Antti Nylén - Vihan ja katkeruuden esseet

Antti Nylén – Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas 2007)

"Aloin suunnitella teesejä. Aloin ajatella, että tuli ja sanat muistuttavat toisiaan. Molemmat tarttuvat. Molempia on vapaasti saatavilla. Tulitikut ja sanat ovat helppokäyttöisiä. Mutta silti ison rakennuksen polttaminen tai kokonaisen sanataideteoksen rakentaminen vaatii monia hyveitä, kärsivällisyyttä, uhrautuvuutta, harjaannusta, mutta myös paljon onnea. Tulta tai sanoja voi käyttää minkä tahansa päämäärän ajamiseen. Hullut, epänormaalit tarttuvat niihin erityisen mielellään. – – Petyin, kun molemmat tulipalot olivatkin merkityksettömiä, naurettavia sattumuksia ja jouduin luopumaan kaavailemistani teeseistä. Ne – sekä tulipalot että teesini – näyttivät hyviltä mutta olivatkin täyttä sontaa."

Antti Nylénin esikoisteos Vihan ja katkeruuden esseet on kirja, jonka "kaikki muut" vaikuttavat lukeneen jo kymmenisen vuotta sitten. Kirjaa voi kutsua kotimaisen nykyesseistiikan klassikoksi, jos nyt klassikoksi voi kutsua noin vähän aikaa sitten ilmestynyttä teosta, mutta toisaalta, jatkuvastihan sitä tehdään, on käsite "nykyklassikko", joka googlauksen perusteella voi tarkoittaa niin taideteoksia kuin ruokiakin. Hakutulossivulle nousee mm. juttu kinkkupöytään sopivista viineistä, mistä päästäänkin aasinsillan kautta esseekokoelmassa laajimmin esiintyvään aiheeseen, lihansyöntiin, johon Nylénin kirjoituksissa lievästi sanoen suhtaudutaan negatiivisesti. Huomasin sattumalta bloggauksen kirjoittamista aloittaessani, että tästä teoksesta on tehty gradukin, Lihan teema ja esseistiminän rakentuminen Antti Nylénin esseekokoelmassa Vihan ja katkeruuden esseet. Kun kirjassa on gradun verran läpikäytävää, tuntuu sen teemojen ja tyylin tiivistäminen blogitekstiksi hankalalta. Minun ei kannata lähteä käymään läpi kaikkea, mikä minulle tästä mieleen heräsi. Pyrin olemaan tiivis.

"Olen ajatellut, että paljossa kaunokirjallisuudessa, lähinnä hyvässä, on kysymys kostosta. Kirjallisuus syntyy halusta ilmaista sanoin jotakin niin hallitusti, niin hyvin, että ylivoimaisenkin vihollisen on pakko vaieta ja ainakin salaa myöntää huonommuutensa. Pidätelty, tyylitelty aggressio on aina murhaavinta."

Nylénin kirjoitustyyli on erittäin vakuuttava, hiottu ja kirjallinen. Teos toimii todisteena siitä, miten esseekin on kaunokirjallista tekstiä, jos asia on vielä ollut jollekin epäselvä. Voin tässä kohtaa myöntää, että tämä on ensimmäinen kirjamuodossa lukemani esseeteos varmasti vuosiin. Päätin tänä vuonna ryhdistäytyä asian suhteen. Sinänsä tyylilaji ei ole minulle vieras, koska luen paljon lehtiä, erityisesti sellaisia jotka käsittelevät kirjallisuutta, ja ne sisältävät jonkin verran yksittäisiä esseitä eri kirjoittajilta. Monissa seuraamissani verkkojulkaisuissakin on tekstejä, jotka laskettaneen esseiksi. Kun lukee kirjaksi painetun kokoelman yhden kirjoittajan esseitä, se saa toki eri tavalla kiinnittämään huomion esseiden poetiikkaan, kirjoittajan ääneen. Nylénin ääni on terävä, sivalteleva, poleeminen, mutta hän ei jää pinnalliseksi räksyttäjäksi vaan käsittelee monia aiheitaan tietynlaisella herkkyydellä; tyyli toki pysyy sivulta toiselle, siitä ei livetä. Hänen aiheisiinsa lukeutuvat niin liha ja siihen liittyvä sukupuolipolitiikka kuin dandyismi, taide ja kulttuuri (esimerkiksi Morrissey, Luukas Moodysson, Islaja, Leena Krohn) ja tietysti hieman on käsitelty kirjoittamista ja kääntämistäkin. Nylénin katolilaisuus on nostettu julkisuudessa esille niin usein, että yllätyin miten vähän kirjassa suoraan käsitellään kristinuskoa, siitä huolimatta että jumalasta olomuotoineen puhutaan monesti. Aiheesta on kuitenkin kirjoitettu tapaan, joka tuntuu ymmärrettävältä ja ns. helposti lähestyttävältä tällaiselle uskonnottomallekin. Ateismin Nylén muuten kirjoittaa olevan "kosmista rasismia", hillitöntä, vaikka en perusteluista huolimatta osta hänen väitettään.

"Teiniangsti on samantyyppinen sana kuin runotyttö: käsitteet otetaan esille, kun halutaan väheksyä jotakin ilman aiettakaan ilmoittaa, mitä."

Nylén heittelee teräviä piikkejä eri suuntiin, ja erityisesti osansa saavat tietyt kotimaiset taiteilijat ja kriitikot, kuten Teemu Mäki ja Putte Wilhelmsson. Lukemisen ohella olikin kiinnostavaa tutkia, miten kohteet ovat mahdollisesti ottaneet Nylénin heidän sanomisiinsa kohdistamat ryöpytykset. Ainakin Putte Wilhelmssonin kanssa nokittelu oli jossakin määrin jatkunut netin puolella ja esimerkiksi kirjamessuesiintymisessä, mutta löytämissäni teksteissä heidän sananvaihtonsa liittyi enimmäkseen Nylénin Wilhelmssonin kirjasta Hesariin kirjoittamaan kirjallisuuskritiikkiin. Mäki ei ilmeisesti ole noteerannut asiaa millään tavalla. Lopussa olevaa henkilöhakemistoa selatessa oli ironisen huvittavaa huomata, että Nylén on maininnut näitä kriittisesti sivaltamiansa henkilöitä lähes yhtä monilla sivuilla kuin ihailemiaan Morrisseytä, Moodyssonia tai Charles Baudelairea.

Antti Nylénin palkittu ja edelleen kulttuurikeskusteluissa usein (viimeksi tänään Ylellä kahden esseekirjailijan haastattelussa) mainittu teos ei tuottanut minulle lukijana pettymystä. Se on vahvalla äänellä ja tyylillä kirjoitettu esseekokoelma. Vaikka en ollut joistakin asioista samaa mieltä ja vaikka maailmankatsomukseni on joissakin kohdin eri, myös vastaan haraavia näkemyksiä luki mielellään. Usein teos sai jopa naurahtamaan heitoillaan, lauseilla joissa vihaisuus tiivistyi ryöpsähdyksiksi, joita ei enää voinut lukea täysin vakavissaan, vaikka kirjoittamisen taustalla olevaa vakavuutta ei toki ollutkaan syytä epäillä. Olen nyt selvästi kiinnostunut esseistä enemmänkin, sillä eilen illalla aloin lukea (pitkään jo kirjastosta jonottamaani) Roxane Gayn teosta Hunger : a Memoir of (My) Body, joka sattuu sopimaan hyvin luettavaksi Nylénin feminististen ja ruumiillisuutta käsittelevien tekstien perään [Edit. Lukiessani Gayn teosta lisää totesin, ettei se itse asiassa ole esseekokoelma vaan nimensä mukaisesti yhtenäinen muistelmateos]. Olen laittanut varaukseen myös Antti Hurskaisen ja Silvia Hosseinin tuoreet teokset. Ehkä tämä on se vuosi, jolloin tutustun kunnolla esseeseen kirjallisuuden lajina.

Muualla blogeissa: mm. Kirjavinkit, Kaiken voi lukea, Nipvet

Aura Nurmi - Villieläimiä

Aura Nurmi – Villieläimiä (Kolera 2016)

"Minä menin villieläinten hoteisiin.
Tamagotchi piilotettiin ja lautanen syötettiin
ilmoitukset jätettiin täyttämättä kun karkasin
metsässä oli kuumaa ja vihreää, puhuttiin karhusta
ja luonnon tummat levyt soivat
ja taivas oli itkusta kaareva."

Hyvistä runoteoksista olen monesti kuullut viisaampien sanovan, että ne jäävät jollakin tapaa vaivaamaan. Nyt olen lukenut kotimaisen runokokoelman, joka on saanut minut pariksi päiväksi suorastaan tolaltani. Olen lukenut sitä, kokenut kylmiä väreitä, kyyneleitä ja ihaillut kirjoittajan taitoa. Suomalaisen runouden vaikeasta tilasta kirja-alalla keskusteltiin juuri, mutta upeita teoksia meillä ainakin toistaiseksi julkaistaan.

Runoyhdistys Helsinki Poetry Connectionin puheenjohtaja Aura Nurmi on jo vuosia toiminut lavarunouden parissa. Viime vuonna ilmestyi hänen ensimmäinen painettuna julkaistu runoteoksensa Villieläimiä. Kirjan julkaisi Suomen runokustantajien kentän tuore tulokas, Turusta käsin toimiva Kolera Kollektiivi, jonka toiminta on lähtenyt hyvään kiitoon heti alkuunsa positiivisten kritiikkien ja palkintoehdokkuuksien myötä. Aura Nurmen kesäkuussa 2016 julkaistu kokoelma on saanut Koleran teoksista toistaiseksi suurimman näkyvyyden: kritiikki Hesarissa ja esikoispalkinnon ehdokkuus kunniamainintoineen, Kalevi Jäntin palkinto, lisää kritiikkejä lehdissä ja kirja-alan julkaisuissa. Kiinnostuin teoksesta heti Hesarin kritiikin nähtyäni ja olin jo ostamassa sitä kirjallisuustapahtumasta Turussa viime syksynä, mutta jostain hölmöstä mielen oikusta se ei silloin lähtenyt mukaan. Onneksi uusi tilaisuus tuli pari päivää sitten, ja sain runoillassa hankittua kirjan runoilijalta itseltään signeerauksen kera. Luettuani olen nyt entistä iloisempi ja ylpeämpi, että signeerattu kappale on hallussani. Nurmi esiintyi mainitussa runotapahtumassa ja jätti sen myötä muistijäljen, joka ei helpolla kulu. Vaikka olin jo etukäteen päättänyt hankkia teoksen, sen jälkeen olin täysin varma.

Runo elää Nurmen kokoelmassa monenlaisena. Välillä sanat jakautuvat proosamaisesti lauseisiin ja virkkeisiin pilkuin ja pistein, välillä niistä luovutaan ja runo kulkee säkeittäin hengittäen vapaana. Ajoittain kirjan sivut ottavat täytettävien lomakkeiden muodon. Teos on kovassa maailmassaan toki raju ja rankka, mutta rankkuus ei ole itsetarkoituksellista eikä pyrkimystä kohauttamiseen, vaan pääasia on se, mitä kerrotaan, miten kaikki kerrotaan suoraan, vähin elein, siten että se palvelee tekstiä, runoa. Puhutut ja koetut asiat ovat karuja, vaikeita ja surullisia, mutta niistäkin on teoksessa kirjoitettu niin hienosti, että karvat nousevat pystyyn. Tuntuu myös, että asioiden kanssa voi päästä sopuun, niiden ei tarvitsee määrittää loppuelämää, vaikka asiat tietysti jäävät muistiin, ei vääryyttä tarvitse eikä pidä unohtaa. Joskus on myös puhdasta pahuutta, jota ei voi perustella eikä se ole kaunista, vain viiltävän surullista.

Monesti se mitä kuvataan tuntuu elämältä, joka on ollut kaukana siitä, millaista olen omassa lapsuudessani kokenut, mutta toiset asiat osuvat ja tarkasti, voin peilata niihin täysin. Henkilökohtaiset erityispisteet annan hienoista oivalluksista emineminpelko-runossa ja Ursan Taivaanvahti-palvelun lainaamisessa! Osumia tulee muutenkin vähän väliä.

"Löydä pimeys.
Metsä, johon kadota loputtomiksi tunneiksi
Kirjoittamaan reunamerkintöjä kaikkiin tiellä odottaviin teoksiin
luetteloimaan kaikki ne raskaat fantasiat, joita et uskalla kohdata
kirkkaassa kaupungin valossa.
Hengitä keuhkoihisi sysimetsän aggressio.
Ole joku muu.
- - "

On sanottu sellaistakin, että runoteokset pitäisi lukea vähintään kahdesti sisäistääkseen. Viime aikoina lukemieni kokoelmien kanssa en yleensä ole niin tehnyt. Olen ehkä palannut yksittäisiin runoihin, mutta ei ole tullut mieleen, että pitäisi lukea kokonaan uudestaan. Villieläimiä sen sijaan voisin kuvitella lukevani vaikka viidesti ja varmasti pitäisin teosta yhtä loistavana edelleen. Jos maailma olisi oikein, tämä olisi ollut se viime vuoden runokirjojen myyntihitti. Onneksi on tullut sentään suhteellisen näkyvää huomiota ja arvostettu palkinto. Kirjasta välittyy tunne, että oikeasti tarkoitetaan se, mitä on kirjoitettu. Runojen puhujan ei tarvitse piiloutua minkään taakse. Myönnän, että käsiini on toistaiseksi päätynyt vain muutama edellisen vuoden kotimaisista runokirjoista, mutta Villieläimiä on tähän mennessä lukemistani selkeästi se kirkkain huippu. Kirja ansaitsee paljon lukijoita ja jätin sen mielestäni kaikkein parhaat runot lainaamatta postaukseen, koska haluan ihmisten lukevan ne suoraan teoksesta ja kokevan ne yhtä vahvasti. Aura Nurmi on sanonut, että esiintyvä runous on enemmän hänen juttunsa kuin tekstimuotoinen, mutta vetoan tässä julkisesti, että kirjoita lisää myös printtinä ilmestyvää runoutta! Toki aion tulla jatkossakin runokeikoille.

Muissa blogeissa: Tuijata (Eli nyt sitten, lukekaa ja blogatkaa tästä enemmän, ihmiset!)

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.