Luetut kirjat 5/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä pikkuluonnehdinnat toukokuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Juha Kauppinen: Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista (Siltala 2019)

Täsmällisesti koottu ja mietitty tietokirja luonnon monimuotoisuuden katoamisesta. Valitut esimerkit näyttävät tuhoutumisen laajuuden. Erityisen ongelmallisina toimintatapoina jäivät kirjasta mieleen avohakkuut ja soiden ojittaminen.

(Kuuntelin äänikirjana, ja tämä on tietomäärältään niin suuri, yksityiskohtainen teos, että valitettavan paljon meni ohi kuunnellussa muodossa, koska ajatukset pääsivät harhailemaan.)


Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir- (S&S 2019, suom. Outi Menna)

Äitienpäivä oli mitä osuvin ajankohta lukea loppuun Märta Tikkasen kirjekokoelma. Tikkasen kirjeistä hänen ystävilleen Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille rakentuu vahva kuvaus kirjailijasta perhearjen ja kirjoittamisen pakon ristipaineissa. 70-luvulta vuoteen 2007 ulottuvat tekstit muodostavat runsaan ja antoisan päiväkirjateoksen. Märta Tikkanen kuuluu sielukirjailijoihini, mutta kirjeissä hänestä tulee esiin myös silottelemattomia puolia, esim. muiden kirjailijoiden moittimista ja saamansa tunnustuksen alituisen riittämättömyyden vatvomista. Lukiessa tulee mieleen, että tavallaan menetämme nykypäivänä ehkä paljonkin, koska voimme lähettää toisillemme muutamalla painalluksella parin sanan viestejä; huolella punnitut ja jäsennellyt kuulumisten ja mietteiden jakamiset, tallentuuko sellaisia enää luettavaksi? Alan toivoa kirjeystävää!

”Haluaisin viettää mökillä kokonaisen vuoden, vain istua möllöttää ja kirjoittaa vihakirjoja ja tulla paremmaksi ihmiseksi.”

”Juuri nyt talo on tyhjä. Se on todella harvinaista – – Poden valtavaa yksinolon tarvetta vaikka tiedostan toki, kuinka kuolettavan raskasta yksinäisyys on toisille. Mitään ei ole tässä maailmassa koskaan sopivasti vaan aina liikaa, liian vähän tai ei yhtään…”

”Hyvä että voin kirjoittaa tästä sinulle niin ettei minun tarvitse parkua ääneen.”

”Ja kun on puhissut kiukusta jonkin aikaa, ajatukset palaavat jälleen ainoaan mahdolliseen vaihtoehtoon eli siihen, että omat voimansa kannattaa tietenkin käyttää kirjoittamiseen. Ei mihinkään muuhun.”

”Ja miten ja miksi sellaisia miehiä ylipäätään syntyy – –, joille koko maailma toimii todisteena välinpitämättömyydestä ja jotka eivät koskaan saa janoamaansa rakkautta koska he pyytävät sitä huokumalla kaltoinkohdeltua kylmyyttä.”


Uzodinma Iweala: Speak No Evil (John Murray 2018)

This is a book with queer suffering front and center, sanoo eräs Goodreads-arvioija, ja sitä tämä todella on, ja minä huomaan olevani väsynyt. Olen nyt sellaisessa vaiheessa, että synkät ja rankat homojen ulostulokokemukset kirjoissa uuvuttavat, haluaisin lukea jo muuta. Onneksi Iweala on kirjoittanut romaaniinsa muustakin, kuten ystävyydestä ja perhedynamiikasta. Ja teos täydentää mustien sateenkaari-ihmisten kuvausta kirjallisuudessa; päähenkilö Nirun vanhemmat ovat nigerialaissyntyisiä. Afroamerikkalaisuutta kuvataan yläluokkaisuuden kautta, mikä on kiinnostavaa vaihtelua. Iweala kirjoittaa täsmällisesti ja vetävästi, näkökulmakertojan vaihtaminen Meredithiin loppupuolella toteutuu hyvin. Ansioista huolimatta olin tyytyväinen, kun kirja loppui.

”In the darkness it feels like soft voices are more appropriate.” (s. 14)

”I know him only in fragments and I can’t erase those fragments. They torment me.” (s. 103)


Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija (Tammi 2012)

Ajattelu on taito, jota haluan aina kehittää edelleen, laajentaa rajoistaan ulos. Siksi otin kuunneltavaksi tämänkin teoksen, jonka esittelyteksti oli lupaava, mutta joka osoittautui ehkä hieman self-helpimmäksi kuin olin kuvitellut. Minuun makuuni tässä on myös vähän liikaa menestyspöhinään pyrkivää tehokkuuden maksimointia. Kirja on sujuvan selkeä, ja sen keinoista on helppo poimia toimivimman tuntuiset. Minulle jäivät mieleen ajatusten leimaaminen niiden tullessa (esim. tämä negatiivinen ajatus on väsymyksen tuottama, tämä huonon kokemuksen jne.) ja hyvin konkretisoitu näkemys siitä, miten luovaan työskentelyyn tarvitaan kahdenlaista luovaa ajattelua riippuen prosessin vaiheesta, jotta sen saa viimeisteltyä.


Ritva Hellsten: Raija (Aviador 2020)

Aloitin tätä ristiriitaisin ajatuksin: hurjan rohkea veto kirjoittaa romaani kirjailijasisaren elämästä. Epäilin, miten siinä voi onnistua, ja miltä teos tuntuu luettaessa, kun on lukenut päähenkilö-kirjailijan tuotantoa. Samalla kiinnosti valtavasti, koska kirjailija henkilönä jäi eläessään yleisölle mysteeriksi. Raija on perusteellinen sukellus kirjailijan elämään, ajatuksiin, kamppailuihin rakkauden ja kuoleman kanssa. Teos on kaunis kunnianosoitus taiteilijalle ja hänen taiteelleen. Romaanitekstinä olisin kaivannut tähän enemmän aukkoisuutta, aavistelua suoran kerronnan sijaan. Kirja tuntuu hieman myös tilinteolta, ehkä viimeiseltä sanalta? Romaani seisoo silti omilla jaloillaan, luo oman tajuntansa; todellisuuskytköksestään huolimatta sillä on fiktion mieli.

”Elämä oli asettanut hänet tälle paikalle, tarkkailemaan, näkemään; eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään.” (s. 77)

”Sinä vuonna hänen osakseen oli tullut täyslaidallinen hyvää, täyslaidallinen pahaa, ja taas hyvää, aalto aallon perään; siltä näytti, kun jälkeenpäin katsoi. Hän heittelehti siinä aallokossa kuin kaarnalaiva myrskylaineilla, ei voinut kuin ottaa vastaan sen mitä tuli.” (s. 138)


Piia Leino: Yliaika (S&S 2020)

Piia Leinon uusi tulevaisuuskertomus hipoo romaanina täydellistä. Kirjan maailmassa kansalaisuus loppuu 75-vuotiaana, jolloin useimmat suorittavat ”exituksen” elämästä, mutta tähän johtanutta lakimuutosta alun perin ajanut poliitikko Annastiina Kankaanrinta istuukin huolella suunniteltua exitustaan edeltävänä päivänä autoon ja ajaa kohti pohjoista. Päähenkilön maailma on luotu tarkasti, kärjistetysti mutta ei osoittelevasti – ironinen värinä ympäröi Annastiinan edesottamuksia. Kuvaus on hyvin tiivistä ja perustelee itsensä suhteessa kerrontaan täysin, esim. kohdissa joissa Annastiina keskittyy aistimaan ympäristöään. Tämä on toimittajan kirjoittama romaani ja se näkyy, mutta ei väkisin puskettuna ajankohtaisuutena, vaan mediaympäristön ja politiikan tuntemuksena, joka tarjoaa herkullisia yksityiskohtia. Rivienvälinen vertaus esim. paperittomien nykyiseen tilanteeseen ei jää huomiotta. Kirjassa ei tunnu olevan yhtään ylimääräistä lausetta. Teos pysyy ytimessään, kertomus etenee kuin elokuvassa, jollaisen tästä pystyy hyvin kuvittelemaan mielessään lukemisen aikana.

”Mutta miten muitten sanat muka olisivat hänen omaansa parempia? Sitä paitsi on aina riski, että sitaatti menee väärin ja hän olisi ikuisesti henkilö, joka tyri viimeiset sanansa.” (s. 12)

”Menneeseen saattoi haikailla, mutta sinne ei voinut palata eikä sitä voinut edes todenmukaisesti muistaa, sillä muistot olivat vain sekoitus nostalgiaa, unelmia ja konkretian sirpaleita.” (s. 103)

”Ehkä halu kontrolloida, jaotella ja pätkiä aikaa oli lopulta vain yritys unohtaa, ettei heillä ollut siihen mitään otetta.” (s. 182)


Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY 2020)

Tommi Melenderin uusi esseekokoelma on runsas ja palaamisen arvoinen. Kirjassa esitetään mm. minut yllättänyt huomio siitä, että Clarice Lispectorin romaanit ovat täynnä ”maailmankaikkeutta syleileviä jumalkokemuksen hetkiä” – kohtaako esim. G.H. torakassa syvimmän minänsä sijaan jumalan? Miettimistä seuraavalle lukukerralle. Kirjallisten oivallusten ohella Melender tuo näkyviin asioita arkisesta maailmankuvastamme. Pyhä työ -esseessä tunnistan kaipuun vapaaksi kirjoittajaksi ja pelon kuukausipalkasta luopumisesta. Mieheyden taakat -esseessä tunnistan valtaosan hänen kuvaamastaan maskuliinisen häpeän synnyttämästä vihasta. Muutamat esseistä olivat jo ennestään tuttuja Parnassosta ja Imagesta, mutta eipä niiden uudelleenlukeminen haitannut, varsinkin kun kirjassa julkaistuja tekstejä on laajennettu lehtiversioista. Kokoelman loppuessa tuli harvinainen tunne, että ”nytkö jo?”

”Maailma pysyy siedettävänä vain niin kauan kuin teemme sen minkä ihmisyys vaatii.” (Toivon tuolla puolen)

”Niillä, jotka selviävät miehuuskokeestaan kunnialla, ei ole tarvetta kyseenalaistaa pelin sääntöjä, kun taas ne, jotka reputtavat miehuuskokeensa, häpeävät liikaa tehdäkseen sen.” (Mieheyden taakat)

”Soisin, että huolestuisimme välillä myös siitä, jaksaako kukaan enää vihata kirjallisuutta.” (Kirjallisuus ja viha)

”Minusta ei tullut kovanaamaa, vaan jouduin valitsemaan kulkureittini niin, etten joutuisi kovanaamojen tielle.” (Mieheyden taakat)


Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY 2020, suom. Arto Schroderus)

Olen valkoinen mies, tasan autojen törmäystestinuken pituinen (177 cm), ja on tärkeää muistuttaa itselleen että maailmassa on myös erilaisia kehoja. Maailma kun on suunniteltu monissa kohdin minunlaisilleni, näyttää tämä tietokirja, joka todella laajentaa ajattelua. Hätkähdyttääkin. Tuli fyysisesti vaikea olo kohdasta, jossa kuvattiin naisille suunnattujen WC-tilojen vähäisyyttä tai puuttumista köyhillä alueilla, mikä on sekä sairauksia että väkivaltaa aiheuttava ongelma. Kieli luo mielikuvia, ja sen myötä maailmankuvaa. Pelkkä mielikuva insinööristä on useimmilla keskiluokkainen mies, joiden elämäntavan mukaan paikat ja tilat on yleensä rakennettu. Vaikka ei siitä pelkästään heitä ole syyttäminen. Sukupuolidatan puute on suurin syy, miksi ympäristömme on sopeutettu mieskehon ulottuvuuksiin. Tutkimus tarvitsee vallankumouksen. Kirja on alusta loppuun täyttä tykitystä, faktoja jotka kertovat epätasa-arvoisesti suunnitellusta maailmasta.


Julia Kristeva: Musta aurinko – masennus ja melankolia (Nemo 1998, suom. Mika Siimes ja Pia Sivenius)

Tunnen, että en ole tarpeeksi fiksu kirjoittamaan tästä modernista klassikosta. Lukeminen oli vaikeaa ja raskasta, kirja lojui pöydällä viikkoja, ja aina kun ajattelin palaavani siihen, tuli olo että pitäisi lähteä vierittämään siirtolohkaretta ylämäkeen. Silti totesin, että tämä kannattaa käydä läpi. Vastaan tuli kiehtovia lauseita, joita en aina täysin ymmärtänyt, mutta ne tuntuivat tärkeiltä, miettimisen arvoiselta. Tämä on psykoanalyytikon kirja, ja äidistä todella puhuttiin, välillä havahduin että ohhoh, olisiko nyt mennyt jopa muutama sivu ilman että puhutaan äidistä kaiken alkulähteenä, hyvässä ja pahassa. Puurtaminen palkittiin kyllä lopussa, kun pääsin Marguerite Durasin tuotantoa käsittelevään esseeseen. Hiljaisen tuskan kirjoitusta läpikäyvä teksti on itsessään hyvä syy omistaa tämä teos. Toinen hyvä käyttötarkoitus on, että Mustan auringon avulla voi opiskella kuvataide- ja runokriitiikkiä: miten yksityiskohtaisesti teosta voi kuvata, millaisia tunteita siinä nähdä, millaisia vaikuttimia teoksen taustalla havaita. Nämä ovat paljon tieteellisempiä esseitä kuin mihin olen tottunut, mutta Kristevan lähestymistapa kirjoittamiseen on myös vahvasti esteettinen.

”Olemme tuomitut menettämään rakkautemme. Tästä tietoisena saatamme surra vain enemmän kun huomaamme rakastajassamme häivähdyksen kauan sitten menetetystä rakastetusta. Masennus paljastaa Narkissoksen kätketyt kasvot, jotka johtavat kuolemaan, mutta joista hän ei piitannut ihaillessaan itseään kangastuksesta.” (s. 17)

”Kuinka ollakaan, vihan hillitseminen tekee myös mahdolliseksi merkkien hallitsemisen: en hyökkää kimppuusi, minä puhun (tai kirjoitan) oman pelkoni tai tuskani.” (s. 201)

”Kuvan ja sanan kahtiajaossa elokuvan tehtävä on levittää rivoa kauhua tai mielihyvän ulkoisia malleja, kun kirjallisuus kääntyy sisäänpäin ja vetäytyy maailmasta ajattelun kriisin tuloksena.” (s. 248)

Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina

Märta Tikkanen – Vuosisadan rakkaustarina (1. painos suomeksi Tammi 1981), alkuteos Århundradets kärlekssaga (1978). Suomeksi kääntänyt Eila Pennanen.

"Ei tietenkään heitellä
esineitä
Yritetään olla oikein herttaisia
kun vihataan

Viha nielaistaan
se syödään
sitä ei näytetä
sitä ei tunnusteta koskaan

Minun ei ole ollut helppoa
vihata
mutta kohtalokasta
oli olla vihaamatta"

Kun päätyy klassikon pariin ja kokee sen kanssa juuri niitä väristyksiä, joiden takia teos on varmasti aikanaan merkittävän asemansa lunastanut, on hankalaa aloittaa. Ensin piti aloittaa siitä, mitä kaikkia lainauksia valitsisi mukaan kirjasta kirjoittaessaan. Kun haluaisi lainata puolet teoksesta, että katso nyt, miten tässä tiivistyy kaikki juuri oikein. Pakko kuitenkin tehdä karsintaa ja aloitin tekstini sillä runolla, joka teoksessa erityisen vahvasti pisteli, ja siitäkin otin vain lopun, vaikka olisin halunnut lainata sen kokonaan.

Norjalaiskirjailija Tore Renberg kehui Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa Helsinki Litissä tänä vuonna suunnilleen niin, että se on hieno kirja naisesta, jolla on ongelma. Oli vaikuttavaa, että norjalainen, keski-ikäinen mieskirjailijakin oli saanut paljon irti tästä suomenruotsalaisen kirjailijan 70-luvun lopulla kirjoittamasta teoksesta. Oivalsin, että tämä tunnetaan maailmalla paljon laajemmin kuin tiesinkään. Kun aloin lukea, ymmärsin heti sen universaaliuden, minkä takia tämä on levinnyt niin laajalle. Tästä löytävät itsensä kaikki parisuhteessa joskus olleet, kaikki alkoholistin kanssa joskus eläneet, kaikki vähätellyt ja alistetut, jotka haluavat lähteä taistoon oikeuksiensa puolesta.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee alkoholistin vaimona, perheenjäsenenä olemista. Tässä ei kaunistella mitään: tekstistä haisee mahanesteiden ja konjakin sekainen oksennus, happamamat valkoviiniröyhtäykset, härski mäskinhaju ja ripuli. Alkoholistin arvaamaton käytös, perheen varautuminen juomiskausiin ja niiden väliseen ailahtelevuuteen, hyperkorrektiuden vaatimukseen. Nainen miettii monta tapahtumaa, joiden jälkeen sitten olisi pakko lähteä, mutta hän ei tee sitä, ei vaikka kaikki ne tapahtuvat. Lopulta perhe löytää absurdin rytmin: heillä on kaikki parhaiten silloin, kun on ryyppyputken toinen päivä.

"Kun me olemme näin pitkällä
suunnilleen toisessa päivässä
kun hän vielä voi nukkua
ja kun pahat henget eivät vielä
aja häntä pitkin seiniä
meillä on kaikilla
asiat oikein hyvin"

Toinen osa käsittelee parisuhdetta yleisesti, kaikki sen sotia, kuulemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä. Mies rakastaa äärettömästi, vuodattaa sen naisen päälle ja nostaa hänet pylvään nokkaan, mutta nainen kokee, ettei saa henkeä. Hänellä ei ole vapautta. Hän haluaisi, että häntä kuultaisiin, uskottaisiin, edes joskus. Hän on kyllästynyt tuntemaan huonommuutta sen takia, että mies kokee, ettei naiselle riitä tämän rakkaus.

"pidä ruususi
kuuntele sen sijaan
mitä minä sanon

rakasta minua vähemmän
usko minua enemmän

Pidä ruususi!"

Kolmas osa on vahvan feministiseksi tulkittava osuus, jossa käydään läpi suvun naisten historiaa, äidin oikeutta työskentelyyn ja taistelua, maailman muuttamista. Se antaa teokselle voimallisen lopun, eikä jätä kieriskelemään toivottomuudessa. Nykymaailmassa vallalla olevan näkemyksen mukaan negatiivisia tunteita ei saa näyttää, eikä ainakaan vihaa, sillä silloin on täysin hävinnyt ja osoittautuu ankeaksi, ikäväksi, yhteistyökyvyttömäksi ihmiseksi. Teoksen lopun runoissa palataan jo aikaisemmin käsiteltyyn vihaan ja oikeutetaan äärimmäisetkin negatiiviset tuntemukset, sillä ei ihminen niistä pääse piilottamalla.

"Nyt
on meidän
sallittava
itsellemme

pettymys
kiukku
suuttumus
viha

kun kaikki on vihattu
valmiiksi
me nousemme

ja lähdemme"

1970-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa nähtiin useamman suomenruotsalaisen tekijän näkyvä nousu tunnustuksellisella kaunokirjallisuudellaan. Itsensä laittoivat kirjallisesti likoon niin Christer Kihlman kuin Märta ja Henrik Tikkanenkin. Vuosisadan rakkaustarina on Märta Tikkasen vastine Henrik Tikkasen omaelämäkerrallinen "osoitetrilogian" kolmannelle osalle Mariankatu 26. Vuonna 2015 Märta Tikkanen oli puhumassa Helsinki Litissä ja totesi, että suomenruotsalaisilla on vähemmistöön kuulumisen vuoksi ollut omanlaisensa tarve tutkia juuriaan ja identiteettiään. Hän linjasi myös, että "häpeästä juuri pitää kirjoittaa", mikä on jäänyt vahvasti mieleen.

Yllätyin siitä, miten paljon pystyin elämään mukana kirjassa, miten moni teksteistä kolahti ja sai ajattelemaan itsestään puolia, joita ei ennen niin ollut tullut miettineeksi. Huomasin myös hämmästyksekseni kirjoittaneeni itse rytmiltään ja yleiseltä kielenkäytöltään varsin samantyylisiä runoja, mitä Tikkanen on tähän teokseen kirjoittanut. Luin tämän nyt kuitenkin ensimmäisen kerran. Vuosisadan rakkaustarina on vahvasti kertovaa runoutta, joten se sopii myös niille, joita runouden "ymmärtämättömyys" häiritsee. Itse luen monenlaista runoutta, mutta tämä oli nyt ensimmäinen runokirja, josta koin minulla olevan niin vahva näkemys, että uskalsin siitä kirjoittaa. Lukemani painoksen takakannessa sanotaan, että yksikään aikuinen ihminen ei saisi jättää tätä lukematta, ja harvoin voin yhtyä ylisanoihin näin vahvasti. Tämä kuuluu suomalaisen lukijan yleissivistykseen.