"Jos en tuntisi kipua, en tuntisi mitään.
Hengitä.
Kipu kipristeli. Se liikkui ihon alla, vaihtoi piikkinsä paikkaa vähän väliä kuin vain kiusaa tehdäkseen. Alaselkää kuumotti, jalat hakivat hyvää asentoa turhaan.
Polvien koukistus, vaikeroiva suu.
En mitään."
Viime vuonna minulle tuli Twitterin kautta tutuksi esikoisromaaniaan kirjoittanut, hyvin terävän ja nokkelan oloinen nuori nainen. Syksyllä tapasimme livenä hyvin pikaisesti Helsingin Kirjamessuilla, ja pirteä iloisuus jäi päällimmäisenä mieleen tuosta tapaamisesta. Viime viikon perjantaina olin paikalla hänen kirjansa julkaisujuhlassa, josta ostin mukaani kaikkiaan kuuden vuoden kypsyttelyn tuloksena syntyneen esikoisromaanin Älä irrota.
Kata Melanderin romaani on tähän mennessä näkyvin Type & Tell -omakustannepalvelun kautta tehty kirjaprojekti. Yleensä omakustanteisiin tulee niiden laadullisen epätasaisuuden vuoksi suhtauduttua epäluulolla, myönnän sen ainakin omalta kohdaltani. Kata Melander on pitänyt kirjansa kirjoittamis- ja julkaisuprosessista blogia ja osallistunut erityisesti Twitterissä aktiivisesti ja vakuuttavasti keskusteluihin kirjallisuudesta ja paljon muustakin. Hän on myös kertonut tehneensä työtä kustannustoimittajien kanssa kirjan valmiiksi saattamisessa. Näistä syistä Melanderin tekstiin myös romaanin mitassa oli helppo luottaa. Hyvin ansiokasta kirjamarkkinointia siis!
Sinänsä ulkokirjallisten seikkojen jälkeen hypättäköön itse romaaniin, sen tarinaan ja kerrontaan. Älä irrota tuo kirjallisuuteemme uutta ääntä ja itsessään sen vuoksi teoksen lukeminen kannattaa. Kirjan päähenkilö on syntymästään asti liikuntavammaisena elänyt Saara, joka kärsii jatkuvasti toistuvista, hirvittävistä kivuista. Kipumaailma tulee teoksessa todella lukijaa lähelle, kuten alussa lainatusta, kirjan toisen luvun pysäyttävän voimakkaasta kuvauksesta voi todeta. Saara opiskelee yliopistossa ja kohtaa vuosien jälkeen uudelleen yläasteaikaisen opettajansa Petterin. Tapaamiset toistuvat, ja Saaran maailmaan pääsee viimein kivun sekaan rakkauttakin.
Älä irrota käsittelee erittäin elävästi myös vammaisen ihmisen oikeutta tasavertaiseen rakkauteen, seksuaalisuuteen, ja kaikkein päällimmäisenä, ehkä tärkeimpänäkin, nähdyksi tulemista ihmisenä eikä sairaana. Vaikka on liikunnallinen vamma, se ei tarkoita etteikö ihmiselle kuuluisi sukupuolisuus, arvostus ja oikeus olla tulematta vähätellyksi vain siksi, ettei pysty liikkumaan samoin ja yhtä nopeasti kuin terveet. Erityisesti tällaisten asioiden pinnalle nostamisen vuoksi pitäisin hienona, että kirja päätyisi varsinkin nuorten lukijoiden käsiin.
"Ja siinä hetkessä minä olin ollut varma, että minä olin jäänyt paitsi jostakin. Oli jotakin, mikä vielä oli minun ulottumattomissani mutta joka minussa eli, se eli ihan samoin kuin muissakin välittämättä siitä, oliko sairaus osunut omalle kohdalle vai ei, se ei välittänyt avuntarpeestani, ei, ei siitäkään."Romaani etenee episodimaisesti muutaman sivun mittaisina lukuina, joissa käsitellään minäkerronnan kautta joko Saaran tai Petterin näkökulmaa. Tässä kerrontaratkaisu toimii myös jatkuvuuden puolesta, eikä eteneminen töksähtele kuten joskus vastaavanlaisia romaaneja lukiessa. Alkupuolella näkökulma on toistuvasti Saaran, Petterin kulmasta katsotaan vain pariin otteeseen, ja loppupuolella asetelma kääntyy toisin päin Petterin ollessa äänessä luku toisensa jälkeen. Onnettomassa liitossa elävän, kahden naisen väliin päätyneen miehenkin ajatukset ja motiivit pääsevät tuolloin avautumaan lukijalle. Aluksi mietin, olisiko ollut hyvä tasapainottaa tuoden Petterin näkökulmaa enemmän jo alkupuoliskolle, mutta toisaalta tämä ratkaisu syventää romaanin puolivälin käännettä. Viimeisillä sivuilla sairaalassa oleva Saara kirjoittaa kirjeitä, jotka ovat erittäin koskettavia ja summaavat läpikäytyjä ajatuksia niin kivusta kuin rakkaudesta hienosti.
Kirjassa kuvataan paljon myös Saaran perhesuhteita, erityisesti läheistä sisaruutta ja hankalaa isäsuhdetta, johon liittyy vuosia sitten tehty paha virhe ja vaikeus antaa anteeksi. Mielenkiintoista analysoitavaa tuottaa Saaran suhde kipuunsa, sillä kipua kuvataan paljon ja se ottaa usein jonkinlaisen hahmon, edustaa jotain toista joka valtaa Saaran kehon ja pyrkii hajottamaan pahimmillaan hänen mielensäkin – Saara kokee olevansa kipukohtauksissaan eri ihminen ja Petteri ajattelee asiaa samoin. Kipua vihataan, pelätään ja jatkuvasti sen kanssa taistellaan niin arkielämässä kuin elämää suuremmalta tuntuvassa rakkaudessakin.
Melander on kirjoittanut rohkean, koskettavan ja monessa kohtaa kauniin esikoisromaanin. Odotan innolla, miten hänen ilmaisunsa hioutuu entisestään tuleviin teoksiin.
Muissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena
Laitan teoksen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 20: Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.
