tiistai 17. huhtikuuta 2018

George Saunders - Lincoln bardossa

George Saunders  Lincoln bardossa (Siltala 2018), alkuteos Lincoln in the Bardo (Random House 2017). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Tajusimme kuitenkin pian, ettei meillä ollut toivoa, ja (ohitetaan erinäisiä yksityiskohtia, alkuja ja loppuja ja uusia alkuja, vakaita päätöksiä ja niiden päätösten pettämisiä, aah, vaunutallin nurkassa ja niiden edelleen) eräänä iltapäivänä pari päivää erityisen vilpittömän keskustelun jälkeen, kun Gilbert oli ilmaissut aikeensa tästedes "elää kunnollisesti", minä vein huoneeseeni lihaveitsen ja kirjoitettuani kirjelapun vanhemmilleni (sen ydinsanoma oli anteeksi) ja toisen kirjeen Gilbertille (Olen rakastunut ja siksi lähden tyytyväisenä), viilsin ranteeni melkoisen raa'asti posliinisen pesualtaan päällä."
Amerikkalaiskirjailija George Saunders oli tullut tunnetuksi novelleistaan, joita on kaksi kokoelmallista suomennettukin, kunnes hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa Lincoln in the Bardo. Romaanillehan yleisesti ottaen aukeavat kirjallisella kentällä paljon laajemmat mahdollisuudet lyhytproosaan verrattuna, ja niinpä Saunders sai uransa suurimman tunnustuksen romaaninsa kohottua englanninkielisen maailman merkittävimpiin kuuluvan kirjallisuuspalkinnon Man Booker Prizen saajaksi. Siitä huolimatta, että kyseessä on kirja, jonka kokeellisuudesta puhutaan suunnilleen joka kerta, kun teos nousee mediassa puheeksi. Suomalaislukijan näkökulmasta hauska yhteensattuma on, että samaan aikaan kun Laura Lindstedtin Oneiron ilmestyi englanniksi (odotan muuten jännityksellä, mikä kirjan vastaanotto englanninkielisten lukijoiden parissa on), julkaistiin tämä suomenkielinen käännös maailmalla palkitusta teoksesta, jossa ollaan kuolemanjälkeisessä mystisessä välitilassa, ja äänen kirjassa saavat monet eri hahmot... Lincoln bardossa todella on otteeltaan kokeileva, sillä kyseessä on kollaasiromaani, joka koostuu kirjailijan luoman spekulatiivisfiktiivisen todellisuuden lisäksi erinäisistä historia- ja elämäkertateoksista napatuista otteista, jotka kaikki on eritelty asianmukaisin viittein. Saundersin mielikuvituksesta syntyneessä tarinalinjassakin kertojaääniä on monta, ja nämä osuudet koostuvat käytännössä täysin vuoropuhelusta. Kuin Oneiron olisi törmännyt Seitsemään veljekseen ja Yhdysvaltojen historian tietyn aikakauden kuvaukseen. Melkoista. Mutta miten hyvin Saunders on tässä kaikessa onnistunut? Ja miten selviää teoksen suomentaja, jolla on ollut käännettävänään melkoinen äänien kirjo?

"Ennen pitkää meitä oli valkean kivikodin ympärillä kuin meren mutaa.
pastori everly thomas

Ja me tungeksimme lähemmäs, painostimme poikaa kysymyksillä: Miltä tuntui, kun pidettiin sillä lailla sylissä? Oliko vieras tosiaan luvannut tulla toistekin? Oliko hän tarjonnut toivoa pojan tilanteen muuttamiseksi? Jos oli, voisiko se toivo ulottua meihinkin?
roger bevins iii

Mitä me hausimme? Me halusimme, että poju näkisi meidät, luulisin. Halusimme hänen siunauksensa. Me halusimme tietää, mitä tämä ilmeisesti lumottu olento arveli syyksi meidän kunkin täälläoloon.
hans vollman"

Kirjan idea on siis lähtenyt tiedosta, että presidentti Abraham Lincoln palasi 11-vuotiaan poikansa Willien kuoltua monta kertaa hautausmaan kryptaan pitääkseen vielä poikaansa sylissään. Oli vuosi 1862, taustalla riehui Yhdysvaltain sisällissota. Kirja alkaa, kun poika ilmestyy keskelle Hans Vollman -nimisen miehen tarinointia siitä, miten tämän oli viimein tarkoitus kokea "aviovuoteen täydet nautinnot", jotka hän hienotunteisuudesta nuorta vaimoaan kohtaan oli toistaiseksi jättänyt toteuttamatta, mutta suunniteltuna päivänä kattoparru putosi hänen päähänsä, ja hän joutui "sairaskirstuun". Pian kirjassa esittäytyvät myös kaksi muuta hahmoa, ranteensa rakkaustuskissaan viiltänyt Roger Bevins III ja alkuun salaperäisemmäksi jäävä pastori Everly Thomas. He ovat erikoisen näköisiä hahmoja: Bevinsillä esimerkiksi on monta kättä ja silmää, Vollmanilla puolestaan huomattavan suuri penis, jonka symbolisesta merkityksestä en päässyt täysin selville koko kirjan aikana  ehkä se kuvasi kesken jäänyttä prosessia päästä käsiksi aviollisiin iloihin... Käy selväksi, että kukin näistä omanlaisistaan toheloista elää vahvassa itsepetoksessa, kuten melkein kaikki muutkin kirjassa kohdattavista hahmoista. He ovat välitilassa, josta pääsee pois vain jonkinlaisen välähdyksen, "ainevalonlehahdusilmiön" myötä. Mutta heille, jotka ovat tähän outoon maailmaan jääneet, on omat syynsä jäädä. He eivät halua myöntää tilannettaan, tai sitten jatkaminen ei muista syistä huvita. Myös rankkaan kuumetautiin menehtynyt Willie Lincoln ihmettelee tilannettaan, varsinkin kun näkyville ilmestyy myös hänen isänsä. Mutta miksi hän pystyy kulkemaan isästä läpi, eikä tämä huomaa häntä ollenkaan?

Kirjan eri äänten moninaisuutta korostaa se, että erityisesti myöhemmissä vaiheissa mukaan tulevat sivuhahmot tuovat mukanaan hyvin erilaiseen tapaan käytettyä kieltä ja puhuvat eri murteita. Pää-äänenkäyttäjinä dialogeissa toimivien Vollmanin, Bevinsin ja Thomasin puheenparret on kirjoitettu yleiskielellä, varsin hienostuneellakin sellaisella, mikä kuvannee heidän yläluokkaista asemaansa. Hahmojen ympärillä vaikuttava ns. rahvas (nykymaailman termein puhuttaisiin kai white trashista) sen sijaan on kuvattu karkeakieliseksi ja ainakin suomennoksessa murretta puhuvaksi. Mustien orjien puheenvuorot taas ovat yleiskielellä. Alkuteosta näkemättäkin voi kuvitella, että suomentajalla on ollut tämän keitoksen kanssa melkoinen urakka, mutta onneksi kääntäjänä on ollut juuri Kaijamari Sivill, joka on ansiokkaasti ja luovasti suomentanut mm. Cormac McCarthyn teoksia. Lincoln bardossa on syntynyt erittäin taitavan käännöstyön tuloksena, eikä siitä voi näin suomenkielisenä lukijana jakaa kuin kiitosta.

"Syytöksen ja Syyllisyydentunnon raivottaret riivaavat taloja, joista kuolema korjaa Willie Lincolnin kaltaisia lapsia, ja tässä tapauksessa syytöksiä oli ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.
Epstein: ibid.

Arvostelijat soimasivat Lincolneja sydämettömyydestä, kun he suunnittelivat kutsuja Willien sairauden aikana.
Brighney: ibid.

Jälkeenpäin ajatellen sen voitokkaan illan muisto on varmasti ahdistuksen tahraama.
Leech: ibid."

Toinen merkittävä elementti romaanissa on tietotekstistä saksittujen kollaasien rakentelu ja niiden toimiminen tarinan kuljetuksessa. Se sujuu mallikkaasti, tyylirikkoja ei pahemmin tule vastaan. Lukemisen puolivälissä oli pakko alkaa googlata Saundersin käyttämien katkelmien kirjoittajiksi merkittyjä tekijöitä ja teoksia, ja kyllä, osa niistä on todella olemassa. Saundersin haastattelusta kuitenkin selvisi, että osa on fiktiivisiä, kuten pääteltävissäkin on (viitteiden mukaan esim. julkaisemattomia käsikirjoituksia). Myös todellisten historiateosten kerronta yltyy ajoittain narratiiviseksi tavalla, joka osoittaa, että ns. luova tietokirjallisuus ja asiaproosa eivät ole mikään viime vuosien ilmiö, vaikka niistä nyt onkin enemmän kohkattu. Välillä huvittaa se, miten samaa asiaa kuvaavat katkelmat eri lähteistä onnistuvat olemaan toistensa kanssa enemmän tai vähemmän ristiriidassa, tai niiden sävy kääntyy hiljalleen toiseksi, kuten esimerkiksi kuvauksessa Abraham Lincolnin ulkonäöstä. Kirjan erikoisten kerrontatapojen kirjo ei mene liialliseksi kakofoniaksi, vaan se on risteävien äänten matto, joka on kudottu huolella ja tyylikkäästi. Kuolemanjälkeisen välitilan maailma tarjoaa kirjailijan mielikuvitukselle paljon mahdollisuuksia, ja Lincoln bardossa välittää lukijalle monenlaisia tasoja. Willien vanhempien suunnattoman surun ja toiselle puolelle siirtyneiden hahmojen toilailujen välillä tasapainottelun lisäksi mukana on jopa teologis-filosofisia pohdintoja, kun selviää, miksi pastori on jäänyt roikkumaan bardoon (joka muuten on buddhalaisesta ajattelusta tullut käsite). Myös Yhdysvaltain sisällissodan myötä tapahtunutta merkittävää yhteiskunnallista käännettä ennakoidaan.

Kaikesta pelotellusta kokeellisuudesta huolimatta miellän, että Lincoln bardossa on romaani, jonka omintakeiseen kerrontaan pääsee sujuvasti mukaan sitä jonkin aikaa seurattuaan. Tuskin Booker -palkintoa olisikaan jaettu kirjalle, joka olisi lukijoille kertakaikkisen hankala. George Saundersin kertoman mukaan kuva Lincolnista kryptassa vierailemassa poikansa ruumiin luona kulki hänen mukanaan parikymmentä vuotta ennen kuin hän sai kirjoitettua siitä kirjan. Saunders itse kertoi prosessistaan: "and then finally, in 2012, noticing that I wasn't getting any younger, not wanting to be the guy whose own gravestone would read "Afraid to Embark on Scary Artistic Project He Desperately Longed to Attempt", decided to take a run at it, in exploratory fashion, no commitments." Tämä oli minulle yksi alkuvuoden odotetuimmista suomennoksista, ja vaikutuin kovasti, teos on todella kokemus. Lukukokemuksen kuvaaminen tyhjentävästi ei ole vieläkään helppoa, mutta suosittelen tarttumaan tähän rohkeasti. Lincoln bardossa on syvästi inhimillinen kertomus.

Teoksesta mediassa: Kymen Sanomien arvio, Colson Whitehead kirjasta New York Timesissa, Booker-palkinnon sivut

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Sanna Nyqvist & Outi Oja - Kirjalliset väärennökset

Sanna Nyqvist & Outi Oja  Kirjalliset väärennökset : huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (Gaudeamus 2018)

"Joskus väärennöksen paljastuminen muuttaa kirjan luokitusta. Näin kävi, kun belgialainen Misha Defonseca (oik. Monique de Wael) kirjoitti omaelämäkerralliseksi väittämänsä kirjan Susilapsi (1997). Kirjassa hän kuvasi lapsuuttaan ja selviytymistään holokaustista susilauman kasvattamana. Kun kirja paljastusten jälkeen todettiin varmuudella sepitteeksi ja väärennökseksi, romaani siirrettiin monissa suomalaisissa kirjastoissa elämäkertojen kirjastoluokasta kaunokirjallisuuteen. Kirjastojen kaunokirjallisuusluokassa ei ole kategoriaa väärennöksille, joten teokset siirtyvät paljastuessaan fiktiohyllyyn."
Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan vastikään ilmestynyt Kirjalliset väärennökset on kiehtova teos kaunokirjallisten huijausten, plagiaattien ja luovan lainaamisen maailmasta. Teoksessa pureudutaan tiettyjen tapausesimerkkien kautta siihen, miten kaunokirjallisuutta on historian kuluessa väärennetty, miten väärennöksiä on tutkittu ja millainen on väärennöskohujen anatomia lukijoiden ja median keskusteluissa. Teoksen ensimmäinen osa johdattelee väärennösten pariin pohtimalla mm. kirjallista tekijyyttä, lukijoiden näkökulmaa ja tekijänoikeuslakeja. Toisessa osassa tutkitaan muutamien esimerkkien kautta väärennöksiä eurooppalaisessa kirjallisuudessa ja kolmannessa osassa tiettyjä kotimaisen kirjallisuuden väärennöksiä (tai sellaiseksi väitettyjä). Kysymykset plagioinnista ja lainaamisesta ovat viime aikoina puhuttaneet paljon myös kirjabloggaajien yhteisöä. Nettiaikana luvattomasta lainaamisesta jää hyvin helposti kiinni, mutta rajatapaukset siinä, mikä on vielä hyväksyttävää vaikutteiden saamista ja mikä taas moraalin tuolle puolen menevää kopiointia, jakavat edelleen mielipiteitä.

Jännittävimpiä osioita teoksessa olivat minusta väärennöstapausten kuvaukset ja niiden yhteydessä ilmenevä draaman kaari, joka toistui, kuten kirjassa eriteltiin, useimmiten hyvin samanlaisena. Väärennöksen tekijä yleensä ensin kiistää, sitten vaivihkaa myöntää, ja väärennöksen paljastaja (usein tutkija, toimittaja) saa sekä tukea että lokaa niskaansa. Jotkut tuomitsevat väärennyksestä syytetyn ankarasti, toiset taas tukevat häntä viimeiseen asti, jopa silloin kun kaikki todisteet puhuvat väärentämisen puolesta. Väärennössyytteistä (esim. plagiaatista) selviytyminen tuntuu riippuvan erityisesti siitä, kuinka taitava kyseinen kirjailija on kiistellyn teoksensa toteutuksessa ollut ja miten korkeakirjallisina hänen pyrkimyksensä nähdään. Mielenkiintoinen oli myös toteamus, että viihdekirjallisuuden puolella autenttisuuden merkitys nähdään suurempana kuin taideproosassa, mikä ehkä kertoo siitä, miten erilaiset kokeilut mm. kollaasimuotoisten teosten kanssa ovat yleisesti tutumpia taideproosan lukijoille ja tekijöille. "Kirjakohun anatomia" on kiinnostanut minua ennenkin, sillä olen kirjoittanut työsivustolle pari vuotta sitten artikkelin kirjakohuista. Jutussa on  plagiointisyytteiden lisäksi mukana kirjasotia, siveettömyyden kauhistelua ja muuta kohahduttavaa. Väärennöksillä voi olla yllättäviä vaikutuksia. Skotlantilaiseksi kansanrunoudeksi väitetty, sittemmin tekijänsä omaksi runoiluksi pitkälti paljastunut Ossianin laulut sai aikaan innostuksen kansanrunouden keräämistä kohtaan ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Oscar Wilden tuotannon leviäminen eteenpäin myös väärennöksinä tekijän kuoleman jälkeen palautti hänen mainettaan, ja lopulta Wilde on nostettu klassikon asemaan. Joillekin väärentäjille kohu on kuitenkin merkinnyt uran loppua, ja väärennöksiksi paljastuneet teokset ovat usein painuneet unholaan kelvottomiksi tuotoksiksi määriteltyinä. Kirjan lopussa muistutetaan, että myös väärennöksiä pitäisi lukea edelleen kirjallisuutena  niistä voi tutkimalla saada esiin monenlaisia yllättäviä tasoja.
"Omaelämäkerrallisen tai muun asiatekstiin vertautuvan materiaalin liittäminen osaksi kaunokirjallista tekstiä mielletään sallitummaksi kuin vastaavanlaajuisen katkelman kopioiminen toisesta kaunokirjallisesta teoksesta. Ajatuksena on, että faktapohjaisessa tekstissä tärkeää on fakta, ei niinkään se muoto ja tyyli, jolla faktat on esitetty. Lisäksi verkkomateriaalin, kuten blogitekstien, käyttöä oman kirjoittamisen pohjana pidetään ongelmattomampana kuin painetun materiaalin hyödyntämistä. Nykyrunoudessa on esimerkiksi useita lajityyppejä, jotka pohjaavat valmiin materiaalin käyttöön."
Nyqvist ja Oja ovat kirjoittaneet teoksensa helposti lähestyttäväksi myös ei-akateemisille lukijoille. Riittää, että on lukenut kaunokirjallisuutta, jonkin verran myös kirjallisuuteen liittyviä asiatekstejä, ja tunnistaa alan peruskäsitteet. Teos on miellyttävää luettavaa, vetävää tekstiä, ja sen rakenne ja rajaukset ovat onnistuneita, taustoituksetkin jaksoi pääosin lukea kiinnostuneena. Itselleni kiinnostavimpia osuuksia kirjassa edustivat sen ykkösosa yleisesti ja Fabian Kastnerin Oneirineen, Oscar Wilden teoksiin sekä Anja Kaurasen Pelon maantieteeseen liittyvät osiot. Vaikka Ossianin lauluihin liittyvä huijaus on varmasti kirjallisuushistoriallisesti merkittävä ja siinä on paljon kiinnostavia piirteitä, aloin jossakin vaiheessa uupua sen käsittelyyn. Mutta tämän kirjan eri osioissa kiinnostavuus riippuu paljolti lukijasta, ja kansanrunoudesta kiinnostuneemmalle tuo tapaus voi hyvin olla kirjan mielenkiintoisin (ja oli minustakin toki kiehtovaa kun käytiin läpi, miten Kalevalan tapauksessa kansanrunojen autenttisuus toteutuu). Pelon maantiedettä käsitelleestä luvusta innostuin siinä määrin, että päätin hankkia teoksen luettavaksi, mihin minulla ei ennen tätä ollut herännyt vastaavaa kiinnostusta. Kirjailija sai tapauksesta analyysissa "puhtaat paperit", koska oli käyttänyt kollaasitekniikkaansa johdonmukaisesti, kirjallisesti taiten ja luonut teoksestaan omaäänisen kokonaisuuden.

Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan Kirjalliset väärennökset toimii kaunokirjallisuuden ystävälle parhaimmillaan tietokirjadekkarina, niin mukaansatempaavasti siinä väärennöksiä käsitellään. Tätä voi suositella kaikille lukijoille, jotka ovat joskus pohtineet tekijyyden merkitystä, lainaamisen ja plagioinnin rajoja, ja joita kirjalliset kohut muutenkin kiehtovat. Tekijöiden tietämys on vankka, ja pitkästä viitteiden ja lähdeteosten listasta voi jatkaa omaa perehtymistään aiheeseen.

Muualla blogeissa ja mediassa: Kirjavinkit, Sisuradio, Jorma Melleri, Länsi-Savo, Kirjailijan päiväkirja

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Saara Turunen - Sivuhenkilö

Saara Turunen  Sivuhenkilö (Tammi 2018)

"Uskon, että vanhat talot kantavat menneiden sukupolvien painoa sisuksissaan, vähän samalla tavalla kuin taideteokset kantavat sellaisia tunnelmia, joita taiteilija on niitä tehdessään tuntenut. Mielipuuhaani on kävellä ja katsella taloja, joiden seiniin on laitettu muistokyltti kertomaan siitä kuka talossa on elänyt. Tuolla asui Georg Henrik Von Wright, tuolla Lenin ja tuolla L. Onerva. Onervan osoitteen olen lukenut kirjasta. Muistokylttiä hänellä ei ole, ilmeisesti naiset eivät tarvitse sellaista."
Saara Turusen romaani Sivuhenkilö oli yksi tämän kevään eniten odottamiani kirjoja. Pidin hänen Rakkaudenhirviö-esikoisromaanistaan valtavasti, luin sen ilmestymisvuonna jo ennen HS:n palkintovoittoa (kirjallisuushipsteripisteet kotiin, heh) nauttien kirjoitustavasta, joka oli jotakin hersyvän tragikoomista, rehellisen suoraa ja taitavasti kirjoitettua, eikä sellaista yhdistelmää tule vastaan usein. Sivuhenkilöä lukiessani toivoin, että olisin kolme vuotta sitten kehunut Turusen esikoisteosta somessa jotenkin vuolaammin, niin että tieto siitä olisi kantautunut myös kirjailijalle, tai että olisin pitänyt jo silloin blogia. Lukukokemuksestani ei juuri ole jäänyt verkkojalanjälkiä, ellen ole yksittäisiä twiittejä asiasta lähettänyt. Sivuhenkilö on siis teos esikoiskirjailijan vuodesta, taiteilijuudesta ja erityisesti naisen asemasta taidemaailmassa. Pätkiä teoksesta on jo voinut lukea esim. Helsingin Sanomista, kun Turunen muisteli vuottaan esikoiskirjapalkinnon saajana. 236-sivuiseen romaaniin mahtuu tietysti myös paljon muuta.
"Seison naulakon vieressä ja olen jollakin tapaa tyrmistynyt. En haluaisi lähteä kotiin, haluaisin, että olisi vielä jotain muutakin. Miksei nyt tapahdu mitään? Miksi on niin äänetöntä? Olin kai toivonut, että elämäni huippuhetki kulminoituisi hauskanpitoon, että ilta olisi kuin jonkinlaiset häät, joita en koskaan päässyt viettämään. Tai jos ei häitä niin ainakin jotain sellaista, niin kuin parikymppisenä, että sekoillaan aamunkoittoon eikä mitään syitä tarvita. Mutta sellainen on jo mennyttä. Aika on ajanut ohitseni."
Ilahduin heti alkulehdillä siitä, että Turusen kirjoitustyyli on pysynyt tunnistettavana; kirjailijan ääni on samankaltainen kuin Rakkaudenhirviössä, joten Sivuhenkilön voi ajatella jonkinlaisena itsenäisenä jatko-osana, mutta se seisoo täysin omilla jaloillaan ja on varsinkin temaattisesti ottanut uudenlaisia lähestymistapoja. Turusen teksti nauratti tässäkin teoksessa usein, pitkään aikaan en ole hekotellut kirjaa lukiessani yhtä paljon. Hauskuus ei kuitenkaan tarkoita pintatasolla pysyttelevää kepeyttä, vaan välillä sukelletaan niin sanotusti syvään päähän, jopa niin syvälle että valo katoaa. Kielessä on jatkuvasti salavihkaista ironiaa ja tekstissä tehdään rohkeita kärjistyksiä, joita lukiessa ei kuitenkaan ajattele, että "kylläpä nyt meni liian pitkälle, ei se noin sentään ole". Tässä kaikessa, tyylin hallinnassa ja kuvauksen tarkkanäköisissä havainnoissa, on jotakin todella taidokasta. Tavallaan tuntuu hankalalta selittää, mikä Turusen tekstissä niin kovasti minuun vetoaa, mutta tavallaan se on selkeää, olenhan nytkin saanut siitä kirjoitettua jo kappaleen.
"Seuraavana päivänä kustantamoni markkinointihenkilö soittaa. Hän kertoo haluavansa kirjalleni lisänäkyvyyttä, ja hän kysyy, mahtaisiko kuuluisa ystäväni suostua yhteishaastatteluun. Haluaisin sanoa markkinointihenkilölle, että mitä jos unohdetaan koko idea, sillä kaikessa tässä tuntuu olevan jotakin alhaista, jotakin inhottavaa, jotakin, josta olisi parempi pysyä erossa. Mutta en osaa pysäyttää junaa, jota markkinointihenkilö sysii liikkeelle. Parin päivän päästä kuuluisa ystäväni soittaa minulle. Hänelle oli soitettu naistenlehdestä ja kysytty, olemmeko me todella ystäviä vai onko kyseessä vain joku reppana, joka yrittää epätoivoisesti päästä otsikoihin. Nauramme hetken, sen jälkeen menemme haastatteluun."
Kun pitäisi alkaa kertoa kirjan aiheista, se tuntuu vielä hankalammalta, lähinnä sen takia ettei tiedä mistä aloittaisi. Kiinnostavaa asiaa on niin paljon. Kirja alkaa kuvauksella siitä, kun kertoja muuttaa uuteen asuntoon, jonka hänen isänsä rahallinen apu mahdollistaa, sillä asunto sijaitsee varakkaaksi tiedetyllä alueella Helsingissä. Kertoja on saanut juuri kirjoitettua kirjan, mutta sen vastaanotto tuntuu jäävän vaimeaksi, ja äidin ystävätär on paheksunut kirjaa avoimesti. Kertojan ja hänen vanhempiensa suhde on muutenkin jännitteinen  sukupolvien välinen kuilu tuntuu suorastaan massiiviselta rotkolta. Vanhemmat, jotka ovat tottuneet tekemään asiat tietyllä tavalla, kuten kuuluu, eivät ymmärrä kertojan uravalintaa, eivätkä oikein muitakaan asioita, joita hänen elämäänsä liittyy. Kertoja vertaa itseään myös siskoihinsa, jotka ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Hän viettää mielellään aikaa näiden perheiden kanssa, mutta samalla ei koe itse tarvetta hankkia sellaista elämää. Lapsettomana sinkkuna elämistä ihmetellään yhä monelta taholta, jos on kyse naisesta. Kertoja saa myös näkyvyyttä kirjalleen, mutta "maamme huomattavimman sanomalehden" arvio ei ole ollenkaan sitä mitä tämä odotti. Kritiikissä, joka tuntuu suoranaiselta lyttäykseltä, kirjaa ei ole luettu lainkaan niistä teemoista käsin, joita tekijä itse ajatteli käsitelleensä.

Sivuhenkilö on pitkälti autofiktiivinen teos, ja todellisen elämän vastineet mainituille jutuille mediassa ovat edelleen kenen tahansa luettavissa klikkauksen päässä. Niin on myös kritiikki Rakkaudenhirviöstä, jos asioista nyt puhutaan niiden oikeilla nimillä, ja miksei puhuttaisi. Kritiikkien kriittistä kommentointia on maassamme edelleen varsin vähän, areenoina sille taitavat toimia lähinnä Parnasson lukijakirjepalsta ja kirjailijoiden Facebook-sivut. Itsehän olen mainitussa tapauksessa sitä mieltä, että kyseessä oli kehno kritiikki, ja parempia analyyseja löytää yhdeltä istumalta kirjoitetuista Goodreads-arvioistakin. Itse myös häpeäisin suunnattomasti, jos olisin kirjoittanut sanomalehdessä julkaistuun kirjallisuuskritiikkiin seksistisen sävyisiä ilmaisuja kuten "likka" tai "vaimoke", mutta mitäpä kansakunnan kaapin päällä oleva "setämies" patriarkaaliselle naisten kokemusten vähättelyn kulttuurille voi... Huolimattomasti luettu kirja, mikä näkyi myös kritiikissä. No, nyt on lyttäyskritiikki lytätty, se siitä.

Sivuhenkilöstä voi lukea, kuinka jonkinlainen karman laki tai vastaava palauttaa kunnian lopulta kertojalle, kun kriitikko soittaa hänelle, että hän on saanut vuoden parhaalle esikoiskirjalle jaettavan palkinnon. Yhtäkkiä tulee juhlia, esiintymiskutsuja, mutta kaiken hyvän ohella kertoja alkaa tuntea itsensä omassa elämässään sivuhenkilöksi  on opittava sanomaan myös ei. Kriitikkokin saa kertojalta hieman anteeksi, koska tämä paljastuu kohtaamisen myötä tavalliseksi ihmiseksi, ja kirjakin on lopulta ollut tälle vain yksi monien joukossa. (Lukijana olen kyllä vieläkin hiukan ärtynyt kirjailijan puolesta, mutta "maamme huomattavimman sanomalehden" kirjallisuuskritiikkipalstalla tuntuu olevan melkeinpä vakiintunut käytäntö, että noin kerran vuodessa siellä ilmestyy yksi käsittämätön hutaisu, ja yleensä se on lyttäys, joiden soisi olevan erityisen hyvin perusteltuja, mutta ei.) Turunen kuvaa pisteliäästi kirja-alaa laajemminkin: on kiusallisia pönötysjuhlia ja jämähtäneitä rakenteita, toimittajien miehisiä klassikkolistauksia. Välillä toivon, että "kustantamon markkinointihenkilön" ideoita on vahvasti kärjistetty samalla kun niitä on siirretty fiktioteokseen (ks. edellisen sitaattini esimerkki, joka kyllä lienee varsin rehellinen, koska myös kuvaukseen sopiva haastattelu on löydettävissä netistä)... Myös kirjabloggaajat saavat pienen näpäytyksensä, kun teoksessa todetaan, että bloggausten tyyli muuttui esikoiskirjan saaman palkinnon jälkeen, mikä on kyllä ilmiönä pohdituttava.
"Juttelen vielä hetken erään vanhemman kirjailijan kanssa, jolla on takanaan laaja tuotanto. Kirjoja julkaistaan nykyisin liikaa, leipä pitää jakaa yhä useamman kanssa, sanoo vanhempi kirjailija ja katsoo minua sellaisella tavalla, josta päättelen, että minä olen juuri se, joka on tullut nakertamaan sitä viimeistä leivänkannikkaa. Vanhempi kirjailija näyttää laukkaradan uuvuttamalta. Mietin mistä kirjailija tietää, että juuri hänen teoksensa ovat niitä ylimääräisiä. Ja minkä verran kirjoja olisi tarpeeksi? Kuka sen päättää? Taiteen ylijumalako?"
Jos pitäisi nimetä yksi kotimainen nykykirjailija, joka kirjoittaa juuri minuun kolahtavia  "sukupolviromaaneja", se olisi Saara Turunen. Vaikka hänen teoksissaan ollaan usein elämäntilanteissa, jollaisista minulla ei ole vastaavia kokemuksia, niissä on myös hämmästyttävän paljon tunnistettavaa ja sellaisia havaintoja ja pohdintoja, jotka tuntuvat läheisiltä. Kuten kirjassa hieman metafiktiivisesti pohdiskellaan, kirjoittamisesta kirjoittaminen nähdään monesti tylsänä, mutta Turuselle sen suo erittäin mielellään. Hän osaa kertoa aiheesta kiinnostavasti, hauskasti ja tuoreista kulmista. Tästä romaanista olisi voinut kirjoittaa vielä enemmän, mutta jätän loput muiden käsiteltäväksi  vaikuttaisi siltä, että Sivuhenkilö on otettu vastaan mm. blogeissa ja kritiikeissä laajasti.

Blogeissa: Tuijata, Nannan kirjakimara, Kirjakko ruispellossa, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjaluotsi, bookishteaparty

Muualla mediassa: HS, Aamulehti, Ylen Aamun kirja, Karjalainen (vain tilaajille), Savon Sanomat (vain tilaajille)