Ensimmäinen poetry slamissa esitetty runoni

Olin eilen illalla ensimmäistä kertaa kisaamassa poetry slamissa Helsingin Teurastamolla. Menestystä ei tosiaan tullut, mutta ainakin seurassani ollut ihana kannustaja/patistajani (terveisiä jos/kun luet :D) oli sitä mieltä, että runon tyyli ei ollut paras mahdollinen slam-ympäristöön (minkä niitä pärjänneitä esityksiä kuunnellessa kyllä ymmärsi), ja ongelma ei ollut sisällössä. Toki näissä kisoissa on aina kyse hauskanpidosta, eikä liian ryppyotsainen pidä olla. Sain myös kannustusta lähettää runojani lehtiin. Kokemus oli kyllä jännittävä ja kivakin, lavalla oman runon kanssa oleminen tuntui yllättävän helpolta, vaikka osallistuminen tapahtui suht suunnittelemattomasti. Tiesin edellisenä päivänä varmuudella olevani lavalla, ja esitystä rassasi tiukan aikataulun myötä se, että luin alkuperäisten suunnitelmieni vastaisesti paperista, koska en ehtinyt sisäistää runoja muistiini (varsinkin kun olin muokannut tekstiä harva se päivä, ja esim. tämä on melko uusi runo). Syksyllä aion yrittää uudelleen paremmalla harjoittelulla!

Puheilmaisu ei todellakaan ole omin juttuni (taustalla puhevikaa ja muita traumoja), ja itse asiassa yksi kirjoittamistani aina sysännyt asia on ollut se, että koen sen paremmaksi ilmaisun keinoksi itselleni. Tiedostan kyllä ääneen esittämisen hyvät puolet runon editoinnissa, ja olenkin nyt saanut neljä runoa muokattua aika pitkälle slam-osallistumisen myötä. Taustalla painaa kuitenkin myös se, että tässä on proosateoskin tekeillä ja tällä viikolla olisi voinut kirjoittaa sitäkin enemmän, mutta runon parissa viihtyy toki aina loistavasti! Laitetaan nyt vielä julki se eilinen slam-runo. Muokkaisin sitä nyt jo kyllä hieman: vaihtaisin "kaikkialla"-sanan tilalle "ympärillä". Menköön nyt vielä esitetyssä muodossa.


Elän maailmassa joka on puhkiselitetty
Katson hampaiden ja kielen tunkeutumista
sen kaikkien kerrosten läpi
Ja riitasointujen äänenpaine kaikkialla

Toiveikkaiden paraati
Kuljen sen keskellä
Minä punainen soihdunkantaja
Siniseksi värjättynä päälleni heitellään tuhkaa

Karistelen pois ja kävelen
Ne ovat tulleet tänne polttaakseen katseellaan
Haistan jo rikinkatkun
Otan kädestäsi

Sormissani tunnen
ne muinaiset elementit
vesi tuli maa ilma
joista nyt yhdessä koostumme
Sivelen sormellani kämmenpohjaasi

Rakennuin uudelleen
Mutta joskus havahdun
ja katson taakseni peläten
katoanko
vai onko idea minusta kuoriutunut
savimöhkäleen sisästä
viimein patsaana

Eino Leinon, runon ja suven päivä + oman runon ensiesitys

Tänään kirjabloggaajat olivat runokävelyllä, jolle itsekin kerkesin osallistua hetkeksi kävelyn loppupäässä Kansalaistorilla (okei, en ehtinyt varsinaisesti kävellä). Siellä minut yllytettiin lukemaan omia runoja, joten päätin spontaanisti, että yksi puhelimen muistiossa asuneista runoista saa tulla luetuksi ensi kertaa julkisesti. Kävelyn päätteeksi Sanomatalon alakerran kahvilassa luin osan Marokko-runoistani, mutta Kansalaistorilla lukemaani en ollut vielä tekstinä julkaissut. Tässä siis se.

Tietovirtamme patoutuu
algoritmikohinaan
Mikä pitäisi tietää
jää sivulauseisiin
heikoiksi signaaleiksi

Voit kuvitella minut termiksi
ontologian olioksi
semanttisessa verkossani
joka on punottu niin tiukaksi
ettei läpi pääse
vaikka puskisi väkivalloin

Tunteaksesi minut
sinun ei tarvitse tuntea
ulkoisia ominaisuuksiani
mutta sisäiset sinun on tunnettava
sanoi Wittgensteinkin
ja että oliona sisällän
kaikkien asiantilojen mahdollisuuden
Siinä on liikaa valittavaa
Kaikkien
asiantilojen
mahdollisuuden

Ja samalla
olen vain yksinkertainen olio
mahdollisten yksityisten asiantilojen
avaruudessa
jonka voit kuvitella tyhjäksi
Mutta et minua ilman avaruutta
Elän sitä ja siinä

Tietovirtamme pato
on algoritmikohina
Ja minä olen avaruuden olio
Piipitän heikkoa signaaliani
Kuuleeko kukaan

****

Runo saattaa vaikuttaa filosofian tuntemuksella briljeeraukselta, mutta siihen upottamastani Wittgensteinin Tractatus Logico Philosophicuksesta olen lukenut vain noin 15 sivua alusta. En ymmärtänyt siitä paljoakaan, ja ystäväni valisti, että olisi ollut parempi aloittaa selittävästä teoksesta... Jep. Joka tapauksessa päätin, että teoksessa on kohtia jotka toimisivat runoutena, ja samalla hyödynsin termejä joiden kanssa olen toiminut läheisesti työelämässä, terveisiä kollegoille! 

Marokosta säkeinä

Kirjoitin matkalta ajatuksia ja tunnelmia runomuotoon, tässä niitä.

***

Valkoisten asumusten kaupunki
näyttää ylhäältä nimensä veroiselta
laajasta kulmasta
Läheltä väri taittuu
rapistuvaan harmaaseen
Seinät varisevat kaduille
Korjaustyötä jatketaan
miten sattuu huvittamaan
Siihen asti kadulla väistellään
kivimurskaa
ja lohjenneita paloja

***

Pitkään vaatteeseen puetut pojat
huutelevat kadulla kielellä
jota en ymmärrä
Toinen tarttuu hihasta
En tiedä mitä halusi
tai luuli minun haluavan
Jatkan matkaani

Ravintolan ovella
pieni poika koettaa
kiinnittää huomion
Osoittaa suutaan
Astun sisään äkkiä
pois hetkestä

Myöhemmin se kalvaa
En pysty pelastamaan
koko maailmaa

***

Punertavan kaupungin kattojen yllä
kissoilla on omat reittinsä
vakiintuneet ja häiritsemättömät
Linnuilla maailmansa
istutusten viheröissä
Siellä missä ihminen on vain vieras
ja kissa jähmettyy katsomaan
kuin kummajaista
kunnes jatkaa matkaansa
Vain määränpäällä on väliä

Kadulta kuuluu yhtäkkiä
huuto
Se oli aasi
valtavan taakkansa alla
Täällä olemme me
omaamme paossa
ylellisessä rauhassamme kuin ruhtinaat
valheellisen imperiuminsa keskipisteinä

***

Pääskyset elävät täällä
alati jatkuvaa kesäänsä
jonka perässä niiden ei tarvitse
lentää pois
Ei päivääkään ilman
Ei päivääkään

***

Onko mopoilla huristelu
ilman selvää päämäärää
jonkin sijaistoiminto
mietin kiemurrellessani seinustalle turvaan
turhan lujaa ohi suhahtavilta
sarvilta ja sivupeileiltä
kapealla kujalla

***

Hengellisen runonlausunnan
hypnoottinen kakofonia
kimpoilee kattojen yllä
Upottaa värinäänsä
Vaikka en koe sitä samoin
tavoitan häiveen
heidän kokemuksensa reunalta
Annan sen soida minussa

Muistiostani

Pitkästä aikaa omaa tuotantoa, muutama runontapainen, jotka olen kirjoittanut puhelimeni muistioon ja siirtänyt viime aikoina tietokoneelle hieman muokaten.

--------------

Minulle se on kuin

juoksisi peilisaleissa
koettaen päättää
minkä hahmon ottaa mukaan
kiskoo toiselle puolelle peilin sanoen
Tämä olen minä
Ja poistuu käsikkäin ulos
hylättyään muut todellisuudet
Tosin se ei ole helppoa
Ne tulevat käymään öisin

(Tekijän huom. en ihan oikeasti enää itse ole varma, mitä olen tässä alun perin ajatellut. Hienosti.)


Rakastan olla ulkona myrskyillä, joiden aikana ei sada. Kun on vain tuuli, joka puhaltaa pidäkkeettä. Siinä on jotain luonnollista, ilmanpaine-erot, jotka pakottavat ilman liikkeelle paikkaan, jossa se mahtuu olemaan paremmin. Jos puristus on kovaa, ilma liikkuu nopeammin, on kiire päästä johonkin jossa on väljempää. Joskus auringon lämmittäessä ilma alkaa kieppua ympäri kuin piirissä, tanssia ilosta kauniin päivän kunniaksi. Mukaan lähtee pölyä ja heinää, niistä tulee hetkeksi painottomia, ne kulkeutuvat vain muualle, muuttavat maisemaa. Pyörteenä tanssivat hiukkaset, jotenkin niin kaunista, onnellista.

(Proosaruno säärakkaudesta. En koskaan lakkaa kirjoittamasta siitä.)


Hän kuori minut kuin appelsiinin
Tunkeutui ihon alle ja ahmi hedelmälihaani
Minä vuosin mehua
raikasta ja sokerista
Olin pureskeltu ja kevyt

(Heh, tätä en selitä.)

Näitä taas

Joinakin päivinä
olen vain huono
Tämä on taas näitä
joten anteeksi
että olen nyt niin
vaikeasti rakastettava
ja dramaattinenkin vielä
Mutta haluan uskoa kun sanot
Haluan todella
____________________

Niin kauan taistelin
niiden seinien sisällä
Räpiköin
ja ne antoivat periksi
välillä hiukan
Niiden materiaali jousti
Raivasin tilaa ympärilleni
ja mahduin hengittämään
keuhkojeni täydeltä
Mutta sitten ne ponnahtivat takaisin
minua päin: böyng
Virhe
Ei pidä luulla itsestään liikoja
Ja niin ne velloivat
minut puristuksiin
uuvuksiin
Virhe
Yritän kiskoa henkeä
enkä saa sitä tarpeeksi
____________________

Pyrin häneen
työntämällä kieleni
hänen ääriviivojensa sisään
Sotken hänet suttuisella punaisella
En osannut taaskaan olla
hienostunut

____________________

Jälkisana: tässä oli pari ahdistuspurkausta ja viimeinen runo on pulpunnut katseltuani taideteosta postikorttina. Mainetta ja kunniaa sille, joka keksii mitä katselin.

Nykyhetki

Tietovirtamme patoutuu
algoritmikohinaan
ja se mikä pitäisi tietää
jää sivulauseisiin
heikoiksi signaaleiksi

____________________________


Sää muuttuu
joten varo
sillä kun näet pilven hyökyvän päälle
on jo aivan liian myöhäistä

Ja silloin
sinut lakaisevat maahan
raivoava tuuli
sateen ryöppy
ja terävät kylmät rakeet

Mainettaan parempi lokakuu

Kirpeä lokakuu
on palelevat kädet
ja räiskyvät posket
viiman punoittamina
Enkä edes huomaa näitä
sillä olen niin onnellinen

_______________________

Katsoin häntä haltioituneena
ja tuo tunne pyyhkäisi minut mukaan
kuin korkealle kurottava aalto
varomattoman kulkijan rantakalliolla
Hänen suolavetensä kelluttaa
Uin siinä varmoin liikkein

________________________

En kaipaa sinulta aina edes sanoja
Annan vain silmieni pilkahtaa
sinun silmissäsi
ja hymyilevässä suussasi
Sen jälkeen tiedän jo kaiken
ja hymyilen takaisin
niin hyvin kuin osaan

Kaupungeissa

Metrotuuli puhaltaa
Liehuvat hiukset
ja lepattavat takinliepeet
ja kaupunkilaiset pitävät kiinni
olemuksestaan
Jottei tuuli sitä veisi
Jottei pyyhkisi pois kerroksia
heidän ympäriltään

---------------------------------------------

Kolmas maailma tuli vastaan
luksuskadun päässä huutaen
ja sitä vastassa olivat kiviset kasvot
järkähtämättömän välinpitämättömät
Se alkoi huutaa vielä kovemmin
mutta sitä ei kuultu
sillä kiviset kasvomme
haluavat sen pois
katoamaan omasta maailmastaan
näkymättömiin aiheuttamasta
tätä kiusallista häiriötä

---------------------------------------------

Ihmiselämän näkee yläilmoista
valtateiden helminauhoina
lämpimien kotien valorykelminä
liikehuoneistojen kirkkaana paisteena

Huono ilta

Alustus: Piti purkaa mieltään eräänä iltana taannoin.

_______________________________________

Tänään viestinviejä toi kirjeen

joka sisälsi miinuksen

Nyt kun se on saatu

siihen eivät summaudu 

ne aiemmat plussat

Ei

Ehei

Sillä plus plus plus plus miinus

on miinus

minun laskuopillani

---------------------------------------------

Tänään olen

puristunut itkuksi

Syndroomansa takaa 

paljastunut huijari

Nuijittu itse

Latistunut minä

Hyödyttömyydessäni

tahdon vain valua pois

----------------------------------------------

Niin paljon on pienentynyt maailma
Ja silti niin kauas toisistamme
olemme etääntyneet

6 vanhaa syysrunoa

Alustus: Tässä on kuusi vanhaa runoa (no, viime- ja toissavuotisia), jotka käsittelevät eri tavoin syksyä. Halusin valita mukaan jonkin verran jotakin vähän mukavampaa ja positiivisempaa kuin tekstieni aiheet yleensä ovat, huomaatte kyllä jos pitempään seuraatte, heh. Tosin eivät nämäkään kaikki ole mukavia. Näistä neljä on kirjoitettu henkilökohtaisesti hyvänä syksynä ja pari sitten... vähemmän. 

______________________________________________________________________________________________

Elokuisena iltana

cheddarjuuston värinen kuu loistaa

ja ulos katsoessani lepään

---------------------------------------------

Tuuli tule

ikkunastani sisään

viilennä huoneeni

raikkaaksi

puhtaaksi

---------------------------------------------

Syksyn kuulautta

hengitän

ja taas elän

---------------------------------------------

Myrskyn aikana tunnen

olevani eniten elossa

Ihmistä vahvemmat voimat

saavat sen aina tapahtumaan

Seesteisempänä aikana

kaipaan sitä usein 

Myrskyä

---------------------------------------------

Melankolialla on asteikko

Toisessa päässä on kaunis syyspäivä

Toisessa päässä suru

---------------------------------------------

Puut ovat riisuutuneet

paljaiksi talven lähestyessä

Paljas olen minäkin

vereslihaan asti

Ruoski minua lisää

kaada suolaakin päälle

En minä enää

mitään tunne kuitenkaan

Ruskeat lehdet tallautukoot

kenkien alla

asvalttia vasten

Makuulla

Vajoan makuulle sängylle, vetäydyn lämpimään peitonalusmaailmaan, joka aluksi on pehmeä ja lämmin mutta kohta tukahduttava ja tunnen että ruumistani polttaa. Kiskon raajani osittain takaisin ulkopuoliseen ilmaan ennen kuin paistun, sulan ja tukehdun yhtä aikaa. Kietoudun jälleen pehmeään, heitän käteni ja jalkani sen yli ja kierrän itseni sen ympäri kiertyen samalla itseni ympäri ja haluan jäädä siihen, jotta pääsisin valumaan suloiseen tyhjyyteen, mutta ei. Kohta puudun toiselta puolelta ja joudun toistamaan liikkeet päinvastaisina, äskeisen peilikuvina heittäydyn toisin päin ja vellon ympäri jakaen minuun kohdistuvan painon vetävän voiman uudelleen, siirrän sen pisteen josta se minua kiskoo. Jälleen tarraan kiinni väsymyksen olemuksesta sulauttaakseni sen itseeni niin että se vie minut valveen maailmasta, mutta en saa kiinni sen muodosta. Se venkoilee, venyy ja painuu pois tieltäni, sillä se väistelee mieltäni. Mieleni kohisee ja kuohuu kuin olisi valmistautumassa räjähtävään tehtävään eikä sulautuminen ole mahdollista ennen kuin sitä pitkin juoksevat, kiitävät ja rientävät hiekanjyvät ja pikkuhyönteiset rauhoittuvat ja ryntäävät pois. Niiden kihinä ja kuhina ei lopu vaan jatkuu ja jatkuu, en saa niitä häädettyä sillä olen taas lennähtänyt menneisyyteen jossa minulle näytellään joku häpeän kohtauksistani, mikä saa kaikki ne hurahtamaan yhä suurempaan vauhtiin, kiitämään vimmalla pitkin seinämiä poukkoillen ja aiheuttaen sietämättömän paukkeen. Vedän henkeä. Virta valuu sisään ja ulos nenästäni, suustanikin jonka epätoivo on kiskaissut raolleen ilman että edes huomaan. Virta valuu raskaasti, sillä siinä on mukana painoa joka on ilmaa painavampaa ja mahdoton sanallistaa. Avaan kirvelevät silmät ja kiinnitän taas huomiota ruumiiseeni, tunnen väsymyksen paineena päässäni; siellä on pallo joka laajenee suuremmaksi kuin sen rajat ovat. Se puristaa itseään pois sisältäni ja haluan työntää pääni kuoren läpi neulan jonka tekemästä reiästä se voisi pihisten poistua. Tietenkään mikään ei anna myöten. Alkaa uuvutustaistelu, jossa riuhdon itseni peitonalusmaailmaan ja sieltä pois viileän syliin, ympäri ja ympäri. Joskus putoan välitilaan, joka voisi yhtä hyvin olla hulluutta tai mielen kadottavaa kemiaa, mutta olen kontrollissa sillä sanon minulle, rauhoitu, tässä ei ole järkeä, ja sitten suon tempautuvani lopulta mieleni hyönteispilvien ja hiekkamyrskyjen mukaan. Annan niiden uuvuttaa itseni puhki. Tulee aamuyö ja viimein hierryn pois ajan kierrosta. Sielläkään en kohtaa rauhaa vaan keikun korkeudessa joka on minulle liikaa, ja vaara uhkaa, varma tuho, tai sitten olen sisällä huoneessa ja menettämässä viimeisenkin suojan, sillä voima joka on varma kuolema on tulossa ovesta, enkä voi päästää sitä sillä minulla ei ole mitään sitä vastaan, aseeni eivät riitä enkä mitenkään pysty vaan tulossa on vain kipu ja kaiken loppu

Ennen loppua kello, ja repeydyn auki aamuun johon on pakko lähteä. Kierto alkaa taas ja opin pelkäämään sitä, että palataan taas tähän kohtaan. Toki kaikki ei aina mene näin, mutta tämä onkin helvetin kuva.