"Me marssimme halki maan, syömme maan antimia ja surmaamme ne, jotka meidän surmata pitää. Se on ainoa oikea elämä miehelle. Ja asiat menevät niin kuin menevät."Alun lainaus on John Williamsin (1922–1994) Augustus-romaanin alkusivuilta, Julius Ceasarin kirjeestä sisarentyttärensä pojalle Gaius Octaviukselle. He eivät kuitenkaan enää pääse tälle suunnitellulle yhteiselle sotaretkelleen, sillä Julius Caesar salamurhataan, ja alkaa Gaius Octaviuksen nousu kohti tehtävää, joka tuo hänelle myöhemmin nimityksen Augustus. Tällä nimellä ja Rooman keisarina myöhempi maailma hänet parhaiten tuntee. John Williamsin National Book Award -palkittu historiallinen romaani ajanlaskun alun tienoilta kertoo Gaius Octaviuksen tarinan, ja samalla valtavan määrän muiden tarinoita suurmiehen ympäriltä.
Romaanin ensimmäinen puolisko on kuvausta noususta valtaan. Kuvitelluissa kirjeissä, selonteoissa, raporteissa ja elämäkertakatkelmissa esiintyy joukko keisarin lähellä olleita, niin ystäviä kuin vihamiehiä. Uskottavasti kirjoitetuista ja kerrotuista tarinanpalasista koostuu sinänsä monipuolinen kuva, joka kuitenkin lähinnä raportoi historiallisia käänteitä viileällä rationalisuudella. Kerrotaan, miten tieltä raivataan niin Julius Caesarin salamurhassa mukana ollut Brutus kuin vallanhimoinen Marcus Antonius, joka tapaa kohtalonsa meritaistelun jälkeen kivikasvoisena, Egyptin kuningatar Kleopatraa kohtaan tuntemansa rakkauden sokaisemana, ja ainoa mahdollisuus heille on enää itsemurha. Valtaan nousu ja sen säilyttäminen keisarina vaatii Octaviukselta jatkuvaa kontaktien luomista, taktikointia, askeleen edellä kilpailijoita kulkemista, taistelua ja uhrien luovuttamista sekä kylmäpäistä laskelmointia, joka ulottuu henkilökohtaiseen maailmaankin, ystävyyksiin ja avioliittoihin.
Toisella puoliskolla kuva tarkentuukin tähän henkilökohtaiseen, romaani herää uudella tavalla eloon ja sen rakenteen ymmärtää laajemmin. Kertojaksi pääsee nyt mm. keisarin tytär Julia. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa saarella, johon hänet on tuomittu karkotukseen vuosikausiksi. Tämän älykkään, vapaudenkaipuisen ja sydämessään viisaan, vaikkakin myös kohtalokkaita virheitä elämässään tehneen naisen päiväkirjamaiset osuudet ovat teoksen vahvinta antia ja kiinnostavinta luettavaa. Kuten upeassa Stonerissa, myös tässä herkin ihmissuhdekuvaus on lopulta isän ja tyttären suhde. Tyttären, joka jäi keisarille ainoaksi. Julia tiedostaa etuoikeutetun osansa, sen, että on saanut opiskella asioita tuon ajan naiseksi ennennäkemättömän laaja-alaisesti vain asemansa ansiosta. Julian avioliitot ovat tietysti kaikki kolme olleet järjestettyjä, ja ruumiillisen elämänsä nautinnot hän on löytänyt avioelämänsä ulkopuolelta. Rakastaja, josta tuli hänen elämänsä suuri rakkaus, koitui lopulta myös hänen kohtalokseen, ja Julia päätyi 38-vuotiaana saarelle askeettisiin oloihin mukanaan äitinsä, jota hän ei juuri tunne ja josta ei suuremmin pidä. Kylpeminen ylellisissä kylpylöissä muuttuu pulahduksiin suolaisen meren tyrskyihin rantakallioiden katveessa samalla, kun häntä vartioidaan ettei hän hukuttautuisi.
"Leipää syödessäni ajattelen niitä satojatuhansia köyhiä ja orjia, jotka ovat eläneet ennen minua - oppivatko he nauttimaan vaatimattomasta ruoastaan kuin minä? Vai pilasiko ilon haaveilu jostakin paremmasta? Kenties maku on löydettävissä vain siten kuin minä sen löysin, siirtymällä ylellisistä ja erikoisista särpimistä äärimmäisen pelkistettyihin. Eilisiltana istuessani tässä pöydässä, jonka ääressä nyt kirjoitan, yritin palauttaa mieleen noiden ruokien maut, mutta en pystynyt."Rakkaan tyttären tuottama kipeä pettymys ei ole ainoa keisarin yksityisessä elämässään kokema – monet ystäväksi oletetut paljastuvat pettureiksi. Elämän viimeisinä vuosina tragedioita keisarille ovat myös luotettujen ihmisten kuolemat toinen toisensa jälkeen. Hän itse on ollut sairaalloinen ja luullut useasti kuolevansa jo nuorena, mutta elää lopulta 76-vuotiaaksi. Ääneen Octavius pääsee vasta romaanin lopussa, kolmannessa osassa, summaten asioita elämässään tietäessään viimein kuolevansa pian. Ratkaisu toimii, ja John Williams osoittaa jälleen tässä kirjassa taitonsa juuri romaanin rakentajana, draaman kaarien tuntijana. Hän tuo päähenkilönsä lähelle vaivihkaa ja mieleenpainuvan vahvasti.
On yllättävää, miten kirjan sulkiessaan miettii monia yhteyksiä juuri Stoneriin, vaikka aloittaessa oli sellainen olo, että nyt on lukemassa täysin erilaisen kirjan kuin se. Näiden Williamsin romaanien suurempana filosofiana näkyy osoitus siitä, miten pyrkimyksiltään vaatimattoman miehen elämä voi monessa kohtaa lopulta sisimmältään ristetä jumalaiseen asemaan kohotetun, tunnetun maailman suurimman hallitsijan kanssa. Octavius eli elämänsä ensisijaisesti velvollisuuksiensa kautta, aivan kuten William Stoner. Keisarilla oli häikäilemättömiä ja luonteeltaan ikäviä vaimoja, joskaan ketään heistä ei kuvata sellaisella kauheudella kuin Edith Stoneria (Daniel Mendelsohnin johdannossa, joka kannattaa lukea vasta Augustuksen lukemisen jälkeen, esitetään mielipide siitä miten Stonerin ainoa heikkous on Edithin häijyyden meneminen tarpeettoman överiksi). Elämänsä lopussa Octavius miettii, mikä on ollut hänen merkityksensä maailmalle. Vaikka tietää ettei ole ollut lähellekään täydellinen, keisari toteaa valtansa olleen maailmalle paras mahdollinen tunnetuista vaihtoehdoista. Se riittää hänelle. Inhimilliset pyrkimykset saivat lopulta väistyä velvollisuuden tieltä, kuten kaikkein suurimmassa asemassa olevilla useimmiten käy. Hämmästyttävää ajankohtaisuuttakin kirjassa on: keisari kertoo idässä olevan maan muurista, josta on kuullut puheita vaikka niitä epäileekin, ja hän miettii muuria ratkaisuna omia pohjoisia vihollisiaan kohtaan.
"Silti tiedän, ettei muurista olisi apua. Ajan hammas murentaa ennen pitkää kovimmankin kiven, eikä mikään muuri pysty suojaamaan ihmissydäntä sen omilta heikkouksilta."On hienoa, että kaikki kolme tärkeää romaania tältä vahvimpiin amerikkalaisiin kertojiin kuuluvalta kirjailijalta on nyt suomennettu. Kääntäjä Ilkka Rekiaro ansaitsee pelkkää kiitosta teosten suomenkielisistä versioista. Kehuja on annettava kustantajalle myös hienosta, yhtenevästä kansitaiteesta. Augustus on erityisen pohdituttava ja varmasti aikaa kestävä historiallinen romaani. Sen kerrontatapa vaatii aluksi moniäänisyydessään keskittymistä, ja kuvaus elää kunnolla vasta toisella puoliskolla siihen tapaan, mitä John Williamsin romaaneilta oli Stonerin ja Butcher's Crossingin myötä oppinut odottamaan. Augustuksenkin lukeminen ehdottomasti palkitsee, ja jälkikäteen huomaa pohtivansa laajasti elämää ja sen moninaisia merkityksiä. Ne ovat John Williamsin kaunokirjallisen tuotannon ytimessä.
Muissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Mitä luimme kerran, Kirjakirppu
Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (esim. kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt ja käännöskirja)
