Chinua Achebe - Kaikki hajoaa

Chinua Achebe – Kaikki hajoaa (Basam Books 2014), alkuteos Things Fall Apart (1958). Suomeksi kääntänyt Heikki Salojärvi.

"Hän oli varakas viljelijä, jolla oli kaksi aittaa täynnä jamssia ja joka oli juuri ottanut kolmannen vaimon. Kaiken huipuksi hän oli ottanut vastaan kaksi arvonimeä ja osoittanut uskomatonta rohkeutta kahdessa heimosodassa. Okonkwo olikin nuoresta iästään huolimatta aikansa merkittävimpiä miehiä. Hänen klaanissaan ikää kunnioitettiin, mutta saavutuksia palvottiin. Kuten kylänvanhimmat sanoivat, jos lapsi pesee kätensä, hän voi syödä kuninkaitten seurassa."

On mahtava tunne ottaa pitkään kestäneen kirjastolainapinon purkamisen jälkeen omasta kotihyllystä kirja, klassikkoteos, joka on ollut lukulistan kärkipäässä jo pitkään. Tämä on ensimmäinen pitempään omassa hyllyssä lojunut kirja, jonka luen tänä vuonna, eli pääsen viimein mukaan myös Hyllynlämmittäjä-haasteeseen! Huippua. Joudun kyllä hieman kirimään saadakseni 12 täyteen tänä vuonna, mutta yrittää voi.

Nigerialaista Chinua Achebea (1930-2013) pidetään modernin afrikkalaisen kirjallisuuden isänä. Things Fall Apart -romaani on noussut vuosikymmenten saatossa englanninkielisen maailmankirjallisuuden klassikkoteokseksi. On hämmästyttävää, että kirja julkaistiin suomeksi käännettynä vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, kun Basam Books julkaisi sen nimellä Kaikki hajoaa. Teos tarttui mukaani Sammakon kirjakaupasta viime vuonna (mahtava kauppa, terveisiä Turkuun). Kyseessä on Acheben ensimmäinen romaani, jonka monet ovat kokeneet hyvin voimallisena kokemuksena, koska se kuvasi nigerialaista heimokulttuuria ja sen murtumista aivan uudella tavalla, ilman länsimaista katsetta, eksoottista mystifiointia tai nostalgista "ennen kaikki oli paremmin" kaipuuta. Yhden nigerialaisen kirjailijan teoksen olen lukenut tänä vuonna jo aiemmin, kun tartuin Chimamada Ngozi Adichien romaaniin Purppuranpunainen hibiskus. Nyt kun myös Kaikki hajoaa on luettu, voin todeta Adichien kirjassa selkeästi näkyvän Acheben perinteen. Kumpikin kirjailija käsittelee esikoisromaaneissaan igbo-kansaa, mutta eri aikakausina.

Kaikki hajoaa kertoo menestyneestä igbosta nimeltään Okonkwo. Hän on kohonnut isänsä (joka eli ja kuoli veloissa ja arvonimettä) häpeällisestä varjosta merkittäväksi mieheksi kotikylässään. Okonkwoa kunnioitetaan niin kyläyhteisön kuin perheensäkin parissa (hänellä on kolme vaimoa ja heidän kaikkien kanssa lapsia), mutta hän on luonteeltaan myös vaikea: hyvin äkkipikainen, ymmärtämätön toisten tarpeita kohtaan ja tottunut saamaan ajamansa asiat läpi. Erityisesti Okonkwon suuttumus kohdistuu hänen vanhimpaan poikaansa Nwoyeen, jota hän pitää laiskana ja naismaisena. Miehekkäitä asioita Okonkwon maailmassa ovat mm. menestys painijana ja soturina, haastavasta jamssin viljelystä selviäminen kunnialla ja perheen sekä omien tunteidensa pitäminen kurissa. Perhe kasvaa tarinan alussa myös ottolapsella, kun naapuriklaanista heidän kyläänsä lähetetään Ikemefuna-niminen poika sovitteluksi siitä hyvästä, että heidän klaaniinsa kuulunut nainen oli murhattu. Ikemefunaa kasvatetaan kuin omaa poikaa muiden joukossa ja hänellä on hyvä vaikutus myös Nwoyeen, mutta onni ei kestä loputtomasti.

"Ensin laskeutui aivan pieni parvi. Ne olivat airuita, jotka oli lähetetty tutkimaan seutua. Sitten taivaanrantaan ilmestyi hitaasti liikkuva, valtavaa mustaa sadepilveä muistuttava ääretön möhkäle, joka hitaasti ajelehti kohti Umuofiaa. Pian se peitti puolet taivaasta, ja sitten tiheän möykyn puhkaisivat tähtisumun lailla kimaltelevat pikkuruiset valopisteet. Se oli uskomaton näky, täynnä voimaa ja kauneutta."

Heimo elää vahvassa yhteydessä luontoon ja lukuisiin jumaliinsa, mutta heidän uskomuksensa ja niihin perustuvat lait johtavat myös brutaaleihin ja rankalta tuntuviin tekoihin ja rangaistuksiin. Ihmiselämällä, vastasyntyneelläkään, ei ole merkitystä silloin, jos jumalten tahtoa on loukattu tai oraakkeli vaatii tekemään tietyllä tavalla. Lukija saa jännittää monessa kohtaa, mitä seuraavaksi tapahtuu, esimerkiksi kun papitar kulkee lapsi selässään pitkin seutuja läpi yön, eivätkä vanhemmat saa puuttua siihen mitä tapahtuu. Erityisen vakavat rikkomukset johtavat kuolemantuomioihin, karkotuksiin ja koko omaisuuden tuhoamiseen. Näiden toimeenpanijat eivät tunne vihaa, vaan he tekevät kuten ovat oppineet että on pakko tehdä, jotta maailman järjestys säilyy. Kirjan loppupuolella heimokulttuurin järjestys saa kuitenkin haastajan, kun alueelle ilmaantuu valkoisia miehiä, jotka eivät ole albiinoja vaan aivan ennennäkemättömiä olemukseltaan. Vahvan aseman saavuttaneen Okonkwonkaan maailma ei selviä ehjänä koettelemuksista, kun ne muuttuvat toinen toistaan pahemmiksi.

Teos on täynnä kaunokirjallisesti vahvaa kerrontaa ja se pystyy välittämään kuvaamansa elämänmenon sellaisenaan, ilman maalailuja, sädekehiä tai koukeroita. Kirjan kieli on voimakkaan toteavaa. Myös käännös tuntuu onnistuneelta, vaikka pieniä kirjoitusvirheitä oli jäänyt painokseen useita, mikä aina tökkii tietyn pisteen jälkeen. Joka tapauksessa olen iloinen, että näin merkittävä klassikko on luettavissa myös suomeksi. 1890-luvun heimokulttuurissa elävien henkilöiden sisäinen maailma on universaali ja heidän perimmäiset inhimilliset ongelmansa ovat tunnistettavia kaikille. Elämälle kaivataan merkitystä, läheisyyttä haetaan perheestä ja yhteisön voima tunnustetaan. Miljöön ja ihmisten välisten suhteiden kuvauksessa on myös kauneutta. Lopulta kaiken hajottua ja vanhan maailman hävittyä sellaisenaan historiaan olin lukijana kiukuissani siitä, miten lähetyssaarnaajat afrikkalaisia kohtelivat, ja koin surua heidän menettämästään kulttuurista, vaikka siinä oli myös ehdottoman huonoja puolia. Maailmankuva ei ole tämänkään kirjan lukemisen jälkeen mitenkään yksiselitteinen, mutta johonkin suuntaan se taas avartui.

Muissa blogeissa: Omppu, Riitta k, Mari a, Margit, Kaisa V, Erja ja monta muuta

Hyllynlämmittäjä-haasteeseen on luettu nyt yksi, jee.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 48: Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie – Purppuranpunainen hibiskus (Otava 2010), alkuteos Purple Hibiscus (2003). Suomeksi kääntänyt Kristiina Savikurki.

 "Isä ei puhunut igboa juuri koskaan, ja vaikka Jaja ja minä puhuimme sitä äidin kanssa kotona, isä ei tahtonut meidän käyttävän sitä muualla. Kodin ulkopuolella meidän piti kuulostaa sivistyneiltä ja puhua sen vuoksi englantia. Isän sisko Ifeoma sanoi kerran, että isä oli liikaa kolonialismin tuote. Mutta täti sanoi sen lempeän sovinnollisesti, aivan kuin vika ei olisi ollut isän, aivan kuin hän olisi puhunut ihmisestä. joka hourailee malarian kourissa."

 Nigerialainen Chimamanda Ngozi Adichie on nyt puheenaiheena esseemuotoisen teoksensa Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä myötä. Olin jo pitkään halunnut tutustua hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa, ja sitten pokkarialessa tuli vastaan Adichien esikoisromaani Purppuranpunainen hibiskus. Puntaroidessani vaihtoehtoja siitä, mitkä kolme pokkaria valitsisin tarjoukseen, luin ensimmäiset pari sivua kirjasta pikaisesti. Tiesin, että tämä kirja todella pitää lukea.

Kun löytää hyvän kertojan, siinä on oma maagisuutensa. Jotkut kirjailijat osaavat käyttää kieltä oivaltavasti, uudistavasti, leikitellen ja kokeillen. Jotkut uudistavat kerrontatapoja ja kokeilevat niillä. Jotkut ovat kauniin runollisia, jotkut taitavat rytmin, dialogin, jännitteen. Tämänkaltaisia asioita on helppo osoittaa tekstistä, mutta kun on hyvä nimenomaan kertojana, tempaa mukaansa ja saa heittäytymään tekstin kautta luomaansa maailmaan niin, että lukija kokee kaikki tunteet ja suorastaan aistii kirjan kuvaaman maailman. Sitä on hankala edes (ainakaan niin maallikkona kuin itse olen) analysoida. Se vain on, ja Chimamanda Ngozi Adichie on selvästi tällainen kertoja. Kirjan henkilöistä alkaa välittää, kerronnassa on värejä ja yksityiskohtia, jotka kaikki tuntuvat merkityksellisiltä juuri sen tarinan kannalta, jonka Adichie tässä on halunnut kertoa. Kielikin on vahvaa ja täsmällistä.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja on Kambili, jonka isä on erittäin rikas mies, tämä omistaa lehden ja tehtaita. He asuvat Nigeriassa, jota horjuttavat uuden valtion hapuilevat ensiaskeleet – kirjan loppupuolella maata verrataankin kävelemään opettelemaan pikkulapseen. Perheellä on varallisuutta, jonka isä on luonut mentyään aikanaan lähetyssaarnaajien opetettavaksi. Isä Eugene kokee olevansa tästä kiitollisuudenvelassa uskonnolleen, katoliselle kirkolle, ja perhe elää tiukan, suorastaan fundamentalistisen uskontulkinnan mukaan. Isä on niin Kambilille kuin tämän äidille ja veljelle eräänlainen oma jumalhahmonsa, vanhatestamentillisen rankaiseva. Lasten on menestyttävä koulussa täydellisesti, vaimon hoidettava kotiaskareensa täydellisesti, tai muuten seuraa mitä julmimpia, väkivaltaisia rangaistuksia. Kambili ja hänen veljensä Jaja ovat kirjan tapahtumien aikaan jo teini-ikäisiä, eivätkä vanhemmat ole saaneet enempää lapsia. Äiti on kyllä ollut raskaana, montakin kertaa, mutta ne jäävät aina kesken...

"Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei ollut kukaan uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isäni ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen."

Kun perhe lähtee joulun viettoon, lapset saavat viettää viisitoista minuuttia isänsä isän, Papa-Nnukwun luona. Isä ei halua, että lapset syövät tai juovat mitään "pakanallisessa" kodissa. Isoisä noudattaa yhä vanhaa heimouskontoa. Lapset tapaavat harvakseltaan myös isänsä sisarta, opettajana työskentelevää Ifeomaa ja tämän lapsia. Kaikki muuttuu, kun Ifeoma kutsuu Kambilin ja Jajan luokseen käyttäen verukkeena pyhiinvaellusmatkaa, jotta heidän isänsä suostuisi. Lapset astuvat uuteen todellisuuteen. Täti on yksinhuoltaja hänen miehensä kuoltua onnettomuudessa, ja tämän perhe elää huomattavasti köyhemmissä oloissa kuin Kambili ja Jaja ovat tottuneet elämään. Silti tädin perheessä on lämpöä, välittämistä, lapsilla saa olla mielipiteitä ja he saavat puhua vapaammin. Sähköt katkeilevat ja niin bensan kuin ruuan ja veden hinnat ovat nousseet mielivaltaisen sotilasvallan alla tavallisen kansan ulottumattomiin. Silti tädin perhe osaa olla toiveikas, Ketään ei lyödä, vaikka tilanne on stressaava. Kambili ja Jaja opettelevat vasta nyt olemaan luontevasti ikätovereidensa kanssa, sillä he ovat viettäneet niin suojattua elämää, ettei siihen ole ennen ollut mahdollisuutta. Kambili kokee myös ensirakkautensa, kun tädin kotikaupungin pappi, hurmaava ja komea isä Amadi saa hänet tuntemaan jotakin aivan uutta. Vierailun jälkeen paluuta entiseen ei enää ole.

"Makuuhuoneen säleikkunasta, josta puuttui muutama lasi, avautui esteetön näkymä etupihalle. Painoin kasvoni miltei kiinni ikkunaan, lähelle moskiittoverkkoon tullutta repeämää, jonka Amaka valitti päästävän sisään lamppuun törmäileviä yöperhosia. Isä Amadi seisoi niin lähellä ikkunaa, että näin hänen hiustensa loivasti lainehtivat kiharat, kuin kareet järvenpinnalla."

Myötäelin lukijana tarinassa toivoen, peläten, helpottuen, raivoten ja vihaten. Kambilin hiljainen murtautuminen ulos pelon ja pakottavan miellyttämisentarpeen kehästä on kuvattu vahvasti. Ifeoma-tädin hahmo ja persoona valloittavat heti siinä, missä Eugene-isän toiminta saa aikaan vain valkohehkuista vihaa. En ennestäänkään ole ajatellut kovin korkeasti (lievästi sanottuna) kristillisestä fundamentalismista, ja tuo itseään suunnilleen jumalasta seuraavana patriarkkana pitävä väkivallan kierteeseen seonnut "mahtimies" saa kokemaan sellaista kiukkua, että kirja on välillä laskettava alas. Suuttumusta aiheuttaa jälleen myös se, minkälaisen kiihkokristillisyyden länsimaalaiset lähetyssaarnaajat veivät Afrikkaan käännyttäessään paikalliset luonnonuskontojen harjoittajat. Myös maltillista uskoa kirjassa kuitenkin harjoitetaan mm. Ifeoma-tädin perheen ja isä Amadin esimerkkien myötä. Kirjan luettuaan saa käsitystä siitä taustasta, mistä Adichien feministinen ajattelu nousee.

On melkoista ajatella, että tällainen romaani on julkaistu Adichien ollessa vasta 26-vuotias. Hän muutti 19-vuotiaana Nigeriasta Yhdysvaltoihin opiskelemaan viestintää, valtio-oppia ja myöhemmin luovaa kirjoittamista. Sentään Adichie kertoo loppukiitoksissa saaneensa kustantajilta myös hylkäyksiä, joten huippulahjakkuuden lisäksi esille tulee jotain normaaliin ihmiseen viittaavaakin! Jo tällä esikoisromaanillaan Adichie sai Commonwealth Writer's Prizen ja seuraavista teoksista tuli yhä suurempia menestyksiä. Niitä otan ehdottomasti myös luettavaksi, koska nyt on huikeaa ajatellakin, mille tasolle hän on kirjailijana vielä kehittynyt.

Hibiskuksen ovat näyttäneet lukeneen ja bloganneen suunnilleen kaikki muutkin kirjabloggaajat jossakin vaiheessa, googlatkaa kirjailijalla ja teoksella, sieltä niitä löytyy!

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 40: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä