Walt Odets – Out of the Shadows

Walt Odets: Out of the Shadows – Reimagining Gay Men’s Lives (Farrar, Straus and Giroux 2019)

Psykoterapeutti Walt Odetsin kirja on mainittu monessa yhteydessä samankaltaisena teoksena kuin Alan Downsin The Velvet Rage. Jotkut lukijat ovat olleet vahvasti sitä mieltä, että Odetsin teos on parempi. Tyylilajikin on vähän eri: Out of the Shadowsissa kyse on psykologisesta tietokirjasta, mutta ei varsinaisesti self helpistä. Vaikka kumpikin teos perustuu terapeuttien kokemuksiin homomiesten parissa tehdyssä työssä ja jonkin verran myös heidän omiin elämänkokemuksiinsa, Odets ei tunnu haluavan myydä tiettyä työskentelyn mallia, josta hänet voisi sitten kutsua luennoimaan, jotta voisi tehdä valtavasti lisää rahaa. Hänen tekstiään hallitsee rauhallisen punnittu tiedon välittämisen halu.

Kirjassa näkyy siihen käytetty aika, ja Odets kertoo kirjoitustyön lähteneen liikkeelle hänen yli 20 vuoden aikana syntyneistä muistiinpanoistaan. Keskustelut asiakkaiden kanssa eivät ole suoraan yksittäisistä tilanteista litteroituja, vaan ne on kirjoitettu dialogeiksi huolella, ykstyiskohtia on jonkin verran muutettu yksityisyyden säilyttämiseksi, ja tapauskertomukset sisältävät yleensä kahden ellei useamman asiakkaan elämäntarinaa. Olennaista on kuvata muutos, hetki jolloin ihmisessä liikahtaa, ja tapa jolla hänen toimintansa alkaa kääntyä kohti terveempää ja autenttisempaa elämää. 

Löydän tapauskertomuksesta toisensa perään kokemusteni ja tunteideni kappaleita. Tajuan jälleen, miten merkityksellistä on lukea tällaisia elämäntarinoita juuri muiden homomiesten kokemuksista, koska niissä on erityisyyttä, joka liittyy nimenomaan seksuaaliseen suuntautumiseen – ja tapoihin joilla ympäristö suhtautuu siihen. Juuri ymmärtämättömät, stereotypioihin jumittuvat suhtautumistavat aiheuttavat kyvyttömyyden hyväksyä itsensä kokonaisena ihmisenä. Odets saa minut myös miettimään uudesta kulmasta suhdettani hiv:n pelkoon, siihen miten se on nuorempana elänyt mukana silloinkin, kun en ole oikein ajatellut sitä vaan jopa työntänyt aktiivisesti pois mielestäni. 

Se Odetsilla on yhteistä Downsin kanssa, että hänkin esittää oman kolmijakoisen mallinsa. Tällä kertaa kyse on juuri hiv:sta, ja Odetsin mukaan merkitystä on sillä, elikö vuonna 1981 alkaneen epidemian tappavimman vaiheen henkilökohtaisesti läpi aikuisena homomiehenä, vai kuuliko siitä lapsena kauhutarinoita, vai onko kasvanut vasta sen jälkeen kun lääkitykset paranivat huomattavasti vuodesta 1996 alkaen. Odets esittää avartavaa turvaseksipuheen kritiikkiä ja puolustaa homomiesten oikeutta intiimeihin yhdyntäkokemuksiin. Häpäisemiseen ja pelotteluun hän ei seksivalistuksessa usko, eiväthän ne estäneet 80-luvullakaan valtavaa määrää ihmisiä sairastumasta ja kuolemasta. 

Odetsin teksti saa minut toivomaan, että eri sukupolviin kuuluvat homomiehet keskustelisivat enemmän keskenään kasvotusten erilaisissa tilanteissa. Huomaan kaipaavani lisää sellaista elämääni. 

Näen aiempaa tarkemmin myös homoille tyypillisten traumojen jatkumon. Lapsuudessa tapahtunutta traumatisoitumista seuraa usein jokin aikuisuuden tapahtuma, uudelleentraumatisoituminen, joka tuo tiedostamattomalla tasolla mieleen vanhan. Useimmille aidsin pahimman aikakauden läpieläneille homomiehille epidemia oli vanhojen haavojen aukirepijä. Ajattelen, että nykyisin tuhoisia kokemuksia homoille – varsinkin omassa ikäluokassani ja sen tienoilla – aiheuttavat erityisesti päihderiippuvuus, monella tavalla pinnallisen deittikulttuurin lietsoma yksinäisyys tai väkivaltaiseen parisuhteeseen päätyminen. 

Odets toteaa, että siinä tapauksessa, jos hiv:n saa nykyisin, stigma homoyhteisön sisällä voi olla jopa suurempi kuin takavuosikymmeninä, koska pahimpina aikoina yhteisö oli toinen toisensa tukena epävarmassa tilanteessa, joka ennen tehokkaiden lääkitysten kehittymistä uhkasi kaikkia. 

Olennaisin oppi, joka kirjasta tuntuu minulle jääneen, on se, että ei pidä hävetä eikä moittia itseään, jos lipsuu takaisin vanhoihin vahingollisiin tapoihinsa. Odetsin mukaan se on mahdollisuus: merkki siitä, että edelliseltä kerralta on jäänyt jotain opittavaa, eikä kaikkea ole vielä käynyt läpi perusteellisesti. Mutta kun ”repsahdus” on tapahtunut, voi korjaamista yrittää uudelleen. Ehkä uusin keinoin? Ehkä kaivautumalla vielä syvemmälle historiaansa tai tunteisiinsa? Ehkä tekemällä jotain, mikä muuttaa omaa arkea, ympäristöä? Itsensä moittimisella ei paranemisessa korjata mitään. Kunpa tuon vielä sisäistäisi. Toivottavasti tulee mahdollisuuksia sisäistää se. 

Tajuan lukiessani aiempaa konkreettisemmin, mihin keskusteluterapian ja ylipäätään puhumisen (tai kirjoittamisenkin) mahdollisuudet päättyvät. Lopulta on alettava tehdä asioita maailmassa – mieluiten muiden ihmisten kanssa. Se on aluksi kyllä hirveän pelottavaa. Autenttinen tunteiden ilmaisu. Helppo kirjoittaa nuo sanat peräkkäin, mutta miten alkaa toteuttaa sitä, kerta toisensa jälkeen? Nyt näen pilkahduksen siitä, että se voi olla mahdollista. Olen alkanut opetella.  

Mielestäni Odets onnistuu konkretisoimaan autenttisuutta selvästi sisäistettävämmin kuin Downs The Velvet Ragessa ja Matthew Todd Straight Jacketissa. Niin tärkeitä kuin nuo kaksi aiempaa teosta ovatkin olleet homomiesten itseymmärryksen sanallistamiselle. 

Siinä missä The Velvet Rage oli erittäin keskittynyt monogaamisen parisuhteen paremmuuteen, Out of the Shadows näyttää avoimien ja polyamoristen suhteiden mahdollisuudet laajasti. 

Kirja päättyy novellimaiseen tekstiin, joka kertoo Odetsin elämänkumppanin (yhden heistä) tarinan ja kuvaa ihmissuhteiden kehittymistä kuviossa, jota kutsuisin polyamoriseksi. Hämmentää, miten silotellun kuvan teksti antaa heidän arkielämästään, oikeastaan monet yksityiskohdat siitä puuttuvat, ja kerronta on tasoa: ”olimme kiireisiä, kaipasimme toisiamme, välillä kävimme lentämässä omalla lentokoneellamme ja pääsimme sillä kohoamaan kipujemme yläpuolelle” (kyllä, lentämisen teknisiä yksityiskohtia puolestaan on paljon). Olisin toteuttanut tuon omaelämäkerrallisen osuuden jollain muulla tavalla, ja erityisesti olisin halunnut lukea enemmän heidän suhteidensa pienistä arkipäiväisistä konflikteista – jotenkin en usko polykuvion olleen heille ihan niin helppo kuin millaisena se tarinassa esitetään. Kirjan eetosta ajatellen lopetusnovelli ei ole onnistunein mahdollinen ratkaisu. 

Odets kirjoittaa kiinnostavasti siitä, miten monet homomiehet odottavat yhteisöiltä myös liikaa kuvitellessaan vaikkapa, että San Fransiscon tunnettuun "homokortteliin" muuttaminen korjaisi kaiken. Hänen mukaansa olennaisinta on löytää ympärilleen muutamia tärkeitä ja luotettuja samaan viiteryhmään kuuluvia. Sen kummempaa se ei ole. On hyvä olla ystäviä, joiden kanssa voi jakaa asioita niin että voi luottaa tulevansa ymmärretyksi ja hyväksytyksi. 

Haluan vielä todeta, että laajasti ajatellun yhteisönsä kanssa terveessä yhteydessä elävä homomies ymmärtää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia aina tilaisuuden tullen jarruttanut ja vastustanut konservatiivipoliitikko ei tule lopulta valitsemaan häntä. Don't be a pick me gay.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että viimeisen vuoden aikana on vaivihkaa rakentunut omanlaisensa blogiesseiden sarja, johon kuuluvat tämän lisäksi ainakin tekstit The Velvet Ragesta, Straight Jacketista, ja jossain määrin myös tekstit In the Dream Housesta ja Yksinäisten kaupungista. Queer-psyyken käsittelyä ja eteenpäin ajattelua, yhteisön kukoistamisen mahdollisuuksien rajankäyntiä, trauman purkamista ja vielä koluamattomien kaapin takimmaisten nurkkien tutkimista. Kaj Korkea-aho kirjoittaa teoksessaan Äitiä etsimässä, että Suomi on queerin länsimaailman katvealueella, minkä tunnistan, ja näen tärkeänä kirjoittaa näistä aiheista suomeksi – erityisesti analysoimalla teoksia joita ei ole suomeksi julkaistu. 

Vaikka psykoterapeutin kirjoittamia tapauskertomuksia lukiessa voi päätyä oman päänsä sisälle kiertämään kehää, ajattelen että tällaisia kirjoja on välillä olennaista lukea, kunhan ei jatkuvasti tankkaa. Omasta sisäisyydestä kumpuava itsensä hyväksyminen laajenee lopulta ulospäin ja mahdollistaa paljon ihmissuhteissa muiden kanssa. Juuri nyt näen olennaisena nostaa esiin, että meillä queer-ihmisillä on oikeus elää hyvää elämää ja etsiä siihen keinoja, tapoja ja reittejä, jotka sopivat juuri meille. 

Olisikohan tätä tekstien sarjaa mahdollista kehittää pidemmälle? Mistä teoksista – muistakin kuin kirjoista – kannattaisi vielä kirjoittaa? Mistä queer-aiheista meillä ei ole vielä suomeksi kieltä? 

”By its very nature, play is spontaneous and thus requires an acceptance of uncertain incomes.”

"From within such gay male geographic communities, young men must find their own real communities of four, six, or eight devoted and enduring companions. That accomplishment is important and affirming, and everything a human life could hope for and need. The futures of young gay lives will not be transformed through assimilation into gay communities seeking seamless internal unity – –. The transformation will happen when, one by one, each man discovers who he is and makes a life for himself that expresses that self-discovery. Gay lives will be diverse, but all will share one important aspect: they will be honest lives that stand on authentic self-acceptance." 

"To be authentic, relationships between men must continue to express gay sensibilities, including the social, emotional, and sexual diversity that naturally characterizes relationships between men."

Hyvä kritiikki teoksesta Lambda Literary Review'n sivuilla

Marguerite Yourcenar – Tulet

Marguerite Yourcenar: Tulet (Teos 2011, suom. Jussi Lehtonen)

Hämmentävää kyllä, en ollut ennen lukenut Marguerite Yourcenarin kirjoja, vaikka hänen nimensä kovin tuttu jo olikin. Tulet päätyi minulle kirjastosta ja lopulta joululukemiseksi, koska haluan aina silloin ottaa mukaan jonkin vanhemman klassikon. Teoksesta puhutaan usein proosarunoina, mikä toki kertoo tekstin ”runollisesta” tyylistä, mutta kirja sisältää monenlaista ainesta. On uudelleenkirjoitettuja myyttejä, joissa antiikin Kreikan taruhahmoista ja joistain historiallisista henkilöistä muotoutuu traagisten rakkauskertomusten hahmoja. Intohimo on polttavaa, tuhoavaa, rakkaus ja kuolema viistävät tosiaan, joskus johtavat toisiinsa. Tarinat ovat varsin lineaarisia, vaikka kieli onkin voimakkaan kuvallista ja tunteista roihuavaa. Myyttejä läpikäyvien osuuksien väleissä puolestaan on lyhyitä aforistisia merkintöjä, muistiinpanoja. 

Parhaimmillaan ajatus, tunne ja poeettinen muotoilu kietoutuvat aiheuttaen värähdyksiä ja siteeraamisen palon. Kun teksti tuntuu paljaimmalta ja jokin henkilökohtainen sanomisen tarve tunkeutuu myyttisen kerroksen läpi, koen kirjan vaikuttavimmat hetket. Sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmaisemisen liukumat ovat kiinnostavia ja tekevät teoksesta myös queer-klassikon. 

Paikoin teksti on mielestäni liian melodramaattista ja rönsyävän kuvallista. Huomaan makuni eläneen, koska uskon, että muutamia vuosia sitten tällainen olisi iskenyt kovemmin: ”– – vereni virtasi tuhansia mutkikkaita ratojaan kuin maanalaiset joet, jotka pimeyden öisin silmin ovat mustia, mutta hehkuisivat punaisina, jos aurinko jonain päivänä päättäisi nousta kuoleman valtakunnassa.” Nyt reaktioni on, että wou, wou, aika vyöry, säästele vähän, vaikka yksipuolinen rakkaus repivää onkin. Yourcenar puolustaa tyylivalintaansa esipuheessaan, ja vasta sitä lukiessani muistan, että olen kyllä itsekin kirjoittanut överinrepivää tekstiä (jota luojan kiitos ei ole missään julkisena) joskus vastaavien tunteiden äärellä, ja nyt vaikeiluni tyylilajin äärellä syntyy ehkä osittain siitä, etten kaipaa takaisin niihin vuosien takaisin tunteisiin. Arvostan vakaampaa maata jalkojeni alla, maanalaiset joet virratkoon omia virtojaan. Jos sellainen joki joskus kaappaa mukaansa, asiaa voi miettiä uudelleen; onneksi nyt on enemmän kokemusta kiipeämisestä ylös kuohuista, ja luottamusta siihen, että joen virtaus pysähtyy viimeistään mereen.

Niin, meri. Esipuheessa Yourcenar kirjoittaa myös ranskan sanojen "la mère", äiti, ja "la mer", meri, lausumisesta samalla tavalla, mikä tuo mieleeni tietysti Cixous'n ja sen, pitäisikö Tulet ajatella osaksi naiskirjoituksen jatkumoa. 

En lukenut ennen varsinaisen teoksen aloittamista tuota Yourcenarin esipuhetta, jonka hän kirjoitti 60-luvulla (alkuteoksen ensimmäinen julkaisu oli 1936), mutta luin suomentajan hyvin lyhyen esipuheen, ja sen lukeminen jo sai tulkitsemaan kirjaa tietyn elämäkerrallisen linssin kautta. Suosittelen siis heittäytymistä suoraan Tuliin ilman taustoituksia! Suomennostyö itsessään tuntuu onnistuneelta. 

”Ensimmäinen syntini oli rakastaa hänen viattomuuttaan.” 

”Levittäessään palsamia iholleni mies alkoi itkeä, laupeudesta, ajattelin. Mutta olin väärässä, Kebes. Pelastajani oli orjakauppias. Hän itki, koska arvet ihollani estäisivät häntä myymästä minua korkeimmasta hinnasta Ateenan bordelleihin.” 

”Rakkaus on rangaistus. Meitä kuritetaan siitä, ettemme osanneet olla yksin.”

Matthew Todd – Straight Jacket

Matthew Todd: Straight Jacket (Bantam Press 2016) 

Tietokirja nykypäivän homomiesten elämään vaikuttavista asioista. Teos lainaa psykologista ajatteluaan paljon alkuvuodesta lukemaltani ja postaamaltani Alan Downsin The Velvet Rage -teokselta. Sillä on jälleen sekä ansionsa että ongelmansa. Tuhoisan toiminnan syyt ja seuraukset avautuvat, mutta kirja on paljolti valkoisen-keskiluokkainen. Sisältöä siinä kyllä on, ja sain siitä henkilökohtaisesti paljon irti – valkoisena, keskiluokkaisena homomiehenä, kappas. 

Todd kirjoittaa todistusvoimaisesti 80-luvun Britanniasta ja sen surullisenkuuluisan keltaisen lehdistön hirvittävistä, homofobisista reaktioista HIV-epidemiaan. Thatcherin kommentit homoista saavat minut ahdistuneeksi siitä, että olen tavannut homoja, jotka ihailevat häntä, vaikka hänen pääministerikaudellaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksia pyrittiin kaventamaan ja heitä ajamaan käytännössä piiloon tai "eheytymään". Todd itse joutui elämään varhaisnuoruuttaan homoutensa juuri tiedostaneena tässä ympäristössä, ja ymmärrettävä kiukku näkyy tekstissä. 

Erityisesti addiktioihin, kuten huumeita ja seksiä sekoittavaan chemsex-kulttuuriin, Todd paneutuu syvemmin kuin Downs The Velvet Ragessa. Hänen kirjoitustyylinsä on toimittajatyylisen kirkasta, tekee asiat lukijoille erittäin selväksi ja perustuu laajoihin aineistoihin, kuten haastatteluihin ja lehtiartikkeleihin. Lehtimaailma on läsnä tietysti myös sen kautta, että Todd on työskennellyt Attitude-lehden päätoimittajana. Paikoin hän toistaa, todistelee ja alleviivaa liikaa. Olisin jättänyt tekstin lihavoinnin keinona käyttämättä. Turhauduin kirjassa siinä kohtaa, kun Todd noin seitsemännen kerran mainitsi, että ”kaikki homomiehet eivät koe näitä ongelmia eivätkä ainakaan näin pahasti” – tällaisen ajattelun korostaminen juuri on vähentänyt asioista suoraan puhumista. 

Joissain teemoissa maailma on edennyt jo kirjan julkaisun jälkeen uusiin suuntiin, kuten HIV:n tarttumisen ehkäisevän PrEP-lääkityksen huomattava yleistyminen ja pornon – jonka negatiivisia lieveilmiöitä erityisesti esiintyjilleen Todd käsittelee – siirtyminen osittain Onlyfansin kaltaisille tekijälähtöisemmille alustoille. Näistä aiheista olisi tärkeää kirjoittaa analyyttisesti tuoreemmista näkökulmista. 

Tänä vuonna olen perehtynyt homona kasvamisen vaikutuksiin ja traumaoireisiin syvemmin kuin aiemmin, lukenut tarkasti tietokirjoja. Myönnän tuudittautuneeni vielä muutamia vuosia sitten ajatukseen, että nykyään esim. Suomessa ovat jo kaikki asiat hyvin, kun on avioliittolakikin, ja pitää katsoa vain eteenpäin ja olla onnellinen. Mutta on toksista positiivisuutta, jos päättää olla näkemättä, mitä ongelmia ympärillä vielä on ja mitkä menneet kokemukset elämään vaikuttavat vahingollisin tavoin. Kun itsetunto-ongelmien laukaisemat addiktiot ovat noin suuressa roolissa keskiluokkaisilla tai varakkaammilla valkoisilla homomiehillä, tilanne voi olla monin tavoin vaikeampi muilla ryhmillä, kuten köyhillä ja rasismista kärsivillä. 

Pidän teoksen kaaresta, jossa aluksi pureudutaan häpeän syntyyn, sitten sen aiheuttamiin epäterveisiin reaktioihin, ja lopussa on paljon käytännön ratkaisuja ihmisille jotka haluavat parantaa tilannettaan, erityisesti addiktioitaan. Todd luottaa paljon 12 askeleen ohjelmaan (ilmeisesti oman kokemuksensa pohjalta), joka korostuu kirjassa ratkaisuna vähän liikaa. Straight Jacket tarjosi henkilökohtaisesti erään todella suuren oivalluksen. Siitä lisää jossain muodossa varmasti myöhemmin. Nyt on aika ajatella. 

”– – the gay scene is unique in that it is a place where we are mixing with lots of other abuse survivors. – – Sometimes this can mean we bring specific behaviours to our relationships with each other – what I call negative mirroring, invalidation potential and extreme objectification.” 

”The gay media need to show that we are more than usually white shirtless clubbers, escorts and porn stars.” 

”It’s not shaming to ask people if they have control and are taking care in their sexual lives, and if they don’t think that’s the cause then we should discuss what they are doing.”

Maggie Nelson - Argonautit

Maggie Nelson – Argonautit (S&S 2018), alkuteos The Argonauts (2015). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Vai onko niin, että queerin ja lisääntymisen (tai täsmentäen: äitiyden) oletettu vastakohtaisuus on pikemminkin taantumuksellinen osoitus queerien sopeutumisesta yhteiskuntaan kuin merkki mistään ontologisesta totuudesta? Kun yhä useammilla queer-ihmisillä on lapsia, kuihtuuko oletettu vastarinta noin vain pois? Jäädäänkö sitä kaipaamaan?"

Ilmoitan heti alkuun, että luin Maggie Nelsonin teosta Argonautit pari päivää vimman vallassa, ja kirja aiheutti minussa järinää, jotakin ihastuksenkaltaista, koukutti minut kirjoittajansa ajatteluun, pohdintoihin. Tämä bloggaus on nyt vain yritystä sanoa jotakin sisällöllisesti järkevää tästä ihastuksen tunteestani, mutta kuten tiedämme, ei sellaista ole helppo järjellistää. Alkuteos The Argonauts on tehnyt Nelsonista kotimaassaan Yhdysvalloissa reilusti aiempaa tunnetumman, sillä vaikka kyseessä on hänen yhdeksäs kirjansa, aiemmin hänen suosionsa oli ymmärtääkseni indie-tasoa. Tämä kirja, jota on kutsuttu määrittelyjä pakenevaksi, nousi kuitenkin suureksi ilmiöksi; se on hieman yllättävää, koska vaikka teos on kirjoitettu tavalla, jota on erittäin hyvä lukea ja seurata, se vaatii ajattelemaan paljon. Tällaisesta ei helposti tule massojen juttua. Ehkä aika on nyt otollinen teoksen aiheiden puolesta, sillä se käsittelee sukupuoli-identiteettejä, seksuaalivähemmistöjä, feminismiä, queer-teoriaa, ja alati puhuttavia ja kiinnostavia teemoja, kuten äitiyttä ja rakkautta.

"On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä kahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin."

Argonauttien tyylilajissa riittää pohdittavaa. Nelson on aiemmissa teoksissaankin tunnettu kirjallisten muotojen uudistamisesta: hänen kirjansa Bluets (jonka tulin jo tilanneeksi itselleni nettikaupasta, hups) yhdistää muistelmaa, fragmentaarista asettelua ja proosarunoa. Argonautit kertoo Nelsonin näkökulman hänen rakkaussuhteestaan aviopuolisoonsa Harry Dodgeen. Samalla teos siteeraa paljon erilaisia ajattelijoita omaperäisellä tavalla – lainattujen ihmisten nimet näkyvät kursivoidun sitaatin kohdalla marginaalissa. Tämä ratkaisu jotenkin virtaviivaistaa kirjaa, tekee sen kevyemmäksi kuin sitaattimerkityt teokset yleensä, mikä lukijalle toimii hyvin. Nelson laajentaa yksityisiä kokemuksiaan yleisemmiksi tukeutuen kirjallisuuteen, käyttää kaunokirjallisia keinoja (hänen ensimmäiset teoksensa olivat runokokoelmia) mutta on myös hyvin tarkka siitä, miten ajatteluaan ilmaisee, ja siinä näkyy hänen tieteellinenkin taustansa. Tyyli vaikuttaa aika paljon esseeltä. Uskaltaisin sanoa, että kyseessä on esseekokoelma, jossa rajat tekstien ja aiheiden välillä on häivytetty ja otsikot väleistä poistettu. Voisi tämän ajatella myös kirjan mittaisena yksittäisenä esseenä. Kirjastoluokituksia oli Finna.fi:n perusteella annettu varmuuden vuoksi monta, mutta kaunokirjalliset luokat loistivat poissaolollaan, ja moni kirjastoista on luokittanut tämän kirjailijaelämäkertoihin. Ja kyllä, Nelson puhuu tässä kirjoittamisesta paljonkin, erityisesti loppupuolella. Silti minua huvittaa ajatus, että joku nappaa tämän hajamielisesti hyllystä nimenomaan kirjailijaelämäkertana ja saa kirjan ensimmäiseltä sivulta, neljännestä virkkeestä lukea: Mutta kun sinä ensimmäisen kerran panet minua perseeseen ja poskeni hiertyy betonilattiaan kylmänkosteassa mutta hurmaavassa poikamiesboksissasi – – Hillitöntä. Toisaalta, jos järkyttyy tuosta, tulee järkyttyneeksi ehkä monesta muustakin asiasta kirjassa, joten kohta toimii ihan hyvänä testinä.

"Kuitenkin jokainen kirjoittamani sana voidaan lukea jonkinlaisena puolustuksena tai arvon vakuutuksena sille, mitä minä sitten olenkin, mitä näkökulmaa näennäisesti tarjoilen tai sille, miten olen elänyt. Ihmisestä oppii valtavasti siinä samassa, kun hän avaa suunsa. Saman tien saattaa selvitä, että hänet haluaa kenties pitää etäällä. (Eileen Myles) Siinä piilee puhumisen, kirjoittamisen kauhu. Ei pääse piiloon mihinkään. Kun yrittää piiloutua, esitys kasvaa groteskeihin mittoihin."

Siitä, mistä tässä kirjassa asioiden tasolla puhutaan, löytää jokainen varmasti omat kiintopisteensä. Minulle ne ovat erityisesti queer-ihmisten elämään ja identiteettiin liittyvät pohdinnat, toisaalta taas kirjoittamista koskevat asiat. Koen samastumista monessa, vaikka kokemukset varmasti eroavatkin monin tavoin minun (homoseksuaalin miehen, joka elää kahden cis-miehen muodostamassa parisuhteessa), ja Nelsonin (suuntautumistaan tarkemmin määrittelemättömän, suhteessa muunsukupuolisen kanssa elävän cis-naisen) välillä. Paljon on kuitenkin samaa, kun mietitään queer-väkeä kokonaisuutena ja sitä, mihin tässä maailmanajassa pitäisi kiinnittää huomiota. Minkälaisia asioita voi pitää toivottavina ja hyvinä, kun itse kokee kuuluvansa queerin piiriin? Jotenkin havahduin tätä kirjaa lukiessani ensimmäistä kertaa vahvasti siihen, mitä voi merkitä, että jollakin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvallakaan ei välttämättä ole varsinaista queer-identiteettiä, eikä tarvetta minkäänlaiselle identiteettipolitiikalle. Ymmärrän ehkä jatkossa kanssaihmisiäni paremmin, kun he eivät lähde mukaan aktivismipaasaukseeni... Transihmisten oikeudet ovat tietysti tällä hetkellä pinnalla, niissä on Suomessakin parannettavaa, ja Nelson tuo esille esimerkiksi kohtaamisia, joissa hankalia tilanteita on syntynyt, kun "butchin" näköinen Harry Dodge kantaakin virallisesti naiselle kuuluvia henkilöpapereita. Dodge ei tunne määrittelyitä suuntaan tai toiseen omakseen, ja kun hänen on New York Timesin jutussa valittava pronomini (suomen kieli helpottaa asioita tässä kohtaa), Dodge päättää käyttää her-pronominia, "otetaan piste meidän joukkueelle". Feministisen ajattelun näkökulmat läpäisevät kirjan, ja näkyviin tulee eräs puoli, jota ei helposti tule ajatelleeksi, kun seuraavalla sivulla Dodge harmittelee keräävänsä pisteitä "niiden joukkueelle" neuvolan hoitajan kehuessa, miten ihanaa on nähdä isän auttavan lapsenhoidossa. Lasten saaminen ja äitiys ovat Nelsonin käsiteltävinä perusteellisesti, hän pohtii niitä kirjallisuuden kautta ja kirjoittaa hyvin kaunistelemattoman, mutta toisaalta minusta myös kauniin, ruumiilliseen tapaan raskauden ja synnytyksen kokemuksistaan. Tuntuu siltä, ettei tällaista ole lukenut aiemmin, mutta ei oikein osaa selittää, mikä tässä kuvauksessa olisi niin omanlaistaan. Oman lisänsä kohtaan tuo tietysti se, että synnytyskuvauksen rinnalla kulkee Dodgen äänellä kerrottu, hyvin herkkä ja tunnelmaltaan tiivis kuvaus hänen äitinsä kuolinhetkestä.

"Päivätyössäni jatko-opiskelijana ilmaisin yksinomaan paheksuntaa, kun Allen Ginsberg kuvaa runoissaan naisen sukupuolielimiä 'rasvakudoksen päärynäiseksi rinteeksi' ja 'ainoaksi reiäksi joka minua on hylkinyt jo vuodesta 1937'. En edelleenkään näe syytä misogyynisen inhon levittämiselle, en edes homoyhteisön nimissä, mutta ymmärrän vastenmielisyyden hyvin. Kaikenlaiset sukuelimet ovat usein limaisia ja roikkuvia ja iljettäviä. Se on osa niiden viehätystä."

Nelson tuo esiin monia kirjailijoita ja teoreetikkoja, jotka ovat hänelle merkittäviä – hän kutsuu vaikuttajiaan "sydämensä monisukupuolisiksi äideiksi". Joihinkin hänellä tuntuu olevan viha-rakkaussuhde, kuten ylläolevassa sitaatissa mainittuun Ginsbergiin, jolta otetulle jälkimmäiselle sitaatille muuten repesin nauramaan, myönnettäköön, vaikka tunnistan kyllä ongelman! Merkittäviä ja usein lainattuja ääniä ovat mm. Eve Kosofsky Sedgwick, Judith Butler, D. W. Winnicott ja Roland Barthes. Viimeksi mainitun teorioita pyöritellessään Nelson yltyy kirjan ravistelevimpiin ja mieleenpainuvimpiin toteamuksiinsa kirjoittamisesta: "Minun tekstissäni vilisee epävarmuuden pakko-oireita." Kyseinen kohta teoksessa on sellainen, että en edes halua siteerata sitä pidemmin; haluan säilyttää tämän postauksen lukeneilla mutta kirjaan vielä tarttumattomilla löytämisen ilon, tämä jääköön teaseriksi. Kiinnostavaa lisäluettavaa tulee bongatuksi paljon. Itse pysyin sen verran aisoissa, että tilasin vain Nelsonin oman kirjan toistaiseksi luettavaksi. Olen koukuttunut hänen ajatuksiinsa, vastaansanomattomiksi perusteltuihin lauseisiinsa, rehellisyyteensä. Lukiessa ainoa hankaluus oli, että toisaalta teki mieli säästellä kirjaa, toisaalta ei halunnut lopettaa lukemista.

Paljon hyviä kirjoja tulee kyllä luettua, mutta Maggie Nelsonin Argonautit nousee minulla erityiselle tasolle. Jos kovempi käännöstapaus tulee vielä tänä vuonna vastaan, saa olla todella ilmiömäinen. Toistaiseksi lukemistani rinnalle nousee ehkä Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta, mutta muuten tämä on vuoden kirjoissa omassa luokassaan. Puhun suuria, myönnän, sanani tulevat hullaantumisen hehkusta. Jään odottelemaan sitä, että Bluets saapuu postissa. Argonautit (jonka luin kirjastokappaleena) on hankittava myös vielä itselle, tähän on palattava, en näe vaihtoehtoa. Nelson uudistaa kirjassaan omaelämäkertaa, tai ehkä esseetä, ehkä dokumenttiromaania, oli mitä oli – tuloksena on jotakin voimakasta ja ihmeellistä.

Blogeissa: Lumiomena, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?

Riina Mattila - Järistyksiä (pride-viikon lukuhaaste)

Riina Mattila – Järistyksiä (WSOY 2018)

"Kotikaupungissani pidettiin visusti huoli, että minulle oikealta tuntuviin asioihin lätkäistiin häpeäleima. Se kirveli hehkuvana otsassa ja naulasi sanat vatsan pohjalle. Väärät vaatteet, boom, väärät sanat väärässä paikassa, boom, epätavallinen käytös tyttöjen seurassa, boom, HÄPEÄ. Ensimmäisen muistan parhaiten, sillä lapsuuden epäreiluudet ovat niitä, jotka sulautuvat selkärankaan kiinni ja vihlovat aina, kun jotain uutta ikävää tapahtuu."

Riina Mattilan romaani Järistyksiä nousi toiselle sijalle WSOY:n järjestämässä tarinoita nuoruudesta keränneessä kirjoituskilpailussa. Raatiin kuulunut kirjailija Salla Simukka kiitteli teosta erityisesti vahvana rakkauskuvauksena. Huomionarvoista on, että kirja on myös kuvaus perinteisen kaksiulotteisen sukupuolijaon ulkopuolella elävän nuoren kasvusta, itsenäistymisestä ja ulostulosta. Aiemmin aihepiiriä lienee käsitelty suomalaisen nuortenromaanin päähenkilön kautta lähinnä Siri Kolun teoksessa Kesän jälkeen kaikki on toisin, jossa kuvattiin transsukupuolista täysi-ikäistyvää nuorta. Järistyksiä-romaanin päähenkilö Eelia muuttaa kirjan alussa pois kotipaikkakunnaltaan taidelukioon. Eelian lapsuuteen ja nuoruuteen ovat lyöneet ikävän leimansa vanhempien kertakaikkinen ymmärtämättömyys seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä sekä kotikaupungissa koettu kiusaaminen. Maisemanvaihto on mahdollisuus aloittaa uusi, omanlainen elämä.

"Sain rauhassa kaivaa laukun pohjalta oikeat kauluspaidat, ne salaa ostetut, jotka valuivat peittävinä harteilta kohti lattiaa ja piilottivat naisenpehmeitä kohtia. Oikeanlaiset ruutukuviot suoristivat selkäni niin, että rohkenin kävellä pikkukylän apteekkiin ja kiskoa kahden euron ideaalisiteen ympärilleni myrkynvihreän huoneen vessassa. Moi, mä olen Eelia, sukupuoleton ja kotoisin pesäpallokaupungista, sanoin kokeeksi peilille, eikä se särkynyt. Hahmo peilissä hymyili. Minä hymyilin takaisin."

Eelia kokee taidelukiossa ensimmäistä kertaa, että sukupuoliraja on hälventynyt, ja hän uskaltaa alkaa ilmentää ulkoisesti myös omaa olemustaan. Löytyy hyvä ystävä, huonetoveri Karhu. Yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista asioista romaanissa onkin Eelian ja Karhun ystävyys, jonka monet puolet kuvataan lämpimän tuntuisesti. Isoimmat järistykset aiheuttaa Isla, pienikokoinen tyttö, joka alkaa jutella Eelialle kaupan jäätelöhyllyn luona. Matkalla jäätelöä syömään tie humahtaa alta, Islasta säteilee jotakin pakkasenpistävää, hän ei ole samanlainen kuin muut. Tarvitaan kuitenkin vielä valtava määrä rohkeutta ja Karhun suorittamaa patistelua ennen kuin Eelia uskaltaa päästää Islan lähelle. Kirjan kerronta on erityisesti dialogeissa mukavalla tavalla maanläheistä, mutta rakastumisen kuvaus irrottautuu maasta ja kohoaa suorastaan metafyysiselle tasolle. Kielikuvat ovat runsaita ja osuvia, Mattilan proosassa runomaisuus elävöittää tekstiä usein. Silti en usko, että teksti on nuorille lukijoille liian vaikeaa, vaikka kielessä on kerroksia ja välillä mennään hyvin syvällisille tasoille. Joskus ollaan rajoilla siinä, kuinka dramaattiseksi kuvailu voi rönsytä kohoamatta liian lennokkaisiin sfääreihin ("Isla säteili minuun seinienkin läpi, vereeni kohisi magneettia ja ihoni sinkosi häntä kohti – – ), mutta onneksi rajan hyvällä puolella pysytään pääosin. Seksuaaliset tuntemukset ja ensimmäiset seksikokemukset on kuvattu kauniisti ja aidon tuntuisesti. Niissä ei ole mitään liikaa, mutta ei myöskään liian vähän, asioita ei peitellä tai sievistellä turhaan.

"Isla veti minut päälleen ja kietoi jalkansa ympärilleni. Käsivarteni jännittyivät äärimmilleen ja kaikkialla järisi taas, maa oli kylmää kämmenten alla ja molempien ihoilla tuoksui multa. Koko maailma kääntyi ylösalaisin ja silti kaikki oli tuttua, sitä kun veti vanhan villapaidan pään yli."

Olen Helsinki pride -viikon aikana ollut kahdessa tapahtumassa kuulemassa, kun Mattila kertoi kirjoittamisestaan ja kirjastaan. Tämä syvensi lukukokemustani, ja haastatteluissa tuli esille, miten paljon teoksessa on kirjailijaa itseään. Mattila on saanut jonkin verran blogeissa palautetta taidelukioasetelmasta ja miten se on itsensä löytämistä kuvaavissa kirjoissa jo paljon käytetty kuvio, mutta hän totesi kyseessä olevan hänen oma kokemuksensa, minkä takia hän halusi sijoittaa Eelian tarinan tähän miljööseen. Myös Eelian vanhempien kommentit ovat oikeasti sanottuja asioita, jotka Mattila oli löytänyt vanhoista päiväkirjoistaan (ja tästä ei ollut perhepiirissä kuulemma ilahduttu). Silti kyseessä ei ole suoranaisesti kirjailijan elämäntarina, eikä romaani ole autofiktiota vaan omasta elämästä osittain ammentava fiktiivinen teos. Monelle sukupuolivähemmistöön kuuluvalle kirja on kuulemma ollut lukukokemuksena nimensä mukainen, mikä ei ole ihme, koska siinä tulee esiin sukupuolettoman henkilön aitoa ääntä, mitä ei kotimaisessa kirjallisuudessa juuri ole ollut. Ei ihme, että muutos tässä alkaa nuortenkirjallisuuden puolelta, sillä nykyisin nuortenkirjat yleensä kulkevat diversiteetissä edellä aikuisten kirjallisuutta.

Riina Mattilan Järistyksiä on taidokas esikoisteos, vahvalla äänellä kerrottu tarina kasvusta ja rakkaudesta. Romaani on toivoa antava ja osoittaa, että asiat voivat muuttua paremmaksi, vaikka vaikeitakin tunteita ja tilanteita kirjassa kohdataan kaunistelematta. Tällaisia nuorille suunnattuja kirjoja hlbtiq-teemoista on tärkeää olla olemassa. Järistyksiä seisoo myös kirjallisilta arvoiltaan omilla jaloillaan – se on kirjoitettu rohkealla tavalla omaäänisesti, eikä se tukeudu pelkästään representaation tuottamiseen, vaikka kirjan rooli myös tienraivaajana on merkittävä. Vaikka kotimaisen nuortenkirjakentän tuntemukseni voisi olla paljon parempikin, uskallan povata kirjalle ehdokkuutta Finlandia Junior- ja Topelius-palkintojen saajaksi loppuvuodesta.

Pride-viikon lukuhaastetta on vetänyt Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Luin haasteeseen tänä vuonna myös Andrew Sean Greerin romaanin Less.

Muualla blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja, Lukijan roolissa, Yöpöydän kirjat, Maria Calendula, Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä

Andrew Sean Greer - Less (pride-viikon lukuhaaste)

Andrew Sean Greer – Less (Lee Boudreaux Books 2017)

"'You need to get an edge', his old rival Carlos constantly told him in the old days, but Less had not known what it meant. To be mean? No, it meant to be protected, armored against the world, but can one 'get' an edge any more than one can 'get' a sense of humor? Or do you fake it, the way a humorless businessman memorizes jokes and is considered 'a riot', leaving parties before he runs out of material?"

Amerikkalaiskirjailija Andrew Sean Greerin romaani Less sai viimeisimmän Pulitzer-palkinnon ja nousi siten tietoisuuteeni, ja kun huomasin että se kertoo keski-ikäisestä homomiehestä, kirja suorastaan hyppäsi lukulistalleni hyvin korkealle. Lueskelin arvioita, vakuutuin lopullisesti ja tilasin kirjan nettikaupasta, koska kirjastoihin se ei ollut täällä vielä edes ehtinyt, mikä on tyypillinen tarina englanninkielisen maailman hlbtiq-kirjallisuuden kanssa. Sain kirjan pari viikkoa sitten, ja se sopikin loistavasti luettavaksi kirjabloggaajien pride-viikon lukuhaasteeseen, jota luotsaa Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Jännitin etukäteen, olisiko teos minun makuuni liiankin kevyttä luettavaa. Onneksi ei. Se on kyllä vauhdilla kyytiinsä tempaava ja nopealukuinen kertomus, mutta myös monipuolinen; tasoja löytyy, ja teos on äärimmäisen hyvin kirjoitettu. Se on upea. Olen valmis käyttämään harvinaisia ylisanoja, niin paljon romaanin lukemisesta nautin.

Seksuaalivähemmistöistä kertovassa kirjallisuudessa korostuvat usein nuoruus ja itsensä löytämisen vaiheet. Siksi onkin virkistävää, että Greerin romaanin päähenkilö Arthur Less on viittäkymppiä lähestyvä, mutta silti vakiintumaton ja hakee yhä hieman paikkaansa maailmassa. Monesti aihepiirin kirjoissa jää sivuun se, mitä tapahtuu, kun homoseksuaali on pidemmällä aikuiselämässä ja mahdollisesti ollut pitkäänkin parisuhteessa, joka on ehkä sittemmin päättynyt. Arthur Less on tarinan alkaessa sinkkuna, ja hän on oikeastaan elänyt ilman parisuhdetta jo monta vuotta, vaikka hänellä olikin yhdeksän vuoden tapailusuhde (jossa viihdyttiin hyvin paljon sängyssä) arkkivihollisensa Carlosin pojan (joka on tarkalleen ottaen veljenpoika) Freddyn kanssa. Nuoruutensa Less, josta kertoja muuten käyttää kirjassa lähinnä sukunimeä, vietti runoilija Robert Brownburnin kanssa. Less on itsekin kirjailija. Tässä kohtaa moni saattaa huokaista, että taas yksi kirja, jossa kirjailija kirjoittaa kirjailijuudesta, mutta tässä romaanissa teeman käsittely ei tunnu moneen kertaan märehdityltä. Vaikka myös kirjailijaelämän hankaluuksiin pureudutaan, se tehdään hauskasti ja hyvinkin itseironisesti. Oma huumorin tasonsa kirjaa lukiessa tulee nyt siitä, että siinä kerrotaan Pulitzer-palkinnon voittamisesta (palkinnon sai kertomuksessa Lessin entinen puoliso Robert) ja sivutaan sitä, miten tuollaisen palkinnon saaminen kirjailijaan vaikuttaa luoden esim. neromyyttiä. Toivottavasti Greer muistaa kirjoittamansa nyt palkinnonjälkeisessä elämässään! Hän on toki ollut jo ennen Lessin saamaa palkintoa kirjallisesti meritoitunut saaden pienempiä palkintoja. Joka tapauksessa, romaanin alussa Arthur Lessillä ei tunnu menevän hyvin. Hänen entinen rakastajansa Freddy on menossa naimisiin, ja Less saa kutsun häihin, eikä hän koe voivansa mennä. Kotona nyhjääminenkään ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Lisäksi Lessin uusi romaanikäsikirjoitus saa hylkäyksen hänen kustantamostaan. Ratkaisuksi pulmalliseen tilanteeseen Less päättää hyväksyä kaikki postissa saamansa esiintymiskutsut ja työtarjoukset ulkomaille, ja niin hän päätyy lähtemään kuukausien mittaiselle maailmanympärimatkalle kotikaupungistaan San Franciscosta New Yorkiin, Italiaan, Saksaan, Marokkoon, Intiaan, Japaniin... 

"Was this how men felt? Straight men? Alone so often, but if they faltered - if they lost a wedding ring! - then the whole band of brothers would descend to fix the problem? Life was not hard; you shouldered it bravely, knowing all the time that if you sent the signal, help would arrive. How wonderful to be part of such a club. Half a dozen men gathered around, engaged in the task. To save his marriage and his pride. So they did have hearts, after all. They were not cold, cruel dominators; they were not high school bullies to be avoided in the halls."

Teos on kerrottu hyväntuntuisesti etenevällä rytmillä, ja se koostuu luvuista, joissa kuvataan Lessin elämää eri paikoissa hänen matkansa varrella. Greerin tapa kirjoittaa on todella hauska, naurahtelin säännöllisesti pitkin romaania. Huumori ei missään kohtaa mene liian ilkeäksi. Ihailen suunnattomasti, kun joku osaa kirjoittaa näin hauskasti ilman, että se menee yksiulotteiseksi hölmöilyksi. Stereotypioita kyllä käytetään, kuten yllä olevasta sitaatista huomaa, mutta nekään eivät tunnu mauttomilta, kenenkään yläpuolelle ei pyritä nousemaan. Päähenkilön kanssa voi nauraa kaikille hänen sattumuksilleen, joita matkan varrella kertyy – Less on varsinainen antisankari kokiessaan epäonnea monta kertaa, mutta hän on tavattoman sympaattinen ja sydämellinen hahmo. Tämä romaani sopii hyvin myös tarinavetoisille lukijoille. Pitkästä aikaa minäkin innostuin romaanin juonesta, ja odotin suurella kiinnostuksella mitä tapahtuisi seuraavaksi. Ennen loppua tuntui jo etukäteen haikealta, että kirjan maailmasta ja sen päähenkilöstä pitäisi luopua. Sellainen tunnekin on minulla nykyään lukiessa harvinainen. Teoksen kertojaratkaisu on myös jännittävä, sillä kertoja kommentoi hyvin omaäänisesti asioita ja on aivan oma hahmonsa, jonka olemus paljastuu myös lopussa. 

"There was the Long Island architect who slept in flannel pajamas and a cap, as in a silent movie. There was the florist who insisted on sex outdoors, leading to a doctor's visit during which Less had to ask for both an STD test and a remedy for poison oak. There were the nerds who assumed Less followed every news item about the tech industry but who felt no obligation to follow literature."

Vanhenemisen teema on asia, johon liittyen seksuaalivähemmistöön kuuluvankin on tärkeää saada lukea representaatioita. Less käsittelee vanhenemista herkästi ja moniulotteisesti huomauttaen myös, ettei rakkauden etsimisessä ole aikarajaa. Homokulttuuri varsinkin nähdään usein pinnallisena ja nuoruuteen keskittyvänä, ja siksi muunlaiset äänet ovat kirjallisuudessa todella tervetulleita. Romaani pohdiskelee metafiktiivisesti sitä, miten kiinnostavaa luettavaa keski-ikäisen keskiluokkaisen valkoisen homomiehen seikkailut ovat, mutta Less todistaa, että kyllä ne voivat olla, jos ne on kerrottu tarpeeksi hyvin. Ehkei jokaisen kaunokirjallisen teoksen tarvitse politikoida, kunhan muillekin äänille on kirjallisessa maailmassa tilaa? Kirjassa pohditaan myös suurten ikäerojen merkitystä parisuhteissa ja sitä, minkälainen merkitys on vaikkapa nuoruusvuosiensa viettämisellä pitkässä suhteessa tietyn ihmisen kanssa. Kukin kasvaa tavallaan, ja jotkut tuntuvat säilyttävän viattomuutensa pidempään kuin toiset. Elämä voi olla komediaa tai tragediaa – ehkä näille molemmille on varattu tietty aikansa kunkin ihmisen elämässä. Less kokee matkallaan monenlaista, kuten uusia ihmissuhteita ja vaarallisiakin tilanteita. Kauas matkustamallakaan ei pääse kotiasioita täysin pakoon, se käy tragikoomiseen tapaan monesti selväksi!

Ihana kirja. Näin en ole sanonut blogissani ehkä koskaan ennen, mutta Andrew Sean Greerin romaani Less on vilpittömästi sellainen. Se on hauska ja hyvin viisas. Olen iloinen, että teos on nyt hyllyssäni kaikkien merkittyjen sivujensa kera. Kaivan sen joskus vielä uudestaan luettavaksi, se on hyvän mielen kirja ja ehdottomasti myös kirjallisena teoksena niin korkeatasoinen, että sen kokee mieluusti uudestaan. Ehkä otan sen luettavaksi, kun olen itse viisikymppinen, ja katson miten uudella tapaa siihen pystyn silloin samastumaan, koska nyt jo koin vahvoja tuttuuden tunteita monessa asiassa. Viime vuosina on käynyt välillä niin, että Pulitzer-palkittuja teoksiakaan ei ole saatu suomeksi, jos niiden aihe on määritelty marginaaliseksi, mutta vetoan kotimaisiin kustantajiin: tämä on oikeasti todella hyvä ja monenlaisille lukijoille sopiva kirja, käännättäkää tämä, suomalaiset lukijatkin ansaitsevat päästä suurin joukoin tutustumaan Arthur Lessiin! Hänen tarinansa jää sydämeen. 

Kritiikkejä: The Guardian, New York Times, Independent, Kirjan Goodreads-sivu

Annamari Marttinen - Korsetti

Annamari Marttinen – Korsetti (Tammi 2018)

  "Nyt, peiliin katsoessani, kuvittelin miten lihavoidut kirjaimet irtosivat vihkon sivuilta ja nousivat ilmaan kuin perhoset. Ne tulivat minua kohti ja vailla mitään epäröintiä sujahtivat sisälleni. Kuin kuuluisivat minulle.
   En ajatellut että ne olivat käytetyt ja että sain jotain toisen omaa. Nimi oli vain nimi, ja tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni että se oli vapaasti käytettävissä.
   Suski, kuiskasin niin vähän huuliani liikuttaen, että Meiju ei huomannut mitään."

Annamari Marttinen on tullut tunnetuksi monenlaisten elämän murroskohtien ja muutosprosessien tarkkanäköisenä kuvaajana. Hänen yhdeksäs romaaninsa Korsetti on kehityskertomus identiteettiin kasvamisesta. Kirja käsittelee transvestiittia, mikä ei ole lainkaan tavanomainen aihe kotimaisessa kirjallisuudessa. Sukupuolen ilmaisun moninaisuutta on viime vuosina toki jonkin verran käsitelty, ja välillä siinä on onnistuttu hyvin (kuten Siri Kolun nuortenromaanissa Kesän jälkeen kaikki on toisin), välillä kuvaus taas on ollut häiritsevän epäkorrektia (Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa). Marttisen romaani ei kuitenkaan kerro sukupuolenkorjauksesta eikä transsukupuolisesta henkilöstä, vaan heteromiehestä, joka kokee tarvetta ilmaista sisäistä naistaan pukeutumalla ja laittautumalla. Lappeenrantalainen kirjailija sai idean teokseensa paikallisessa poetry slam -illassa. Mikrofonin ääreen saapui myös transvestiitti Mimmi Makunen, joka kertoi esiintyessään toiveensa siitä, että joku kirjoittaisi hänen elämäntarinansa, ja Marttinen ilmoitti, että hän kirjoittaa. He keskustelivat asiasta, ja Makuselle sopi, että Marttinen kirjoittaa hänen elämäänsä pohjautuvan fiktiivisen romaanin omaan tyyliinsä. Tiedonhankintaan kuului toki haastatteluita, ja Marttinen kertoi kirjansa julkaisujuhlissa (joista hankin omankin kappaleeni teoksesta), että teoksesta noin 90 prosenttia on hänen luomaansa fiktiivistä maailmaa. Tarina on kerrottu kunnioituksella mutta kaunistelematta, tarkoin yksityiskohdin, jotka saavat eläytymään mukana vahvasti.

"Tönäisin avoimen kaapinoven kiinni, että sain lisää tilaa. Katsoin itseäni silmiin. Sitten nostin liivit rintani korkeudelle. Hakaset olivat auki. Henriikka oli laittanut ne huolimattomasti hyllylle myttyyn. Painoin avoimet liivit rintaani vasten, sydämeni alkoi hakata ja terästin kuuloani, hurisiko hissi, kaikuvatko askeleet. Kopisivatko kengät asvalttiin alhaalla kadulla."

Romaanin päähenkilö on nimeltään Pauli. Kertomus alkaa ajallisesti siitä, kun Pauli on lukioikäinen ja tyttöystävä Meiju päättää pukea hänet löytämiinsä sukulaisten vanhoihin naisten vaatteisiin. Pauli kokee jotakin aivan uudenlaista, ja katsoessaan peiliin hänen mieleensä tulee nimi Suski, sama nimi kuin vuosien takaisella ihastuksella koulusta, mutta nyt nimi kuuluu hänen peilistä näkemälleen hahmolle. Kerronta kulkee välillä takaumiin, jotka kuvaavat Paulin lapsuutta: miten yhdessä kaverin kanssa kokeiltiin tämän äidin huulipunaa, jäätiin kiinni, ja seurasi selkäsaunaa vanhemmilta. Toiset pojat kiusasivat Paulia niin rankasti, että hän pelkäsi kerran kuolevansa. Vanhemmat kasvattivat poikaansa ankarasti, ja vanhempi-lapsisuhde näyttäytyy viileänä myös Paulin aikuistuttua. Käynnit vaateliikkeessä äidin ollessa ostoksilla piirtyvät lapsuudesta tarkasti Paulin mieleen. On selvää, että hänen Meijun kanssa toteuttamansa pukeutumisleikit eivät jää siihen – lopulta päädytään hankkimaan korsetti, mutta silloin Meijulle alkaa valjeta, mistä voi olla kyse. Totuus osoittautuu mahdottomaksi kestää.

Pauli elää elämäänsä ulkoisesti tavanomaiseen tyyliin, kuten "on pakko", käy armeijan, opiskelee ja hankkii työpaikan, jossa nousee johtotehtäviin saakka. Välillä hän vierailee kirpputoreilla posket kuumottaen, kahmaisee ensimmäisellä kerralla mukaansa vain jotakin katsomatta edes kokolappuja. Kun iltaisin on yksityistä aikaa, hän ei lähde työkavereiden kanssa baariin vaan jää asunnolle ja pukeutuu – silloin Suski saa tulla esiin. Ihmissuhderintamalla on hankalaa, ja on surullista seurata, miten kertominen salatusta puolesta on kumppanille toisensa jälkeen liikaa. Tanssilavalla tulee vastaan Henriikka, joka vaikuttaa erityiseltä, naimisiinkin mennään. Jotta asiat eivät menisi pilalle, on Suskin olemassaolon pysyttävä salassa. Paine ja itseinho vuorottelevat käsinkosketeltavasti, kunnes vaatekaupan ovella vastaan tulee Anette – ensimmäistä kertaa elämässään Pauli kohtaa toisen transvestiitin. Heistä tulee ystävät, ja Pauli (tai enemmänkin Suski) saa uusien vaatteiden ohella rohkeutta ja voimaa. Aiemmin mahdollisuus ulostuloon on vaikuttanut mahdottomalta, mutta Anetten kannustamana se alkaa näyttää jopa toteuttamiskelpoiselta.

"Nousin, riisuin jakun, hameen ja puseron ja ripustin ne huolellisesti henkariin. Menin kylpyhuoneeseen ja irrotin varovasti peruukin. Asetin sen takaisin pöytälampun päälle. Olin aikeissa ottaa kasvonpuhdistusaineeni hyllyltä, kun jäin ihastuneena katsomaan kasvojani. Miten kauniin meikin olin osannut tehdä. Eikä sitä ollut kukaan läheltä nähnyt."

Päähenkilö toimii romaanissa minäkertojana, mikä tuo hänen vaiheensa lähelle lukijaa. Seurasin Paulin elämäntarinaa ja Suskin hiljalleen tapahtuvaa esiintuloa juonivetoisessa kertomuksessa mielenkiinnolla, jännittyneenä ja ajoittain suorastaan sydän kurkussa. Marttinen osaa luoda tiheää tunnelmaa tärkeisiin kohtiin, kuten Paulin ensimmäiseen ulkona kävelyyn Suskina. Kirjassa käytetty kieli palvelee arkirealistista kerrontaa hyvin koostuen ilmavista virkkeistä. Myönnän, että muutamia virkkeitä rakentelin mielessäni uudelleen, koska ne tuntuivat katkaisevan muuten sujuvan kerronnan. Kokonaisuutena romaani on vetävää luettavaa, sekä mukaansatempaava että otteessaan pitävä – itse luin 340-sivuisen teoksen kahdessa päivässä rauhallisena viikonloppuna. Oli pakko saada jatkaa Paulin/Suskin tarinassa vielä hetki. Tarinassa on paljon rankkoja vaiheita, jotka liittyvät päähenkilön elämässä myös muihin asioihin kuin transvetismin piilotteluun: puolison kanssa koettu lapsettomuuskin on kipeä asia.

Annamari Marttinen on humaani ja lämmin kertoja, mikä kävi ilmi jo luettuani hänen kolme vuotta sitten ilmestyneen romaaninsa Vapaa. Tuolloin kirjailija oli ajan hermoilla enemmän kuin osasi etukäteen kuvitellakaan, sillä pakolaisesta kertovan kirjan ilmestymisen jälkeen turvapaikanhakijoiden määrä Euroopassa suorastaan räjähti, kuten myös pakolaisuudesta keskustelu lieveilmiöineen. Korsetti puolestaan ilmestyi keskelle transihmisten asemasta käytävää keskustelua. Kirjan julkaisun yhteydessä on muistutettu, että transvetismi on luokiteltu meillä sairaudeksi vain muutamia vuosia sitten. Marttisen tapa kuvata päähenkilön vaiheita saa lukijan asettumaan tämän asemaan ja kokemaan saman tunteiden kirjon. Jos jokin kaunokirjallisuus lisää empatiaa, niin tällainen. Marttinen ei kirjassaan alleviivaa eikä yksinkertaista, hän kuvaa elämää ja tilanteita rehellisen täsmällisellä otteella. Korsetti on tervetullut lisä kotimaiseen sukupuolivähemmistöjä käsittelevään kaunokirjallisuuteen.

Muualla blogeissa ja mediassa: Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi, Aamulehti, Etelä-Saimaa (haastattelu), Kymen Sanomat (haastattelu)

Elina Rouhiainen - Muistojenlukija

Elina Rouhiainen – Muistojenlukija (Tammi 2017)

"Hän ei tiennyt, miksi hän näki ihmisten muistot lintuina. Niin vain oli aina ollut. Kun linnut olivat alkaneet kieppua isoäidin ympärillä, Kiuru oli heti ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Aluksi hänen oli onnistunut napata osa linnuista kiinni ja houkutella ne palaamaan takaisin, mutta joka kerta heidän tavatessaan lintuja oli ollut enemmän ja enemmän, ja hyvin pian Kiurun tehtävä oli käynyt ylivoimaiseksi."

Elina Rouhiaisen romaani Muistojenlukija aloittaa Väki-nimisen sarjan, ja kirja on ehtinyt napata jo Topelius-palkinnon sekä ehdokkuuden Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Blogistanian Kuopus -äänestyksessä teos tuli toiseksi. Topelius-palkinnon napanneisiin kirjoihin minun ei ole tähän mennessä tarvinnut lukijana pettyä, vaan palkitut ovat selvästi edustaneet kotimaisen nuortenkirjallisuuden kärkeä ollen erittäin laadukkaita teoksia. Muistojenlukija osoittautui heti ensisivuilta alkaen loistavaksi romaaniksi, joka kaappasi kainaloonsa ja näytti monitasoisen maailman, josta ei olisi viimeisillä sivuilla malttanut luopua.

Romaanin alkukohtaus on dramaattisen prologin jälkeen heti vaikuttava, kun päähenkilö, 16-vuotias Kiuru, on kuolemaa tekevän isoäitinsä sairasvuoteella ja katsoo, miten tämän muistot karkaavat pois lintuina. Romanisukuun kuulunut isoäiti on sairastanut alzheimeria, ja seuraavassa kohtauksessa Kiuru on hänen hautajaisissaan. Palatessaan niiden jälkeen kotiin Kiuru käyttää taas erityisiä kykyjään ja nappaa tummalta pojalta linnun muodossa esiintyvän muiston, mutta yllättäen poika huomaakin mitä Kiuru tekee, vaikka niin ei pitäisi käydä. Kiuru karkaa paikalta, mutta selviää ettei hän ei ole päässyt pakoon noin vain – poika on onnistunut pääsemään hänen uniinsa, ja lopulta Kiuru päätyy Shangri-La'ksi nimettyyn vallattuun taloon, jossa tutustuu joukkoon nuoria ihmisiä, joilla myös on omanlaisiaan voimia. Paikassa majailevat romaniveljekset Dai ja Nelu sekä intialaistaustainen Bollywood, joka identifioituu genderqueeriksi. Mainittu sana on herättänyt joissakin hämmennystä esiinnyttyään kirjan takakansitekstissä, mutta asia on erittäin luonteva, kun siihen perehtyy. Kiurun lapsuudenystävällä Samuelilla, johon Kiuru on huomannut kehittäneensä vahvempiakin tunteita, on myös oma voimansa. Mutta mikä onkaan Väki, ja miten uusia ystäviä löytänyt Kiuru suhtautuu uudenlaiseen, äkillisesti vauhdikkaammaksi muuttuneeseen elämäänsä viihdyttyään siihen asti pääosin kirjojen maailmassa?

"Kiuru ei ollut missään nimessä onneton – useimpina päivinä hän oli harvinaisen tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli – mutta hänellä ei ollut myöskään vaikeuksia myöntää itselleen, ettei hän ollut kovin hyvä elämään. Päättämään, kuka oikeasti oli ja puskemaan sen tiedon kanssa eteenpäin. Hän oli kuitenkin oppinut niksin, jolla ongelma oli kierrettävissä: jokainen kirja oli portti elämään, jossa oltiin tapahtumien keskipisteessä. Lukiessaan Kiuru saattoi olla joku, joka tiesi, mitä oli tekemässä."

Rouhiainen on kirjoittanut teoksensa kirkkaan selkeällä proosalla, joka ei selittele mitään ylimääräisiä. Lauseet ovat välillä moniulotteisen arvoituksellisia. Kerronnan jännitteet rakentuvat intensiivisesti ja taiten. Kirjan juonikuviot sekä yllättävät että eivät – vaikka kyseessä on urbaaniksi fantasiaksi kuvattu tyylilaji, mukana on myös perinteisempiä realistisen nuortenkirjan elementtejä, ja kirjailijan onnistuneet kerrontaratkaisut saavat kuvauksen tuntumaan erittäin tuoreelta. Henkilöhahmoista on luotu kiinnostavia, ja esimerkiksi päähenkilö Kiurun pohdiskelut menevät juuri sopivan syvälle hänen luodatessaan itseään ja ihmisiä ympärillään. Pidin kovasti siitä, miten Kiurun lukuharrastus on teoksessa esitetty: hän rakastaa kirjoja, mutta esille tuodaan myös se, että ne eivät tarjoa "pakettiratkaisuja" elämän ongelmiin ja ihmisten kanssa selviytymiseen. Elämässä noudatetaan monesti erilaista logiikkaa kuin kirjojen maailmassa. Teoksen miljöökuvaus on virkistävää, sillä suomalaista lähiöympäristöä on nykykirjallisuudessa harvoin kuvailtu samanlaisella kotiseuturakkaudella. Kunnianpalautus lähiölle! Juonenpunonta ja henkilöiden välisen dynamiikan rakentelu toimivat myös mainiosti. Eri osa-alueet pelaavat yhteen kunnioitettavan hienosti.

"Kiuru joutui tunnustamaan itselleen, että oli alussa pitänyt Bollywoodia jonkinlaisena yhden hengen show'na – koskaan ei tiennyt, oliko mikään siitä totta, mutta aina toivoi, että olisi. Mutta ehkä Bollywood olikin tismalleen se, kuka hän näyttikin olevan. Ei enempää eikä vähempää."

Muistojenlukija on kirja, jota voi suositella monenlaisille lukijoille – se on tiukasti ajassa kiinni, mutta varmasti säilyttää arvonsa vielä pitkään. Olen tiiviiden kirjojen ystävä, ja harva lähes 400-sivuinen kirja on pitkään aikaan saanut minut mukaansa näin, että lopun lähestyessä en malttaisi luopua siitä ja odottaa seuraavaa osaa. Mietin, mikä on se elementti, joka juuri tässä teoksessa sai koukutettua näin. Kyse ei ole juonen cliffhangereista tai muusta kikkailusta, vaan siitä että romaani on todella hyvin kirjoitettu ja sen pohdinnat monitasoisia tehden tarinasta samastuttavan myös esim. tällaiselle melkein kolmekymppiselle lukijalle. Toivotan teokselle menestystä Tulenkantaja-palkinnon finaalissa, kyllä tällaista kelpaisi meiltä maailmallekin viedä.

Muissa blogeissa: Kujerruksia, Lukijan roolissa, Mustetta paperilla, Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka (Tässä ekalla Google-hakusivulla vastaan tulleet, bloggauksia on vielä paljon lisää! Hienoa.)

Djuna Barnes - Yömetsä

Djuna Barnes – Yömetsä (Kirjayhtymä 1987), alkuteos Nightwood (1936). Suomeksi kääntänyt Lauri Perkki.

"Felix piti selvänä, että tohtori oli oikea emävalehtelija, mutta sellaisena arvokas tuttavuus. Hänen sepitelmänsä näyttivät muodostavan puitteet jollekin unohdetulle, mutta mahtavalle kaavalle; elämänmuodolle, jota hän viimeisenä edusti. Hän käyttäytyi kuin sammuneen ylimystösuvun palvelija, jonka eleet hämärästi heijastivat manalle menneen isännän tapoja. Jopa tohtorin piintynyt tapa – nenäkarvojen nyppiminen – näytti olevan huolekkaan parrannyppimisen rahvaanomaisempi muunnos."

Melkoisen kirjanpa otin luettavakseni! Kävin vähän aikaa sitten työpäiväni ohessa hakemassa Pasilan kirjaston kirjavarastosta laajuudeltaan tiiviin klassikkokirjan, johon tarttumista minua painokkaasti kannustettiin. Amerikkalaisen Djuna Barnesin (1892–1982) romaani Yömetsä on modernismin merkkiteos, jonka suomenkielisessä painoksessakin on esipuhe itse Nobel-runoilija T. S. Eliotilta. On hankala päättää, miten kirjasta lähtisi kirjoittamaan. Analyyttisyys ajatuksena ahdistaa, koska teos on niin monitulkintaista tekstiä, symboleja ja tajunnanvirtaa, eikä oikeastaan mitään selitetä. Ehkä on parempi vain lähteä purkamaan tätä lukukokemuksena ja esitellä, mitä tuli vastaan.

"Hänen sormensa etenivät, epäröivät ja värisivät, kuin ne olisivat pimeässä kohdanneet kasvot. Kun hänen kätensä viimein pysähtyi, sormet sulkeutuivat, kuin hän olisi vaientanut itkevän suun. Käsi oli hetken paikoillaan, kunnes hän kääntyi toisaalle. Selittämätön pelko valtasi Felixin noina hetkinä. Tytön käsien aistillisuus kauhistutti häntä."

Lukiessani teoksen ensimmäistä lukua havaitsin tekstin olevan hyvin täyteläistä kaikista yksityiskohdista. Lauserakenteet olivat myös jotenkin epätavanomaisia, tavalla jota en osannut oikein selittää, ja huomasin joutuvani lukemaan virkkeet uudelleen ja taas uudelleen. Totesin, että vain reilun 170 sivun pituudesta huolimatta lukemisessa menisi varmasti aikaa. Kirjan maailma kyllä viehätti alusta asti, tiesin että kesken en missään nimessä jättäisi. Olin ensin päättänyt, etten lue esipuhetta siltä varalta, että siinä paljastettaisiin asioita, mutta saatuani ensimmäisen luvun päätökseen päätin sittenkin lukea. Eliot mainitsee siinä teoksen sopivan niille, jotka ovat tottuneet lukemaan runoutta, ja silloin päässäni syttyi oivallus. Tekstiin pitäisi keskittyä samaan tapaan kuin runouteen, sitä pitäisikin makustella ja pyöritellä kerta toisensa jälkeen. En ollut hoksannut lukutapaa, koska teksti jotenkin vaikutti aloittaessa suoremmalta proosalta. Siinä ei ole sellaista kieltä, mitä yleensä on totuttu kutsumaan "runolliseksi" proosassa, vaan kieli on suoraa mutta ladattu monilla merkitysten tasoilla. Se kutsuu pohdiskelemaan. Tämä oivallus takana lukeminen alkoi sujua eri tavoin. Eikä esipuhe liikaa edes paljastanut.

Ulkoisia tapahtumia teoksessa on lopulta vähän. Henkilöiden kertomukset tiivistyvät tiettyihin kohtauksiin, tapaamisiin ja tilanteisiin. Välillä taas tarinassa saattaa vierähtää monta vuotta tuosta vaan, ilman että asiaa mitenkään korostetaan. Keskeisinä henkilöinä ovat paroniksi kutsuttu, historiaa ja sen loistoa haikaileva Felix, tohtoriksi kutsuttu kiintoisia pohdintoja esittelevä Matteus ja levoton nainen nimeltään Robin. Tohtorilla on teoksessa eniten repliikkejä, hänen puheensa kautta kirjaa kuljetetaan välillä sivukaupalla, mutta henkilönä hänestä muutoin paljastetaan melko vähän. Felix menee naimisiin Robinin kanssa, he saavat lapsen, mutta Robin lähtee, alkaa seurustella Noran kanssa, kunnes jättää tämänkin toisen naisen, Jennyn takia, ja sekä Felix että varsinkin Nora päätyvät vuodattamaan vaikeuksiaan tohtorille, joka kommentoi niitä pitkine monologeineen. Lopuksi tohtori tuskastuu, vetää kännit ja kiukkuaa, ja Nora puolestaan kohtaa jälleen Robinin tilanteessa, jossa on hyvin dramaattista symboliikkaa. Tämä on siis jälleen näitä kirjoja, että juoniromaanin ystävien kannattaa kääntyä 180 astetta, ellette halua kokeilla vaihteeksi jotain hyvin erilaista!

"Kärsiminen on sydämen rappeutumista; kaikesta, mitä olemme rakastaneet tulee "kiellettyä", ellei sitä ymmärrä loppuun saakka, niin kuin kerjäläinen on kaupungille jäänne, jonka kaupunki tulevaisuutensa nimessä haluaa unohtaa, sillä hän tietää jotain siitä kaupungista. Niin rakastavankin on toimittava luontoaan vastaan löytääkseen rakkauden."

Yömetsässä mielenkiintoisia ovat erityisesti ne kaikki alitajunnasta hyppäävät ajatukset, mielleyhtymät ja esitetyt filosofoinnit mm. rakkaudesta, menetyksistä, mustasukkaisuudesta, ja varmasti jäi myös paljon sellaista, mikä ei avautunut ensimmäisellä lukukerralla (vaikka tahkoaisi teoksen lauseita uudestaan ja uudestaan). Kirja on seksuaalisuuden ja sukupuoliroolien esittämisessään hyvin queer, ja siinä suhteessa varmasti ollut hyvin paljon aikaansa edellä, modernin sanansaattaja. Sen kuvaama ajanjakso sijoittuu 1920-luvulle, Pariisiin ja Wieniin, ja romaania on pidetty tunnustettuna lesbokulttuurin kuvauksena. Wikipedia-sivulla puhutaan myös "goottilaisesta proosasta" ja metafiktiosta, jota on kyllä tunnistanut - tämä ehkä vaatii sen toisen lukukerran vielä. Teoksessa tuntuu olevan jotakin hieman unenomaista, vaistomaailmasta kumpuavaa, niin omalaatuisia sen jotkin ajatuskulut ovat.

Kuten T. S. Eliot kirjan esipuheessa totesi, Yömetsää voi suositella runoutta lukeneille, ja tietenkin myös kokeilevan proosan harrastajat saavat siitä varmasti paljon irti. Jos haluaa haastaa itseään lukijana ja uppoutua kiehtovaan, yllätyksiä ja vahvan symbolisia kuvia tarjoavaan tajunnanvirtaan, kannattaa teokseen tarttua. Itse pohdin, pitäisikö kirja yrittää hankkia omaksi, koska se suorastaan vaatii uutta lukukertaa, ellei useampia.

Muissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Nipvet, Ankin kirjablogi

Marko Kantomaa - Ylpeydestä

Marko Kantomaa – Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017)

   "Täydellisyys. Sitä se on.
Lihasten virheetöntä kontrollia. Saumatonta yhteistyötä. Hiuksenhienoiksi hiottuja liikeratoja, jotka luovat vaikutelman absoluuttisesta voimantuotosta, loppuunsa viritetystä tehokkuudesta, liikkeen katkeamattomasta sulavuudesta.
    Hän huomaa hymyilevänsä."

Kansanterveystieteestä filosofian tohtoriksi väitelleen ja aktiivisesti myös eri urheilulajeissa kilpailleen Marko Kantomaan romaani Ylpeydestä on hänen esikoisteoksensa. Urheiluromaaneja on Suomessa ilmestynyt vain kourallinen muutoin kuin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Muuten en ehkä olisi herännyt, mutta blogiani seuranneet tietävät, että olen perehtynyt varsin paljon HLBTIQ-teemaiseen kirjallisuuteen, ja kustantajan esittelyteksti sai tuntosarveni värisemään. Urheilumaailmaan sijoittuvia teoksia päähenkilönään homoseksuaali mies ei ole Suomessa tätä ennen julkaistu. [EDIT 12.10. Näin ei pitäisi väittää ikinä milloinkaan, koska aina unohtaa jotakin tai ei ole kuullut jostakin. Tällä kertaa oli erityisen noloa, koska olen itsekin lukenut Katri Lipsonin Detroitin viime vuonna. Se sijoittuu toki Yhdysvaltoihin, mikä ehkä hämäsi minua kun yritin muistella suomalaiskirjoja aiheesta, mutta silti, moka.] Toki vaaditaan enemmän kuin pelkkä aihe, että minut saa alkuunkaan pysymään kirjan parissa tyytyväisenä. Toivoin kovasti, että kirja olisi myös hyvä, ja onneksi se oli.

Romaanin päähenkilö on siis 16-vuotias Joonas (nimi mainitaan takakansitekstissä, mutta teoksessa se mainitaan tasan kerran aivan kirjan loppusivuilla, jännä ratkaisu), joka on juoksija. Hän kuuluu seuraan, hänellä on valmentaja ja tavoitteena kilpailumenestys. Kirittäjänä toimii myös ystävä Alex, joka on Joonaksen mielestä täydellinen. Kilpailukenttien testosteronihöyryt häiritsevät, koska ne samalla kiihottavat. Se ei ole urheiluympäristössä oikein, eikä kukaan muu tiedä Joonaksen suuntautumisesta. Murtautuminen ulos kuoresta ja hämmennyksen kätköistä alkaa, kun Joonas tutustuu lommoposkiseksi kutsuttuun Jenniin, joka tykkää tytöistä. Matka kohti totuuden hyväksymistä ja myöntämistä on kuitenkin vielä pitkä, ja samalla raatelee rakkaus, joka on sekä lähellä että kaukana.

   "Ei, se ei ole keskustelu, Se on kuulustelu.
    Sen aloittaa isoisä: "Onkos pojilla ja tytöillä helluja?"
    Kysymys esitetään nousevalla intonaatiolla, jolla ei ole aikomustakaan peitellä kysyjän eikä muidenkaan aikuisten äärimmäistä uteliaisuutta, ja johon yhdistyy näennäisesti viaton virnistys tai arvoituksellinen, toispuoleinen hymy.
– –    Kunnes hän, yleensä viimeisten joukossa, tuntee lamauttavansa keskustelun: "Ei ole, ei juuri nyt"
    Seuraa vaivaannuttava hiljaisuus. Joka ikinen kerta."

Kantomaa kirjoittaa toimivaa, usein lyhyen tiivistä lausetta. Kieli on hyvin kuvailevaa, ja miljöön sekä luonnon kuvaukset yltyvät välillä melkeinpä runollisiksi luoden vahvan mielikuvan tapahtumien ympäristöstä. Juoksemisen kirjailija tietysti tuntee, ja se näkyy tekstissä erittäin yksityiskohtaisena, kropassa tuntuvana kuvauksena. Kirja on hyvin sujuvaa luettavaa ja sivut etenevät nopeasti, mihin vaikuttavat myös lukujen lyhyys ja taiton ilmavuus. Sanoisin kirjan sopivan myös nuorille lukijoille, ja romaanin voi hyvin lisätä lukulistoille kouluissa, kun on tarkoitus lukea kotimaista nykykirjallisuutta. Vaikka teos on helposti etenevää luettavaa, ei se ole liian valmiiksi pureksittua, vaan lukija saa täydentää mielessään paljonkin ilmaisematta jääneitä ajatuksia, merkityksiä ja tunteita.

Kun katson tätä seksuaalivähemmistöjä käsittelevän kirjallisuuden perinteestä ja näkökulmasta, tarina on varsin tyypillinen teini-ikäisen homoseksuaalin coming of age -tarina ja kaapistatulokertomus. Ympäristö ja sosiaalinen konteksti tekevät teoksesta kuitenkin merkityksellisen, ja on hienoa että tekijä on löytänyt heti esikoisteokseensa toimivan oman äänen, joka kantaa läpi kirjan. Pituuskin on tällaiselle tarinalle juuri sopiva, noin 250 sivua. Päähenkilöä ei tosiaan päästetä tarinassa helpolla, vaan hän kohtaa vakavia sairastumisia, elämän rajallisuutta ja kipeää kasvua kohti omaksi itsekseen samanaikaisesti. Välillä tulee miettineeksi, että asiat meillä ovat kuitenkin monessa suhteessa parantuneet, joten onko nykykirjallisuudessa nuoren homohahmon välttämätöntä jälleen käydä läpi näin pitkällinen tuskien taival juuri suuntautumisensa vuoksi.

   "Se on ollut heidän paikkansa, hänen ja lommoposkisen. Heidän rantansa, vetensä ja kivensä. Siitä myrskyisestä tammikuun iltapäivästä lähtien, kun kivistä ovat näkyneet vain terävät jääkuoren peittämät kärjet.
    Siitä on puolitoista vuotta.
    Sen jälkeen hän on oivaltanut, miten eletään parikymppiseksi, ehkä jopa kolmekymppiseksi, ilman että tekee mieli ampua kuula kalloonsa.
    Onko se paljon? Se on paljon.
    Siitä on ikuisuus."

Ylpeydestä on hyvä esikoisromaani. Se kertoo jo monesti kerrotun tarinan eri tavalla ja uudesta näkökulmasta, mikä on virkistävää ja saa aikaan uudenlaista mielenkiintoa asian käsittelyyn. Parista epäröintiä aiheuttaneesta elementistä huolimatta kirjan maailma on uskottava ja lähelle tuleva. Teos on kirjoitettu hyvin ja teksti vaikuttaa erittäin hiotulta, kieli on ytimekkään kirkasta. Tarina pitää myös otteessaan vahvasti episodista toiseen, ja lukijakin huomaa juoksevansa sivuja läpi. Välillä kannattaa kuitenkin pysähtyä ja kokea tunnelmaa, maisemaa ja tunteiden vyöryä ympärillään.

Muualla: Kirjavinkit, Aamulehti

Édouard Louis - The End of Eddy

Édouard Louis – The End of Eddy (2017), alkuteos En finir avec Eddy Bellegueule (2014). Englanniksi kääntänyt Michael Lucey.

"You're the faggot, right? By saying it they inscribed it on me permanently like stigmata, those marks that the Greeks would carve with a red-hot iron or a knife into the bodies of deviant individuals, people who posed a threat to their community. Impossible to rid myself of this. I was shocked, even though it was hardly the first time someone had said something like this to me. You never get used to insults."

Joskus tulee sanottua, että joku kirja on ollut suorastaan "hurja" aiheiltaan, käsittelytavaltaan tai muuten vain lukukokemuksena. Nyt se, miten aiemmin on tuota sanaa käyttänyt, tuntuu lattealta, sillä tämä on varmasti hurjinta mitä olen viimeisen vuoden aikana lukenut. Samalla tunnen häpeää suomalaista käännöskirjallisuutta kohtaan, että miksi näin tyrmäävän, näin iskevän ja näin merkittävästä asiasta, ilmiöstä kertovan kirjan joutuu tilaamaan verkkokaupan kautta ulkomailta, eikä sitä ole suomeksi lukijoidemme saatavilla. Yli 20 käännöskieltä, esimerkiksi ruotsi ja norja mukaan lukien, mutta ei suomea. Noloa.

Édouard Louisin autofiktiivinen romaani The End of Eddy alkaa sylkäisyllä päin kasvoja. Koulun käytävällä kymmenvuotiasta uutta poikaa tulee vastaan kaksi vanhempaa, entuudestaan tuntematonta. Toinen sylkäisee häntä kasvoihin, sitten hänet hakataan. Vastaavanlaiset episodit toistuvat tulevina vuosina lähes päivästä toiseen silloin, kun kaksikko tai Eddy itse ei satu olemaan poissa koulusta, lintsaamassa. Koulusta pois jääminen on tyypillistä siellä, missä Eddy asuu. Harva jaksaa välittää tai olla kiinnostunut. Liian pitkälle opiskelu on oikeastaan epäilyttävää, ei ole syytä yrittää olla parempi kuin muut. Suuri osa väestöstä on alueella työttömiä, ja Eddyn isälle (joka menetti oman työnsä selän vammautumisen vuoksi) hyvintoimeentuleva keskiluokka edustaa vihattavaa kansanosaa, lähes yhtä vihattavaa kuin mustat ja arabit, joita näkyy televisiossa. Sitä katsotaan perheessä joka päivä. Ruokailut kuuluu viettää hiljaa ja tv:tä katsoen. Väkivalta, alkoholismi ja seksuaalisuus tunkeutuvat rajulla tavalla ihmisten elämään jo lapsina. Vaihtoehtoja ja erilaisia elämisen tapoja ei ole, miehen on oltava mies ja naisen nainen. Roolit ovat ahtaat ja jos ei niihin sovi, väkivaltaa seuraa aina.

"I do not know if the boys in the hallway would have reffered to their own behaviour as violent. The men in the village never used that word; it wasn't one that ever crossed their lips. For a man violence was something natural, self-evident."

Kylän ahtaassa maailmassa se, että on homo, on jokseenkin pahinta mitä voi olla. Kun pojalla on jo pienestä pitäen "eleitä" ja "maneereja", ja ääni on korkeampi kuin muilla, hän joutuu välittömästi pilkan kohteeksi. Vanhemmat voivottelevat asiaa, eivätkä ota kuuleviin korviinsa sellaista vaihtoehtoa, että poika saattaisi lopulta olla homo. Eddy itsekin yrittää pitkään taistella vastaan, olla "tough guy" ja hillitä eleitään, madaltaa ääntään. Kun häneen on kerran löyty tyttömäisyyden stigma ja eri tavoin homoa merkitsevät haukkumasanat ovat lennelleet tarpeeksi pitkään, se on kuitenkin jotain, mikä ei enää lähde, vaikka yrittäisi seurustella tyttöjen kanssa (onhan hän sentään siinä vaiheessa jo kolmentoista, ikä jolloin todellakin on jo hankittava tyttöystävä, kuten isosisko hänelle ilmoittaa). Teoksessa on myös rajua kuvausta siitä, kun Eddy päätyy harjoittamaan seksiä kymmenenvuotiaana erään kuusi vuotta vanhemman pojan ehdotuksesta. He eivät toki kutsu sitä siten, vaan näkemänsä pornoleffan kohtausten esittämiseksi oikeassa elämässä, ja mukana porukassa on pari muutakin, muun muassa Eddyn samanikäinen serkku. Leikit loppuvat kuitenkin siihen, kun Eddyn äiti yllättää heidät. Elämä muuttuu yhä vaikeammaksi, kun tieto tapahtumista leviää.

"Why was I always crying? Why was I afraid of the dark? Since I was a little boy, why couldn't I really act like one? And most of all: why did I behave the way I did, with my strange airs, the huge gestures I would make with my hands as I spoke (big queeny gestures), feminine intonations, my high-pitched voice. I didn't know where whatever it was that made me different had come from, and not knowing hurt."

Vaikka kasvoinkin jonkin verran isommalla paikkakunnalla kuin tässä kirjassa kuvattu, ja vaikka sosiaalinen ympäristöni lapsenakaan ei ollut näin väkivaltaisen ahdas, moni asia tässä kirjassa kolahtaa. Toksisen maskuliinisuuden vaikutus ja hankaluus elää poikien maailmassa, kun ei ollut hyvä urheilussa eikä tuntenut itseään yhtään "kovikseksi" muistuvat mieleen menneisyydestä vahvoina. Myös se, miten homoksi epäillyt leimattiin ja minkälaista kiusaamista se tuotti, olivat tutulta tuntuvaa kuvausta. Se painoi vihamielisessä ympäristössä kasvaneena homoseksuaalina tiukasti piiloon, ja kaikkeen aihepiiriä koskevaan piti suhtautua teatraalisella inhotuksella. Minulle koituivat pelastukseksi lopulta ystävä- ja perhepiiristä löytyneet ymmärtäväiset ihmiset, joille saatoin avautua, minkä jälkeen maailmakin alkoi mahdollisuuksineen avautua aivan eri tavalla. Pitkään, halki teinivuosien aikuisuuden kynnykselle asti, joutui silti kärsimään vainoharhaiselle tasolle nousseista peloista. Ahdistuin monesti lukiessani tätä, koska kirjassa kuvattu ympäristö oli vielä moninkertaisesti rankempi, vihamielisempi erilaisuutta kohtaan ja toivottomampi kuin mitä itse koin. Minä tiesin voivani lähteä heti lukion jälkeen suurempiin ympyröihin, mutta kirjassa pelkkä lähdön mahdollisuus tuntui toismaailmalliselta - kukaan kertojan perheestä tai suvusta tai naapurustosta ei ollut lähtenyt kauemmas kouluun tai opiskellut yliopistossa. Sitä ei vain nähty mahdollisena. Kylän olosuhteet johtivat kehämäiseen elämänkulkuun, eivätkä mukana pyristelleet ihmiset edes nähneet vaihtoehtoja tai tajunneet toteuttavansa tiettyä kaavaa.

Louisin tekstin tyyli on hyvin rehellistä, suoraa ja analyyttista. Mietin yhtä Hemingwayn ohjetta: "Kirjoita tosin lause jonka tiedät", jota Louis tuntuu kirjassaan noudattaneen alusta loppuun. Kaiken hänen sanomansa uskoo, ottaa sellaisenaan ja kokee voimakkaasti. Ainoastaan hänen lainaamansa perheenjäsenten repliikit tuntuvat välillä karikatyyrisiltä, mutta tässä voi olla kyse myös siitä, että sävyjä on hävinnyt käännöksessä. Eräässä teoksen kohdassa kertoja tuo itsensä ja roolinsa näkyviin todeten, ettei jaksa aina yrittää toisintaa hänen kotonaan käytettyä kieltä, omanlaistaan murretta, joka oli hyvin kaukana siitä, mitä hän kuuli myöhemmin opiskellessaan suuremmissa kaupungeissa. Louis on tehnyt varsinaisen luokkaretken muutettuaan lopulta Pariisiin opiskelemaan yliopistotasolla, ja hän kommentoi eräässä kohtaa, miten opiskelutoverit hänen "uudessa elämässään" joutuivat monesti pyytämään häntä puhumaan hiljempaa, koska hän ei tiennyt äänenkäytöllistä etikettiä, jota ns. intellektuellien piireissä oli tapana noudattaa.

The End of Eddy on tärkeä kirja nykyisessä maailmassamme, tuskaisen toteava ja kipeän rehellinen. Teos auttaa avartamaan ja näkemään maailmoja, joita kuvataan nykykirjallisuudessa varsin vähän. HS:n jutussa viime vuonna pohdittiin, onko syynä se, että kirjailijat eivät näitä piirejä tunne, mene ja tiedä. Ehkä se ei vain ole ollut teemana "muodissa". Arto Salminen lienee kotimaisessa 2000-luvun valtavirtakirjallisuudessa ainoita, joka on tässä kirjassa kuvatun kaltaista elämänmenoa nostanut esiin. Aura Nurmen runokokoelma Villieläimiä myös tuo näkyviin sitä maailmaa. Muuten representaatiot ovat olleet vähissä, minkä takia olisi tärkeää, että jokin kotimainen kustantaja tarttuisi Louisin teoksiin (häneltä on ilmestynyt tämän kirjan jälkeen jo toinenkin romaani) kääntämismielessä. Kuten Villieläintenkin kohdalla kirjoitin, olen mennyt tästä kirjasta jotenkin tolaltani, ja turhan ison osan viime yöstä pyörittelin näitä asioita, kirjoitin tätä blogitekstiä mielessäni puoliunisessa huoreessa. Että varokaa, lapset, kyllä kirjat ovat vaarallinen juttu! Heh. Mielenkiintoisena sattumana heitän tähän loppuun, että juuri ennen tätä luin Marguerite Durasia, ja hänen teostaan Lol V. Steinin elämä lainataan myös tämän kirjan alussa. "For the first time my name said out loud names nothing."

The End of Eddy on arvosteltu mm. The Guardianissa, New York Timesissa, NPR:ssa, New Yorkerissa, Independentissä ja Washington Postissa

Helmet-lukuhaasteessa voisin laittaa tämän kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta". Vaikka ei lähellekään kerro, mutta harva teos saa näin paljon pohtimaan omaa elämää.

Abdellah Taïa - Infidels (pride-viikon lukutempaus)

Abdellah Taïa – Infidels (Seven Stories Press 2016), alkuteos Infidèles (2012). Englanniksi kääntänyt Alison Strayer.

"I'll go back to the hammam alone. For the first time, alone. I'll get undressed. Take everything off. I'll be naked. Naked. NAKED. I'll be alone and naked. In the middle room, I'll scrub my own back. I'll blacken my own body with traditional soap. And I'll wait until the Angel without religion comes to cleanse me, give me new life. A new name."

Kirjabloggaajilla on tänä vuonna Helsinki Priden aikaan lukutempaus, jossa luetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kertovaa kirjallisuutta. Listan tempauksen osallistujista voi katsoa Yöpöydän kirjat -blogista. Minulla on omassa hyllyssä useampikin teemaan liittyvä lukematon kirja, joten oli helppo napata luettavaksi jotain. Päädyin taannoin hankkimaani (kirjailija Garth Greenwellin suosituslistalta napattuun) Abdellah Taïan pienoisromaaniin Infidels. Kirja on ilmestynyt alun perin ranskaksi ja käännetty muutama vuosi myöhemmin englanniksi, suomeksi sitä ei ole, kuten ei muutakaan kirjailijan tuotantoa. HLBTIQ-teemaisessa kirjallisuudessa valikoima laajenee merkittävästi, jos pystyy lukemaan myös muilla kielillä, varsinkin englanniksi. Tämän kirjan tilasin Suomalaisen kirjakaupan kautta, koska se vaikutti helpoimmalta ratkaisulta, ja samalla tilasin Frank Bidartin runokokoelman Metaphysical Dog. Taïan romaaniin tarttuminen innosti minua kuitenkin nyt eniten, joten halusin juuri sen luettavaksi tempaukseen.

Infidels kertoo marokkolaisesta prostituoidusta Slimasta ja tämän pojasta Jallalista, joka on oletettavasti homoseksuaali ja jonka myötä teoksen voi sanoa asettuvan queer-kirjallisuuden lokeroon. Seksuaalisuus on vahvasti läsnä kirjassa, mutta suorimmin puhutaan heteroiden seksistä – homous ilmaistaan teoksessa lopulta varsin epäsuorasti. Puhutaan toki rakkaudesta, josta tuntuu kuitenkin pääosin puuttuvan fyysisempi ulottuvuus, vaikka siitä rivien välissä ehkä vihjaillaan. Onneksi kirja on oma, voi joskus yrittää tulkita sanomatta jätettyä uudestaan. Kertojahahmot teoksessa vaihtelevat: ääneen pääsevät Slima, Jallal, Sliman kasvattiäiti Saâdia ja Sliman kanssa avioliiton solmiva belgialaismies. Se, että kävin aiemmin tänä vuonna Marokossa ensimmäistä kertaa, auttoi ymmärtämään maan perinteitä ja sitä kautta myös teoksen henkilöiden kohtaloita paremmin. Esimerkiksi marokkolaisen hammamin käsitettä en olisi oikein tajunnut, ellen olisi kokenut sitä itse. Hammam on Marokossa myös paikka, jossa homoseksuaalinen toiminta monesti tapahtuu, kylpytilojen turvallisessa yksityisyydessä. Sliman kasvattiäiti Saâdia on ollut jonkinlainen noitatohtori ja hän kuvailee mm. sitä, miten toimi avustajana hääpareille näiden ensimmäisenä yhteisenä yönä. Silloin oli tärkeää huolehtia asianmukaisesta verenvuodatuksesta, varsinkin kun kulttuurissa vaaditun neitseellisyyden säilyttämisen kanssa oli ollut vähän niin ja näin.

"You'll have to cheat. Tell the husband to close his eyes. Explain that it's very important. Promise him a thousand pleasures. It's not the end of the world. Blood can flow from anywhere. Thigh, arms, calves. You have to be ready to cheat and be quick about it. And it will be necessary almost every time."

Sliman ja Jallalin elämään astuu television myötä tärkeä hahmo, Marilyn Monroe, jota Slima suorastaan palvoo. American blond. Fire on her head. Toinen merkittävä hahmo on eräs sotilas, josta tulee erityisesti pojalle tärkeämpi kuin Sliman muista asiakkaista. Jallallille tämä sotilas, our soldier, on ensirakkaus. Seuraava tulee vastaan nuorena aikuisena Belgiassa, jonne Jallal on päätynyt Sliman kuoleman jälkeen tämän aviomiehen mukana, kun hänet viedään sairaalaan tapaamaan miestä joka on vaihtanut nimekseen Mahmoud. Slima oli kuolemaansa edeltäneinä vuosina, kaiken kokemansa kärsimyksen jälkeen, löytänyt vahvasti islamin uskonnon. Sen myös Jallal löytää Belgiassa aivan erityisellä tavalla, kietoutuneena rakkauteen. Hänen tiensä ei kuitenkaan vie pyhiinvaellukselle Arabiaan, vaan kohtalokkaamman tarkoituksen sisältävälle matkalle kotimaahansa... Täten myös radikaalin islamismin teema astuu mukaan kirjaan.

Oli hieman erikoista lukea englanniksi kirjaa, joka on kirjoitettu alun perin ranskaksi – yleensähän englanniksi lukiessa kyse on alkukielisestä teoksesta. Kääntäminen ranskasta englantiin on kuitenkin ainakin oletuksissani helpompaa kuin esimerkiksi ranskasta suomeen, eikä Infidelsin lukemisen keskellä juuri muistanut, että kyseessä on käännös. Teoksen kieli rakentuu lyhyistä lauseista, juuri siitä koivuklapista, josta viime aikoina on puhuttu. Tiivis kerronta on hakkaavaa, tehokasta, ja sanasto on helppoa myös ei-natiiveille englannin osaajille. Kieli on myös erittäin toisteista, sillä kirjan vaihtuvat kertojat kohdistavat sanottavansa teoksen muille henkilöille ja kyselevät näiltä asioita, jankkaavat välillä suorastaan. Tästä tulee teokseen omanlaisensa, hieman hypnoottinen ja runollinenkin rytmi. Lukeminen on sujuvaa, mutta lauseissa viipyilee mielellään. Vaikka kerronta on kirkkaan selkeää, asioita ei paljasteta liian helposti, eikä syvimpiä tuntoja esitellä heti.

Infidels on kaunis, julma ja syvälle ihmisen muistoihin, ihanteisiin ja toiveisiin pureutuva teos. Sen tiivis ja lyhytlauseisesti tempova kerrontatyyli on helpohkoa luettavaa. Romaani sopisi mielestäni hyvin myös nuorten aikuisten kirjaksi, jos siinä olisi vähemmän seksiä ja väkivaltaista kidutuskuvausta... Homoromaani se ei ole sen enempää tai vähempää kuin esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeys – kyseessä on yhden kertojahahmon ominaisuus monen muun joukossa, ja muiden elämissä korostuvat toisenlaiset asiat. Myönnän kuvausten perusteella odottaneeni kirjalta hieman enemmän, jotakin erityisen järisyttävää, vaikka Infidels hyvä pienoisromaani onkin. Marokkolainen kirjailija on julkisesti puhunut kotimaassaan omasta homoseksuaalisuudestaan, mikä homoseksuaaliset teot kriminalisoivassa maassa on hyvin rohkeaa.

Lisää HLBTIQ-teemaista kirjallisuutta löytää blogista hakusanalla.