"Tänään postilaiva tuli Nauvosta viimeisen kerran ennen kevättä, ohi luotojen ja vihreiden saarten mättäiden ja silokallioiden, joihin jäätiköt ovat uurtaneet simpukkamurroksensa ja muinaiset viljelijät uhrikuppinsa. Mitä he mahtoivat uhreillaan pyytää? Henkiin jäämistä varmaan; tuskin onnellista elämää sentään, se lienee aika uusi keksintö, onni. Ehkä he pyysivät jotakin käytännöllistä. Ettei joka paikassa rehottava karmiinikukkainen pirunvilja sotkeutuisi heidän ohraansa ja rukiiseensa ja värjäisi leipää siemenillään siniseksi ja niin katkeraksi että oksetti."Pidän iloisista yllätyksistä, kukapa ei. Myönnän, että sivuutin aluksi Katja Kallion uutuusromaanin kevään kirjakatalogeja selaillessani pelkkien mielikuvien seurauksena. Vahva mielikuvani nimittäin oli, että hän kirjoittaa hieman viihteellisiä kirjoja, joissa päähenkilönä seikkailee miehen perään huokaileva kaupunkilaissinkkunainen, jota leffassa sitten esittää Minna Haapkylä katsellen surullisesti kaukaisuuteen. Tuontyylinen kirjallisuus ei ole sitä, mistä itse eniten inspiroidun... Onneksi olin maaliskuussa Baba Lybeck, kirja vieköön! -tapahtumassa, jossa Yön kantaja -romaanin aiheesta ja taustoista keskusteltiin niin kiinnostavasti, että teos piti laittaa heti varaukseen. Romaani osoittautui todella hienoksi, ja se on tämän kevään ehdottomasti vaikuttavimpia lukukokemuksiani.
Jotakin maagista tuntuu olevan puhallettu usean viimeisen vuoden aikana julkaistun kotimaisen romaanin kieleen – jotakin sellaista, mikä tekee kielestä kiehtovalla tavalla soivan, rikkaan ja virtaavan. Yön kantaja lumoaa kielellään heti alkuunsa, riisuu potentiaalisesti kriittisen lukijan (osoitan mm. itseäni) parilla kiepautuksella aseista. Kirjan kieli onnistuu tarjoamaan yllätyksiä, toistuvasti se säpsäyttää ja herättää lukijan vaikuttumaan itsestään vertausten, kielikuvien ja lyyrisen sointinsa kautta. Kuitenkin se on luonnollisesti soljuvaa ja säilyttää olemuksensa hallitusti läpi romaanin.
Niin, se kirjan aihe, joka kiinnostuksen alun perin herätti. Kallio perustaa romaaninsa todelliseen henkilöön: Amanda Fredrika Aaltonen (1864–1918) eli aikanaan epätavallista, kapinalliselta vaikuttavaa elämää päätyen lopulta eristyksiin Seilin saarelle, siellä tuolloin sijainneeseen mielisairaalaan. Amanda sai diagnoosin, jota nykyihminen ei voi lukea naurahtamatta sen koko absurdiudelle: insania epileptica menstrualis. Eli nuori nainen on käyttäytynyt hankalasti, minkä tuon ajan (todennäköisesti miespuolinen) lääkärikunta on tulkinnut jotenkin liittyvän kuukautisiin, koska mistä muustakaan naisten ongelmat pohjimmiltaan kumpuaisivat... Kirjassa Amanda nukkuu huonosti, on levoton, ei viihdy koulussa eikä jaksa keskittyä, varastelee, hermostuu helposti ihmisten kanssa, ja hänestä tulee lopulta vakituista asuntoa vailla oleva irtolainen. Hän joutuu useita kertoja vankilaankin. Kaikki muuttuu hetkeksi, kun Amanda lähtee Pariisiin kuumailmapallolentäjän jalkavaimoksi, mutta sieltä tullaan takaisin maitojunalla. Kesytön ja sopeutumattomaksi tuomittu nuori nainen joutuu taas vaikeuksiin ja lukkojen taakse, jossa hän muuttuu raporttien mukaan jatkuvasti hullummaksi, niin hulluksi, että hänet voidaan huoletta toimittaa loppuiäkseen Seiliin kuukautishysteriadiagnooseineen.
Suurin osa kirjasta ollaan Seilissä, viettihän oikea Amanda Aaltonenkin siellä puolet elämästään jouduttuaan saarelle 27-vuotiaana. "Hullujen naisten saaren" elämän kuvaus on outoudessaan ikiaikaisine kirjoittamattomine sääntöineen erittäin kiintoisaa seurattavaa. Kallio kuvaa Amandan kautta mielisairaalan asukkaiden ja työntekijöiden psykologiset suhteet tarkasti ja vivahteikkaasti, eikä tyydy kauhistuttamaan karuilla kuvauksilla, vaikkei missään nimessä kaunistelekaan. Kiroukset ja eritteetkin lentävät silloin kun on uskottavasti tarpeen.
"Mikä houkutus antaa periksi ja käyttäytyä kuin seinähullu, antaa lopultakin mennä! Kaiken sen pinnistelyn ja mielin kielin oleilun jälkeen. Saat olla juuri sellainen kuin olet. Saamanne pitää, hän ajatteli. Mutta ei hän uskaltanut. Hän tiesi miten kävisi jos hän antaisi mennä ja häntä alettaisiin lääkitä ja hänet pantaisiin eristyksiin ja kääreisiin. Korpit ja henget palaisivat. Hän konttaisi ympäri selliä ja repisi patjapussia hampaillaan ja tuhrisi itsensä ja seinät omalla paskallaan. Hän ei uskonut pääsevänsä toiste takaisin niin kaukaa."Kallio maalaa päähenkilöstään hyvin moniulotteisen kuvan kaikkine virheineen, tuntemuksineen, oikkuineen ja pakottavine tarpeineen. Amandan ajatukset ja tunteet kuuluvat läpi kirjan, mutta silti häneen ei pääse kyllästymään. Tästä kurittomasta, tottelemista viimeiseen asti vihaavasta naisesta välittyy läpi kirjan aidolta tuntuva kuva. Tulee mieleen, kun Baba Lybeck kysyi Katja Kalliolta tapahtumassa, mitähän Amanda pitäisi hänen kirjoittamastaan kirjasta. Kallio vastasi muistaakseni suunnilleen, että Amanda todennäköisesti vihastuisi, mutta olisi salaa ylpeä. Nyt kirjan luettuani olen samaa mieltä. Kalliolla on ollut vahva näkemys siitä, minkälaisen hahmon hän haluaa Amandasta kirjoittaa. Lukija eläytyy vahvasti Amandan elämään, ja lopussa hänestä oli suorastaan vaikea luopua.
Yön kantaja on loistava romaani niin kieleltään kuin kerronnaltaankin. Se vie mukanaan usein surullisten ja rankkojen tapahtumien läpi pitäen samalla tiukasti kyydissä: tämä kaikki on nähtävä ja koettava. Teos kertoo tarinaansa naisista, jotka eivät yleensä ole kirjojen päähenkilöiksi päässeet, vaan heidät on siivottu pois maailmasta ennen kuin ovat juuri ehtineet siellä näkyäkään. Aiheidensa puolesta kirja vertautuu mm. Riitta Jalosen viimevuotiseen Kirkkaus-romaaniin. Jos piti Kirkkaudesta, uskon vahvasti että ihastuu myös Yön kantajaan. Katja Kallio on punonut kirjansa kokoon kuin huolella tehdyn, sulavuudessaan kauniin palmikon, jonka päähän solmitaan lopuksi häpemättömän räikeä, kirkkaanpunainen silkkinauha.
Muissa blogeissa: Kirsi, Tuija, Katja, Riitta, Annika, Kirsin Book Club / Airi, Arja, Mai, Erja
