Roberto Bolaño - Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolaño – Puhelinkeskusteluja (Sammakko 2017), alkuteos Llamadas telefónicas (1997). Suomeksi kääntänyt Einari Aaltonen.

"Toukka ei koskaan väitellyt, hän ei myöskään kertonut mielipiteitään, mutta ei siksi, että olisi erityisesti kunnioittanut puhekumppaniaan, hän vain kuunteli ja painoi asioita mieleensä, tai ehkä hän vain kuunteli ja sen jälkeen unohti, vajosi omiin maailmoihinsa. Hänen äänensä oli pehmeä ja monotoninen, tosin joskus hän korotti sitä ja silloin hän kuulosti hullua imitoivalta hullulta, eikä minulle selvinnyt, oliko se pelkkää teatteria, jotain yksityistä peliä, vai eikö hän voinut mitään itselleen, ja purskahdukset olivat tuulahduksia helvetistä."

Chileläisestä Roberto Bolañosta (1953–2003) on tullut maailmalla erityisesti kuolemansa jälkeen kulttikirjailija, jonka teoksia on suomeksi käännättänyt pääasiassa Sammakko-kustantamo. Eniten ylistettyjä hänen teoksistaan ovat olleet romaanit Kesyttömät etsivät ja 2666, jotka ovat laajuudeltaan jykeviä teoksia. Ensin mainittu romaaneista on jo pokkarina hyllyssäni, mutta toistaiseksi se on saanut odottaa. Tänä syksynä huomasin kuitenkin Sammakon julkaisevan myös Bolañon novelleja, ja niihin tarttuminen kiinnosti kovasti, joten varasin kirjastosta ja luetuksi tuli. Olen viimeisen viikon aikana kärsinyt taas jumituksista lukemisen suhteen ja lukenut noin viittä kirjaa edistymättä merkittävästi yhdessäkään, mutta Bolañon iskeviä novelleja päädyin lukemaan varsin uppoutuneesti, ne lähtivät heti vetämään mukanaan.

"Kukaan ei tietenkään tajunnut, että 'Karjapaimenet' ja 'Ei kaduttavaa' olivat yksi ja sama novelli, jolla oli vain eri nimi, vaikka aina olikin olemassa vaara, että eri kilpailuissa voisi olla samat tuomarit, jollaisina Espanjassa toimivat muutamat vähäpätöiset ja itsepintaiset kirjailijat ja runoilijat sekä aikaisemmissa kilpailuissa palkitut kirjoittajat. Kirjallisuusmaailma on kammottava ja sen lisäksi naurettava, Sensini kirjoitti."

Teos jakautuu osioihin, joiden novellit yhdistyvät toisiinsa jonkinlaisen temaattisen tai näkökulmaan liittyvän punaisen langan kautta. Ensimmäinen osio "Puhelinkeskusteluja" sisältää lähinnä kirjoittamiseen ja kirjalliseen maailmaan liittyviä novelleja, jotka tuntuvat hipovan ajoittain metafiktiota. Tämän osion novellit iskivät minuun tragikoomisella tavalla lähetettyäni juuri itse novellikäsikirjoitusta luettavaksi erinäisille tahoille... Mukana on mm. kertomukset kirjoituskilpailuihin osallistumisesta ja eksentrisestä mentorista sekä kirjailijoista A ja B, joista A on asemansa vakiinnuttanut ja menestystä kerännyt, B taas ei ja pitää A:ta itsensä myyneenä ja pinnallisena. Taas nähdään, että kirjallisuusmaailman ilmiöt ja kirjallisuuden tekijöiden kyräilyt menestykseen ja menestymättömyyteen liittyen ovat universaaleja, ja samanlaisia pohdintoja on sekä suomalaisella että chileläisellä kirjailijalla... Osion viimeinen novelli (ja sekä sen että kokoelman niminovelli) ei kuitenkaan liity kirjallisuusmaailmaan, mutta sekin nimeää henkilönsä vain kirjaimilla, B ja X. Aiheena on entisen kumppanin kaipuu, ja tarina saa klassiseen novellityyliin rajun käänteen puolivälissä.

"- Niin minä sanoin hänelle: No? Oletko se sinä vai et? Sitten hän katsoi minua silmiin ja sanoi: Se on joku toinen, ei voi mitään. Ja minusta tuntui kuin olisin ollut jännittyvä lihas tai hermo kireällä ja se olisi käskenyt: Hymyile, pässinpää, hymyile. Mutta vaikka lihas pinnisteli ja jännittyi, en pystynyt hymyilemään, olin vähällä saada hermopinteen silmän ja posken väliin. Hän huomasi sen ja tuijotti minua, ja minä nostin käden kasvoilleni ja nieleskelin sylkeä, koska minua alkoi taas pelottaa."

Seuraavassa osiossa "Etsivät" on novelleja miehistä, jotka ajelehtivat ja kokevat usein vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joihin liittyvät aseet, päihteet ja naiset. Kertomusten realismi on likaista hieman samaan tapaan kuin Raymond Carverilla ja Charles Bukowskilla. Kuvataan elämää laitamilla ja todetaan asiat ytimekkäin, pääosin lyhyin virkkein, mutta Bolaño on teksteissään edellä mainittuja pohdiskelevampi. Bolañoa on verrattu myös Jorge Luis Borgesiin, ilmeisesti tuotantonsa maagisrealististen ja surrealististen piirteiden vuoksi, mutta tässä kokoelmassa tyyli on aivan paria novellia lukuun ottamatta tiukasti realistisessa kerronnassa kiinni. Bolañon kieli on eloisaa ja värikästä, se kuvaa tarkasti tunnelmien siirtymiä ja käänteitä, jotka ovat joskus absurdeja, joskus koomisia, usein traagisia. Hänen oma äänensä on selvästi jo näistä uran alkuaikoina syntyneistä tarinoista nähtävissä. Viimeinen osa "Anne Mooren elämä" painottuu kertojamiesten ihmissuhteisiin naisten kanssa. Tarinoiden kohteina ovat nimenomaan naiset, joiden elämästä kertovat miehet, jotka ovat kokeneet kyseisten naisten kanssa jotakin merkittävää, ehkä elämän suurimman rakkauden, ehkä muuta ikimuistoista. Novellien naiset ovat olemassa miesten katseiden ja ajatusten kautta, mutta samalla toimijoina ja näkyvillä eri puolineen.

Pidän tätä novellikokoelmaa ainakin itselleni hyvänä aloituksena Roberto Bolañon tuotantoon perehtymisessä. Bolaño on taitava novellisti ja tarinat sytyttivät entisestään kiinnostusta hänen kulttimaineessa olevien romaaniensa suhteen. Kokoelma puolustaa varmasti paikkaansa myös Bolañon suomennetun tuotannon joukossa, sillä hän kirjoitti pitkän proosan lisäksi paljon novelleja, esseitä ja runoja. Kirjailijan ylistäjiin kuuluu mm. Patti Smith, joka vieraili viime vuonna Suomessakin signeeraten Sammakon kirjakaupassa, ja Bolañon teosten yhteyteen oli kaupassa lisätty sen jälkeen laput tekstillä "Patti Smith suosittelee!" eli hänenkin faneilleen tämä on ehdottomasti tutustuttavaa kirjallisuutta.

Novellihaaste 2:een on nyt luettu tämän teoksen 14 novellin jälkeen yhteensä 77 novellia. Peukutan sävynsä ansiosta novellia "Etsivät", josta tämän postauksen viimeinen sitaatti on napattu. Novelli on tyyliltään omintakeinen jo siksi, että se koostuu pelkästä dialogista, mutta erityisesti novellin sävy on mainitsemisen arvoinen, koska se muuttuu puolivälin jälkeen painostavaksi kertomuksen irrotessa lennokkaasti jutustelevasta arkitodellisuudesta ja kääntyessä pelottavampaan suuntaan.

Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carver – Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Sammakko 2015), alkuteos What We Talk About When We Talk About Love (1981). Suomeksi kääntänyt Seppo Lahtinen.

"Juominen on hassua. Jos oikein muistan niin olemme tehneet kaikki tärkeimmät päätöksemme kännissä. Jopa se kun päätimme rajoittaa juomistamme, istuimme keittiön pöydän äärellä, tai picnic-pöydän, jolla oli sikspäkki tai viskiä. Kun päätimme muuttaa tänne ja ottaa tämän hotellihomman, valvoimme pari humalaista yötä etuja ja haittoja puntaroiden."

Melkoista. Voisikohan blogipostauksen aloittaa kuin Raymond Carver monet novellinsa? Käyttämällä vain päälauseita? Kai se on mahdollista. Näyttäisi onnistuvan. Päälauseilla on tehokasta aloittaa. Jää jämäkkä mielikuva. Että tässä ei lätistä mitään turhaa. Tosin minä kyllä nyt lätisen. Ei päälauseiden käyttö mikään taikatemppu ole.

Amerikkalainen Raymond Carver (1938–1988) on ylistetty novellisti ja runoilija. Hänellä on ollut suuri vaikutus moniin kirjailijanalkuihin, ja Carverin on kerrottu olleen merkittävä tekijä, kun novelli teki nousua tyylilajina 1980-luvun Yhdysvalloissa. Hänestä puhuttaessa esiin nousee yleensä minimalistinen, suorasanainen tyyli ja "likaisen realismin" käsite. Alkoholiongelmasta pitkään kärsineen Carverin tarinoissa ihmiset kipuilevat monella tavalla, viina maistuu, eikä mitään ylemmän keskiluokkaisia mukavuuksia juuri esiinny. Monet Carverin yksilöistä ovat eri tavoin syrjään jääneitä. Rappion kuvaamisessa hän ei mene kuitenkaan yhtä syvälle kuin Charles Bukowski (katso bloggaus Etelän vetelät -novellikokoelmasta), mutta samantapaista vähäeleistä iskevyyttä heidän teksteissään on. Ei siis ole ihme, että Sammakon kustantaja Seppo Lahtinen on kääntänyt suomeksi molempia. Esikoiskokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on Lahtisen ensimmäinen Carver-suomennos – aiemmin Carveria on käännättänyt suomeksi mm. Tammi Keltaisessa kirjastossaan julkaistuihin novellivalikoimiin. Myös runoja tekijältä on suomennettu.

"Olin sängyssä kun kuulin portin äänen. Terästin kuuloani. En kuullut muuta. Mutta portin kuulin. Yritin herättää Cliffin. Hän oli sammunut. Nousin ja menin ikkunan luo. Suuri kuu möllötti kaupunkia ympäröivien vuorten yllä. Valkoinen arpien peittämä kuu. Kuka tahansa ääliö pystyi kuvittelemaan sille naaman."

Päälausenovelleja, siksi näitä voisi myös monin paikoin kutsua. Mikäs siinä, tyyli on niukka mutta toimii, Carverin lauseet ovat täysiä. Eivätkä virkkeet hänelläkään aina ole niin lyhyitä, hieman kärjistin. Kirjan lukeminen on sujuvaa, mutta tiiviissä tyylissä kaikki tuntuu olennaiselta, joten tekstejä makustelee mieluusti hiljalleen. Carverin tyyliin on vaikuttanut paljon hänen legendaarinen kustannustoimittajansa Gordon Lish, joka ei ole kirjallisuuden historian useimpien muiden kustannustoimittajien tavoin pyrkinyt tekemään rooliaan näkymättömäksi, vaan päinvastoin tuonut esille monissa haastatteluissa merkityksensä Carverin editorina. Lishin tyyli Carverin kirjoitusten kanssa oli mm. pyyhkiä pois paljon tekstiä ja kirjoittaa sitä uudelleen. Stephen King on kutsunut tätä työskentelytapaa rankimmin editoitujen kertomusten kohdalla huijaamiseksi, kun Carverin esikoiskokoelman novellien varhaiset versiot tulivat julki. Tietoisuus tästä sai minut näkemään novellit uudella tavalla, rakennustelineet niiden takana, mutta täytyy myöntää, että pirun hyviä novelleja yhteistyön tuloksena syntyi. Suorastaan mallikelpoisia. Itse kuitenkin näkisin novellin mieluusti genrenä laajemmin kuin siten, että pitää karsia niin paljon kuin mahdollista, ei saa olla aikatasoja, paikkojen vaihtelua tai kertoa henkilöiden taustoista ja niin edelleen.

"Se voi kuulostaa teistä hullulta, mutta se on kuitenkin totta. Ihmiset ovat erilaisia, Mel. Kyllähän se mies saattoi joskus seota. Mutta hän rakasti minua. Ehkä omalla tavallaan, mutta rakasti kuitenkin. Rakkautta se oli, Mel. Älä väitä vastaan."

Carverin tarinoista on sanottu, että niitä ei voi luettuaan ikinä unohtaa. Siinä kohtaa puhutaan ehkä hieman ylisanoja, mutta jotkut novelleista jäävät toki hyvin mieleen, minkä voi todeta nyt kun kirjoitan postausta loppuun pari viikkoa lukemisen jälkeen. Nimitarina (johon sisältyy tämän kappaleen yllä oleva lainaus) on tietysti sellainen, ja heti kokoelman alussa oleva "Miksi te ette tanssi?" jää takaraivoon kiertelemään jännitteineen. Myös erittäin pahaenteiset, kuolemasta ja väkivallasta kertovat "Sano naisille että me häivytään" ja "Niin paljon vettä niin lähellä kotia" iskevät itsensä tiukasti kiinni.

Carverin lukeminen tuntuu novellien harrastajalle ja niitä kirjoittavalle yleissivistykseltä, joten nyt on se aukko kohdaltani paikattu. Uskon lukevani hänen muutkin kokoelmansa vielä sopivassa kohtaa, kun tulee halu lukea riisuttua, karua mutta vastaansanomattoman hienosti kirjoitettua novellistiikkaa. Kiinnostaisi kokeilla Carverin lukemista myös suoraan alkukielellä englanniksi, sitä on moni suositellut. On joka tapauksessa hieno suomennosteko, että Sammakko saattoi Carverin klassikoksi nousseen esikoiskokoelman kokonaisuudessaan suomen kielelle.

Tämä kokoelma sisälsi 17 novellia, ja novellihaaste 2:een on nyt luettu yhteensä 61 novellia. Peukutan novellia "Sano naisille että me häivytään", koska siinä pahaenteinen sävy on hyvin ovelasti rakennettu, eikä loppua silti arvaisi tapahtuvaksi.

Charles Bukowski - Etelän vetelät

Charles Bukowski – Etelän vetelät (Sammakko 2008), alkuteos South of No North (1973). Suomeksi kääntänyt Seppo Lahtinen.

"Näyttelin natsia vielä jonkin aikaa, välittämättä sen kummemmin natseista, tai kommunisteista tai amerikkalaisista. Mutta aloin väsyä. Itse asiassa juuri ennen Pearl Harboria lopetin pelleilyni. Se ei ollut enää hauskaa. Tunsin että sota on vääjäämättä tulossa, enkä halunnut liiemmälti lähteä sotimaan, enkä halunnut liiemmälti aseistakieltäytyjäksikään. Samaa kissanpaskaa kaikki. Minä ja keskikokoinen kyrpäni olimme pulassa."

Charles Bukowski (1920–1994) on suoraan sanoen yksi parhaita novellisteja, joita olen lukenut. Kun aloittaa jonkin hänen teoksensa lukemisen, on se aina kuin kotiin tulisi, olkoonkin että siinä kodissa haisee pöydällä happaneva edellisillan viini, krapulainen hässiminen, ja huoneen nurkassa saattaa vilahtaa hiiri. Sammakko-kustantamon Seppo Lahtinen lienee Suomen tunnetuin Bukowski-fani suomennettuaan ja kustannettuaan tämän useita teoksia. Täten on luonnollista, että kun kävin viimeksi Sammakon kirjakaupassa, mukaan tarttui taas ennestään lukematon Bukowskin teos, tällä kertaa novellikokoelma Etelän vetelät. Kotimaisista nykykirjailijoista Bukowskia on kertonut lukevansa mm. Taina Latvala. Kun hän luennoi Imagen kirjoittajakoulussa, hän sanoi muistaakseni suunnilleen, että pitää Bukowskissa erityisesti tämän suorasta ja ytimekkäästä sanomisen tavasta. Tällaisen tekstin lukeminen opettaa kirjoittajalle rehellisen iskevyyden taitoa. Tämänkin kirjan takakanteen on lainattu Publishers Weeklyn lainausta, että Bukowskin kirjoittaminen on "viisaan hullun suoraa puhetta elämän turhuudesta ja kauneudesta". Se on hyvin tiivistetty. Etelän vetelät, alaotsikoltaan tarinoita kätketystä elämästä, on nimensä mukainen kokoelma. Se kertoo erilaisin tavoin henkisesti ja ruumiillisesti vetelehtivistä ihmisistä elämisen rajoilla ja varjoissa. Bukowski kirjoittaa tietysti yhtä suorasanaisen karusti kuin ennenkin.

"Margie aikoi mennä ulos erään kaverin kanssa, mutta matkalla tämä kaveri tapasi erään toisen kaverin, jolla oli nahkatakki, ja se nahkatakkikaveri näytti tälle kaverille tissejään, ja Margien poka meni Margien tykö ja sanoi ettei voinutkaan lähteä Margien kanssa, koska se nahkatakkikaveri oli näyttänyt tissejä ja Margien poka aikoi panna sitä kaveria perseeseen."

Bukowskin lukiessa naurattaa paljon. Juuri siksi viime aikoina, kun kiire on painanut päälle, on ollut mukavaa lukea häntä päivien päätteeksi. Voi lukea täysin rappiollisesta ja vinksahtaneesta elämästä, miettiä että kaiken stressin keskelläkään asiat eivät ole sentään noin huonosti, ja nauraa räävittömille jutuille, niiden absurdeille käänteille, joita Bukowski tarjoaa usein novelleissaan. Ennen tätä olin lukenut häneltä kokoelmat Kaupungin kaunein nainen ja muita novelleja sekä Tarinoita tavallisesta hulluudesta. Ensin mainittu sisältää ehkä rankimmat Bukowskin tarinoista, varsinkin yksi sen novelleista meni mielestäni jo pahasti yli, paloi mieleen "cannot be unseen"-tyyliin ja sai minut pitämään taukoa kirjailijan lukemisesta. En halua edes puhua siitä enempää, mutta todennäköisesti vastaavanlaisesta tekstistä kirjailija Kaur Kender joutui Virossa taannoin syytteeseen (ks. Nuoren Voiman juttu). Bukowskia suositellaan yleensä nuorille miehille, mutta tuon Kaupungin kauneimman naisen jättäisin kyllä myöhempään ikään. Etelän vetelät ei sisällä aivan yhtä överiksi inhottavuudessaan meneviä tarinoita, eikä myöskään Tarinoita tavallisesta hulluudesta muistaakseni. (Luonnollisesti vapautan itseni kaikesta vastuusta, jos joku teini-ikäisen vanhempi tätä päätyy lukemaan! Tekstinäytteet tässä blogipostauksessa kertovat kyllä olennaisen.)

"Ja jos se ei ollut sitä, se oli päivät pitkät istumista, äänettömät pelon tunnit, sisuksissa avautuva pelon kukinto, sitä ei kyennyt analysoimaan, käsittämään sen olemassaoloa. Tunteja tuolissa huoneen keskellä, loppuun ajettuna ja kauhun lamauttamana. Kusella tai paskalla käynti oli työlästä, älytöntä tai hiusten kampaaminen tai hampaitten peseminen – naurettavia tai järjettömiä akteja. Kävelyä tulimeressä. Tai veden ottaminen juomalasiin – tuntui ettei siihen ollut oikeutta. Päättelin olevani hullu, epäkelpo, tunsin itseni saastaiseksi."

Tarinoiden kavalkadissa ovat mukana mm. himo ja rakastuminen mallinukkeen, hurjasta seksimaanikosta kertova cowboy-tarinoiden parodia ja omakohtaisen inhorealistinen kertomus peräpukamien hoidosta, joista viimeksi mainittu naurattaa monessa kohtaa, vaikka ei saisi. Paljon on myös tarinaa köyhän ja rappiolla olevan aloittelevan kirjailijan (Bukowskin alter ego Henry Chinaskin) elämästä sekä tragikoomisia seikkailuja viinan, seksin, väkivallan ja rikosten kierteessä, Bukowskin peruskamaa siis. Ei pidä kuitenkaan ymmärtää, että teksti olisi rietastelua vain sen itsensä vuoksi, vaan mukana on usein myös syvällisempi, yhteiskunnallinen taso ja viisaus, joka puskee läpi kaikkien räävittömyyksien välistä. Minulle tämä on myös omanlaistaan viihdekirjallisuutta, jota on säännöllisesti napattava luettavaksi. Bukowskilta on onneksi suomennettu vielä paljon uutta luettavaa, niin novelleja, runoja kuin romaanejakin.

Muissa blogeissa: Suketus