Matthew Todd – Straight Jacket

Matthew Todd: Straight Jacket (Bantam Press 2016) 

Tietokirja nykypäivän homomiesten elämään vaikuttavista asioista. Teos lainaa psykologista ajatteluaan paljon alkuvuodesta lukemaltani ja postaamaltani Alan Downsin The Velvet Rage -teokselta. Sillä on jälleen sekä ansionsa että ongelmansa. Tuhoisan toiminnan syyt ja seuraukset avautuvat, mutta kirja on paljolti valkoisen-keskiluokkainen. Sisältöä siinä kyllä on, ja sain siitä henkilökohtaisesti paljon irti – valkoisena, keskiluokkaisena homomiehenä, kappas. 

Todd kirjoittaa todistusvoimaisesti 80-luvun Britanniasta ja sen surullisenkuuluisan keltaisen lehdistön hirvittävistä, homofobisista reaktioista HIV-epidemiaan. Thatcherin kommentit homoista saavat minut ahdistuneeksi siitä, että olen tavannut homoja, jotka ihailevat häntä, vaikka hänen pääministerikaudellaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksia pyrittiin kaventamaan ja heitä ajamaan käytännössä piiloon tai "eheytymään". Todd itse joutui elämään varhaisnuoruuttaan homoutensa juuri tiedostaneena tässä ympäristössä, ja ymmärrettävä kiukku näkyy tekstissä. 

Erityisesti addiktioihin, kuten huumeita ja seksiä sekoittavaan chemsex-kulttuuriin, Todd paneutuu syvemmin kuin Downs The Velvet Ragessa. Hänen kirjoitustyylinsä on toimittajatyylisen kirkasta, tekee asiat lukijoille erittäin selväksi ja perustuu laajoihin aineistoihin, kuten haastatteluihin ja lehtiartikkeleihin. Lehtimaailma on läsnä tietysti myös sen kautta, että Todd on työskennellyt Attitude-lehden päätoimittajana. Paikoin hän toistaa, todistelee ja alleviivaa liikaa. Olisin jättänyt tekstin lihavoinnin keinona käyttämättä. Turhauduin kirjassa siinä kohtaa, kun Todd noin seitsemännen kerran mainitsi, että ”kaikki homomiehet eivät koe näitä ongelmia eivätkä ainakaan näin pahasti” – tällaisen ajattelun korostaminen juuri on vähentänyt asioista suoraan puhumista. 

Joissain teemoissa maailma on edennyt jo kirjan julkaisun jälkeen uusiin suuntiin, kuten HIV:n tarttumisen ehkäisevän PrEP-lääkityksen huomattava yleistyminen ja pornon – jonka negatiivisia lieveilmiöitä erityisesti esiintyjilleen Todd käsittelee – siirtyminen osittain Onlyfansin kaltaisille tekijälähtöisemmille alustoille. Näistä aiheista olisi tärkeää kirjoittaa analyyttisesti tuoreemmista näkökulmista. 

Tänä vuonna olen perehtynyt homona kasvamisen vaikutuksiin ja traumaoireisiin syvemmin kuin aiemmin, lukenut tarkasti tietokirjoja. Myönnän tuudittautuneeni vielä muutamia vuosia sitten ajatukseen, että nykyään esim. Suomessa ovat jo kaikki asiat hyvin, kun on avioliittolakikin, ja pitää katsoa vain eteenpäin ja olla onnellinen. Mutta on toksista positiivisuutta, jos päättää olla näkemättä, mitä ongelmia ympärillä vielä on ja mitkä menneet kokemukset elämään vaikuttavat vahingollisin tavoin. Kun itsetunto-ongelmien laukaisemat addiktiot ovat noin suuressa roolissa keskiluokkaisilla tai varakkaammilla valkoisilla homomiehillä, tilanne voi olla monin tavoin vaikeampi muilla ryhmillä, kuten köyhillä ja rasismista kärsivillä. 

Pidän teoksen kaaresta, jossa aluksi pureudutaan häpeän syntyyn, sitten sen aiheuttamiin epäterveisiin reaktioihin, ja lopussa on paljon käytännön ratkaisuja ihmisille jotka haluavat parantaa tilannettaan, erityisesti addiktioitaan. Todd luottaa paljon 12 askeleen ohjelmaan (ilmeisesti oman kokemuksensa pohjalta), joka korostuu kirjassa ratkaisuna vähän liikaa. Straight Jacket tarjosi henkilökohtaisesti erään todella suuren oivalluksen. Siitä lisää jossain muodossa varmasti myöhemmin. Nyt on aika ajatella. 

”– – the gay scene is unique in that it is a place where we are mixing with lots of other abuse survivors. – – Sometimes this can mean we bring specific behaviours to our relationships with each other – what I call negative mirroring, invalidation potential and extreme objectification.” 

”The gay media need to show that we are more than usually white shirtless clubbers, escorts and porn stars.” 

”It’s not shaming to ask people if they have control and are taking care in their sexual lives, and if they don’t think that’s the cause then we should discuss what they are doing.”

Virginia Woolf - Aallot

Virginia Woolf – Aallot (Kirjayhtymä 1979), alkuteos The Waves (1931). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila.

  "Minä paahdun, minä värisen", Jinny sanoi, "tästä auringosta tähän varjoon."
  "Nyt he ovat kaikki poissa", Louis sanoi. "Olen yksin. He menivät sisään aamiaiselle ja minä jäin seisomaan seinävierelle kukkien joukkoon. On hyvin aikaista, oppitunnit eivät vielä ole alkaneet. Kukka kukan jälkeen täplittää ruohikkoa. Terälehdet ovat ilveilijöitä. Varret nousevat alla olevista mustista onkaloista. Kukat uivat kuin valosta tehdyt kalat tummanvihreän veden pinnalla. – –"

Siitä, että tämä kirja päätyi nyt blogiini, saa kiittää kolmea asiaa. Ensinnäkin kirjailija Sinikka Vuolaa, jonka kanssa keskustelin toimittamani podcastin jaksossa helmikuussa, ja Sinikka (jonka kirjavinkkeihin vahvasti luotan) mainitsi tämän edustavana esimerkkinä runon tavoin etenevästä proosasta. Toinen sysäys oli amerikkalaiskirjailija Garth Greenwellilta, jonka vinkeistä olen aina myös löytänyt kiinnostavaa luettavaa, ja hän ylisti The Wavesia eräässä artikkelissa. Kolmanneksi, järjestin Twitter-äänestyksen siitä, minkä vanhempaa kirjallisuutta edustavan teoksen lukisin seuraavaksi, koska olin lukenut pinon uutuuksia ja kaipasin vaihtelua. Virginia Woolfin (1882–1941) klassikkoteos Aallot sai eniten ääniä, joten siirryin sen pariin. Ja se oli kokemus. Jotakin, mitä osasin jo odottaa, jotakin yllättävää, paljon lauseita jotka pysyvät mukanani varmasti hyvin kauan. Annoin aaltojen viedä: Aurinko ei ollut vielä noussut. 

Romaani koostuu sen kuuden henkilöhahmon tajunnanvirroista, sisäisistä monologeista. Näitä tajunnanvirtoja tauottavat ja rytmittävät suorastaan rönsyävän runomaiset pätkät auringosta, aalloista ja muista luonnonilmiöistä. Osuudet kuvaavat päivän kulkua; tavallaan teos käsittää yhden päivän, tavallaan siihen tuntuu mahtuvan koko elämä lapsuudesta vanhuuteen. Aikatasot liukuvat. Kokonaisuudesta ei ole helppo saada otetta, minkä vuoksi monet todennäköisesti ovat kirjan parissa uupuneet. Kokemusta on, niin kävi minullekin silloin kun yritin tätä ensimmäisen kerran, lähes kymmenen vuotta sitten. Silloinen lukemishistoriani ei kerta kaikkiaan ollut valmistanut minua tarpeeksi, ja luovuin jo alkusivuilla. Nyt keskityin kieleen, sen rytmiin, joka lähtikin viemään. Miten upea se rytmi onkaan, hienostunut ja sulava. Runon rytmi. Woolfin lauseet ovat kauniita, painavia, sanovat monella tasolla asioita.

"Jos voisin seurata heitä, olla heidän joukossaan, uhraisin kaiken mitä minulla on. Mutta he jättävät jälkeensä myös vapisevia perhosia, joilta on nypitty siivet irti, heittävät nurkkiin likaisia sykkyrälle käärittyjä, veren tahrimia nenäliinoja. He itkettävät pikkupoikia pimeissä käytävissä. Heillä on isot punaiset korvat jotka törröttävät heidän lakkiensa alta. Mutta sellaisia haluamme olla, Neville ja minä. Katselen heidän kulkuaan kateellisena."

Kirjan äänessä oleviin hahmoihin kuuluvat Bernard, Susan, Rhoda, Neville, Jinny ja Louis. Näkyvimmäksi tuntuu nousevan Bernard, mikä johtuu osittain siitä, että hän on myös kirjoittaja, ja hahmon puheet kirjoittamisestaan on tulkittu Woolfin ajatuksiksi työstään. Muiden hahmojen persoonallisuuksia en osaa syvemmin analysoida, sillä "henkilöhahmojen arvioiminen" ei todellakaan ole parhaita puoliani kirjallisuuden lukijana (ystäväni, jonka tekstejä säännöllisesti luen, joutuu aina kiskomaan minusta väkisin kommentit liittyen henkilöhahmoihin, sillä kieleen keskittyminen on minulle paljon luontaisempaa). Sen osaan hahmoista sanoa, että Jinny on räiskyvä, tulinen sielu, kuten alun sitaatistakin voi päätellä. Louis on vakava, hermostunut ja puhuu toistuvasti häpeillen isästään, brisbanelaisesta pankkiirista. Seitsemäntenä hahmona häilyy Percival, joka ei pääse itse ääneen vaan tulee määritellyksi pelkästään muiden kautta. Woolf ei oikeastaan tarkoittanut puhujiaan erillisiksi hahmoiksi, vaan tajunnan eri osiksi (ks. englanninkielisen Wikipedian artikkeli) ja ajoittain rajat hahmojen välillä hämärtyvät, kunnes lopussa katoavat kokonaan. Jäljelle jää yksinäisyydessä elävä tietoisuus.

"Minulla on taipumusta mietiskelyyn. Etsin konkreettisuutta kaikista asioista. Vain siten pääsen käsiksi maailmaan. Hyvä lause kuitenkin näyttää minusta olevan olemassa muusta irrallaan. Mutta luulen että parhaat niistä syntyvät yksinäisyydessä. Ne vaativat jonkinlaisen loppujähmettymisen jota en kykene niille antamaan, koska aina puuhailen lämpimien liukenevien sanojen parissa."

Teos on valtavan runsas. Tuntuu, että voisin siteerata siitä suurimman osan, ja että valintani sitaateiksi ovat sattumaa ja toisella lukukerralla muut kohdat olisivat merkityksellisiä. Kirjan lauseista nousee aina jotakin uutta. Haluaisin oppia, miten lause soljuu noin, miten hallitaan noin moninaiset rytmit, runon lailla etenevä tajunnanvirta. (Sitä ei nimittäin todellakaan ole helppo hallita tyylikkäästi – olen kokeillut, ja eräs kommentti oli, että lopputulos oli jotakin vanhanaikaista, jollaista runoilua opettelevat nuoret pojat yleensä päätyvät paatoksessaan kirjoittamaan. Arvatkaa vaan, lähdenkö helposti kokeilemaan uudestaan.) Välillä runsaus uuvuttaa ja kielikuvien jonot tuntuvat syövän ilman. Tätä ei ole tarkoitettu luettavaksi nopeasti ja yhdeltä istumalta. Pari-kolmekymmentä sivua päivässä oli minulle yleensä se, mikä kirjan kanssa tuntui hyvältä olla. Silloin siitä pystyi nauttimaan parhaiten. Yksittäisiä lauseita tarttui mukaan huomattavan paljon, ja merkintöjä sivujen väliin kertyi lukiessa. Niistä tuntuu hankalalta luopua. Huomaan, että tämä on kirja, joka täytyisi olla myös omana hyllyssä.

"Alan kaivata jotakin puolittaista kieltä, jollaista rakastavaiset käyttävät, sanansirpaleita, julki lausumattomia sanoja, kuin kiveyksellä laahustavia jalkoja."

Aallot on yksi "runolliseksi" kutsutun proosan isoisoäideistä, määrittelijä ja vertailukohde, tajunnanvirtakirjallisuuden virstanpylväs. Kirja kuuluu niihin, jotka on luettava useammin kuin kerran. On pohdittu, onko se edes romaani, mutta se nyt on puritismia, sillä kirja kyllä muodostaa määritelmään sopivan yhtenäisen kokonaisuuden, vaikka sen tekstissä onkin paljon runoa. Juonta kirjassa ei juuri ole, ellei elämän kulkua halua sellaiseksi ajatella. Uskoisin, että blogini vakilukijoista ne, joille tämä kirja luettavaksi sopii, tunnistavat itsensä blogitekstin ja sitaattien perusteella. Toki tämä on miellyttävää luettavaa kaikille kauniisti soljuvan kielen ystäville, jos pääsee irti liiasta "ymmärtämisen" ja tarinallistamisen pakosta. Kai Kailan aikanaan valtionpalkinnon saanutta käännöstä on hyvä lukea, ja tuntuu että se on tehty aikaa kestävällä tavalla.

The Waves on luettavissa englanniksi mm. täällä.

Kirja englanninkielisessä Wikipediassa, Goodreadsissa, suomenkielisestä versiosta tietoa Kirjasampo-palvelussa, Tahaton lueskelija -blogi, Onko kaunosieluista kyborgeiksi -blogi

Ali Smith - Winter

Ali Smith – Winter (Hamish Hamilton 2017)

"but in any case forget ghosts, put them out of your mind because this isn't a ghost story, though it's dead of winter when it happens, a bright sunny post-millenial global-warming Christmas Eve morning (Christmas, too, dead), and it's about real things really happening in the real world involving real people in real time on the real earth (uh huh, earth, also dead):"

Ali Smithin "vuodenaikakvartetin" toinen teos Winter ilmestyi viime syksynä, ja on suhtauduttava hämmentyneellä kunnioituksella hänen kirjoittamisensa tahtiin suhteutettuna teosten laatuun. Pikavauhtia syntynyt, Man Bookerin lyhytlistallekin noussut Autumn oli upea teos, eikä Winterkään tuota pettymystä, joskaan ei aivan yhtä paljon wou-elämyksiä kuin Autumn. Teos on tasaisen laadukasta luettavaa, kuulasta ja hienovireisen humoristista. Smith viljelee tasaiseen tahtiin sarkasmia, ironiaa ja nokkelia heittoja, mutta tummasävyinenkään huumori ei ole kirjassa ilkeää, vaan tunnelma on kauttaaltaan hyvin lämmin.

   "God almighty. It is the dregs, really, to be living in a time when even your dreams have to be post-postmodern consciouser-than-thou.
    That might make a good Art in Nature subject. He will make a note of it.
    He sits up in the mess of bedstuff and wonders what message Charlotte will send the world from him today. Christmas message. Like the Pope's, the Queen's. The real Charlotte. The fake Art."

Teoksen alussa seitsemänkymppinen Sophia näkee kotonaan ilmassa leijuvan irrallisen pään (jep) ja käy pankissa tuskailemassa käteisen nostamisen kanssa samalla kun Individual Personal Adviser haluaa lähinnä puhua hänen vakuutuksistaan. Samantapainen kohtaus oli Autumnissa, jossa päähenkilö tuskaili passin uusimisen kanssa. Toisaalla Sophian poika Art valmistautuu lähtemään äitinsä luokse joulunviettoon. Artin on tarkoitus tuoda mukanaan tyttöystävänsä Charlotte, mutta heille tulee erimielisyyksiä, joiden lopputuloksena Artin tietokone hajoaa ja Charlotte kaappaa hänen Art in Nature -luontobloginsa Twitter-tilin. Art ei halua tuottaa äidilleen pettymystä, joten hän päättää palkata sattumalta kohtaamansa ennestään tuntemattoman nuoren naisen jouluksi esittämään Charlottea. Art ja viehättävän omalaatuisesti käyttäytyvä vale-Charlotte (oikealta nimeltään Lux) saapuvat Cornwalliin Sophian massiiviseen 15 makuuhuonetta sisältävään taloon, josta he löytävät kylmissään värjöttelevän Sophian, eikä tällä ole kotonaan juuri mitään ruokaa. Tilannetta selvittelemään kutsutaan myös Sophian sisar Iris, suvun anarkistihenkinen musta lammas, jonka kanssa konservatiivinen Sophia ei ole ollut tekemisissä kolmeenkymmeneen vuoteen.

Kirjan kerronta on nautittavaa seurattavaa. Välillä aikatasoissa seikkaillaan takaumiin, jotka selventävät, miten näistä hieman hullunkurisista perheenjäsenistä on tullut sellaisia kuin he ovat. Smith on ripotellut joukkoon jälleen yhteiskunnallista kommentointia – brexitinjälkeisen maailman kartoittaminen on vuodenaikakvartetin teoksissa yhteinen nimittäjä. Tässä kirjassa keskustelevat vastakkaisia mielipiteitä asiasta edustavat näkemykset, ja mukana on myös henkilö, jonka elämään EU-ero vaikuttaa hyvin konkreettisesti. Saarnaamaan ei kuitenkaan yllytä, vaikka Smithin tekstistä käykin selväksi hänen oma ihmetyksensä siitä, mitä tapahtui – silti hän pyrkii ensisijaisesti ymmärrykseen. Donald Trump tulee tietenkin myös mainituksi, ja kirja päättyy hänen puheensa referointiin. Ehkä juuri Trump saa entistä suuremman roolin kvartetin kolmannessa kirjassa, joka lienee sitten Spring. Kuka tietää. God almighty, päivitellään moneen otteeseen maailmanmenoa. Lähellä kirjan loppua koetaan onneksi myös positiivinen palvelukokemus kirjaston tiskillä, kun Art käy British Libraryssa ja pyytää saada puhua Shakespeare-asiantuntijan kanssa.

"She doesn't ask who or why. She doesn't say he'll need to make an appointment. She doesn't ask him for anything like proof of membership, anything at all. She picks up her phone receiver and dials an extension number. Whom shall I say is calling? she says as she presses the buttons, and it isn't an old or fusty or bespectacled tweedy man who comes to the desk to meet Art. It's a young bright woman, the same age, younger than him maybe."

Ali Smith jatkaa varmaotteisen laatuproosan linjaansa myös Winter-romaanissaan. Teoksen kieli ei ole nyt niin monissa kohdin proosarunomaista kuin sarjan aloitusosassa, mutta hienoa luettavaa silti. Yleistunnelma kirjassa on lämmin, vaikka elettävä vuodenaika onkin talvi ja maailmassa paljon kylmyyttä. Ehkä hyvyys on mahdollista huolimatta ymmärtämättömyydestä ja siitä, että näkemykset ihmisten välillä ja heidän arvomaailmansa törmäilisivät ristiin rastiin. Taiteen maailmaa ja vaikutustakaan ei ole unohdettu. Tärkeimmiksi asioiksi jäivät kirjan loputtua mieleeni läsnäolo ja kohtaaminen.

Kritiikkejä: The Guardian, New York Times, Independent, The Atlantic

China Miéville - Toiset

China Miéville – Toiset (Karisto 2011). Alkuteos The City and the City (2009). Suomeksi kääntänyt J. Pekka Mäkelä.

"Olin nähnyt rikon kerran, hyvin pikaisesti. Kuten kaikki. Olin nähnyt sen ottavan tilanteen hallintaansa. Lähes kaikki rikot olivat äkkinäisiä tapauksia. Rikko tulee väliin. En ollut tottunut tällaisiin vetoomuksiin, tällaiseen vanhanaikaiseen luvanhakumenettelyyn. Me kasvamme rikkoon luottaen, kuullen mutta näkemättä, mainitsematta mitään huomaamistamme ulqomalaisista taskuvarkauksista ja pahoinpitelyistä, joita meidän ei pitäisi huomata omalta paikaltamme Bészelissä, koska rikko on paljon pahempi rikos kuin se, mitä Ul Qomassa tapahtuu."

Englantilaiskirjailija China Miévillen romaani Toiset on scifidekkari, genrejen risteytymä, jollaiset ovat minusta aina kiehtovia kokeilevuudessaan. Miéville (jonka nimen kirjoittamisesta vahingossa Melvilleksi Moby Dick -kirjailijan mukaan minulle kettuiltiin Facebook-ryhmässä, kun kerroin ostaneeni tämän kirjan Worldconista) on luonut romaaniin mielikuvituksen lennon kannalta hedelmällisen lähtökohdan, sillä tapahtumat sijoittuvat Bészelin ja Ul Qoman kaksoiskaupunkiin. Kaupungit sijaitsevat tietyllä tapaa lomittain, eli kummankin paikan asukkaat voivat ajoittain nähdä omasta kaupungistaan toisen asukkaita ja rakennuksia, mutta "väärän kaupungin" asiat on jätettävä huomiotta, oltava vain näkemättä. Kaupungista toiseen ei voi loikkia holtittomasti, koska... ei vaan voi. Sitä kutsutaan rikkomiseksi, ja jos sen tekee tarpeeksi pahasti, ensimmäisessä sitaatissa mainittu Rikko saapuu paikalle, eikä tekijälle käy hyvin.

Erikoisessa miljöössä elämä kuitenkin kulkee muutoin varsin tavalliseen tapaan, tapahtuu ryöstöjä ja murhia, jollaista komisario Borlú päätyy tutkimaan. Nuori nainen löytyy tapettuna, ja lopulta paljastuu, että vaikka hänet löydettiin Bészelin puolelta, nainen oli tehnyt opiskelijana tutkimusta Ul Qoman puolella. Hän oli perehtynyt vanhempaan tutkimukseen, jossa väitettiin, että kaksoiskaupunkien välissä sijaitsee salainen alue, Orsinna, jota yleisesti epäillään vain vanhaksi myytiksi. Borlú joutuu matkustamaan toisen kaupungin alueelle, jossa hänen pitää poikkeuksellisesti yrittää olla näkemättä omaa kotikaupunkiaan. Murhan selvittely jatkuu yhteistyössä eri kaupunkien poliisivoimien välillä.

"Käänsin katseeni saman tien pois, hämmentyneenä aivan kuten hänkin, yhtä nopeasti. Kohotin katseeni kiitorataa lähestyvään lentokoneeseen. Kun katsoin hetken päästä taas eteenpäin ja jätin huomaamatta raskain askelin pois kävelevän vanhan naisen, katselin huolellisesti hänen ja hänen vieraan katunsa sijaan läheistä, kotoista ja rapistunutta GunterStrászia."

Toiset on luettavissa allegoriana monin tavoin. On toisen maailmansodan jälkeen jakautunut Berliini ja muut maailman alueet, jotka on jaettu eri valtioiden kesken mielivaltaiselta tuntuvalla tavalla. Säieteoriastakin on kirjan yhteydessä puhuttu, ja siihen perehtyneenä kirjaa olisi varmasti ollut vielä mielenkiintoisempaa lukea. Sekä Bészelissä että Ul Qomassa on omat nationalistinsa, joiden vastavoimana toimivat kaupunkien yhdistymistä ajavat unifikationistit. Kielen osalta suurin kiinnostavuus nousee siitä, miten kaupunkien erottavia tekijöitä, niiden rajalla kulkemista ja toisen kaupungin huomiotta jättämistä kuvataan. Myös J. Pekka Mäkelän suomennos tuntui kielen puolesta toimivalta. Kirjan maailma on melankolinen ja jollakin tapaa välinpitämätön, mikä varmaankin tulee kovaksikeitetyn dekkarin genrestä, johon kirjan on todettu tieteiskirjan lisäksi sujahtavan. Minua tämä tunnelma kuitenkin etäännytti. Teoksen suomennos on pituudeltaan 365-sivuinen, ja ajoittain koin kerronnan osalta puutumista – miljöön erikoislaatuisuuden ja kaupunkien ominaispiirteiden esittelyä ja ehkä tarinan kuljetustakin olisi voinut minusta tiivistää. Myös dialogeissa tuntui ajoittain olevan tyhjäkäyntiä, ytimekkäämminkin olisi monesti voinut sanoa.

China Miévillen Toiset on asetelmaltaan vahvan allegorinen, mietityttävä ja tarinaltaankin hyvin rullaava teos. Oma kokemukseni lukemisen aikana ja sen jälkeen oli, että kirja on hyvä, mutta liekehtimään se ei minua saanut, syistä jotka mainitsin edellä. Koska odotin kirjan saamien monien palkintojen ja kuulemani hehkutuksen perusteella jotakin todella vaikuttavaa, pieneltä pettymykseltä ei voinut välttyä. Mutta toisaalta, kaikkia kirjoja ei voi kokea yhtä loistavina, vaikka kuinka valitsisi lukemansa tarkasti. Jos kirjan asetelma ja tieteiskirjallisuuden sekä dekkarin hybridi lajeina kiinnostavat, suosittelen toki tarttumaan – kirjan maailma on ehdottomasti luotu taitavalla tavalla.

Blogeissa: Kirjavinkit, Kirjamielellä, Kujerruksia, Aamuvirkku yksisarvinen, Oksan hyllyltä

Tämä on ensimmäinen lukemani kirja Sivumennen-podcastin lanseeraamaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa luetaan 12 omaan kirjahyllyyn hankittua, vielä lukematonta kirjaa vuoden aikana.

Kaksi Keltaisen kirjaston helmeä: Esittäjä ja Pitkän päivän ilta

Tässä yhdistelmäbloggauksessa on kaksi vähän vanhempaa, erilaista ja hienoa teosta Tammen Keltaisesta kirjastosta. Molemmat on suomeksi kääntänyt Helene Bützow.


Don DeLillo - Esittäjä (Tammi 2001), alkuteos The Body Artist (2001).

"Ruumiinharjoitus teki kaiken läpinäkyväksi. Hän näki ja ajatteli kirkkaasti, mikä saattoi merkitä sitäkin että nähtävää oli vähän eikä ajateltavaakaan liiemmälti. Mutta ehkä ne ulottuivat syvemmälle, asennot joihin hän asettui ja joissa hän pysytteli pitkään, liioitellut kierrot, käärmeen muodot ja kukkataivutukset, järjestelmällisen hengityksen hurskaat jaksot, elämä jota elettiin peruuttamattomasti puhtaana hengityksenä. Hengitä, huohota, hauko henkeä."

Don DeLillolta en ollut aiemmin lukenut mitään, ja olin kuullut kirjailijasta hurmioitunutta hehkuttamista niin paljon, että kirjaston kappale Esittäjästä lojui kotona pöydällä lopulta neljä uusimiskertaa. Viimein kuitenkin DeLillon uuden suomennoksen ilmestyminen ja kirjailijan tuleminen yleisesti puheeksi sai tarttumaan tähän kiehtovaan pienoisromaaniin. Minun on nyt jälkikäteen hankala kuvata kokemustani, saada sitä enää kiinni. Joudun ponnistelemaan, kun mietin, mitä teoksessa tapahtui. Vahvimmin siitä jäi mieleen tunnelma, ja sitä on hankala kuvata. Sanallistamisen vaikeudesta huolimatta teos oli mielestäni hieno.

Kirjassa taiteilija, oman kehonsa ympärille esityksensä rakentava Lauren Hartke on päähenkilönä, jonka tajuntaan ja havaintoihin pureudutaan kaikkitietävän kertojan kautta. Teoksen suomennoksen nimeä pidän hieman epäonnistuneena, koska se ei sano yhtään mitään, ja mielessäni käytän kirjasta englanninkielistä nimeä The Body Artist. Ymmärrän, että se on ollut hankala kääntää oikean kuuloisesti (kehotaiteilija?) mutta silti. Joka tapauksessa; Laurenin puoliso Rey, häntä noin kolmekymmentä vuotta vanhempi elokuvaohjaaja, päättää päivänsä ampumalla itsensä ex-vaimonsa asunnossa. Tämä luonnollisesti syöksee Laurenin suruun, jota hän käsittelee elämällä hänen ja Reyn vuokratalossa meren rannassa, yrittäen päästä kiinni ajan ja maailman kulkuun ja tekemällä ruumiillisia harjoituksiaan. Todellisuus tuntuu järkähtävän hieman paikoiltaan, kun Lauren kohtaa talossa oudon hahmon, jonka hän nimeää Tuttleksi. Tämä on ilmeisesti elänyt talon kätköissä, ja Lauren huomaa Tuttlen toistavan kuulemiaan asioita, myös kuolleen Reyn puhetta, josta Lauren saa pakkomielteen. Kuka tai mikä Tuttle lopulta on? Suomalaisille lukijoille teoksessa on sekin mielenkiintoisuus, että Lauren katselee Suomen Kotkasta webkamerakuvaa, jossa autot kulkevat maantietä.

"Öisin hän seisoi Tuttlen huoneen ovella ja katsoi kun se nukkui. Hän oli siinä tunnin ja meni sitten katsomaan on-line-kuvaa autoista jotka ilmestyivät kaksikaistaiselle maantielle Suomen Kotkan ulkopuolella, katsoi niitä kunnes pystyi itsekin nukahtamaan, pohjoisen valon vihdoin sarastaessa."

The Body Artistin kieltä on kuvattu runolliseksi (mitä se sitten tarkoittaakaan, kuvaus toki on runsasta, yksityiskohtaista ja sanavarastoltaan rikasta) ja suggestiiviseksi. Jälkimmäinen määre ainakin pitää paikkansa ja kuvaa hyvin myös kirjan tunnelmaa. Siihen uppoutuu, siinä on jotakin kummaa ja tavoittamatonta. Helene Bützowin suomennos vaikuttaa erittäin onnistuneelta ja välittää varmasti juuri sen, mitä kirjailijakin on tavoitellut. Tämä teos voisi ansaita uuden lukukerrankin joskus.

Esittäjä blogeissa: Reader, why did I marry him


Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta (Tammi 1990), alkuteos The Remains of the Day (1989).

"Asiaan sisältyi näet useita eri näkökohtia, jotka minun oli selvitettävä itselleni ennen jatkotoimenpiteitä. Esimerkiksi kysymys kuluista. Vaikka otettaisiinkin huomioon työnantajani jalomielinen tarjous "maksaa bensat", tuollaisen matkan kustannukset voivat kohota merkittäviin summiin kun laskee mukaan majoituksen, ateriat ja välipalat joita matkan varrella saattaa tulla nauttineeksi. Toisaalta minun oli pohdittava, millainen vaatetus olisi tuollaiselle matkalle sovelias, ja maksoiko vaivan sijoittaa rahaa uuteen vaateparteen."

Tuoreelta Nobel-palkitulta Kazuo Ishiguroltakaan en ollut lukenut muuta ennen kuin tartuin Booker-palkinnon 1989 saaneeseen Pitkän päivän iltaan. Ja voi, mikä kirja! Ishiguron Nobelin yhteydessä todettiin hänen olevan suuri romaanikirjailija, ja nyt ymmärrän täysin. Teos kertoo ikääntyvästä hovimestari Stevensistä vuonna 1956, jolloin hän oli elänyt muutaman vuoden uuden, amerikkalaisen isäntänsä palveluksessa. Teoksen ulkoinen juoni koostuu minäkertoja Stevensin tekemästä matkasta hänen saatuaan työnantajaltaan muutaman vapaapäivän. Stevens matkustaa tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia, ja samalla hän kertoo menneestä työurastaan lordi Darlingtonin palveluksessa, itsestään ja arvostuksistaan sekä maailman muutoksesta, joka hänen ympärillään on tapahtunut.

Ishiguro on vahvalla ja järkähtämättömällä taidolla (jollaista Nobel-palkitulta pitäisi tietysti voida odottaakin) luonut Stevensille kielen ja kerrontatavan, jotka tekevät hänestä hahmona erittäin tarkan, elävän, mieleenjäävän ja jopa rakastettavan. Olen viime aikoina ollut sitä mieltä, että hahmoihin hullaantumisen ei pitäisi olla kirjallisuuden lukemisen tavoitteena enää teini-iän jälkeen, mutta Stevens saa kyllä välittämään itsestään todella. Kuten yllä olevasta tekstinäytteestä voi päätellä, hänen puhetapansa tavoittelee arvokkuutta, jota Stevens pitää muutoinkin ylimpänä ohjenuorana hovimestarina toimimisessaan. Hänelle tuo ammattirooli määrittelee kaiken olemisen, se ei ole erotettavissa hänen vapaa-ajastaan. Kun kirjaa lukee eteenpäin, paljastuu, että Stevens kuuluu ihmisten mielissä vanhaan maailmaan - kaikki ihastelevat sitä, miten hieno ja arvokaskäytöksinen mies on kyseessä, mutta silti hänen aikansa on ohi. Suuri merkitys on ollut sodan vaikutuksilla brittiläiseen yhteiskuntaan. Stevens on pitänyt tärkeänä myös ehdotonta omistautumista isännälleen, ja lordi Darlingtonia hän on pitänyt erehtymättömänä, mutta matkan edetessä selviää, miten lordi on luottanut tahoihin, joihin luottamista ei aivan voi pitää sopivana arvostelukykyiselle henkilölle... Myös Stevensin ja taloudenhoitajana toimineen neiti Kentonin suhde, jota Stevens itse kovasti kutsuu pelkäksi työsuhteeksi, saa syvyyttä, ja lopulta heidän tarinastaan muodostuu se teoksen traagisin puoli. En selvinnyt nenäliinoitta.

"Kun sukkeluus juolahti mieleeni, olin siihen ensin verrattain tyytyväinen, ja minun täytyy tunnustaa olleeni hiukan pettynyt sen laimeahkoon vastaanottoon. Luullakseni olin pettynyt varsinkin siksi että olen viime kuukausina aikaa ja vaivaa säästämättä kehittänyt kykyjäni juuri tuolla alueella. Toisin sanoen olen pyrkinyt täydentämään ammatillisia valmiuksiani tuolla nimenomaisella taidolla täyttääkseni kaikki herra Faradayn leikinlaskuun kohdistuvat odotukset."

Oli vaikuttavaa seurata, minkälaisilla kielellisillä keinoilla Ishiguro hienovaraisesti on rakentanut päähenkilönsä sisäisen maailman. Erityinen elementti kielessä on lainausmerkkien käyttö, joka saa repeämään nauruun monta kertaa - kirja on yleisesti todella hauska, ja ajoittain naurahtelee melkein joka sivulla Stevensin tasapainoillessa arvokkuutensa säilyttämisen kanssa tukalissa tilanteissa. Romaanissa on tähän liittyen myös riipaisevia hetkiä, kun hovimestari yrittää selviytyä työtehtävistään kunnialla, vaikka kokee suuria henkilökohtaisia menetyksiä ja surua. Stevensille nämä ovat hetkiä, jotka määrittelevät suuruuden hovimestarina. Surullista on myös huomata, miten Stevens havaitsee tarinan edetessä ihanteidensa johdattaneen hänet elämässä tiettyyn suuntaan, ja mitä hän huomaa menettäneensä seurattuaan sitä. Tämän näyttäminen puolestaan on asia, joka tekee Pitkän päivän illasta suuren romaanin. Helene Bützow kertoi Helsingin kirjamessuilla haastattelussa (jota referoin täällä) kirjan suomennostyön taustoista mielenkiintoisen tarinan. Voin hyvin uskoa, että teos on vaatinut suomentajaltakin tietynlaisen mielentilan, lähtökohdan josta sukeltaa Stevensin maailmaan. Lopputulos on joka tapauksessa suomennoksenkin osalta todella hieno. Tämä jää varmasti mielen kerroksiin elämään.

Pitkän päivän ilta blogeissa: Kirjapolkuni, Lukuisa, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella

Kaksi hyvää syksyn käännösnovellikokoelmaa

Tässä lyhyt postaus kahdesta syksyn novellikokoelmasta, jotka minun piti jo palauttaa kirjastoon koska niistä oli varauksia (mikä on tietysti positiivista että ihmisiä nämä kirjat kiinnostavat), joten en pysty niistä kertomaan yhtä kattavasti kuin yleensä, koska niteet eivät enää ole käsissäni! Siispä tämä jää nyt muistinvaraiseksi bloggaamiseksi ilman esim. sitaatteja, mutta haluan nämä kirjat tuoda blogissani esiin, koska ne olivat hyviä ja tahdon tukea novelleja – erityisesti niiden kääntäminen on hieno kulttuuriteko aina.


Zinaida Lindén – Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017), alkuteos Valenciana (2016). Suomeksi kääntänyt Jaana Nikula.

Zinaida Lindénin teosta Rakkaus kolmeen appelsiiniin luin matkakirjana kun rantalomailin lokakuussa, ja se toimi juuri siinä hetkessä mainiosti. Kirjan novellit nimittäin sijoittuvat eri maihin ja kulttuureihin, niissä tehdään matkoja toiselle puolelle maapalloa ja siirrytään myös kulttuuristen rajojen yli, mikä ei useinkaan ole yksinkertaista.

Eniten mieleeni jäi lopulta kirjan alkukielisen version niminovelli, jossa suomalaismies perheineen on matkustanut filippiiniläisen vaimonsa sukulaisten luokse Japaniin. Novellin tapahtumia katsotaan vaimon silmin. Mies ja hänen sisarensa tuntevat olonsa epämukaviksi erilaisessa kulttuurissa, ja matka pitkittyy suunnitellusta paljon, kun tuhkapilvi sulkee Pohjois-Euroopan ilmatilan. Lopulta vaimon sisaren mies yllättäen löytää yhteyden sulkeutuneeseen, hieman surkimusmaisen kuvan itsestään antaneeseen suomalaismieheen, ja he innostuvat yhdessä lähtemään ulos mm. laulamaan karaokea. Islannin tulivuorenpurkauksesta joitakin vuosia sitten syntynyttä, lentoliikenteen laajalti pysäyttänyttä tuhkapilveä käytetään kokoelmassa toisaallakin. Sen symbolinen lataus nykymaailmassa onkin merkittävä, joten ei ihme että kaunokirjailijat meillä ovat siihen tarttuneet.

Lindénin teos on siitä harvinainen, että se on pääpiirteissään hyvän mielen novellikokoelma – usein novellien ominaispiirteisiin kuuluviksi määritellyt uhan ja jopa kauhun tunteet eivät näissä kertomuksissa pääse ahdistamaan lukijaa juuri lainkaan. Vaikka aiheet ovat välillä raskaasti painavia (masennuksesta kuolemansairauteen), niiden käsittelytapa on lempeä. Venäläissyntyinen ja suomenruotsalainen Lindén on kirjoittanut useita, palkintojakin saaneita kaunokirjallisia teoksia. Myös kirjan kielessä näkyy kokeneen tekijän varmuus ja lukijan valppaana pitävä elävyys.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin muissa blogeissa: Annelin kirjoissa, Kosminen K, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kieltenopen kotiblogi, Raijan kirjareppu


Hilary Mantel – Margaret Thatcherin salamurha (Teos 2017), alkuteos The Assassination of Margaret Thatcher (2014). Suomeksi kääntänyt Kaisa Sivenius.

Hilary Mantel on tunnustettu brittikirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon tuplana kotimaansa historiaan sijoittuvista romaaneista Susipalatsi ja Syytettyjen sali. Nämä meriitit varmasti siivittivät sitä, että myös tiivis novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha julkaistiin Teoksen Baabel-käännöskirjasarjassa, joka on taiteellisilta arvoiltaan hyvin korkeasti profiloitunut. En ole Mantelin romaaneja vielä lukenut, mutta ainakin novellimuodossa hänen kirjallinen taitonsa vakuutti sekä kielen että kerronnan tasoilla.

Kohua asetelmallaan Britanniassa aiheuttanut niminovelli ei lopulta ollut niin radikaali kuin olin olettanut, mutta tunnelmaltaan painostava, trillerimäinen ja iskevä se silti oli. Mieleen jäi myös novelli kirjailijan tekemästä kirjastovierailusta pienelle paikkakunnalle, jossa hän joutuu tekemisiin omituisen ja hieman pelottavankin hotellihenkilökunnan kanssa. Miten aina muuten ne ovat kirjastovierailuja, joille kirjailijat kirjoittavat erikoisia tai kiusallisia tapahtumia? Olen lukenut sellaisen novellin Mantelin lisäksi aiemmin Raija Siekkiseltä, ja myös Leena Krohn tiettävästi on käyttänyt asetelmaa yhden romaaninsa alussa. Mantelin kertomuksissa maailma nyrjähtää usein absurdin, surullisen tai vaarallisen puolelle tavanomaiselta radaltaan.

Jos Lindénin novellikokoelmassa painostavan uhkaavaa tunnelmaa ei useimmiten ollut, Mantelin teoksessa sitä kyllä piisaa, mutta hän taitaa näiden tunnelmien luomisen hyvin. Kokoelman kieli on kauttaaltaan taidokasta osuvine vertauksineen, ja teoksessa on paljon yksityiskohtia, jotka hyvän novellistiikan tavoin jäävät kaihertelemaan jatkaen elämäänsä alitajunnan kerroksissa.

Margaret Thatcherin salamurha muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Mummo matkalla, Luettua elämää, Opus eka, Tuijata


Näistä novelleista kertyi novellihaaste 2:een 19 novellia lisää, joten olen lukenut haasteeseen nyt 63 novellia. Tällä kertaa en peukuta, koska tuntuu että kaipaisin kirjan käteen analysoidakseni jotakin novellia tarkemmin, mutta nyt kävi näin.

Henry Marsh - Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Henry Marsh - Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S 2017), alkuteos Do No Harm (2014). Suomeksi kääntänyt Ulla Lempinen.

"Lisäksi leikkauksessa oli kyse aivoista, tuosta salaperäisestä ajatusten ja tunteiden syntysijasta, kaikesta siitä mikä ihmiselämässä on tärkeää. Aivot tuntuivat minusta yhtä suurelta arvoitukselta kuin tähdet yötaivaalla ja maailmankaikkeus ympärillämme. Leikkaus oli tyylikäs, tarkka, vaarallinen ja syvästi merkityksellinen. Mikä voisi olla hienompaa, kuin ryhtyä neurokirurgiksi, ajattelin."

Brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh vieraili toukokuussa Suomessa Helsinki Lit -tapahtuman vieraana, sillä hänen suursuosioon maailmalla noussut elämäkertansa Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta julkaistiin alkuvuodesta suomeksi. Miellyttävän oloinen, rauhallisesti ja kaunistelemattomalla aitoudella esiintynyt Marsh sai Merete Mazzarellan tekemän haastattelun myötä kiinnostumaan kirjastaan niin paljon, että hankin sen omaksi, koska varausjono kasvoi pääkaupunkiseudulla heti pitkäksi. Teos on elävästi kirjoitettua tietokirjallisuutta, joka keskittyy toki Marshin omaan uraan ja henkilöhistoriaan, mutta se laajenee myös tarkkaan mietityiksi, punnituiksi pohdinnoiksi ja puheenvuoroiksi ajattelun ja ihmisyyden filosofiasta sekä sairaanhoidon tilanteesta Britanniassa.

Marsh uskoi Helsinki Lit -haastattelussa kirjansa menestyksen syyn olevan juuri rehellisyydessä. Hän kertoo teoksessaan suoraan siitä, miten kirurgit tekevät virheitä ja erehdyksiä, joilta ei välty kokenutkaan lääkäri. Vielä hieman ennen eläkkeelle jäämistään Marsh pelkäsi tehdä leikkauksen tutuksi tulleelle potilaalle, koska ei halunnut ottaa taakakseen tämän vammauttamista ja pahimmassa tapauksessa kuolemaa. Kirurgin rooli ja asema potilaille ja näiden omaisille tuntuu olevan täysin kiinni leikkauksen tuloksista: hyvin sujuneen leikkauksen tehtyään on sankari, huonosti sujuneen jälkeen konna jolla on niskassaan niin potilaiden ja omaisten kuin omatkin syytökset. Huonojen uutisten kertominen on hankalaa kerta toisensa jälkeen. Tämän takia Marsh ei pidä itseään suurena kirurgina - varsin hyvä hän uskoo lopulta olleensa, mutta ei suuri, sillä Marsh epäilee etteivät suuret kirurgit ota epäonnistumisiaan niin rankasti kuin hän. Juuri tämä empaattisuus on kuitenkin se, mikä tuntuu tuovan Marshin samalle tasolle potilaidensa kanssa. Hän tiedostaa, kuten kirjan loppupuolella todetaan, että jos leikkauksen viiden prosentin epäonnistumisen mahdollisuus toteutuu, potilaan kannalta epäonnistumisprosentti on sata, mutta hänelle kirurgina edelleen vain viisi.

"Valituskirjeet saavat aina minut ahdistumaan. Teen joka päivä kymmeniä päätöksiä, joilla saattaa väärään osuessaan olla hirvittäviä seurauksia. Potilaillani ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa minuun, eikä minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa itseeni. Aivokirurgian huteraa nuorallatanssia vaikeuttaa entisestään ainainen paine saada potilaat sisään ja ulos mahdollisimman nopeasti. Kun sitten saan tällaisen kirjeen tai kun asianajaja ilmoittaa potilaan haastavan minut oikeuteen, näen väkisinkin miten pitkä matka maankamaralle on nuoralta jolla tasapainoilen."

Marshin kirja antaa maallikolle paljon lisää tietoa aivokasvaimista ja niiden hoidosta. Sairastuneelle tällaista kirjaa ei voi suositella luettavaksi, niin paljon kirjassa keskitytään tapahtuneisiin virheisiin, vaikka onnistumisistakin Marsh toki kirjoittaa. Joskus tilastollisia poikkeamia tapahtuu myös siten, että asiat menevät luultua paremmin. Marsh saavutti paljon huomiota tehdessään matkoja neuvostovallan jälkeiseen Ukrainaan leikkaamaan aivokasvaimia surkeissa oloissa. Myös brittiläisten sairaaloiden oloja hän kuitenkin suomii kirjassa säälimättä - Marsh toteaa suoraan vihanneensa sairaalaa, jossa oli töissä. Hänestä sairaalat eivät tarjoa potilaille rauhaa, lepoa ja hiljaisuutta, joita nämä toipumisessa kaipaisivat. Tietojärjestelmien käyttö on toivotonta (Marsh ylistää useasti sihteeriään, jonka kanssa työskenteli läpi 27 vuotta kestäneen neurokirurgin uransa) ja sairaaloiden johtajien paikat tuulisia, eikä muutoksista monikaan paranna lääkäreiden työtä tai potilaiden hoidon laatua.

Pääosassa kirjassa ovat toki aivot, joiden kiehtovaan maailmaan Marsh on valmis uppoutumaan aina yhtä innolla. Hän kuvailee mikroskoopin näkymiä kauniilla tavalla väliin sellaisissakin tapauksissa, joissa leikkaus on menossa pahasti pieleen ja tuhoavaa verenvuotoa tulvii näkökenttään. Marsh koki aivosairauden myös omaisen näkökulmasta, kun hänen pojalleen tuli vauvana aivokasvain. Tuo kokemus sai Marshin myöhemmin urallaan ymmärtämään myös omaisten hätää, kiirettä ja turhautumista. Silti hänen piti neurokirurgina osata olla nimenomaan lääkärin roolissa. Marsh ohjasi urallaan myös paljon harjoittelijoita, mikä oli hänelle selvästi sekä antoisaa että tuskallista, kun piti luovuttaa työn suorittaminen leikkauksissa välillä opetettaville ja pysyä itse erossa tapahtumista.

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on kirjallisesti hyvin miellyttävää luettavaa, sujuvatekstistä ja ymmärrettävää tietokirjallisuutta. Suomennos on myös onnistunut, ja termien kääntämiseen suomentaja oli saanut asiantuntija-apua kotimaisilta neurokirurgeilta. Kirjan koskettavat tapauskertomukset etenevät erittäin jännittävään tapaan. Samalla lukijaa kuitenkin kauhistuttaa se, että mitä jos itse tai joku läheinen joutuisi tällaiseen tilanteeseen. Helpotusta lukijalle tuo kuitenkin sen korostaminen, että aivokasvaimet ovat harvinaisia ja hoidon epäonnistuminen yhä harvinaisempaa menetelmien kehittyessä. Silti on tärkeää tietää rehelliset faktat, että osaavimmat ja kokeneimmat kirurgitkin ovat erehtyväisiä ihmisiä ja leikkaaminen käsityötä, jossa pienelläkin virheellä (tai usein vaan huonolla onnella) on vaaralliset seuraukset. Elämä on vaarallista ja samalla ihmeellistä ja kaunista. Miten ajatukset, tunteet, ihmisen keksinnöt syntyvät kaikki proteiinimassan sisässä tapahtuvasta miljardien solujen "juttelusta". Tämän kaiken käsittämättömyys ei Marshilla hälvennyt ikinä.

Lisälukemista:
Karl Ove Knausgårdin artikkeli Henry Marshista englanniksi
Helsinki Lit -taltiointi Marshin esiintymisestä
Helsinki Lit -raportti tekstimuodossa (ite kirjoitin, työjuttu)

Muissa blogeissa:
mm. Kirsin Book Club, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa, Kirjavinkit, Kirjapolkuni, Hyllytontun höpinöitä

Ali Smith - Autumn

Ali Smith – Autumn (Hamish Hamilton 2016)

   "Daniel Gluck looks from the death to the life, then back to the death again.
    The world's sadness.
    Definitely still in the world.
    He looks down at his leaf coat, still green.
    He holds out a forearm, still miraculous, young.
    It will not last, the dream.
    He takes hold of one leaf at the corner of his coat. He holds it hard. He will take it back with him if he can. Proof of where he's been."

Innostuin skottikirjailija Ali Smithin viime syksynä Britanniassa julkaistusta Autumn-romaanista heti luettuani arvostelun New York Timesista. Kirja on ilmestynyt vuoden alussa myös Yhdysvalloissa ja herättänyt heti paljon huomiota. Syynä ei ole vain se, että Ali Smith on kirjailijana hyvin suosittu (hän on saanut mm. Whitbread-palkinnon ja ollut useamman kerran Man Booker -lyhytlistalla), vaan Autumn on kiinnostanut myös ajankohtaisuutensa vuoksi. Sitä on pidetty ensimmäisenä vahvasti Brexit-teemaisena romaanina. Kirja on ilmestynyt hämmästyttävän nopeasti Britannian EU-eroäänestyksen jälkeen: aikaa äänestyksestä julkaisuun ehti kulua vain kolme kuukautta.

Romaanin kieltä kuvailtiin arvostelussa proosarunomaiseksi, mikä nosti odotukset pilviin. Olen viime aikoina ollut todella viehtynyt poeettisesta proosasta, ja jännitin, liioiteltiinko arvostelussa tekstin runollisuutta. Lukemisen aloittamisen jälkeen selvisi onneksi pian, että ei. Teoksessa on useita unijaksoja, joiden kieli todella on kuin proosarunoa. Myös arkisessa ja toiminnallisemmassa kerronnassa poeettisuus on läsnä, käytetään toistoa ja luettelemista.

Autumn kertoo 32-vuotiaasta taideluennoitsijana työskentelevästä Elisabethista ja tämän platonisesta, syvästä ystävyyssuhteesta 101-vuotiaaseen Danieliin. Daniel asui Elisabethin ja hänen äitinsä naapurissa, kun Elisabeth oli lapsi. Äiti pyysi Danielin usein lapsenvahdiksi ollessaan itse Elisabethin kertoman mukaan miesten kanssa hotelleissa, vaikka väitti tekevänsä poissa ollessaan jotakin muuta. Äiti on ollut yksinhuoltaja, eikä suostu puhumaan Elisabethille tämän isästä mitään. Lapsenvahtina ollessaan Daniel kertoo nuorelle tytölle kiehtovasti erilaisista taiteilijoista, hän on innokas taiteen harrastaja. Näitä kohtauksia Elisabethin lapsuudesta kahdenkymmenen vuoden takaa kuvataan takaumissa – nykypäivässä yli satavuotias Daniel on hoitokodissa, nukkuu syvää unta ja häilyy kuoleman rajamaisemissa pysäyttävän kauniisti kuvailtujen unikuvien keskellä. Elisabeth onnistuu hoitokodin henkilökunnan sekoilun ansiosta vierailemaan säännöllisesti Danielin luona esiintyen tämän lapsenlapsena.

Taiteen ja unien maailmoihin uppoutuminen näyttäytyy kirjassa jonkinlaisena vastavoimana ja pakopaikkana Brexit-äänestyksen hajottamassa Britanniassa. Koko todellisuus tuntuu muuttuneen sirpaleiksi, maailma on tullut hulluksi ja uutiset ovat kuin "Thomas Hardy on speed". Samanaikaisesti Elisabeth pyrkii saamaan uuden passin hankituksi postitoimiston kautta, ja kohtauksista syntyy kirjan humoristisin osuus, kun Elisabeth sanailee terävästi virkailijoiden kanssa heidän valittaessaan passikuvan virheistä ja epäonnistuneesta asettelusta.

"And also, this notion that my head's the wrong size in a photograph would mean I've probably done or am going to do something really wrong or illegal, Elisabeth says. And because I asked you about facial recognition technology, because I happen to know it exists and I asked you if the passport people use it, that makes me a suspect as well. And there's the notion, too, in your particular take on our story so far, that I might be some kind of weirdo because there's an s in my name instead of a z."

Kun Elisabeth oli 13-vuotias, tämän pitkät keskustelut, kävelyretket ja seikkailut taiteen maailmassa Danielin kanssa alkoivat huolettaa Elisabethin äitiä. Kun äiti epäili Danielin esittelevän tyttärelleen lapselle sopimatonta taidetta, hän kielsi Elisabethia tapaamasta enää Danielia. Tyttö jatkoi kuitenkin tapaamisia salaa, kunnes Elisabethin aikuistuttua yhteydenpito katkeaa useiksi vuosiksi. Kirjassa kerrotaan erityisesti 1960-luvulla vaikuttaneesta pop-taiteilija Pauline Botysta, jonka tunnettuutta Ali Smith on erityisesti halunnut teoksen myötä nostattaa. Boty oli ainoa pop art -liikkeeseen kuulunut naistaiteilija Britanniassa ja hän kuoli traagisesti syöpään vain 28-vuotiaana.

   "It's all right to forget, you know, he said. It's good to. In fact, we have to forget things sometimes. Forgetting it is important. We do it on purpose. It means we get a bit of a rest. Are you listening? We have to forget. Or we'd never sleep ever again.
    Elisabeth was crying now like a much younger child cries. Crying came out of her like weather.
    Daniel put his hand flat against her back."

Vangitsevassa romaanissa viehättivät erityisesti sen runomainen kieli ja kerronta, kauniit vierailut unikuvien ja taideteosten syvyyksissä sekä Elisabethin ja Danielin syvä ystävyys, joka Elisabethin mukaan oli jopa rakkautta – hänellä oli koko nuoruutensa ollut ongelmia ihmissuhteissaan, koska rakkaudella oli jo kohde. Teos pursuaa aiheita ja hienovaraisia kannanottoja eri asioista. Yleisesti se jättää olon maailmasta kuitenkin yhtä hämmentyneeksi ja vieraaksi kuin romaanin henkilöille. Elisabethin äidin turhautuminen uutisiin purkautuu lopulta antiikkiliikkeestä ostetun ilmapuntarin viskaamiseen päin aitaa, mikä johtaa putkareissuun. Kun toiminnan tielle on lähtenyt, sitä ei voi enää pysäyttää. Kaikki toistuu kehämäisesti, sitäkin kirja kuvaa, tapahtumien ja historian toistoa. Ajankohtaiset teemat jatkuvat Smithin seuraavissa romaaneissa, sillä hän on kirjoittamassa vuodenaikasarjastaan neliosaisen. Autumn jättää olon nälkäiseksi ja sarjan seuraavatkin osat on luettava. Olen jälleen löytänyt uuden kirjailijasuosikin englanninkielisestä maailmasta.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 39: Ikääntymisestä kertova kirja

Raymond Briggs - Minne tuuli kuljettaa

Raymond Briggs – Minne tuuli kuljettaa (Otava 1982), alkuteos Where the Wind Blows (1982). Suomeksi kääntänyt Leena Annala.

- En osaa päättää onko vitsi...
- Niin mikä, kulta?
- Tässä käsketään mennä paperisäkkiin juuri ennen räjähdystä
- Minkä takia?
- Ehkä sama juttu kuin valkoinen maali. Torjuu kuumuutta
- Kuulostaa hölmöltä
- Meillehän jäi paperisäkkejä siemenperunoista... Niitä pitäisi olla neljä
- Ovat hirmu likaisia

Minulla on parhaillaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen luettavana Volter Kilven Alastalon salissa, ja vaikka se edistyykin hyvin, hitaasti mutta varmasti, kaipasin sen lomaan jotakin "välipalakirjaa". Viime viikonloppuna törmäsin Twitterissä sellaiseen faktaan, että Lumiukosta tuttu kuvittaja Raymond Briggs on julkaissut sarjakuvateoksen ydinsodasta. Teoksen kansikuvassa on sympaattisen näköinen pariskunta, jonka tunnistaa kyllä selkeästi Briggsin kädenjäljeksi, mutta tausta tekee selväksi, että kyse ei nyt ole koko perheen teoksesta: siellä näkyy ydinräjähdyksen sienipilvi.

Briggsin teos alkaa normaalista arjesta, kun James Bloggs -niminen brittimies (joka ilmeisesti on tuttu myös Briggsin toisesta sarjakuvateoksesta) palaa kotiin käytyään mm. lukemassa lehtiä kirjastossa. Maailmantilanne näyttää pahaenteiseltä, mutta vaimo Hilda ei juuri ole politiikan kiemuroista kiinnostunut. James on tuonut kirjastosta mukanaan lehtisen, jossa kerrotaan, kuinka suojautua ydinräjähdykseltä ja sitä seuraavalta laskeumalta. Pian radiossa kerrotaan tilanteen muuttumisesta entistä akuutimmaksi. Ajoittain aukeamilla näytetään miten ydinohjus, lentokoneet ja sukellusveneet ovat eläkeläisten puuhaillessa jo matkalla...

Jos pariskunta on sympaattinen, höpsö ja vähän pihalla, sellaisia ovat kyllä heidän saamansa kunnan ja ministeriön ohjeetkin. Suojan rakentaminen muistuttaa lasten majanrakennusta ja luotto ohjeistuksen erehtymättömyyteen on kuitenkin kova. Välillä pohdiskellaan maailmantilannetta, esimerkiksi menneiden vuosikymmenten johtajia, ks. kuvalinkki. Stalin oli pariskunnasta hyvä tyyppi mukavine viiksineenkin, kommunismi kuitenkin noin yleisesti on pahasta. Kaikelle höperyydelle voi vielä tässä vaiheessa hymyillä ymmärtävästi. Pian tulee radiosta kuitenkin kuulutuksia, jotka kertovat että suojaan pitää mennä ja heti, vaikka Hilda haluaisi vielä ottaa pyykit narulta, sanottiinhan aikaa olevan kolme minuuttia... James tempaisee vaimonsa lopulta suojaan, ja seuraavalla aukeamalla näkyy vain valkoista.

Räjähdyksestä kuitenkin selviydytään ja suojan alta kaivaudutaan, siellä piti olla 48 tuntia, vai oliko se kaksi viikkoa... Paikat ovat menneet mullin mallin ja pian selviää, etteivät puhelimet tai radiot toimi. Ulkona ruoho on paahtunut keltaiseksi ja lehdet riipiytyneet puista. Huonovointisuus alkaa vaivata pariskuntaa. Ei näy postia eikä maitomiestä, vesi on katkaistu ja kerätty sadevesikin alkaa loppua, ikenet valuvat verta... Kunhan ei vihollinen vielä yrittäisi sisään, ja pitää yrittää muistaa, että tällä kertaa ne olisivat "neukkuja" eivätkä "sakemanneja" kuten edellisessä sodassa.

Surullinen kertomus näyttää, miten heikosti taiteilija kylmän sodan keskellä on luottanut siihen, että yhteiskunta ja julkinen hallinto pystyisivät auttamaan ihmisiä ydinsodan uhatessa. On haluttu tuoda esiin, että maaseudulla kaukana muusta asutuksesta eli vielä ihmisiä, jotka eivät olisi pärjänneet ydinlaskeuman uhatessa, eikä heille kävisi hyvin. Kirjan henkilöt luottavat, että asiat menevät kuten heidän jo kokemassaan toisessa maailmansodassa: väestönsuojelijat kyllä tulevat ja pian saataisiin soppaa. Asioiden syistä lukija ei saa tietää mitään: ei selviä, keiden välillä sotaa tarkalleen käydään ja mitä kaikkea räjähdys on aiheuttanut, että pariskunnan luokse ei saada apua. Toisaalta voidaan olettaa, että räjähdyksiä on ollut useampi, jolloin laaja alue on lamautettu täysin.

Ahdistavatunnelmaisen teoksen (ja sen myötä postauksen) loppuun laitan tällä kertaa musiikkia. Brittiartistit käsittelivät ydinsodan uhkaa paljon 80-luvulla. On melkoinen sattuma, että luin tämän teoksen juuri tänään, kun David Bowien kuolemasta on kulunut tasan vuosi. Bowie nimittäin on tehnyt tunnuskappaleen kirjasta tehtyyn animaatioelokuvaan, joka ilmestyi 1986.



Laitan teoksen Helmet-lukuhaasteessa vaikkapa kohtaan 22: Kuvitettu kirja.

Ian McEwan - Nutshell

Ian McEwan – Nutshell (Jonathan Cape 2016)

Suomennos ilmestyy 9.3.2017 Otavan julkaisemana nimellä Pähkinänkuori.

"So here I am, upside down in a woman. Arms patiently crossed, waiting, waiting and wondering who I'm in, what I'm in for."

Olin reilu viikko sitten lomamatkalla Lontoossa ensimmäistä kertaa elämässäni. Heti matkan ensimmäisenä päivänä päädyimme Harrodsille, ja luksusostoskeskuksessahan hinnat yleisesti ottaen ovat sellaiset, että shoppailun Lontoossa suorittaa ehkä budjetillani kuitenkin muualla. Mutta sitten saavuin ostoskeskuksen kirjakauppaan, ja totesin, että voisihan sieltä huvikseen ostaa jonkun kirjan. Päätin, että haluan mukaani jonkun brittikirjailijan teoksen, ja mieleeni välähtikin sitten Ian McEwanin uutuusromaani Nutshell, josta olin jo kuullut mielenkiintoisia juttuja. Iloinen yllätys oli, että Briteissä uutuusromaanienkin hinnat ovat nähtävästi 20 euron luokkaa. Hinta on painettu kansiliepeeseen, eli se on ilmeisesti vakio, mikä on sekin kiinnostavaa. Kirjaa piti tietysti alkaa lukea heti matkalla, kun englanninkielisessä ympäristössä muutenkin elettiin. Luen todella harvoin proosaa muulla kuin äidinkielelläni, ja lukeminen vieraalla kielellä on tietysti jonkin verran hitaampaa. Olen kuitenkin tyytyväinen, että nyt jaksoin aloittaa.

Kuten alun lainauksesta selviää, kirjassa on minäkertojana raskauden loppuvaihetta kohdussa elävä sikiö. Tällainen valinta kertojaksi on niin rohkea, että siinä olisi voinut epäonnistua pahasti. Mutta McEwan ei kompuroi, vaan tuo sinänsä varsin tyypilliselle dekkarijuonelle niin kiehtovan näkökulman, että itse juonen seuraaminen kirjassa ei tunnu edes olennaisimmalta. Jonkinasteiseksi spekulatiiviseksi fiktioksi kirja on pakko mieltää, ainakin maagiseksi realismiksi, vaikka vauvojen tietoisuuden tasoa emme voikaan takuuvarmasti tietää. Ehkä jokin tällainen pohdinta onkin saattanut kirjan idean alulle, en ole McEwanin haastatteluja uudesta kirjasta ehtinyt vielä lukea.

Kertoja kuvaa siis tapahtumia äitinsä Trudyn kohdusta ja kertoo oppineensa maailmanmenoa mm. podcasteista ja musiikista. Miespuoliseksi jo määritellyn sikiön lähiympäristössä vaikuttaa myös äidin hölmö ystävä (ja rakastaja) Claude, joka on Trudyn aviomiehen (lapsen tulevan isän) veli. Trudy elää yhä hänen ja aviomiehensä Johnin kodissa, mutta mies on muuttanut heidän ongelmiensa vuoksi muualle haikaillen samalla kuitenkin takaisin. Trudy ja Claude suunnittelevat Johnin raivaamista pois elämästään lopullisesti. Syntymätön lapsi on tämän kaiken keskellä, usein kuin unohdettuna ja sivuutettuna, kauhistellen maailmaa johon on päätymässä. Minäkertojan nyt jo pessimistiseen maailmankuvaan ei vaikuta pelkästään hänen oman tulevan lähipiirinsä moraalinen kelvottomuus, vaan myös maailman yleinen tila, joka välittyy uutisista ja jota kertoja syvällisesti käy läpi – teoksesta Telegraph-lehdessä olleen arvostelun otsikko olikin "lectures from the womb". Kovin saarnaavina en kuitenkaan itse näitä "luentokohtia" pitänyt. Isälleen osoitetussa eräänlaisessa kirjeessä kertoja ilmoittaa jo rakastuneensa liikaa häntä odottavaan maailmaan.

"Already, I love it too hard. I don't know what it will make of me, whether it will care for me or even notice me. From here it seems unkind, careless of life, of lives. The news is brutal, unreal, a nightmare we can't wake from."

Koskettavaa teoksessa on myös kertojan voimallinen rakkaus äitiinsä, joka tarjoaa tälle elämän, side joka on ehdoton ja pysyvä. Siitä huolimatta, että äiti vaikuttaa varsin, noh, hankalasti rakastettavalta eettisen toimintansa ollessa tarkastelua kestämätöntä. Sen lisäksi, että Trudy on päätynyt pettämään aviomiestään tämän veljen kanssa (kirjan seksikohtaukset muuten ovat ehkä kiusallisimpia ikinä – kuvittele että joudut olosuhteiden pakosta seuraamaan seksin harrastamista senttimetrien päästä) ja suunnittelee murhaa, tämä juo säännöllisesti alkoholia. Välillä päädytään reippaaseen humalaan asti. Lapsi lähinnä keskittyy analysoimaan äitinsä kuluttamia viinejä asiantuntijan tavoin, vaikka tiedostaa tavan olevan hänellekin pahaksi. Surkuhupaisuus on huipussaan.

Asiat selviävät minäkertojalle vähitellen, minkä myötä lukijakin jää pimentoon kaikista asioista, jotka eivät välity kohtuun asti. Tästä huolimatta kertoja visualisoi melko paljon, mikä tuntuu ainoalta säröltä kerrontatavassa, vaikka esille tuodaankin, että värit ja muodot ovat kertojalle vain käsitteitä eivätkä konkretiaa. Toisaalta, viinejä analysoiva, maailman sotaisasta tilasta huolestunut sikiö... Ehkä tuollaisen kerrontateknisen seikan ei pitäisi painaa kovin paljoa lähtökohtien ollessa näinkin spekulatiiviset.

Teoksen kieli ja kuvailu ovat kautta linjan kauniita, ja McEwan on onnistunut tässä ymmärtääkseni arvioiden mukaan nyt erityisen hyvin. Olen lukenut häneltä aiemmin suomeksi esikoisteoksen Sementtipuutarha, josta kyllä pidin, mutta en muista sen kielen vaikuttaneen näin. Nutshellin juonikin veti tavanomaisuudestaan huolimatta hienosti ja piti otteessaan koko matkan. Henkilöiden toilailuja seurasi huvittuneen kiinnostuneena ajoittain myötähäveten. Vaikka teoksen maailmankuvassa on pessimistisyyttä, siinä on paljon myös rakkautta.

"Lovers arrive at their first kisses with scars as well as longings. They're not always looking for advantage. Some need shelter, others press only for the hyperreality of ecstasy, for which they'll tell outrageous lies or make irrational sacrifice. But they rarely ask themselves what they need or want."