Joulukuun lyhyet: 11 minibloggausta + suuri muutos blogissa

Tämä on viimeinen minibloggausten setti blogissani toistaiseksi. Päätin aiemmin, että jatkan tähän tyyliin vuoden 2019 loppuun asti, ja nyt on alkanut uusi vuosi. Blogini muuttuu 2020 erilaiseksi: aion kirjoittaa pitkiä, esseemäisiä tekstejä kirjallisuudesta, mutta huomattavasti vähemmän. Tavoitteeni on julkaista yksi tällainen teksti kuukaudessa. Esseemäisyys tarkoittaa sitä, että henkilökohtainen näkökulma teoksen maailmaan saa lisää painoa, arvostelumainen luenta vähemmän. Blogissani ei siis tänä vuonna tulla todennäköisesti näkemään arvostelutekstejä. Tiedän, että monelle tällainen uusi linja voi olla pettymys. Tiedän, että minulla on kiinnostusta jatkaa bloggaamista vain omista lähtökohdistani, ja tänä vuonna haluan todella keskittyä enemmän kaunokirjallisiin teksteihini. Se vaatii aikaa. Minulla on päivätyö. Jotain oli pudotettava pois yhtälöstä, jotta sen saisi toimimaan. Menneenä vuonna opin yhä konkreettisemmin sen, että kaikkialle ei voi revetä, muuten saattaa uupua.

Aion panostaa paljon tuleviin kuukausittaisiin esseisiini, lukea käsitellyt kirjat tarkasti ja löytää syvälle ytimiin meneviä henkilökohtaisia näkökulmia. Kiitos, jos olette kiinnostuneita jatkamaan myös uudenlaisen blogin parissa!

Tässä vielä joulukuun miniarviot.


Anna Tomi: Huomisen vieras (Poesia 2019)

Vieraus toistuu sekä motiivina että tunteena Anna Tomin esikoisrunokokoelmassa Huomisen vieras. Ensimmäisissä osastoissa runojen tilat, paikat ja ajat muuttuvat lennossa jatkuvasti. Yksittäiset säkeet värisevät, mutta minun on vaikea muodostaa mielessäni kokonaisuuksia, seurata ajatuksia – onko se edes tarkoitus? Ehkä juuri vieraannuttavuudessa on avain? Tunne siitä, että koetellaan sanallisen ilmaisun rajoja. Osastossa "Matoaika" ajatukset ja näkökulma tiivistyvät. Vaikutun kokonaisistakin runoista, osion tekstit tulevat lähelle.

Teos on toteutettu huolellisesti poesiamaiseen tapaan. Ilahdun, että tässä kirjassa ei ole sivun ylä- ja alalaidassa kulkevan parisäkeen käyttöä, se kun on alkanut muodostua kustantamon kirjoille hieman maneeriksi. Tomin runojen ilmaisu tuntuu aidosti vapaalta. Säemuotoiset runot ovat asettelultaan ilmavia, fragmentaarisuus perusteltua. Proosarunoja on vain muutama, mutta ne toimivat hienosti, olisin voinut lukea enemmänkin niitä. Ilmaisu on kokoelmassa hallittua ja tarkkaa; tekijä tuntee selvästi runokeinonsa ja mitä niillä kannattaa tehdä. Lupaava esikoisteos.

"maanalaiset kapselit on upotettu odottamaan / kaksikymmentäviisi, viisikymmentä, sata ja tuhat vuotta / mutta niissä on enimmäkseen vaaleaa kohinaa / kipinöitä ikuisiksi ajoiksi // kieli on kadonnut mutta jäljelle on jäänyt tyyli" (s. 35)


Jenny Erpenpeck: Mennä, meni, mennyt (Tammi 2019, suom. Jukka-Pekka Pajunen)

Kun kirjalla on Suuri Aihe, on myös huomattava vaara sille, että menee Suuresti Metsään. Vielä kun kirjalla on paksuutta, vaarana on, että Aihetta käsitellään jaaritellen ja selitellen. Jenny Erpenpeckin romaani Mennä, meni, mennyt olisi voinut huolimattomissa käsissä kompastua rähmälleen. Saksalaiskirjailija kuitenkin kiertää kampittavat esteet, ja rauhallisen vähäeleinen proosa kierittää vaikean tematiikan untuvapeiton sisään. Erpenbeck on kirjoittanut suuresta pakolaisaallosta Euroopassa tuoreeltaan: kirja on ilmestynyt saksaksi 2015, eli se on ollut tekeillä todennäköisesti jo pitkään ennen tilanteen eskaloitumista ja muuttunut sitten odotettua ajankohtaisemmaksi.

Alkuasetelmassa professori Richard on jäänyt juuri eläkkeelle. Berliinissä kärjistyy pakolaisten ja viranomaisten välinen tilanne, ja Richard kiinnostuu: keitä nämä miehet ovat, mitä he haluavat? Ujuttautuessaan haastattelemaan miehiä ja kuuntelemaan heidän elämäntarinoitaan, Richard pohtii myös omaa menneisyyttään, kuten elämää Itä-Saksassa, edesmennyttä vaimoaan, päättynyttä suhdetta rakastajattaren kanssa, ystäväpiiriään. Tapahtumat etenevät verkkaisesti. Romaanin edetessä alkaa kiinnostaa kovasti, mihin tässä oikein päädytään. Pakolaiset saavat tarkat kotimaat ja nimet. Selviää, että he haluaisivat tehdä töitä, mutta heidän ei anneta. Lain kiemurat ovat armottomat. Richard kohtaa omat ennakkoluulonsa, yhteiskuntansa julmat puolet, ja vähitellen tulee esiin ettei hänkään ole käyttäytynyt aina hyvän ihmisen tavoin. Onko kyse sovitusten etsimisestä? Päädytäänkö lopulta mihinkään? Vaikea sanoa. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli, että kirjassa tulee esiin 200 vuoden takainen kuolemansa jälkeen nyljetyn mustan miehen, Solimanin, tapaus, josta myös Olga Tokarczuk kirjoitti romaanissaan Vaeltajat.

Tuttuun tapaan olisin tiivistänyt kirjaa: uskon että reilun 400 sivun kokonaisuuden tärkeimmät asiat olisi ilmaistu noin neljänneksen lyhyemmässä muodossa, kun olisi poistanut vähemmän olennaisilta tuntuneita mietintöjä ja tarinalinjoja. Romaani tarjosi monia pohdittavaksi jääneitä lauseita ja toteamuksia, sen tunnelma oli haastavasta tematiikasta huolimatta rauhoittava. Mennä, meni, mennyt sopii myös upottavien lukuromaanien ystäville.

"Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa?" (s. 355)


Pauliina Haasjoki: Promessa (Otava 2019)

Tekstuaalinen avaruuteni kietoutuu yhteen, ajattelin lukiessani Pauliina Haasjoen runokokoelmaa Promessa. Olen viettänyt syksyn kirjoittamalla taidenäyttelystä, jossa ihmisen ja ympäristön rajat häilyvät, lukenut aihepiiristä artikkeleita, esseitä, runoja, ja nyt Promessa laajentaa näitä kysymyksiä entisestään. Sen käsittelyssä sinkoudutaan avaruuteen ja tapahtumaketjuihin, jotka tuntuvat olevan runomuotoisia kuvauksia luonnontieteellisistä ilmiöistä, sellaisista, joita on totuttu kuvaamaan numeroin ja yhtälöin. Maailma näkyy jokapäiväisen ihmeellisenä, ja teos uskaltaa kysyä suuria: “Mistä täydellisyyden sanaa voikaan käyttää, kun epätäydellisyys sopii kuvaamaan kaikkea?” (s. 9)

Haasjoki koettelee runoissaan ympäristöä ja ihmistä kielen ja ajatuksen rajamaille asti. Suorasanaisemman ja tieteellisemmän kuvauksen hän lienee saanut purettua esseekokoelmaansa Himmeä sininen piste, jota odotan myös kovasti luettavaksi. Promessa ei päästä helpolla; luin suuren osan teoksesta lähijunamatkoilla, ja ajatuksen katkeileminen kyydistä nousemisiin vaikutti tässä tapauksessa erityisen hankaloittavalla tavalla lukemiseen. Myös stressaantunut olo vaikutti. Kun olin nukkunut hyvin ja saanut pahimman taakan tällä viikolla ulos päästäni, pääsin myös syvemmälle runoihin, pystyin sisäistämään ne paremmin, vaikka en olisi “ymmärtänyt”. Uskon, että tämä on sellainen kirja, josta saa irti uusintalukemisilla enemmän. Haasjoen kieli liikkuu konkreettisella tasolla sekä arkipäiväisen elämämme yksityiskohtien että kosmisten mittakaavojen kuvauksessa. Omien kulloistenkin mielenliikkeiden vaikutus on suuri siinä, miten asioiden kuvat yhdistyvät tunnetasoon. “– – ja toisaalta hän haluaisi tehdä jotakin paraabelille / joka uhkaa temmata hänet ylös, yläilman syvyyksiin / lentoon, joka ei pysy lentoradassa vaan kiihtyy / siitä ikävästi läpi, kuin viiva joka syöksyy pisteen läpi” (s. 19)

Vaikka puheeni haasteellisuudesta saattaa vaikuttaa pelottavalta, suosittelen runojen ystävää tarttumaan Promessaan pelkoa vailla. Kirja kiihdyttää ajatuksia ja saa aistimaan ympäröivän todellisuuden tarkemmin. Kieli on nautittavan varmaa, täsmällistä. Tulee samanlainen olo kuin kuunnellessa erityisen luotettavaa puhujaa.

“Syvässä jokilaaksossa vuoret puristuvat ympärille / ja on turvallista / syvällä pimeässä yössä kaksi valtavaa päivää kaartuu / molemmilta puolilta ylle.” (s. 51)


Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos 2019, suom. Laura Jänisniemi)

Kansiensa tavoin Monika Fagerholmin romaanin maailma on mustanharmaa. Mustina vellovat mielet, mustat teot, musta tulevaisuus, harmaansävyt ihmisissä. Kuka tappoi bambin? (suom. Laura Jänisniemi) sisältää jonkin verran myös hyvin mustaa huumoria. Tapahtumat ja henkilöiden elämät kietoutuvat kohti yhtä hetkeä, huvilakaupungissa tapahtunutta joukkoraiskausta, johon palataan vuosien päästä, sen syihin ja seurauksiin. Häiriö yhteisön maisemassa paljastaa myös muut häiriöt, kuin Twin Peaksissa. Fagerholm ei vääristä todellisuutta Lynchin tavoin, mutta henkilöiden mielten häilyvyyden ja vinoumat hän näyttää.

Romaanin kieli on verkkomaista, tiiviiksi solmiutuvaa. Harkitun toiston voima on merkittävä, suggestiivinen proosa saa energiansa siitä. Syntaksin rikkomiset, "taiteen sääntöjen" vastaiset tavat aloittaa lauseita, ovat olennainen osa teoksen poetiikkaa. Tekstin pitää tällöin olla vakaissa, huolellisissa käsissä, että luettavuus säilyy ja kokonaisuus toimii, ja Fagerholmin tapauksessa näin on. Tunnen tekstissä kaikuja naiskirjoituksesta, erityisesti Duras'n tekstien aukkoisesta maailmasta. Myös kertoja on kiinnostava tuodessaan oman roolinsa näkyviin kommentoimalla kertomistaan, esim. "mutta nyt takaisin" ja "joka tapauksessa". Virkkeet ovat levottomia: kursiivia, sitaatteja, englanninkielisiä lausahduksia, katkomista joko välimerkin tai rivinvaihdoilla.

Henkilöt ovatkin sitten oma lukunsa. Oikeudentuntonsa johdosta paljon kantamaan joutuva Gusten on kiinnostava juuri moniulotteisuudessaan - hän teki pahaa, ymmärsi sen, mutta voiko hän päästä eteenpäin? Vauhdikkaan nousukiidon elämässään kokeneen Annelise Häggertin hahmossa on karikatyyriäkin, ja hänen ympärilleen syntyy suuri osa romaanin mustasta huumorista; hekottelin ajatuspaja Kultaiselle suihkulähteelle läpi kirjan. Siitä, mitä muuta kirjassa varsinaisesti tapahtuu, ei kannata etukäteen edes kertoa liikoja. Tässä lukijan tekemät huomiot ovat erityisen olennainen osa sitä, millaiseksi kokemus muodistuu. Ja Kuka tappoi bambin? kannattaa kokea.

"Kepeä naurahdus, pilke silmäkulmassa, ja sitten he olivat joutuneet eroamaan, ja Gusten oli sännännyt kuin hengenhädässä ei minnekään, sillä ei hänellä mitään kokousta ollut, ja triathlonin treenaaminenkin oli ollut lähinnä ajatus, jotain johon voisi alkaa perehtyä, strange hobby, jonkinlainen koodinimi jollekin toiselle, mahdolliselle elämälle – –" (s. 100)


Reetta Pekkanen: Kärhi (Poesia 2019)

Runoja tuhosta, menetyksestä ja kivistä; lopusta, ja mitä on nousemassa pintaan maan alta tai meren pohjasta. Reetta Pekkasen Kärhi on minimalistinen runokokoelma, väittäisin että sanamäärältään pienimpiä tänä vuonna lukemastani runokirjojen pinosta. Tällöin tekstit saavat enemmän painoa ja yksittäiset sanat latautuvat merkityksestä. Lukija alkaa keskittyä tyhjään tilaan tekstien välillä, täyttää aukkoja. Tunnelmassa kaikuu huoli tulevasta, ympäristön tilasta, ja samalla mikrotason huoli ihmissuhteesta, joka on päättymässä, ehkä jo päättynyt. Tulkinnanvaraa jää, ja uskon että juuri siksi Kärhi tuntuu puhutelleen monia tänä vuonna. Kalevi Jäntin palkintokin kirjasta myönnettiin.

Kokoelma yhdistää mielenliikkeiden ja luonnonelementtien kuvia toisiinsa niin, että ne kietoutuvat värähtelemään samaan tahtiin. Kun samalla sivulla aiemmin puhutaan pelosta, hyppäämisestä ja puhutellaan sinää, saa kosminen tapahtumakin henkilökohtaisen merkityksen: "Ensimmäinen vaihe: maailmankaikkeuden jäähtyminen / on vaihe, joka ei pääty koskaan." (s. 10) Lohtua voi luopumisen äärellä tarjota tieto, että jos kide saa kasvaa vapaasti kallion raossa, siitä tulee omamuotoinen. Ahdistuksen keskelle kokoelma tuokin lohtua ja rauhoittumista: kokonaan kadonneet eläimet palaavat hitaasti meihin, hiukan lämpöä purkautuu, ja kukin voi itse kuvitella mitä se on.

"Käsittämättömän reittejä pitkin
jotka olin kuvitellut kuvitelleeni yksin


tarvitsen nämä louhokset
Olen matkalla luo" (s. 46)


Gerður Kristný: Surmavirsi (Enostone 2019, suom. Tapio Koivukari)

Sivukatujen väkivaltaista elämää talvisen taivaan alla, jossa tähdetkin ovat varisseet pitkin katuja. Islantilaisrunoilija Gerður Kristnýn teos Surmavirsi (suom. Tapio Koivukari) on lyhyiden, tiiviiden runojen kokoelma. Tapahtumat ovat synkkiä, kieli silti kaunista. Suru ja traaginen kohtalo tuntuvat painavilta vähin sanoin piirrettynä. Runojen puhuja seuraa tilannetta etäältä, eikä voi muuta kuin katsoa, kun puhuteltu sinähahmo kokee karun kohtalon: hänet pelastaa kadulta nyrkkeilijä, joka kohtelee häntä väkivalloin, aina loppuun saakka. Kukaan ei auta: "Sinun pienen elämäsi hyväksi / ei tehdä mitään" (s. 59) Enää ei voi kuin viedä nuora kaulan ympärille kuolleen "yksisilmäiselle jumalalle", joka kiemurtelee katumuksesta luotuaan ihmisen kuvakseen. Nyrkkeilijäkin tapaa loppunsa väkivalloin, ja hänen kohtalonsa mustasydämisenä on ettei hänen nimeään mainita enää missään. Taustalla näkyy tuokiokuvina yön lyömä kaupunki, talven viiltävä kylmä ja tuiskuava lumi, kuin myrkyllinen tuhka. Ihmisten tavoin talvi on kokoelmassa julma, kuin sota. Vaikuttava, painostavankin synkkä teos, jonka lukemista karunkaunis kieli helpottaa.

"Panit merkille / vasta / liian myöhään / että talo upposi // Vesi pyörteili / laudoitusten välissä / kohisi koskena / ikkunoista" (s. 40)


Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (WSOY 2019)

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi valittiin kiehtova spefiromaani, jossa ajan rajat liikkuvat ja piirtyvät uudelleen. Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on kauniisti kirjoitettu ja vetäväjuoninen teos. Kirjassa tulee vastaan monia taitavasti muotoiltuja lauseita. Minäkertojan ääni on kiinnostava, se puhuu tulevaisuudesta käsin ajoittain jälkiviisaana tapahtumia kommentoiden. Aikaa käsitteenä pohditaan vakaaseen tietoon pohjautuen tavalla, joka ei ole kovin helppoa omaksuttavaa aikuislukijallekaan. Pidän siitä, miten Rasi-Koskinen uskaltaa haastaa, esimerkiksi kohdassa jossa kertoja-päähenkilö Emilian ystävä Mitek puhuu neliulotteisesta aika-avaruudesta. Tätä ei tosiaan ole kirjoitettu aloitteleville lukijoille "sisäänheittämiseksi", vaan nuorille jotka ovat jo kirjaintoilijoita. Heillekin on oltava samastuttavaa luettavaa.

Juonesta ei voi kertoa paljoa paljastamatta liikaa ja viemättä omien arvailujen ja oivallusten iloa. Alkuasetelmana on, että 16-vuotias Emilia asuu eristetyssä kaivoksen kaupungissa isoisänsä kanssa. Suurena juhlapäivänä hänen ystävänsä ovat joutumassa pulaan, ja Emilia päätyy kaivoksen alla veteen; todellisuus muuttuu toisenlaiseksi. Kerronta on pääosin kiinnostavaa yksityiskohdissaan ja syvälle menevissä pohdinnoissaan. Välillä minua puudutti se, että kirjan maailman yksityiskohtien esittelyyn käytetään paljon sivuja joiden aikana romaani ei varsinaisesti etene. Tiedän, että maailman luomiseen käytetty suuri aika ja vaiva halutaan tuoda esiin, mutta tämä piirre ei vaan ole suosikkejani. Muutenkin kun pidän tiiviydestä.

Auringon pimeä puoli on kokonaisuutena vaikuttava kokemus, jonka avainkohdat jäävät mieleen pyörimään. Kirja avaa lukijassa ovia toisiin puoliin sekä itsessä että maailmassa.

"Tekojani voisi kutsua virheiksi, minäkin ajattelin sillä tavoin pitkään. Mutta olen muuttanut mieleni. Kun aloitin tarinani, sanoin ettei ole alkuja. Nyt sanon, ettei ole myöskään virheitä. On vain tekoja ja niiden seurauksia. Pienellä teolla voi aloittaa suuren muutoksen." (s. 145)


Vesa Haapala: Hämärä ei tanssi enää (Otava 2019)

Vesa Haapalan Hämärä ei tanssi enää on yhtenäisenä runoelmana etenevä teos niiden voimien keskeltä, jotka ihmistä tällä hetkellä liikuttavat. Kuten moni muukin tämän vuoden runokokoelmista, esim. Miia Toivion Sukupuutot, myös Haapalan kirja peilaa nykyihmisen ahdistusta luonnontuhon edessä. Kokoelmassa asiaa pohditaan konkreettisesti myös globaalilla tasolla: olemmeko valmiita massiivisiin kansanvaelluksiin, kun ryhmät lähtevät liikkeelle tuhon ääreltä. Puhuja miettii lastensa asemaa maailmassa, ja mitä ajatuksia hänessä herää siitä, että lapset joutuvat kokemaan sivilisaation kohtalonhetkiä. Haapalan säemuotoinen runokieli on suorahkoa, mutta tarkentaa kauniisiin kuviin, hetkiin jotka pysäyttävät. Myös lukija pysähtelee vaikuttavien kohtien äärellä. Kävely muodostuu jonkinlaiseksi motiiviksi ja yhdistyy ajatukseen liikkeelle lähtevistä joukoista. "minä kävelen / sitä on hyödyttömän tietämättömyyden / levittämisen seura / sitä tietämättömyyttä tahdon kutsua / kauniiksi - -" (s. 26)

Ajoittain en ole varma teoksen hakemasta poliittisesta asemoitumisesta "ääripäiden" väliin, koska näitä ääripäitä voi luoda haluamiinsa kohtiin, ja suurin osa meistä todennäköisesti ajattelee olevansa jotakin muuta kuin "niitä" kaikkein äärimmäisimpiä. Toisaalta puhuja aika ajoin tunnistaa positionsa keskiluokkaisena suomalaismiehenä. Arki lomittuu suuren mittakaavan asioiden ihmettelyyn. Ulkona luonnossa kävely tuo voimaa ja mielihyvää elämään. Raamattuakin teoksessa luetaan, ilmestyskirjaa tietysti, kun lopun partaalla ollaan. Kenties. Lasten olemassaolo tuntuu herättävän puhujassa myös lohtua. Jos hämärä ei tanssi enää, mikä sen jälkeen aloittaa tanssin? Tuleva jää auki, ehkä-sanan taakse.

"minun syyllisyyteni on raskaampi kuin jaksan kantaa / en ole ominut sitä keneltäkään / tulee kallio ja liukas sammal / ja kompastun" (s. 48)


Muhaned Durubi: Ruosteisia luonnoksia / Rusty Sketches (Enostone 2019, käänt. ja toim. Kalle Niinikangas, Sampsa Peltonen ja Andy Willoughby)

Irakilaissyntyisen, Suomessa vuodesta 2015 saakka eläneen Muhaned Durubin runokirja on kokonaisvaltainen taideteos. Ruosteisia luonnoksia -kokoelman (Enostone 2019) ovat kääntäneet ja toimittaneet Kalle Niinikangas, Sampsa Peltonen ja Andy Willoughby. Aukeamilla on toisella sivulla runoja, toisella kuvia, jotka on toteutettu raapetekniikalla. Runot ovat hyvin tiiviitä; yhdelle sivulle on painettu useimmiten kaksi runoa, jotka ovat parin-kolmen lyhyen säkeen mittaisia. Sivunumerot on jätetty pois. Kokonaisuus on synkkä syystä, sillä teos kuvaa elämää sodan keskellä ja pakoa sieltä. Teksteistä välittyvät pelko, eksyksissä oleminen, levottumuus ja suru. Mustavalkoinen kuvitus on hyvin voimakasta ja vahvistaa niukan tekstin tuottamia tunteita, joskus se myös täydentää rivien välejä. Öiset kauhut heräävät eloon. "Päämäärättä / kannan maailman painajaisia / päässäni"

Turvallista elämää elänyt kantasuomalainen lukijakin pystyy eläytymään raskaisiin tunteisiin, joita kokoelma välittää. Omat unettomien öiden pelot peilautuvat runojen tiivistämistä ajatuksista. Esipuheessa kutsutaan Durubin tekstejä hetkien tisleeksi, mikä kuvaa niitä hyvin. Kirjan kuvaama ihmisyys varjopuolineen on yhteistä. On hetkiä, jolloin tuntuu että kukaan ei kuuntele, ja maailma saattaa olla pelkkää huhua. Minä pilkkaa itseään. Kirjan toteustapa on hieno, ja runot on painettu sekä suomeksi että arabiaksi ja englanniksi. Käännöstyö on esipuheen perusteella toteutettu huolella. Kokoelma on vaikuttava näyte siitä, miten taide ylittää pitkiltä vaikuttavia etäisyyksiä.

"Varjoni / ei tiedä kuinka jahdata ruumistani / kaupungista toiseen"


Kristian Blomberg: Kaikessa hiljaisuudessa (Poesia 2019)

Kristian Blombergin uusin runoteos kuuluu niihin kirjoihin, joita kutsun päätä kiihdyttäviksi. Kaikessa hiljaisuudessa tarkentaa täsmällisesti ilmaistuilla, pitkälle ajatelluilla runoillaan maailman asioihin ja toimintoihin, jotka ehkä näemme, mutta emme täysin. Ainakaan emme välttämättä koe niitä, vaikka näkisimme. Kirjoituksen tarkka muotoilu luo kauneutta, jota lauseisiin pysähtelevät lukijat osaavat arvostaa. "Sanot, että varot tekemästä totuudesta ihannetta, / että haluat käyttää siitä vaatimattomampaa nimitystä tarkkuus." (s. 28) Blombergin kokoelmassa tarkkuuteen ei lainauksesta huolimatta suhtauduta vaatimattomasti, vaan sekä muodolta että ajatukselta vaaditaan paljon. Niitä venytetään rajoille.

Sivulle 52 asti teos on säkeisiin jaettua tekstiä, varsin fragmentaarista, kuitenkin perinteisehköä modernia runoa. Aihepiireinä ovat mm. maisema, luonto, kirkonkellot, muistot, vanheminen ja tuleva. Sen jälkeen meininki lähtee aivan uusille kierroksille: "ng", "kangngastus", sivuille yksittäisinä levinneet kirjaimet, päällekkäin kasautuneet kirjaimet, sydänkäyriä, "epäsäännöllisiä pulsseja säännöllisessä tilassa". Levottomasta, poukkoilevasta, suurelta osin selittämättömästä siirtymästä tulevat mieleen David Lynchin harrastamat vinksahdukset. Kun on selvinnyt kirjan loppupuolelle, pääsee tutustumaan teksteihin joita voi luonnehtia esseemäisiksi proosarunoiksi. Näissä ajatusprosessit viedään vähäeleisesti äärimmilleen. Erityisesti lukemista ja runon olemusta koskevat pohdinnat olivat hyvin kiinnostavia, vaikka en vieläkään tiedä, pääsinkö niissä ytimeen saakka. "Kuvittelun ja lukemisen väliä ajelehtii yhteyttä kurovia häiveitä, jotka selittävät myös runouteen liitettyä meditatiivisuuden tuntua eli liikkumista kahden vyöhykkeen, lukemisen ja näkemisen, sisäisen ja ulkoisen, välillä."

Kaikessa hiljaisuudessa näyttää, minkälainen runokokoelma voi olla, ja laajentaa sen mahdollisuuksia ainakin omassa mielessäni. Miten teoksen tyylin ja poeettisen lähtökohdan voi muuttaa täysin eri osissa ja saada silti kirjan perustelemaan itsensä yhtenä teoksena. Typografialla ja kuvituksella on kokoelmassa myös suuri osansa, jonka analyysiin voisi käyttää toisen postauksen. Minä lopetan tähän, ja sanon vain: vuoden hienoimpia kotimaisia runokirjoja.

"Nyt kysyn, lukeudutko sinä niihin / jotka eivät pelottele toisia pois akustiikastaan / vaan tekevät omastaan niin kiehtovan, että siihen haluaa?" (s. 41)


Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (Gummerus 1964)

Luin joulun aikana kotimaisen klassikon, Timo K. Mukan esikoisromaanin Maa on syntinen laulu. Tämä oli toinen lukukerta kirjalle, jonka ensimmäistä kertaa luin ollessani lukiossa. Kokemus oli silloin mullistava, jotakin aivan muuta kuin aiemmin lukemani. Naturalistinen, verta ja seksiä vuotava proosa kolahti lukiolaisminääni täysin, mutta miten vuodet ovat vaikuttaneet kokemukseen? Varmasti luin tällä kertaa aiempaa tarkemmin myös kertomusta rytmittävät runot, ja kiinnitin huomiota lausetason yksityiskohtiin, ihmiskuvauksen sosiaalisiin ulottuvuuksiin ja kirjan asemaan klassikkokaanonissa. Mukan ympäristökuvaukset vaikuttivat jälleen vahvasti, ja nämä poeettiset luontonäkymät kuuluvat minusta kotimaisen proosan parhaimmistoon. Nykyisellä lukukokemuksella tällaistakin mielipidettä uskaltaa iskeä tiskiin. Yhteisön dynamiikkaakin Mukka käsittelee kiinnostavasti ja moniulotteisesti: esim. miten suhtaudutaan kylän porttona kohdellun Ainon orvoksi jääneisiin lapsiin, ja miten hurmoshenkiset saarnaajat saavat väen villittyä.

Se, mikä ei ollut kestänyt aikaa, oli naisruumiin kuvaus. Rintoja, rintoja, kymmeniä rintojen mainintoja usein erittäin epäolennaisissa kohdissa, kuten peiton alla nojaamassa kevyesti peitteeseen Martan rukoillessa. Ok. Päähenkilö Martta on niin mieskatseen lävistämä ettei mitään rajaa, mutta onneksi Mukka on kirjoittanut hänelle myös monipuolisen sisäisen maailman, jota romaanin kaikkitietävä kertoja malttaa näyttää rintojen ohessa. Mukka oli romaanin julkaisuhetkellä 19-vuotias, ja hänen käsikirjoitustaan oli lukemani artikkelin mukaan editoitu, “seksuaalista läähätystä” oli poistettu, mutta vielä olisi epäolennaisia rintoihin tarkennuksia riittänyt siivottavaksi. 28-vuotiaana kuolleen Mukan kirjailijanuralla teosten valmiiksi saattaminen liiallisella kiireellä oli valitettava tosiasia miltei jokaisen kirjan kohdalla.

Mukka ei saanut Syntisellä laululla kriitikoilta juuri ymmärrystä osakseen: milloin hänen pohjoisen kuvaustaan luettiin autenttisena totuutena Lapin elämästä mystifioiden, milloin häntä moitittiin uskonnon ja seksuaalisuuden yhdistelmästä. Mukka oli saanut kirjallisia vaikutteita erityisesti Aleksis Kiveltä, Joel Lehtoselta ja Lars Levi Laestadiuksen saarnoista, joiden veriuhreja pursuava kieli lienee löytänyt tiensä kirjan saarnakohtauksiin melko suoraan. Naisruumis on kirjassa hyvin kaksinaismoraalisen kontrollin kohteena, uskonnolla perustellaan yhtä ja oikeutetaan seuraavaksi päinvastaista, mitä Mukka pisteliäästi saarnamiehen hahmossa kuvaa, ja tuntuu tämäkin menneen aikanaan monilta ohi. 55 vuoden takaista Suomea on toki helppo jälkiviisastella täältä käsin.

Balladia, naturalistista kansankuvausta, pohjoisen luonnon näkymiä, rohkeita rajanylityksiä tavalla jota ei ollut uskallettu ennen. Maa on syntinen laulu on kestänyt aikaa omintakeisella yhdistelmällään, joka minusta on varsin onnistunut, vaikka kokonaisuuden rakentumistakin aikanaan moitittiin – ehkä olen tottunut modernilla tavalla toteutettuun erilaisten elementtien yhdistelyyn enemmän kuin 60-luvun valistunutkaan suomalaislukija, mene ja tiedä. Kirjasta tekisi mieli kirjoittaa vielä ties mitä, ja olenkin ajatellut tekeväni tästä esseen näkökulmana yhteiskunnallinen ruumis romaanissa. Sen yhteydessä voisi kuvata myös ihmisten ja eläinten suhdetta kirjassa, esim. lehmien ja koirien elämien peilautumista ihmiskohtaloihin. Jatkoa seuraa siis!

“Ihmisten eläminen oli tarrautunut paikalleen ja elettiin kuin puolittaisessa unenhorteessa kulkien, kevään tuloa odottaen, vaimot, vanhukset ja lapset kotona, miehet savotoissa. Kaamoksen hyvinä jutusteluaikoina, kun ihmiset hyvin useasti majailivat naapureidensa luona tarinoiden, vaihtuivat Liinunkorven Ainon lasten nimet ihmisten mielissä uusiksi nimiksi, Kurkelaiseksi, Alataloksi, Mäkeläksi. Ainoa itseään ei paljon muisteltu.” (s. 101)

Clarice Lispector - Passio (klassikkohaaste)

Clarice Lispector – Passio : rakkaus G. H:n mukaan (Teos 2014). Alkuteos A Paixão segundo G.H. (1964). Suomeksi kääntänyt Tarja Härkönen.

"Eilen minä kuitenkin kadotin ihmisyyteni rakenteen tuntikausiksi. Ja jos vain suinkin uskallan, annan itselleni luvan pysyä kadoksissa edelleenkin. Mutta pelkään sellaista mikä on uutta ja pelkään kokea sellaista, mitä en ymmärrä – haluan aina takuun siitä että edes luulen ymmärtäväni, en osaa heittäytyä ihan vain harhailemaan. Miten minä oikein selittäisin, että suurin pelkoni on nimenomaan: olla? ja kuitenkaan ei ole mitään muuta tietä."

Brasilialaiskirjailija Clarice Lispector (1920–1977) valloitti minut viime kesänä, kun luin hänen esikoisteoksensa Lähellä villiä sydäntä. Lispectorin ruumiillinen teksti, jossa on jotakin kuumeista ja polttavana virtaavaa, oli minulle aivan vastustamatonta. Viime syksynä ostin Helsingin Kirjamessuilta pinon Teoksen Baabel-sarjan kirjoja, ja hyllyyni päätyi sekä jo lukemani Lähellä villiä sydäntä että Lispectorin pääteokseksi kutsuttu Passio : rakkaus G. H:n mukaan. Olin törmännyt Passioon liittyen sen verran vaikuttuneisiin puheenvuoroihin, että kirja odotti hyllyssä oikeaa hetkeään ja samalla odotin sen aloittamista vimmalla. Ristiriitaista, kyllä. Lopulta, kun blogikollega Omppu kertoi lukevansa tätä kirjaa, innostuin hänen kommentistaan Facebook-ryhmässä siinä määrin, että päätin ottaa Passion luettavaksi heti kun saisin aloittamani Miévillen kirjan luettua. Ja viimein olin valmis.

"Ihmiset jotka tietävät että kun jotain lähestytään, mitä ikinä se onkin, tapahtuu se aina vähitellen ja vaivalloisesti – ja menemällä jopa sen kautta, joka on vastakohta sille johon yritetään päästä."

Edeltävä sitaatti on tekijän alkusanoista, otsikolla "Mahdollisille lukijoille". Rakastuin vähän jo tuohon alustukseen, enkä halua edes siteerata sitä kokonaan, mutta se naulaa kirjan maailmaa osuvasti. Kirjan varsinaisesti alettua heti sen ensisivut imaisivat johonkin, mitä on hankala kuvata (postauksen aloitussitaatti on sivulta 11). Tuntui, että teksti horjutti mieltäni, mutta oli samalla valtavan nautinnollista. Lispectorin lauseet ovat niin tarkkoja ja esteettisiä, että niitä olisi halunnut siteerata vähän väliä johonkin, huutaa ympärilleen, että katsokaa millaista kirjoitus voi olla. Teksti on sekä hämmästyttävän tarkkaa että jotakin vaistomaiselta tuntuvaa – tai ainakin Lispector osaa luoda täydellisen illuusion vaistonvaraisesta. Lukijan kannalta ei liene väliä, kummasta on kyse. Teos tavoittaa ennennäkemättömällä tavalla niitä pohdintoja, joita tulee mieleeni unen ja valveen rajoilla, kun en oikein saa unta, väsyttää ja maailman paino tuntuu päällä.

"Sama juttu torakan kanssa: mikä on torakan ainoa tunne? valppaus elää? sen ruumiista erottamattomissa oleva tunne. Mitä minuun tulee, niin kaikki mikä oli kerääntynyt sen päälle mikä oli minusta erottamattomissa, ei luultavasti ollut koskaan onnistunut tukahduttamaan sitä valppautta, joka pikemminkin kuin valppautta elämää kohtaan, oli itse elämän vaiheet minussa."

Tässä vaiheessa postausta olisi varmaan olennaista kertoa, mistä kirja varsinaisesti kertoo. Tämän kirjan osalta kuitenkin tuntuu olennaisemmalta puhua kaikesta muusta kuin ulkonaisista tapahtumista, sillä kuten Lispectorin esikoisromaanissakin, myös tässä ns. juoni on summattavissa parilla lauseella. Nainen, joka on suhteellisen varakas kuvanveistäjä Rio de Janeirossa, kulkee eräänä aamuna huoneeseen, josta kotiapulainen on edellisenä päivänä lähtenyt. Huoneessa hän yllättyy siisteydestä, katselee piirrosta seinällä, törmää torakkaan ja pamauttaa lopulta oven kiinni niin, että torakka murskaantuu sen väliin. Tilanne hajottaa hänen mielensä, saa hänet kosketuksiin itsensä kanssa ennennäkemättömällä tavalla, ja tätä kokemusta kirjassa lähestytään, tai oikeastaan kokemuksesta kertomista, asiaa kierretään ympäri ja ympäri niin pitkälle kuin sanat riittävät. Ensimmäisten noin 30 sivun, jotka kurittavat myös lukijan mieltä tuottaen samalla varsinaista tekstin hurmaa (tuossa pöydälläni nyt lojuvan Roland Barthesin teoksen nimeä lainaten), jälkeen kerronta muuttuu joksikin aikaa konkreettisemmaksi, siirtyy ajatuksen tasolta myös ulkoisiin tapahtumiin. Yksityiskohtien tarkkuus ilmenee tämänkin osuuden kerronnassa. Torakan murskaamisen jälkeen tapahtuu taas siirtymä mielen aalloille. Myönnän, että torakan pikkutarkka tutkiskelu ja varsinkin se, mitä lähellä loppua tapahtuu, oli melkoisen ällöttävää kuvausta minulle lievää ötökkäfobiaa potevana, mutta tässä kontekstissa sen kanssa pystyi elämään, sillä inhon tunne oli myös olennainen osa kertojan kokemusta.

"Näiden intervallien aikana ajattelimme aina että se oli lepoa toinen toisenamme olosta. Itse asiassa se oli se suuri nautinto jonka koimme siitä ettemme olleet toinen toisemme: sillä silloin meillä oli kummallakin kaksi. Kaikki päättyisi vielä, sitten kun se mitä me kutsuimme rakkauden intervalliksi päättyisi; ja koska se päättyisi, se huojahteli tasapainoillen painonsa alla oman loppunsa paino jo itsessään. Muistan tämän kaiken kuin väreilevän veden läpi."

Sen lisäksi, että kirjan teksti tuotti minulle samastumisen kohteita, joita en osaa enkä ehkä haluakaan ilmaista tarkemmin, se keskusteli mielessäni muiden kokemieni taideteosten kanssa. Otan nämä mieleeni tulleen kohdat nyt suht sellaisenaan muistiinpanoistani.

"Älä anna minun nähdä, sillä olen vähällä nähdä elämän ytimeen." Tästä tuli mieleen Marttyyrit-elokuva ja [spoiler] se lopun kohtaus, jossa ainutlaatuista tietoa elämän ja kuoleman rajan takaa saanut nainen ampuu itseään päähän, eikä kukaan saa tietää, mitä hän sai kuulla. [/spoiler]

Lisäksi mieleeni tunki parhaillaan loppusuoralla yöpöydälläni oleva Yuval Noah Hararin Homo deus, jossa kerrottiin, miten toimittaja testasi päähän laitettavia elektrodeja, joiden oli tarkoitus vaikuttaa hänen tiettyihin aivoalueisiinsa toimintakyvyn parantamiseksi, ja hän tunsi sisäisen, itseään rajoittavan ja vähättelevän äänensä vaimenneen täysin, minkä koettuaan hänellä kesti pitkään toipua paluusta tavalliseen elämään.

Monessa kohtaa kirja toi mieleeni myös, uskokaa huviksenne, H. P. Lovecraftin! Hänen lukuisat tarinansa jonkin sanattoman ja muinaisen kohtaamisesta, jota ei pysty kertomaan kenellekään ja joka muuttaa ihmisen hulluksi, kävivät mielessäni vähän väliä, kun Lispector kuvaa, miten vaikeaa minäkertoja G. H.:n on palata entiseen elämäänsä. Luonnollinen esikuva teokselle on tietysti ollut Kafkan Muodonmuutos, ja Lispectorin yhteydessä mainitaan yleensä myös tajunnanvirran mestarit Joyce ja Woolf. Vaikutteita on tietysti tullut myös filosofian kentältä, ja yhdessä kritiikissä mainittiin Kierkegaard, jonka vaikutus valuisi Lispectorinkin tekstiin Kafkan kautta.

Mikä on se kertojan kokemus, joka häneen torakkaa katsoessa iskeytyy? Onko se ydinminän kohtaaminen, vai kohtaaminen sen kanssa, mitä hän on yrittänyt peittää, kasata kerroksia päälle, kunnes sipulin ydin paljastuu, ja tämä paljastuminen on liikaa mielelle, sen kokonaisuudelle tai sille, mitä kutsutaan "mieleksi". Se voi olla jokin näistä, tai näitä kaikkia. Lopulta Lispector on tietenkin kaunokirjailija, joka esittää kysymyksiä, purkaa osiin, mutta ei kokoa rakennelmaa valmiiksi lukijan puolesta. Tämä mielenjäristys on kunkin itse luettava läpi, koettava jos on kokeakseen.

 "Voi, minuun sattuu joka paikkaan kun päästän irti siitä, mikä maailma minulle oli. Irti päästäminen on niin raaka ja hyökkäävä teko, että ihminen joka avaa suunsa puhuakseen irti päästämisestä pitäisi vangita ja sulkea eristysselliin – itse ajattelen mieluummin että olen joutunut tilapäiseen mielenhäiriöön kuin uskallan ajatella että tämä kaikki on totuus."

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen luin kirjan, joka on suurimpia, vaikuttavimpia koskaan lukemiani. Passio nousee varmasti parhaiden ikinä lukemieni teosten viiden parhaimmistoon, jos sellainen olisi lähiaikoina listattava. Jokin minussa on järkkynyt ja samalla koen suurta onnea siitä, että kirja on omani, se on omani, hyllyssäni ja voin lukea sitä jatkossakin uudestaan halutessani, ja uskon että haluan, ehkä vielä useammankin kerran elämässäni. Kiitokset suomentaja Tarja Härköselle valtavan hienosta käännöstyöstä, jonka ansiosta sain kokea tämän kirjan äidinkielelläni, ja kustantajalle kulttuuriteosta (kirja on käännetty suomeksi vasta kolme vuotta sitten, mikä tuntuu hurjalta). Kiitän ja syvään kumarran. Lispectorista on muodostumassa minulle erittäin tärkeä kirjailija, ja sattumoisin uusi suomennos Oppiaika eli nautintojen kirja on juuri ilmestynyt. Voin luvata, että tänä vuonna bloggaan hänen tuotannostaan vielä lisää.

Klassikkohaasteen (jonka koonti, eli kaikki nyt luetut klassikkopostaukset, on Kirjapöllön huhuiluja -blogissa) lisäksi Passio menee minulla myös Hyllynlämmittäjä-haasteeseen tämän vuoden toisena kirjana.

Omppu luki tämän myös nyt klassikkohaasteeseen, lisäksi sen ovat blogeissa aiemmin lukeneet Ulla, Suketus, Sabinan knalli, Kirjavinkkien Mikko, ja kritiikkejä on julkaistu Savon Sanomissa, Turun Sanomissa, Maailmankirjoissa (erittäin hyvä ja kiinnostava teksti muuten), Sylvissä, Niin & Näin -lehdessä