Nyt voi vetää rastin seinään: kävin lavalla Tenho poetry slamissa. Ensi kertaa yli puoleen vuoteen, en ole edes varma milloin viimeksi. Luulen, että se oli viime vuoden keväällä. Muistan kyllä esittäneeni silloin niin henkilökohtaista settiä, etten tuonut sitä edes blogiin, vaan päätin että teksti saa jäädä olemaan vain siinä ajassa ja tilassa. Viimeiset blogin puolelle tuodut slam-runot ovat elokuulta 2018. Onko tässä tosiaan ollut näin pitkiä välejä? Huh.
No, eilen sain aikaiseksi mennä. Taas piti kokeilla ihan uutta, ja sain idean, jolla hekottelin mielessäni siinä määrin että se oli vietävä testattavaksi: kokoaisin esitettävät tekstit puhelimeeni kertyneestä "runosälästä", jota olen kasannut yhteen ja samaan tekstitiedostoon. Minua on harmittanut jo jonkin aikaa, koska olen kokenut että siellä sälän joukossa on hyvääkin settiä, jolle olisi mukava löytää väylä jotakin kautta. Lopulta kasasin esitystä varten materiaalia aika kronologisesti, eli yhteen päätyivät samoihin aikoihin laaditut tekstit, jotka ovat syntyneet aivan erilaisissa tilanteissa ja käsittelevät monesti eri aiheita. Ensimmäisenä esittämääni tekstiin kirjoitin kyllä vähän lisää "siteeksi", muutaman virkkeen verran, jotta siitä tuli enemmän kokonaisuus. Lavalla olo tuntui oikeastaan mukavalta; olin vielä niin väsyneenpöllähtänyt sairasteltuani edellisenä viikonloppuna, että kelluin jonkinlaisessa turtumuksen tilassa, mutta silti esittäessä piti tietysti olla särmänä. Olisin voinut panostaa siihen puoleen enemmänkin, mutta valmistautuminen jäi sairastelun vuoksi liian minimiin.
Pääsin toiselle kierrokselle, taas nipin napin; ehdin jo olla varma putoamisesta, joten kaivoin uuden runopaperin aika häkellyksissäni repusta. Toisen kierroksen esityksestä sain kyllä murskapisteet, haha. Illan tuomarilinja oli taas kovin mielenkiintoinen, monen esiintyjän kohdalla pisteet hajosivat. Pari tuomaria selkeästi
vihasi sitä mitä tein ja antoi sen näkyä pisteissä, mutta yksi vaikutti selkeästi tykkäävän! (Oikeasti en tiedä, miten pisteet kummallakin kerralla jakautuivat tuomareittain, eli olivatko ne aina samoja tyyppejä, mutta niin on hauska ajatella.) Minusta on ihan positiivinen signaali, että jakaa mielipiteitä, sellaiset ilmiöt ja tekijät kiinnostavat kirjallisuudessa muutenkin. Joka tapauksessa, pitkien oheisselitysten jälkeen, alla esittämäni tekstit.
Onnellisuuden hetket ovat välähdyksiä. Ehkä jotain niistä jää silmänpohjaan, kihelmöimään tasaisten tai alas viettävien aikojen taustalle.
Ihanuuksilla itsensä ympäröiminen on miljonääreille tässä maailmassa.
Ruukkukasvi näyttää samaan aikaan kavahtavan valoa ja kurottavan epätoivolla sitä kohti. Se pudottaa lehtiään, sitten oksiaan.
Persoonani on silppua, se väittää.
Tuntuu kuin rintaani painettaisiin niin kovaa, että en saa hengitettyä ja kylkiluuni katkeavat pian sisäänpäin.
Oikeastaan hiukan nautin siitä, kun voin sanoa kauheita asioita rauhallisella rytmillä ja äänenpainolla.
Tukahdun itseeni, olen mustaa tulta ja pimeää valoa, marraskuun maisema, joka näyttää öljyvuodon peittämältä.
Ehdin jo kuvitella elämän, jota olisimme voineet elää, jos olisin voinut olla toisenlainen. Miten se olisi kiiltänyt.
Jos muutut, sinun on tehtävä niin itsesi takia, se sanoo. Millainen sinä tahdot olla? Miksi se kysyy vaikeimpia kysymyksiä ikinä.
Kasvi on kuolemassa veden ja valon puutteeseen.
Mitä minun on tehtävä. Otan käsiini pallon, joka näyttää elämän, kohtalon, tulevan, ja otteessani se alkaa hohtaa.
Heitän pallon ilmaan, korkealle. Päivä nousee. Loputon syksy on ohi.
Valo on avara tila, vapaus. Keskellä kirkasta päivää pimeän pelko on pelkkä muisto.
Valo tulee ikkunasta hämärään huoneeseen, heijastuu tasaisilta pinnoilta kasvoille.
Minä lopun itseeni.
Minusta ei ole enempään.
Minusta ei ole.
Minä olen tarpeeksi.
Kävelen vastaanotolta kuin leijuen metrin ilmassa. Pystyn sanomaan sen. Pitkästä aikaa minussa on voimaa.
***
Avaruudesta katsoen kirkkaanvalkea pilvi lyö maata kuin liskon häntä, paksu ja jäntevä.
Kuka sanoo merestä elävälle, että hän tuntee väärin vetensä? Sen josta nostaa ruokansa, muiden ruoat, joiden myynnistä hän elää.
Laskevan auringon vaalea puna ja hehkuva oranssi levottomasti pyörteilevällä taivaalla.
Tämä päivä lyö heitä kuin teroitettu metalli.
Tuntuu kuin koko kosmos hulmuaisi suojatonta ruumista vasten, pyrkisi ihon läpi.
Mielen syyhy unen pinnalla, pakko raapia pois ennen kuin pääsee unen sisään.
Olen vuotanut sinulle auki kuin avohaava, syvimpään häpeääni asti.
Kuin punainen tuli kiipeämässä betoninharmaata seinää.
Katso minua. Olen tässä taipuneena näin. Tämä on hankala asento, aivan perkeleen. Katso.
Ehkä elämä on yhtä paljon kipua ja kaipausta kuin hyvää oloa ja täyteyttä. Suhteet vain elävät.
Juna myöhästyy, itken, en ehdi enää.
Istun pöydässämme haluamatta pyyhkiä pinnalta tahraa.
Kiepautan pääni pois liian uteliaaksi käyneen ampiaisen tieltä. Pelko kiihdyttää pulssiani minimaalisen hetken.
Ei, en voikaan vielä mennä nukkumaan, koska kuu on nousemassa ja se näyttää oranssilta.
Huomaatko muka, jos maailma tapahtuu ympärilläsi liian nopeasti.
Mihin nämä tunnit juoksevat luotani. Tulkaa takaisin.
