleeni tietysti Cixous'n ja sen, pitäisikö Tulet ajatella osaksi naiskirjoituksen jatkumoa. 

En lukenut ennen varsinaisen teoksen aloittamista tuota Yourcenarin esipuhetta, jonka hän kirjoitti 60-luvulla (alkuteoksen ensimmäinen julkaisu oli 1936), mutta luin suomentajan hyvin lyhyen esipuheen, ja sen lukeminen jo sai tulkitsemaan kirjaa tietyn elämäkerrallisen linssin kautta. Suosittelen siis heittäytymistä suoraan Tuliin ilman taustoituksia! Suomennostyö itsessään tuntuu onnistuneelta. 

”Ensimmäinen syntini oli rakastaa hänen viattomuuttaan.” 

”Levittäessään palsamia iholleni mies alkoi itkeä, laupeudesta, ajattelin. Mutta olin väärässä, Kebes. Pelastajani oli orjakauppias. Hän itki, koska arvet ihollani estäisivät häntä myymästä minua korkeimmasta hinnasta Ateenan bordelleihin.” 

”Rakkaus on rangaistus. Meitä kuritetaan siitä, ettemme osanneet olla yksin.”

Miranda July – Nelinkontin

Miranda July: Nelinkontin (Siltala 2024, suom. Hilkka Pekkanen) 

Tämän lukeminen oli hauskempaa ja vähemmän synkkää kuin muiden viime aikoina lukemieni kirjojen, mutta ei varsinaisesti ”kevyttä”. Nelinkontin saa ajattelemaan lukiessa monenlaista, ja romaanin juonelliset ratkaisut ovat oivaltavia. Langat solmiutuvat kohti loppua, jonka teos jättää häkeltyneeseen tilaan kuten vaikuttavan tanssiesityksen katsojan. Muutoskin lukijassa tapahtuu: alkaa nähdä työn ja ”muun ajan” suhteen elämässään tarkemmin. Varsin perinteinen romaanin pohjavirta siis – huomasin ajattelevani pitkästä aikaa jopa Hermann Hessen Lasihelmipeliä. Moniväriset langat soljuvat Julyn kirjailijankäsissä luontevasti: ruumiin hallitsemattomuus, pidäkkeiden irtoaminen, mikä on ”myöhäistä” ja mikä ei, traumatakaumat. 

Juonitiivistelmä: Noin 45-vuotias nainen (vaimo ja äiti) keskustelee puolisonsa kanssa siitä, kykenisikö hän ajamaan Yhdysvaltojen läpi. Hän päättää haluavansa olla ”ajaja” eikä ”pysäköijä” ja lähtee matkaan. Alle puolen tunnin matkan päässä kotoa nainen pysäköi, alkaa sisustaa isolla rahalla motellihuonetta, iskee silmänsä nuorempaan duunarimieheen kun tämä nostaa paitaansa kävelyretkellä, ja alkaa omalaatuinen suhde. Kun nainen palaa parin viikon päästä kotiin, ei mikään tietenkään ole ennallaan. Hän saa gynekologikäynnillä kuulla, että meneillään ovat todennäköisesti esivaihdevuodet, mikä ei ole huojentava selitys vaan saa kierrokset kovenemaan entisestään, on ehdittävä seikkailla villisti ennen estrogeeniromahdusta – ja näiden käänteiden jälkeen mikään ei ainakaan ole ennallaan. 

Viehätyin kirjan maailmasta ja kertojanäänestä niin, ettei yli 400 sivun mittakaan tuntunut liialliselta toisin kuin yleensä. 

“En ollut kuollut, mutta olin liiaksi pelkkää sielua. Olin painottanut musiikkia ja runoutta liikaa, ja niiden elähdyttämä henkeni oli ruvennut pitämään itseään kokonaisena ihmisenä.” 

“Eikö juuri siinä piillyt ihmisten suuri toivo ja typeryys? Että meihin kaikkiin oli niin helppo vaikuttaa? Emme olleet heikkoja emmekä heiveröisiä, vaan itse asiassa yhteydessä toisiimme juuriston kautta niin kuin puut – otimme kaiken henkilökohtaisesti, koska se oli henkilökohtaista.” 

“Olin ottanut yhteyttä pelon vallassa, ja hän oli kuuliaisesti pelotellut minua.”

Muualla blogeissa: Kirjavinkit, Helmi Kekkonen, Matkailua ja kulttuuria, Kirjakimara

Olivia Laing – Yksinäisten kaupunki

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – tutkimusmatka yksinolon taiteeseen (Teos 2024, suom. Sirje Niitepõld)

Kirja koostuu taide-esseistä, joihin limittyy Laingin muistelmallinen kuvaus hänen yksinäisestä elämänvaiheestaan New Yorkissa. Kirjoitukset kaivautuvat syvälle taiteilijoiden tuotantoon ja elämänhistorioihin. Käsiteltävänä ovat erityisesti Edward Hopper, Andy Warhol, David Wojnarowicz ja Henry Darger. 

Esseeteoksessaan Olivia Laing nimeää yksinäisyydeksi tuntemuksia ja olotiloja, joita en ole sellaiseksi ennen tunnistanut. Nyt aistin valppaammin. Yksinäisten kaupunki on hämmästyttävä saavutus. Se onnistuu kommunikoimaan jotain, mihin puhe, kuunteleminen, jakaminen ja vastaanottaminen tavallisesti romahtavat.

Kirjaa lukiessani tajuan, että olen puhunut yksinäisyydestä suoraan vain terapiassa, ja silloinkin vain pahimmalla hetkellä. On vaarallista, jos yksinäisyyden kokemukset jäävät erittäin yksityiseen keskusteluun eivätkä tule jaetuiksi; silti häpeän vankina käy juuri niin. Yksinäinen saattaa suojella myös muiden ihmisten tunteita, olla puhumatta kokemuksestaan, koska tuntee syyllisyyttä. Jos ympärillä on ihmisiä, yksinäisyydestä puhuminen tuntuu epäluottamuslauseelta, kritiikiltä joka suuntautuu väärin, sellaisiinkin ihmisiin jotka yrittävät parhaansa. Toisen kokemusta yksinäisyydestä on vaikea koskettaa, mutta taide pystyy siihen, ja juuri siitä Laing kirjoittaa. 

”Sydämeni avautuu äänellesi”-essee tuo esiin, miten puhumisen vaikeus on ollut taustalla monen kirjailijan ja ajattelijan kiinnostukselle kieltä kohtaan. Erityisesti kirjoittaminen on mahdollisuus viettää kielen kanssa aikaa rauhassa ja salatummin kuin puhetilanteissa. Tunnistan nämä kamppailut: taustallani on puheterapiaa, liian hiljaisesta puheäänestä huomauttelua, pilkkaa siitä miten käytän sanoja. Edelleen puhumiseni hankaloituu ja vaimenee, kun tunnen ahdistusta, kuormitusta tai uupumusta. Joudun toistamaan lauseita pyynnöistä, jotka alkavat myös kuormittaa, ja tulee olo että pitäisi vetäytyä johonkin kauas pois koko tilanteesta, koska ei siitä kuitenkaan mitään tule. En tiedä, voiko tästä reagointitavasta koskaan päästä täysin. Nykyisin kierteeseen joutumisen sentään tiedostaa aiemmin kuin nuorempana. Laing kirjoittaa Andy Warholista: ”Vuonna 1981, kun hänestä oli tullut jo huomattavasti sulavasanaisempi, suorastaan puhelias, yksi hänen ensimmäisistä supertähdistään soitti hänelle. Hän palasi välittömästi entiseen änkyttävään puhetapaansa – –.” 

Miten voin kokea tällaista iloa lukiessani kirjaa, joka sattuu näin paljon? Ehkä juuri siitä on kyse, kun yhteydet muodostuvat alueilla, joilla niitä ei pitänyt mahdollisina. Koska niille ei ole aiemmin uskaltanut ollenkaan mennä. Tai ei ole löytänyt keinoja. Ei ole nähnyt, miksi kannattaisi mennä. 

Mietin aikuisiän yksinäisintä jaksoani, pandemian ensimmäistä vuotta, jolloin sairastin niin henkisesti kuin fyysisestikin – miten paljon niitä yleensä voikaan erottaa. Silloin kirjoitin esikoiskirjaani päätyneiden tekstien ensimmäiset versiot. Olen soimannut itseäni siitä, että kirjasta tuli niin yksilön kokemukseen keskittyvä, vaikka se puhuukin paljon taiteista, mutta nyt näen senkin, ettei se voinut ytimeltään olla muuta. On rehellistä, että se on syntyajankohtansa näköinen – joka tapauksessa kirjoitus on itsessään jo kommunikaation ele, eräs yritys päästä sisäisestä vankilasta. 

Kirjoittaessaan David Wojnarowiczin elämästä ja taiteesta Laing onnistuu herättämään minussa, homomiehessä, joka olen perehtynyt kruisailun historiaan varsin paljon, ajatuksia joita en ole ennen aiheen äärellä kohdannut. Laing onnistuu löytämään miesten satunnaisista seksikohtaamisista hämärillä reuna-alueilla kauneutta likaisuuden sijaan, mikä tuntuu korjaavalta. Hän tiedostaa kulttuurin selkeät ongelmat, brutaalitkin piirteet, mutta näkee myös vallankumouksellisen voiman läsnäolon. Tajuan, että koskaan en ole tavannut niin paljoa uusia, uudenlaisia ihmisiä kuin parisuhteiden välissä etsiessäni seksiä, kohtaamisia, treffejä. Välineeni tosin ei ole ollut Wojnarowiczin tavoin laitureille meneminen, pääasiassa ei edes baarielämä, vaan nettideittipalvelut ja nopeakäyttöiset puhelinsovellukset jotka paikantavat käyttäjien etäisyyden toisistaan metreiksi ruudulle. Joka tapauksessa: en ole kokenut yhtä tiivistä homoyhteisöön kytkeytymisen tunnetta muulloin kuin sinkkuaikoinani. Olen osa ongelmaa, josta mm. Alan Downs kirjoittaa The Velvet Ragessa: olen halunnut tutustua muihin homoihin lähinnä etsiessäni seksiä. Pysyvimmät ystävyyssuhteeni homomiesten keskuudesta olen kuitenkin löytänyt muuta kautta: kaverinkavereista, entisen kumppanini ystävistä. Jos toimii niin kuin minä olen liian usein toiminut, jää kohtaamatta monia hyviä tyyppejä, joilla olisi annettavaa monilla ihmisyyden alueilla, vaikka heitä ei itse haluaisi deittailla.

Uskon, että sisäistynyt vihamielisyys homoutta kohtaan vaikuttaa kuvioon vahvasti. Kun on joutunut taistelemaan seksuaalisuutensa ilmaisun puolesta, sen merkitys voi ylikorostua ruumiillisen yhteyden rakentajana. Raivaan tilaa armollisuudelle. Olen toteuttanut vuosikymmeniä vanhaa queer-miesten historiaa. Onko meillä mahdollisuuksia muuttaa suhtautumistamme yhteisöön, vaikka tällä hetkellä ei ole näköpiirissä tarkkarajaista suurta yhteistä uhkaa, kuten aids-kriisi? Anti-gender-liike ei taida riittää vastaavaksi, se on – toisaalta onneksi – liian hajanainen ja hähmäinen, vaikka monin paikoin vaarallinen. Peräänhuutelu ja vihamieliset hyökkäykset näyttävät viime vuosina lisääntyneen myös Suomessa. Silti näen elämässäni paljon rakkaudellista queer-iloa: ystävyyttä, auttamista, parantavia kosketuksia, korjaavia keskusteluita, huumoria. Miten sen toisi taiteen piiriin, yhteiskunnallisen vaikuttamisen piiriin, yhteisöjen piiriin? Ymmärrän niitä, jotka kiertävät kaikissa pride-tapahtumissa joita tässä maassa järjestetään, jotkut ulkomaillakin. Yhteisen ilon nälkä on kova. 

Mietin taiteilijan yksinäisyyttä: kuinka paljon siinä on jotain myyttistä, josta on vaikea päästää irti? "Kirjailijat ovat yksinäisiä ihmisiä kylissä, kaupungeissa, kaikkialla. He ovat olleet sitä aina ja kaikkialla", kirjoittaa Marguerite Duras. Laingin ”Epätodellisen valtakunta”-essee kertoo outsider-taiteilija Henry Dargerista, jonka kuvien ja tekstien ei koskaan pitänyt päätyä laajan yleisön nähtäville. Essee saa minut kysymään, onko väliä, mikä voima taiteilijaa ajaa – vaikkapa sairastunut mieli – jos hänen taiteensa on esteettisesti vaikuttavaa? Laing kirjoittaa kauniisti myös kollaasitaiteen tehtävästä rikotun minuuden kokoamisen ilmentäjänä. 

Yksinäisten kaupungin lukemisen kokemuksessa on jotain niin syvästi yksityistä, että sen haluaisi pitää itsellään. Kirjan teemaan peilattuna se on paradoksaalista, mutta toisaalta on tärkeän ja erityisen taidekokemuksen merkki, että tällaisia tunteita herää, ajattelen. Kävellään taas harmaalla alueella kuin kaupungin laidan puistossa, joka erottaa huonomaineisen kerrostalolähiön ja varakkaiden prameat omakotitalot toisistaan, toimii betoni- ja asfalttimaiseman keskellä keuhkoina, joiden avulla ympäristön asukkaat voivat nähdä vuodenaikojen vaihtelun – syksyisin monivärisenä hehkuvan ruskan – ja jonne huumeiden käyttäjät menevät halutessaan vetäytyä joko virkavallalta tai häpeältään. Laing kirjoittaa: ”Ja kun asuu kaupungissa – – on aloitettava eksymällä. Ajan mittaan tulee luoneeksi itselleen päänsisäisen kartan, kokoelman mielikohteita ja lempireittejä: labyrintin, jota toinen ihminen ei koskaan voisi tarkkaan toisintaa tai kopioida.” Minulle kyse on myös siitä, että tarvitsen hidasta ajattelua. Teokseen palaamista. Joskus ensimmäisen lukemisen herättämä tunne on niin pakahduttava että vastustelee täsmällistä sanoittamista – se tekee kritiikin kirjoittamisesta välillä tuskallista tai puskee sen esseistiselle reitille, johonkin henkilökohtaiseen joka tuntuu pistävän silmään liikaa. 

Toisaalta haluan huutaa megafoniin Yksinäisten kaupunkia heiluttaen, että katsokaa nyt, miten hieno laji on taide-essee ja mihin kaikkeen se pystyy ilmaisussaan, miten vetävää ja hengästyttävän tunteikasta se voi olla, katsokaa! 

Kirja sai aikaan myös todella vaikeita tunteita. Se työnsi kohtaamaan epämukavia alueita itsessään ja maailmassa. Aidosti mietin monta kertaa, että en tiedä, mitä tämän teoksen jälkeen voi enää kirjoittaa. Ja kyseenalaistin, miksi juuri kirjoittaminen; ajaako se sitä, mihin pyrin ja luoko se yhteyksiä, joita tarvitsen. Toisaalta olen tullut jo niin pitkälle. Viime päivinä olen miettinyt paljon Marina Abramovicin ”nestemäistä tietoisuutta”, jonka voi saavuttaa, kun ei luovuta – vaikka mikä olisi. Voisinko sisuuntua tarpeeksi, jatkaa ihan vaan perkeleen voimalla, ainakin hetken? Kirjaa ei kirjoiteta vain perkelettä huutaen ja nyrkkiä pöytään lyöden, sitäkin olen testannut, ei toiminut. Mikä täällä oikein enää toimii? Ajattelen toista parhaillaan lukemaani kirjaa, Melissa Febosin Body Work -teosta, jonka ensimmäinen essee ”In Praise of Navel-Gazing” jo tarjosi valtavasti voimaa mennä kohti sitä, mikä ei jätä rauhaan. (Toivon, että jokin suomalainen kustantamo tarttuisi Body Workin suomentamiseen, koska haluaisin nähdä keskustelua siitä meillä, erityisesti maamme huomattavammassa sanomalehdessä ja sen kulttuuriosastolla, reflektoivalla tavalla.) Jotkin kirjat iskevät rikki, se on niiden tehtävä; jotkin kasaavat palat takaisin, se taas on niiden tehtävä. Siinä määrin kuin taiteelle voi ylipäätään tehtäviä antaa. 

Ehkä on vetäydyttävä hiljaisuuteen, tunnusteltava, mikä sisälläni herää ja alkaa pakottaa itseään kohti kommunikaatiota. On luotettava, että lopulta jokin aina herää. Ääni alkaa etsiä tietä ulos. 

Palaan Susanna Hastin Ruumis/huoneiden lopun kuvaukseen laulamisen opettelusta: ”Kuulin laulun ja se oli oma lauluni, säveltämätön ja rouhea.” Muistelen tilanteita, jolloin olen laulanut ja se on kuultu. ”Sä laulat yllättävän hyvin”, eräs ihminen sanoi. ”Sähän osaat oikeasti laulaa”, sanoi toinen. Tiedän, että pitää laulaa lisää. Ensi kerralla haluan kokeilla uutta kappaletta, koetella ääntäni – ehkä tavoitan uuden korkeuden tai sävyn. ”Kynnykselle astuessani minulla on valtaa. Takanani on jotain ja edessäni jotain. Molemmat suunnat ovat minulle tuntemattomia, mutta se ei ole ongelma, joka pitää ratkaista”, kirjoittaa Hast. Tunnistan paikan. Seison kynnyksellä, ja niin moni meistä tekee: katselee yksinäisten tilojensa kynnyksiltä toisiaan kohti. Jos oviaukot ovat tarpeeksi lähekkäin ja käytävä välissä suora, voi kuulla toisen äänen, vaikka kosketukseen olisi vielä pitkä matka. 

Seuraavaksi alan tutkia, mitä muut ovat kirjoittaneet Yksinäisten kaupungista. Tiedän, että me kirjan lukeneet jaamme nyt jotain tärkeää. 

Siihen kieli pystyy.

Ferdinand von Schirach – Syyllisyys

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys (Atena 2014, suom. Raija Nylander)

Kirjaston dekkarihyllyltä voi löytää yllättäviä teoksia, esimerkiksi puolustusasianajajan kirjoittaman novellikokoelman syyllisyydestä. Kirjan 15 tarinaa pohjautuvat tositapahtumiin: takakannessa on muotoiltu, että von Schirach on ”luonut todellisista rikostapauksista komeaa kirjallisuutta”. Monet yksityiskohdat osapuolten elämästä hän on selvästi kuvitellut. Kieli on niukkaa ja tapaukset häiritseviä, erityisesti lopetukset, mikä tietysti sopii novellimuodolle. Kirja horjuttaa käsitystä siitä, että oikeuslaitos olisi aina paras taho määrittelemään syyllisyyttä – varsinkin heti ensimmäisessä novellissa kuvattu seksuaalirikos on tästä hirvittävä esimerkki, joka jää vaivaamaan. 

Kauhukirjallisia sävyjäkin tulee mukaan mm. ”Salkku”-novellissa, kun brutaalien ruumisvalokuvien ottajaa yritetään selvittää. ”Hyvitys” puolestaan esittää moneen kertaan puidun kysymyksen siitä, voiko tuomio olla vapauttava, jos PMMP:n kappaletta mukaillen päätyy iskemään jollain, millä toinen on hakannut. Asetelmasta tulee mieleen myös Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies -kirjan taustalla ollut tarina. ”Hyvitys” päättyy vielä loppukiepautukseen. Kirjailijan dramaturgian taju on todella olennainen elementti kokoelman teksteissä. Yksityiskohdat ovat paikoin vatsaa kääntävän brutaaleja, ja esimerkiksi ”Illuminaatit”, kertomus väkivallasta sisäoppilaitoksessa, meinasi paikoin olla minulle liikaa. Hyvä novellikokoelma, jonka voisivat bongata kirjaston hyllyltä myös true crime -harrastajat. 

”Hänen lausuntonsa olivat sekavia, niistä ei syntynyt yhtenäistä kuvaa, ja asiakirjan jokaisella sivulla saattoi aavistaa raivon, poliisien raivon, yleisen syyttäjän raivon ja lääkärien raivon. Se ei hyödyttänyt mitään.” 

“Tietenkään tuomareiden ei tarvitse tuntea syytetyn motiiveja voidakseen langettaa tuomion. Mutta he haluavat tietää, miksi ihmiset tekevät sitä mitä tekevät. Ja vain jos he ymmärtävät sen, he voivat rangaista syytettyä hänen syyllisyytensä mukaan. Jos he eivät ymmärrä sitä, tuomiosta tulee yleensä aina ankarampi.”

Blogeissa tätä on luettu ilmestymisensä aikaan varsin paljon, mm. Kirjavinkit, Leena Lumi, Lukuneuvoja

Naomi Klein – Kaksoisolento

Naomi Klein: Kaksoisolento (Into 2024, suom. Silja-Maaria Aronpuro)

Loistava tietokirja tunnetulta ajattelijalta ammentaa kahdentumisen aiheesta monenlaiseen: salaliittoihin, nykyvasemmistoon ja -oikeistoon, juutalaisuuteen, feminismiin, autismiin ja vanhemmuuteen, yksilön ja yhteisyyden suhteisiin. Sitaatteja on otettava jatkuvasti ylös. Kirja on laaja, ja lainasin sen uudesta e-kirjastosta kahteen kertaan, jotta sain luettua loppuun. SK:n arviossa Kyösti Niemelä kutsuu sitä ylipitkäksi, mutta en tiedä, mitä olisin siitä poistanut. Klein punoo ajatuksensa yhteen ja purkaa esittelemänsä asetelmat. Kirjaa on sanottu hänen henkilökohtaisimmakseen, ja häpeäkseni en ole lukenut aiempia, vaikka niiden pääajatukset ovat tulleet vastaan eri yhteyksissä. 

Kaksoisolento näyttää, miten olen itsekin – pääasiassa tiedostamattani – rakentanut netissä henkilöbrändiä nykykapitalismin sääntöjen mukaisesti, vaikka olen kuvitellut olevani sellaisen ulkopuolella. (Kenties joskus yläpuolellakin.) Toisaalta olen huono esittämään muuta kuin olen, ja Kleinin kuvaileman "kurinalaisen toiston" sijaan todelliset mielipiteeni ja tuntemukseni maailman eteen heittämistä asioista tihkuvat paljaina läpi – vai onko tämäkin asia, josta voi tehdä brändin? Huoh. 

Klein osoittaa, että jos vasemmisto jättää käsittelemättä jotkin vaikeat kysymykset, Steve Bannonin kaltaiset oikean laidan toimijat käsittelevät ne heidän puolestaan ja vääntelevät vastaukset oman ideologiansa mukaisiksi. Hän kutsuu tätä toimintaa "pipikoinniksi" Philip Rothin romaanista Operation Shylock inspiroituneena. Salaliittoteoriat ovat täynnä pipikoituja versioita todellisista ihmisten elämiin vaikuttavista ongelmista. Tästä on kyse, kun yhteiskunnallisten rakenteiden epäoikeudenmukaisuuksia aletaan paikata juomalla hopeavettä. Toinen tärkeä käsite kirjassa on peilimaailma, jossa voi huomata vastaavia kahdentumisia: jotain tunnistettavaa, jotain vierasta ja kauhistuttavaa. 

On metatasolla kiinnostavaa, että jo ennen teoksensa puoliväliä kirjailija tuntuu kerronnassaan menettävän uskonsa sanoihin. Sen jälkeen hän kuitenkin löytää sen uudelleen – voiko kirjailija muuta, jos aikoo jatkaa? Jos päättää lopettaa, koska kirjoittaminen on vaikeaa, mille antaa tilan? Kaksoisolento kehottaa katsomaan, mitä totuuksia ei halua käsitellä, koska ne tuntuvat liian vaikeilta, ja kannustaa niitä kohti menemiseen – yhdessä. Klein korostaa, että myös epämukavan tuntuiset liittolaisuudet ovat tärkeitä fasistisia kehityskulkuja vastaan kamppaillessa. 

Toivon, että Kleinin näkemyksen Israelista ja Palestiinasta lukisivat kaikki. Juutalaisen kirjailijan näkökulma aiheeseen on aseistariisuva – ja tältä alueelta hän löytää erään yhtymäkohdan "kaksoisolentoonsa" Naomi Wolfiin, joka kritisoi Palestiinan alistamista ennen lopullista peilimaailmaan eksymistään. 

Tekee mieli kysyä muilta Kaksoisolennon lukeneilta vasemmistolaisilta, joille on herännyt tarve tehdä jotain konkreettista, miten olette käsitelleet kirjan lopun ajatuksia toiminnasta, oletteko löytäneet ratkaisuja? Toisaalta Klein kannustaa epätäydellisyyden hyväksymiseen. Itse pystyn toistaiseksi näemmä lähinnä kirjoittamaan. Ja kirjoittamaan vähän lisää. 

”Juuri siksi kaksoisolennot säilyttävät vetovoimansa romaanien ja elokuvien aiheena: ajatus, että kahta ventovierasta ei voi erottaa toisistaan, koskettaa epävarmuutta identiteetin ytimessä, sitä tuskallista totuutta, että vaikka huolehdimme henkilökohtaisesta elämästämme ja julkisuuskuvastamme kuinka huolekkaasti, ihminen, joksi itsemme ajattelemme, on perimmiltään altis voimille, joita ei voi hallita.” 

”Niinpä myönnän, että jos rehellisiä ollaan, en liittynyt Twitterin räksytyskuoroon vain siksi, että oli niin tavattoman tärkeää oikaista Wolfin koronapuheet, tein sen myös siksi, että tunsin itse olevani vähemmän tärkeä, kuin olisin katoamassa. Eivätkö monet meistä juuri siksi kirjoittaneet näppikset sauhuten tuona yksinäisenä aikana?” 

”Nyt laitaoikeisto on ominut tyystin oligarkkien valtaan kohdistuvan kritiikkimme, ja on kuin heidän käsissään perustelumme muuttuisivat omiksi pahoiksi kaksoisolennoikseen. Poissa on kapitalismiin kohdistuva rakenteellinen kritiikki, ja sen tilalla on sekavia salaliittoja, joissa sääntelemätön kapitalismi onnistutaan jotenkin esittämään valeasuisena kommunismina.” 

”Seesteisyys ei poista oikeutettua raivoa tai vihaa vääryydestä, molemmat antavat voimaa välttämättömään muutokseen. Mutta tyyneys on ehdoton edellytys, jotta pystyy keskittymään ja asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Jos sokki on saanut menettämään identiteetin, seesteisenä pääsee palaamaan omaksi itsekseen. Berger auttoi minua ymmärtämään, että kirjoitan tyynnyttääkseni itseäni: haluan taltuttaa kaaoksen ympärilläni ja omassa mielessäni ja toivottavasti myös lukijoiden mielessä. Käsittelen lähes aina huolestuttavia ja monille myös järkyttäviä tietoja, mutta minun mielestäni tarkoitus ei koskaan saa olla aiheuttaa lukijoille sokkia. Tarkoitus on saada lukijat pois sokkitilasta.” 

”Kaksoisolennoista riippumatta useimmat kokevat näiden tunteiden ristivedon niin yksilöinä kuin ryhminäkin: kaipaamme eroa ja erillisyyttä mutta myös yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Jännite on hedelmällinen, eikä sitä tarvitse ratkaista.”

Sigrid Nunez – Paras ystävä

Sigrid Nunez: Paras ystävä (Aula & Co, 2024, suom. Kristiina Drews)

Perusteellisesti ajateltu, hauska ja kulmikas esseeromaani, jossa puitavana ovat mm. itsemurha, valtasuhteet, avioliitot, kirjailijuus, ihmisen ja koiran suhde, suru. Menetyksestä kärsiminen ja toipuminen saavat päähenkilön hallinnan herpaantumaan ja hänet päätymään järjettömän tuntuiseen ratkaisuun, ottamaan luokseen asumaan kuolleen ystävänsä koiran, vaikka kotitalossa lemmikit on ankarasti kielletty. 

Paras ystävä näyttäytyy vahvasti sellaisena romaanina, josta ammatikseen kirjoittavat ja muut hc-kirjallisuusihmiset pitävät. Merkittävän palkinnon, National Book Award, myöntäminen lienee kuitenkin laajentanut yleisöä. Teemoissa on paljon sellaista, mikä koskettaa, vaikka ei pyörisi kirja-alan ympyröissä. Kirjoittamisen kysymykset ovat teoksessa toki keskiössä. Omaelämäkerrallisuuden ja fiktion suhteet kokevat lopussa kiinnostavan kiepautuksen niin muodon kuin sisällön tasolla. Ihailin – ylipäätään sitä, miten kirjailija on rakentanut esseemäisyyden romaaniinsa. 

Henkilökohtaisesti kolahti ”keskustelussa” (lainausmerkit hyvin tarkoitukselliset) ystävän kanssa tapahtunut pohdinta siitä, saako kirjailijalla nykyisin olla huonoja luonteenpiirteitä, koska olen juuri muutama päivä sitten kirjoittanut päiväkirja/muistiinpanoihini: Päädyn jatkuvasti kirjallisten töideni kanssa sellaisten ajatusten äärelle, että minun on opittava näistä psykologisista asioista jotka teksteissä tulevat esille ja muututtava itse paremmaksi ihmiseksi, tai muuten ansaitsen vain tuhoutua – mutta miksi olisi opittava? Miksi tämä on niin ankaraa? Kuka sen määrää muu kuin minä? 

Kaiken surun ja ratkaisematta jäävien kysymysten keskelläkin romaani on lohdullinen. 

Pieni ihmettely muutoin erittäin hyvästä suomennoksesta: miksi Knausgård on tässä kirjoitettu Knausgaard? Näin on varmasti alkutekstissä, mutta olisi sen voinut muuttaa suomenkieliseen versioon. Vai onko kyse siitä, että ratkaisulla korostetaan kirjan sijoittumista Yhdysvaltoihin, jolloin Knausgårdin kirjan kannessa nimi lukee juuri tuossa muodossa?

”Sillä rytmi on kaikki kaikessa, sanoit. Hyvä lause alkaa kunnon iskulla.” 

”Balzac murehti intohimoisen yön jälkeen menettäneensä taas yhden kirjan, ja Flaubert väitti että orgasmi imi miehestä luovat mehut – että työn asettaminen elämän edelle vaati niin paljon sukupuolista pidättyväisyyttä kuin ihminen saattoi kestää. Mielenkiintoisia tarinoita, mutta pohjimmiltaan typeriä. Jos tuollaisissa luuloissa olisi periä, munkit olisivat maailman luovimpia ihmisiä, sinä sanoit.” 

”Siinäkö piilee se perimmäinen hulluus? Uskonko minä, että jos olen hyvä Apollolle, jos toimin epäitsekkäästi ja teen uhrauksia sen puolesta – uskonko minä, että jos rakastan Apolloa, kaunista, ikääntyvää, alakuloista Apolloa – herään jonain aamuna huomaamaan, että Apollo on poissa ja sen tilalla olet sinä, kuolleista heränneenä?”

Blogimaailmassa teosta on luettu paljon, esim. Kirjakimara, Mitä luimme kerran, Kirjareppu, Donna Mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus

Tobi Lakmaker – Seksuaalisuuteni historia

Tobi Lakmaker: Seksuaalisuuteni historia (Kosmos 2024, suom. Taru Luojola)

Aluksi poikaystäväni kysyi, mille nauran, kun ratkeilin vaaleanpunainen kirja käsissäni, ja selitin, mutta tilanteen toistuttua monta kertaa hän totesi hyväksyvänsä, että kyseessä on hauska kirja. Ja se on. Oli taas ehtinyt kulua pitkä aika siitä, kun olin viimeksi nauranut kirjan parissa monta kertaa ääneen. Lakmakerin romaanin huumori luottaa havaintoon, suoruuteen, pelkistämiseen ja toistoon. Nerokkaaseen toistoon, joka kertoo äänen löytymisestä.

Arvostan sitä, millainen työ on pitänyt tehdä itsensä kanssa, että voi kirjoittaa tällaista. Vai onkohan kyse vaan persoonasta, jonka ansiosta voi sanoa asioita hillittömällä, pidäkkeettömällä tavalla? Jos on, arvostan sitäkin. Samalla olen kateellinen. Että voi kirjoittaa näin paljon hauskaa ja on näin hyvä dramaturgian taju. Ja moitin itseäni, että mitäs poukkoilet jatkuvasti kuin reaktiivinen marionetti ja märehdit, etkä esim. kirjoita – niin, heinäkuu on ollut minulle surkea kirjoituskuukausi, vaikka olen ollut olevinani tosi tehokas, mutta se on ollut loputonta taustatyössä pyöriskelyä ja pelkään käsikirjoitustani niin paljon että harkitsen syöväni beetasalpaajia seuraavan kerran kun avaan sen. Ja silti en aio luovuttaa, vaan kieltäydyn jäätymästä tekstin edessä, ihan vaikka piruuttani. Eteenpäin!

Kirjoitin edellisen pätkän ennen kuin olin lukenut kirjan viimeiset kolmekymmentä sivua, ja loppu ei ollut sellainen kuin odotin, ja sen luettuani tunsin itseni hieman typeräksi. En silti poista mitään, vaan jätän kaiken. Se on blogimuodossa parasta ja vaikeinta: sinne voi kirjoittaa sellaisenaan kaiken.

Pidäkkeettömyyttä voi onneksi harjoitella. Rohkeuden joutuu kaivamaan itsestään kirjoittaessaan esiin aina yhä uudelleen, totesimme erään kirjailijan kanssa kerran. Se ei tunnu helpottuvan, vaan on kuin lähtisi liikkeelle samasta pisteestä kuin edelliselläkin kerralla. 

Lakmakerin autofiktion tyyli on ollut minulle tarpeellinen kevennys raskaiden aiheiden pyörittelyn keskellä. Teoksessa ei ole kyse vain seksikokemusten luettelusta, tietenkään, onhan seksuaalisuus laajempi asia, ja kirja laajenee senkin ulkopuolelle, ystävyyteen, koulumuistoihin, matkakertomuksiin, menetyksiin, kohtaamisiin joissa on tökkäisynsä ja kompurointinsa, kuten ihmisten välillä usein. Pisteliäskään huumori ei nyt tunnu minusta liian ilkeältä. Seksuaalisuuteni historialla on potentiaalia myös kirjasomesuosikiksi, tahtoisin nähdä feedini täyttyvän tästä kuin – no, olkoon. Mutta lukekaa! 

”Monet meidän joukkueen tytöistä oli tilapäisesti lesboja. Niillä oli tyttöystävä, mutta ne sanoi: ’Mä tykkään vain hänestä mutta muuten miehistä.’ Sellainen suretti mua ihan hirveästi. Ihmiset mieluummin kuolee kuin myöntää tykkäävänsä vain naisista.” 

”Sitä on elämä: tööttäilyä ja rimputtelua, koska milloinkaan ei ole yksiselitteistä kenellä on etuajo-oikeus ja jokaisen on jatkuvasti ehdittävä jonnekin.”

Andrew Holleran – Tuhon ytimessä

Andrew Holleran: Tuhon ytimessä (Odessa 1993, suom. Walter de Camp)

Ground Zero on Andrew Holleranin vuonna 1988 julkaistu esseekokoelma, josta Walter de Camp on valikoiden suomentanut kuusi esseetä. Viisi niistä käsittelee aidsin iskeytymistä New Yorkin homoyhteisöön 1980-luvulla, viimeisen aiheena on ”Hyvä seksi / huono seksi”, jossa vasta loppukaneetti peilautuu sairauden vaikutuksiin.

Holleranille, kuten monille muille New Yorkissa silloin eläneille homoille, 1970-luku oli vapautumisen riemua: Fire Islandin päättymättömiä bileitä, täysiä baareja ja pidäkkeetöntä seksiä. Hän on tallentanut aikakauden tunnelman kulttiklassikoksi kohonneeseen romaaniinsa Dancer from the Dance (jota olen lukenut vähitellen eteenpäin jo pienen ikuisuuden, ja teos on jäänyt toistuvasti kesken, vahvimmillaan se on tosiaan ajankuvauksena). Vaikeimpana romaanissa näyttäytyy pysyvän rakkauden etsintä.

80-luvun alkaessa Holleran jätti New Yorkin juuri ennen suurta tuhoa. Esseessä ”Snobit lainehilla” on pysäyttävän voimakas kuvaus kuumasta iltapäivästä, jolloin Holleran istui ystävänsä kanssa Fire Islandin uimarannalla, mutta se oli suljettu likaviemärien jätteiden ajauduttua liian lähelle maata: ”Kaikkialla ympärillämme miesryhmät paahtoivat itseään auringossa, vierellään valtameri johon he eivät voineet astua.” Toisaalla esseissä Holleran kuvaa, millaista seksistä oli tullut aidsin keskellä: masturbointia pornoteattereissa niin, ettei toiseen uskaltanut edes koskea kunnolla, ja spermaan suhtauduttiin kuin radioaktiiviseen aineeseen. Tällä oli pitkäkestoiset vaikutuksensa tietyn sukupolven homomiehiin, mikä tulee esiin myös tämän vuoden suosikkielokuvassa All of Us Strangers, jossa kahdesta miehestä vanhempi kertoo nuoruuden peloistaan yhdyntää kohtaan.

Teksteistä painuvat mieleen erityisesti toistuvat käynnit sairaalassa, puhelinsoitot ystävien kuolemista ja se, miten epidemian koskettamat yhteisöt alkoivat auttaa toisiaan. ”Syvällisin ero ihmisten välillä saattaa hyvinkin olla ero sairaiden ja terveiden välillä, mutta myötätuntoiset ihmiset yrittävät kurottautua kuilun ylitse ja rakentaa siihen siltaa.” Yhteistä vihollista vastaan kamppailu yhdisti jälleen yksilöt, jotka sitä ennen tunsivat toisensa kenties vain ohitettuina kasvoina ”diskoteekeissa”.

Ohuen valikoiman ilmestymisen suomeksi mahdollisti Kari Lempisen (Walter de Camp) ja Jukka Lindforsin perustama pieni Odessa-kustantamo, jonka viimeisiä julkaisuja se näyttäisi olleen. 90-lukulaisessa Suomessa tällainen teos on ollut todellinen kuriositeetti. Itse poimin tämän pari vuotta sitten kirjaston ”ota ilmaiseksi”-poistopöydältä. Esseiden ajankuvaus on palaamisen arvoista myös nykypäivänä, sillä ne näyttävät, millainen tie on vähemmistöjen historiassa kuljettu. Paikoin Holleranin tavassa ajatella ja kuvata asioita on jotain ärsyttävän pinnallista, mutta monet hänen mietteensä ovat tarkkanäköisiä – ja pisteliään huumorin värittämiä. Tuhon ytimessä sanoittaa niin surun, kamppailun kuin elämän.

“Mieleeni jäi tunne, että olin elossa.”

Adania Shibli – Sivuseikka

Adania Shibli: Sivuseikka (Otava 2024, suom. Sampsa Peltonen)

Vähän erilainen kesäkirja. Symboliikka hyppää silmille ensimmäisenä. Hyönteisen purema ja sen aiheuttama vähitellen tulehtuva haava. Peseytyminen. Haukkuva koira. Rajat, niiden ylittämisen pelko. Vyöhykkeet, joilla liikkuminen on sallittua. Todisteen sisältävän dokumentin metsästäminen. Oikean reitin löytäminen. Sivuseikka, johon huomio kiinnittyy niin ettei lopulta pääse enää irti, ennen kuin asian on selvittänyt loppuun asti. Kerronta on yksityiskohtaista, kuvaa henkilöiden toimet tarkkaan. Pieniltäkin vaikuttavilla asioilla on merkitystä.

Pienoisromaani koostuu kahdesta erilaisesta osiosta. Ensimmäinen sijoittuu kesään 1949, jolloin israelilaiset sotilaat sieppaavat, raiskaavat ja tappavat beduiinitytön. Näkökulmahenkilönä on mies, nimetön sotilas. Toisessa osiossa minäkertoja, palestiinalainen, kiinnostuu tapauksesta kirjoitetusta lehtijutusta, koska tyttö kuoli päivälleen 25 vuotta ennen kertojan syntymää. Tätä alkaa vaivata, ettei tyttö saanut omaa ääntä jutussa. Kertojan todellisuutta ovat iskut, joihin on jo niin tottunut, että työpaikan vieressä tapahtuneen räjähdyksen jälkeen ensimmäiseksi häiritsevältä tuntuu pöly, joka vaikeuttaa työntekoa. On lähdettävä etsimään tytön näkökulmaa, ajettava vyöhykkeille, jotka kirjaimineen tuovat mieleen joukkoliikennevyöhykkeet, paitsi että kirjassa niiden välisiä rajoja vartioidaan ja väärällä alueella liikkuminen on vaarallista.

Yksityiset väkivallan ja alistamisen kokemukset yhdistyvät laajempaan kansan kohtaloon tinkimättömän romaanikerronnan kautta. Mitä ajankohtaisin käännösromaani – maininnat Rafahin kaupungista teoksen lopussa tuntuvat kylmääviltä. Alkuteos on julkaistu jo vuonna 2017.

”Toistan jälleen kerran: tässä ajassa, joka meidän osaksemme on tullut, on jo muutenkin niin sietämättömän paljon surkeutta, ettei ole mitään tarvetta lähteä kaivamaan esiin uusia mielipahan aiheita menneisyydestä. Parempi olisi unohtaa koko juttu. Mutta heti kun hämärä hiipii kotini nurkkiin, koira alkaa taas piinata minua haukkumisellaan niin etten saa unen päästä kiinni ennen pikkutunteja.”

Hayley Campbell – Kaikki elävät ja kuolleet

Hayley Campbell: Kaikki elävät ja kuolleet (niin & näin 2023, suom. Tapani Kilpeläinen)

Toimittaja Hayley Campbell tutustuu teoksessaan kuolematyöhön monesta näkökulmasta ja loikkaa todella syvään päätyyn. Käsitellyistä asioista puhutaan suoraan myös tässä arviossa, näin varoituksen sanana.

Kirja on narratiivisen journalismin tyyliin kirjoitettu ja kuvaa tarkasti miljöitä, ihmisten ulkonäköä ja kirjoittajansa ajatuksia. Lukija tuntee ruumishuoneen kylmyyden, ruumiinavaustilan hajut, liikkeen jolla krematorion työntekijä työntää ruumiin polttouuniin. Kun Campbell reflektoi ajatteluaan, syntyy haastattelujen väliin esseistisiä jaksoja. Kryoniikkalaitoksessa vierailtuaan hän miettii: ”Pidän heidän optimismistaan mutten jaa sitä. Teemme mitä voimme pärjätäksemme. Se on kehtolaulu kuolinvuoteella.”

Campbell laittaa itsensä likoon säästelemättä. Hän kuuntelee onnettomuuksien uhrien tunnistajan juttuja taifuuni Haiyanissa kuolleista, jotka muuttuivat kosteassa hellesäässä odottaessaan nesteeksi ja valuivat ulos muovisäkeistä. Hän pitelee käsissään aivoja ja kokee traumaperäisen stressihäiriön oireita nähtyään kuolleen vauvan kylvetyksen. Viimeksi mainittu tapahtuma pakottaa hänet käsittelemään asiaa, joten hän menee keskustelemaan kuolleiden lasten perheiden tukemiseen erikoistuneen kätilön kanssa. Teos osoittaa vahvasti, että kuolematyötä tekevät eivät saa yhteiskunnassa ansaitsemaansa arvostusta – kenties siksi että aihe on niin vaikea keskusteltavaksi.

Useimmille tämä ei ole kirja, jota luetaan lounaalla tai viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Lukemisen varrella tarttuu tietoa, jota on tavalla tai toisella vaikea unohtaa. Esimerkiksi: Jos rintaimplantit unohtaa ottaa pois ennen krematoriota, ne takertuvat polttouunin pohjaan kuin purukumi.

Jälkisanassa Campbell kertoo keskustelustaan rikosylikonstaapelin kanssa, ja tämä toteaa, että kuoleman äärellä toistuvasti oleminen tekee paremmaksi. ”Pystyy näkemään asiat paremmin. Tekemään paremmin.” Campbell kirjoittaa, että ”aikani kuolleiden ympärillä on tehnyt minut kärsivällisemmäksi ihmisten kanssa”, hänestä oli tullut vähemmän kaunainen. Lopussa on viisaita mietintöjä myös rajoista kuoleman suhteen: ”Uskon, että rajojen tulisi olla henkilökohtaisia, itse valittuja ja niin kauan, kun niitä on harkinnut huolellisesti eikä sallinut kulttuurinormien sanella niitä, ne ovat oikeat.” Taisin noudattaa tätä myös itse kirjan lukemisen suhteen, sillä vanha kollegani ja kaverini kuoli tammikuussa, ja aloitin lukemisen varhain aamulla uutista seuranneena päivänä, kun en enää saanut unta; ajattelin, että moni pitäisi teokseen tarttumista tuollaisella hetkellä huonona ratkaisuna, mutta nyt voin sanoa, että se oli hyvä.

Haluan puhua taas tietokirjakäännösten onnistumisesta. Tälläkin kertaa vastaan tuli huolimattomuutta: sekä runsas määrä typoja että kömpelöltä tuntuneita ratkaisuja, jotka tekivät joistain virkkeistä hankalampaa luettavaa kuin niiden olisi tarvinnut olla. Toivoisin, että tietoteoksia suomennettaisiin tarkasti viimeistellen, koska tietoa on ilmaistava täsmällisellä kielellä. Erityisesti tarve korostuu tällaisten kaunokirjallista tyyliä hyödyntävien kirjojen parissa.

Muita arvioita: Hesari, Maailmankirjat, Kulttuuritoimitus 

Maggie Nelson - Argonautit

Maggie Nelson – Argonautit (S&S 2018), alkuteos The Argonauts (2015). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Vai onko niin, että queerin ja lisääntymisen (tai täsmentäen: äitiyden) oletettu vastakohtaisuus on pikemminkin taantumuksellinen osoitus queerien sopeutumisesta yhteiskuntaan kuin merkki mistään ontologisesta totuudesta? Kun yhä useammilla queer-ihmisillä on lapsia, kuihtuuko oletettu vastarinta noin vain pois? Jäädäänkö sitä kaipaamaan?"

Ilmoitan heti alkuun, että luin Maggie Nelsonin teosta Argonautit pari päivää vimman vallassa, ja kirja aiheutti minussa järinää, jotakin ihastuksenkaltaista, koukutti minut kirjoittajansa ajatteluun, pohdintoihin. Tämä bloggaus on nyt vain yritystä sanoa jotakin sisällöllisesti järkevää tästä ihastuksen tunteestani, mutta kuten tiedämme, ei sellaista ole helppo järjellistää. Alkuteos The Argonauts on tehnyt Nelsonista kotimaassaan Yhdysvalloissa reilusti aiempaa tunnetumman, sillä vaikka kyseessä on hänen yhdeksäs kirjansa, aiemmin hänen suosionsa oli ymmärtääkseni indie-tasoa. Tämä kirja, jota on kutsuttu määrittelyjä pakenevaksi, nousi kuitenkin suureksi ilmiöksi; se on hieman yllättävää, koska vaikka teos on kirjoitettu tavalla, jota on erittäin hyvä lukea ja seurata, se vaatii ajattelemaan paljon. Tällaisesta ei helposti tule massojen juttua. Ehkä aika on nyt otollinen teoksen aiheiden puolesta, sillä se käsittelee sukupuoli-identiteettejä, seksuaalivähemmistöjä, feminismiä, queer-teoriaa, ja alati puhuttavia ja kiinnostavia teemoja, kuten äitiyttä ja rakkautta.

"On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä kahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin."

Argonauttien tyylilajissa riittää pohdittavaa. Nelson on aiemmissa teoksissaankin tunnettu kirjallisten muotojen uudistamisesta: hänen kirjansa Bluets (jonka tulin jo tilanneeksi itselleni nettikaupasta, hups) yhdistää muistelmaa, fragmentaarista asettelua ja proosarunoa. Argonautit kertoo Nelsonin näkökulman hänen rakkaussuhteestaan aviopuolisoonsa Harry Dodgeen. Samalla teos siteeraa paljon erilaisia ajattelijoita omaperäisellä tavalla – lainattujen ihmisten nimet näkyvät kursivoidun sitaatin kohdalla marginaalissa. Tämä ratkaisu jotenkin virtaviivaistaa kirjaa, tekee sen kevyemmäksi kuin sitaattimerkityt teokset yleensä, mikä lukijalle toimii hyvin. Nelson laajentaa yksityisiä kokemuksiaan yleisemmiksi tukeutuen kirjallisuuteen, käyttää kaunokirjallisia keinoja (hänen ensimmäiset teoksensa olivat runokokoelmia) mutta on myös hyvin tarkka siitä, miten ajatteluaan ilmaisee, ja siinä näkyy hänen tieteellinenkin taustansa. Tyyli vaikuttaa aika paljon esseeltä. Uskaltaisin sanoa, että kyseessä on esseekokoelma, jossa rajat tekstien ja aiheiden välillä on häivytetty ja otsikot väleistä poistettu. Voisi tämän ajatella myös kirjan mittaisena yksittäisenä esseenä. Kirjastoluokituksia oli Finna.fi:n perusteella annettu varmuuden vuoksi monta, mutta kaunokirjalliset luokat loistivat poissaolollaan, ja moni kirjastoista on luokittanut tämän kirjailijaelämäkertoihin. Ja kyllä, Nelson puhuu tässä kirjoittamisesta paljonkin, erityisesti loppupuolella. Silti minua huvittaa ajatus, että joku nappaa tämän hajamielisesti hyllystä nimenomaan kirjailijaelämäkertana ja saa kirjan ensimmäiseltä sivulta, neljännestä virkkeestä lukea: Mutta kun sinä ensimmäisen kerran panet minua perseeseen ja poskeni hiertyy betonilattiaan kylmänkosteassa mutta hurmaavassa poikamiesboksissasi – – Hillitöntä. Toisaalta, jos järkyttyy tuosta, tulee järkyttyneeksi ehkä monesta muustakin asiasta kirjassa, joten kohta toimii ihan hyvänä testinä.

"Kuitenkin jokainen kirjoittamani sana voidaan lukea jonkinlaisena puolustuksena tai arvon vakuutuksena sille, mitä minä sitten olenkin, mitä näkökulmaa näennäisesti tarjoilen tai sille, miten olen elänyt. Ihmisestä oppii valtavasti siinä samassa, kun hän avaa suunsa. Saman tien saattaa selvitä, että hänet haluaa kenties pitää etäällä. (Eileen Myles) Siinä piilee puhumisen, kirjoittamisen kauhu. Ei pääse piiloon mihinkään. Kun yrittää piiloutua, esitys kasvaa groteskeihin mittoihin."

Siitä, mistä tässä kirjassa asioiden tasolla puhutaan, löytää jokainen varmasti omat kiintopisteensä. Minulle ne ovat erityisesti queer-ihmisten elämään ja identiteettiin liittyvät pohdinnat, toisaalta taas kirjoittamista koskevat asiat. Koen samastumista monessa, vaikka kokemukset varmasti eroavatkin monin tavoin minun (homoseksuaalin miehen, joka elää kahden cis-miehen muodostamassa parisuhteessa), ja Nelsonin (suuntautumistaan tarkemmin määrittelemättömän, suhteessa muunsukupuolisen kanssa elävän cis-naisen) välillä. Paljon on kuitenkin samaa, kun mietitään queer-väkeä kokonaisuutena ja sitä, mihin tässä maailmanajassa pitäisi kiinnittää huomiota. Minkälaisia asioita voi pitää toivottavina ja hyvinä, kun itse kokee kuuluvansa queerin piiriin? Jotenkin havahduin tätä kirjaa lukiessani ensimmäistä kertaa vahvasti siihen, mitä voi merkitä, että jollakin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvallakaan ei välttämättä ole varsinaista queer-identiteettiä, eikä tarvetta minkäänlaiselle identiteettipolitiikalle. Ymmärrän ehkä jatkossa kanssaihmisiäni paremmin, kun he eivät lähde mukaan aktivismipaasaukseeni... Transihmisten oikeudet ovat tietysti tällä hetkellä pinnalla, niissä on Suomessakin parannettavaa, ja Nelson tuo esille esimerkiksi kohtaamisia, joissa hankalia tilanteita on syntynyt, kun "butchin" näköinen Harry Dodge kantaakin virallisesti naiselle kuuluvia henkilöpapereita. Dodge ei tunne määrittelyitä suuntaan tai toiseen omakseen, ja kun hänen on New York Timesin jutussa valittava pronomini (suomen kieli helpottaa asioita tässä kohtaa), Dodge päättää käyttää her-pronominia, "otetaan piste meidän joukkueelle". Feministisen ajattelun näkökulmat läpäisevät kirjan, ja näkyviin tulee eräs puoli, jota ei helposti tule ajatelleeksi, kun seuraavalla sivulla Dodge harmittelee keräävänsä pisteitä "niiden joukkueelle" neuvolan hoitajan kehuessa, miten ihanaa on nähdä isän auttavan lapsenhoidossa. Lasten saaminen ja äitiys ovat Nelsonin käsiteltävinä perusteellisesti, hän pohtii niitä kirjallisuuden kautta ja kirjoittaa hyvin kaunistelemattoman, mutta toisaalta minusta myös kauniin, ruumiilliseen tapaan raskauden ja synnytyksen kokemuksistaan. Tuntuu siltä, ettei tällaista ole lukenut aiemmin, mutta ei oikein osaa selittää, mikä tässä kuvauksessa olisi niin omanlaistaan. Oman lisänsä kohtaan tuo tietysti se, että synnytyskuvauksen rinnalla kulkee Dodgen äänellä kerrottu, hyvin herkkä ja tunnelmaltaan tiivis kuvaus hänen äitinsä kuolinhetkestä.

"Päivätyössäni jatko-opiskelijana ilmaisin yksinomaan paheksuntaa, kun Allen Ginsberg kuvaa runoissaan naisen sukupuolielimiä 'rasvakudoksen päärynäiseksi rinteeksi' ja 'ainoaksi reiäksi joka minua on hylkinyt jo vuodesta 1937'. En edelleenkään näe syytä misogyynisen inhon levittämiselle, en edes homoyhteisön nimissä, mutta ymmärrän vastenmielisyyden hyvin. Kaikenlaiset sukuelimet ovat usein limaisia ja roikkuvia ja iljettäviä. Se on osa niiden viehätystä."

Nelson tuo esiin monia kirjailijoita ja teoreetikkoja, jotka ovat hänelle merkittäviä – hän kutsuu vaikuttajiaan "sydämensä monisukupuolisiksi äideiksi". Joihinkin hänellä tuntuu olevan viha-rakkaussuhde, kuten ylläolevassa sitaatissa mainittuun Ginsbergiin, jolta otetulle jälkimmäiselle sitaatille muuten repesin nauramaan, myönnettäköön, vaikka tunnistan kyllä ongelman! Merkittäviä ja usein lainattuja ääniä ovat mm. Eve Kosofsky Sedgwick, Judith Butler, D. W. Winnicott ja Roland Barthes. Viimeksi mainitun teorioita pyöritellessään Nelson yltyy kirjan ravistelevimpiin ja mieleenpainuvimpiin toteamuksiinsa kirjoittamisesta: "Minun tekstissäni vilisee epävarmuuden pakko-oireita." Kyseinen kohta teoksessa on sellainen, että en edes halua siteerata sitä pidemmin; haluan säilyttää tämän postauksen lukeneilla mutta kirjaan vielä tarttumattomilla löytämisen ilon, tämä jääköön teaseriksi. Kiinnostavaa lisäluettavaa tulee bongatuksi paljon. Itse pysyin sen verran aisoissa, että tilasin vain Nelsonin oman kirjan toistaiseksi luettavaksi. Olen koukuttunut hänen ajatuksiinsa, vastaansanomattomiksi perusteltuihin lauseisiinsa, rehellisyyteensä. Lukiessa ainoa hankaluus oli, että toisaalta teki mieli säästellä kirjaa, toisaalta ei halunnut lopettaa lukemista.

Paljon hyviä kirjoja tulee kyllä luettua, mutta Maggie Nelsonin Argonautit nousee minulla erityiselle tasolle. Jos kovempi käännöstapaus tulee vielä tänä vuonna vastaan, saa olla todella ilmiömäinen. Toistaiseksi lukemistani rinnalle nousee ehkä Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta, mutta muuten tämä on vuoden kirjoissa omassa luokassaan. Puhun suuria, myönnän, sanani tulevat hullaantumisen hehkusta. Jään odottelemaan sitä, että Bluets saapuu postissa. Argonautit (jonka luin kirjastokappaleena) on hankittava myös vielä itselle, tähän on palattava, en näe vaihtoehtoa. Nelson uudistaa kirjassaan omaelämäkertaa, tai ehkä esseetä, ehkä dokumenttiromaania, oli mitä oli – tuloksena on jotakin voimakasta ja ihmeellistä.

Blogeissa: Lumiomena, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?

Virginia Woolf - Aallot

Virginia Woolf – Aallot (Kirjayhtymä 1979), alkuteos The Waves (1931). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila.

  "Minä paahdun, minä värisen", Jinny sanoi, "tästä auringosta tähän varjoon."
  "Nyt he ovat kaikki poissa", Louis sanoi. "Olen yksin. He menivät sisään aamiaiselle ja minä jäin seisomaan seinävierelle kukkien joukkoon. On hyvin aikaista, oppitunnit eivät vielä ole alkaneet. Kukka kukan jälkeen täplittää ruohikkoa. Terälehdet ovat ilveilijöitä. Varret nousevat alla olevista mustista onkaloista. Kukat uivat kuin valosta tehdyt kalat tummanvihreän veden pinnalla. – –"

Siitä, että tämä kirja päätyi nyt blogiini, saa kiittää kolmea asiaa. Ensinnäkin kirjailija Sinikka Vuolaa, jonka kanssa keskustelin toimittamani podcastin jaksossa helmikuussa, ja Sinikka (jonka kirjavinkkeihin vahvasti luotan) mainitsi tämän edustavana esimerkkinä runon tavoin etenevästä proosasta. Toinen sysäys oli amerikkalaiskirjailija Garth Greenwellilta, jonka vinkeistä olen aina myös löytänyt kiinnostavaa luettavaa, ja hän ylisti The Wavesia eräässä artikkelissa. Kolmanneksi, järjestin Twitter-äänestyksen siitä, minkä vanhempaa kirjallisuutta edustavan teoksen lukisin seuraavaksi, koska olin lukenut pinon uutuuksia ja kaipasin vaihtelua. Virginia Woolfin (1882–1941) klassikkoteos Aallot sai eniten ääniä, joten siirryin sen pariin. Ja se oli kokemus. Jotakin, mitä osasin jo odottaa, jotakin yllättävää, paljon lauseita jotka pysyvät mukanani varmasti hyvin kauan. Annoin aaltojen viedä: Aurinko ei ollut vielä noussut. 

Romaani koostuu sen kuuden henkilöhahmon tajunnanvirroista, sisäisistä monologeista. Näitä tajunnanvirtoja tauottavat ja rytmittävät suorastaan rönsyävän runomaiset pätkät auringosta, aalloista ja muista luonnonilmiöistä. Osuudet kuvaavat päivän kulkua; tavallaan teos käsittää yhden päivän, tavallaan siihen tuntuu mahtuvan koko elämä lapsuudesta vanhuuteen. Aikatasot liukuvat. Kokonaisuudesta ei ole helppo saada otetta, minkä vuoksi monet todennäköisesti ovat kirjan parissa uupuneet. Kokemusta on, niin kävi minullekin silloin kun yritin tätä ensimmäisen kerran, lähes kymmenen vuotta sitten. Silloinen lukemishistoriani ei kerta kaikkiaan ollut valmistanut minua tarpeeksi, ja luovuin jo alkusivuilla. Nyt keskityin kieleen, sen rytmiin, joka lähtikin viemään. Miten upea se rytmi onkaan, hienostunut ja sulava. Runon rytmi. Woolfin lauseet ovat kauniita, painavia, sanovat monella tasolla asioita.

"Jos voisin seurata heitä, olla heidän joukossaan, uhraisin kaiken mitä minulla on. Mutta he jättävät jälkeensä myös vapisevia perhosia, joilta on nypitty siivet irti, heittävät nurkkiin likaisia sykkyrälle käärittyjä, veren tahrimia nenäliinoja. He itkettävät pikkupoikia pimeissä käytävissä. Heillä on isot punaiset korvat jotka törröttävät heidän lakkiensa alta. Mutta sellaisia haluamme olla, Neville ja minä. Katselen heidän kulkuaan kateellisena."

Kirjan äänessä oleviin hahmoihin kuuluvat Bernard, Susan, Rhoda, Neville, Jinny ja Louis. Näkyvimmäksi tuntuu nousevan Bernard, mikä johtuu osittain siitä, että hän on myös kirjoittaja, ja hahmon puheet kirjoittamisestaan on tulkittu Woolfin ajatuksiksi työstään. Muiden hahmojen persoonallisuuksia en osaa syvemmin analysoida, sillä "henkilöhahmojen arvioiminen" ei todellakaan ole parhaita puoliani kirjallisuuden lukijana (ystäväni, jonka tekstejä säännöllisesti luen, joutuu aina kiskomaan minusta väkisin kommentit liittyen henkilöhahmoihin, sillä kieleen keskittyminen on minulle paljon luontaisempaa). Sen osaan hahmoista sanoa, että Jinny on räiskyvä, tulinen sielu, kuten alun sitaatistakin voi päätellä. Louis on vakava, hermostunut ja puhuu toistuvasti häpeillen isästään, brisbanelaisesta pankkiirista. Seitsemäntenä hahmona häilyy Percival, joka ei pääse itse ääneen vaan tulee määritellyksi pelkästään muiden kautta. Woolf ei oikeastaan tarkoittanut puhujiaan erillisiksi hahmoiksi, vaan tajunnan eri osiksi (ks. englanninkielisen Wikipedian artikkeli) ja ajoittain rajat hahmojen välillä hämärtyvät, kunnes lopussa katoavat kokonaan. Jäljelle jää yksinäisyydessä elävä tietoisuus.

"Minulla on taipumusta mietiskelyyn. Etsin konkreettisuutta kaikista asioista. Vain siten pääsen käsiksi maailmaan. Hyvä lause kuitenkin näyttää minusta olevan olemassa muusta irrallaan. Mutta luulen että parhaat niistä syntyvät yksinäisyydessä. Ne vaativat jonkinlaisen loppujähmettymisen jota en kykene niille antamaan, koska aina puuhailen lämpimien liukenevien sanojen parissa."

Teos on valtavan runsas. Tuntuu, että voisin siteerata siitä suurimman osan, ja että valintani sitaateiksi ovat sattumaa ja toisella lukukerralla muut kohdat olisivat merkityksellisiä. Kirjan lauseista nousee aina jotakin uutta. Haluaisin oppia, miten lause soljuu noin, miten hallitaan noin moninaiset rytmit, runon lailla etenevä tajunnanvirta. (Sitä ei nimittäin todellakaan ole helppo hallita tyylikkäästi – olen kokeillut, ja eräs kommentti oli, että lopputulos oli jotakin vanhanaikaista, jollaista runoilua opettelevat nuoret pojat yleensä päätyvät paatoksessaan kirjoittamaan. Arvatkaa vaan, lähdenkö helposti kokeilemaan uudestaan.) Välillä runsaus uuvuttaa ja kielikuvien jonot tuntuvat syövän ilman. Tätä ei ole tarkoitettu luettavaksi nopeasti ja yhdeltä istumalta. Pari-kolmekymmentä sivua päivässä oli minulle yleensä se, mikä kirjan kanssa tuntui hyvältä olla. Silloin siitä pystyi nauttimaan parhaiten. Yksittäisiä lauseita tarttui mukaan huomattavan paljon, ja merkintöjä sivujen väliin kertyi lukiessa. Niistä tuntuu hankalalta luopua. Huomaan, että tämä on kirja, joka täytyisi olla myös omana hyllyssä.

"Alan kaivata jotakin puolittaista kieltä, jollaista rakastavaiset käyttävät, sanansirpaleita, julki lausumattomia sanoja, kuin kiveyksellä laahustavia jalkoja."

Aallot on yksi "runolliseksi" kutsutun proosan isoisoäideistä, määrittelijä ja vertailukohde, tajunnanvirtakirjallisuuden virstanpylväs. Kirja kuuluu niihin, jotka on luettava useammin kuin kerran. On pohdittu, onko se edes romaani, mutta se nyt on puritismia, sillä kirja kyllä muodostaa määritelmään sopivan yhtenäisen kokonaisuuden, vaikka sen tekstissä onkin paljon runoa. Juonta kirjassa ei juuri ole, ellei elämän kulkua halua sellaiseksi ajatella. Uskoisin, että blogini vakilukijoista ne, joille tämä kirja luettavaksi sopii, tunnistavat itsensä blogitekstin ja sitaattien perusteella. Toki tämä on miellyttävää luettavaa kaikille kauniisti soljuvan kielen ystäville, jos pääsee irti liiasta "ymmärtämisen" ja tarinallistamisen pakosta. Kai Kailan aikanaan valtionpalkinnon saanutta käännöstä on hyvä lukea, ja tuntuu että se on tehty aikaa kestävällä tavalla.

The Waves on luettavissa englanniksi mm. täällä.

Kirja englanninkielisessä Wikipediassa, Goodreadsissa, suomenkielisestä versiosta tietoa Kirjasampo-palvelussa, Tahaton lueskelija -blogi, Onko kaunosieluista kyborgeiksi -blogi

Johannes Anyuru - He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru – He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018), alkuteos De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (Norstedts 2017). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.

”Yksi. Hän ei muista omaa nimeään. Kaksi. Hän ei muista omia vanhempiaan, jotka on hänen oletuksensa mukaan murhattu. Kolme. Kun hän katsoo itseään peilistä, hän näkee väärät kasvot. Neljä. Hänestä tuntuu juuri nyt, kun hän katsoo yleisölle esiteltävää kuvaa, voimakkaasti siltä että hän on ollut samassa tilanteessa aiemminkin, että käynnissä on paraikaa historiallisesti tärkeä tapahtuma.”

Johannes Anyurun romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin kuului kevään eniten odottamiini käännösuutuuksiin. Sen lisäksi, että kirja sai ”Ruotsin Finlandian”eli August-palkinnon, sen aihe on rohkea. Visio yhteiskunnasta, jossa terrori-isku on saanut Ruotsissa aikaan suuren muutoksen: uskontoaan harjoittavat muslimit on eristetty yhteiskunnasta ghettoon valvonnan alle, ja he saavat rangaistuksia menettäen kansalaisoikeuksiaan, jos eivät allekirjoita länsimaisten arvojen mukaisia nk. kansalaissopimuksia. Paitsi että ei ole yksiselitteistä, tapahtuuko tämä kirjankaan todellisuudessa. Tavallaan se on fiktiota fiktion sisällä, kirjoitettu papereille jotka kirjassa päähenkilö-kertojana oleva kirjailija saa mielisairaalaan suljetulta naiselta, joka oli mukana mainitussa terrori-iskussa. Nainen väittää tulleensa tulevaisuudesta ja kääntäneensä tapahtumien suunnan kesken iskua, jotta dystopiatodellisuus ei toteutuisi.

"Kannoin sisälläni sirpaleita toisesta maailmasta, toisenlaisesta kieliopista, jonka mukaan aika ja tila hahmottuivat."

Anyurun romaanissa on siis mukana maagisrealistinen juonne. Nuori nainen sanoo tietoisuutensa siirtyneen uuteen ruumiiseen. Todettu tosiasia on, että nainen on kokenut kidutusta pahamaineisessa paikassa, mutta hän sanoo ettei ole henkilö jolle hänen ruumiinsa kerrotaan kuuluvan. Todellisuudet ja aikatasot limittyvät, kun kirjailija lukee naisen kirjoittamaa elämäntarinaa, joka on samalla kuvaus apartheid-yhteiskunnaksi muuttuneesta Ruotsista. Romaanin sanoman kannalta ei ole olennaista, mikä kertomuksessa on todella tapahtunutta ja mikä jotakin sellaista, joka voisi tapahtua. Mihin suuntaan yhteiskunta saattaa lähteä, ja kenestä se on kiinni, lähtevätkö asiat vierimään hyvään vai huonoon suuntaan? ”Kummakirjallisen”  tasonsa ansiosta teoksesta pitävät varmasti myös monet spekulatiivisen fiktion ja maagisen realismin ystävät. Kotimaisista kirjailijoista mieleen tulevat lajin puolesta Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo – jälkimmäisen tuotannosta mielleyhtymiä syntyy myös teemojen käsittelyn tasolla Auringon ydin-romaaniin, jonka esittämässä vaihtoehtohistoriassa naiset on jalostettu kahdenlaisiksi. Anyurun romaanin kieli on hyvin vaikuttavaa, hän osaa proosassaan kiteyttää asioita monimerkityksisiin lauseisiin runon logiikalla. Ajoittain, esimerkiksi terrori-iskun käänteiden kuvauksessa, juonta kuljetetaan suoremmalla kerronnalla. Kerronnan tyylit sulautuvat toisiinsa kirjassa taitavasti. Suomenkielinen käännös on myös laatutyötä.

   ”Etkö lue lehtiä?” mies kivahti, enkä osannut tulkita, oliko hän aidosti vihamielinen vai yrittikö hän vain suojautua häpeältä, jota tunsi minun katseeni edessä ja kaiken sen tiedon, jota minulla oli hänestä. Hänen ruumiistaan.
   ”Teille tehtiin erilaisia kokeita. Teitä kidutettiin. Haluaisitko kertoa siitä?”
Hän tuijotti hämärässä leijuvaa savukiehkuraa katseella, joka näytti ilmaisevan että jokainen kivi, jokainen hiekanjyvä oli keskeltä halki. Vastaamisen sijaan hän luki tytön tarinaa.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on teos, jota on turha kirjoittaa analysoimalla puhki. Se tarjoaa paljon pohdittavaa, herätteitä sinkoilee eri suuntiin. Tällaisen lukeminen on hyvin tarpeellista ympärillämme jatkuvasti tapahtuvan keskustelua esittävän hölinän jälkeen. Ei tämä sentään ole mikään pamfletti, vaan romaani ja esittää kysymyksiä, kuten sen tyylilajissaan kuuluu. Hieno teos, monikerroksinen, ja vaati ainakin minulta välillä palaamista taaksepäin, käymään läpi luettua ja mitä sillä sanotaan, kaikkia niitä mahdollisuuksia. Meillä on maailmassa paljon erilaisia mahdollisuuksia, tulevaisuudellakin on, sitä kirja varmaankin kaikkein eniten sanoo. Mutta minun kuvani tästä ei ole ainoa, lue itse. Meni muuten melkein kylmät väreet, kun äsken tajusin, että olen julkaisemassa tästä postausta juuri tänään. Älkää tuottako maailmaan turhia kyyneleitä. Hyvää äitienpäivää!

Teos blogeissa ja kritiikeissä: Kirsin Book Club, Lukuisa, Ruskeat Tytöt, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara, Tuijata, Reader, why did I marry him?, Kouvolan Sanomat, Kosminen K (ja lisääkin linkkejä Googlella tulee)

Sara Stridsberg - Unelmien tiedekunta

Sara Stridsberg – Unelmien tiedekunta : lisäys seksuaaliteoriaan (Tammi 2018), alkuteos Drömfakulteten (Albert Bonniers förlag 2006). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.

"KERTOJA: Olen pahoillani ettet elä tämän tarinan loppuun.
VALERIE: Sitä ei todellakaan kannata surra. Annan sinulle muutaman hyvän neuvon, jos suret sitä että tarina päättyy tähän. Kutsu kotiisi rähjäinen kerjäläistyttö joka tarvitsee rahaa ja yösijaa. Kutsu kotiisi paperinkeräyslaatikossa nukkuvat narkkaritytöt. Vie kotiisi joku pirihuora, kassialma, sekopäähullu. Jää metroon juttelemaan psyykkisesti sairaiden huorien kanssa. Älä lähde heti kun tyhjänpäiväinen paasaus ja samojen asioiden jauhaminen alkaa. Kysele: mistä tulet, mitä tarvitset, kuinka voin auttaa, mitä olet kirjoittanut, jos kerran olet niin kiinnostunut auttamaan kuolevia narkkarihuoria."

Ruotsalaiskirjailija Sara Stridsbergin ympärillä on kuohunut viime päivinä. Hän on ollut jäsenenä Ruotsin akatemiassa, jonka rivit ovat hajonneet pahasti viime viikkoina, ja myös Stridsberg päätti muutama päivä sitten jättää paikkansa. Miten paljon julmaa ironiaa juuri hänen kannaltaan onkaan siinä, että akatemian toiminnan on sekoittanut erään valta-asemassa olevan miehen harjoittama seksuaalinen ahdistelu. Stridsberg tuli laajasti tunnetuksi saatuaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanistaan Drömfakulteten vuonna 2007. Kirja kertoo feministisen ajattelun tärkeimpiin toimijoihin kuuluneesta Valerie Solanasista, joka tunnetaan SCUM-manifestistaan ja ikävä kyllä laajimmin varmasti Andy Warholin ampumisesta vuonna 1968. Warhol selvisi silloin hengissä hädin tuskin, Solanas vietti muutaman vuoden vankilassa ja mielisairaaloissa, joihin hän joutui hoitoon yhä uudelleen, kunnes kuoli karussa hotellissa 1988. Mielenkiintoisia yhteensattumia kietoutui lukukokemukseni ympärille. Alussa kerrotaan, että Solanas löydettiin kuolleena 30.4.1988 ja hänen epäiltiin kuolleen 25. huhtikuuta. Satuin aloittamaan kirjan lukemisen 26.4. ja tuo päivämäärä on ainakin Wikipediassa mainittu Solanasin kuolinpäiväksi. Juuri ennen lukemisen aloittamista olimme keskustelleet blogikollega Ompun kanssa huhtikuun julmuudesta, joka toistuu Unelmien tiedekunnassa suorastaan motiivina. Jäljitteleekö todellisuus kaunokirjallisuutta vai päinvastoin?

Stridsberg on kertonut romaanin pohjaavan Solanasin elämään, mutta hän ei noudata tunnettuja faktojakaan uskollisesti. Olen joskus nähnyt tämän kirjan jollakin "luovaa tietokirjallisuutta"-vinkkilistalla, ja sanoisin että ei se oikein siihen määritelmään mene. Jos kirjailija ilmoittaa jo alkuun poikenneensa faktoista ja puhuu kirjallisesta fantasiasta, eihän se voi olla tietokirjallisuutta lähelläkään. Ja vaikka narratiivisessa tietokirjallisuudessa sallitaankin melko räiskyvää kieltä, on Unelmien tiedekunnan poetiikka sellaista, että tietokirjaluokitusten rajoista venytään yli väkisin.

"Ja sinä suutelet häntä kadunkulmassa läähättävien lepattavien aniliininpunaisten minuuttien ajan ja sinulla on karjuva villieläin rinnassasi, te annatte toisillenne anarkistisia suudelmia tarinan ulkopuolella. Juokset Cosmon kanssa käsi kädessä irrallaan toisen aallon naisasialiikkeestä, The New Leftistä ja Women's libistä, kaukana feministisestä mystiikasta ja feministisistä glamourtytöistä ja Vietnam-liikkeestä. Sinä ja hän muodostatte yhdessä amerikkalaisen naisasialiikkeen, te olette Amerikan ensimmäisiä intellektuelleja huoria, ja sinä olet kirjoittanut ainoan lukemisen arvoisen tekstin, SCUM-manifestin."

Kieli ja kerronta ovatkin asioita, joihin tässä kirjassa paneudun enemmän kuin mielelläni. Twitterissä tuli sekä paljon tykkäyksiä että kriittinen kommentti twiittinä lähettämästäni kirjan virkkeestä: "Valo kulkee huoneen läpi ohuina huntuina, huhtikuu on kuukausista hulluin räntäsateineen ja kuolleine läntteineen." Siinä on tiettyä rumankauneutta, kyllä, mutta juuri se on minusta romaanin poetiikan viehätys. Kääntäjä Outi Mennalle kiitos mainiosta suomennostyöstä, jonka ansiosta saimme lopulta, 12 vuoden viiveellä, tämän kirjan luettavaksi myös suomeksi. Teosta kutsutaan kustantajan esittelyteksteissä runolliseksi, mihin on aina syytä suhtautua epäillen. Onhan runollista ja runollista. Pelkäsin, että kyseessä on tyyli, jota kutsun mielessäni pumpulirunolliseksi, tai joskus myös korulauseiksi. Mutta siitä ei ole kyse, Unelmien tiedekunnan kieli haastaa, asettaa vastakkain kauniita lauseita ja alatyyliä. Silmiä hivelevän sanojen sommittelun jälkeen seuraavassa lauseessa voidaan puhua huorista ja likaisista vituista. Stridsberg on kirjoittanut Solanasille äänen, joka lainaa ilmaisuja SCUM-manifestista (jonka alkukielisestä versiosta olen ehtinyt lukea alun ja silmäillä sitä nopeasti eri kohdista), mutta varsinaista kieltä siitä ei ole lainattu, sen kirjailija tuntuu luoneen itse. Paljon runoa tässä toki on, kerronta etenee usein runon logiikalla ja dialogit kuvaavat ajattelun tapoja, jotka poikkeavat tavanomaisesta; Valerie vastaa kysymyksiin usein hyvin ns. kryptisesti. Metafiktiivinenkin taso kirjassa on, sillä kertoja keskustelee monta kertaa kuolemaa tekevän Valerien kanssa tuskaillen romaaniprojektiaan. Teoksen virkkeissä on havaittavissa syntaksin rikkomistakin siinä määrin, että mieleen nousee mm. Lispectorin Lähellä villiä sydäntä, ja siitä päästäänkin jälleen naiskirjoitukseen. Kun ajattelin sitä ensimmäistä kertaa, päässäni tuntui syttyvän lamppu – voisiko olla? En ole tutkija, joten jätän tarkemman analyysin muille, mutta minun tuntumani on, että Stridsberg on saattanut hyödyntää, joko tarkoituksella tai tahattomasti, naisruumiilliselle proosalle ominaista poetiikkaa teoksessa. Ainakin se sopisi sanomaan. Myös toistoa käytetään kirjassa tehokeinona, tietyt lausahdukset toistuvat sivuilla monesti, kuten esim. edellisessä pitkässä sitaatissa mainittu Amerikan ensimmäiset intellektuellit huorat. Luettelot poukkoilevat virkkeissä usein toistuvien ja-sanojen erottelemina. Se ei ole suosikkitehokeinoni, mutta voin antaa sen anteeksi. Samoin sen, että joskus rönsyilevät kielikuvat tuntuvat hieman liiallisilta. Tämä kirja sallii tyylissään myös rosot.

"KERTOJA: Entä kysymys identiteetistä?
VALERIE: Vastaus on epäidentifikaatio. Epänaiselliset naiset, epälesbot lesbot, epäalaluokkainen alaluokka. Pionit tuoksuvat magnolioilta. Koirat haisevat koirilta. Ja puutarhat tuoksuvat erilaisilta eri vuodenaikoina. Ei ole ennalta määrättyjä identiteettejä, ei ole naisia, ei ole miehiä, ei poikia, ei tyttöjä. On vain umpipaskasta käsikirjoituksesta tehty paskanäytelmä."

Kuka oli Valerie Solanas? Mitä hän manifestillaan varsinaisesti tarkotti? Miksi hän ampui Andy Warholia? Faktatiedot Solanasista ja erityisesti hänen nuoruudestaan ennen New Yorkin aikaa ovat olleet vähäiset, ja myös kirjan Valerie kieputtaa niin lukijaa kuin kertojaakin ympärillään päästämättä aivan lähelle. Joskus hän tuntuu vastaavan suoraan, mutta onko hän luotettava kertoja? Ei varsinaisesti. Annetaan vihjeitä, että hänen kertomansa asiat eivät ehkä ole menneet aivan niin, erityisesti lapsuusmuistojen kohdalla. Toisaalta ne tuntuvat välillä vereslihaisen rehellisiltä, kuten kuvaukset siitä, miten Valerien isä raiskasi hänet monta kertaa. Lapsuuskuvaus vaikuttaa yhdistelmältä satumaailmaa ja raakaa todellisuutta. Myöhemmin Valerien tekoja värittää ja ohjaa hänen huumeiden käyttönsä, ja ympäröivien ihmisten kommenteista on tulkittavissa, että hän mokasi mahdollisuutensa kirjailijana ja taiteilijana sortumalla rankkaan kaman käyttöön. Kun Valerie opiskelee yliopistossa, kuvataan, miten häntä yritetään ohjata totunnaisille tutkimuksen poluille, siihen miten ennenkin on tehty, vaikka hän haluaisi räjäyttää koko systeemin uudenlaiseksi. Paljon tiivistyykin siihen. Väkivaltaisesta, miesten eliminointia julistavasta SCUM-manifestistaan Solanas totesi haastattelussa elinaikanaan, että kyseessä on vain kirjallinen tehokeino, ei konkretiaa. Jotkut ovatkin lukeneet manifestia lähinnä toksisen maskuliinisuuden kritiikkinä. Romaanin Valeriella on syynsä miehiä kohtaan tuntemalleen vastenmielisyydelle. Stridsberg on kertonut halunneensa kirjoittaa Solanasista nimenomaan tämän manifestin pohjalta, ja hän on halunnut pohtia, minkälaisen elämän on elänyt ihminen joka kirjoittaa sellaisen tekstin. Vaikka olen vasta silmäillyt manifestia (joka on luettavissa englanniksi täältä), uskon Stridsbergin saavuttaneen tavoitteensa. Hän on tehnyt tuntemattomaksi jääneestä Solanasista elävän ja tuntevan Valerien, jonka elämää ja ajattelua voimme seurata, mutta emme silti todella tiedä, kuka hän oli. Totuus pysyköön hänellä.

Olin jo pitkään ehtinyt murehtia, miksi emme olleet saaneet Sara Stridsbergin Drömfakulteten-kirjaa suomeksi, vaikka teos oli saanut merkittävän pohjoismaisen palkinnon ja kirjailija on Ruotsin nykykirjallisuuden tärkeimpiä. Pari vuotta sitten Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistiin Stridsbergin Niin raskas on rakkaus ja kirjailija vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa. Kun näin Unelmien tiedekunnan tämän kevään kirjakatalogissa, hihkuin ääneen. En tiedä, paljonko käännöspäätökseen on vaikuttanut maailmanlaajuinen keskustelu naisen asemasta vai julkaistiinko tämä vain uudemman teoksen vanavedessä, mutta joka tapauksessa on hyvä, että kirja on nyt luettavissa suomeksi mainion käännöksen kera. Unelmien tiedekunta velloo ja räjähtelee lukijan mielessä, se tarjoaa pääsyn kohteensa lähelle mutta silti tietyn etäisyyden päähän. Lukemisen jälkeen ei voi kun alkaa googlata tietoa Valerie Solanasista ja hakea luettavakseen hänen manifestinsa. Vaikka Andy Warhol on minusta aina ollut kiehtova taiteilija, tällä kertaa hän on vain sivuhenkilö ja objekti, kuten kuuluu. Areena on nyt Valerien, ja hän täyttää sen tavalla joka jää mieleen, uhmaten ja haastaen ja räiskyen.

Muualla: Kirja vieköön, Kirjasähkökäyrä, Kirjapolkuni, HS:n haastattelu