Silvia Hosseini - Pölyn ylistys

Silvia Hosseini – Pölyn ylistys (Savukeidas 2018)

"Asioiden sellaisuuden kohtaaminen on kauheaa. On hirvittävää joutua hyväksymään, että arkielämä on onnellisena ja yltäkylläisenäkin suurelta osin joutavaa. Se on sähköpostien kirjoittamista, talouspaperia, polkupyörän viemistä kellariin.
   Jokainen merkityksellinen hetki saa unohtamaan, että hyväkin elämä on enimmäkseen väljähtänyttä kuoleman odottelua. Tähän perustuu lifestylen ja brändien, elämysten ja elämänviisauksien sekä Instagramiin neliöityjen huippuhetkien lumo."

Silvia Hosseinin kirjoituksia oli tullut ennen hänen esikoisteoksensa julkaisua vastaan mm. Nuoren Voiman sivuilla, ja viime aikoina hän on tullut tutuksi Ylen Kulttuuriykkönen-ohjelman kuuntelijoille Kulttuuriykkösen kisastudioiden vakioäänenä. Hosseini oli lehdissä julkaistuilla esseillään onnistunut herättämään minussa ajatuksia ja jättämään kirjoitustyylistään mielikuvan, koska kiinnostuin hänen esikoiskokoelmastaan heti, kun kuulin sen olevan ilmestymässä. (Sivujuonteena todettakoon, että pidän jotenkin ihan valtavasti hänen puheäänestään, joten häntä on myös sen takia miellyttävä kuunnella radiossa.) Pölyn ylistys sisältää joitakin jo aiemmin julkaistuja esseitä, joitakin aivan uusia, kuten kotimaiset esseekokoelmat useimmiten. Pidin kokoelmassa siitä, että sen esseet sisältävät yhdistäviä linjoja, jotka tekevät kirjasta yhtenäisen teoksen. "Hän hakee lohdutusta huonoudesta", kuvaa takakannen esittely, ja tämä onkin tärkeä kokoelman lävistävä teema, "hyvien huonojen" löytäminen ja niistä ilahtuminen.

"Osasyynsä on varmaankin pornografialla, jonka esittelemiä hullutuksia jotkut haluavat kokeilla käytännössä. Väkivaltaseksi ei kuitenkaan ole pelkästään opittua. Sen taustalla tuskin on eroottisen kirjallisuushistorian tai kristillisen ikonografian kaltaisia hienouksia, vaan yksinkertaisesti biologia: testosteroni on sekä seksin että aggression hormoni, ja aivoissa seksuaalisia ja väkivaltaisia tunteita hallitsevat osat ovat vierekkäin. Harva haluaa myöntää, että mitä seksiin tulee, ihminen on ennen kaikkea eläin."

Hosseini on heittäytynyt esseissään aiheisiin, jotka vaativat uskallusta ja itsensä likoon laittamista. Hänen kirjoitustyylinsä on usein hauska, ja tekstien huvittavuus tuntuu syntyvän erityisesti siitä, miten postauksen alun sitaatissa mainittu asioiden sellaisuus paljastuu kaiken "ylevän" alta. Hyvä esimerkki on loistavasta "Vähän saa kuristaa"-esseestä kohta, jossa seksimessujen bondage-esitys osoittautuu joksikin aivan muuksi kuin se kirjoittajan ystävän kuvitelmissa oli. Lukiessani kieriskelin naurusta. Tällainen kirjoittamistapa vaatii kärjistämistä, ja välillä kielenkäyttö on hyvinkin pisteliästä, mutta nauruun on helppo heittäytyä. Vakavampia sävyjä on toki myös. "Leonard Cohen munasillaan"-esseessä Hosseini kirjoittaa Cohen-fanituksestaan ja siitä, miten hankalaa on suhtautua tämän tuotannon "tahmeaan tahraan", albumiin Death of a Ladies Man, jonka sanoitukset ovat täynnä misogyynistä eetosta. Hosseini tukeutuu aiheitaan käsitellessään laajasti kirjallisuuteen, maailmankirjallisuuden vanhoista klassikoista kotimaisiin uutuuksiin, ja ilahduin erityisesti kotimaiseen nykyrunouteen viittaamisesta. Muutkin kulttuurin osa-alueet ovat esseissä läsnä: elokuvat, sarjat, popmusiikki, blogit, kuvataide. Tyylilajiin kuuluva rönsyily aiheissa ja ajatuskuluissa on toteutettu tyylikkäästi kokonaisuuden ehdoilla. "Al Pacinon huuto"-esseessä kuljetaan Paholaisen asianajaja -elokuvan kautta Pacinosta Keanu Reevesiin ja eritellään hillittömään tapaan kaikkia tämän kolmea ilmettä. "Erään voimalaulun sedimentit" kertoo Karri Koiran ja Ruudolfin kappaleesta, joka on "postmoderni käännösiskelmä" R. Kellyn kappaleesta, ja lopulta päädytään Tuntemattomaan sotilaaseen. Albert Camus'n Sivullisen pohdinnasta puolestaan tupsahdetaan Seinäjoen tangomarkkinoille. Kaikki tämä on hyvin luontevaa. Hosseinin käyttämä kieli lähestyy teoksessa välillä puhekielisyyttä: mukana on englanninkielisiä heittoja, kuten instant karma, ja äidinkielenopettajana työskentelevältä kirjoittajalta tällaisen kielen rikastamisen voi nähdä tarkoituksellisena. Usein arkipuheessa käytettävät ilmaisut teoksessa tuovatkin tekstiä lähemmäs, kun ne toimivat tyylillisesti.

  "Sitten on keski-ikäinen pariskunta, jolla ei ole yhteisiä koordinaatteja. Ohi kävellessään mies puristaa minua takamuksesta. Toista kättään hän pitää omistavasti naisystävänsä hartioilla.
   Menin elokuviin. Teatterissa oli sinä päivänä näytillä yksi elokuva, jokin Twilight-sarjan osa. Se kertoi nuoresta naisesta, joka ei saanut vampyyrimieheltä seksiä, vaikka kovasti halusi, sillä miehen oli suojeltava häntä. Juoni oli yksinkertainen: pariskunta suutelee ja riitelee, ja aina välillä jotkut juoksentelevat metsässä tosi kovaa.
   Millaista seksiä tangopariskunnat harrastavat? mietin, ja tunsin pakarassani yhä tangomiehen sormet."

Ruumiillisuuden suhde kulttuurisesti korkeampina pidettyihin ihmiselämän asioihin toistuu kokoelmassa usein. "Vähän saa kuristaa"-esseen lisäksi tätä käsittelee erityisesti Dubai-aiheinen "Aavikkolabyrintin vangit", jossa megalomaanisen kaupungin jatkuvan kulutusspektaakkelin keskellä voikin tuntea "murtuman keinotekoisessa kuoressa", oman ruumiinsa, sen tarpeiden ja nautintojen tunteet, rakastaa niitä vielä enemmän kuin muualla. Kun katsoo tarkkaan, voi löytää jotakin, mikä on vähäeleistä, rehellistä ja totta. Dubai-esseen lopussa Hosseini yltyy hyvin kaunokirjallisiin visioihin kaupungin kohtalosta. Hänellä on selkeästi taitoa myös lyyrisemmän ilmaisun suhteen: "Sairaalloisen ylipainoisiksi paisuneet pilvenpiirtäjät röyhtäilevät ikkunansa rikki, ja jokainen torni halkeaa omaan mahdottomuuteensa, purskauttaa sisälmyksensä kadulle ja romahtaa sitten kömpelösti ja vaivalloisesti polvilleen, autiomaan kuumaan hiekkaan." Ehkä Hosseinin kannattaisi viedä tätä tyyliä pidemmälle tulevissa esseissään; maailmalla kaunokirjallisia tyylejä hyödyntävät, lajien rajoja koettelevat esseet ovat olleet oma ilmiönsä jo pitkään, mutta suomenkielisessä kirjallisuusmaailmassa tätä ei ole ymmärtääkseni kovin paljoa vielä tehty. Eipä sillä, pidän kovasti myös Hosseinin suoremmasta kirjoittajan äänestä, mutta kokeilut innostavat minua aina erityisesti. Kokoelman viimeinen teksti, nimiessee "Pölyn ylistys" saa pohtimaan omaa taidesuhdettaan, kun Hosseini kirjoittaa taidemuseoiden uuvuttavuudesta, läpijuostuista taideaarteiden sokkeloista ja Stendhalin syndroomasta. Viimeksi mainittua en ole koskaan tainnut kuvataiteen äärellä kokea. Muut taiteenlajit ovat kyllä saaneet aikaan kylmiä väreitä ja kyyneleitä, mutta en tiedä onko siinä kyse samasta ilmiöstä. Minuun fyysisesti vaikuttavimpien taiteenlajien kolmen kärki on järjestyksessä musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Vaikka kirjallisuus on tällä hetkellä elämässäni eniten läsnä oleva taidemuoto, se on luonteeltaan hitaampaa, ja sen vaikutus iskee ajan kanssa, vähitellen – paitsi joskus, kun törmää teoksissa yksittäisiin lauseisiin, jotka järisyttävät jotakin sisällä perustavalla tavalla. Mutta tämä on harvinaista, harvinaisempaa kuin kylmät väreet ja kyyneleet musiikin ja elokuvan parissa, ainakin minulle. Ruumiilliset kokemukset eivät kuitenkaan kerro koko totuutta taidemuodon tärkeydestä.

Silvia Hosseinin Pölyn ylistys on esikoisteoksena vahva taidonnäyte, ja kirja nostaa hänet heti kiinnostavimpien kotimaisten esseistien joukkoon. Alan jo odottaa häneltä lisää tekstejä luettavaksi, ja sillä välin jatkan hänen äänensä kuuntelemista Kulttuuriykkösen parissa. Teoksen toisista esseistä vaikutuin vähän enemmän kuin toisista, mutta niin se kokoelmien kanssa väistämättä menee. Hosseini kirjoittaa asioista siihen tapaan, että niitä voi kukin itse tarkastella, muodostaa suhteensa niihin. Sellainen on arvokasta. Hänen tapansa ilmaista asiat on terävä ja voimakas, mutta jättää tilaa keskustelulle. Välillä naurattaa, välillä maailma aiheuttaa tuskaa, ja ajattelun rönsyt ja rihmastot jatkavat elämäänsä lukijan omassa päässä.

Kritiikeissä ja blogeissa: Aamulehti, Ruskeat Tytöt, Reader, why did I marry him?, ESS, Suomen kuvalehti (koko arvio vain tilaajille), HS

Pauli Tapio - Varpuset ja aika

Pauli Tapio – Varpuset ja aika (Poesia 2017)

"7.
ja sinä olet mennyt vain eksyttämään vanhaa ikävää
etsimällä uutta ikävää,
niin kuin minä olen nukkunut pois tätä vanhaa surua
tämän uuden surun vuoteessa.

8.
Ja nyt ajattelen sinua täällä, kylmenevällä peruskalliolla,
syksyllä, varpuset lentävät, pienet linnut

9.
pitkiä matkoja yli tihenevän kotikaupungin.

10.
Loppuunmyyty on kesä.
Julkaistu on sen viimeinen aamu."

Ihminen varaa kiinnostavan uuden runokirjan luettavakseen, tekijänä on esikoiskirjailija, ja runokirja pääsee esikoiskirjailijoille tarkoitetun kirjallisuuspalkinnon finaaliin, ja varausjono liikkuu tolkuttoman hitaasti, kuten täällä pääkaupunkiseudulla yleensä teoksissa joita on vähän, mutta joita kysytään suhteessa paljon, kuten jotkut huomiota saaneet runoteokset erityisesti, ja tämä teos sai HS:n kritiikin jo aiemmin, joten sekin lisäsi kysyntää, ja sitten runokirja saa tuon mainitun kirjallisuuspalkinnon. Kyseessä on suurin huomio, jonka esikoiskirjailija voi täällä teokselleen saada. Ihminen saa kirjan luettavakseen, kokee sitä ja ajattelee siitä ajatuksia, ja kun on aika kirjoittaa kirjasta, hän kokee sen hankalaksi. Miettii, että miksi tämä runoista kirjoittaminen tuntuu taas niin hankalalta, vaikka ei sen pitäisi olla sitä, mutta silti hankaluuskerroin on jotenkin moninkertainen verrattuna romaaniin. Tämä aloittaminen. Tässäkin olen tuottanut nyt kappaleen verran jokseenkin turhanpäiväistä metapuhetta että olisi ylipäätään mahdollista kirjoittaa mitään. Bloggaajakollegat ovat ratkaisseet asioita runoista kirjoittamisen suhteen eri tavoin. Joku kirjoittaa runoista niiden herättämiä ajatuksia ylös, ja bloggaus muodostuu siten, siitä tulee suorastaan omanlaistaan runoutta. Ken kykenee, on hyvinkin analyyttinen, lähtee perkaamaan kirjaa ehkä ripaus tieteellistä osaamistakin mukana. Minä taas, en tiedä, jotenkin lähden erittelemään kirjaa kuin kertoisin siitä ihmiselle, joka ei yleensä lue runoja, kerron asiat miltä ne kirjassa näyttävät, vaikka nykyisin toki tunnen myös joitakin kirjallisia termejä, joita saatan joskus käyttää. Mietityttää tämän postauksen tarkoitus, että nyt kun kirja on saanut palkinnon ja runokirjalle suht maksimaalisen näkyvyyden tässä maassa, kaikki kolikot pajatsosta syliin, onko oma postaukseni enää huutelua pimeään, kuten eräässä kappaleessa lauletaan: "Huutelen pimeään / olis vähän asiaa". No kai minulla on asiaa sen verran, että kannattaa huudella, ja joku lukee jos on lukeakseen.

Pauli Tapion runokokoelmaa Varpuset ja aika on sanottu teokseksi erityisesti nykyajasta, aikalaisrunoudeksi. Se sisältää asioita, jotka selvästi ovat pohdituttaneet tekijää (ja varmasti monia muitakin) juuri nyt. Aika tulee pyöritellyksi heti alkusivuilla: "Tätä on historia. Tällaista on aika jota elin." (s. 8) "Tiedäthän: 'Jos kaikki aika on alati tässä, on kaikki aika tavoittamatonta.'" (s. 11) "Vaikka en minä väitä, että aikaa olisi olemassa, ehei." (s. 12) Eli ei siis ole yksiselitteistä, että teos kertoisi vain nykyajasta sellaisenaan. Monet tapahtumat, joihin viitataan, ovat tapahtuneet historiassa. Jos otetaan esimerkiksi osio Inferno, jossa kuvataan samoilla aukeamilla sekä pakolaisten hukkumista Välimereen nykyaikana, rauhallista arkielämää jossakin aivan muualla nykyaikana, runokohtauksia jotka tapahtuvat modernissa maailmassa, ja lisäksi historiassa käytettyjä kuoliaaksi kiduttamisen menetelmiä, joihin kuitenkin viitataan, että ne olisi poimittu internetistä, varsin groteskilla tavalla otsikoiduista listausartikkeleista. Ei ole yksiselitteistä.

"Minä en usko ihmeisiin, mutta
olen tottunut kävelemään pitkästi,
eksymään pelkäämättä ja nukkumaan
levottomia öitä taivaallisissa hotelleissa,
katsomaan parvekkeilta vaieten tuonpuoleiseen.

Minä en usko ihmeisiin, mutta
joskus nämäkin voimalat kylmenevät,
uima-altaat tyhjennetään ja valot
sammutetaan, enkelit murenevat,
katoavat symbolit, ja koti on jossain,
mutta minä en usko ihmeisiin."

Runot kokoelmassa etenevät säkeinä, oikeastaan vain muutamalla sivulla ne on kirjoitettu proosan muotoon. Runojen rytmi on vahva ja hiottu, voin jo lukiessa kuulla mielessäni nämä esitettyinä (ja olenkin kuullut eräässä tapahtumassa tänä vuonna Tapion esittävän runojaan). Suuri osa kokoelman runoista on jaoteltu numeroin, mikä mietitytti, että oliko se välttämättä aina tarpeellista, numeroida ne runokatkelmat, olisiko muutenkin tullut selväksi että ne muodostavat jatkumon. Ehkä se oli olennaista, mutta meni vain minulta ohi. En voi väittää, että minulta ei olisi voinut mennä ohi paljonkin. Varpuset ja aika on älykkään tuntuista runoutta. On aina ihailtavaa, kun kohtaa sellaista. Silloin on hyväksyttävä se, että kaikkea ei sisäistä. En puhu nyt edes "ymmärtämisestä", vaan ihan sisäistämisestäkin. Tämä on taitavasti kirjoitettu kokoelma, Tapion säkeet ovat kauniita, jopa silloin kun sanat tai niiden välittämät kuvat eivät ole. Tuntui, että toisella lukemalla avautui paljon lisää, kun nyt selailin kirjaa uudestaan ennen tämän tekstin aloitusta. Luin ehkä noin puolet kokoelmasta lopulta uudestaan, ja tuntui, että rauhallinen uudelleenluku olisi avannut ovia vielä enemmän. Mutta aika, voi, se tosiaan... Teoksessa on vaikuttavia kohtia, vavahduttaviakin, Inferno-osion lisäksi esimerkiksi runo "Olkiluoto 2 – Svetlana Aleksijevitšille", joka kuvaa raamatulliseen tyyliin säteilysairauden vaikutuksia. Vastapainoksi on onneksi myös luontoa, kuten niitä varpusia, jotka moneen kohtaan sanovat tsirp-tsirp. Se keventää mukavasti.

Tyypillinen loppusummaus, joka postauksissani yleensä on, tuntuu nyt sekin haastavalta muotoilla. Olen yhä iloinen siitä, että Varpuset ja aika sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Se on hienosti toteutettua aikalaisrunoutta tekijältä, jolta voi jatkossakin odottaa paljon. Se meni myös yli hilseen monta kertaa. Tapion runoudessa on selvästi kerroksia, paljon abstraktia ja yleismaailmallista. Kaikkea ei ole tarkoituskaan oivaltaa heti. Emmehän usein ymmärrä nykyhetkeäkään ennen kuin myöhemmin, asetettuamme asiat perspektiiviin, kontekstiin, johonkin.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?, Tuijata, Kirjasta kirjaan, KosminenK

Annastiina Storm - Me täytytään valosta

Annastiina Storm – Me täytytään valosta (S&S 2017)

"Isä räpeltää voirasian kannen kanssa, saa sen auki ja näkee purkin laidassa vähän leivänmuruja. Siinä se on. Murut lehahtavat valtavaksi tunnelipyörteeksi, jota pitkin isän raivo syöksyy ulos. Tuoli kaatuu ja paukahtaa lattiaan kun isä pomppaa seisomaan ja kasvaa kattoon saakka."

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta yhdistää monenlaista tekstilajia kooltaan pienehköön teokseen. Väljästi taitetut noin 200 sivua sisältävät proosakerronnan lisäksi runoja, lauluja, satuja. Tarinan elementit ovat synkkiä: perheen ja heidän lähisukulaistensa kohtaamattomuus, onnettomat avioliitot, ahdas uskonnollisuus joka ei anna yhtään tilaa lempeydelle, lasten elämä perheessä, kun isä saa raivokohtauksia, on väkivaltainen ja juo, äidin masennus ja joutuminen pitkäksi ajaksi sairaalaan. Kirjaa kerrotaan suureksi osaksi lapsinäkökulmasta, mikä tuo siihen vielä enemmän surua, mutta toisaalta myös pyrkimyksiä löytää lohtua ja toivoa.

"Paistaja tulee lähemmäs ja me ollaan kiviä ohkaisten puunrunkojen takana. Se harppoo ja huohottaa puulta puulle, lähemmäs ja lähemmäs. Lopetan hengittämisen ja melkein elämisen, kunnes se menee ihan meidän vierestä ohi. Ennätän nähdä sen hypnoosinaaman."

Kertojina toimivat useimmiten 6–8-vuotiaat lapset, Santtu ja Silja. Myös heidän äitinsä, isänsä, tätinsä ja isovanhempiensa kautta kertomusta kuljetetaan, ja jokaisella on oma tarinansa. Sisäiset maailmat kohisevat ajatuksia ja suuria tunteita, jotka eivät löydä ilmaisun väylää. Sekä lasten vanhemmat että isovanhemmat ovat vain joskus päätyneet yhteen; oma elämä on jäänyt velvollisuuksien tai sisäistetyn syntitaakan taakse. Lasten mummo Eeva ei ota kuuleviin korviinsakaan tyttärensä perheen ongelmia ja hankaluuksia tämän miehen kanssa. Kun tytär soittaa äidilleen ja pyytää tätä ottamaan lapsensa joksikin aikaa hoitoon tilanteen ollessa kotona vaikea, Eeva alkaa vastailla julistaen jumalan sanaa. Oman miehensä Eeva toivoisi jo kuolevan pois häiritsemästä, sillä avioeron ottaminen olisi syntiä. Ainoat valoisammat henkilöt teoksessa ovat lasten täti Mervi, joka elää elämäänsä omilla ehdoillaan, sekä Santun kirjaston kahviossa tapaama nainen, Pirke, josta tulee hänen ensimmäinen ystävänsä. Isä käy kirjastoreissujen ohessa tapaamassa ryyppykaveriaan, jonka velvollisuuksista vapaata elämää kadehtii ja miettii, että oli ehkä virhe hankkia perhe.

"Hän toivoi Veijon, neljäkymmentäkaksi vuotta aviomiehen osaa toimittaneen ukon poistumista elämänsä edestä. Kuolemista, jos ihan suoraan sanotaan. Että pääsisi siitä miehestä kunnialla eikä minkään syntisen avioeron kautta. Eronneista supistiin pahansuovasti selän takana, mutta leskeys oli jotain ihan muuta. Se lupasi loputonta empatiaa ja tukea, yhteenkuuluvuutta suruhuntuloitten kanssa, bostonpullaa ja kulttuurikerhoa."

Satujen värittämään tarinaan tuovat maagista tunnelmaa myös lasten leikit, joissa mm. yritetään ottaa yhteyttä syntymättömäksi jääneeseen pikkupikkuveljeen jukurttipurkkipuhelimella ja saada tämä löytämään kotiin dinosaurusleluja seuraamalla. Teoksen kieli välittää lasten maailman uskottavasti, ja erityisesti lasten keksimät yhdyssanat viehättävät, kuten kylmäjäinen, kauhusuora tai hypnoosinaama. Selkeässä kielessä on myös runollisuutta, joka luo vahvan tunnelman alusta loppuun. Kerronta etenee lyhyin episodein, ja tarinan seuraaminen voi lyhyissä pätkissä lukien olla haastavaa, varsinkin kun näkökulmahenkilöt vaihtuvat taajaan ja välillä kerrotaan satuja. Itse pystyin nyt lukemaan teosta paljon kerrallaan, jolloin episodimainen rakenne ei häirinnyt. Kerronnassa ja kirjan synkässä maailmassa on jotakin niin painavaa, että ilmavuus lyhyiden jaksojen välissä tuntui olevan tarpeen, ettei lukemisesta tullut raskasta.

"Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minä olen klisee ja heikoin ja halvin. En osaa, vaan sorrun ja murenen ja palaan nöyränä lähtöruutuun. En pääse sinusta koskaan. 

Sinä vavahtelet itkua sylissäni. En päästä sinua koskaan."

Me täytytään valosta on vaikuttava esikoisteos. Aluksi lukemista aloittaessani mietin, jaksanko romaanin mittaista läpikotaisin synkkää tarinaa sadunomaisella lapsen kielellä kerrottuna, mutta mitä pidemmälle luki, sitä enemmän teos alkoi viehättää. Sen maailmasta ei päässyt pois ennen lopettamista. Erilaiset kerronnan lajit on yhdistelty kokonaisuuteen toimivasti, ja tyyli pysyy vahvana ja johdonmukaisena läpi kirjan. Rivien välistä saattoi lukea näkemystä siitä, miten onnettomiin parisuhteisiin jääminen, puhumattomuus ja omien toiveiden ilmaisematta jättäminen tekevät monin tavoin pahaa myös läheisten ihmisten elämissä, ja miten erityisesti lapset kokevat olonsa turvattomiksi, kun koti on epävakaa. Rohkeasti kirja antaa kuitenkin äänen myös pahantekijöille, tuo esiin heidän toiveitaan ja ajatuksiaan, vaikka teot eivät olekaan hyväksyttäviä. Miten monesti tarpeeksi ajoissa päätetty ero olisikaan ollut parempi ratkaisu. Voisin kuvitella Stormin romaanin olevan HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalla tänä vuonna.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Aina joku kesken, Anun ihmeelliset matkat

Marko Kantomaa - Ylpeydestä

Marko Kantomaa – Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017)

   "Täydellisyys. Sitä se on.
Lihasten virheetöntä kontrollia. Saumatonta yhteistyötä. Hiuksenhienoiksi hiottuja liikeratoja, jotka luovat vaikutelman absoluuttisesta voimantuotosta, loppuunsa viritetystä tehokkuudesta, liikkeen katkeamattomasta sulavuudesta.
    Hän huomaa hymyilevänsä."

Kansanterveystieteestä filosofian tohtoriksi väitelleen ja aktiivisesti myös eri urheilulajeissa kilpailleen Marko Kantomaan romaani Ylpeydestä on hänen esikoisteoksensa. Urheiluromaaneja on Suomessa ilmestynyt vain kourallinen muutoin kuin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Muuten en ehkä olisi herännyt, mutta blogiani seuranneet tietävät, että olen perehtynyt varsin paljon HLBTIQ-teemaiseen kirjallisuuteen, ja kustantajan esittelyteksti sai tuntosarveni värisemään. Urheilumaailmaan sijoittuvia teoksia päähenkilönään homoseksuaali mies ei ole Suomessa tätä ennen julkaistu. [EDIT 12.10. Näin ei pitäisi väittää ikinä milloinkaan, koska aina unohtaa jotakin tai ei ole kuullut jostakin. Tällä kertaa oli erityisen noloa, koska olen itsekin lukenut Katri Lipsonin Detroitin viime vuonna. Se sijoittuu toki Yhdysvaltoihin, mikä ehkä hämäsi minua kun yritin muistella suomalaiskirjoja aiheesta, mutta silti, moka.] Toki vaaditaan enemmän kuin pelkkä aihe, että minut saa alkuunkaan pysymään kirjan parissa tyytyväisenä. Toivoin kovasti, että kirja olisi myös hyvä, ja onneksi se oli.

Romaanin päähenkilö on siis 16-vuotias Joonas (nimi mainitaan takakansitekstissä, mutta teoksessa se mainitaan tasan kerran aivan kirjan loppusivuilla, jännä ratkaisu), joka on juoksija. Hän kuuluu seuraan, hänellä on valmentaja ja tavoitteena kilpailumenestys. Kirittäjänä toimii myös ystävä Alex, joka on Joonaksen mielestä täydellinen. Kilpailukenttien testosteronihöyryt häiritsevät, koska ne samalla kiihottavat. Se ei ole urheiluympäristössä oikein, eikä kukaan muu tiedä Joonaksen suuntautumisesta. Murtautuminen ulos kuoresta ja hämmennyksen kätköistä alkaa, kun Joonas tutustuu lommoposkiseksi kutsuttuun Jenniin, joka tykkää tytöistä. Matka kohti totuuden hyväksymistä ja myöntämistä on kuitenkin vielä pitkä, ja samalla raatelee rakkaus, joka on sekä lähellä että kaukana.

   "Ei, se ei ole keskustelu, Se on kuulustelu.
    Sen aloittaa isoisä: "Onkos pojilla ja tytöillä helluja?"
    Kysymys esitetään nousevalla intonaatiolla, jolla ei ole aikomustakaan peitellä kysyjän eikä muidenkaan aikuisten äärimmäistä uteliaisuutta, ja johon yhdistyy näennäisesti viaton virnistys tai arvoituksellinen, toispuoleinen hymy.
– –    Kunnes hän, yleensä viimeisten joukossa, tuntee lamauttavansa keskustelun: "Ei ole, ei juuri nyt"
    Seuraa vaivaannuttava hiljaisuus. Joka ikinen kerta."

Kantomaa kirjoittaa toimivaa, usein lyhyen tiivistä lausetta. Kieli on hyvin kuvailevaa, ja miljöön sekä luonnon kuvaukset yltyvät välillä melkeinpä runollisiksi luoden vahvan mielikuvan tapahtumien ympäristöstä. Juoksemisen kirjailija tietysti tuntee, ja se näkyy tekstissä erittäin yksityiskohtaisena, kropassa tuntuvana kuvauksena. Kirja on hyvin sujuvaa luettavaa ja sivut etenevät nopeasti, mihin vaikuttavat myös lukujen lyhyys ja taiton ilmavuus. Sanoisin kirjan sopivan myös nuorille lukijoille, ja romaanin voi hyvin lisätä lukulistoille kouluissa, kun on tarkoitus lukea kotimaista nykykirjallisuutta. Vaikka teos on helposti etenevää luettavaa, ei se ole liian valmiiksi pureksittua, vaan lukija saa täydentää mielessään paljonkin ilmaisematta jääneitä ajatuksia, merkityksiä ja tunteita.

Kun katson tätä seksuaalivähemmistöjä käsittelevän kirjallisuuden perinteestä ja näkökulmasta, tarina on varsin tyypillinen teini-ikäisen homoseksuaalin coming of age -tarina ja kaapistatulokertomus. Ympäristö ja sosiaalinen konteksti tekevät teoksesta kuitenkin merkityksellisen, ja on hienoa että tekijä on löytänyt heti esikoisteokseensa toimivan oman äänen, joka kantaa läpi kirjan. Pituuskin on tällaiselle tarinalle juuri sopiva, noin 250 sivua. Päähenkilöä ei tosiaan päästetä tarinassa helpolla, vaan hän kohtaa vakavia sairastumisia, elämän rajallisuutta ja kipeää kasvua kohti omaksi itsekseen samanaikaisesti. Välillä tulee miettineeksi, että asiat meillä ovat kuitenkin monessa suhteessa parantuneet, joten onko nykykirjallisuudessa nuoren homohahmon välttämätöntä jälleen käydä läpi näin pitkällinen tuskien taival juuri suuntautumisensa vuoksi.

   "Se on ollut heidän paikkansa, hänen ja lommoposkisen. Heidän rantansa, vetensä ja kivensä. Siitä myrskyisestä tammikuun iltapäivästä lähtien, kun kivistä ovat näkyneet vain terävät jääkuoren peittämät kärjet.
    Siitä on puolitoista vuotta.
    Sen jälkeen hän on oivaltanut, miten eletään parikymppiseksi, ehkä jopa kolmekymppiseksi, ilman että tekee mieli ampua kuula kalloonsa.
    Onko se paljon? Se on paljon.
    Siitä on ikuisuus."

Ylpeydestä on hyvä esikoisromaani. Se kertoo jo monesti kerrotun tarinan eri tavalla ja uudesta näkökulmasta, mikä on virkistävää ja saa aikaan uudenlaista mielenkiintoa asian käsittelyyn. Parista epäröintiä aiheuttaneesta elementistä huolimatta kirjan maailma on uskottava ja lähelle tuleva. Teos on kirjoitettu hyvin ja teksti vaikuttaa erittäin hiotulta, kieli on ytimekkään kirkasta. Tarina pitää myös otteessaan vahvasti episodista toiseen, ja lukijakin huomaa juoksevansa sivuja läpi. Välillä kannattaa kuitenkin pysähtyä ja kokea tunnelmaa, maisemaa ja tunteiden vyöryä ympärillään.

Muualla: Kirjavinkit, Aamulehti

Olavi Koistinen - Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistinen – Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017)
Arvostelukappale kustantajalta

   "Kello tuli kuusitoista kymmenen. Nyt se oli viisi. Pankista ei soitettu, eikä kotipalvelukaan tullut käymään. 
     Hänet oli varmaan leikattu. Voiko niin käydä tuosta vain, kyllä kai, eivät ne ehtineet kaikille soitella. Julkinen sektori oli leikannut hänet. Paha siitä oli ketään moittiakaan, jos leikata pitää niin leikata pitää."

Alkuvuodesta sain ehdotuksen tutustua Olavi Koistisen juuri ilmestyneeseen novellikokoelmaan Mies joka laski miljardiin, joka on tekijänsä esikoisteos. Vaikka en yleensä tilaa arvostelukappaleita, vaan pyrin välttelemään niitä koska ne stressaavat minua, olin ilmeisesti tuolloin jonkinlaisessa rohkean optimismin tilassa ja vastasin, että voin blogiani varten kappaleen kirjasta ottaa. Haluan ehdottomasti tukea kotimaista, realistista novellia, koska sen julkaisukanavat ovat huvenneet olemattomiin. Spekulatiivinen fiktio on Suomessa tällä hetkellä ainoa genre, jonka parissa novelli vielä lajina on elinvoimainen ja tekstejä kustannetaan erityisesti antologioina ja julkaistaan alan lehdissä. Ajankäyttöni luisui totuttuun tapaan pian kirjan saamisen jälkeen käsistä, ja lukulistan rakentuminen siirtyi suunnitelmallisuudesta kohti intuitiota ja äkillisiä pakkomielteitä... Lopulta tämänkin kirjan aika koitti, ja tässä sitä ollaan. Tiedän, ettei minun vapaa-ajallani bloggaavana tarvitsisi stressata arvostelukappaleista näin paljon, mutta olen ehkä hyperempaattinen, -tunnollinen tai jotain.

Omat haastavat ominaisuuteni tuntuivat kuitenkin näitä novelleja lukiessa olevan varsin hyvin hallinnassa ja neuroositkin alkoivat näyttää kohtuuden rajoissa pysyviltä. Koistisen novellikokoelman hahmot ovat eksyneitä, ahdistuneita ja sosiaalisesti kyvyttömiä nykymiehiä, joista monet ovat tavalla tai toisella putoamassa yhteiskunnan tai sosiaalisen elämän kelkasta. Surkuhupaisiin henkilöihin suhtautuu kuitenkin myötätunnolla (joskin ajoittain myös -häpeällä), sillä eivät he pahaa tarkoita, kunhan eivät oikein osaa olla. Välillä miettii myös normaalin käsitettä, sitä miten ihmiset määrittelevät, että jokin asia on ns. normaalia ja tavoiteltavaa elämässä. Monet omalla alallaan erityisen taitavat ihmiset ovat sosiaalisesti kömpelöitä ja historia tuntee monia erakoituneita suurmiehiä. Mikä oikeus meillä on tuomita heidät kummallisiksi ja naureskella? Jos välttelee ihmisille puhumista tai haluaa purkaa elämässään kertyneitä paineita pukeutumalla lehmäksi kontaten navetassa tai etsiä nautintoa krapulapäivästä varjellen Australian muotoista pölyä lattialla, onko sitä sitten tarpeen päivitellä. Jonkinlaista kuvaa nykyelämän erilaisista puolista, niistä jotka eivät ehkä usein tule esiin, kirja selvästi pyrkii esittelemään.

Teoksen katse on väistämättä miehinen, kun näkökulma- ja päähenkilöt ovat heitä. Helpoksi vertailukohdaksi nousee viimevuotinen Jan Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia, jonka katse kohdistui seksuaalisuuteen ja sen toteutumiseen nykymaailmassamme. Koistisen kokoelmassa kerronnallista variaatiota on vähemmän ja teos on luettavissa nimenomaan kokoelmana, joka on enemmän kuin yksittäisten novellien summa. Toisaalta tästä puuttuivat kaikkein hykerryttävimmät huiput, joita Forsströmin teos tarjosi runsaammin. Koistisen tyyli on läpi teoksen hyvin tiivistä ja pyrkii esittämään asiansa ytimekkäästi, mutta kieli on myös rikasta ja tekstiä elävöitetään erityisesti vertauksin. Kirjan huumori on pääasiassa tummasävyisen ironista, ja monta kertaa lukiessa naurahdin esim. napakan dialogin parissa.

"Pahvilautanen pyöri ja kallistui, näytti jo jäävän hyllyn reunalle tasapainoon, mutta kippasi yli laidan. Meetvurstinpala putosi lautaselta Australian muotoisen pölyn päälle. Koira nuolaisi sen ja pölyn suuhunsa. Mannerström kaivoi jalat lootusasennosta.
   – Voi vittu, sun koiras veti naamaan Australian muotoisen pölyn.
   – Ei kestä kiittää viiskymppii riittää.
   – Hä?
   – Siivouspalvelusta. No oisit vittu laminoinu sen pölys."

Kokoelma alkaa tehokkaasti mainiolla novellilla sosiaalisesti rajoittuneesta pörssivelhosta, joka päätyy luokkakokoukseen. Niin myötätuntoa kuin -häpeääkin keskushenkilöään kohtaan herättävän tekstin jälkeen tarkastellaan mm. pyörätuolissa istuvan pojan yläasteen päättäjäisiä ja iäkkään miehen tuskailua pankkiasioinnin kanssa, kun puhelimeen vastaakin automaatti, eikä enää voi soittaa tutuksi tulleelle, senioriasiakkaisiin erikoistuneelle Ullalle. Kohdataan myös lääkäriaseman omistaja, joka on nettipalstalta löytänyt miehen esittämään kanssaan roolileikkiä: hänestä tehdään Serafiina-niminen kyyttöneiti ruskeaksi maalattuna ja maitotäytteisine muoviutareineen. Aiheiden ja näkökulmien kirjo on kymmenen novellin kokoelmassa lopulta laaja. Kuten lähes kaikissa novellikokoelmissa, tässäkin oli pari läpilukutekstiä, joista ei itselle mitään erityistä jäänyt mieleen. Teoskokonaisuus kuitenkin nousee ehdottomasti hyväksi.

Koistisen kokoelmaa voi lämpimästi suositella modernin, realistisen novellin ystäville. Tyyliin sopien kokoelmaan oli jätetty hieman rosoa ja uskoisin, että kirjavinkkarit lisäävät tämän mieluusti suosittelupakettiin nuorille miehille, joiden lukemisesta toistuvasti ollaan kovin huolissaan. Eikä toki ole mitään syytä, miksei tämä muillekin sukupuolille sopisi luettavaksi. Teemoista erityisesti liikuntavammaisen nuoren elämää ja digitalisoituvan yhteiskunnan kelkasta putoamista käsitellään novelleissa mielestäni tuoreella tavalla. Myös lopussa oleva niminovelli on vahva ja tuntuu monenlaisin merkityksin kyllästetyltä.

***

Nipvet-blogin novellihaaste 2 sisältää uuden haaste-elementin, peukutuksen, jonka tarkoituksena on nostaa esiin kokoelmasta yksittäisiä novelleja painottamalla niiden eri osa-alueita. Peukutan tästä kokoelmasta novellia "Minä en tiedä mitä terveiset ovat", jolla teos alkaa. Peukutuksen kohteena on henkilöhahmo, 34-vuotias Eerik, jonka kompleksisuuden voi tiivistää siihen, että hän luokkakokouksessa tokaisee: "Minulla ei ole lapsia kun en ole ollut sukupuoliyhteydessä". Monessa muussakin kohdassa novellin minäkertojan kuvaus saa suorastaan kiemurtelemaan – taitavaa nahkoihin hyppäämistä kirjoittajalta.

Olen nyt lukenut novellihaaste 2:een 44 novellia.

Mies joka laski miljardiin muissa blogeissa: Lukuisa, Hannan kirjokansi, Liukkonen, Juha Siro

Garth Greenwell - Kaikki mikä sinulle kuuluu

Garth Greenwell – Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017), alkuteos What Belongs to You (2016). Suomeksi kääntänyt Juhani Lindholm.

"– – mitä pitempään kartoimme kaikkinaisia eroottisia ehdotuksia, sitä saavuttamattomammalta hän alkoi vaikuttaa, ei niinkään kauneutensa vuoksi, sillä kaunis hän minusta oli, vaan jostain sitäkin painavammasta syystä, eräänlaisesta ruumiillisesta itsevarmuudesta tai rentoudesta, joka loi vaikutelman kaikenlaisen epäröinnin ja omaan itseen kohdistuvan kärvistelyn puutteesta, kertakaikkisesta kainostelemattomuudesta elämän edessä."

Tämän vuoden Helsinki Lit -festivaalilla on jälleen paljon mielenkiintoisia tekijöitä ja ennalta-arvaamattomuudessaan kiehtovia keskusteluita odotettavana. Yksi ehdottoman kiinnostavista kirjailijavieraista on amerikkalainen Garth Greenwell. Hänen romaaninsa What Belongs to You on kerännyt useita palkintoehdokkuuksia ja ylistäviä lausahduksia kirjallisuuskritiikeissä Atlantin molemmin puolin. Oli hieno teko Nemo-kustantamolta (joka tuli taannoin Otavan ostamaksi) julkaista Greenwellin romaani myös suomennettuna, moneen kertaan palkitun Juhani Lindholmin käännöksenä Kaikki mikä sinulle kuuluu. Kirja on minulle ollut alkuvuoden odotetuimpia, sillä HLTIQ-teemainen kirjallisuus on erityinen kiinnostuksenkohteeni, ja Greenwell on kirjoittanut aiheista, joita ei ole paljoa käsitelty valtavirran kirjallisuudessa.

Romaani kertoo amerikkalaisesta opettajasta, joka on lähtenyt kotimaastaan Bulgariaan ja asettunut opettamaan maineikkaaseen kouluun. Greenwell itse on myös asunut Bulgariassa tehden opetustyötä American College of Sofia -oppilaitoksessa, joten mahdollinen omaelämäkerrallinen aspekti astuu heti mukaan mahdollisuuksien horisonttiin. Ajatusta vahvistaa tekstistä nouseva, hyvin lähelle tuleva aitous, jonka puitteissa lukija tuntee pääsevänsä johonkin hyvin henkilökohtaiseen tilaan. Koin asian lukemisen kannalta samantekeväksi – yhtä hyvin kertomus voisi olla taitavan kirjailijan taustatyön pohjalta luoma. Pääasia on, mitä kerrotaan ja tämän kirjan osalta myös erityisesti miten. Teos on täynnä pitkiä virkkeitä, hyvin pitkälle kehiteltyä pohdinnan virtaa ja ajelehtimista ajatuksesta toiseen. Kieli on kauttaaltaan kaunista ja etenee lempeästi, mutta runollisuutta ei ole erityisesti tavoiteltu eikä korumaisia kielikuvia rakenneltu, vaan kerronta on ehdottoman rehellistä. Kirjan esittämät ajatukset tuntuvat punnituilta, koetelluilta ja kestäviltä. Tekstissä on myös jotain puheenomaista, se todennäköisesti toimii hienosti ääneen luettunakin. Voi vain kiitellä, että teoksella on ollut kokenut ja varmaotteinen suomentaja.

"Mitä olisinkaan ilman tuota suuttumusta, ajattelin nyt seistessäni joen rannalla, ilman tuota suuttumusta jota tunnen edelleen ja joka on aina olemassa, väliin voimakkaampana, väliin heikompana. Se oli ehkä ollut esteenä joillekin asioille elämässäni, mutta ilman sitä olisin kadottanut minuuteni kokonaan."

Tarina itsessään on jotain, mitä ei ole usein kuultu. Nykypäivän homomiesten elämää kuvaavia kirjoja on varsinkaan suomeksi julkaistu ylipäätään vähän, vaikka varsinkin vuonna 2014 koettiin aihetta käsittelevässä kirjallisuudessa notkahdus ylöspäin, kun suuriltakin kustantajilta ilmestyi useita teoksia, joissa keskeisinä henkilöinä oli homoseksuaaleja miehiä (yksi näistä teoksista oli Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, jonka kehuja keränneen englanninnoksen My Cat Yugoslavia Garth Greenwellkin on lukenut ja maininnut artikkelissaan). Kaikki mikä sinulle kuuluu nostaa esiin aiheita, jotka ovat jääneet pimentoon näkyville pääseessä homokirjallisuudessa, kuten kruisailu (eli seksin etsiminen puolijulkisilta paikoilta, kuten käymälöistä, puistoista, baarien takahuoneista) sekä maksullinen seksi. Päähenkilönä ja kirjan minäkertojana oleva opettaja tapaa yleisessä WC:ssä kruisailua harjoittaessaan nuoren ja kauniin bulgarialaismiehen Mitkon, jolta päätyy pakahduttavan halunsa vimmassa ostamaan seksiä. Siitä saa alkunsa suhde, jonka valtasuhteet puolin ja toisin ovat vähintäänkin kysymyksiä herättävät ja monesti myös ongelmalliset. Voiko kaupantekoon pohjautuva ihmissuhde toimia? Onko kyse vain seksistä, himon purkamisesta, vai onko mahdollista kehittää ystävyydeksi ja jopa rakkaudeksi määriteltäviä tuntemuksia? Näitä asioita kertoja pallottelee mielessään pystymättä täysin ratkaisemaan. Hän haluaisi pysyä pelkässä viileässä kaupanteon agendassa, mutta havaitsee toteuttavansa Mitkon tahdon milloin missäkin asiassa ja olevansa kyvytön vaatimaan tai kieltämään tältä mitään.

"Hän makasi ympärilleni kietoutuneena kuin jokin merenelävä, ja jos vaihdoin asentoa tai puolittain heräsin, hän takertui minuun entistä tiukemmin. Harvoin olen nukkunut niin sikeästi ja melkein keskeytyksettä; olin hänen sylissään kuin lapsi tai rakastettu – tai oikeammin kai niin kuin vanki tai saalis."

Edellä olevasta sitaatista onkin hyvä siirtyä aasinsillan tavoin teoksen eroottisuuteen, josta on paljon puhuttu ja jota on kehuttu. Kyllä, sitäkin on, ja se on toteutettu erityisen kauniilla tavalla. Liian usein kirjallisuus joka käsittelee homoseksuaaleja päätyy toistamaan miehen seksuaalisuuden esittämisen tympeimpiä tapoja, eli kaikki on rajua, suoraviivaista, rumaa ja jotenkin likaista. Kaikki mikä sinulle kuuluu esittää hahmojen välisen seksuaalisuuden kauniina, ja jo siitä syystä se on syytä nostaa jalustalle. Himon ja halun kaikenkattava ja alleen pyyhkäisevä voima esitetään aitona, mutta silti esittämisen tapa ei ole inhorealistinen, vaan nyansseilla ja dynamiikalla luodaan tilanteita, jotka näyttävät seksuaalisuuden ilmenemistä positiivisesti. Tämä kaikki siitä huolimatta, että taustatilanne on seksin ostaminen, eikä varsinaisesta rakkaudesta voi puhua, vai voiko? Jälleen palataan kysymysten esittämiseen.

Minäkertoja muistelee myös rankkaa menneisyyttään, lapsuuttaan, jolloin hän kasvoi republikaanivaltaisella alueella varsin tekopyhän isänsä vaikutuspiirissä. Isä on tuonut julki peittelemättömän halveksuntansa poikansa seksuaalista suuntautumista kohtaan ja heittänyt tämän ulos kotoaan. Myöhemmin kertojalle paljastuu tämän sisarpuolen selvittämien asioiden myötä, että isä on pettänyt toista vaimoaan, etsinyt seuraa deittisivustoilta ja valehdellut. Muistelun käynnistää isän kuolinvuoteeltaan lähettämä toive, että poika palaisi käymään tämän luona vielä kerran. Viha on kuitenkin edelleen liian suuri ylitettäväksi.

Vaikka kertoja joutuu konflikteihin Mitkon kanssa heidän hakiessaan suhteensa rajoja ja on välillä tapaamatta tätä jopa kaksi vuotta, hän ei pysty vastustamaan Mitkon palaamisia takaisin luokseen. Usein tällä on ainakin päällimmäisenä motiivina tarve rahalle, jota alkoholisoitunut ja ilmeisesti myös ilman vakituista asuntoa elävä Mitko alituiseen on vailla. Vaikeampaan suuntaan tilanne muuttuu, kun Mitko palaa päähenkilön luokse (tämän jo seurustellessa vakavasti toisen miehen kanssa) ja kertoo sairastuneensa sukupuolitautiin. HIV:stä ei sentään tällä kertaa ole kyse, ja hyvä niin, sillä sitä on käsitelty homoteemaisessa kirjallisuudessa jo ennestään paljon. Sairastuminen ajaa Mitkon silti aina vain vaikeampiin hankaluuksiin.

 "Mikä olisikaan tarpeeksi, pohdiskelin mielessäni, ja niin kuin monesti aiemminkin mietin mikä mahtaa olla se velvollisuudentunne joka joskus on niin kirkkaana mielessä ja joskus taas katoaa kokonaan, niin että välillä emme ole kenellekään mitään velkaa ja kaikki mitä annamme on liikaa, välillä velkamme taas tuntuu aivan määrättömältä."

Kaikki mikä sinulle kuuluu oli kirjana vaikeasti irti päästettävä. Vaikka se olisi ollut nopealukuinen sujuvassa etenemisessään ja vain 216 sivun pituudessaan, henkilöt ja heidän maailmansa tulivat niin läheisiksi, että lukemista alkoi hidastella jottei heistä tarvitsisi luopua vielä. Näin käy minulle harvoin. Onneksi kirja on nyt oma, sillä voin kuvitella haluavani lukea sen vielä joskus uudestaan. Greenwellin romaani on yksi kevään tärkeistä käännöstapauksista, ja odotan mielenkiinnolla, mitä Suomessa vieraileva kirjailija teoksestaan kertoo. Häntä voi kuulla ainakin huomenna 11.5. Kirjasto 10:ssä ja lauantaina 13.5. Helsinki Lit -festivaalilla Savoyssa.

Muissa blogeissa: Omppu (joka lahjoitti minulle kappaleensa tästä kirjasta, kiitos), Kirsi / Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Tuija, Arja

Maaria Oikarinen - Lucian silmät

Maaria Oikarinen – Lucian silmät (Arktinen Banaani 2017)

"Malediivit jassoo. Kookospalmuja ja valkoisia rantoja. Mitä siellä juodaan, pina coladaako? Voisin harkita, mikä ettei, mutta mihinkään Thaimaahan minä en lähde, hyh mikä helvetin esikartano, fat ugly guy's paradise, kai sinullakin on sen verran makua, ettei nyt sellainen käy mielessä. No, ehdota? Et keksi. Well, it was nice to meet you, but I really need to run. Lähetä ne paperit ja palataan asiaan. Muista avajaiset! Aja parta! Äläkä missään nimessä tuo valkoisia kukkia!"

Taidemaalari ja kriitikko Maaria Oikarisen esikoisromaania tekee taustat tuntien ehkä turhan helposti mieli kuvailla kuvataiteellisin termein. Vilpittömän rehellisesti voi kuitenkin todeta, että kirja on räiskyvällä kielellä kerrottu teos, jonka lukeminen oli viihdyttävää, monessa kohtaa nauruun repäisevää ja jotenkin piristävää, vaikka aiheissa ei liikutakaan pelkästään huvittavalla pintatasolla, vaan henkilöt saavat syvempiäkin sävyjä.

Lucian silmät kertoo kuvataiteilija Jannasta, jonka näyttely on kohta tulossa, joten hän viimeistelee teoksiaan sekä hoitaa järjestelyitä vimmalla. Räväkän ja suorapuheisen naisen meininki osoittautuu hyvin nopeasti kuitenkin pahoilla ylikierroksilla käyväksi. On ilmiselvää, ettei Janna ole henkisesti aivan kunnossa, ja pian paljastuukin, että hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kirjan alussa päällä on mania ja meininki on sen mukaista – puhetta pulppuaa hurjalla tahdilla, tapaamiset venyvät niin että lasten hakeminen hoidosta unohtuu, kuohuviiniä kuluu, nukkuminen jää olemattomiin ja miehiä "valtiatar" napsii nettideittipalveluista ja baareista kuin irtokarkkeja laarista. Kaikki siitä huolimatta, että kotona on aviomies, tämän kanssa yhteiset kaksi pientä lasta ja teini-iän saavuttanut tytär Jannan nuoruuden suhteesta, mutta näiden on ollut pakko oppia pärjäämään äidin ja vaimon mielenterveydellisen tilanteen vaihteluiden mukaan. Lopulta Jannan on kuitenkin pakko hengähtää, kun hän sekoittaa maalauksensa olemuksen omaansa ja kuvittelee silmiensä lähettävän säteitä, jotka tappaisivat katseen tielle osuvia ihmisiä... Hengähdystauko Aurorassa on paikallaan. Pahimmissa harhoissaan Janna näkee ja kuulee kaikenlaista, muun muassa hänen maalaustensa erilaiset naishahmot ilmestyvät vierailemaan "tappokuoron" kera.

"<3 Muruset, yritetään yhdessä, niin maailmasta tulee parempi paikka <3
Teloittakaa Lucia! Polttomurha, kuolema!
{Mikä teitä vaivaa, me olemme maalauksia! Ei meitä tehty tappamaan
toisiamme. Turhaan te Luciaa kadehditte, siinähän kiiltelee,
disharmoninen hullu. Mutta minua Hän maalasi kauemmin kuin
yhtäkään teistä, niinhän Luojattareni?}
€Ei sinua kukaan osta, hienohelma!€
{Ymmärrän, potuttaa}"

Romaanin näkökulmahenkilöinä toimivat Jannan lisäksi tämän 13-vuotias tytär Hilma ja aviomies Petri. Oikarinen on kirjoittanut henkilönsä hyvin uskottaviksi ja heidän kielensä on kullakin omanlaistaan. Jannan räävittömänä ja pidäkkeettä hyppelehtivä tykitys vaihtuu Hilman varhaisteini-ikäisen kieleen, ja välillä tapahtumia kuvataan Petrin kautta rauhallisen analyyttisesti. Jokaisen kerronnassa on omanlaistaan ironista huumoria, ja erityisesti kirjan alkupuolella lukiessa nauratti useinkin. Loppupuolella mukaan astuvat vakavammat sävyt, kun Jannan mielisairaalajakson kestäessä avataan mm. hänen nuoruudenrakastettunsa kuolemaa. Lääkittynä ja sairaalaolosuhteissakin Jannan persoona pysyy totutunlaisena, hän ei ole lannistettavissa, vaan kirosanat lentävät ja asioiden on oltava just eikä melkein.

Lucian silmät on hillitön, rohkea, aidolta elämältä maistuva ja kielen koko väripalettia villisti hyödyntävä teos. Tekijä hallitsee hyvin erilaiset kertojaäänet ja koukuttavan kerrontatavan, joka tarjoaa lukiessa myös yllätyksiä. Kirja oli hyvä muistutus siitä, että joskus kannattaa lukea kaunokirjallisuutta myös tuttujen ja turvallisten kustantajien ulkopuolelta – Arktinen Banaanihan on tunnettu romaanikirjallisuuden sijaan erityisesti sarjakuvien kustantajana. Olen hyvin tyytyväinen, että varasin teoksen luettavaksi törmättyäni kustantajan kiinnostavaan esittelytekstiin romaanista, pisteet siis myös sen laatijalle! Lucian silmät tuo taiteilijarentturomaanien laajaan valikoimaan virkistävällä tavalla naisnäkökulmaa.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie – Purppuranpunainen hibiskus (Otava 2010), alkuteos Purple Hibiscus (2003). Suomeksi kääntänyt Kristiina Savikurki.

 "Isä ei puhunut igboa juuri koskaan, ja vaikka Jaja ja minä puhuimme sitä äidin kanssa kotona, isä ei tahtonut meidän käyttävän sitä muualla. Kodin ulkopuolella meidän piti kuulostaa sivistyneiltä ja puhua sen vuoksi englantia. Isän sisko Ifeoma sanoi kerran, että isä oli liikaa kolonialismin tuote. Mutta täti sanoi sen lempeän sovinnollisesti, aivan kuin vika ei olisi ollut isän, aivan kuin hän olisi puhunut ihmisestä. joka hourailee malarian kourissa."

 Nigerialainen Chimamanda Ngozi Adichie on nyt puheenaiheena esseemuotoisen teoksensa Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä myötä. Olin jo pitkään halunnut tutustua hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa, ja sitten pokkarialessa tuli vastaan Adichien esikoisromaani Purppuranpunainen hibiskus. Puntaroidessani vaihtoehtoja siitä, mitkä kolme pokkaria valitsisin tarjoukseen, luin ensimmäiset pari sivua kirjasta pikaisesti. Tiesin, että tämä kirja todella pitää lukea.

Kun löytää hyvän kertojan, siinä on oma maagisuutensa. Jotkut kirjailijat osaavat käyttää kieltä oivaltavasti, uudistavasti, leikitellen ja kokeillen. Jotkut uudistavat kerrontatapoja ja kokeilevat niillä. Jotkut ovat kauniin runollisia, jotkut taitavat rytmin, dialogin, jännitteen. Tämänkaltaisia asioita on helppo osoittaa tekstistä, mutta kun on hyvä nimenomaan kertojana, tempaa mukaansa ja saa heittäytymään tekstin kautta luomaansa maailmaan niin, että lukija kokee kaikki tunteet ja suorastaan aistii kirjan kuvaaman maailman. Sitä on hankala edes (ainakaan niin maallikkona kuin itse olen) analysoida. Se vain on, ja Chimamanda Ngozi Adichie on selvästi tällainen kertoja. Kirjan henkilöistä alkaa välittää, kerronnassa on värejä ja yksityiskohtia, jotka kaikki tuntuvat merkityksellisiltä juuri sen tarinan kannalta, jonka Adichie tässä on halunnut kertoa. Kielikin on vahvaa ja täsmällistä.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja on Kambili, jonka isä on erittäin rikas mies, tämä omistaa lehden ja tehtaita. He asuvat Nigeriassa, jota horjuttavat uuden valtion hapuilevat ensiaskeleet – kirjan loppupuolella maata verrataankin kävelemään opettelemaan pikkulapseen. Perheellä on varallisuutta, jonka isä on luonut mentyään aikanaan lähetyssaarnaajien opetettavaksi. Isä Eugene kokee olevansa tästä kiitollisuudenvelassa uskonnolleen, katoliselle kirkolle, ja perhe elää tiukan, suorastaan fundamentalistisen uskontulkinnan mukaan. Isä on niin Kambilille kuin tämän äidille ja veljelle eräänlainen oma jumalhahmonsa, vanhatestamentillisen rankaiseva. Lasten on menestyttävä koulussa täydellisesti, vaimon hoidettava kotiaskareensa täydellisesti, tai muuten seuraa mitä julmimpia, väkivaltaisia rangaistuksia. Kambili ja hänen veljensä Jaja ovat kirjan tapahtumien aikaan jo teini-ikäisiä, eivätkä vanhemmat ole saaneet enempää lapsia. Äiti on kyllä ollut raskaana, montakin kertaa, mutta ne jäävät aina kesken...

"Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei ollut kukaan uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isäni ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen."

Kun perhe lähtee joulun viettoon, lapset saavat viettää viisitoista minuuttia isänsä isän, Papa-Nnukwun luona. Isä ei halua, että lapset syövät tai juovat mitään "pakanallisessa" kodissa. Isoisä noudattaa yhä vanhaa heimouskontoa. Lapset tapaavat harvakseltaan myös isänsä sisarta, opettajana työskentelevää Ifeomaa ja tämän lapsia. Kaikki muuttuu, kun Ifeoma kutsuu Kambilin ja Jajan luokseen käyttäen verukkeena pyhiinvaellusmatkaa, jotta heidän isänsä suostuisi. Lapset astuvat uuteen todellisuuteen. Täti on yksinhuoltaja hänen miehensä kuoltua onnettomuudessa, ja tämän perhe elää huomattavasti köyhemmissä oloissa kuin Kambili ja Jaja ovat tottuneet elämään. Silti tädin perheessä on lämpöä, välittämistä, lapsilla saa olla mielipiteitä ja he saavat puhua vapaammin. Sähköt katkeilevat ja niin bensan kuin ruuan ja veden hinnat ovat nousseet mielivaltaisen sotilasvallan alla tavallisen kansan ulottumattomiin. Silti tädin perhe osaa olla toiveikas, Ketään ei lyödä, vaikka tilanne on stressaava. Kambili ja Jaja opettelevat vasta nyt olemaan luontevasti ikätovereidensa kanssa, sillä he ovat viettäneet niin suojattua elämää, ettei siihen ole ennen ollut mahdollisuutta. Kambili kokee myös ensirakkautensa, kun tädin kotikaupungin pappi, hurmaava ja komea isä Amadi saa hänet tuntemaan jotakin aivan uutta. Vierailun jälkeen paluuta entiseen ei enää ole.

"Makuuhuoneen säleikkunasta, josta puuttui muutama lasi, avautui esteetön näkymä etupihalle. Painoin kasvoni miltei kiinni ikkunaan, lähelle moskiittoverkkoon tullutta repeämää, jonka Amaka valitti päästävän sisään lamppuun törmäileviä yöperhosia. Isä Amadi seisoi niin lähellä ikkunaa, että näin hänen hiustensa loivasti lainehtivat kiharat, kuin kareet järvenpinnalla."

Myötäelin lukijana tarinassa toivoen, peläten, helpottuen, raivoten ja vihaten. Kambilin hiljainen murtautuminen ulos pelon ja pakottavan miellyttämisentarpeen kehästä on kuvattu vahvasti. Ifeoma-tädin hahmo ja persoona valloittavat heti siinä, missä Eugene-isän toiminta saa aikaan vain valkohehkuista vihaa. En ennestäänkään ole ajatellut kovin korkeasti (lievästi sanottuna) kristillisestä fundamentalismista, ja tuo itseään suunnilleen jumalasta seuraavana patriarkkana pitävä väkivallan kierteeseen seonnut "mahtimies" saa kokemaan sellaista kiukkua, että kirja on välillä laskettava alas. Suuttumusta aiheuttaa jälleen myös se, minkälaisen kiihkokristillisyyden länsimaalaiset lähetyssaarnaajat veivät Afrikkaan käännyttäessään paikalliset luonnonuskontojen harjoittajat. Myös maltillista uskoa kirjassa kuitenkin harjoitetaan mm. Ifeoma-tädin perheen ja isä Amadin esimerkkien myötä. Kirjan luettuaan saa käsitystä siitä taustasta, mistä Adichien feministinen ajattelu nousee.

On melkoista ajatella, että tällainen romaani on julkaistu Adichien ollessa vasta 26-vuotias. Hän muutti 19-vuotiaana Nigeriasta Yhdysvaltoihin opiskelemaan viestintää, valtio-oppia ja myöhemmin luovaa kirjoittamista. Sentään Adichie kertoo loppukiitoksissa saaneensa kustantajilta myös hylkäyksiä, joten huippulahjakkuuden lisäksi esille tulee jotain normaaliin ihmiseen viittaavaakin! Jo tällä esikoisromaanillaan Adichie sai Commonwealth Writer's Prizen ja seuraavista teoksista tuli yhä suurempia menestyksiä. Niitä otan ehdottomasti myös luettavaksi, koska nyt on huikeaa ajatellakin, mille tasolle hän on kirjailijana vielä kehittynyt.

Hibiskuksen ovat näyttäneet lukeneen ja bloganneen suunnilleen kaikki muutkin kirjabloggaajat jossakin vaiheessa, googlatkaa kirjailijalla ja teoksella, sieltä niitä löytyy!

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 40: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Kata Melander - Älä irrota

Kata Melander – Älä irrota (Type & Tell 2017)

 

"Jos en tuntisi kipua, en tuntisi mitään.
     Hengitä.
     Kipu kipristeli. Se liikkui ihon alla, vaihtoi piikkinsä paikkaa vähän väliä kuin vain kiusaa tehdäkseen. Alaselkää kuumotti, jalat hakivat hyvää asentoa turhaan.
     Polvien koukistus, vaikeroiva suu.
     En mitään."

Viime vuonna minulle tuli Twitterin kautta tutuksi esikoisromaaniaan kirjoittanut, hyvin terävän ja nokkelan oloinen nuori nainen. Syksyllä tapasimme livenä hyvin pikaisesti Helsingin Kirjamessuilla, ja pirteä iloisuus jäi päällimmäisenä mieleen tuosta tapaamisesta. Viime viikon perjantaina olin paikalla hänen kirjansa julkaisujuhlassa, josta ostin mukaani kaikkiaan kuuden vuoden kypsyttelyn tuloksena syntyneen esikoisromaanin Älä irrota.

Kata Melanderin romaani on tähän mennessä näkyvin Type & Tell -omakustannepalvelun kautta tehty kirjaprojekti. Yleensä omakustanteisiin tulee niiden laadullisen epätasaisuuden vuoksi suhtauduttua epäluulolla, myönnän sen ainakin omalta kohdaltani. Kata Melander on pitänyt kirjansa kirjoittamis- ja julkaisuprosessista blogia ja osallistunut erityisesti Twitterissä aktiivisesti ja vakuuttavasti keskusteluihin kirjallisuudesta ja paljon muustakin. Hän on myös kertonut tehneensä työtä kustannustoimittajien kanssa kirjan valmiiksi saattamisessa. Näistä syistä Melanderin tekstiin myös romaanin mitassa oli helppo luottaa. Hyvin ansiokasta kirjamarkkinointia siis!

Sinänsä ulkokirjallisten seikkojen jälkeen hypättäköön itse romaaniin, sen tarinaan ja kerrontaan. Älä irrota tuo kirjallisuuteemme uutta ääntä ja itsessään sen vuoksi teoksen lukeminen kannattaa. Kirjan päähenkilö on syntymästään asti liikuntavammaisena elänyt Saara, joka kärsii jatkuvasti toistuvista, hirvittävistä kivuista. Kipumaailma tulee teoksessa todella lukijaa lähelle, kuten alussa lainatusta, kirjan toisen luvun pysäyttävän voimakkaasta kuvauksesta voi todeta. Saara opiskelee yliopistossa ja kohtaa vuosien jälkeen uudelleen yläasteaikaisen opettajansa Petterin. Tapaamiset toistuvat, ja Saaran maailmaan pääsee viimein kivun sekaan rakkauttakin.

Älä irrota käsittelee erittäin elävästi myös vammaisen ihmisen oikeutta tasavertaiseen rakkauteen, seksuaalisuuteen, ja kaikkein päällimmäisenä, ehkä tärkeimpänäkin, nähdyksi tulemista ihmisenä eikä sairaana. Vaikka on liikunnallinen vamma, se ei tarkoita etteikö ihmiselle kuuluisi sukupuolisuus, arvostus ja oikeus olla tulematta vähätellyksi vain siksi, ettei pysty liikkumaan samoin ja yhtä nopeasti kuin terveet. Erityisesti tällaisten asioiden pinnalle nostamisen vuoksi pitäisin hienona, että kirja päätyisi varsinkin nuorten lukijoiden käsiin.

"Ja siinä hetkessä minä olin ollut varma, että minä olin jäänyt paitsi jostakin. Oli jotakin, mikä vielä oli minun ulottumattomissani mutta joka minussa eli, se eli ihan samoin kuin muissakin välittämättä siitä, oliko sairaus osunut omalle kohdalle vai ei, se ei välittänyt avuntarpeestani, ei, ei siitäkään."

Romaani etenee episodimaisesti muutaman sivun mittaisina lukuina, joissa käsitellään minäkerronnan kautta joko Saaran tai Petterin näkökulmaa. Tässä kerrontaratkaisu toimii myös jatkuvuuden puolesta, eikä eteneminen töksähtele kuten joskus vastaavanlaisia romaaneja lukiessa. Alkupuolella näkökulma on toistuvasti Saaran, Petterin kulmasta katsotaan vain pariin otteeseen, ja loppupuolella asetelma kääntyy toisin päin Petterin ollessa äänessä luku toisensa jälkeen. Onnettomassa liitossa elävän, kahden naisen väliin päätyneen miehenkin ajatukset ja motiivit pääsevät tuolloin avautumaan lukijalle. Aluksi mietin, olisiko ollut hyvä tasapainottaa tuoden Petterin näkökulmaa enemmän jo alkupuoliskolle, mutta toisaalta tämä ratkaisu syventää romaanin puolivälin käännettä. Viimeisillä sivuilla sairaalassa oleva Saara kirjoittaa kirjeitä, jotka ovat erittäin koskettavia ja summaavat läpikäytyjä ajatuksia niin kivusta kuin rakkaudesta hienosti.

Kirjassa kuvataan paljon myös Saaran perhesuhteita, erityisesti läheistä sisaruutta ja hankalaa isäsuhdetta, johon liittyy vuosia sitten tehty paha virhe ja vaikeus antaa anteeksi. Mielenkiintoista analysoitavaa tuottaa Saaran suhde kipuunsa, sillä kipua kuvataan paljon ja se ottaa usein jonkinlaisen hahmon, edustaa jotain toista joka valtaa Saaran kehon ja pyrkii hajottamaan pahimmillaan hänen mielensäkin – Saara kokee olevansa kipukohtauksissaan eri ihminen ja Petteri ajattelee asiaa samoin. Kipua vihataan, pelätään ja jatkuvasti sen kanssa taistellaan niin arkielämässä kuin elämää suuremmalta tuntuvassa rakkaudessakin.

Melander on kirjoittanut rohkean, koskettavan ja monessa kohtaa kauniin esikoisromaanin. Odotan innolla, miten hänen ilmaisunsa hioutuu entisestään tuleviin teoksiin.

Muissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena

Laitan teoksen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 20: Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Jan Forsström - Eurooppalaisia rakastajia

Jan Forsström – Eurooppalaisia rakastajia (Teos 2016)

"Sain polttaa yrttipiippua ja koin ensimmäistä kertaa, miten valuin ruumiistani ulos. Olin kevyt kuin tuulenhenkäys, ja surkea kapea naisenvartaloni, jota olin aina niin inhonnut, retkotti maassa vähälihaisena ihosäkkinä. Chyong-Chaj tanssi sen ympärillä, paisui taas ja antoi siemenensä sen päälle. Minä katselin kuin kuusen latvasta."

Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Jan Forsströmin kirjallinen esikoisteos Eurooppalaisia rakastajia on, erään teoksen novellin tyyliä mukaillakseni, erittäin ns. "valmis paketti". Forsström kokeilee novelleissa eri kirjoitustyylejä, kuten mielestäni kiinnostavassa novellikokoelmassa pitääkin tehdä. Ilahduttavaa on, miten vakaasti Forsström kaikki eri tyylilajinsa ottaa haltuun. Esimerkiksi juuri viittaamassani "Se oikea"-novellissa lyhenteiden ja lainausmerkkien jatkuva käyttö tuo hillittömällä tavalla näkyviin minäkertojan erittäin omalaatuisen persoonan, eikä lukija voi olla nauramatta ajoittain traagisillekin asioille.

"Ensin menen johonkin "aloittelupaikkaan", esim. miellyttävään irlantilaisen pubiin, jossa on suuri ja hyvätasoinen olutvalikoima. Tämä varmasti vaikuttaa siihen, että asiakaskuntakin on ns. tasokasta. Itse juon taloudellisista syistä yleensä pienen kotimaisen oluen. Pubeissa on baaritiski, mikä on tärkeää, koska suomalaiset miehet ovat varsin huonoja "iskemään" ja puhuttelevat helpommin baaritiskillä nojaavaa kuin pöydässä istuvaa naista."

Forsströmin novellikokoelman tarinoissa kohdataan siis rakkautta, ihmissuhdetta ja seksiä etsiviä ihmisiä. Näkökulma on otsikon mukaisesti eurooppalainen ja kertomukset vahvasti nykypäivään sijoittuvia. Kirjassa kohdataan mm. erikoista parisuhdejärjestelyä, dynamiikaltaan jokseenkin häiriintynyt ryhmä musiikin opiskelijoita, prostituoituja kuin karkkikaupassa osteleva ja näiden ulkonäölle sekä "suoriutumiselle" kouluarvosanoja antava mies, todelliseen henkilöön vahvasti assosioituva taiteilija nimeltään Helene ja viimeisessä novellissa joukko puhekielisellä sisäisellä monologilla tapahtumia kuvaavia ihmisiä.

Viimeinen novelli venyi mielestäni hieman liian pitkäksi n. 40 sivun mitallaan, ja raskautta siihen toi myös pirstoitunut kerronta, joka leikkautui vähän väliä näkökulmasta toiseen. Yhtään kohtaa kirjassa ei voi kuitenkaan sanoa kehnosti kirjoitetuksi, vaan taso pysyy laadukkaana koko ajan. Silti kielellistä viilausta olisi teoksen viimeistelyvaiheessa voinut tehdä vielä hiukan: alkuneljänneksellä tuli vastaan sekä omata-rakenne että pilkulla erotettu lauseenvastike, jotka muutoin korkeatasoisessa kaunokirjallisessa teoksessa väistämättä särähtivät. Näitä toki tulee vastaan ajoittain monien muidenkin hyvien kirjailijoiden teoksissa, mutta piti nyt vähän tällä lailla "nillittää" (sen yhden novellin tyyli tarttuu näemmä todella helposti).

Jan Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia on vahva, koskettava, humoristinen ja näitä sekoittaen monesti onnistuneen tragikoominen novellikokoelma. Kirja jatkaa Teoksen laadukasta linjaa kotimaisen novellistiikan julkaisemisessa uusilta tekijöiltä. Viime vuonna Anu Kaajan absurdeja käänteitä ja surrealismia säkenöivällä tavalla hyödyntänyt novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus noteerattiin vahvasti HS:n kirjallisuuspalkinnon finaalissa, ja tänä vuonna Forsström sai esikoisteoksellaan paikan ehdokasjoukossa ja raadin kunniamaininnan. Jälleen totean, että novelleja soisi julkaistavan enemmänkin, sillä ne tuovat proosaamme paljon uutta ja kiinnostavaa.

Osallistun tällä Reader, why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Luettuja novelleja kertyi tästä kokoelmasta 12.

Jyri Vartiainen - Aurinko

Jyri Vartiainen – Aurinko (Poesia 2016)

"Tytti huomasi että Kämäräinen oli asetellut kuistille kolme kuivattua angervohopeatäplää. Ne olivat hänelle juhannuksen perhosia. "Ihan kiehuvat auringossa", Kämäräinen sanoi, kertoi kuinka niitä liiteli takuulla nytkin jonkin rannalle kyhätyn kokon ympärillä. Tytti ei ymmärtänyt miksi Kämäräinen ei tyytynyt pelkästään neulaamaan hyönteisiään. Mies oli niin kömpelö käsistään että siipisuomut irtosivat levitysvaiheessa. Perhosista tuli kuluneen ja nuhjuisen näköisiä."

Jyri Vartiaisen Aurinko hyppäsi silmiini ensin siitä erikoisena, että se on Poesian julkaisema romaani. Yleensähän kyseinen osuuskunta julkaisee lähinnä runoteoksia, jotka saavat usein myös palkintoja ja tunnustusta. Arvelin alle satasivuisen pienoisromaanin olevan tutustumisen arvoinen, sillä Poesian kustantamaksi päästäkseen kirjan kieli todennäköisesti olisi hyvin vahvaa ja omaperäistä. Lainasin kirjan, mutta se hautautui kuitenkin lukupinoon syksyn vahvojen uutuuksien jyrätessä. Uusin kirjastolainaa kerta toisensa jälkeen, kunnes kiinnostuin Auringosta uudelleen Helsingin Kirjamessuilla kuunnellessani esikoiskirjapaneelia, johon Vartiainen osallistui.

Kirjan henkilöt, pariskunta Tytti ja Kämäräinen, asuvat jälkimmäisen isältä perityillä rahoilla hankitulla maatilalla. Kämäräisellä on ollut ennen antikvariaatti, joka on mennyt konkurssiin, ja nyt hän vain keräilee perhosia. Kuten alun lainauksesta käy ilmi, sekään ei suju kovin mallikkaasti. Lisäksi Kämäräinen kirjoittelee vihkoihin jonkinlaisia runoja ja muistiinpanoja. Tytti on kuvataiteilija, joka on aiheenaan erityisesti keskittynyt aurinkoon. Hän maalaa aurinkoja pihalla oleviin kiviin. Vaikka Tytti on saanut palautetta, että hänen työnsä muistuttavat alakoululaisen tuherruksia, hän on varsin varma taiteilijaidentiteetistään ja olemisestaan muutenkin. Toisin on Kämäräisellä, joka on jatkuvasti epävarma, ahdistunut ja kärsii unettomuudesta.

Teoksen maailma on erikoinen ja siinä on oma viehättävyytensä. Pariskunnan osapuolet puuhastelevat omiaan, hoitavat tilan töitä jotenkuten, juovat välillä liikaa viiniä ja vaeltelevat metsässä. Tytti keskittyy analysoimaan aurinkojensa olemusta ja Kämäräinen muistelee vanhoja, kuten antikvariaattinsa pitämistä, vanhempiaan ja suurta ahdistusta aiheuttanutta asiointia esimerkiksi pankissa. Luonnon eri ilmiöt ja yksityiskohdat ovat jatkuvasti mukana kerronnassa, usein elollistetuiksi kuvattuina. Pariskunnan luontosuhde on muutenkin... läheinen. He siis harrastavat seksiä usein niin, että mukana on kiveä, kantoa, puuta, marjoja... Näistä varsin hämmentävistä kohtauksista tulee mieleen lähinnä se ruotsalaismedian viime kesänä uutisoima juttu miehestä, joka harrastaa seksiä luonnon kanssa. Muistaakseni tämä kirja tosin ilmestyi jo ennen sitä.

Kirjan kieli on, kuten odotin, hyvin omanlaistaan. Lauseet on ladattu täyteen vertauksia ja merkityksiä niin, että se jo hengästyttää, ja kirjan lukeminen on huomattavasti hitaampi prosessi kuin kuvittelisi. Kieli on erittäin runollista ja monessa kohtaa tyyliä voisi mielestäni kuvata runoproosaksi. Aurinko on kokonaisuutena oikea sanataideromaani. Merkityksin latautuneet lauseet muistuttivat ajoittain mm. Raija Siekkisen novelleista. Kerronnassa on myös jotain sympaattisen kömpelöä, mutta tyyli jatkuu sellaisena kautta linjan tuntuen harkitulta ja luoden teokseen omaleimaisen tunnelman.

     "Jäljessä unisena kulkeva Kämäräinen ihmetteli, kuinka Tytti oli saanut maalitahran mekonrievunsa selukseen. Naisen niska näytti oranssilta. Sääriin oli ilmestynyt lisää ruhjeita. 

     Tässä se viimeksikin tuli, Kämäräinen tajusi. 

     Pellonlaita, lähestyvä metsä ja Tytin selkä. Vierauden tunne niin kuin pankissa. Punainen teroitin ja lyijyn jätteet sen sisällä. Kiharalla, toisiinsa kietoutuneina. Lyijy pahempi kuin veitsi." 

Aurinko on hieno, erikoinen, pieni teos, jossa on paljon syvyyttä. Sen voisi kuvitella lukevansa uudelleenkin, sillä paljon huomaamatta jäänyttä tuntui tulevan esiin palattuani selailemaan eri kohtia yhden lukukerran jälkeen. Vartiainen on kertonut haastattelussa kirjoittavansa jo kahta uuttakin pienoisromaania, odotan mielenkiinnolla.

Muissa blogeissa: Tuijata

Hanna Weselius - Alma!

Hanna Weselius – Alma! (WSOY 2016)

"Älä koskaan tee näin, on naistenlehden ääni neuvonut. Aino on joskus tuon tytön ikäisenä lukenut englantilaisesta naistenlehdestä nimeltä Red myös sen, että yli kolmekymmentävuotias nainen ei koskaan saa käyttää vintagekenkiä. No vintage shoes on vintage feet. Kun Aino on täyttänyt kolmekymmentä, hän on lankannut kaikki vintagekenkänsä, pakannut ne muovipusseihin ja vienyt kellariin odottamaan tyttäriä."

Kirjan vuoden 2015 -kirjoituskilpailun voittanut Alma! on kuvajournalistina, kuvataiteilijana ja vapaana kirjoittajana työskennelleen nykyisen yliopistonlehtori Hanna Weseliuksen esikoisromaani. Kuvataiteilija on myös kirjassa nykyaikaa elävän Ainon ammatti. Aino on yksinhuoltaja ja pohtii naisen asemaa sekä nyt että menneisyydessä. Hän lukee ilkeitä nettikeskusteluja eräästä yökerhotanssijattaresta pystymättä lopettamaan, lukee sivu sivun perään, ja hän törmää myös uutisiin Nigeriassa siepatuista 234 koulutytöstä, joiden kokonaislukumääräkin on epäselvä. Tytöt muuttuvat vain numeroksi, heidän kohtalonsa jää epäselväksi, sitä mitä heille tehtiin ei halua kukaan edes kuvitella, sillä todennäköisesti se on jotain liian kauheaa. Romaanissa ollaan ärtyneitä vallitseviin olosuhteisiin, siihen miksi naiset usein päätyvät elämässään tiettyyn tilanteeseen, jonkun muun vallan alle.

Erityisesti tätä roolia puidaan osioissa, joissa kertoja puhuttelee suoraan Alma Mahleria (1879–1964), lahjakasta säveltäjää, jonka kohdalla usein kuitenkin mainitaan, että hän oli säveltäjä Gustav Mahlerin ja sen jälkeen monien muiden taiteilijamiesten vaimo ja jonkinlainen muusa. Mennessään naimisiin Gustav Mahlerin kanssa Alma suostui luopumaan omasta urastaan. Alma on kertojalle sekä harmin, säälin että turhautuneen kiukun kohde. 

"Alma, Alma, miksi sinä annat tämän tapahtua?
Siellä se saatana keikuttaa keppiään ja hattuaan lammen rannalla puiston keskellä. Siellä se kekkaloi ja kumartelee nuorille kermakakuilta näyttäville neideille, samoille jotka istuvat mallina ja pyllistelevät sille Schielen paskiaiselle. Nuoremmille ja kiinteämmille kuin sinä, Alma. Sinä istut pianojakkaralla ja vääntelet käsiäsi kuin Sylvia Plath."

Teoksen nimen huudahdus huutomerkkeineen saa monia tulkintoja ja merkityksiä. Huhuillaanko siinä Almaa, yritetään tavoittaa häntä tämän tekstin kautta reilun viidenkymmenen vuoden takaa, jolloin hän vielä eli? Torutaanko siinä Almaa siitä, miten hän päätyi elämänsä elämään? Nostatetaanko siinä Alman merkitystä, jotta tämä pääsisi viimein siihen arvostettuun asemaan, jonka historiassa ansaitsee? Kertoja mainitsee eräässä kohdassa hyvin ärtyneenä historiantutkijoiden tarpeen tehdä Alma Mahlerista ongelma ja tästä ongelmasta jopa oma käsitteensä, koska Gustav Mahlerista kirjoittavat miespuoliset historioitsijat eivät voi hyväksyä Alman näkemystä oikeana ja arvokkaana. Miesten esikuvallista sankaria ei saa horjuttaa.

Kirjan kieli on todella hyvää, se kuvailee, välittää tuntemukset ja välillä luettelee asioita tehden kaiken tämän tarkan hallitusti mutta kiinnostavasti.

"ja sitten hän istuu alas ja katsoo pöytäänsä, siinä on leivänmuruja ja kahvirenkaita ja pieniä muovisia eläinhahmoja joilla on isot, keikkuvat päät ja koulukirjoja ja langanpätkiä ja avaimia, ja siinä on kolikoita ja vihkoja ja kirjekuoria ja lapaset ja sanomalehti, se jossa ovat Nigerian tytöt."

Aiheina esille tulevat myös mm. maahanmuutto paristakin eri näkökulmasta, nykypäivän naisen asema tietyissä juridisissa tilanteissa sekä yksinhuoltajana elävän raastava kaipuu kosketukseen. Kirjaa ei mielestäni voi sanoa osoittelevan syytteleväksi mihinkään vallitsevaan asiantilaan, se kertoo ja näyttää maailmaa uskottavan realistisesti. Merta ylittävistä pakolaisista kertova osuus tuntuu aluksi jäävän kokonaisuudesta irralliseksi, mutta sekin kietoutuu sitten mukaan temaattiseen kokonaisuuteen ymmärrettävästi.

Romaani on nopealukuinen 200 sivun pituudessaan, ja tulee sellainen olo, että aiheista lukisi mielellään enemmänkin, mutta senhän voi tosiaan tehdä, voi googlettaa tietoa Alma Mahlerista (ja selvittää että kyllä, se yksi taiteilija ihan oikeasti teetti eron jälkeen häntä esittävän nuken) tai Nigerian koulutyttösieppauksista tai yökerhotanssijattaresta (jos sille tielle jostain syystä haluaa lähteä), mutta kirjassa kaikki oleellinen on varmasti sanottu. Kirjailijalta toivoisi toki esikoisen jälkeen myös uusia teoksia, hänen otteensa on fiksun ja jotenkin raikkaan tuntuinen. Alma! menee ainakin HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi heittämällä. 

Minna Rytisalo - Lempi

Minna Rytisalo – Lempi (Gummerus 2016)

"Lempi niin kuin lempeä, lauha, lämmin, ajattelin, ja kuulin sen kaiken äänestäsi. – – Tulethan taas, sinä sanoit kun ojensit paketin, sormesi osuivat sormiini, vesi tippui ulkona jääpuikkojen päistä, minä että tulen jos pyydetään, jotenkin osasin lähteä sellaiseen kevyeen puheeseen mukaan, ja sinä jatkoit sitä, että voidaanpa vaikka pyytääkin, pyydetäänkö nätisti, ai näinkö, ja siinä se oli, yllättäen poskella, tytön huulten tuntu. Niin se meni."

Nelikymppisen äidinkielenopettajan kirjoittama esikoisromaani, josta tulee yksi vuoden kehutuimpia kirjoja. Tämä asetelma on kirjallisessa maailmassamme kohdattu joskus ennenkin... Myönnän, että en olisi Minna Rytisalon Lempiin osannut tarttua ilman joka suunnasta kuuluneita ylistyksiä: oli kirjablogeja, arvosteluja, twiittejä... Laitoin teoksen varaukseen. Odotin kuulemani perusteella tulevani hienon kielen ja voimallisen kerronnan viemäksi.

No, kyllä ne veivät, ja hurjasti veivätkin. Lempi on nimeään kantavan romaanin keskushenkilö, josta muodostuu kuva kolmen minäkertojan näkemyksistä koottuna. Lempi itse on poissa koko ajan. Vastaavan asetelman pohjalta on kirjoitettu monia teoksia, viimeisimpien joukossa viime vuoden August-palkittu Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista. Muutama viikko sitten lukemastani Khemirin kirjasta Lempi eroaa sijoittumalla nykyajan sijaan sota-aikaan, tarkalleen Lapin sotaan. Lempistä kertovat omat versionsa tämän aviomies Viljami, piikatyttö Elli ja kaksossisar Sisko.

Viljamia on lainattu heti tämän postauksen alkuun. Hänen ja Lempin rakkaus syttyy salamana, he avioituvat, muuttavat Viljamin kotitilalle ja ottavat avuksi piikatytön, ja sitten Viljami joutuu lähtemään sotaan. Lempi jää kahden Ellin kanssa ja huomaa olevansa raskaana. Elli kirjoittaa evakkomatkalta Viljamille kirjeitä, joissa kertoo, että Lempi on lähtenyt, jättänyt heidän vastasyntyneen lapsensa ja ottopojan, ja viimeisessä kirjeessä lukee, että Lempin puhutaan kuolleen. Viljami on musertunut mies. Hän tuskailee kohtaloaan ja kertaa ihanan Lempin kanssa viettämäänsä kesää, jolloin hän oli onnellinen, mutta ei varmasti koskaan enää olisi.

Viljamin jälkeen ääneen pääsee Elli, jonka tarina ei ole täynnä rakkautta ja surua vaan leiskuvaa vihaa ja tuskaista, mahdotonta halua.

"Voi kuinka sinua vihasin, vaikka yritin alussa hetken yritin muuta. Koetin tuntea toisin, olla kiitollinenkin. Olisit sievempi jos hymyilisit, sinä sanoit. Vihasin ihoasi, joka oli aina lämpimän näköinen, vihasin sääriäsi, joissa ei kasvanut karvoja, vihasin ääntäsi, joka raastoi korvia kun lauloit. Kaikkein eniten vihasin sitä, että sait Viljamin, vaikka minä olisin voinut tulla tähän alun perinkin."

Ellin kertomus on katkera – hänessä on kovin paljon katkeruutta niin Lempille kuin elämälle muutenkin. Ensin hän on ollut kauhean tätinsä pompoteltavana, ja sitten Elli pääsee sieltä pois, mutta päätyy apulaiseksi vihaamansa "kaupunkilaiskekkanokan" ja tämän miehen – jonka niin hurjasti haluaisi itselleen – kotiin hoitamaan raskaita töitä. Elli kertoo viimein suoraan kaiken sen kauhean, mitä sodan aikana lopulta seurasi.

Viimeisenä äänessä on Sisko, Lempille kovin rakas kaksossisko. Tämä sulkee kertomuksellaan ympyrän, kuvaa ehkä kaikkein parhaiten ja tietävimmin mitä Lempi lopulta oli, koska Sisko tunsi hänet kaikkein parhaiten. Siskon oma tarinakin on ollut rankka: hän rakastui saksalaiseen sotilaaseen ja lähti Suomesta tämän mukaan.

"Kumpikin meistä lähti kulkemaan omaan suuntaansa, minä pidemmin askelin. Se koski. Se myös vapautti ja päästi irti, toisaalta teki yksinäiseksi ja irralliseksi."

Kirjaa lukiessa särkee sydäntä varsinkin se, että sen henkilöt ovat niin kovin nuoria, vasta aikuisuuden kynnyksellä, ja he tekevät suuria päätöksiä, valintoja, jotka vaikuttavat kaikkeen heidän loppuelämässään. Lempi ja Sisko ovat varakkaasta perheestä ja heillä olisi mahdollisuus opiskella, saada valita elämänsä suunta tuohon aikaan suhteutettuna varsin vapaasti, mutta heidän päätöksensä olla tiettyjen miesten kanssa määräävät heidän kohtalonsa hyvin pitkälti. Toisaalta, kukaan ei kohtaloaan etukäteen tiedä. Romaanin kerronta näyttää polttavana sen, mikä teoksen henkilöitä ajaa. Pitkien, polveilevien virkkeiden kuljettama hieno kieli hengittää ja herättää eloon myös kirjassa elävät voimakkaat tunteet. On nuorten ihmisten vimmaa, himoa, vihaa, rakkautta. Lempi vertautuu lukijan mielessä helposti toiseen viime vuosien Lapin sota -romaaniin, Katja Ketun Kätilöön. Tämä romaani ei kuitenkaan tarvitse henkilöidensä ruumiillisuudenkaan ilmaisuun joka toisella sivulla mainittavia sukupuolielinten ja seksuaalisten toimintojen kansanomaisia ilmauksia (ja mielestäni Kätilökin on hyvä, kunhan totean), vaan Lempi pärjää myös epäsuoremmalla kuvauksella, jota ei silti ole liiaksi siloteltu. Se on huomattavan valmis esikoisromaani, johon en kaipaa lisää mitään. Toki Lempi itse puuttuu, mutta siitä kaikki tämä lähtee ja siihen se päättyy.

"Ei sinua enää ollut."

Johannes Ekholm - Rakkaus niinku

Johannes Ekholm – Rakkaus niinku (Otava 2016)

 "JOONA

miks miehinen rakkaus ilmaistaan
aina puuttumisen ja kivun ja kaipuun
ja itsesyytösten kautta??

SAD91RL
sukupuoliessentiaalisuus?

JOONA
missä rakkausruno joka haluaa kauniisti?

SAD91RL
lue tumblrii

JOONA
jopa paperi t tekee samaa, vaik se onki ihana
"rankat" lyriikat = osoitus suuresta rakkaudesta

SAD91RL
en haluis et paperi t räppäis eri tavalla, must toi kyl toimii"


Aikalaisromaani-termiä monen tekee varmasti mieli tästä kirjasta käyttää, mutta minusta se on kirjalle melko kauhea leima. Aikalaisromaani – voiko sellaista nykyään edes kirjoittaa yleispätevästi tässä monin tavoin pirstoutuneessa todellisuudessa? Niitä todellisuuksia kun on aikalaisilla nyt niin paljon erilaisia, yhtenäiskulttuurin kuolemasta on puhuttu paljon. Tämä kirja kertoo intellektuelleista pääkaupunkilaisista, korkeasti koulutetuista kolmekymppisistä. Jossain muualla päin Suomea, erilaisessa sosioekonomisessa ryhmässä eletään hyvin erilaista aikalaisuutta. Esimerkiksi aloitetaan lasten tuotanto maailmaan heti kaksikymppisinä koska niin vain pitää tehdä tai koska oikeasti halutaan. Ei ole aikaa eikä kiinnostusta miettiä tämän kirjan päähenkilön tavoin maailman ylikansoitustilannetta. Myös lad lit on käsitteenä aika kauhea lätkäistä tällaiselle kirjalle, koska eihän tämä mitään Nick Hornbya ole lähelläkään. Kieltämättä ne määrittelevät tekijät kuitenkin tässä paljolti täsmäävät: päähenkilö Joona on pessimistinen ja välinpitämätön mieshahmo, joka on elämässään hukassa. "Nykymaailmaan pitää suhtautua välinpitämättömästi. Muuten satuttaa itsensä." Yhdistävistä piirteistä huolimatta tuota en tämän teokseen asiasanoitukseen laittaisi, eikä sitä ole nähtävästi siihen kirjastokuvailussa lätkäistykään. Näiden määritelmällisten pohdintojen jälkeen voin siirtyä kertomaan suoremmin siitä, millainen teos Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku lopulta on.

Romaani koostuu siis keskusteluista, jotka keskushahmo Joona on kerännyt ja litteroinut kirjoittaakseen oman romaaninsa. Hän on nauhoittanut keskustelujaan erityisesti isänsä kanssa, ja lisäksi ääneen pääsevät isän vaimo Sirpa, Joonan ystävä Caritas ja joukko muita ystäviä. Suuri osa kirjasta on myös viestittelyä, jota Joona käy Google Hangoutsissa nimimerkki Sadgirlin kanssa. Joona ei ole koskaan tavannut Sadgirliä, vaan tämä pysyy anonyymina hahmona, joka antaa itsestään Joonalle sellaisen kuvan kuin haluaa. Sen todenmukaisuudesta ei lukijakaan lopulta pääse selville.

Juonena on tiivistetysti se, että toimittaja Joona on joutunut ulos lehdestä jossa on työskennellyt, minkä myötä hän on vajonnut taloudelliseen aallonpohjaan ja joutunut muuttamaan isänsä ja tämän vaimon luo. Joonan isä on menestynyt elämäkerrallisella romaanillaan ja tullut rinnastetuksi – keneenkääs muuhun kuin – Knausgårdiin. Joona ei ole tyytyväinen siihen turhankin rehelliseen ja paljastavaan kuvaan, mikä hänestä on kirjassa annettu, ja hänellä on isänsä kanssa muutenkin näkemyseroja ja ristiriitoja. Lisäksi Joona kokee monenlaista maailmantuskaa, yleistä tyytymättömyyttä, kaiken turhuutta ja hän on jossakin määrin masentunut. Päivittäiset chat-keskustelut Sadgirlin kanssa toimivat hänelle asioiden purkukanavana.

Romaanin kerrontatapa oli ainakin minulle hyvin nopealukuinen ja kiinnostusta ylläpitävä. Henkilöiden keskustelut halusi aina lukea loppuun asti, että minkälaisille poluille ne harhailevat ja mihin päätelmiin aiheista tullaan vai tullaanko mihinkään. Asiat olivat kovin tuttuja oman lähipiirin keskusteluista ja siitä, mistä netissä väitellään tällä hetkellä. Kerrontatavan tuttuus ja helppolukuisuus johtunee omalla kohdallani siitä, että ns. aiemmassa elämässäni, vain muutama vuosi sitten, saatoin viettää tuntikausia päivässä töiden jälkeen tai viikonloppuisin internetissä, jossa luin vain ihmisten keskusteluita. Pyörin tunnista toiseen foorumeilla ja kuvalaudoilla seuraten muiden juttuja usein vierestä, enkä melkein koskaan osallistunut vaan halusin vain pysyä tarkkailijan roolissa. (Nykyäänkin teen toki tätä jossain määrin, mutta en läheskään yhtä paljon. Eihän sitä muuten ehtisi lukea ja kirjoittaa!) Nettikeskustelumainen rakenne läpi kirjan ei siis herättänyt juuri kummastusta, ja monissa romaaneissa sitä on käytetty kerrontaa täydentämään jo ennen tätäkin. Moni saattaa kuitenkin kokea kirjan rakenteen ja jatkuvan puhekielisyyden liian vieraaksi.

Useimmat kirjassa olevat nettikulttuuriin liittyvät asiat ovat minulle tuttuja, mutta uskon että jos antaisin kirjan luettavaksi esimerkiksi äidilleni, hän ei todennäköisesti ymmärtäisi puoliakaan. Rakkaus niinku voisi toimia hänelle mielenkiintoisena tutustumisena joidenkin minun sukupolveni ihmisten elämään, mutta paljon kirjan kulttuurisesta vitsailusta menisi varmasti ohi eikä hän näkisi mitään hauskaa monissa niistä kohdista, jotka minua puolestaan naurattivat.

Lukukokemuksena kirja oli yksiselitteisen mainio – luin sen lähes vuorokauden sisään, mikä ei ole minulle tavanomaista. Monet teoksessa olevat viittaukset mediaan ja populaarikulttuuriin käsittelevät erittäin tuoreita ilmiöitä ja sen puheenaiheina on asioita, joista keskustellaan parhaillaan kiivaasti. Kirja kertoo varsin autenttisesti kuvaten itseni kaltaisista pari-kolmekymppisistä kaupunkilaisista, jotka ovat eläneet vuosikaudet nettimaailman ja -kulttuurin syövereissä ja viettävät nytkin aikaa puhelin kädessä tarkistellen somekanavia ja viestien ihmisten kanssa. Myönnän kyllä, että en käy läheskään päivittäin yhtä vuolaita ja intellektuellin oloisia keskusteluita kuin Joona tekee tuttavapiirinsä kanssa... (Toisaalta keskustelut eivät ole täysin autenttisia, sillä Joona pystyy ohjailemaan niitä haluamaansa suuntaan toimiessaan nauhoittajana, mikä tuodaankin kirjassa esiin Sadgirlin sanomana.) Kirjan henkilöiden ei voi sanoa elävän kuplassa, vaan he silloin tällöin poistuvat siitä käyden väittelyitä myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät jaa heidän elämänkatsomustaan ja -tapojaan. Toisaalta joskus näiden kohtaamisten tarkoitus on vain pönkittää omaa näkemystä siitä, että se itse valittu polku on ainoa ja oikea, joten voiko kuplasta poistumista nähdä silloin avartavana? Henkilöt ovat ärsyttävinekin piirteineen lopulta kovin inhimillisiä ja heidän jutusteluaan oli hyvin viihdyttävää seurata, kuin olisi kärpäsenä katossa tai uteliaana sivukorvana viereisessä baarin pöydässä.