Klassikkohaaste: Gustave Flaubert - Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (Otava 1993, suom. Eino Palola; suomennos ilmestynyt alun perin 1928). Alkuteos Madame Bovary (1856).

"Hän oli tottunut rauhallisiin näkyihin, ja siksi häntä viehätti kaikki kiihkeä. Hän rakasti merta vain myrskyjen vuoksi ja vihreyttä vain silloin, kun sitä oli vähän raunioiden keskellä. Hän etsi kaikesta henkilökohtaista mielenylennystä ja hylkäsi hyödyttömänä kaiken, mikä ei välittömästi kelvannut hänen sydämensä tarpeisiin, sillä hän oli luonteenlaadultaan pikemminkin tunteellinen kuin taiteellinen ja haki mielenliikutuksia eikä maisemia." (s. 39)

Sellainen on Emma Bovary. Gustave Flaubertin ensimmäinen romaani ilmestyi useiden vuosien kirjoitustyön jälkeen lehdessä jatkokertomuksena, kuten 1800-luvun romaanit yleensä. Syntyi kohua, oikeusjuttu siveettömyydestä. Kun kirja ilmestyi kokonaisena niteenä, siitä tuli jo aikanaan myyntimenestys. Klassikko se on realismin edustajana, jossa näkyvät kuitenkin modernin kaunokirjallisuuden piirteet. Tommi Melender kirjoittaa teoksessa Maailmojen loput esseessään Rouva Bovarysta: "Hätäiselläkin lukemisella selviää Flaubertin ilmaisun täsmällisyys ja havaintojen tarkkuus. Perusteellisempi tarkastelu paljastaa hänen pistämättömän muototajunsa ja rakenteiden hallintansa." Nämä asiat välittyivät lukemisesta minullekin. Romaanin kerronnan yksityiskohtaisuus on silmiinpistävää, ja lauseet etenevät vakaalla rytmillä. Flaubert hioi niitä loputtomiin kuin runoa; joskus koko työpäivä saattoi kulua lauseen tai parin täydellisen muodon hakemisessa.

Minulle kävi tällä kertaa klassikkoni kanssa kuitenkin niin, että kompastuin suomennokseen. Jo parikymmentä ensimmäistä sivua luettuani totesin, että Palolan suomennos yli 90 vuoden takaa on melko vanhahtava. Se oli sitä jo häiritsevällä tavalla. Vastaan tuli omituisia kielikuvia, ja Twitter-keskustelussa selvisi, että Anna-Maija Viitasen paljon tuoreemmassa, palkinnonkin saaneessa suomennoksessa kieli on huomattavasti modernimpaa. Päätin silti jatkaa tämän kierrätyshyllystä minulle aikanaan päätyneen Palolan käännöksen kanssa, koska Viitasen käännös oli tiiviisti lainassa Helmet-kirjastoista, ja pelkäsin, etten ehtisi saada sitä ajoissa käsiini klassikkohaastetta varten. Palolan käännöksen todettiin jossakin tekstissä "ajavan asiansa", ja sen se teki, mutta luin varautuneesti sen jälkeen kun selvisi, miten tyyliin sopimattomasti ilmaisuja oli ajoittain suomennettu. Twitterissä puheena olleessa kohdassa Emman ylpeyden kuvataan ojentautuvan kuin "saunan löylyssä kellotteleva ruumis", joka Viitasen käännöksessä on muodossa "ihminen joka rentoutuu höyrykylvyssä". Pieni sävyero!

"– – Charles osui hänen silmiinsä. Tällä oli hattu painettuna kulmakarvojen tasalle, ja paksut huulet värisivät, niin että hänen kasvonsa näyttivät tylsiltä. Hänen selkäänsäkin, hänen rauhallista selkäänsä, oli kiukuttava katsella, ja Emmasta tuntui kuin tuon pitkän takin taustaan olisi levitetty nähtäväksi miehen koko typeryys." (s. 103)

Vaikka kirja nostaa jo otsikossaan Emman esille, kirja alkaa ja loppuu Charlesin tarinana. Alussa kuvataan Charles nuorena koulupoikana, lopussa hänen tuhoutumisensa. Hän näyttäytyy heikkona, tylsänä miehenä, lopulta ns. aisankannattajana, kun hänen vaimollaan on rakastajia toisensa perään (myös nykypäivän "vaihtoehtoisella oikeistolla" ja "miesasiamiehillä" on oma sanansa tällaisille miehille, mutta en näe syytä levittää heidän myrkkyä kylväviä termejään). Charles saa lukijan kokemaan sääliä, ehkä tuskastumista – riippuu miten suhtautuu sukupuolirooleihin ja mitä niiltä odottaa. Charlesin miesroolista saisi aikaan laajemmankin esseen, mutta ainakin voi todeta hänen katsovan Emmaa liikaa ylöspäin ja palvovan maata tämän jalkojen alla kiusalliseen tapaan. Mutta ajat ja kulttuurinen konteksti olivat hyvin toiset, ja Emma ylipäätään meni naimisiin Charlesin kanssa naimakaupan tuloksena; oli neuvottelu isän kanssa ja niin edelleen. Onko sitten ihme, kun huomaa ettei suhtaudukaan intohimolla kumppaniin, joka on väritön, jämähtänyt, tylsäkasvoinen, ja jolla on rauhallinen selkä.

Suhtautumisessa Charlesiin vaikuttavat sukupuoliroolit, ja suhtautumisessa Emmaan niillä on myös paljon merkitystä, kuten silläkin, mitä ajattelee rakkaudesta ja sen tavoittelusta. Onko Emma kevytkenkäinen haihattelija, vai pelkkä rakkaudenkaipuinen ihmisparka normien puristuksessa, kuten me kaikki? Halusiko Flaubert häntä kohtaan tunnettavan sääliä vai kiukkua? Ansaitsiko Emma Bovary tragediansa, vai oliko tarkoitus vaivihkaisesti osoittaa, miten vanhoilliset sukupuoli- ja avioliittoroolit tukahduttavat ja ajavat mielettömyyteen? Kukin päättää itse, ja muun muassa siksi tämä varmasti on klassikko. Lukija saa ratkaista asiat mielessään, yksiselitteiseksi moraliteetiksi romaani ei taivu. Kanonisoiva kirjallisuudentutkimus on määritellyt Rouva Bovaryn kertomuksena edustavan romantiikan ja realismin rajankäyntiä, kamppailuakin, joka toteutuu karuimmin Emman hahmossa.

"Mutta kun hän kirjoitti, hänen silmiensä edessä oli toinen mies, haave, jonka hänen tulisimmat muistonsa, hänen lukemansa kauneimmat kirjat, hänen voimakkaimmat pyyteensä olivat luoneet, ja tämä muuttui lopulta niin todelliseksi, niin läheiseksi, että hän värisi ihmetyksestä, kuitenkaan voimatta kuvailla häntä tarkasti." (s. 294)

Kiinnostavaa teoksessa on tietysti kirjallisuuden itsensä pohdiskelu, ja mikä on sen rooli Emman kaipuussa kohti suurempaa, saavuttamatonta. Monen romaanihenkilön suulla todetaan romaanien lukemisen ongelmallisuus naiselle, mikä saa väistämättä mielen perukoilla kuulumaan tekijän pienen metafiktiivisen naurun. Kuten jo mainittiin, proosatyyli on yksityiskohtaista, ajoittain viileän toteavaa, mutta suurien tunteiden äärellä se puhkeaa suurin sanoihin ja täyttyy kielikuvista valtoimenaan. Kertojan välihuudahdukset ovat mukana luomassa lukijalle mielentilaa, jossa tunteita koetaan. Kertomuksen sivupolkuina kuljetaan erilaisiin teemoihin, kuten maanviljelykseen, kerjäläisten asemaan ja uskontoon. Ammennettavaa on. Sivuhenkilöistä merkillisen suuren roolin saa pöyhkeilevä, kunnianhimoinen ja mielipiteissään jyrkkä apteekkari.

Lopun jälkeen jää tunne epäreiluudesta. Onnen lahjojen epätasaisuus, senkö tämä lopulta näyttää, tulee ensimmäisten ajatusten joukossa. Röyhkeyden, kunnianhimon ja voiman korotus jalustalle? Ei, apteekkarin hahmo aiheuttaa lähinnä kiukkua laskelmoivalla kylmyydellään. Päähän kaikumaan jäävä lopetus kirjalla kyllä on. Uskon, että voisin lukea tämän joskus uudestaan. Silloin luen toki ehdottomasti uudemman käännöksen.

Muualla verkossa: mm. Kiiltomato, Hyönteisdokumentti, Sivutiellä, Taas yksi kirjablogi

Tällä postauksella osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen 31.1.2019, ja haastetta emännöi tällä kertaa Tarukirja, katso sieltä muut bloggaajien postaukset haasteeseen!

Nathalie Sarraute - Lapsuus

Nathalie Sarraute – Lapsuus (Otava 1984), alkuteos Enfance (1983). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"... minä en anna periksi ... minä pidän puoliani tällä pikku alueella, jolle olen nostanut hänen lippunsa, kohottanut hänen viirinsä ...

– Kuvia, sanoja, jotka eivät millään voineet muotoutua mielessäsi siinä iässä ...

– Eivät tietenkään. Eivätkä muuten aikuisenkaan mielessä ... Minä aistin ne sanojen ulkopuolisena kokonaisuutena niin kuin aina ... Mutta noilla kuvilla ja sanoilla pystyy jollain lailla tajuamaan ja muistamaan silloisia aistimuksia."

Venäläissyntyinen ranskalaiskirjailija Nathalie Sarraute (1900–1999) tunnetaan ranskalaisen 1960-luvun ns. uuden romaanin (nouveau roman) edustajana. Innostuin tutustumaan Sarrauten tuotantoon erityisesti siksi, että keskustelimme toimittamassani Kirjan taajuudella -podcastissa kirjailija Sinikka Vuolan kanssa, ja podcastin toisen jakson aiheena oli alati kiinnostava runon ja proosan rajankäynti. Jaksossa vieraillut Sinikka mainitsi Nathalie Sarrauten yhtenä esimerkkinä kirjailijasta, jonka proosateoksissa runon keinot ja logiikka näkyvät vahvasti. Tartuin ensimmäiseksi Sarrautelta hänen 80-luvulla julkaistuun omaelämäkerralliseen teokseensa Lapsuus, joka on kuulemma sopiva aloituskirja tekijän tuotantoon, koska kuuluu sen helpompaan päähän. Aloin lukea, ja ensimmäiset sivut menivät hieman hakiessa oikeaa lukutapaa. Piti pohtia, mistä on oikein kyse. Kerronta etenee vuoropuheluna, jonka osapuolia ei eritellä. Sarraute tuntuu keskustelevan itsensä kanssa, ja kirjassa on ikään kuin pääkertoja, jota jokin sivusta tuleva ääni välillä hieman kyseenalaistaa, ohjaa, kommentoi. Kun rakenteeseen pääsi mukaan, kerronnassa soljui mielellään; teksti on kaunista, se vie ja lopulta suorastaan vangitsee lukijansa.

"– Jotta sanojen aiheuttajan saisi selville, pitäisi ainakin kuulla uudestaan niiden sävy ... pitäisi tuntea itsessään niiden silloinen vaikutus ... Mutta siitä ei ole jäänyt mitään jäljelle. Luultavasti niiden voima murskasi kaiken ... siinä silmänräpäyksessä ei niissä eikä niiden ympärillä ole mitään näkyvää, mitään keksittävää, tutkittavaa ... otin ne vastaan joka puolelta suljettuina, aivan selkeinä ja paljaina."

Esimerkkieni kieli on paljolti hyvin abstraktia, mutta Sarrauten kerronta on myös täynnä yksityiskohtia – lapsuuden esineitä, värejä, aistimuksia muistellaan hyvin tarkkaan. Kuvauksen aikajana kattaa suunnilleen kertojan ikävuodet kahdeksasta kahteentoista. Tuona aikana Sarraute matkusti paljon Pietarin ja Pariisin välillä. Hänen vanhempansa olivat eronneet, isä eli pääosin Pariisissa ja äiti Pietarissa. Yhdeksänvuotiaana tyttö kuitenkin asettuu asumaan isänsä ja tämän uuden vaimon luokse Pariisiin, minkä hän kokee äitinsä suunnalta hylkäyksenä. Lisäksi äitipuoli Vera, josta ensimmäinen mielikuva on iloinen ja lämmin, onkin yhtäkkiä muuttunut tiukan viileäksi. Veran kokemat epävarmuuden ja mustasukkaisuuden tunteet Nathalieta kohtaan ovat jättäneet tähän jälkensä, varsinkin kun Vera on saattanut tiuskaista asioita kuten "ei se ole sinun kotisi" puhuessaan heidän Pariisin-kodistaan. Perheenjäsenten pinnan alla kytevät tunteet ja niiden välittyminen ovat jääneet kertojan mieleen omalla unenkaltaisella logiikallaan, kuten muistot usein jäävät.

"Vain Lili kykeni muuttamaan hänet sellaiseksi, ajamaan hänet "suunniltaan". Eikä Lili sitä pelännyt. Olisi voinut luulla, että hän näki siinä vain lisätodisteen äitinsä intohimoisesta rakkaudesta.

– Ainoasta intohimosta. Lili oli hänen sairautensa. Ja siitä raivosta vaistosi, ettei se ollut suunnattu Liliin vaan jonnekin tämän taakse ... sitä jotakin Vera tuijotti itsepäisesti, järkkymättömästi ... kohtaloa, jonka hän halusi voittaa mihin hintaan hyvänsä ..."

Nouveau romanin tekijät keskittyivät erityisesti kielen ja kerronnan rakenteisiin kokeillen niissä uusia tapoja. Tässäkin tekstin logiikka on omanlaisensa. Sarraute kirjoittaa muistelun, muiston hakemisen ennennäkemättömän tarkasti tekstiinsä rikotuilla virkkeillään, joita kolmen pisteen jonot kirjovat. Kuten alussa totesin, kerronta kuitenkin soljuu ja sen mukana on nautittavaa kulkea. Kuin uisi juuri sopivan lämpöisessä, hivelevässä vedessä, ja samalla pitäisi kuitenkin hieman pinnistellä saadakseen uimisesta myös kunnonkohotusta. Kirja etenee fragmentaarisesti, välillä yhdellä sivulla on vain vähän tekstiä ja joskus kerronta taas jatkuu pitempään perinteisempänä proosa-asetteluna, ennen kuin sivuääni saapuu taas kommentoimaan. On kiehtovaa pohtia, mikä tuo dialogin toinen osapuoli on, onko se esim. yliminä vai jokin läheinen, jonka kanssa muistoja yritetään yhdessä "palauttaa mieleen". Takakannessa sanotaan, että kyseessä on aikuisen Nathalien vuoropuhelu lapsuuden Nathalien kanssa, mutta ei tämä minusta niin yksiselitteistä ole, koska toinen ääni ei ole selkeästi lapsikertojan. Arvoituksia jää, ja hyvä niin.

Nathalie Sarrauten Lapsuus on lukemieni omaelämäkerrallisten lapsuusmuistelmien joukossa jotakin aivan muuta. Se tuo näkyviin ajattelua ja mielen liikahduksia tavalla, joka koettelee kielen ja kommunikaation rajoja, mikä on Sarrauten tuotannossa ymmärtääkseni laajempikin linja. Pidin kirjassa erityisesti muistelemisen kuvauksesta katkonaisin virkkein, selittämättä jätetystä vuoropuhelusta ja tekstin kauniista rytmistä. Teoksen elementit olivat selvästi välittyneet hyvin myös Annikki Sunin suomennokseen. Aion jatkaa ranskalaiseen uuteen romaaniin tutustumista tänä vuonna, lainassa on jo Claude Simonin Loistohotelli, ja Reader, why did I marry him -blogin Ompun kanssa päätimme tänään lukea Michel Butorin romaanin Tänä yönä nukut levottomasti seuraavaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen heinäkuussa. Päätöksentekoprosessin voi lukea myös Twitter-ketjusta! Sarrauteakin aion lukea lisää, erityisesti kiinnostaa romaani Kultaiset hedelmät, josta mm. kirjailija Laura Lindstedt on usein puhunut.

Lapsuus on HS:n jutun mukaan tehty myös radiokuunnelmaksi. Kirjaa on luettu muutama vuosi sitten Sivuhuone-blogissa.

Angie Thomas - Viha jonka kylvät

Angie Thomas – Viha jonka kylvät (Otava 2017), alkuteos The Hate U Give (2017). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Päästän irti mutsin kädestä ja kättelen rikoskonstaapeleita. "Päivää." Mun ääni muuttuu heti. Niin käy aina kun joudun puhumaan "muiden" ihmisten kanssa, olin sitten Williamsonissa tai en. En puhu niinku oikeesti puhun enkä kuulosta omalta itseltäni. Valitsen joka sanan tosi tarkkaan ja varmistan, että äännän ne huolella. Mä en koskaan, ikinä, halua antaa sellaista vaikutelmaa, että olen "getosta" kotoisin."

Kun sain luettua Angie Thomasin romaanin Viha jonka kylvät, kirjoitin Twitteriin, että tämä on hurjan hyvä ja tärkeä kirja, vuoden käännöskirjojen kärkeä, ja lukukokemusta pitää sulatella hetki. Nyt olen pari päivää sulatellut. Kyseessä on varmasti vuoden puhutuin nuortenkirja maailmankin mittakaavassa. Teos ilmestyi 28. helmikuuta ja suomeksi se saatiin jo alkusyksystä. Käännösoikeuksia on selvästi myyty jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja kirja herättikin huomiota jo ennen julkaisua, sillä sen julkaisuoikeuksista kilpaili 13 kustantamoa. Twitter liittyy myös vahvasti kirjan päätymiseen julkaistavaksi, sillä Thomas oli sen kautta ottanut yhteyttä kirjallisuusagenttiin ja pyytänyt neuvoja oltuaan epävarma, kiinnostaisiko "Black Lives Matter"-teemainen kirja kustannusmaailmaa. Lisää tietoa teoksen vaiheista voi katsoa sen englanninkieliseltä Wikipedia-sivulta.

Itse kirja alkaa bileillä, joihin päähenkilö ja minäkertoja, 16-vuotias Starr, on vastentahtoisesti osallistunut. Starr asuu Garden Heightsissa, joka on levoton ja pääasiassa mustien asuttama kaupunginosa, mutta käy koulua muualla sijaitsevassa Williamsonissa, koska hänen vanhempansa ovat tahtoneet lastensa olevat edes koulupäivät turvassa. Starrin puhekielinen kerronta vetää heti mukaansa toimivasti, ja lukija näkee selkeästi mielessään ympärillä tapahtuvan tanssimisen, lujaa soivan musiikin, vihaisin katsein välittyvän teinidraaman – kunnes tulevat laukaukset. Starr pakenee bileistä ystävänsä Khalilin kanssa. Hän ei ollut nähnyt Khalilia kuukausiin ja on epäileväinen tämän kalliiden vaatteiden suhteen. Starr istuu Khalilin auton kyydissä, mutta seuraavaksi poliisit pysäyttävät heidät, ja tapahtumien ketju etenee pahimmalla mahdollisella tavalla – poliisi ampuu Khalilin. Starrin elämä ei ole sen jälkeen kuin ennen. Oman surunsa lisäksi hän joutuu julkisuuden keskelle oltuaan ampumisen ainoa silminnäkijä. Mustien yhteisö on kyllästynyt heitä kohtaan suunnattuun poliisiväkivaltaan, ja jos oikeusjärjestelmä ei tuo surmatuille oikeutta, asia ollaan valmis ottamaan omiin käsiin...

"Lauantain uutisohjelmissa puhuttiin haastattelusta, mun sanoja ruodittiin niinku oisin joku presidentti tia jotain. Yhdellä kanavalla oltiin raivoissaan siitä, miten mä "halveksin poliiseja". En oikein tajua, miten ne siitä haastattelusta sellaista sai irti. Mä en tosiaankaan ollut millään NWA:n "Kytät vittuun"-vaihteella. Sanoin vaan yksinkertaisesti, että kysyisin siltä mieheltä, toivooko se että olis ampunut mutkin."

Teoksessa on vaikuttavaa sekä sen tarttuminen ajankohtaisesti viime vuodet puhuttaneeseen aiheeseen että se, miten mustien näkökulma pääsee nyt esille omaäänisesti, vieläpä erittäin hyvin kirjoitetussa romaanissa. Joku kustantajan edustaja totesi haastattelussa vähän aikaa sitten, että Suomessa ei kannata julkaista afroamerikkalaista maailmaa kuvaavaa käännöskirjallisuutta, koska sitä ei lueta (ainut poikkeus taitaa olla Toni Morrison, joka on saanut Nobelin ja sen siivittämänä hänen uudet teoksensa ilmestyvät myös suomeksi). Nyt tämän kynnyksen ylitti kuitenkin YA-kirja. Tavallaan se ei ole yllätys, sillä genressä on viime aikoina käsitelty uusia ja monimuotoisia aiheita rohkealla otteella niin maailmalla kuin Suomessakin.

Viha jonka kylvät tuo näkyville mustien amerikkalaisten kulttuurin, perhesuhteet, sosiaalisen eriytymisen, luokkaerojen synnyn, monien ajautumisen rikoksen poluille ja tietyissä kaupunginosissa tapahtuvat jengitaistelut, eikä sävy ole opettavainen vaan kaikki tapahtuu luonnostaan tarinan kehyksessä, kun Starr elää elämäänsä ja kuvaa sitä, miltä ympäröivä maailma hänestä näyttää, miten hän kokee ihmisten suhtautumisen ja miten hän itse suhtautuu rooleihinsa eri ympäristöissä. Viha jonka kylvät on nuorisokuvauksessaan monessa suhteessa myös perinteinen nuortenkirja, mutta samalla erittäin tuore, rehellinen ja tärkeä juuri nyt.

Teoksen suomennos on yleisesti ottaen erittäin onnistunut, mitä osasi tekijältä odottaakin. Sekä puhekielinen ilmaisu että slangisanat on välitetty suomalaisille lukijoille hyvin. Yksittäisiä säröjä tiettyjen amerikkalaisessa kulttuurissa elävien termien kääntämisessä oli (ilmeisesti Pop-Tart oli käännetty hillopiirakaksi, mikä loi aivan erilaisia mielikuvia kuin mistä on oikeasti kyse), mutta kokonaisuus toimii ja on hyvää luettavaa. Kirjassa oli silloin tällöin kohtia, jotka tuntuivat hieman selittämiseltä, enkä olisi ehkä kaivannut niin perusteellista ajatusten ja niiden kulkujen avaamista, mutta en pystyisi myöskään sanomaan, mitä kohtia olisi voinut viivata pois. Ehkä ne olivat kuitenkin tärkeitä tavalla, jota en itse edes tiedosta.

Viha jonka kylvät on loistava kirja, jonka lukijakunnan soisi ulottuvan nuorisosta ja kovimmista kirjaintoilijoista paljon laajemmallekin. Se kuvaa todellisuutta, sitä jossa monet elävät joutuen pelkäämään viranomaisia, joiden pitäisi tuoda turvaa. Maailmaa, jossa lapsille pidetään kaksitoistavuotiaina puhuttelu siitä, miten pitää toimia kun poliisi pysäyttää, ettei tulisi ammutuksi. Suomalaisille lukijoille kirja on mahdollisuus tutustua johonkin, mikä on meille uutisvälähdyksiä ja tv-sarjoissa nopeasti sivuttuja mainintoja lukuun ottamatta aivan tuntematonta. Kirja tarjoaa mahdollisuuden katsoa maailmaa päähenkilönsä silmin tavalla, joka jää mieleen ja säilyy kokijassa pitkään, ehkä loppuelämän. Kaikkea en voi olettaa edes ymmärtäneeni, enkä kaikkea tästä pysty koskaan sisäistämään, mutta ymmärrys siitä on myös asia, jonka tällaiset kirjat mahdollistavat.

Muissa blogeissa (näitä on paljon, joten poimin ne, jotka tulivat Googlessa ensimmäiselle sivulle): Amman kirjablogi, Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Kirja vieköön, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta (Otava 2017)

"Niin pitkä aika jo, ja yhä hän istuu öisin sänkynsä reunalla kuin hänet olisi juuri heitetty siihen. Yhdellä iskulla asiat menettivät pehmeytensä, huokoisuutensa, kaikki oli kuin kylmää kaakelia jonka lävitse ei voinut nähdä. Jossain, peitettynä, oli oltava elämä jota he elivät, kaikki, Alan olisi siellä."

Sanna Karlström on kirjoittanut neljä runoteosta ennen kuin Multaa sataa, Margareta, hänen ensimmäinen romaaninsa, ilmestyi. Jälleen siis lisäys kotimaisiin runoilijoiden proosadebyytteihin, joista blogiinikin ovat päätyneet nimekkeet Tristania, Uraanilamppu ja muita novelleja, Akvarelleja Engelin kaupungista, Replika. Kuten edellä mainituista teoksista, myös Karlströmin pienoisromaanista on nähtävillä runoilijan keinoja. Kieli ja kerronta luovat kirjaan hyvin tiheän, painostavankin tunnelman.

Multaa todella tuntuu satavan, sekä Margaretan että hänen perheensä niskaan. Sitä lapioidaan edelleen heidän päälleen niin että ropisee, ja arjen päivät hautautuvat mustaan kuorrutukseen. Hautakumpu, josta multa on peräisin, kuuluu Margaretan miehelle, hänen Eloisa-tyttärensä isälle Alanille, joka on kuollut auto-onnettomuudessa. Kirjan alussa kuolemasta on kulunut puolitoista vuotta ja kaikki on edelleen kesken - Margareta menee suunniltaan, kun tytär on sivellyt kasvoilleen isänsä partavaahtoa. Samassa talossa elää myös Margaretan äiti Linnea, joka kuvataan vanhuuttaan jo pois haipuvana, mennyttä muistelevana hahmona. Suru ja menetys painavat ja kalvavat perheenjäseniä tavallaan. Sekä kertomuksen että perheen dynamiikka kuitenkin muuttuu Margaretan tavatessa uuden miehen. Eloisa puolestaan pääsee pakoon kodin raskautta löydettyään ystäväkseen Leo-pojan.

"Margareta on hyvin kasvatettu lilja, tyttö liikahteleva posliininukke sohvatyynyn vierellä, Linnea puupäinen kuningatarnappula joka lyödään kumealla puheella, kaunis asetelma, johon Erik niin hyvin sopii."

Kuten totesin, kielessä kuuluu runoilijuus. Jotkin kohdat voisivat olla proosarunoteoksesta. Kuvakielisyys on vahvaa ja symboliikka merkityksellistä. Kerronta etenee lyhyin, usein parisivuisin jaksoin, joissa kuvataan Margaretaa, Eloisaa ja Linneaa erilaisissa kohtauksissa, tilanteissa, joiden merkitys ei välttämättä ole nähtävissä suoraan. Kielessä tuntuu olevan jotakin intuitiivista, näkyviä asioita ei selitetä eikä tarvitsekaan. Henkilöiden reaktiot tuntuvat vaistoista kumpuavilta enemmän kuin järjellisiltä, ja paljon pidetään sisällä, vuoropuhelu on hyvin vähäistä, ja asioita ilmaistaan fyysisillä kohtaamisilla, kuten äidin ja tyttären välillä esimerkiksi syliin sulkemisella, hiusten kuivaamisella ja harjaamisella. Linnea sen sijaan tarvitsee välillä apua nousemisessa ja kulkemisessa, ja häntä auttaa yleensä Eloisa, ei hänen tyttärensä. Margaretalla ja uudella puolisolla Erikillä tietysti on läheinen fyysinen kontakti seksuaalisesti, mutta ei sekään kovin riemukasta tunnu olevan, vaikka Margareta suhtautuu Erikiin jonkinlaisella vimmalla. Multasade ulottuu heidän keskinäiseen elämäänsä vielä pitkään, ja tulee uusiakin huolia.

Multaa sataa, Margareta ei ollut nopeaa luettavaa tiivistä pituudestaan huolimatta, sillä monet kohdat kaipasivat rauhallista lukemista, jotta kielen moniaalle kurottavat merkitykset ja kuvat avautuivat. Myös erittäin tiivis ja painava tunnelma sai aikaan sen, että kirjan mukana eteni mieluummin hetken kerrallaan. Väljästi taitettu pienoisromaanimuoto soveltuu juuri tällaiselle kirjalle mitä parhaiten. Karlströmin romaani on hieno teos, ja tämä vuodenaika sopii sen tunnelmaan mainiosti. Marraskuun hyytävä, märkä ja musta maisema saa luontevan jatkumonsa kirjan sivuilta. Silti kirja ei ole toivottoman musertava, vaan kielen kauneus saa pysymään matkassa hyvin mielellään loppuun asti.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön, Tuijata, Usva

Marguerite Duras - Rakastaja

Marguerite Duras – Rakastaja (Otava 1985), alkuteos L'Amant (1984). Suomeksi kääntänyt Jukka Mannerkorpi.

"Minulla oli viisitoistavuotiaana nautinnon kasvot vaikka nautinto oli minulle tuntematon. Nämä kasvot näkyivät hyvin selvästi. Äitikin näki ne varmasti. Veljetkin näkivät. Niistä kaikki alkoikin minun tapauksessani, noista silmiinpistävän voipuneista kasvoista, ennen aikojaan, ennen kokemusta mustuneista silmänalusista."

Kuten Lispector-postauksessani reilu kuukausi sitten kerroin, minulla oli jo silloin yöpöydällä odottamassa Marguerite Durasin kirja, josta olin kuullut paljon puhetta, kuten tietysti kirjailijasta itsestäänkin. Hänen merkityksensä ja vaikutuksensa moniin nykykirjailijoihin oli jo tuttu, vaikka en ollut kirjojaan vielä lukenut. Nyt on tämäkin kirjallisen sivistykseni puute korjattu, ja uskon vahvasti lukevani häneltä lisääkin! Ensimmäiseksi luettavaksi otin siis omaelämäkerrallisen romaanin Rakastaja, joka nousee yleensä päällimmäisenä esiin Durasista puhuttaessa. Teos palkittiin Ranskan merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla Goncourtilla 1984.

Rakastaja on tiivis pienoisromaani (suomennoksessa 120 sivua) Durasin ensimmäisestä rakkaussuhteesta. Kirjailija on myöntänyt teoksen omaelämäkerrallisuuden, sitä voi siis kutsua autofiktioksi, avainromaaniksikin. Tapahtumat sijoittuvat Durasin nuoruuteen Vietnamissa eli silloisessa Indokiinassa, joka tuolloin oli Ranskan siirtomaa. Teos on kuitenkin julkaistu yli 50 vuotta tapahtumien ajankohdan jälkeen, ja tämä taaksepäin katsominen ja muistelu tulevat näkyviin kerronnassa, jossa välillä käydään läpi kertojan perheen elämää, hänen veljiensä ja äitinsä (varsin traagisia) kohtaloita myöhemmin. Perhe ja sen suhtautuminen sekä heidän elämänsä monet vaikeudet kietoutuvat kirjassa varsinaisen rakkauskertomuksen ympärille ja väleihin. Suhde päättyi lopulta siihen, kun tytön oli lähdettävä pois maasta. Alkuun kertoja kuitenkin totesi, ettei oikeastaan rakastanut miestä, vaikka mies vuodatti heti hänelle rakkauttaan. Nuoren tytön kannalta kyse näytti olevan lähinnä halusta kokea, ja kirjassa korostetaan usein kokemusta, kursiivilla. Sen tyttö vanhemmalta, jo paljon kokeneen oloiselta pohjoiskiinalaiselta rakastajaltaan hankkii. Lopulta käy kuitenkin ilmi, että suhde on jäänyt hyvin vahvasti kertojan muistiin ja vaikuttanut tämän myöhempäänkin elämään.

"Minä pyydän häntä tulemaan, ottamaan minut uudestaan. Hän tulee. Hän tuoksuu miellyttävästi englantilaiselta savukkeelta ja kalliilta hajuvedeltä, hän tuoksuu hunajalta, hänen ihoonsa on ajan mittaan tarttunut silkin tuoksu, tussahkankaan hedelmäinen aromi, kullan haju, hän on kiihottava."

Toisaalta tämä on kirja, josta tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään analyyttista yhden lukukerran jälkeen. Teos on niin tiivis, vähäiseen sivumäärään on ladattu paljon, on vivahteita ja vyöryviä tunteita, tarinallisia sivujuonteita, joiden merkitys ei ehkä heti aukea. Kirjan lukeminen uudestaan, hitaasti ja keskittyen avartaisi varmasti vielä uusia maailmoja. Durasin kieli on voimakasta, kaikkia aisteja hyödyntävän ruumiillista ja toisaalta myös syvälleluotaavan pohdiskelevaa. Lauseet hengittävät suomennoksessa ilmavina, ja Durasin vaikutus nykypäivän kirjailijoihin on selkeästi nähtävissä – uskon esim. Linda Boström Knausgårdin lukeneen Durasinsa tarkkaan (googlaamalla selvisi, että heitä ovat vertailleet muutkin), ja kotimaisista ihailijoiksi ovat tunnustautuneet ainakin Maaria Päivinen ja Selja Ahava. Kirjasampo-palvelusta Durasin nimellä hakemalla löytää muitakin hänet vaikuttajakseen maininneita kotimaisia tekijöitä. Mielenkiintoista on myös, miten kerronnan näkökulma kirjassa vaihtelee – Duras puhuu välillä henkilöistään kolmannessa persoonassa, välillä taas asioita katsotaan minäkertojan silmin.

"Heti kun uskon hahmooni itse ja siitä tulee totta sille joka minut näkee ja haluaa mieleisekseen, minä myös suhtaudun siihen tietoisesti. Voin täysin tietoisesti olla viehättävä vaikka mieltäni riivaa ajatus veljeni surmaamisesta. Hyväksyn surmatyöhön yhden ainoan rikostoverin, äitini. Käytän sanaa viehättävä kuten sitä käytettiin ympärilläni, yleensä lasten ympärillä."

Duras kirjoitti Rakastajan uudelleen muutamia vuosia myöhemmin suivaannuttuaan teoksesta tehdystä elokuvaversioinnista, ja julkaistiin kirja nimeltä Pohjoiskiinalainen rakastaja. Se pitää ehdottomasti myös lukea, koska kiinnostaa, minkälaisen uudelleentulkinnan kirjailija on päättänyt tarinaan ottaa. Lapsuudenperhettä ja heidän elämänsä vaiheita koskevat osiot tässä kirjassa eivät vaikuttaneet minuun aivan yhtä vahvasti kuin tytön ja rakastajan yhteiset osiot, joiden kuvaus tulee siinä määrin iholle, etten ihmettele kirjan tekemää vahvaa vaikutusta niin moniin. Saattaa olla, että otan Durasilta seuraavaksi luettavakseni kuitenkin teoksen Puoli yksitoista kesäiltana, jonka intensiivisestä tunnelmasta olen kuullut paljon kehuja.

Muissa blogeissa: Suketus, Sabinan knalli, Oksan hyllyltä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Arundhati Roy - Joutavuuksien jumala

Arundhati Roy – Joutavuuksien jumala (Otava 1997), alkuteos The God of Small Things (1997). Suomeksi kääntänyt Hanna Tarkka.

"Joskus kun Ammu kuunteli radiosta rakastamiaan lauluja, jokin liikahti hänessä. Ihon alle levisi virtaava jomotus, ja hän astui ulos maailmasta kuin velho, paremmille ja onnellisemmille asuinsijoille. Sellaisina päivinä hän oli jotenkin levoton ja kesytön. Aivan kuin hän olisi siirtänyt hetkeksi sivuun äitiyden ja avioeron edellyttämän moraalin. Hänen käyntinsäkin muuttui tavanomaisesta äidinkävelystä toiseksi, villimmäksi. Hän pani hiuksiinsa kukkia ja kätki silmiinsä maagisia salaisuuksia."

Intialaisen Arundhati Royn esikoisromaani Joutavuuksien jumala oli ilmestyttyään parikymmentä vuotta sitten valtava kirjallinen tapaus. Teos sai Booker-palkinnon ja se tuntuu olleen sukupolvikokemus monille suomalaislukijoillekin, jotka tarttuivat teokseen tuolloin ja kokivat jotakin aivan uudenlaista. Erityisesti Royn kielenkäyttö teoksessa tuntui silmiini somessa osuneiden kommenttien perusteella vaikuttaneen kovasti. Nyt kun kirjailijan toinen romaani Äärimmäisen onnen ministeriö on ilmestynyt suomeksikin, oli hyvä aika tarttua itsekin ensin tähän esikoiseen, jonka joskus olen poiminut kirjaston kirjavaihtopisteestä omaan hyllyyni.

Romaanin kerrotaan takakannessa olevan hiljalleen avautuva intialainen perhetarina, ja loppu käytetystä kuvailusta on hyvin abstraktia. Ainakin lukiessa pääsi aloittamaan suht puhtaalta pöydältä, vaikka odotukset yleisesti olivat kovat. Tarinan keskiössä on kiehtovaan tapaan kaksospari Estha ja Rahel, "erimunaiset", kuten tekstissä usein todetaan. Heidän perheeseensä kuuluvat äiti Ammu, isoäiti Mammachi, isotäti Baby Kochamma ja eno Chacko. Tapahtumat liikkuvat eri aikatasoissa, mutta suurin osa sijoittuu parin viikon ajanjaksolle, jolloin kaksoset ovat noin 7-vuotiaita ja perheen vieraaksi saapuvat Chackon ex-vaimo Margaret Kochamma ja tytär Sophie Mol. Tapahtumat saavat lopulta traagisia käänteitä, eikä perhe niiden jälkeen ole lähellekään entisensä. Tunnelmasta huokuu alkusivuilta asti lohduttomuutta. Intialainen kulttuuri on kirjoitettu teoksen kerronnan sisään vahvasti, ja olennaiseksi nousee maan kastijärjestelmän erottelevuus, mutta osoittelematta ja alleviivaamatta.

Teoksen kielenkäytössä on jännittävää, hyvin toteutettua lapsenomaisuutta, joka usein nousee Esthan ja Rahelin sanaleikittelyistä ja heidän ajattelunsa kuvauksesta. Kaksosten luoma oma kielellinen maailmansa on esitetty kirjassa uskottavasti. Samalla salaperäistä uhan tunnetta ja äkillisiä, yllättäviä asioita viskellään lukijan eteen lyhyin lausein. Lauserytmi ei ainakaan suomennoksessa ole tyypillisin, vaan se etenee välillä nykivästi tapahtumia luetellen. Riimittelyä, lauluja ja kielikikkailua on siinä määrin, että voin vain ihmetellä kääntäjän urakkaa ja sitä, miten hän on tällaisesta teoksesta näin kunnialla selvinnyt. Monessa kohtaa lukiessa heräsi kiinnostus alkuteoksen lukemiseen, että miten mikäkin asia on siinä toteutettu. Kirjailijan vahvat vertauskuvat eivät ole tavanomaisimpia, vaan sopivan yllätyksellisiä. Myös ylevä ja alhainen sekoittuvat tarkan aistivoimaisessa kuvauksessa monesti.

"Ennen valkoisten pilarien kannattamat lahot niskahirret olivat notkolla keskeltä niin, että siihen jäi iso, haukotteleva aukko. Historia-aukko. Maailmankaikkeudessa ammottava historian muotoinen aukko, josta äänettömien lepakoiden tiheät pilvet kohosivat illanhämyssä kuin tehtaanpiipun savu ja liihottivat yöhön. – – Lepakot nukkuivat kaiken päivää. Peittivät katon kuin talja. Ja roiskivat lattioille paskaa."

Jotenkin en onnistunut rakastumaan tähän, en hullaantumaan siihen tapaan mitä odotin ylistävien kommenttien perusteella. Odotukseni pääsivät siis liiallisiksi. Luulen, että jos olisin vanhempi ja lukenut tämän nuorena aikuisena kirjan ilmestymisaikaan, olisin ollut yhtä innoissani kuin lukijat silloin. Taidan olla hemmoteltu, sillä viime vuosina on julkaistu paljon kerronnan kanssa rohkeasti kokeilevia, tyylinsä silti linjakkaina säilyttäneitä ja taiturimaisesti kirjoitettuja kaunokirjallisia teoksia. Tällaisia teoksia on ilmestynyt myös Suomessa, ja ne ovat vavahduttaneet ja vaikuttaneet (mm. Laura Lindstedtin Oneiron, Sinikka Vuolan Replika). Kerronnallinen uudistaminen, kokeilut, kielen mahdollisuuksien kartoittaminen ja maagiset elementit rikastavat nykyään entistä enemmän kaunokirjallisuuden lajeja, ja hyvä niin.

Erityisesti maansa kulttuurin kuvaajana Royn teos on ollut länsimaissa harvinainen menestys ja tuonut näkyville paljon sellaista, mikä olisi jäänyt monilta tietämättä. Itsekin koen oppineeni asioita, vaikka kaunokirjallisuuden perimmäinen tarkoitus ei olekaan täsmällisen tiedon välittäminen olosuhteista ja kulttuurihistoriasta – se tehtävä jää tietokirjallisuudelle. Olennaista on, että Joutavuuksien jumala on syvästi inhimillinen tarina, ja teoksen juonen olennaisina rakennuspalikoina ovat universaalit teemat: kielletyt rakkaudet ja suvaitsemattomuus. Ruumiillistakin rakkautta Roy puolustaa, mikä näkyy erityisesti kirjan lopussa. Laitoin lukemisen aikana Äärimmäisen onnen ministeriön myös varaukseen – sen tyyliä on kuvattu erilaiseksi, ja kiinnostaa millaiseksi kertojaksi Roy on parinkymmen vuoden aikana kypsynyt. Kirjallisia julkaisuja häneltä on toki välissä ilmestynyt useitakin, mutta ne edustavat tietokirjallisuutta, mm. esseitä sosiaalisista kysymyksistä.

Muissa blogeissa: mm. Kannesta kanteen, Kirsin Book Club, Kirjavinkit ja muita löytyy Googlella

Sirpa Kyyrönen - Ilmajuuret

Sirpa Kyyrönen – Ilmajuuret (Otava 2016)

"Juuret ovat että maa pysyisi / paikoillaan kaikki kaksisataa kasvia jotka löydät takapihallasi / tiivistyy peritty veri, raudanmakea pihka, punaiset kävyt, oravat / kellastuneet valokuvat, villivadelmat"

Sirpa Kyyrösen runokokoelma Ilmajuuret on tämän vuoden Tanssiva karhu -palkinnon ehdokkaana. Varasin teoksen heti ehdokasjulkistuksen jälkeen ja se saapui jo seuraavana päivänä. Viime viikonloppuna minulla oli yllättävänkin paljon aikaa lukea – istuin tuntikausia autossa, mutta olin pelkääjänpaikalla ja pystyin lukemaan sopivina pätkinä, välillä katselin ikkunasta ulos vältellen pahoinvointia. Runokokoelma sopi tällaiseen lukemiseen hyvin, ja yhteen toimi hienosti myös se, että katsoi ikkunasta ohi vilistäviä metsiä ja luki samalla tekstiä luonnosta, juurista jotka meidät kaikki kiinnittävät elämän kulkuun.

Kyyrösen runous nousee siis paljolti luonnosta, sen elementeistä ja kierrosta, johon yhdistyy kertomus ihmiselämän kiertokulusta, erityisesti äitiydestä ja lapsen kasvusta. Välillä lukiessa tuntui, että onko tämä tarkoitettu minulle, voinko tätä aivan ymmärtää, koska en ole nainen eikä minulla ole lapsia, ja kaukaiselta tuntuu herääminen alkumerestä märkänä kohtumehusta (sivulta 45, sain kyllä kylmiä väreitä, hieno runo), mutta toisaalta, kuulumme kaikki ainakin omalta osaltamme samaan jatkumoon, meillä on ne juuret. Päätin myös, etten takertuisi liikaa oletettuihin aiheisiin, vaan olisin vain sanoissa, sillä jälleen todettakoon että se on runoissa kuitenkin tärkeintä. Siten pääsin teokseen mukaan, ja koin monia sen esiin tuomia ajatuksia ja mielleyhtymiä vahvastikin. Luonto on kirjassa hyvin ilmaisuvoimainen ja elävä toimija, se sulautuu naiseuteen ja äiti-lapsi-suhteeseen. Niin maa, meri, kasvit, eläimet kuin sääilmiötkin elävät symbioosissa ihmisen ajatusten ja tekojen kanssa, muuttuvat toinen toistensa metaforiksi.

"monenko päivän ikäisenä ruumis kelluu ja vauva
sukeltaa, sellainen lapsi joka halutessaan pidättää hengitystä
kunnes saa tahtonsa läpi kuunsillan, latvakuun, katso
kaatuneen kuusen tuuheana kohoileva rinta,
haukkoa henkeä kuin suuri vihreä emovalas joka asuu sinussa
kylmissä metsissä, hautuumaiden marjoissa,
sateen paksussa hapessa"

Kokoelman runot ovat paljolti yhdenmukaista säerunoutta, mutta sellaisenaankin vapaamittaista ja vapaasti hengittävää. Välillä asettelua myös muutellaan, teksti vaeltaa sivun puolelta toiselle, poukkoilee reunojen välissä, etenee ylimääräisin rivivälein tai jakaantuu kahdeksi vierekkäiseksi sanajonoksi, joiden suhteita toisiinsa ja jatkumoita voi lukea eri tavoin. Näkee, että runoilijalla on kokeiluissaankin varma ote, eikä mikään ole sattumaa. Laskelmoivuuden tunnusta ei kuitenkaan voi puhua, vaan intuitiolla ja yllätyksellisyydellä on selvästi paikkansa. Teos nousee arvossaan selvästi muiden viimeisen vuoden aikana julkaistujen, lukemieni kotimaisten runokokoelmien tasolle. Mieli keveänä voi todeta, että Ilmajuuret on ansainnut paikkansa Tanssiva karhu -finalistien joukossa.

Muita kirjablogipostauksia en tästä vielä löytänyt, mutta kritiikkejä on julkaistu, mm. Kiiltomadossa.

Katja Kallio - Yön kantaja

Katja Kallio – Yön kantaja (Otava 2017)

"Tänään postilaiva tuli Nauvosta viimeisen kerran ennen kevättä, ohi luotojen ja vihreiden saarten mättäiden ja silokallioiden, joihin jäätiköt ovat uurtaneet simpukkamurroksensa ja muinaiset viljelijät uhrikuppinsa. Mitä he mahtoivat uhreillaan pyytää? Henkiin jäämistä varmaan; tuskin onnellista elämää sentään, se lienee aika uusi keksintö, onni. Ehkä he pyysivät jotakin käytännöllistä. Ettei joka paikassa rehottava karmiinikukkainen pirunvilja sotkeutuisi heidän ohraansa ja rukiiseensa ja värjäisi leipää siemenillään siniseksi ja niin katkeraksi että oksetti."

Pidän iloisista yllätyksistä, kukapa ei. Myönnän, että sivuutin aluksi Katja Kallion uutuusromaanin kevään kirjakatalogeja selaillessani pelkkien mielikuvien seurauksena. Vahva mielikuvani nimittäin oli, että hän kirjoittaa hieman viihteellisiä kirjoja, joissa päähenkilönä seikkailee miehen perään huokaileva kaupunkilaissinkkunainen, jota leffassa sitten esittää Minna Haapkylä katsellen surullisesti kaukaisuuteen. Tuontyylinen kirjallisuus ei ole sitä, mistä itse eniten inspiroidun... Onneksi olin maaliskuussa Baba Lybeck, kirja vieköön! -tapahtumassa, jossa Yön kantaja -romaanin aiheesta ja taustoista keskusteltiin niin kiinnostavasti, että teos piti laittaa heti varaukseen. Romaani osoittautui todella hienoksi, ja se on tämän kevään ehdottomasti vaikuttavimpia lukukokemuksiani.

Jotakin maagista tuntuu olevan puhallettu usean viimeisen vuoden aikana julkaistun kotimaisen romaanin kieleen – jotakin sellaista, mikä tekee kielestä kiehtovalla tavalla soivan, rikkaan ja virtaavan. Yön kantaja lumoaa kielellään heti alkuunsa, riisuu potentiaalisesti kriittisen lukijan (osoitan mm. itseäni) parilla kiepautuksella aseista. Kirjan kieli onnistuu tarjoamaan yllätyksiä, toistuvasti se säpsäyttää ja herättää lukijan vaikuttumaan itsestään vertausten, kielikuvien ja lyyrisen sointinsa kautta. Kuitenkin se on luonnollisesti soljuvaa ja säilyttää olemuksensa hallitusti läpi romaanin.

Niin, se kirjan aihe, joka kiinnostuksen alun perin herätti. Kallio perustaa romaaninsa todelliseen henkilöön: Amanda Fredrika Aaltonen (1864–1918) eli aikanaan epätavallista, kapinalliselta vaikuttavaa elämää päätyen lopulta eristyksiin Seilin saarelle, siellä tuolloin sijainneeseen mielisairaalaan. Amanda sai diagnoosin, jota nykyihminen ei voi lukea naurahtamatta sen koko absurdiudelle: insania epileptica menstrualis. Eli nuori nainen on käyttäytynyt hankalasti, minkä tuon ajan (todennäköisesti miespuolinen) lääkärikunta on tulkinnut jotenkin liittyvän kuukautisiin, koska mistä muustakaan naisten ongelmat pohjimmiltaan kumpuaisivat... Kirjassa Amanda nukkuu huonosti, on levoton, ei viihdy koulussa eikä jaksa keskittyä, varastelee, hermostuu helposti ihmisten kanssa, ja hänestä tulee lopulta vakituista asuntoa vailla oleva irtolainen. Hän joutuu useita kertoja vankilaankin. Kaikki muuttuu hetkeksi, kun Amanda lähtee Pariisiin kuumailmapallolentäjän jalkavaimoksi, mutta sieltä tullaan takaisin maitojunalla. Kesytön ja sopeutumattomaksi tuomittu nuori nainen joutuu taas vaikeuksiin ja lukkojen taakse, jossa hän muuttuu raporttien mukaan jatkuvasti hullummaksi, niin hulluksi, että hänet voidaan huoletta toimittaa loppuiäkseen Seiliin kuukautishysteriadiagnooseineen.

Suurin osa kirjasta ollaan Seilissä, viettihän oikea Amanda Aaltonenkin siellä puolet elämästään jouduttuaan saarelle 27-vuotiaana. "Hullujen naisten saaren" elämän kuvaus on outoudessaan ikiaikaisine kirjoittamattomine sääntöineen erittäin kiintoisaa seurattavaa. Kallio kuvaa Amandan kautta mielisairaalan asukkaiden ja työntekijöiden psykologiset suhteet tarkasti ja vivahteikkaasti, eikä tyydy kauhistuttamaan karuilla kuvauksilla, vaikkei missään nimessä kaunistelekaan. Kiroukset ja eritteetkin lentävät silloin kun on uskottavasti tarpeen.

"Mikä houkutus antaa periksi ja käyttäytyä kuin seinähullu, antaa lopultakin mennä! Kaiken sen pinnistelyn ja mielin kielin oleilun jälkeen. Saat olla juuri sellainen kuin olet. Saamanne pitää, hän ajatteli. Mutta ei hän uskaltanut. Hän tiesi miten kävisi jos hän antaisi mennä ja häntä alettaisiin lääkitä ja hänet pantaisiin eristyksiin ja kääreisiin. Korpit ja henget palaisivat. Hän konttaisi ympäri selliä ja repisi patjapussia hampaillaan ja tuhrisi itsensä ja seinät omalla paskallaan. Hän ei uskonut pääsevänsä toiste takaisin niin kaukaa."

Kallio maalaa päähenkilöstään hyvin moniulotteisen kuvan kaikkine virheineen, tuntemuksineen, oikkuineen ja pakottavine tarpeineen. Amandan ajatukset ja tunteet kuuluvat läpi kirjan, mutta silti häneen ei pääse kyllästymään. Tästä kurittomasta, tottelemista viimeiseen asti vihaavasta naisesta välittyy läpi kirjan aidolta tuntuva kuva. Tulee mieleen, kun Baba Lybeck kysyi Katja Kalliolta tapahtumassa, mitähän Amanda pitäisi hänen kirjoittamastaan kirjasta. Kallio vastasi muistaakseni suunnilleen, että Amanda todennäköisesti vihastuisi, mutta olisi salaa ylpeä. Nyt kirjan luettuani olen samaa mieltä. Kalliolla on ollut vahva näkemys siitä, minkälaisen hahmon hän haluaa Amandasta kirjoittaa. Lukija eläytyy vahvasti Amandan elämään, ja lopussa hänestä oli suorastaan vaikea luopua.

Yön kantaja on loistava romaani niin kieleltään kuin kerronnaltaankin. Se vie mukanaan usein surullisten ja rankkojen tapahtumien läpi pitäen samalla tiukasti kyydissä: tämä kaikki on nähtävä ja koettava. Teos kertoo tarinaansa naisista, jotka eivät yleensä ole kirjojen päähenkilöiksi päässeet, vaan heidät on siivottu pois maailmasta ennen kuin ovat juuri ehtineet siellä näkyäkään. Aiheidensa puolesta kirja vertautuu mm. Riitta Jalosen viimevuotiseen Kirkkaus-romaaniin. Jos piti Kirkkaudesta, uskon vahvasti että ihastuu myös Yön kantajaan. Katja Kallio on punonut kirjansa kokoon kuin huolella tehdyn, sulavuudessaan kauniin palmikon, jonka päähän solmitaan lopuksi häpemättömän räikeä, kirkkaanpunainen silkkinauha.

Muissa blogeissa: Kirsi, Tuija, Katja, Riitta, Annika, Kirsin Book Club / Airi, Arja, Mai, Erja

Saila Susiluoto - Ariadne

Saila Susiluoto – Ariadne (Otava 2015)

"Kaupunki on labyrintti jossa eksyn taas
kun tuuli vierittää kukkia huoneeseen, lilanvärisiä kotiloita
niiden vana johtaa kadulle, sen
sokkelo on suonia, pamppailevaa sydäntä, pettäviä portaita
merensylkeä joka tulvii aallonmurtajilta ja kivisiltä laitureilta
köynnöksiä ohuiden katujen uumilla.
– –"

Saila Susiluoto on palkittu ja ansioitunut kotimainen runoilija, jonka tuotanto oli kuitenkin jäänyt minulle vieraaksi ennen, kun nappasin Ariadne-runokokoelman mukaan kirjastosta taannoisessa "nyt on pakko lainata paljon runoja"-vimmassani. Uusi kotimainen runous kiinnostaa kovasti, ja Saila Susiluoto on kunnostautunut erityisesti taiteidenvälisen vuoropuhelun tuomisessa runouden kentälle: Ariadnen maailmaan liittyy myös vuorovaikutteinen, iPadille tehty runosovellus Antikythera. Perehdyin tällä kertaa vain paperiseen versioon, sillä kirjamuotoinen runous on itselleni edelleen sydäntä lähinnä.

Ariadne jakautuu osioihin "Saari", "Matka", "Saari" ja "Aurinko". Kokoelman nimi viittaa kreikkalaisen mytologian hahmoon, Kreetan prinsessaan ja Minotaurus-hirviön sisarpuoleen, joka rakastui hirviötä surmaamaan tulleeseen Theseukseen auttaen tämän ulos labyrintista. Theseus lunasti lupauksensa mennä Ariadnen kanssa naimisiin, mutta tuli katumapäälle ja dumppasi naisen saarelle, jonne tämä jäi harhailemaan (myytistä tosin on positiivisempikin versio).

Myös Susiluodon Ariadnessa toistuvat saari ja sitä vasten pärskyvät meren aallot, labyrintti ja sen sisässä harhailu. Kirjan kannessa esiintyy säe "labyrintin joka polun aloittaa peili, siksi eksyt", ja säe toistuu useamman kerran myös teoksen sivuilla toimien jonkinlaisena motiivina. Pari kertaa tekstimuotoisen runon tilalla on kirjassa piirretty labyrintti. Rakkaudesta ja ihmisyydestä kertovat kauniit runot yhdistyvät usein myös myyttiseen ainekseen luoden vahvoja kuvia.

"Avata jokainen häpeän solmu
rakastetun katseen alla
ei siitä kerää tule vaan rispaantuneita langanpätkiä
ajattelin valoa, ääntä kun repii laastarin
vaahtoa joka rantaan ajautuu
kaikkea sitä minkä olen jättänyt ja mikä on jättänyt minut"

Kokoelmaa lukiessa huomaa pian, että olennaista ei ole yrittää ymmärtää ja tulkita vimmatusti, vaan nauttia hienosta kielestä, sanavalintojen ja -yhdistelmien kauneudesta. Sellaiseen kieleen uppoutumiseen ja siinä itsessään elämiseen tämä runoteos sopii erittäin hyvin. Säkeet heittävät lukijan usein ajatuksesta toiseen silloin, kun on saamassa jostakin kiinni. Ehkä se on juuri kokoelman eksyttävä labyrintti, karkaava langanpää tai hämäävä peili labyrintin polun alussa? Ajoittain ilmaisut tiivistävät ajatuksia myös aforistiseen tyyliin, kuten "Mutta nälkä tekee julmaksi, ei luonto". Kokoelma on monipuolinen, tekijän kokemus ja taito näkyvät asioiden yhdistelyssä, rakentelussa ja muodossa. Susiluoto on käyttänyt Kiiltomadossa ilmestyneen kritiikin mukaan aiemmissa runokokoelmissaan proosallisempaa otetta, joten pitää joskus perehtyä niihinkin.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 35: Kirjan nimessä on erisnimi

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie – Purppuranpunainen hibiskus (Otava 2010), alkuteos Purple Hibiscus (2003). Suomeksi kääntänyt Kristiina Savikurki.

 "Isä ei puhunut igboa juuri koskaan, ja vaikka Jaja ja minä puhuimme sitä äidin kanssa kotona, isä ei tahtonut meidän käyttävän sitä muualla. Kodin ulkopuolella meidän piti kuulostaa sivistyneiltä ja puhua sen vuoksi englantia. Isän sisko Ifeoma sanoi kerran, että isä oli liikaa kolonialismin tuote. Mutta täti sanoi sen lempeän sovinnollisesti, aivan kuin vika ei olisi ollut isän, aivan kuin hän olisi puhunut ihmisestä. joka hourailee malarian kourissa."

 Nigerialainen Chimamanda Ngozi Adichie on nyt puheenaiheena esseemuotoisen teoksensa Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä myötä. Olin jo pitkään halunnut tutustua hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa, ja sitten pokkarialessa tuli vastaan Adichien esikoisromaani Purppuranpunainen hibiskus. Puntaroidessani vaihtoehtoja siitä, mitkä kolme pokkaria valitsisin tarjoukseen, luin ensimmäiset pari sivua kirjasta pikaisesti. Tiesin, että tämä kirja todella pitää lukea.

Kun löytää hyvän kertojan, siinä on oma maagisuutensa. Jotkut kirjailijat osaavat käyttää kieltä oivaltavasti, uudistavasti, leikitellen ja kokeillen. Jotkut uudistavat kerrontatapoja ja kokeilevat niillä. Jotkut ovat kauniin runollisia, jotkut taitavat rytmin, dialogin, jännitteen. Tämänkaltaisia asioita on helppo osoittaa tekstistä, mutta kun on hyvä nimenomaan kertojana, tempaa mukaansa ja saa heittäytymään tekstin kautta luomaansa maailmaan niin, että lukija kokee kaikki tunteet ja suorastaan aistii kirjan kuvaaman maailman. Sitä on hankala edes (ainakaan niin maallikkona kuin itse olen) analysoida. Se vain on, ja Chimamanda Ngozi Adichie on selvästi tällainen kertoja. Kirjan henkilöistä alkaa välittää, kerronnassa on värejä ja yksityiskohtia, jotka kaikki tuntuvat merkityksellisiltä juuri sen tarinan kannalta, jonka Adichie tässä on halunnut kertoa. Kielikin on vahvaa ja täsmällistä.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja on Kambili, jonka isä on erittäin rikas mies, tämä omistaa lehden ja tehtaita. He asuvat Nigeriassa, jota horjuttavat uuden valtion hapuilevat ensiaskeleet – kirjan loppupuolella maata verrataankin kävelemään opettelemaan pikkulapseen. Perheellä on varallisuutta, jonka isä on luonut mentyään aikanaan lähetyssaarnaajien opetettavaksi. Isä Eugene kokee olevansa tästä kiitollisuudenvelassa uskonnolleen, katoliselle kirkolle, ja perhe elää tiukan, suorastaan fundamentalistisen uskontulkinnan mukaan. Isä on niin Kambilille kuin tämän äidille ja veljelle eräänlainen oma jumalhahmonsa, vanhatestamentillisen rankaiseva. Lasten on menestyttävä koulussa täydellisesti, vaimon hoidettava kotiaskareensa täydellisesti, tai muuten seuraa mitä julmimpia, väkivaltaisia rangaistuksia. Kambili ja hänen veljensä Jaja ovat kirjan tapahtumien aikaan jo teini-ikäisiä, eivätkä vanhemmat ole saaneet enempää lapsia. Äiti on kyllä ollut raskaana, montakin kertaa, mutta ne jäävät aina kesken...

"Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei ollut kukaan uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isäni ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen."

Kun perhe lähtee joulun viettoon, lapset saavat viettää viisitoista minuuttia isänsä isän, Papa-Nnukwun luona. Isä ei halua, että lapset syövät tai juovat mitään "pakanallisessa" kodissa. Isoisä noudattaa yhä vanhaa heimouskontoa. Lapset tapaavat harvakseltaan myös isänsä sisarta, opettajana työskentelevää Ifeomaa ja tämän lapsia. Kaikki muuttuu, kun Ifeoma kutsuu Kambilin ja Jajan luokseen käyttäen verukkeena pyhiinvaellusmatkaa, jotta heidän isänsä suostuisi. Lapset astuvat uuteen todellisuuteen. Täti on yksinhuoltaja hänen miehensä kuoltua onnettomuudessa, ja tämän perhe elää huomattavasti köyhemmissä oloissa kuin Kambili ja Jaja ovat tottuneet elämään. Silti tädin perheessä on lämpöä, välittämistä, lapsilla saa olla mielipiteitä ja he saavat puhua vapaammin. Sähköt katkeilevat ja niin bensan kuin ruuan ja veden hinnat ovat nousseet mielivaltaisen sotilasvallan alla tavallisen kansan ulottumattomiin. Silti tädin perhe osaa olla toiveikas, Ketään ei lyödä, vaikka tilanne on stressaava. Kambili ja Jaja opettelevat vasta nyt olemaan luontevasti ikätovereidensa kanssa, sillä he ovat viettäneet niin suojattua elämää, ettei siihen ole ennen ollut mahdollisuutta. Kambili kokee myös ensirakkautensa, kun tädin kotikaupungin pappi, hurmaava ja komea isä Amadi saa hänet tuntemaan jotakin aivan uutta. Vierailun jälkeen paluuta entiseen ei enää ole.

"Makuuhuoneen säleikkunasta, josta puuttui muutama lasi, avautui esteetön näkymä etupihalle. Painoin kasvoni miltei kiinni ikkunaan, lähelle moskiittoverkkoon tullutta repeämää, jonka Amaka valitti päästävän sisään lamppuun törmäileviä yöperhosia. Isä Amadi seisoi niin lähellä ikkunaa, että näin hänen hiustensa loivasti lainehtivat kiharat, kuin kareet järvenpinnalla."

Myötäelin lukijana tarinassa toivoen, peläten, helpottuen, raivoten ja vihaten. Kambilin hiljainen murtautuminen ulos pelon ja pakottavan miellyttämisentarpeen kehästä on kuvattu vahvasti. Ifeoma-tädin hahmo ja persoona valloittavat heti siinä, missä Eugene-isän toiminta saa aikaan vain valkohehkuista vihaa. En ennestäänkään ole ajatellut kovin korkeasti (lievästi sanottuna) kristillisestä fundamentalismista, ja tuo itseään suunnilleen jumalasta seuraavana patriarkkana pitävä väkivallan kierteeseen seonnut "mahtimies" saa kokemaan sellaista kiukkua, että kirja on välillä laskettava alas. Suuttumusta aiheuttaa jälleen myös se, minkälaisen kiihkokristillisyyden länsimaalaiset lähetyssaarnaajat veivät Afrikkaan käännyttäessään paikalliset luonnonuskontojen harjoittajat. Myös maltillista uskoa kirjassa kuitenkin harjoitetaan mm. Ifeoma-tädin perheen ja isä Amadin esimerkkien myötä. Kirjan luettuaan saa käsitystä siitä taustasta, mistä Adichien feministinen ajattelu nousee.

On melkoista ajatella, että tällainen romaani on julkaistu Adichien ollessa vasta 26-vuotias. Hän muutti 19-vuotiaana Nigeriasta Yhdysvaltoihin opiskelemaan viestintää, valtio-oppia ja myöhemmin luovaa kirjoittamista. Sentään Adichie kertoo loppukiitoksissa saaneensa kustantajilta myös hylkäyksiä, joten huippulahjakkuuden lisäksi esille tulee jotain normaaliin ihmiseen viittaavaakin! Jo tällä esikoisromaanillaan Adichie sai Commonwealth Writer's Prizen ja seuraavista teoksista tuli yhä suurempia menestyksiä. Niitä otan ehdottomasti myös luettavaksi, koska nyt on huikeaa ajatellakin, mille tasolle hän on kirjailijana vielä kehittynyt.

Hibiskuksen ovat näyttäneet lukeneen ja bloganneen suunnilleen kaikki muutkin kirjabloggaajat jossakin vaiheessa, googlatkaa kirjailijalla ja teoksella, sieltä niitä löytyy!

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 40: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Venla Hiidensalo - Sinun tähtesi

Venla Hiidensalo – Sinun tähtesi (Otava 2017)
Kirja saatu kirjailijalta itseltään. Blogiteksti kirjoitettu omaehtoisesti.

"Äidin kanssa oli ollut helpointa keskustella kirjeiden välityksellä. Kun he istuivat vastakkain pöydän molemmin puolin tuntui, että heidän välissään oli liikaa äänettömyyttä. Kuolemansa jälkeen äiti oli sen sijaan alkanut puhua hänelle hiljaisuuden äänellä."

Albert Edelfelt oli Suomen kansallisesti merkittävimpien joukkoon nostettu kuvataiteilija, ja hänen asemansa oli vahva erityisesti Suomen itsenäistymispyrkimyksiä kohti kuljettaessa ja ylevää kansallista identiteettiä luotaessa 1800-luvun lopussa. Venla Hiidensalo on maalannut historialliseen romaaniinsa Sinun tähtesi taiteilijasta kirjallisen kuvan, joka ei ole järin ylevä mutta senkin edestä inhimillinen. Taiteilija on kuvattu kalunsa viemäksi, taulujensa naispuolisten mallien kanssa vehtaavaksi, varsin vastuuttomaksi ja itsekkääksikin mieheksi. Toisaalta historialliset ja elämäkerralliset taiteilijaromaanit ovat järjestään tällaisia – taiteilijat kun olivat menneinä aikoina usein rappiollisia ja löyhämoraalisiksi tunnettuja hahmoja. Edelfeltin tapauksessa ristiriita tuli siitä, minkälaisessa sosiaalisessa ympäristössä tämä eli ja miten ylevään asemaan hänet myös kansallisella tasolla korotettiin. Taiteilija itse ei romaanissa asemassaan viihdy muuten kuin ohimenevinä päänsisäisinä mahtailun hetkinä, jolloin hän pyrkii vahvistamaan itsetuntoaan ja tekemiään päätöksiä suuriin saavutuksiinsa nojaten. Päällimmäisenä Albertia ajoi usein maalaamaan taloudellinen pakko: niskassa olivat nuorena kuolleen isän velat ja äidin sekä siskojen elättäminen, ja myöhemmin piti elättää myös vaimoa ja poikaa.

Albertin naissuhteet nousevat kirjassa päällimmäiseksi ja niitä onkin moneen lähtöön. Lapsuudenperheessään hän varttuu isänsä kuoleman jälkeen vahvan äidin ja kolmen siskon kanssa. Äiti on Albertille sekä tuki että kahle. Tämä häärii kirjassa taustavaikuttajana Albertin avioliitollekin, joka solmittiin taiteilijan ollessa 34-vuotias. Avioliitosta kalsean ja "vähäverisen" Ellanin kanssa tulee äärimmäisen onneton tavalla, joka muistuttaa John Williamsin Stoner-romaanin William Stonerista Edith-vaimoineen. Hiidensalon romaanissa ei sentään käydä oksentamassa hääyönä, mutta paljon ei puutu. Myös siskot ovat merkittäviä taiteilijan elämässä: on hyvin nuorena kuollut Ellen, keskimmäisenä hieman syrjään tarinasta jäävä Annie ja nuorin sisko Berta, joka nousee yhdeksi kirjan näkökulmahahmoista. Ellanin ja Albertin yhteinen poika Erik on pienestä asti kovin sairaalloinen, mitä Ellan käyttää syynä, etteivät he voi matkustaa pojan kanssa Pariisiin, jonne Albert kuitenkin lähtee kerran toisensa jälkeen, sillä Pariisi oli hänen maalaustaiteelleen välttämättömyys. Sekä kaupunki että sieltä teoksia varten poimitut mallit.

"Täällä hänen taidettaan sentään ymmärrettiin. Hän oli aiemmin lähettänyt akatemiassa maalaamiaan alastontutkielmia kotimaahan, mutta siellä niihin oli suhtauduttu paheksuvasti eikä Taiteilijayhdistys halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisten lunastamisesta yhdistyksen kokoelmaan. Hän oli saanut tukijoiltaan nuhtelukirjeen, jossa paheksuttiin sitä, että hän istui monta tuntia päivässä maalaamassa alastomia naisia."

Tosiaan, ne mallit. Albert huomaa taiteellisen työnsä vaativan, että hänen "täytyi rakastua joka päivä". Ensirakkaudestaan palvelustyttö Iidasta lähtien hän riisuu mallejaan niin maalauksia kuin sänkyään varten. Kalu vaatii sitä, eikä Albert voi kuin totella. Asetelmasta tulevat mieleen lähinnä Tom of Finlandin aikanaan heittämät kommentit, ja mieleeni tulikin, että kirjassa tuodaan vastaavanlaista lihallista inspiraatiota maalaustaiteen luomisessa heteromaailmaan. Malli on Albertille usein myös muusa, joka toteuttaa taiteilijan seksuaalisia ja joskus henkisiäkin tarpeita. Erityisen aseman saa ranskalainen Virginie, josta tutkija ja kirjailija Anna Kortelainen on tehnyt paljon tutkimusta ja julkaissut tekemästään selvitystyöstä tietokirjan Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Kortelaisen uraauurtavia Edelfelt-tutkimuksia kiitetään myös kirjailijan loppukiitoksissa tämän romaanin kirjoittamisen mahdollistajina. Aiemmasta Edelfelt-tutkimuksesta ns. epämääräiset naishenkilöt oli siivottu pois, ja Hiidensalo esittää aivan romaanin lopussa näkemyksen siitä, miten lähteitä on tuhottu: Albertin sisar Berta haluaa toimittaa tämän kirjeisiin perustuvan elämäkerran, ja saatuaan kirjeet haltuunsa vuonna 1918 Berta viskoo Haikon huvilan kaakeliuunin liekkeihin kaikki ei-toivotuista naisista kertovat kirjeet. Tästä lähtien Berta päättäisi siitä, mitä jälkipolvet Albertista tietäisivät ja mitä eivät. Kirjailijaksi aina halunnut Berta oli hoitanut heidän äitiään tämän kärsiessä viimeiset vuodet muistisairaudesta ja katkeroitunut jäätyään naimattomaksi. Sisarukset käyvät kirjassa muutamaa vuotta ennen Albertin kuolemaa tämän kirjeitä koskevan rajun riidan, jossa tulevat pintaan Albertin ajatukset siitä, miten tämä olisi ollut vapaa ilman äitiään ja sisaruksiaan, joiden elättämisen takia hänen piti siirtyä innostavammista aiheista taiteellisesti tympeään "muotokuvamaalarin" työhön.

"Berta ponkaisi ylös tuolista ja marssi ulos huoneesta. Albert potkaisi laukkuaan. Kukaan noista ämmistä ei jäisi historiaan, hän ajatteli. Hän olisi tässä perheessä ainoa, joka muistettaisiin sadan vuoden päästä. Hän sai ajatuksesta äkillistä, kaiken täyttävää tyydytystä."

Fennomaanien pyrkimykset luoda Suomesta oma, joskus vielä itsenäinen kansakuntansa vaikuttavat vahvasti Albertin tarinassa. Tällä oli joukko varakkaita merkkihenkilöitä tukijoinaan jo uransa alkuajoilta lähtien. Myös aikakauden muita taiteilijoita ja kirjailijoita kulkee matkassa, ja monesti kirjailija mainitsee Juhanin, Vennyn, Villen, Axelin, Jannen ja tietysti oopperalaulaja Ainon, josta tulee Albertin viimeisten vuosien muusa, vaikka hän ei tätä koskaan itselleen kokonaan saakaan. Albert näkee asemansa "kansakunnan kaapin päällä" lähinnä fennomaanien kiihkoilun tuloksena, ja lopulta hän paasaa jo varsin heikkokuntoisena ystävänsä järjestämissä rapujuhlissa kohdelleensa koko ikänsä taidetta kuin porttoa.

Albertin kuoleman jälkeen kirja jatkuu vielä 60 sivua. Ansa-nimisen (oletettavasti kuvitteellisen EDIT: haastattelun perusteella ei aivan, vaan kirjailijan isoisän isoäitiin perustuvan) pyykkäritytön kanssa tapahtuneesta hairahduksesta syntyivät kaksospojat, joista toinen hukkui jo pienenä. Toista, nimeltään Aarne, seurataan sen sijaan vuoteen 1918 jolloin maalarina työskentelevä perheenisä Aarne päätyy sisällissodassa punaisten puolelle. Ponnistelut rakentaa yhtenäinen Suomen kansakunta tuhoutuvat julmasti molemminpuoliseen terroriin, ja sodan jäljet muistetaan vielä sata vuotta myöhemminkin. Loppukaneettina Aarne panee toivonsa repivän sodan jälkeen poikaansa ja tämän sukupolveen.

Sinun tähtesi on todella hyvin ja vetävästi kirjoitettu historiallinen romaani. Kirjailija on luonut todellisiin ihmisiin perustuville hahmoilleen vahvat sisäiset maailmat, tehnyt omia tulkintojaan ja säilyttänyt punaisen langan. Lukemisen jälkeen piti perehtyä Edelfeltin henkilöhistoriaan, josta tiesin yllättävän vähän, vaikka olen nähnyt hänen taulujaan näyttelyissä lapsuudesta lähtien. Anna Kortelaisen Virginie-kirja menee myös lukulistalle. Ainoastaan Aarnea käsittelevä osuus romaanin lopussa mietitytti, vaikka sekin oli hyvin kirjoitettu ja sisälsi onnistuneita kiteytyksiä sisällissodan järjettömyyksistä. Osuus tuntui Edelfelt-tarinan päälle silti hieman ylimääräiseltä vyöryttäessään lukijan eteen vielä uuden tarinakokonaisuuden henkilögallerioineen. Kuten sanoin, sen lukeminen ei kuitenkaan suuresti haitannut, sillä osuus on kirjallisesti vahva ja puolustaa paikkaansa temaattisessa kokonaisuudessa. Kirja oli mielenkiintoinen matka Suomen historiaan, ja kuten postauksen pituudestakin voi havaita, sen eri piirteet ja teemat herättivät paljon ajatuksia ja pohdintoja. Kirjailija on historiallisen romaanin parhaiden perinteiden mukaisesti jatkanut mielikuvituksellaan sujuvasti siitä, mihin historialliset faktat päättyvät.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 8: Suomen historiasta kertova kirja

Volter Kilpi - Alastalon salissa (klassikkohaaste)

Volter Kilpi – Alastalon salissa (Otava 1933, lukemani painos vuodelta 2015).

"Ja mitä varten Alastalon pitää olla isosempi parempiansa? Onkos Langholmankaan sali näin suuri? Neljä syltää ja kaksi korttelia jokainen seinä nurkasta nurkkaan sisäpuolelta mitaten, kun neljä syltää on laillisen salin mitta! Joka kerta siitä on puhetta: kaksi korttelia leveämpi kuin muitten salit: se näkyy kohta!"

Päätinpä sitten lähteä mukaan ensimmäiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseeni mahdollisimman järeästi. Volter Kilven (1874-1939) massiivinen, tajunnanvirtana kerrottu saaristolaisromaani Alastalon salissa oli ollut lukulistallani jo pitkään. Päätin viime vuonna lukea lähiaikoina tiettyjä suuria suomalaisia klassikoita, ja jouluna aloitin Aleksis Kiven Seitsemällä veljeksellä. Listallani olivat myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, mutta koska niitä muut bloggaajat näyttivät jo valinneen klassikkohaasteeseen, päädyin Kilpeen. En lähtenyt hänen kanssaan kuitenkaan aivan ns. "soitellen sotaan", vaan olin lukenut Kilveltä jo novellikokoelman Pitäjän pienempiä, joka kuuluu Alastalon ja Kirkolle-romaanin kanssa hänen kotipitäjäänsä Kustaviin sijoittuvaan Saaristosarjaan. Viehätyin Kilven proosan rikkaudesta, vaivihkaisesta huumorista ja Suomen oloissa varsin uniikista kerronnasta, joten päätin, että kyllähän Alastalokin vielä joskus menee. Ja niin se meni, tasan kahdessa viikossa.

Teos sijoittuu noin kuuden tunnin ajanjaksolle Alastaloon, jonka saliin isäntä Herman Mattson on kutsunut koolle kylän miehiä keskustelemaan parkkilaivan rakentamisesta ja siihen sijoittamisesta. Kerronta koostuu miesten sisäisistä monologeista ja se liukuu sujuvasti yhden henkilön mielenliikkeistä toisiin. Ajatuksia, havaintoja ja ympäristön yksityiskohtia kuvaillaan äärimmäisellä tarkkuudella, rikkaalla kielellä ja omaperäisillä vertauksilla. Tautologiasta ei ole tietoakaan, vaan Kilven sanavarasto on uskomattoman runsas. Hän hyödyntää myös kotiseutunsa murretta ripotellen sitä käyttämänsä yleiskielen väleihin täydentäen ja monipuolistaen ilmaisuaan, kuten selvä esikuvansa kotimaisessa kirjallisuudessa, Aleksis Kivi. Ulkomaisesta kirjallisuudesta Kilpi kertoi pitäneensä esikuvinaan Marcel Proustia ja James Joycea, jonka Odysseukseen juuri Alastalon salissa helposti vertautuu.

Kirjan hahmoista eniten äänessä taisi olla Pukkilan isäntä Petter Pihlman. Pukkila on psykologisesti mielenkiintoinen, alituisen katkera ja kateellinen hahmo. Vaikka hän kuuluu selvästi pitäjän suurempien miesten joukkoon kapteenina ja talonomistajana, silti hän on kateellinen niille joilla menee vielä paremmin, esimerkiksi Alastalolle. Kuten postauksen alun lainauksesta (joka on kirjan toisesta luvusta "Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan") voi huomata, Pukkilaa harmittaa Alastalon salin koko. Myöhemmin hän purkaa kateuttaan Alastalon ja pitäjän rikkaimman miehen Langholman vauraudesta. Pukkila priki on rakennettu jalan verran Alastalon prikiä pitemmäksi, mutta nyt Alastalo onkin saamassa parkin, mikä niin kovasti tietysti harmittaa. Poikansa Pukkila haluaisi naittaa Alastalon tyttärelle Siviälle, mutta tyttö on kiinnostunut toisesta. Ja niin edelleen, katkeruuden aiheita riittää.

Toinen paljon kerronnassa tilaa saava on todellinen klassikkohahmo, Malakias Afrodite Härkäniemi. Kilven silmäkulman pilke on selvästi välkkynyt kirkkaana hänen keksiessään tämän antiikista vaikuttuneen nimen. Härkäniemi on vastuussa siitä piippukohtauksesta, eli luvusta kolme, joka tässä painoksessa kestää 70 sivua. Luku on nimeltään "Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä". Kirjan kerronnan uskomattomasta hidassoutuisuudesta esimerkkinä aina esitelty luku oli mielestäni oikeastaan varsin viihdyttävä! Härkäniemi tosin avaa piipunvalinnan filosofiaansa alussa tavalla, joka ei saanut ainakaan Twitter-seuraajissani aikaan varauksetonta ihailua...

"Hyvässäkin talossa ja hyvälläkin piippuhyllyllä on monenkaltaisia piippuja, hyviä ja vielä parempia, ja mies, joka pitää suutansa kunniassa, valikoi hampaisiinsa parhaan. Ei naimisiinkaan mennä kenen kanssa hyvänsä, vaan valikoidaan vaimoväkeä, sortteerataan ja jätetään hyllylle hyväkin parempaa sihdatessa, eikä suinkaan ihminen suutansa huonompana astiana pidä kuin sänkyänsä!"

Härkäniemi on pysynyt naimattomana, ja voi olla että kyse ei ole hänen omasta nirsoudestaan, vaan tätä ajatusten Tonavaa kuunnellessaan voisi yhden jos toisenkin pää kipeytyä kaiket päivät sitä sietäessään. Riemastuttavaa maailman ihmettelyä Härkäniemen mieli kyllä tuottaa, kuin hänessä eläisi edelleen vahva sisäinen lapsi: piipunvalintaosuus ja muutkin Härkäniemen tajunnassa kulkevat kohtaukset kirjassa sisältävät välillä pohdintaa "silmät on muuten jännä"-tyylisesti, mikä herätti ajatuksen, että hän on aivan kuin jokin 1800-luvun versio Pasila-sarjan Pekka Routalemmestä! Eihän hahmosta voi lopulta olla pitämättä. Kun Alastalon vaimo Eevastiina ja tytär Siviä saapuvat tarjoilemaan kahvia ja pientä purtavaa, Härkäniemi heittää hieman jotain flirtintapaista nuorelle ja kauniille Siviälle, joka tulistuu ja toteaa, että sedän on nyt vaan parempi ottaa kahvia. Tästä ilahduin: naisilla oli sittenkin tässä kirjassa muukin rooli kuin kokata ja tarjoilla vaan kiltisti sekä kuunnella miesten kommentteja nolostuksesta punastellen. Siviän kimpaantumisen jälkeen Härkäniemi tosin vastaa perusteellisella puheella siitä, miksi nuoren naisen ei pitäisi hermostua sedän kommentista, joka on vain ja ainoastaan hyväntahtoinen... No, sentään edes yritettiin. Varakasta Langholman isäntää kuullaan myös jonkin verran kirjan kuluessa, hän kertoo esimerkiksi käsityksiään miehistä, jollaisiin ei ole luottamista:

"Kahteen lajiin mieheen minä en usko enempää kuin akanoihin laarissa ja höyheniin tuulessa, niihin, joilla on niin lieto mehu suonissa, ettei miehellä ole edes synnin puuskuteltavaa pidäteltävinä verissä, ja niihin, joilla on purjeen pullistuvaa tikissä ja löysän lentoa taklingeissa enemmän kuin painon vakavaa kölissä ja lastin kuormaa ruumassa."

Itse kokoontumista isännöivä Alastalokin saa tietysti osansa kertojana toimimisesta. Häntä kuvataan melkoisen lihavaksi ja vauraudestaan sekä elämästä yleisestikin nauttivaksi mieheksi. Lopulta jälkipuoliskolla päästään puheisiin itse parkista ja otetaan esille parkkikirja, johon miehet voivat kirjoittaa, miten suuren osan tulevasta parkkilaivasta haluavat ostaa. Tästäkin muodostuu oma, useita lukuja käsittävä rupeamansa, jossa yksittäisten allekirjoitusten ja laiva-osien kirjoittamisen kuvaamiseen kuluu välillä kymmeniä sivuja. Näiden aikana avataan pohdintojen kautta kunkin isännän taloudellista tilannetta ja suhdetta toisiinsa erityisesti velkojen kautta. Teos onkin nähty kuvana kapitalismin kehityksestä 1800-luvun loppupuolella. Kaupankäynnillä, ulkomaan viennillä ja tuonnilla sekä sijoituksilla on merkittävä osa teoksen isäntien elämässä ja kunkin kotitalouden aseman rakentumisessa. Pieniä osia parkkikirjaan kirjoittavat nähdään muiden silmissä joko kitupiikkeinä tai vähäarvoisina riippakivinä.

Teos sisältää paljon sisäkertomuksia, joista pisin ja tärkein itsenäinen kertomus on niin kutsuttu Albatrossin tarina, joka on ilmestynyt omana julkaisunaankin. Se kertoo retari Villestä, joka odottaa Albatrossi-laivaansa seitsemän vuotta ja on luopunut kaikesta toivosta köyhänä ja surkeana miehenä, kunnes laiva eräänä päivänä seilaa kotisatamaan... Alastalon salissa on monen ennakkokäsityksissä varmasti pikkutarkkaa kuvausta siitä, mitä salissa varsinaisesti tapahtuu ja mitä kukin siellä tekee, vaikka oikeasti salissa istujien mielenliikkeiden kuvauksen kautta avautuu erilaisia ihmissuhteiden verkostoja, filosofisia pohdintoja ja suuria sisäisiä maailmoja. Tämä on Kilven proosan tunnuspiirre, joka jatkuu läpi Saaristosarjan.

"Puhelee valmiista ja kirjojen selvittämisistä, vaikk'ei vielä ole totivesikään salissa! ajatteli hän ja halveksi pienen siemauksen, koska totuus kuitenkin aina sadattelee totensa todeksi omissa ihoissa ja veren kiemauksissa, vaikk'ei sitä silti tarvitse kielenpäästä kaikelle maailmalle paukutella, niinkuin löysävatsainen hevonen purkiansa tielle!"

Kahtena osana vuonna 1933 ilmestynyt Alastalon salissa ei ollut aikanaan myyntimenestys, mikä ei yllätä nykymaailman kirjallisuuden harrastajaa, mutta Volter Kilvelle se tuotti aikanaan pettymyksen. Kilpi sijoitti kirjoittamisprosessiinsa itse paljon rahaa jättäytyessään virkavapaalle Turun yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitajan tehtävästä. Omaleimaisen tyylinsä hän löysi vuosien kirjallisten kokeilujen jälkeen. Pekka Tarkan toimittamassa Kirjailija ja hänen kustantajansa -teoksessa on Kilven ja Otavan tuolloisen kustantajan Alvar Renqvistin kirjeenvaihtoa, josta on otteita esimerkiksi Tommi Melenderin blogissa. Alastalon salissa ei kerännyt aikalaisten suosiota, vaan sen vastaanotto vastasi perinteistä nykyisen kirjakatalogin romaania: muutamien satojen myyntiä, joitakin kehuvia kritiikkejä, mutta pääosin lukijat eivät tulleet tarttuneeksi. "Olen selvillä siitä, että minä en aikaani näe", kirjoitti Kilpi ja sanoi kirjojensa olevan kirjoitettu tuleville suomalaisille lukijapolville. Täten onkin koskettavaa, että kirja valittiin 1992 HS:n kulttuurisivujen äänestyksessä parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi, ja vuonna 2015 Kustavin oltua Turun Kirjamessujen yksi teemoista Otava painatti (myös 125-vuotisjuhlansa kunniaksi) 10 000 kappaletta Alastalon salissa -romaania kirjamessuvieraille jaettavaksi. Kirjoista tietääkseni myös huolittiin kävijöiden mukaan valtaosa, ja yksi näistä niteistä on myös minun nyt lukemani, kiitos Kirsin Book Club -blogin Kirsille lahjoituksesta!

Millainen oli sitten varsinainen lukukokemukseni? Kuten totesin, kaksi viikkoa siihen meni, ja aloittaessani tammikuisena lauantaipäivänä tempauduin virtaan sujuvastikin lukien viikonlopun aikana heti useampia lukuja. Huomasin, että taustamelua tai muutakaan häiritsevää lukemistapahtuma sieti tavallista vähemmän, koska pitkiksi rönsyävät virkkeet ja lukuisat entuudestaan tuntemattomat ilmaisut vaativat keskittymistä, uudelleenlukua ja tarkoituksen päättelyä ympäröivästä kontekstista. Kuten postaukseen lainaamistani pätkistä näkee, kerronta ei ole monestikaan kovin hankalaa. Myönnän, että välillä vastaan tuli virkkeitä, joista en ymmärtänyt mitään. Lounaismurteiden alueella tähänastisen elämäni (viime vuodenvaihteeseen asti) asuneena sain teoksen murreilmaisuista todennäköisesti irti enemmän kuin täysin eri puolella Suomea elänyt saisi.

Teosta pystyi ajoittain lukemaan myös pienissä pätkissä, kuten junamatkoilla töihin, ja huomasin kerääväni vaivihkaisia katseita usein kun leväytin kirjan esille repustani... Pääasia oli, että lukemiseen keskittyi. Teos nimittäin ansaitsee keskittymisensä. Kilpi on käyttänyt proosailmaisun keinoja erittäin laveasti pitäen tyylinsä ja romaaninsa rakenteen kuitenkin täysin hallussa. Ja monesti minulla oli hauskaa, kuten Twitterissä toinkin esille kirjaa lukiessani – #alastalonsalissa-aiheiset twiitit keräsivät monesti paljon reaktioita, mikä todistaa kirjan asemasta nykypäivän suomalaisessa kulttuuriperinnössä. Siitä ovat kuulleet nekin, jotka eivät sitä koskaan aio lukea. Tämän romaanin lukeminen on muodostunut yleisessä keskustelussa myyttiseksi suoritukseksi, mitä vahvistaa tietysti se fakta, että on olemassa "olen lukenut Alastalon salissa"-paitoja. Ei, en ole vielä tilannut omaani. Ehkä pitäisi, se päällä saisi varmaan herätettyä huvittunutta huomiota kirjatapahtumissa...

Ehdottomasti luen vielä lisää Kilpeä, seuraavana sarjassa olisi vuorossa Kirkolle. Uskon, että Alastalon salissakin pitäisi lukea joskus vielä uudestaan, se avautuisi varmasti monesta kohdin lisää toisella kertaa. Ehkä vanhoilla päivillä sitten... Nyt on se olo, että hetken aikaa tahdon lukea vain lyhytproosaa, runoja ja pienoisromaaneja, joissa mielellään ei harjoiteta merenkulkua tai suhtauduta intohimolla piippuihin!

Teos muissa blogeissa: Kannesta kanteen, P. S. Rakastan kirjoja, Einesbaari, Jokken kirjanurkka, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa ja muitakin löytyy googlaamalla.

Kirja menee Helmet-lukuhaasteessa tietysti kohtaan 3: Suomalainen klassikkokirja.


Tässä vaiheessa on hyvä tiedottaa, että olen seuraavan kirjabloggaajien klassikkohaasteen blogiemäntä(/isäntä, miten halutaankaan) ja postaan tietoa seuraavasta klassikkohaasteesta kohtapuoliin, valmistautukaapa!

Raymond Briggs - Minne tuuli kuljettaa

Raymond Briggs – Minne tuuli kuljettaa (Otava 1982), alkuteos Where the Wind Blows (1982). Suomeksi kääntänyt Leena Annala.

- En osaa päättää onko vitsi...
- Niin mikä, kulta?
- Tässä käsketään mennä paperisäkkiin juuri ennen räjähdystä
- Minkä takia?
- Ehkä sama juttu kuin valkoinen maali. Torjuu kuumuutta
- Kuulostaa hölmöltä
- Meillehän jäi paperisäkkejä siemenperunoista... Niitä pitäisi olla neljä
- Ovat hirmu likaisia

Minulla on parhaillaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen luettavana Volter Kilven Alastalon salissa, ja vaikka se edistyykin hyvin, hitaasti mutta varmasti, kaipasin sen lomaan jotakin "välipalakirjaa". Viime viikonloppuna törmäsin Twitterissä sellaiseen faktaan, että Lumiukosta tuttu kuvittaja Raymond Briggs on julkaissut sarjakuvateoksen ydinsodasta. Teoksen kansikuvassa on sympaattisen näköinen pariskunta, jonka tunnistaa kyllä selkeästi Briggsin kädenjäljeksi, mutta tausta tekee selväksi, että kyse ei nyt ole koko perheen teoksesta: siellä näkyy ydinräjähdyksen sienipilvi.

Briggsin teos alkaa normaalista arjesta, kun James Bloggs -niminen brittimies (joka ilmeisesti on tuttu myös Briggsin toisesta sarjakuvateoksesta) palaa kotiin käytyään mm. lukemassa lehtiä kirjastossa. Maailmantilanne näyttää pahaenteiseltä, mutta vaimo Hilda ei juuri ole politiikan kiemuroista kiinnostunut. James on tuonut kirjastosta mukanaan lehtisen, jossa kerrotaan, kuinka suojautua ydinräjähdykseltä ja sitä seuraavalta laskeumalta. Pian radiossa kerrotaan tilanteen muuttumisesta entistä akuutimmaksi. Ajoittain aukeamilla näytetään miten ydinohjus, lentokoneet ja sukellusveneet ovat eläkeläisten puuhaillessa jo matkalla...

Jos pariskunta on sympaattinen, höpsö ja vähän pihalla, sellaisia ovat kyllä heidän saamansa kunnan ja ministeriön ohjeetkin. Suojan rakentaminen muistuttaa lasten majanrakennusta ja luotto ohjeistuksen erehtymättömyyteen on kuitenkin kova. Välillä pohdiskellaan maailmantilannetta, esimerkiksi menneiden vuosikymmenten johtajia, ks. kuvalinkki. Stalin oli pariskunnasta hyvä tyyppi mukavine viiksineenkin, kommunismi kuitenkin noin yleisesti on pahasta. Kaikelle höperyydelle voi vielä tässä vaiheessa hymyillä ymmärtävästi. Pian tulee radiosta kuitenkin kuulutuksia, jotka kertovat että suojaan pitää mennä ja heti, vaikka Hilda haluaisi vielä ottaa pyykit narulta, sanottiinhan aikaa olevan kolme minuuttia... James tempaisee vaimonsa lopulta suojaan, ja seuraavalla aukeamalla näkyy vain valkoista.

Räjähdyksestä kuitenkin selviydytään ja suojan alta kaivaudutaan, siellä piti olla 48 tuntia, vai oliko se kaksi viikkoa... Paikat ovat menneet mullin mallin ja pian selviää, etteivät puhelimet tai radiot toimi. Ulkona ruoho on paahtunut keltaiseksi ja lehdet riipiytyneet puista. Huonovointisuus alkaa vaivata pariskuntaa. Ei näy postia eikä maitomiestä, vesi on katkaistu ja kerätty sadevesikin alkaa loppua, ikenet valuvat verta... Kunhan ei vihollinen vielä yrittäisi sisään, ja pitää yrittää muistaa, että tällä kertaa ne olisivat "neukkuja" eivätkä "sakemanneja" kuten edellisessä sodassa.

Surullinen kertomus näyttää, miten heikosti taiteilija kylmän sodan keskellä on luottanut siihen, että yhteiskunta ja julkinen hallinto pystyisivät auttamaan ihmisiä ydinsodan uhatessa. On haluttu tuoda esiin, että maaseudulla kaukana muusta asutuksesta eli vielä ihmisiä, jotka eivät olisi pärjänneet ydinlaskeuman uhatessa, eikä heille kävisi hyvin. Kirjan henkilöt luottavat, että asiat menevät kuten heidän jo kokemassaan toisessa maailmansodassa: väestönsuojelijat kyllä tulevat ja pian saataisiin soppaa. Asioiden syistä lukija ei saa tietää mitään: ei selviä, keiden välillä sotaa tarkalleen käydään ja mitä kaikkea räjähdys on aiheuttanut, että pariskunnan luokse ei saada apua. Toisaalta voidaan olettaa, että räjähdyksiä on ollut useampi, jolloin laaja alue on lamautettu täysin.

Ahdistavatunnelmaisen teoksen (ja sen myötä postauksen) loppuun laitan tällä kertaa musiikkia. Brittiartistit käsittelivät ydinsodan uhkaa paljon 80-luvulla. On melkoinen sattuma, että luin tämän teoksen juuri tänään, kun David Bowien kuolemasta on kulunut tasan vuosi. Bowie nimittäin on tehnyt tunnuskappaleen kirjasta tehtyyn animaatioelokuvaan, joka ilmestyi 1986.



Laitan teoksen Helmet-lukuhaasteessa vaikkapa kohtaan 22: Kuvitettu kirja.