Kari Hukkila - Tuhat ja yksi

Kari Hukkila – Tuhat ja yksi (Teos 2016)

"– – ja vasta jälkikäteen ajattelin, että silläkään ei ole paikkaa maailmassa eikä sekään saa olla mukana maailman menossa samalla tavalla kuin vasta perjantaina olin Kaivopuiston rannassa kuullut, että ajattelukaan ei enää ole mukana maailman menossa, paitsi että ilman papereita on tietysti täysin mahdotonta."

Kustantajan kuvauksen mukaan Kari Hukkila on kirjoittanut esseitä kirjallisuudesta ja taiteesta jo 1980-luvulta lähtien. Hänen kirjoittamisessaan ovat olleet mukana filosofinen ajattelu ja vieraat kulttuurit, joten Hukkilan ensimmäinen romaani Tuhat ja yksi liittyy saumattomasti tähän jatkumoon. Kyseessä on filosofinen romaani, jonka juoni on kuitenkin kronologisen selkeä. Minäkertoja kirjoittaa kirjassa jonkinlaista laajaa tekstiä Gustaw Herling-Grudzińskista, joka oli puolalainen kirjailija, toimittaja ja esseisti. Herling tunnetaan erityisesti selviytymistarinastaan Gulag-työleiriltä. Yrittäessään edetä kirjoitustyössään minäkertoja kipuilee ajatuksissaan riitaannuttuaan veljensä ja erään toisen sukulaisen kanssa eriävien maahanmuuttomielipiteiden takia. Kertoja päättää matkustaa Italiaan ystävänsä Maran luo. He ovat kumpikin olleet tekemisissä akateemisen filosofian kanssa aiemmin, mutta sittemmin lähteneet sen parista. Mara on kohdannut Italiassa etiopialaisen, joka on tullut maahan paperittomana.

Kertoja ja Mara käyvät keskusteluja, joissa esiintyvät erityisesti filosofi Ludwig Wittgenstein ja runoilija Gunnar Björling. Wittgensteinin elämästä nostetaan tarkasteluun mm. se, että tämä meni vapaaehtoisena sotaan ja halusi siellä suunnilleen vaarallisimpaan mahdolliseen paikkaan, tulituksen keskellä olevaan vartiotorniin. Björling puolestaan koki henkilökohtaisen katastrofin sodan keskellä, kun pommitukset tuhosivat hänen pienen asumuksensa Helsingin Kaivopuistossa ja samalla paloivat Björlingin siihenastiset kirjoitukset muuttuen "tuhka-arkistoksi". Kertoja pohtii erityisesti puolalaiskirjailija Herlingin tekstien pohjalta katastrofin vaikutusta ihmisiin ja toteaa, että ne eivät oletuksista huolimatta yhdistä, vaan erottavat.

"Marialla ja Herlingillä on sama kokemus. Katastrofi tuhoaa ihmisten keskinäisen luottamuksen ja myötätunnon. Herling toistaa tätä kaikessa mistä hän kirjoittaa. Edes luonnonkatastrofit, jos sellaista sanaa voi käyttää, eivät yhdistä ihmisiä yhteistä vihollista eli luontoa vastaan. Lopputulos on aina sama, ihmisten keskinäiset siteet hajoavat."

Näitä kokemuksia peilataan Euroopan nykyiseen ilmapiiriin ja todetaan, että hajonneiden siteiden solmimiseksi etsitään syntipukki, ulkopuolelta. Teksteistä löydetään toistuvia esimerkkejä siitä, miten tämä on tapahtunut erilaisissa katastrofeissa.

Tuhat ja yksi on kieleltään täsmällisen selkeää ja pitkälle ajateltua. Kirja herätti minussa kiinnostuksen lukea pitkästä aikaa filosofien teoksia – käyn varmasti nappaamassa Wittgensteinia kirjastosta mukaan heti kun ehdin. Myös aikanaan vaille ymmärrystä jääneen mutta sittemmin suomenruotsalaisen modernismin merkittävimpiin tekijöihin kohotetun Gunnar Björlingin vasta viime vuonna suomennettu runokokoelma Auringonvihreä (alkuteos Solgrönt, 1933) päätyi lukulistalleni, ja olenkin teoksen alkua ehtinyt jo selailla. On aina mahtavaa saada innostavia lukuvinkkejä kaunokirjallisesta teoksesta. Tällaista ei olekaan juuri tullut vastaan Juha Hurmeen Nyljettyjen ajatusten lukemisen jälkeen (siinäkin muuten muistan jo hehkutetun Björlingiä). Tuhat ja yksi esittää paljon kysymyksiä, se kuvaa monelta kantilta maailmanmenoa ja erityisen vahvasti paperittoman siirtolaisen ahdistusta, joka vuotaa valtoimenaan yöllisenä hikoiluna. Kertoja keskustelee ajatuksissaan veljensä kanssa (haastaen itseään kuvittelemillaan veljensä no mitä sitten -heitoilla), mutta kokee vielä lopussakin juovan heidän välillään kasvaneen ehkä mahdottoman suureksi. Näitä juopia on kaivautunut viime aikoina maaperäämme surullisen paljon. Kirja sijoittuu vuoteen 2010, jonka jälkeen tapahtumat ovat vyöryneet vielä paljon pidemmälle kuin silloin juuri kukaan osasi kuvitella.

"Kun katseli kaikkia näitä ihmisiä, ihmetteli millaisia sukupolvelta toiselle siirtyviä jytkyjä tai jopa vihajytkyjä arkinen elämä pitää sisällään, jytkyjä kuin kärpäsiä, toinen toisensa päällä, ja näitä kärpäsiä ei edes Wittgenstein saisi pois kärpäspullosta."

Tuhat ja yksi muistuttaa ajoittaisessa esseemäisyydessään juuri Nyljettyjä ajatuksia, ja romaanijuoni tuntuu lähinnä kehikolta pohdiskella asioita käsillä olevan tiedon kautta. Yhdistelmä on tässäkin teoksessa toteutettu onnistuneesti. Olen iloinen siitä, että tällä tavoin mieltä virkistävää kaunokirjallisuutta tehdään ja julkaistaan. Suosittelen romaania kaikille tiedon ja viisauden etsijöille ja rakastajille, niille jotka joutuvat kohtaamaan "no mitä sitten"-kysymyksiä asiassa kuin asiassa. 

Nikolai Gogol - Kuolleet sielut

Nikolai Gogol – Kuolleet sielut (lukemani painos WSOY 2009), alkuteos Meortvyje dusi (1842). Lukemani painoksen suomeksi kääntänyt Jalo Kalima, suomennoksen tarkistanut Vappu Orlov.

"– Aikomuksenani on hankkia kuolleita, jotka kuitenkin henkikirjotusluettelon mukaan ovat elossa, sanoi Tšitšikov. 
Silloin Manilovilta putosi piippu lattialle, ja suu, joka oli auennut selälleen, jäi auki muutamaksi minuutiksi."

Kiistattomasta klassikosta kirjoittamisen aloittaminen tuntuu erilaiselta kuin uutuusteoksen tai lähimenneisyydessä ilmestyneen kanssa. Uuden teoksen laatua pitää avata monipuolisesti, sijoittaa se kirjallisuuden maailmaan ja perustella huolellisesti sen tärkeyttä silloin, kun sen itse selkeästi tuntee. Suuren klassikon kohdalla perustelut on jo tehty moneen kertaan merkittävän aseman saavuttamisen ohessa. Nikolai Gogolin (1809–1953) Kuolleet sielut on venäläisen kirjallisuuden tunnetuimpia teoksia. Kansiliepeessä kerrotaan, että Gogol suunnitteli kolmiosaista venäläistä vastinetta Danten Jumalaiselle näytelmälle, mutta lopulta kokonaisena säilyi vain tämä teos, ensimmäinen osa, joka vastaa Danten Helvettiä.

Kollegineuvos Tšitšikov siis saapuu nimeltä mainitsemattoman kaupungin matkustajakodin portista sisään vaunuilla, "jollaisissa tavallisesti matkustavat naimattomat miehet", ja hän valloittaa kaupungin väen miellyttävällä olemuksellaan. Kaupunkilaiset ovat hänestä suorastaan ylitsevuotavan hurmaantuneita, ja eräänä päivänä Tšitšikov lähtee tapaamaan tilanomistaja Manilovia. Tällöin selviää tämän mystisen virkamiehen merkillinen suunnitelma: ostaa tilanomistajilta näiden "kuolleita sieluja", jotka ovat siis kuolleita talonpoikia eli todellisuudessa maaorjia. Tšitšikov kiertelee tilalliselta toiselle ja onnistuu kaupoissaan vaihtelevasti. Toiset epäilevät hänen tarkoitusperiään suuresti, ja toiset ovat varsin tyytyväisiä päästessään eroon henkikirjoitusluettelossa näkyvistä "sieluista", joista joutuu kuitenkin maksamaan, vaikka ne ovat kuolleita. Lopulta epäilykset kaupungissa kasvavat...

"Toiseen aikaan ja toisenlaisissa olosuhteissa tällaiset huhut eivät olisi kenties herättäneet minkäänlaista huomiota, mutta N:n kaupunki ei ollut saanut pitkään aikaan mitään uutisia. Kokonaista kolmeen kuukauteen ei ollut tapahtunut mitään sellaista, mitä pääkaupungeissa sanotaan commérageiksi eli juorujutuiksi ja mikä on, kuten tunnettua, kaupungille yhtä tärkeää kuin ruokatavarain tuonti oikeana aikana."

Gogolin romaania on pidetty onnistuneena venäläisen realismin perustan luojana, joka pyrkii tavoittamaan jotakin olennaista venäläisestä kansanluonteesta, siitä paljon puhutusta venäläisestä sielusta. Olin kuuntelemassa, kun Rosa Liksom puhui kirjasta viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla. Hän kiinnitti huomiota siihen, että Venäjä etsi kirjan kirjoittamisen aikaan suuntaa samalla tavoin kuin nyt. Teoksen todettiin sisältävän paljon mustaa huumoria ja sen kuvaaman todellisuuden olevan arvaamatonta. Liksom myös vertasi haastattelussa Tšitšikovia nykypäivän sijoitusneuvojiin! Mainittu haastattelu on muuten edelleen katsottavissa Ylen sivuilta, ja siinä puhutaan muistakin venäläisistä klassikkoteoksista.

Lukukokemuksena kirja oli 2010-luvulla elävälle nuorelle aikuisellekin hyvin mielenkiintoinen, teos sai pohtimaan asioita laajemmin monesti ja lukeminen oli varsin nautittavaakin. Ajoittaista puuduttavuutta kyllä ilmeni, mikä on venäläisille klassikoille tietääkseni tyypillistä (tällainen kokemus nimittäin sai aikaan, että jätin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kesken muistaakseni noin puolivälissä, kyllä, ottakaa vaan kivet valmiiksi ja soihdut ja talikot esiin). Teoksen kertojaääni on kiinnostava – se ottaa mukaan myös kirjailijan, josta puhutaan monessa kohtaa kolmannessa persoonassa "tekijänä". Kuitenkin välillä ääni puhuttelee lukijaa tavalla, josta saa vaikutelman, että kertoja olisi yksiselitteisesti kirjailija itse. Kerrontaratkaisut ovat jännällä tavalla kiehtovia, ja erityisesti viehätyin kohdasta, jossa yllytään paasaamaan kirjailijuudesta, kirjallisuudesta ja sen arvostuksesta.

"Aikakauden arvostelu ei näet myönnä, että linssit, joilla nähdään uusia aurinkoja, ja linssit, jotka tuovat esiin näkymättömien hyönteisten liikkeet, ovat yhtä ihmeellisiä; nykyajan arvostelu ei myönnä, että tarvitaan suurta sielun syvyyttä, kun on valaistava halveksitusta elämästä otettua kuvaa ja tehtävä se henkisesti helmeksi; ajan arvostelu ei myönnä, että suuri innoittunut nauru ansaitsee päästä suuren lyyrillisen liikutuksen rinnalle ja että sen ja markkinailveilijän kujeiden välillä on pohjaton kuilu."

Näyttäisi, että 1800-luvun alkupuolen Venäjällä on siis keskusteltu kiihkeästi siitä, onko viihdekirjallisuus kirjallisessa maailmassa samalla viivalla vakavammaksi mielletyn kanssa! Pahinta on kuitenkin markkinailveily.

Kuolleiden sielujen kertoja pahoittelee myös lähellä kirjan loppua, että kirjassa esiintyvät hahmot ovat Tšitšikovin pyrkimysten takia niin epämiellyttäviä. Eipä heitä kovin mairittelevalla tavalla kuvatakaan, vaan varsin ankeina niin henkisiltä kuin fyysisiltä ominaisuuksiltaan, joista jälkimmäisiä on esitelty kirjassa myös sivun kokoisina kuvina aina kunkin hahmon tullessa mukaan tarinaan. Kuvitukset on kirjan mukaan tehnyt P. Boklevski.

Kirja on mielenkiintoinen kurkistus oman aikansa Venäjään Nikolai Gogolin silmien kautta. Monille kohdille sai naurahdella ja Gogolin satiiri ei säästele eikä kumartele, minkä hän epäili kirjansa kertojan suulla ärsyttävän maanmiehiään: "[v]ielä saa tekijä osakseen syytöksiä niin sanottujen patrioottien eli isänmaanystävien taholta – –". Monet ovat kuitenkin myöhemmin pitäneet Gogolia henkilökohtaisilta näkemyksiltään varsin konservatiivisena ja hän itsekin piti suhtautumistaan Venäjään sentimentaalisena. Kirjan viimeisen sivun visio nopean, saavuttamattoman troikan lailla kiitävästä Venäjästä toi mieleen edellä mainitun Liksomin Hytti nro 6 -romaanin. Vaikutteita on hyödynnetty hienosti. Gogolin perintö elää vahvasti myös tämän päivän kirjallisuudessa, ja siksi tämän tuotanto on tärkeää luettavaa kirjallisuuden rakastajille myös nykymaailmassa.