Virpi Vairinen - Ilmanala

Virpi Vairinen – Ilmanala (Kolera 2017)

">>>ajatella kehoa tilana, joka venyy raajojen liikkuessa
>>>
>>>
>>>toistuvia unia lentämisestä, missä ei ole mitään seksuaalista. todellinen
>>>välimatka vastarannalle vs. unitodellisuuden välimatkan kokemus
>>>
>>poistaa persoonamuotoja ja huomata, että rivit lyhenevät
>
>kaivata muotoa"

Vuoteni lähti käyntiin vauhdilla kokeellisen runon parissa: ensin luin Rae Armantroutin suomennosvalikoiman Kunhan sanon ja sen jälkeen Virpi Vairisen toisen runokokoelman Ilmanala. Armantroutin kohdalla olin sitä mieltä, että hänestä puhuttaessa runojen vaikeutta korostetaan liikaakin. Vairisen kokoelma puolestaan oli minulle yllättävän haastava. Armantroutin runoissa kokeiltiin lähinnä kielellä itsellään, ja typografialla oli vain hienoista merkitystä. Vairisen teoksessa sen sijaan kuvallisuus on merkittävässä osassa – yhdellä aukeamalla esimerkiksi kulkee musta viiva symboloimassa pyykkinarua, josta roikkuu yksi pyykkipoika. Narun alla ovat pelkistetyt säkeet: puhtaat valkeat lakanat, joiden läpi lapset painavat kasvonsa / minä tunnen ihmisiä tuollaisissa kesämaisemissa. Sitaatin säkeeseen työntyi sivulla vielä se pyykkipoika sanojen tuollaisissa ja kesämaisemissa väliin (ja tässä kohtaan huomaan, että minun olisi vain kannattanut ottaa aukeamasta kuva tähän postaukseen, mutta menköön nyt näin).

Tanssiva karhu -ehdokkaana esikoisteoksellaan olleen Vairisen runoissa tilallisuudella on tässä teoksessa suuri merkitys. Kokoelman osastot on otsikoitu Asunto, Kävelyreitit, Maat, mantereet, matkat, Metropolit & megapolit ja Danndanndann. Lopussa on täsmällinen luettelo viitteistä ja lainauksista, joita teoksessa on käytetty, ja olikin kiinnostavaa palata niitä lukiessa katselemaan, että ahaa, tuo oli tuollaisesta. Mitään nuo viitteet eivät selittele, vaan lukijalle todella jätetään tässä kokoelmassa tilaa järjestellä mietteensä kutakin runoa kohtaan.

"matkapahoinvoinnin syitä:           metaforan yhteensovittamattomuus
                             selkä vasten tulevaa/kasvot kohti taaksejäävää

                                                                         liikkeen alku"

Teoksen parissa kokee hauskoja oivalluksia; sanoilla ja asioilla leikitellään törmäyttämällä niitä toisiinsa tavoin, joka luo yllättäviä yhdistelmiä. Myönnän, että välillä tulin lukeneeksi monta numeroimatonta sivua raapien vain päätäni. Helpolla tämä ei päästänyt. Tyylikeinot vaihtelevat erilaisista kuvallisista esittämistavoista numeroituihin luetteloihin, fonttien vaihteluun, tekstin karkailuun perinteisestä säemuodosta, aukeaman laajuiseen proosarunoon, nuottiviivastoon, lukujen välittämään informaatioon. Kokeiluja muodolla tehdään niin paljon, että välillä tuntui suorastaan raikkaalta, kun vastaan tuli tavanomaiselta näyttävä säeruno. Kun miettii kokoelmaa lävistävää tilallisuuden teemaa, kokeilujen runsaus ja erilaiset tavat hyödyntää runokirjan sivua koko laajuudessaan muodostivat kuitenkin oman, vahvan merkityksensä. Yhteiskunnallisuuttakaan kokoelma ei karttele, vaikka paljon sanomasta jää lukijan tulkinnan varaan.

        "luonnon palautuminen ennalleen
         kuten ruumis paranee sairauden jälkeen
       
         sellaisen, joka repii irti raajat ja vie itsekontrollin

muratit kasvavat   hylätyn koulurakennuksen ulkoseinillä
         työntävät lohjennutta rappausta edellään

         jatkuvan katoamisen virta"

Virpi Vairisen Ilmanala ei ole ensimmäinen valinta heille, jotka pitävät kertovammasta runoudesta, jonka sisäistää nopeasti. Kirjan kokeilevuus on monitasoista, ja "paatuneempikin" runojen lukija voi olla sormi suussa, kun heti alkuun pitää googlata, mikä on tesserakti, ja pian olla pohtimassa pyykkinarun merkitystä kokonaisuudessa ja välillä miettiä, mitä tarkoittaa kun kaakelitunneli on kirjoitettu erilaisella fontilla. Haasteita pelkäämättömien runojen lukijoiden, joita tilojen, maisemien ja esineiden maailma kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän. Vairinen kirjoittaa hienosti ja vaikuttavalla tavalla saaden ajatukset kipinöimään sähköisyyttään.

Tämä on toinen runokokoelma, jonka luin Ompun #runo18-haasteeseen.

Kritiikkejä teoksesta ovat julkaisseet HS ja TS (vain tilaajille).

Rae Armantrout - Kunhan sanon

Rae Armantrout – Kunhan sanon (Poesia 2017). Valikoima runoilijan tuotannosta koko uran ajalta, suomeksi kääntänyt Aki Salmela.

"Lukiessa saamme seurata jonkun toisen ajatuksen virtaa kun se alkaa kulkea jotain kuvitteellista paikkaa kohti. – – Teksti ei kuitenkaan ole virta vaan näyttelijä/malli, joka riisuu koulupukuaan vaatekappale kerrallaan yksin kuvaajan edessä. Hän on kunnon tyttö, joka vain leikkii tuhmaa ja tietää sen koko ajan itsekin. Hän kutsuu meitä jakamaan tätä tietoisuutta. Mutta tämä ei johda meitä mihinkään."

Yhdysvaltalainen runoilija Rae Armantrout on palkittu Pulitzerilla 2010. Hänet tunnetaan erityisesti ns. language-runouden edustajana, vaikka kirjailija itse piti parin vuoden takaisessa HS:n haastattelussa nimitystä typeränä ("Ihan kuin me olisimme ainoita runoilijoita, jotka käyttävät kieltä"). Runoilija Aki Salmela on suomentanut valikoiman runoja Armantroutin koko uran ajalta alkaen 1978 julkaistusta kokoelmasta Extremities. Suomennoksessa runot etenevät kronologisesti kohti uusimpia. Lopussa olevasta luettelosta selviää, että suurin osa runoista on 2000-luvulta, jolloin Armantrout on ollut selvästi aktiivisin. Kirjan alussa oleva Salmelan esipuhe on otsikoitu: "Kunhan sanon eli helppo johdatus vaikeaan runoilijaan". Mainitussa Hesarin jutussakin jotenkin korostettiin runoilijan "vaikeutta". Kirjaa lukiessani en tullut miettineeksi ollenkaan sitä, että Armantroutin tekstit (ja Salmelan suomennokset) olisivat erityisen vaikeita. Päiväkirjamaisia tarinanpätkiä runomuodossa hän ei tosiaan yleisesti ottaen kirjoita, mutta runot ovat täynnä tunteita, ajatuksia joista saa kiinni, samastuttavia lauseita. Olin lukiessani usein hyvin vaikuttunut. Jotain tällaista olin kaipaillutkin viime aikoina luettavakseni: runoja, joiden kanssa saa pohtia kieltä ja samalla tuntea voimakkaasti. Välillä naurahtaakin.

"Muuttuiko palo verde
kokonaan keltaiseksi
ihan yhtäkkiä?

Tämän päivän reunat
ovat niin terävät

että ne voisivat viiltää
kaikkea mikä liikkuu

     *

Niin kuin kadonnut
sana

palaa
kutsumatta."

Language-runoutta koskevissa määritelmissä puhutaan siitä, että koulukunnan edustajat vastustavat poliittisesti kantaaottavaa tai merkitykseen keskittyvää runoutta. Armantroutin runoista pystyy kuitenkin poimimaan myös kannanottoja – eivät ne ole mitenkään puhki selitettyjä, mutta vahvoja näkemyksiä maailmasta tulee esiin muutenkin kuin rivien väleissä. Runojen puhuja tekee itsensä joskus näkyväksi ja personoituu ajoittain suoraan runoilijaan, kun hän puhuu esimerkiksi puolisostaan tai vakavasta sairaudestaan, johon luuli jo kuolevansa. Armantrout kirjoittaa runojaan sekä säkeisiin että proosan muotoon, ja monet säemuotoisista runoista on "palasteltu" lyhyiksi, parin säkeen mittaisiksi pätkiksi, jotka seuraavat toisiaan. Monet runoista jakautuvat myös muutamaan eri osioon, jotka on numeroitu tai erotettu merkillä.

"Julmien
kykykilpailujen leviäminen
jäljittelee palveluteollisuuskapitalismin
näyttämölle
parhaiden sopeutuneiden
valintaa.

     *

Yksi kertoo tarinaa
sairaudestaan
tavalla, jonka on tarkoitus
saada toiset rakastamaan häntä eniten"

Usein runoissa tulee vastaan myös yllätyksiä ja tummanpuhuvaa huumoria. Surrealistiset kuvat ovat välillä Armantroutin unia, välillä hän esipuheen mukaan on kirjoittanut esim. illan tv-ohjelmien outoudesta samaan tapaan. Lukija saa pohtia, mikä on mitäkin. Tämä löytämisen ilo on merkittävä osa runoilijan poetiikkaa – runoja tulee lukeneeksi moneen kertaan, ja niihin palaaminen paljastaa usein jotakin uutta, oivaltavaa.

"Soitan hätänumeroon, mutta yhdistyn meedion kuumalle linjalle. Kaikki palvelunumerot on muutettu. Miksei minulle ole kerrottu? Murtovarkaat virnistelevät kun pyydän meediota 'yhdistämään minut' poliisille."

Runon ystävän kannattaa tarttua Armantroutin teokseen avoimena ja unohtaa kokeellisuudella pelottelu. Kyse ei ole sen ihmeellisemmästä (vaikka tekstin voimassa oma ihmeellisyytensä onkin) kuin runoudelle ominaisesta monitasoisuudesta, tulkinnanvaraisuudesta ja lukijan mielessä määrittyvästä kokemuksesta. Nautin lukiessani paljon näiden runojen kielestä, ja Aki Salmelan suomennos toimii hienosti. Runot ovat vuoroin kauniita, hätkähdyttäviä, kylmääviä, surumielisiä, absurdeja, hauskoja ja uuteen lukukertaan kannustavia. Paljon kokoelman olemuksesta tiivistyy minulle tähän lainaukseen:

"Odottaa sanan tulevan
mieleensä, jännittyneenä
kuin orgasmia.

Pelko ympäröi kieltä."

Tämä on ensimmäinen kokoelma, jonka luin Ompun #runo18-haasteeseen.

Armantroutin HS-haastattelu, Kunhan sanon Poesian sivuilla

Lucia Berlin - Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin – Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017), alkuteos A Manual for Cleaning Women (2015). Suomeksi kääntänyt Kristiina Drews.

"Minä inhosin St. Josephin luostarikoulua. Pelkäsin nunnia, ja yhtenä kuumana Teksasin päivänä löin sisar Ceciliaa ja minut erotettiin koulusta. Rangaistukseksi jouduin työskentelemään koko kesäloman ajan hammaslääkärin vastaanotolla isoisän apuna. Todellinen syy oli se, että minun ei haluttu leikkivän naapuruston lasten kanssa. Ne olivat meksikolaisia ja syyrialaisia. Mustia siellä ei ollut, mutta se oli vain ajan kysymys, sanoi äiti."

Lucia Berlinin (1936–2004) novellien suomennoksesta kuulin ensimmäistä kertaa viime vuoden keväällä, kun kääntäjä Kristiina Drews oli vieraana Suomen kirjastoseuran järjestämässä, kirjastotyöntekijöille suunnatussa Fiktiopäivä-koulutuksessa. Drews kuvasi Berlinin tuotantoa hyvin mieleenpainuvasti, mutta oletti kuitenkin suomennoksen jäävän pienen yleisön kirjaksi. On ollut ilahduttavaa huomata, miten suuren huomion kirjallisuusmedioissa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on saanut. Berlinin novellit ovat suorastaan maagisia, vaikka tyylillisesti edustavatkin realistisia arkikuvauksia. Hänen kirjoitustapansa hurmaa heti ensisivuilta. Luettuani kirjan mietin, että tässä on kokoelma, jota jatkossa ensimmäisenä suosittelen niille ihmisille, jotka suhtautuvat varauksella novelleihin. Suurmenestykseksi Yhdysvalloissa 11 vuotta Berlinin kuoleman jälkeen nousseen A Manual for Cleaning Women -valikoiman toimittanut Stephen Emerson toteaa johdannon päätteeksi: "Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja." Hankala minunkin oli sellaista lukijaa miettiä.

"Tänään rouva Burken luona. Täytyy lopettaa sielläkin. Mikään ei ikinä muutu. Talossa ei ole koskaan mitään likaista. En käsitä mitä minä siellä teen. Tänään meni kuitenkin paremmin. Ainakin ymmärsin, miksi siellä on kolmekymmentä tyhjää Lancers-roseeviinipulloa. Nyt niitä oli kolmekymmentäyksi. Eilen on ilmeisesti ollut pariskunnan hääpäivä. Tuhkakupissa oli kaksi tumppia (eikä vain herran yhtä), pöydällä yksi viinilasi (rouva ei juo), ja uusi roseeviinipulloni. Keilailupokaaleja oli hiukan siirrelty. Meidän yhteinen elämämme."

Berlinin novelleissa suurta osaa esittävät yllätys ja taito vavahduttaa lukija pois tekstin oletetulta polulta. Erityisesti hänen novelliensa loput ovat huikeita. Viimeinen virke vie usein jonnekin, mihin tekstin ei olisi kuvitellut vievän, tai sitten se kiteyttää taustalla vaikuttavat asiat tuoden yhtäkkiä näkyväksi sen, mistä kaikessa onkin ollut kysymys. Kokoelman vaikuttavimmiksi novelleiksi minulle muodostuivat "Siivoojan käsikirja", "Toda luna, todo año" ja "Hyvät ja pahat", jotka nousevat parhaiden lukemieni novellien joukkoon, mutta kaikki valikoiman novellit ovat tasoltaan hyvästä erinomaiseen. Berlinin kertomukset liikkuvat miljöissä ja tilanteissa, jotka olivat kirjailijalle itselleen tuttuja: isoisän hammasklinikalla, katolisessa koulussa, sairaalassa, Meksikossa, Chilessä, Kaliforniassa, köyhien ja alkoholistien parissa. Tekijän elämänvaiheista voi lukea monesta artikkelista verkossa, ja niistä kertoo myös tämän kirjan lopussa oleva teksti. Alkusanat valikoimalle on kirjoittanut Lydia Davis ja lisäksi alussa on edellä mainittu Stephen Emersonin johdanto. Luin itse taustoittavat tekstit vasta kirjan lukemisen jälkeen, ja suosittelen sitä muillekin.

"Minä tykkään työstäni ensiapupolilla – siellä sentään tapaa miehiä. Oikeita miehiä, sankareita. Palomiehiä ja jockeymiehiä. Niitä tulee ensiapupolille yhtenään. Jockeyt näyttävät upeilta röntgenkuvissa. Niiltä murtuu luita vähän väliä, mutta ne vain teippaavat itsensä kasaan ja ratsastavat seuraavankin lähdön. Niiden luurangot ovat kuin puita, niin kuin uudelleen koottuja brontosauruksia. Pyhän Sebastianuksen röntgenkuvia."

Berlinin teksteissä on kekseliäitä ilmaisuja, paljon vertauksia, ja se etenee niin omaleimaisella otteella, että hänen tapansa nähdä maailma tuntuu joltakin harvinaislaatuiselta – sellaiselta mitä ihmisellä joko on tai ei. Kuvauksessa on mukana myös rosoa ja asiat nähdään peittelemättä, juuri siten että tekstistä tulee elävää, rehellistä ja samaistuttavaa. Berlin tekee havaintoja runoilijan tarkkuudella, mutta kirjoittaa soljuen etenevää proosaa, jossa lauseet muodostavat ensisijaisesti ketjuja, ovat suhteessa toisiinsa. Siksi lainauksiakin ottaessa tuntuu, että kappaleita ei voi katkaista kesken, vaan ne on siteerattava kokonaan, kuten kirjailija on ne luettavaksi tarkoittanut. Kristiina Drewsiä on kiitettävä erittäin hyvästä suomennoksesta, joka tekee varmasti oikeutta alkutekstille. Vaikka näissä novelleissa teksti saa lopullisen merkityksensä asiayhteyden kautta, myös yksittäiset kielikuvat ovat hykerryttävän hienoja, ja tietyt lauseet jäävät mieleen kaikumaan. Muutama esimerkki:

"Ihmeköynnös valui pitkin sen seiniä kuin juopuneen naisen hartiahuivi."

"Olin niin yksinäinen, että jopa harkitsin huoneiden sisustamista teltoiksi."

"Talossa on kymmenen digitaalista kelloa, joka ikinen samassa, oikeassa ajassa. Vielä jonain päivänä, kun lopetan täällä, pysäytän ne kaikki." 

Taidan tulla siihen lopputulokseen, että luin nyt, vasta alkaneen vuoden puolella, viime syksyn merkittävimmän käännöskirjan. Tämä on kirja, josta on syytä liekehtiä, koska tällaiseen ei törmää usein. Olin etukäteen hieman jännittynyt siitä, kokisinko tämän kirjan niin vahvasti hehkutuksen ympärillä noustua suureksi, mutta Lucia Berlin vaikutti, herätti ja hurmasi tekstillään vastaansanomattomalla tavalla. A Manual for Cleaning Women julkaistaan suomeksi kahdessa osassa, eli tätä lukemisen hurmaa on tulossa vielä toinenkin osa luettavaksi. Miten mahtavaa.

Muissa blogeissa (enemmänkin on, nämä parilta ekalta Google-tulossivulta): Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Eniten minua kiinnostaa tie, Opus eka, Yökyöpeli hapankorppu lukee

Juha Hurme - Niemi

Juha Hurme – Niemi (Teos 2017)

"Kantasuomea puhuvien ihmisten kivikautisten esivanhempien kota-asumukset oli pystytetty siten, että suuaukko osoitti etelään. Asemointi antoi kieleemme ilmansuuntien nimet etelä (edessä) ja pohjoinen (pohja). Lännestä tuotiin Niemelle pronssikaudella myös täällä aivan uudenlainen väkivaltatyökalu, miekka, jolla ei ole koskaan ollut mitään muuta käyttöarvoa kuin ihmisten vahingoittaminen ja pröystäily. Kaikki sotaan liittyvä terminologia 'jousta' ja 'nuolta' lukuun ottamatta on kielessämme germaanista lainaa, paitsi itse käsite 'sota', joka on uralilaisen kantakielen ikivanha, merkityksensä säilyttänyt termi."

Luin jostakin Finlandia-palkinnonsaajien julkistusten jälkeen kommentin, tyyliin "on se melkoinen tuo Juha Hurme, kun voitti kaunokirjallisuuden Finlandian tietokirjalla", ja kirjan luettuani voin yhtyä tähän (sävyltään ihailevaan) toteamukseen. Eli kyllä, tämä kirjabloggaus Hurmeen Niemi-teoksesta sisältää paljon kirjallisuuden lajien köydenvetoa. Jos sellainen kyllästyttää, kannattaa kääntyä 180 astetta tässä nyt. Minulla on kirjastonhoitajuudesta kumpuava tarve luokitteluun (ja kuulun vieläpä kaunokirjallisuuden asiasanastosta vastaavaan työryhmään), joten en vain pysty kuittaamaan näitä pohdintoja sivulauseessa, vaan tämä vaatii ammatillisestikin syvempää pohdiskelua! Genrerajojen sekoittuessa olen se "old man yells at cloud"-henkinen keuhkoaja niin pitkään kuin tarve vaatii! Mutta palataan asiaan, kirjallisuuteen. Tarinallinen tietokirjallisuus kasvattaa suosiotaan nykyisin, ja kaunokirjallisia keinoja käyttäviä tietokirjoja ilmestyy paljon. Välillä rajat ovat hyvinkin hämäriä, jos mietitään Helen Macdonaldin H niin kuin haukkaa tai Bea Uusman Naparetkeä. Kotimaisista tietokirjailijoista esimerkiksi Teemu Keskisarja on tunnettu siitä, että tekijän oma ääni ja tyyli näkyvät kirjoissa vahvasti. Suomen alueen historiaa maailmankaikkeuden alkulähteiltä vuoteen 1809 kertovassa Niemessä kuuluu vahvasti Juha Hurmeen luoma kirjallinen ääni. Se on kieltämättä ääni, jota perinteisessä tietokirjassa ei välttämättä hyväksyttäisi. Otetaan vaikka katkelma.

"Magnus lähti atakkiin 1348, mutta tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot. Myös musta surma pilasi hyvän sodan, kun se iski molempiin osapuoliin. Magnuksen ja Birgitan välit menivät poikki; Birgitan mielestä Magnus ei ollut osannut noudattaa ohjeita, ja kuninkaan mielestä Birgitan ohjeet olivat perseestä."

Niemessä Hurme kertoo toistuvasti naurua lukijassa herättävään tyyliinsä mielipiteitä, ottaa kantaa ja kiroaakin. Aivan näin elävää kielenkäyttöä ei todennäköisesti sulatettaisi, jos hän olisikin kustantajan tietokirjallisuusosaston toimittamana kirjoittanut kirjan "Suomen historia alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen". Eli tätä vasten voisin hyväksyä kaunokirjallisen genren tälle teokselle. Vastaavanlaista pohdintaa ei tarvinnut käydä Hurmeen edellisen teoksen Nyljetyt ajatukset kanssa, sillä siinä Aimon ja Köpin soutumatka Suomen länsirannikkoa pitkin toimi kehyskertomuksena esseemäisille kulttuuripohdinnoille, ja sen hyväksyn romaaniksi helposti. Hurme kertoi haastattelussa loppukesästä, että hän yritti tuoda vastaavan kehyskertomuksen Niemeenkin, mutta se ei vain lähtenyt, joten kirja syntyi ilman sitä. Kertojana on Hurme itse, vai onko? Yhtä hyvin teksti voi olla syntynyt jonkinlaisen Hurmeen muodostaman ulkoisen kertojaäänen kautta. Ja toisaalta, jos tätä kehitetään eteenpäin, eikö kaikki kirjallisen tekstin tuottaminen vaadi jonkinlaisen kertojaäänen valitsemisen, eikä tuo ääni ole "todellinen" siinä mielessä, että en puhuisi tätäkään asiaa samaan tapaan ystävilleni, jos juttelisimme Hurmeen kirjasta kasvotusten, vaan tämän tekstin äänenä on kirjabloggaaja-Tuomas. Mutkikasta.

"Asialla oli toinenkin, mukavampi puoli. Luterilaisuus siirsi musiikin oleellisesti lähemmäs seurakuntaa, joka oli saanut katolisessa kirkossa vain kuunnella latinankielistä laulelua. Nyt immeiset pääsivät tai joutuivat itse laulamaan omalla, ymmärrettävällä kielellään. Yleisön ja esittäjien raja haihtui; seurakuntalaisista itsestään tuli musiikin esittäjiä. Se oli kamalaa mutta omaa."

Tieteen termipankista löytyvässä määritelmässä todetaan romaanin olevan "laaja fiktiivinen proosakertomus". Hurmeen teksti muodostaa laajan kertomuksen, joka on ehdottomasti proosaa, mutta fiktiivisyys mietityttää. Samalla sivulla olevassa selitteessä siteerataan venäläistä Mihail Bahtinia, merkittävää romaaniteoreetikkoa, jonka mukaan romaani on ainoa muotoutumisvaiheessa oleva ja toistaiseksi vielä epävalmis genre. Voiko siis romaanin määritelmä nykyisin nielaista tutkittuun tietoon perustuvan teoksen, jonka kieli ylittää tietokirjalle sopivat rajat? Yhtenäisen kertomuksenhan Niemi muodostaa, mikä on jo enemmän kuin monesta (post)modernista romaaniksi luokitellusta teoksesta voi sanoa. Voi ajatella, että tämän kirjan kohdehenkilönä on itsessään Niemi, joka kehittyy omalla tavallaan ollen kiinteä osa muuta maailmaa, vaikka sijainniltaan sopivasti reunassa ja hieman eristyneenäkin, joten vaikutteet virtaavat sinne usein hitaammin kuin muualle. Silti lähes kaikki Niemellä on rakentunut vuorovaikutuksessa eri suunnissa olevien naapureiden kanssa ollen lainattua ja mukailtua heiltä. Miksi ei sama meno jatkuisi edelleenkin, ja myös tulevaisuudessa.

Myönnän, että lukemistani Hurmeen teoksista pidin Niemeä enemmän Nyljetyistä ajatuksista, jonka hankin pian kirjastolainan lukemisen jälkeen omaan hyllyyni tutkittavaksi, hakuteokseksi ja ihan vain uudelleen lukemisen nautinnoksi. Niemi on erittäin sivistynyt, oivalluksia tarjoava ja monissa kohdin viihdyttäväkin teos (en ikinä väheksy sitä, että kirja tarjoaa hilpeää naurua), ja kirjan luettuaan sisäistää sen, miten vahvasti olemme osa maailmaa, joka virtaa meissä moniaalta kurottavina puroina silloinkin kun kuvittelemme olevamme huomattavan yksilöllisiä. Ylpeitä ja iloisia tästä Niemestä saamme silti olla, ja erityisesti kalevalaiseen runomittaan kannattaa suhtautua suurella lämmöllä!

Muita kirjabloggauksia, kritiikkejä ja kaikenlaisia juttuja kirjasta löytää googlaamalla varmasti suunnilleen Agricolan epäjumalaluettelon verran, joten tällä kertaa en linkittele.

Kätlin Kaldmaa - Islannissa ei ole perhosia

Kätlin Kaldmaa – Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017), alkuteos Islandil ei ole liblikaid (2013). Suomeksi kääntänyt Outi Hytönen.

"...pidän sinun kädestäsi kiinni, enkä kysy, miten kauas on vielä mentävä, kätesi käteni ympärillä, paljas lämmin käsi lapasen suojaaman kylmän käteni ympärillä, me lähdemme. Tärkeintä on, ettei pelkää."

Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia hurmasi minut ylläolevan sitaatin tullessa vastaan jo sivulla 14, joka on kirjan kolmas varsinainen tekstisivu. Hyvin nopeasti siis iski hurmio. Jokin kolahti minuun niin, että jouduin laskemaan kirjan hetkeksi syliin bussin penkillä, jolla istuin sitä lukiessani, ja piti ajatella, ja luin tuota pätkää yhä uudestaan. Se voisi olla proosarunoa, runokatkelma romaanissa. Se on kirjan sivulla itsekseen, ei ole varmaa mihin se yhdistyy, mutta mielessään sen voi liittää moneen, kukin haluamaansa. Seuraavalla sivulla kirjan tarina varsinaisesti alkaa, perinteisempänä kerrontana. Tällaiseen vaihteluun kiteytyy paljon kirjan ominaispiirteitä, sen viehätystä.

Kaldmaa on tunnettu kotimaassaan kirjailijana, kääntäjänä, kriitikkona ja Viron PENin puheenjohtajana. Olen itsekin kuullut hänen lausuvan runoaan Helsingin kirjamessuilla suomen kielellä, sitä oli hauska kuunnella! Ensimmäisessä aikuisille suunnatussa romaanissaan Kaldmaa on käyttänyt monipuolisia ja tavallisuudesta poikkeavia keinoja erityisesti typografian osalta. Rivi riviltä etenevän proosatekstin lisäksi teksti kulkee välillä runon säkeinä, aukeaman laidasta laitaan, ympyröitä muodostaen ja joskus yhtä sanaa toistamaan jääden. Teoksen kielessä kuuluu muutenkin runo.

"Aurinko on jo päiväkausia ollut ihmisiä varhaisempi ja kun Gudrun astuu aamulla ulos talosta – hän on illalla raahannut nukkumatarpeet luolasta taloon –, ottaa hänet vastaan valtameren suolainen sillintuoksu. Hän hengittää monta kertaa syvään, täyttää keuhkot viimeistä soppea myöten valtamerellä, sulkee silmänsä ja päästää sisäänsä uuden äärettömyyden. Meren kaikkialle ulottuvan rajattomuuden."

Maaginen Islannin saari on kirjassa melkeinpä yksi henkilöistä, kuten myös valtameri, joka vaikuttaa kaikkeen saaren eläjissä. Romaanin tarina on sukusaaga, jossa on paljon myyttisiä elementtejä. On pariskunta josta kaikki alkaa, miestään Jónsia vuosia meriltä odottava Gudrun-vaimo Odysseian Penelopen tapaan, ja Penelopen tarinakin astuu mukaan äkkiä keskellä kirjaa, mutta vain hetkeksi, sitten palataan taas Islantiin Gudrunin ja Jónsin jälkipolvien edesottamuksiin. Taivaaseenastumista muistuttava suureen valoon katoaminenkin koetaan, ja mieleen tulee raamatullisten viittausten lisäksi Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Maaginen realismi elää myös kirjan sivuilla, kun hahmoihin kuuluu esimerkiksi vanha ja viisas Raudhollin Ragnhildur, joka elää aina vaan, vaikka sukupolvet ympärillä vaihtuvat toisiksi. Lopulta sukupolvien ketjussa päästään nykymaailmaan ja Elinaan, joka on asunut aina poissa saarelta ja huomaa äkkiä olevansa sukunsa viimeinen. Hän palaa Islantiin suvun talolle ja muistaa, että on alun perin nimeltään Elín. Jokin vetää häntä raudan luo, minne vain hän meneekin, tuntee hän ilmassa leijuvan raudan henkäyksen.

Islannissa ei ole perhosia on komea romaani, kiehtova saaga karun kauniilta saarelta valtameren sylistä. Sitä on helppo verrata Marianna Kurton viime syksynä ilmestyneeseen Tristania-romaaniin, jossa oltiin myös saarella, ja runoja aikaisemmin julkaisseen kirjailijan teoksen kielessä oli myös runon rytmiä ja kuvakielisyyttä. Kaldmaan romaani tuo runon kuitenkin vielä vahvemmin osaksi kerrontaa, kokeilee leikitellen typografialla, eivätkä ratkaisut useimmiten edes yritä selittää itseään. Sanat vain kelluvat saarella puhaltavassa tuulessa ja valtameren aallokoissa. Fabriikki Kustannus tekee jatkuvasti kulttuuritekoja suomentamalla kiinnostavaa ja laadukasta, isompien kustantajien käännöksiä vähälevikkisempää kaunokirjallisuutta, ja monta muutakin Fabriikin julkaisuista on jo lukulistallani. Pari teosta (Deborah Levyn Uiden kotiin ja Saša Stanišićin Ennen juhlaa) odottelee myös omasta hyllyssä. Oli ilo saada lukea tällainen hieno ja rohkeasti kokeileva, eteläisessä naapurissamme kirjoitettu romaani hyvänä suomennoksena. Virolaista kirjallisuuttakaan kun ei meillä liikaa käännetä.

Muissa blogeissa: Lumiomena, Marissa Mehr, Täysien sivujen nautinto, Mummo matkalla

Laura Gustafsson - Pohja

Laura Gustafsson – Pohja (Into 2017)

"Olen susi joka kokeilee koiran elämää. Kannan kilisevää kaulapantaa ja konttaan. Kahleet kolahtelevat lankkulattiaan. Minusta putoavat pois käytöstavat, itsetietoisuus ja pelko. Vain vaisto jää. En voi ajatella muuta kuin sitä, mikä tapahtuu. Enkä ajattele sitäkään."

Ruumiillisuudesta kaunokirjallisuudessa on puhuttu viime aikoina melko paljon. Aihetta onkin käsitelty kiinnostavasti, ja sen on ottanut avattavaksi myös Laura Gustafsson uudessa romaanissaan Pohja, jossa kirjailija avaa ruumiin myös konkreettisesti, eri fontilla painetuissa pätkissä: "Kallo avattu. Toksiset fantasiat kasvaneet kiinni aivokudokseen. Pitkälle edennyt puoliautomatisoitunut itsetuhomekanismi, aktiivinen. Melankolinen kysta vasemmassa aivolohkossa, lähetetty laboratorioon." Teos on siis autofiktiivinen. Gustafsson kertoo alkusanoissa: "Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa." Itsensä likoon laittaminen on kannattanut myös kirjallisesti, sillä Pohja on erittäin vaikuttava ja vahvalla osaamisella kirjoitettu teos.

"Olen ahdistunut, koska kuvittelen että ihmiselämän mielekkyys perustuu suunnitelmiin ja tavoitteisiin. Kuvittelen muiden tekevän työtä saavuttaakseen pitkän ja lyhyen aikavälin päämääriä. Kuvittelen aktiivista pyrkimystä kohti järjestystä, pois kaaoksesta. Voin olla väärässä, ja silloin ahdistukseni on tarpeetonta, koska kukaan ei pysty parempaan kuin minä paitsi kohtuuttomimmat ylisuorittajat. Joka tapauksessa ahdistukseni on turhaa, koska minä en pysty parempaan kuin minä. En pysty ylittämään itseäni, koska sehän on jo fyysisesti mahdotonta, enkä uskalla tehdä edes kuperkeikkaa."

Naisruumiillisuutta proosassa olen pohdiskellut esimerkiksi Lispector-postauksessani, mutta Gustafsson menee kirjassaan hyvin käsinkosketeltavalle (ja sitä kosketteluahan tapahtuu) tasolle. Samalla hänen kielensä on kuitenkin monin paikoin huomattavan kuvallista, aivan eri tavalla kuin kirjailijan edellisessä romaanissa Korpisoturi (josta pidin myös, enkä ole bloggaukseeni kirjasta nykyään kovin tyytyväinen, sillä olin siitä innoissani paljon enemmän kuin tekstistäni välittyy). Pohja alkaa vahvalla näyllä palavasta Korkeasaaresta, josta eläimet karkaavat paniikissa ja säntäilevät pitkin kaupunkia ajoneuvojen seassa. Aiheutuu onnettomuuksia ja ihmiset jälkiviisastelevat, etteivät edes halunneet näitä eläimiä. Helsingin kirjamessuilla Gustafsson oli Rosa Liksomin haastateltavana ja kertoi samastuneensa vahvasti tällaiseen pakenevaan eläimeen. Pohjan kuvauksista välittyy hyvin se, mitä sanoilla on vaikea edes ilmaista ja mikä ei ole helposti kuvattavissa suoralla kielenkäytöllä. Tekstissä on useita vavahduttavia kohtia, joita merkitsin tiheään lukiessani kirjaa. Naisrooleja esiteltäessä viitataan myös populaarikulttuuriin, Marilyn Monroesta Game of Thronesiin.

"Seilasin joenuomaa, joka johti pimeyden sydämeen. Perillä odotti kaikkivaltius tai mielipuolisuus. 'Ladatkaa', komensin, eikä pieninkään ääni sisälläni käskenyt pysähtymään. Minua ohjasi jännitys, ja jännitystä on siellä, missä vanhat rajat ylitetään. Valtasin maan, jossa oli vain vapautta, ei vastuuta. Syyllisyys paloi yltäni kuin Daenerys Stormbornin vaatteet."

Kirjan kuvaama naisen kasvutarina nykypäivän maailmassa on raadollinen. En koe, että siitä syyteltäisiin tahoja sormea heristellen, vaan rakenteita kritisoidaan ainakin minusta perustellusti ja juuri silloin kun on aiheellista. Kertoja pohtii myös mielenterveydellisten ongelmiensa ja vaikeuksiensa ihmissuhteissa (erityisesti miesten kanssa) juontuvan jostakin hänelle pienenä tapahtuneesta. Vaikka asiaa selvitellään, siitä ei saada täyttä varmuutta. Terapiassa varoitellaan valemuistoista. Kukaan ei voi sanoa varmasti, joten on vain yritettävä elää sen kanssa. Uskon kirjan olevan samastuttavaa luettavaa erityisesti monille mieleen liittyvien ongelmien kanssa kamppaileville. Myös syömishäiriötä ja sen taustaa Pohja kuvaa ajatuksia herättävästi. Teos on avoimuudessaan tärkeä samalla tavalla kuin syksyllä lukemani Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat. Tärkeää on myös rehellinen kuvaus niistä tilanteista, jolloin lapseen suhtautuminen ja äitiys on vaikeaa. Siinä jos jossakin on paljon tabuja murrettavaksi. Pidin siitä, että lopussa on toivon mahdollisuus ja näky, joka oli tällä kertaa kauniilla tavalla voimakas, pientä uhmaakin oli.

Laura Gustafssonin Pohja on tyylikäs autofiktio, jolle pienoisromaanin muoto sopii täydellisesti. Keskittyminen ruumiillisuuteen mahdollistaa teoksen tiiviyden verrattuna moniin muihin omaelämäkerrallisiin kirjoihin, jotka usein rönsyävät, koska tekijän on ollut pakko listata jokainen ajatuksensa ja elämänsä yksityiskohta. Tässä sitä ongelmaa ei tullut. Kirja on terävästi ajateltu ja rankkuudessaankin se on kielen osalta hienoa luettavaa. Syksyn tärkeimpiä kotimaisia romaaneja.

Muualla blogeissa: Reader, why did I marry him?, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjasta kirjaan, Marissa Mehr, Lady Dandy -kulttuuriblogi, Pihin naisen elämää

Pauli Tapio - Varpuset ja aika

Pauli Tapio – Varpuset ja aika (Poesia 2017)

"7.
ja sinä olet mennyt vain eksyttämään vanhaa ikävää
etsimällä uutta ikävää,
niin kuin minä olen nukkunut pois tätä vanhaa surua
tämän uuden surun vuoteessa.

8.
Ja nyt ajattelen sinua täällä, kylmenevällä peruskalliolla,
syksyllä, varpuset lentävät, pienet linnut

9.
pitkiä matkoja yli tihenevän kotikaupungin.

10.
Loppuunmyyty on kesä.
Julkaistu on sen viimeinen aamu."

Ihminen varaa kiinnostavan uuden runokirjan luettavakseen, tekijänä on esikoiskirjailija, ja runokirja pääsee esikoiskirjailijoille tarkoitetun kirjallisuuspalkinnon finaaliin, ja varausjono liikkuu tolkuttoman hitaasti, kuten täällä pääkaupunkiseudulla yleensä teoksissa joita on vähän, mutta joita kysytään suhteessa paljon, kuten jotkut huomiota saaneet runoteokset erityisesti, ja tämä teos sai HS:n kritiikin jo aiemmin, joten sekin lisäsi kysyntää, ja sitten runokirja saa tuon mainitun kirjallisuuspalkinnon. Kyseessä on suurin huomio, jonka esikoiskirjailija voi täällä teokselleen saada. Ihminen saa kirjan luettavakseen, kokee sitä ja ajattelee siitä ajatuksia, ja kun on aika kirjoittaa kirjasta, hän kokee sen hankalaksi. Miettii, että miksi tämä runoista kirjoittaminen tuntuu taas niin hankalalta, vaikka ei sen pitäisi olla sitä, mutta silti hankaluuskerroin on jotenkin moninkertainen verrattuna romaaniin. Tämä aloittaminen. Tässäkin olen tuottanut nyt kappaleen verran jokseenkin turhanpäiväistä metapuhetta että olisi ylipäätään mahdollista kirjoittaa mitään. Bloggaajakollegat ovat ratkaisseet asioita runoista kirjoittamisen suhteen eri tavoin. Joku kirjoittaa runoista niiden herättämiä ajatuksia ylös, ja bloggaus muodostuu siten, siitä tulee suorastaan omanlaistaan runoutta. Ken kykenee, on hyvinkin analyyttinen, lähtee perkaamaan kirjaa ehkä ripaus tieteellistä osaamistakin mukana. Minä taas, en tiedä, jotenkin lähden erittelemään kirjaa kuin kertoisin siitä ihmiselle, joka ei yleensä lue runoja, kerron asiat miltä ne kirjassa näyttävät, vaikka nykyisin toki tunnen myös joitakin kirjallisia termejä, joita saatan joskus käyttää. Mietityttää tämän postauksen tarkoitus, että nyt kun kirja on saanut palkinnon ja runokirjalle suht maksimaalisen näkyvyyden tässä maassa, kaikki kolikot pajatsosta syliin, onko oma postaukseni enää huutelua pimeään, kuten eräässä kappaleessa lauletaan: "Huutelen pimeään / olis vähän asiaa". No kai minulla on asiaa sen verran, että kannattaa huudella, ja joku lukee jos on lukeakseen.

Pauli Tapion runokokoelmaa Varpuset ja aika on sanottu teokseksi erityisesti nykyajasta, aikalaisrunoudeksi. Se sisältää asioita, jotka selvästi ovat pohdituttaneet tekijää (ja varmasti monia muitakin) juuri nyt. Aika tulee pyöritellyksi heti alkusivuilla: "Tätä on historia. Tällaista on aika jota elin." (s. 8) "Tiedäthän: 'Jos kaikki aika on alati tässä, on kaikki aika tavoittamatonta.'" (s. 11) "Vaikka en minä väitä, että aikaa olisi olemassa, ehei." (s. 12) Eli ei siis ole yksiselitteistä, että teos kertoisi vain nykyajasta sellaisenaan. Monet tapahtumat, joihin viitataan, ovat tapahtuneet historiassa. Jos otetaan esimerkiksi osio Inferno, jossa kuvataan samoilla aukeamilla sekä pakolaisten hukkumista Välimereen nykyaikana, rauhallista arkielämää jossakin aivan muualla nykyaikana, runokohtauksia jotka tapahtuvat modernissa maailmassa, ja lisäksi historiassa käytettyjä kuoliaaksi kiduttamisen menetelmiä, joihin kuitenkin viitataan, että ne olisi poimittu internetistä, varsin groteskilla tavalla otsikoiduista listausartikkeleista. Ei ole yksiselitteistä.

"Minä en usko ihmeisiin, mutta
olen tottunut kävelemään pitkästi,
eksymään pelkäämättä ja nukkumaan
levottomia öitä taivaallisissa hotelleissa,
katsomaan parvekkeilta vaieten tuonpuoleiseen.

Minä en usko ihmeisiin, mutta
joskus nämäkin voimalat kylmenevät,
uima-altaat tyhjennetään ja valot
sammutetaan, enkelit murenevat,
katoavat symbolit, ja koti on jossain,
mutta minä en usko ihmeisiin."

Runot kokoelmassa etenevät säkeinä, oikeastaan vain muutamalla sivulla ne on kirjoitettu proosan muotoon. Runojen rytmi on vahva ja hiottu, voin jo lukiessa kuulla mielessäni nämä esitettyinä (ja olenkin kuullut eräässä tapahtumassa tänä vuonna Tapion esittävän runojaan). Suuri osa kokoelman runoista on jaoteltu numeroin, mikä mietitytti, että oliko se välttämättä aina tarpeellista, numeroida ne runokatkelmat, olisiko muutenkin tullut selväksi että ne muodostavat jatkumon. Ehkä se oli olennaista, mutta meni vain minulta ohi. En voi väittää, että minulta ei olisi voinut mennä ohi paljonkin. Varpuset ja aika on älykkään tuntuista runoutta. On aina ihailtavaa, kun kohtaa sellaista. Silloin on hyväksyttävä se, että kaikkea ei sisäistä. En puhu nyt edes "ymmärtämisestä", vaan ihan sisäistämisestäkin. Tämä on taitavasti kirjoitettu kokoelma, Tapion säkeet ovat kauniita, jopa silloin kun sanat tai niiden välittämät kuvat eivät ole. Tuntui, että toisella lukemalla avautui paljon lisää, kun nyt selailin kirjaa uudestaan ennen tämän tekstin aloitusta. Luin ehkä noin puolet kokoelmasta lopulta uudestaan, ja tuntui, että rauhallinen uudelleenluku olisi avannut ovia vielä enemmän. Mutta aika, voi, se tosiaan... Teoksessa on vaikuttavia kohtia, vavahduttaviakin, Inferno-osion lisäksi esimerkiksi runo "Olkiluoto 2 – Svetlana Aleksijevitšille", joka kuvaa raamatulliseen tyyliin säteilysairauden vaikutuksia. Vastapainoksi on onneksi myös luontoa, kuten niitä varpusia, jotka moneen kohtaan sanovat tsirp-tsirp. Se keventää mukavasti.

Tyypillinen loppusummaus, joka postauksissani yleensä on, tuntuu nyt sekin haastavalta muotoilla. Olen yhä iloinen siitä, että Varpuset ja aika sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Se on hienosti toteutettua aikalaisrunoutta tekijältä, jolta voi jatkossakin odottaa paljon. Se meni myös yli hilseen monta kertaa. Tapion runoudessa on selvästi kerroksia, paljon abstraktia ja yleismaailmallista. Kaikkea ei ole tarkoituskaan oivaltaa heti. Emmehän usein ymmärrä nykyhetkeäkään ennen kuin myöhemmin, asetettuamme asiat perspektiiviin, kontekstiin, johonkin.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?, Tuijata, Kirjasta kirjaan, KosminenK

Angie Thomas - Viha jonka kylvät

Angie Thomas – Viha jonka kylvät (Otava 2017), alkuteos The Hate U Give (2017). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Päästän irti mutsin kädestä ja kättelen rikoskonstaapeleita. "Päivää." Mun ääni muuttuu heti. Niin käy aina kun joudun puhumaan "muiden" ihmisten kanssa, olin sitten Williamsonissa tai en. En puhu niinku oikeesti puhun enkä kuulosta omalta itseltäni. Valitsen joka sanan tosi tarkkaan ja varmistan, että äännän ne huolella. Mä en koskaan, ikinä, halua antaa sellaista vaikutelmaa, että olen "getosta" kotoisin."

Kun sain luettua Angie Thomasin romaanin Viha jonka kylvät, kirjoitin Twitteriin, että tämä on hurjan hyvä ja tärkeä kirja, vuoden käännöskirjojen kärkeä, ja lukukokemusta pitää sulatella hetki. Nyt olen pari päivää sulatellut. Kyseessä on varmasti vuoden puhutuin nuortenkirja maailmankin mittakaavassa. Teos ilmestyi 28. helmikuuta ja suomeksi se saatiin jo alkusyksystä. Käännösoikeuksia on selvästi myyty jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja kirja herättikin huomiota jo ennen julkaisua, sillä sen julkaisuoikeuksista kilpaili 13 kustantamoa. Twitter liittyy myös vahvasti kirjan päätymiseen julkaistavaksi, sillä Thomas oli sen kautta ottanut yhteyttä kirjallisuusagenttiin ja pyytänyt neuvoja oltuaan epävarma, kiinnostaisiko "Black Lives Matter"-teemainen kirja kustannusmaailmaa. Lisää tietoa teoksen vaiheista voi katsoa sen englanninkieliseltä Wikipedia-sivulta.

Itse kirja alkaa bileillä, joihin päähenkilö ja minäkertoja, 16-vuotias Starr, on vastentahtoisesti osallistunut. Starr asuu Garden Heightsissa, joka on levoton ja pääasiassa mustien asuttama kaupunginosa, mutta käy koulua muualla sijaitsevassa Williamsonissa, koska hänen vanhempansa ovat tahtoneet lastensa olevat edes koulupäivät turvassa. Starrin puhekielinen kerronta vetää heti mukaansa toimivasti, ja lukija näkee selkeästi mielessään ympärillä tapahtuvan tanssimisen, lujaa soivan musiikin, vihaisin katsein välittyvän teinidraaman – kunnes tulevat laukaukset. Starr pakenee bileistä ystävänsä Khalilin kanssa. Hän ei ollut nähnyt Khalilia kuukausiin ja on epäileväinen tämän kalliiden vaatteiden suhteen. Starr istuu Khalilin auton kyydissä, mutta seuraavaksi poliisit pysäyttävät heidät, ja tapahtumien ketju etenee pahimmalla mahdollisella tavalla – poliisi ampuu Khalilin. Starrin elämä ei ole sen jälkeen kuin ennen. Oman surunsa lisäksi hän joutuu julkisuuden keskelle oltuaan ampumisen ainoa silminnäkijä. Mustien yhteisö on kyllästynyt heitä kohtaan suunnattuun poliisiväkivaltaan, ja jos oikeusjärjestelmä ei tuo surmatuille oikeutta, asia ollaan valmis ottamaan omiin käsiin...

"Lauantain uutisohjelmissa puhuttiin haastattelusta, mun sanoja ruodittiin niinku oisin joku presidentti tia jotain. Yhdellä kanavalla oltiin raivoissaan siitä, miten mä "halveksin poliiseja". En oikein tajua, miten ne siitä haastattelusta sellaista sai irti. Mä en tosiaankaan ollut millään NWA:n "Kytät vittuun"-vaihteella. Sanoin vaan yksinkertaisesti, että kysyisin siltä mieheltä, toivooko se että olis ampunut mutkin."

Teoksessa on vaikuttavaa sekä sen tarttuminen ajankohtaisesti viime vuodet puhuttaneeseen aiheeseen että se, miten mustien näkökulma pääsee nyt esille omaäänisesti, vieläpä erittäin hyvin kirjoitetussa romaanissa. Joku kustantajan edustaja totesi haastattelussa vähän aikaa sitten, että Suomessa ei kannata julkaista afroamerikkalaista maailmaa kuvaavaa käännöskirjallisuutta, koska sitä ei lueta (ainut poikkeus taitaa olla Toni Morrison, joka on saanut Nobelin ja sen siivittämänä hänen uudet teoksensa ilmestyvät myös suomeksi). Nyt tämän kynnyksen ylitti kuitenkin YA-kirja. Tavallaan se ei ole yllätys, sillä genressä on viime aikoina käsitelty uusia ja monimuotoisia aiheita rohkealla otteella niin maailmalla kuin Suomessakin.

Viha jonka kylvät tuo näkyville mustien amerikkalaisten kulttuurin, perhesuhteet, sosiaalisen eriytymisen, luokkaerojen synnyn, monien ajautumisen rikoksen poluille ja tietyissä kaupunginosissa tapahtuvat jengitaistelut, eikä sävy ole opettavainen vaan kaikki tapahtuu luonnostaan tarinan kehyksessä, kun Starr elää elämäänsä ja kuvaa sitä, miltä ympäröivä maailma hänestä näyttää, miten hän kokee ihmisten suhtautumisen ja miten hän itse suhtautuu rooleihinsa eri ympäristöissä. Viha jonka kylvät on nuorisokuvauksessaan monessa suhteessa myös perinteinen nuortenkirja, mutta samalla erittäin tuore, rehellinen ja tärkeä juuri nyt.

Teoksen suomennos on yleisesti ottaen erittäin onnistunut, mitä osasi tekijältä odottaakin. Sekä puhekielinen ilmaisu että slangisanat on välitetty suomalaisille lukijoille hyvin. Yksittäisiä säröjä tiettyjen amerikkalaisessa kulttuurissa elävien termien kääntämisessä oli (ilmeisesti Pop-Tart oli käännetty hillopiirakaksi, mikä loi aivan erilaisia mielikuvia kuin mistä on oikeasti kyse), mutta kokonaisuus toimii ja on hyvää luettavaa. Kirjassa oli silloin tällöin kohtia, jotka tuntuivat hieman selittämiseltä, enkä olisi ehkä kaivannut niin perusteellista ajatusten ja niiden kulkujen avaamista, mutta en pystyisi myöskään sanomaan, mitä kohtia olisi voinut viivata pois. Ehkä ne olivat kuitenkin tärkeitä tavalla, jota en itse edes tiedosta.

Viha jonka kylvät on loistava kirja, jonka lukijakunnan soisi ulottuvan nuorisosta ja kovimmista kirjaintoilijoista paljon laajemmallekin. Se kuvaa todellisuutta, sitä jossa monet elävät joutuen pelkäämään viranomaisia, joiden pitäisi tuoda turvaa. Maailmaa, jossa lapsille pidetään kaksitoistavuotiaina puhuttelu siitä, miten pitää toimia kun poliisi pysäyttää, ettei tulisi ammutuksi. Suomalaisille lukijoille kirja on mahdollisuus tutustua johonkin, mikä on meille uutisvälähdyksiä ja tv-sarjoissa nopeasti sivuttuja mainintoja lukuun ottamatta aivan tuntematonta. Kirja tarjoaa mahdollisuuden katsoa maailmaa päähenkilönsä silmin tavalla, joka jää mieleen ja säilyy kokijassa pitkään, ehkä loppuelämän. Kaikkea en voi olettaa edes ymmärtäneeni, enkä kaikkea tästä pysty koskaan sisäistämään, mutta ymmärrys siitä on myös asia, jonka tällaiset kirjat mahdollistavat.

Muissa blogeissa (näitä on paljon, joten poimin ne, jotka tulivat Googlessa ensimmäiselle sivulle): Amman kirjablogi, Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Kirja vieköön, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran

Kaksi hyvää syksyn käännösnovellikokoelmaa

Tässä lyhyt postaus kahdesta syksyn novellikokoelmasta, jotka minun piti jo palauttaa kirjastoon koska niistä oli varauksia (mikä on tietysti positiivista että ihmisiä nämä kirjat kiinnostavat), joten en pysty niistä kertomaan yhtä kattavasti kuin yleensä, koska niteet eivät enää ole käsissäni! Siispä tämä jää nyt muistinvaraiseksi bloggaamiseksi ilman esim. sitaatteja, mutta haluan nämä kirjat tuoda blogissani esiin, koska ne olivat hyviä ja tahdon tukea novelleja – erityisesti niiden kääntäminen on hieno kulttuuriteko aina.


Zinaida Lindén – Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017), alkuteos Valenciana (2016). Suomeksi kääntänyt Jaana Nikula.

Zinaida Lindénin teosta Rakkaus kolmeen appelsiiniin luin matkakirjana kun rantalomailin lokakuussa, ja se toimi juuri siinä hetkessä mainiosti. Kirjan novellit nimittäin sijoittuvat eri maihin ja kulttuureihin, niissä tehdään matkoja toiselle puolelle maapalloa ja siirrytään myös kulttuuristen rajojen yli, mikä ei useinkaan ole yksinkertaista.

Eniten mieleeni jäi lopulta kirjan alkukielisen version niminovelli, jossa suomalaismies perheineen on matkustanut filippiiniläisen vaimonsa sukulaisten luokse Japaniin. Novellin tapahtumia katsotaan vaimon silmin. Mies ja hänen sisarensa tuntevat olonsa epämukaviksi erilaisessa kulttuurissa, ja matka pitkittyy suunnitellusta paljon, kun tuhkapilvi sulkee Pohjois-Euroopan ilmatilan. Lopulta vaimon sisaren mies yllättäen löytää yhteyden sulkeutuneeseen, hieman surkimusmaisen kuvan itsestään antaneeseen suomalaismieheen, ja he innostuvat yhdessä lähtemään ulos mm. laulamaan karaokea. Islannin tulivuorenpurkauksesta joitakin vuosia sitten syntynyttä, lentoliikenteen laajalti pysäyttänyttä tuhkapilveä käytetään kokoelmassa toisaallakin. Sen symbolinen lataus nykymaailmassa onkin merkittävä, joten ei ihme että kaunokirjailijat meillä ovat siihen tarttuneet.

Lindénin teos on siitä harvinainen, että se on pääpiirteissään hyvän mielen novellikokoelma – usein novellien ominaispiirteisiin kuuluviksi määritellyt uhan ja jopa kauhun tunteet eivät näissä kertomuksissa pääse ahdistamaan lukijaa juuri lainkaan. Vaikka aiheet ovat välillä raskaasti painavia (masennuksesta kuolemansairauteen), niiden käsittelytapa on lempeä. Venäläissyntyinen ja suomenruotsalainen Lindén on kirjoittanut useita, palkintojakin saaneita kaunokirjallisia teoksia. Myös kirjan kielessä näkyy kokeneen tekijän varmuus ja lukijan valppaana pitävä elävyys.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin muissa blogeissa: Annelin kirjoissa, Kosminen K, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kieltenopen kotiblogi, Raijan kirjareppu


Hilary Mantel – Margaret Thatcherin salamurha (Teos 2017), alkuteos The Assassination of Margaret Thatcher (2014). Suomeksi kääntänyt Kaisa Sivenius.

Hilary Mantel on tunnustettu brittikirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon tuplana kotimaansa historiaan sijoittuvista romaaneista Susipalatsi ja Syytettyjen sali. Nämä meriitit varmasti siivittivät sitä, että myös tiivis novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha julkaistiin Teoksen Baabel-käännöskirjasarjassa, joka on taiteellisilta arvoiltaan hyvin korkeasti profiloitunut. En ole Mantelin romaaneja vielä lukenut, mutta ainakin novellimuodossa hänen kirjallinen taitonsa vakuutti sekä kielen että kerronnan tasoilla.

Kohua asetelmallaan Britanniassa aiheuttanut niminovelli ei lopulta ollut niin radikaali kuin olin olettanut, mutta tunnelmaltaan painostava, trillerimäinen ja iskevä se silti oli. Mieleen jäi myös novelli kirjailijan tekemästä kirjastovierailusta pienelle paikkakunnalle, jossa hän joutuu tekemisiin omituisen ja hieman pelottavankin hotellihenkilökunnan kanssa. Miten aina muuten ne ovat kirjastovierailuja, joille kirjailijat kirjoittavat erikoisia tai kiusallisia tapahtumia? Olen lukenut sellaisen novellin Mantelin lisäksi aiemmin Raija Siekkiseltä, ja myös Leena Krohn tiettävästi on käyttänyt asetelmaa yhden romaaninsa alussa. Mantelin kertomuksissa maailma nyrjähtää usein absurdin, surullisen tai vaarallisen puolelle tavanomaiselta radaltaan.

Jos Lindénin novellikokoelmassa painostavan uhkaavaa tunnelmaa ei useimmiten ollut, Mantelin teoksessa sitä kyllä piisaa, mutta hän taitaa näiden tunnelmien luomisen hyvin. Kokoelman kieli on kauttaaltaan taidokasta osuvine vertauksineen, ja teoksessa on paljon yksityiskohtia, jotka hyvän novellistiikan tavoin jäävät kaihertelemaan jatkaen elämäänsä alitajunnan kerroksissa.

Margaret Thatcherin salamurha muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Mummo matkalla, Luettua elämää, Opus eka, Tuijata


Näistä novelleista kertyi novellihaaste 2:een 19 novellia lisää, joten olen lukenut haasteeseen nyt 63 novellia. Tällä kertaa en peukuta, koska tuntuu että kaipaisin kirjan käteen analysoidakseni jotakin novellia tarkemmin, mutta nyt kävi näin.

Anni Saastamoinen - Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)

Anni Saastamoinen – Depressiopäiväkirjat (Kosmos 2017)

"Olin saatanan vihainen, väsynyt, itkuinen ja hukassa. En kyennyt toimimaan, en edes nousemaan sängystä, en kohtaamaan maailmaa. Mies huolestui, ystävät huolestuivat. Alkuun mies auttoi parhaansa mukaan, teki ruokaa, peitteli, puhui mukavia. Mutta masennus on niin tiheä verkko, ettei parisuhde pääse siitä läpi. Edes rakkaus ei auta."

Olen seurannut toimittaja Anni Saastamoista Twitterissä jo pitkään, ja sen kautta kuulin ensimmäisen kerran hänen kirjaprojektistaankin. Masennuksestaan avoimesti myös Twitterissä puhunut Saastamoinen kertoo Depressiopäiväkirjat-esikoisteoksessaan masennuksensa koko tarinan, todennäköisistä taustalla vaikuttaneista tekijöistä hoitoon pääsyyn. Teos on rehellinen, selvästi tekijänsä omalla kielellä kerrottu – kuten kustantajan esittelytekstissä todetaan, kirosanoja ja caps lockia ei säästellä. Masennus on siis näkyvillä juuri niin paskamaisena kuin se kokijalleen on. Kirjassa pääsevät rosoineen, tuskastumisineen ja turhautuneine huudahduksineen esille kaikki ne ajatukset, joita elämän hankaloituminen, tunteiden katoaminen voimattomuuden taakse ja hoitoon pääsemisen pulmalliset vaiheet aiheuttavat. Henkilökohtaisten muistelmien lisäksi teos tarjoaa tietopaketteja (joissa on usein lainattu Suomen Mielenterveysseuraa) mm. siitä, minkä tahojen puoleen kääntyä, jos huomaa itse sairastuneensa masennukseen. Kirjassa Saastamoinen suuntaa avoimen terävää kritiikkiä esim. masentuneisuutta mittaavaan testiin, joiden ympäripyöreät vastausvaihtoehdot voivat tarkoittaa suunnilleen mitä vain.

"11.
-     En ole sen ärtyneempi kuin ennenkään
-     Ärsyynnyn aiempaa herkemmin
-     Tunnen, että olen ärtynyt koko ajan
-     Minua eivät enää liikuta asiat, joista aiemmin raivostuin

– Masentuneena elämäni on kuin verkkouutisen kommenttipalsta: järkyttävää epäkoherenttia aggressiivista paskaa, joten kai sitä seilaa jotenkin näiden kaikkien välillä ja tämänkin vaihtoehdon puntaroiminen lähinnä vituttaa, vaikka samaan aikaan valinta tuntuu kuvottavan merkityksettömältä, kuten oikeastaan kaikki."

Teoksessa on minusta kiinnostavaa myös sen tyylilaji, ja koska minun ei kannata ilman asiantuntijuutta masennuksesta puhua sen enempää, pohdiskelen kirjaa hieman myös genrerajojen näkökulmasta (vaikka en ole kirjallisuustieteilijäkään, kunhan nyt vain kiinnostunut ja kirjallisessa maailmassa kaiken aikaa elävä melkein-amatööri). Kirjastoluokiksi Depressiopäiväkirjoille on näemmä lätkäisty YKL:n mukaisesti 59.563 (Mielenterveys. Tunne-elämän häiriöt) ja 99.1 (Elämäkerrat. Muistelmat). Pikaisen katselmuksen mukaan teos on sijoitettu mielenterveysaiheiseen luokkaan ainakin Turun seudun Vaski-kirjastoissa ja pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa. Se on siis mielletty enemmän tietoa välittäväksi tietokirjaksi kuin elämäkerta-/muistelmateokseksi. Minä luin kirjaa tietotekstin lisäksi vahvasti proosana. Saastamoinen kirjoittaa hyvin (toimittajatausta näkyy) ja hän on luonut tekstiä kuljettamaan vahvan narratiivin. Kieli on värikästä muutenkin kuin edellä mainittujen tehokeinojen myötä, sillä teoksessa käytetään runsaasti kekseliäitä ja eläviä vertauksia, ja miljöön yksityiskohdat piirtyvät tekstistä mieleen selkeästi.

"Ihmisen suolisto kuulemma peittäisi tenniskentän, jos suoliston nypeltäisi auki ja silittelisi kaikki suolenmutkat suoriksi. Tuntuu, että tämä saatanan ahdistus peittäisi ainakin koko eteläisen Suomen, jos kaikki ahdistuksen riekaleiset reunat ja epämääräiset lämpäreet silottelisi suoriksi yhtä huolellisesti kuin ekaluokkalaisen lapsensa koulukirjoja kontaktimuovittava äiti."

Lukiessa pohdin myös keväällä lukemaani Marko Annalan Värityskirjaa, joka oli määritelty alaotsikkoa myöten romaaniksi. Teoksessa tulivat esille Annalan bändit ja niiden levyt oikeine nimineen, ja hänen uraansa seurannut pystyi tunnistamaan joitain haastatteluissa kerrottuja tapahtumiakin. Romaanigenre sai kuitenkin minusta Värityskirjassa perustelunsa erityisesti lapsuusmuistojen kohdalla, sillä ne kerrottiin niin yksityiskohtaisen elävästi, mutta toisaalta kirjan kertoja myönsi, ettei muistanut monia ajanjaksoja lapsuudestaan ja nuoruudestaan kunnolla. Tuntui, että tämän takia kirjassa oli oltava myös keksittyä, siis fiktiota. Saastamoisen kirja puolestaan keskittyy lähivuosiin ja lähes pelkästään hänen aikuisena kokemiinsa asioihin. Lukiessa on vahva tunne siitä, että hän kirjoittaa sen minkä muistaa ja juuri sen. Vaikka teos käyttää kaunokirjallisiakin keinoja, se on syystä tietokirjaluokassa. Muistelmamuoto antaa myös mahdollisuuden käyttää kirjallisia keinoja tietyllä tavoin; jos kirjoitusprosessin alussa olisikin päätetty, että kyseessä on romaani, olisiko teoksen kustannustoimittaja antanut silloin näin vapaat kädet kiroilun ja caps lockin käyttöön? Olisivatko tietoruudut puolustaneet paikkaansa? Hieman yllättäen määrittely tietokirjallisuudeksi voikin antaa teoksen kokoamiseen vapaammat kädet ja monipuolisemman toteutustavan (vaikka kaunokirjallisen proosan kokeellisuus on Suomessakin tällä hetkellä lisääntymään päin, silti on hyvä pohtia, mitä keinoja olisi valmis hyväksymään romaanissa kakistelematta).

Depressiopäiväkirjat on tehokas, rehellinen ja informatiivinen teos masennuksesta. Kirjoitustyyli erottaa teoksen selvästi muista lukemistani masennusmuistelmista, ja se tekee lukemisen myös helpoksi. Teosta lukiessa alkaa tarkkailla myös itseään, pohtia oireitaan joita on mahdollisesti kokenut ja miettiä, onko välillä tuntunut siltä, että jaksaminen on ollut enää vain pienestä kiinni, kun asiat ovat menneet huonosti. Kirja sopii monenlaisille lukijoille, ja suosittelen erityisesti sellaisille ihmisille, joilla on ilman henkilökohtaista kokemusta vahva näkemys siitä, minkälaista masentuneilla ihmisillä on ja miten heidän tulisi olla ja käyttäytyä.

Teos muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjat kertovat, Kirjojen keskellä, Kujerruksia

Tämän postauksen myötä osallistun Suketuksen käynnistämään Mielenterveysviikon haaasteeseen (19.–26.11.2017).
Aiemmin bloggaamiani mielenterveysaiheisia tai sitä sivuavia kirjoja ovat:
Marko Annala: Värityskirja
Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Katja Kallio: Yön kantaja
Han Kang: Vegetaristi
Anja Kauranen: Syysprinssi
Anni Kytömäki: Kivitasku
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Maaria Oikarinen: Lucian silmät
Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta (Otava 2017)

"Niin pitkä aika jo, ja yhä hän istuu öisin sänkynsä reunalla kuin hänet olisi juuri heitetty siihen. Yhdellä iskulla asiat menettivät pehmeytensä, huokoisuutensa, kaikki oli kuin kylmää kaakelia jonka lävitse ei voinut nähdä. Jossain, peitettynä, oli oltava elämä jota he elivät, kaikki, Alan olisi siellä."

Sanna Karlström on kirjoittanut neljä runoteosta ennen kuin Multaa sataa, Margareta, hänen ensimmäinen romaaninsa, ilmestyi. Jälleen siis lisäys kotimaisiin runoilijoiden proosadebyytteihin, joista blogiinikin ovat päätyneet nimekkeet Tristania, Uraanilamppu ja muita novelleja, Akvarelleja Engelin kaupungista, Replika. Kuten edellä mainituista teoksista, myös Karlströmin pienoisromaanista on nähtävillä runoilijan keinoja. Kieli ja kerronta luovat kirjaan hyvin tiheän, painostavankin tunnelman.

Multaa todella tuntuu satavan, sekä Margaretan että hänen perheensä niskaan. Sitä lapioidaan edelleen heidän päälleen niin että ropisee, ja arjen päivät hautautuvat mustaan kuorrutukseen. Hautakumpu, josta multa on peräisin, kuuluu Margaretan miehelle, hänen Eloisa-tyttärensä isälle Alanille, joka on kuollut auto-onnettomuudessa. Kirjan alussa kuolemasta on kulunut puolitoista vuotta ja kaikki on edelleen kesken - Margareta menee suunniltaan, kun tytär on sivellyt kasvoilleen isänsä partavaahtoa. Samassa talossa elää myös Margaretan äiti Linnea, joka kuvataan vanhuuttaan jo pois haipuvana, mennyttä muistelevana hahmona. Suru ja menetys painavat ja kalvavat perheenjäseniä tavallaan. Sekä kertomuksen että perheen dynamiikka kuitenkin muuttuu Margaretan tavatessa uuden miehen. Eloisa puolestaan pääsee pakoon kodin raskautta löydettyään ystäväkseen Leo-pojan.

"Margareta on hyvin kasvatettu lilja, tyttö liikahteleva posliininukke sohvatyynyn vierellä, Linnea puupäinen kuningatarnappula joka lyödään kumealla puheella, kaunis asetelma, johon Erik niin hyvin sopii."

Kuten totesin, kielessä kuuluu runoilijuus. Jotkin kohdat voisivat olla proosarunoteoksesta. Kuvakielisyys on vahvaa ja symboliikka merkityksellistä. Kerronta etenee lyhyin, usein parisivuisin jaksoin, joissa kuvataan Margaretaa, Eloisaa ja Linneaa erilaisissa kohtauksissa, tilanteissa, joiden merkitys ei välttämättä ole nähtävissä suoraan. Kielessä tuntuu olevan jotakin intuitiivista, näkyviä asioita ei selitetä eikä tarvitsekaan. Henkilöiden reaktiot tuntuvat vaistoista kumpuavilta enemmän kuin järjellisiltä, ja paljon pidetään sisällä, vuoropuhelu on hyvin vähäistä, ja asioita ilmaistaan fyysisillä kohtaamisilla, kuten äidin ja tyttären välillä esimerkiksi syliin sulkemisella, hiusten kuivaamisella ja harjaamisella. Linnea sen sijaan tarvitsee välillä apua nousemisessa ja kulkemisessa, ja häntä auttaa yleensä Eloisa, ei hänen tyttärensä. Margaretalla ja uudella puolisolla Erikillä tietysti on läheinen fyysinen kontakti seksuaalisesti, mutta ei sekään kovin riemukasta tunnu olevan, vaikka Margareta suhtautuu Erikiin jonkinlaisella vimmalla. Multasade ulottuu heidän keskinäiseen elämäänsä vielä pitkään, ja tulee uusiakin huolia.

Multaa sataa, Margareta ei ollut nopeaa luettavaa tiivistä pituudestaan huolimatta, sillä monet kohdat kaipasivat rauhallista lukemista, jotta kielen moniaalle kurottavat merkitykset ja kuvat avautuivat. Myös erittäin tiivis ja painava tunnelma sai aikaan sen, että kirjan mukana eteni mieluummin hetken kerrallaan. Väljästi taitettu pienoisromaanimuoto soveltuu juuri tällaiselle kirjalle mitä parhaiten. Karlströmin romaani on hieno teos, ja tämä vuodenaika sopii sen tunnelmaan mainiosti. Marraskuun hyytävä, märkä ja musta maisema saa luontevan jatkumonsa kirjan sivuilta. Silti kirja ei ole toivottoman musertava, vaan kielen kauneus saa pysymään matkassa hyvin mielellään loppuun asti.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön, Tuijata, Usva

Eino Santanen - Yleisö

Eino Santanen – Yleisö (Teos 2017)

"MITÄ YLEISÖ TEKEE

1. Avaa silmänsä ja näkee näkymän

2. Sulkee silmänsä ja rajaa näkymää

3. Räpyttelee silmiään ja näkymä rajautuu

4. Näkymä on koko ajan lähempänä. Jatkuvasti kauempana.

5. Yhä rajatumpana. Yhä julkaistavampana. Yhä valittavampana. Pian se on kehuttu."

Eino Santasen runokokoelma Yleisö on Tanssivalla karhulla palkitun Tekniikan maailmat -teoksen aloittaman trilogian toinen osa. Teoksissa toistuu samoja teemoja: erityisesti raha ja verkkomaailma, sosiaalinen media, ihmisen elämästään luomat performanssit. Tekniikan maailmat on loistava kokoelma, joka  heräsi minulle eloon aivan uudella tavalla kuultuani Santasen esittämänä teoksen nimirunon. Vimmalla ja voimalla lausutut säkeet ovat monet mielessäni edelleen äänenpainoja myöten.

Yleisö alkaa "Tekniikan maailmat"-runosta muistuttavalla vyörytyksellä, 7-osaisella runolla nimeltään "2 min sitten joku toinen minä". Kuluttamista, sosiaalista mediaa ja ihmisen esiintymistä siellä katsotaan taas kriittisin silmin. Runo elää eri puolilla kirjan sivuja, etenee tavanomaisesta säemuodosta irrallaan, rinnakkaisissa palstoissa, ja toistoa on käytetty keinona paljon. Usein säkeet toistuvat neljään kertaan, joskus hienoisesti varioituna, joskus samanlaisina. Tällä kertaa vyörytys uuvutti minut. Se ei johdu siitä, että runo olisi kehno, vaan se ilmaisee asiansa juuri siten kuin sen kuvaama maailma ilmenee. Päivitysvirtojen selaaminen läpi vaikkapa Facebookissa, Twitterissä, ja niiden samankaltaisina toistuvat sisällöt ovat usein juuri tätä, kun asioita yrittää lukea järjestyksessä, saada tolkkua kaikesta. Runo loppuu hauskaan havainnollistukseen siitä, että sometykkääjät ovat niitä, jotka ovat puhujan puolella maailmassa, mutta muut maailman 7,5 miljardia (ja puhujan yli 700 Facebook-kaveria, jos oikein tulkitsin) ovat häntä vastaan niin kauan, kunnes tykkäyksillä toisin todistavat.

"nyt 7 ihmistä on puolellani                    7,5 miljardia ja 743 minua vastaan"

Seuraavaksi on käsitetaiteellinen setelirunousosio, eli kuvia seteleistä, joihin Santanen on runoillut eri tekniikoilla: kirjoituskoneen värinauhalla, korjauslakalla, QR-kooditarroilla ja polttamalla. Seteleissä on runotekstiä ja välillä niihin on muodostettu kuvioita, yhdestä löytyy mm. Jeesus ristillä. Kekseliäs projekti mahdollistaa monenlaisia tulkintarihmastoja. QR-koodit jätin katsomatta, mutta onneksi teoksen lopussa kerrotaan mitkä ovat verkkosivut, joihin ne vievät. Sitä ennen ehdin jo pohtia, olenko todella lukenut teoksen, kokenut sen, jos jätän koodit katsomatta. Omassa puhelimessani ei ole enää QR-koodilukijaa. Tämä tekniikan vanhenemisen ajatus paljastuu lopussa koodien käyttämisen tarkoitukseksi, jos tällainen "spoilaaminen" sallitaan (voiko runokirjaa muuten spoilata?).

Seuraava osio on sitten itse "Yleisö", joka sisältää jokaisella sivulla viisi numeroitua yleisön luonnehdintaa (yhdessä tapauksessa kuusi). Nämä viiden-kuuden luonnehdinnan kokonaisuudet muodostavat erillisiä runoja. Yleisön olemus tulee käsitellyksi erittäin monelta kantilta. Tässäkin toistuu jo aiemmin ilmennyt sosiaalisen median käsittely, kun yleisö on välillä puhuja itse, välillä yleisöön taas kuuluu koko maailma.

Seuraava osio "Rajauksia" sisältää muita osioita "perinteisempää" (mitä ikinä sillä nyt voi tarkoittaakaan) proosarunoa. Motiivina toistuu äkillisesti jarrunsa menettänyt itseohjautuva auto, jonka käyttäytymisellä ja jyrätyksi tulevien uhrien olemuksella spekuloidaan niin, että tulee mieleen jokin moraalisia valintoja mittaava testi. Kaikki osion runot eivät kuitenkaan käsittele tuota auton dilemmaa, ja kerran repesin nauramaan spontaanisti:

"Tuo lintu, jolla olisi siipiensä alla kaikki maailman ilma, kaikki mahdolliset suunnat valittavina, joka voisi lentää minne vain ja takaisin ja uudestaan. Jos minä olisin tuo ...riippumattomana ja liiteleväisenä..., mutta se vain nokkii maasta sotkua ja pomppii."

Siis tuo runon päättävä sana pomppii, kursivoituna. Nerokas, hillitön. Aivan loistavaa. Pelkästään tuo runo oikeuttaisi tämän kokoelman julkaisun. Onneksi teos on täynnä muutakin hykerryttävää, pohdituttavaa ja monia kerroksia, jotka eivät avaudu heti. Tämän osion jälkeen tulee herkkä rakkausruno, jonka jälkeen avataan seteliruno-osuutta tekstillä, joka on ikään kuin pienoisessee runokokoelman täydennykseksi. Samantapainen päätti myös Tekniikan maailmat.

Jos olet lukenut Santasen trilogian palkitun aloitusosan ja vaikuttunut siitä, sama tapahtuu varmasti Yleisönkin kohdalla. Teemat ovat osittain samoja, mutta juuri nimeksikin valittu "Yleisö"-osuus on se, mikä tekee tästä teoksesta hyvin omilla jaloillaan seisovan kokoelman. Koska en itse näe, että tällaisessa runotrilogiassa olisi juonta sillä tavalla kuin vaikkapa romaanitrilogiassa, Yleisön voi tietenkin mainiosti lukea ilman, että olisi tutustunut Tekniikan maailmoihin.

Kritiikkejä: Helsingin Sanomat, Kauppalehti, Keskisuomalainen

Kaunokirjallisuuden Finlandia-toivomuslistani 2017

Listaan tässä ne kuusi vuoden 2017 kotimaista romaania, joiden henkilökohtaisesti toivoisin olevan kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslistalla 2017. Ohessa ovat linkitetyt blogipostaukseni teoksista.


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anu Kaaja: Leda

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Katja Kallio: Yön kantaja

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anneli Kanto: Lahtarit

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Marianna Kurtto: Tristania

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anni Kytömäki: Kivitasku

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Listan lisäksi on pakko mainita vielä pari "bubbling under"-osastoon menevää, eli kirjoja jotka olisivat melkeinpä yhtä hyvin voineet olla tällä listalla: Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti ja Matias Riikonen: Suuri fuuga.

Marjo Niemi - Kaikkien menetysten äiti

Marjo Niemi – Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017)

"Mä oon perinnöllisesti sankasti kömpelö niinku äitikin, niin et vaikka tilassa ei olis ku yks huonekalu, esim. ruumiskärry, ni on hyvinki todennäköistä, et siihen itteni jossain vaiheessa lyön ja nyt oli sit se vaihe. Nolottaa tää käsiasia, voisko jo irrottaa. Ihan niinku mä odottaisin, et äiti puristais kannustavasti kättä, silittäis tai hyssyttelis, puhaltais pipiin, mä oon kyllä ihmispaska. Ihan ku pieni tyttö, mä, ihan pieni tyttö."

Nykyisin haluan kirjoiltani myös haastetta, pidän siitä että lukemani haastaa minua, ei päästä helpolla. Raskaita aiheita en yleensä välttele, vaan astun niihin ja katson, mitä ihmisen kipeimmistä puolista voi ajatella, oivaltaa, ymmärtää. Marjo Niemen monologiromaani Kaikkien menetysten äiti haastoi ja oli raskas jo siihen malliin, että tunsin lukiessa puristuksen ja samalla mieli vaelteli levottomana. Päähenkilön sisäinen monologi tuntui siirtyvän omaan päähäni. Se ei ikinä ole romaanitaiteelta vähän, että saa tällaisen vaikutuksen aikaan.

Kirjassa minäkertoja-fokalisoija Mona menee aluksi kesken työpäivänsä varaston hyllyyn, piiloutuu sinne. Käy selväksi, että hän on jollakin tapaa ahdistunut. On tarkoitus vain levähtää, mutta vaivihkaisen leikkauksen kautta kertoja onkin siirtynyt pimeälle näyttämälle, jolla on valaistuna peitetty ruumis. Kertoja hämmästelee tilannetta jonkin aikaa, mutta päättää kurkistaa ruumista. Se on hänen äitinsä. Kun kerran on tilaisuus, eikä muutakaan tunnu olevan tehtävissä, voi alkaa puhua äidille ja äidistä. Kerrata lapsuutta, nykyisyyttä. Välillä tapahtumat leikkautuvat kertojan kotiin, paikalla ovat myös hänen miehensä ja nelivuotias lapsensa. Kertoja on jättänyt välistä työpäiviä, on vain nukkunut, mies vaikuttaa turhautuneelta, lapsi elää lapsen arkeaan. Ja toistuvasti kertoja siirtyy takaisin näyttämölle kuolleen äitinsä kanssa.

"Mä haluun irti ajatuksista. Mä oon ruumiillinen. Mä aistin ruumiillani. Mä tarvitsen ruumiillani. Ni mä en kuule ruumista tässä pään melskeessä. Perkele täällä minussa ei oo ollu ruumista pitkään aikaan. Nytkin oon tohjona mut tuskin huomaan. Ku kaadun mä nousen heti ja jatkan. Raaja murtuu, mä jatkan. Ei mitään hätää, meni jo. Mitä vaan, ni mä jatkan. No pärjään pärjään. Ruumis on ilmeisesti joku ihan eri ku mä. Nyt olin jonkun aikaa elukkana, sit kelat tuli takas. Ku sattuu mä en mee paniikkiin. Mä toimin. Mut enhän mä toimi. Mä en toimi. Mä oon rikki."

Kun aloitin teoksen ja huomasin sen kauttaaltaan puhekieliseksi, olin jostakin syystä epäileväinen – en tiennyt, saisinko siitä kaikkea irti. Toimisiko se lukuelämyksenä samaan tapaan kuin kirjakielinen ilmaisu? Kun olin seurannut kertojan sisäistä monologia ensimmäiset kymmenet sivut, havaitsin puhekielisyyden tehokkuuden juuri tässä tapauksessa. Ilmaisutavan aitouden ja vereslihan. Kielellinen ratkaisu on toteutettu tyylikkäästi, säröjä siinä ei juuri tule vastaan. Todennäköisesti puhekieli on juuri se, mikä sai kirjan alkamaan puhua omassa päässä kun sulki sen ja yritti nukkua (niin, tämä ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen "ennen nukkumaanmenoa"-kirja). Lopulta ratkaisu siis on ollut varmasti oikea – hankala on enää lukemisen jälkeen kuvitella romaania kirjakielisenä. Päänsisäinen monologi on kerrontatyylinä suurimman osan aikaa, mutta välillä siitä poiketaan, kun Mona alkaa puhua ääneen äidilleen ja äänittää puhettaan. Ja silloin, kun alkaa kuulua toinen, haukkuva ja syyllistävä ääni, isän, jonka kertoja on "tappanut jo niin monta kertaa", mutta taas hänen äänensä kuuluu.

Ruumiillisuus näyttäytyy kirjassa lävistävänä teemana muutenkin kuin keskellä näyttämöä makaavan kuolleen äidin ruumiina. Kosketus ja sen puute, miten varhaislapsuussa kosketusta vaille jääminen vanhemman taholta voi vaikuttaa. Voiko siitä parantua myöhemmin, olla oireilematta aikuisenakin? Kertoja muistaa äidin etäisyyden, kokee että hänen on siksi ollut pakko etsiä kosketusta vimmaisesti muualta, aineellisesta maailmasta kuten veden paineesta, myöhemmin miehistä, keneltä vaan suostui, koska ei kokenut kelpaavansa, piti itseään vastenmielisenä ja kosketusta oli otettava vastaan keneltä vaan sitä halusi. Kohtaamattomuutta puheen tasollakin käsitellään, mutta ruumiillisuus tunkee silti aina päällimmäiseksi. Välillä kertoja on hädissään, toistuvissa ja raastavissa kohdissa hän pyytää ja anelee äitiään apuun. Traumat ja painolasti ovat siirtyneet sukupolvien takaa, menneet sodatkin vaikuttavat kuten suomalaisilla yleisesti, ja kertoja pelkää siirtävänsä oman "möykkynsä" lapselleen. Onko siltä mitenkään mahdollista välttyä?

"Mistä mä sitä tiedän, ehkä se oli just sellanen elämä ku sä halusitki. Sitä paitsi ehän mä ees tiedä miten sä elit, et sä kertonu koskaan. Sulla oli iso yksityinen alue, mihin tahansa sä menit sä otit sen mukaan. Sä seisoit keskellä omaa elämääs, et syrjässä siitä, mä seisoin sen alueen reunalla, huusin, kiukuttelin, mä en koskaan päässy seisomaan sun elämäs keskelle sun kanssa. Se varmaan ulkopuolisista näytti siltä: äiti joka antaa kaiken lapsilleen, joka ei itelleen anna mitään."

Niemen romaani on raskas, vuoden raskaimpia joita olen lukenut, mutta samalla se on myös yksi eniten ajattelemaan sysääviä. Ylisukupolvisista traumoista, viileiksi ja etäisiksi jääneistä vanhempi-lapsisuhteista on kotimaisessa kirjallisuudessa toki puhuttu, mutta harvemmin on tällä tavoin näytetty, minkälaisia ajatuskulkuja, "keloja", kuten kertoja sanoo, ne saavat aikaan. Siihen Niemen valitsema kerronnan tapa sopii ja siinä se myös hienosti onnistuu. Tyylin tasolla romaani on vahvalla osaamisella toteutettu. Se pitää vyöryvän linjansa, muokkautuu sopivasti edetessään ja tarjoaa myös vaikuttavan lopetuksen. Lukemisen jälkeen olo on paljosta täysi.

Kritiikkejä ja juttuja toisaalla: Aamulehti, Kiiltomato, Etelä-Suomen Sanomat, Image (haastattelu)