Nathalie Sarraute - Lapsuus

Nathalie Sarraute – Lapsuus (Otava 1984), alkuteos Enfance (1983). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"... minä en anna periksi ... minä pidän puoliani tällä pikku alueella, jolle olen nostanut hänen lippunsa, kohottanut hänen viirinsä ...

– Kuvia, sanoja, jotka eivät millään voineet muotoutua mielessäsi siinä iässä ...

– Eivät tietenkään. Eivätkä muuten aikuisenkaan mielessä ... Minä aistin ne sanojen ulkopuolisena kokonaisuutena niin kuin aina ... Mutta noilla kuvilla ja sanoilla pystyy jollain lailla tajuamaan ja muistamaan silloisia aistimuksia."

Venäläissyntyinen ranskalaiskirjailija Nathalie Sarraute (1900–1999) tunnetaan ranskalaisen 1960-luvun ns. uuden romaanin (nouveau roman) edustajana. Innostuin tutustumaan Sarrauten tuotantoon erityisesti siksi, että keskustelimme toimittamassani Kirjan taajuudella -podcastissa kirjailija Sinikka Vuolan kanssa, ja podcastin toisen jakson aiheena oli alati kiinnostava runon ja proosan rajankäynti. Jaksossa vieraillut Sinikka mainitsi Nathalie Sarrauten yhtenä esimerkkinä kirjailijasta, jonka proosateoksissa runon keinot ja logiikka näkyvät vahvasti. Tartuin ensimmäiseksi Sarrautelta hänen 80-luvulla julkaistuun omaelämäkerralliseen teokseensa Lapsuus, joka on kuulemma sopiva aloituskirja tekijän tuotantoon, koska kuuluu sen helpompaan päähän. Aloin lukea, ja ensimmäiset sivut menivät hieman hakiessa oikeaa lukutapaa. Piti pohtia, mistä on oikein kyse. Kerronta etenee vuoropuheluna, jonka osapuolia ei eritellä. Sarraute tuntuu keskustelevan itsensä kanssa, ja kirjassa on ikään kuin pääkertoja, jota jokin sivusta tuleva ääni välillä hieman kyseenalaistaa, ohjaa, kommentoi. Kun rakenteeseen pääsi mukaan, kerronnassa soljui mielellään; teksti on kaunista, se vie ja lopulta suorastaan vangitsee lukijansa.

"– Jotta sanojen aiheuttajan saisi selville, pitäisi ainakin kuulla uudestaan niiden sävy ... pitäisi tuntea itsessään niiden silloinen vaikutus ... Mutta siitä ei ole jäänyt mitään jäljelle. Luultavasti niiden voima murskasi kaiken ... siinä silmänräpäyksessä ei niissä eikä niiden ympärillä ole mitään näkyvää, mitään keksittävää, tutkittavaa ... otin ne vastaan joka puolelta suljettuina, aivan selkeinä ja paljaina."

Esimerkkieni kieli on paljolti hyvin abstraktia, mutta Sarrauten kerronta on myös täynnä yksityiskohtia – lapsuuden esineitä, värejä, aistimuksia muistellaan hyvin tarkkaan. Kuvauksen aikajana kattaa suunnilleen kertojan ikävuodet kahdeksasta kahteentoista. Tuona aikana Sarraute matkusti paljon Pietarin ja Pariisin välillä. Hänen vanhempansa olivat eronneet, isä eli pääosin Pariisissa ja äiti Pietarissa. Yhdeksänvuotiaana tyttö kuitenkin asettuu asumaan isänsä ja tämän uuden vaimon luokse Pariisiin, minkä hän kokee äitinsä suunnalta hylkäyksenä. Lisäksi äitipuoli Vera, josta ensimmäinen mielikuva on iloinen ja lämmin, onkin yhtäkkiä muuttunut tiukan viileäksi. Veran kokemat epävarmuuden ja mustasukkaisuuden tunteet Nathalieta kohtaan ovat jättäneet tähän jälkensä, varsinkin kun Vera on saattanut tiuskaista asioita kuten "ei se ole sinun kotisi" puhuessaan heidän Pariisin-kodistaan. Perheenjäsenten pinnan alla kytevät tunteet ja niiden välittyminen ovat jääneet kertojan mieleen omalla unenkaltaisella logiikallaan, kuten muistot usein jäävät.

"Vain Lili kykeni muuttamaan hänet sellaiseksi, ajamaan hänet "suunniltaan". Eikä Lili sitä pelännyt. Olisi voinut luulla, että hän näki siinä vain lisätodisteen äitinsä intohimoisesta rakkaudesta.

– Ainoasta intohimosta. Lili oli hänen sairautensa. Ja siitä raivosta vaistosi, ettei se ollut suunnattu Liliin vaan jonnekin tämän taakse ... sitä jotakin Vera tuijotti itsepäisesti, järkkymättömästi ... kohtaloa, jonka hän halusi voittaa mihin hintaan hyvänsä ..."

Nouveau romanin tekijät keskittyivät erityisesti kielen ja kerronnan rakenteisiin kokeillen niissä uusia tapoja. Tässäkin tekstin logiikka on omanlaisensa. Sarraute kirjoittaa muistelun, muiston hakemisen ennennäkemättömän tarkasti tekstiinsä rikotuilla virkkeillään, joita kolmen pisteen jonot kirjovat. Kuten alussa totesin, kerronta kuitenkin soljuu ja sen mukana on nautittavaa kulkea. Kuin uisi juuri sopivan lämpöisessä, hivelevässä vedessä, ja samalla pitäisi kuitenkin hieman pinnistellä saadakseen uimisesta myös kunnonkohotusta. Kirja etenee fragmentaarisesti, välillä yhdellä sivulla on vain vähän tekstiä ja joskus kerronta taas jatkuu pitempään perinteisempänä proosa-asetteluna, ennen kuin sivuääni saapuu taas kommentoimaan. On kiehtovaa pohtia, mikä tuo dialogin toinen osapuoli on, onko se esim. yliminä vai jokin läheinen, jonka kanssa muistoja yritetään yhdessä "palauttaa mieleen". Takakannessa sanotaan, että kyseessä on aikuisen Nathalien vuoropuhelu lapsuuden Nathalien kanssa, mutta ei tämä minusta niin yksiselitteistä ole, koska toinen ääni ei ole selkeästi lapsikertojan. Arvoituksia jää, ja hyvä niin.

Nathalie Sarrauten Lapsuus on lukemieni omaelämäkerrallisten lapsuusmuistelmien joukossa jotakin aivan muuta. Se tuo näkyviin ajattelua ja mielen liikahduksia tavalla, joka koettelee kielen ja kommunikaation rajoja, mikä on Sarrauten tuotannossa ymmärtääkseni laajempikin linja. Pidin kirjassa erityisesti muistelemisen kuvauksesta katkonaisin virkkein, selittämättä jätetystä vuoropuhelusta ja tekstin kauniista rytmistä. Teoksen elementit olivat selvästi välittyneet hyvin myös Annikki Sunin suomennokseen. Aion jatkaa ranskalaiseen uuteen romaaniin tutustumista tänä vuonna, lainassa on jo Claude Simonin Loistohotelli, ja Reader, why did I marry him -blogin Ompun kanssa päätimme tänään lukea Michel Butorin romaanin Tänä yönä nukut levottomasti seuraavaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen heinäkuussa. Päätöksentekoprosessin voi lukea myös Twitter-ketjusta! Sarrauteakin aion lukea lisää, erityisesti kiinnostaa romaani Kultaiset hedelmät, josta mm. kirjailija Laura Lindstedt on usein puhunut.

Lapsuus on HS:n jutun mukaan tehty myös radiokuunnelmaksi. Kirjaa on luettu muutama vuosi sitten Sivuhuone-blogissa.

Marguerite Duras - Rakastaja

Marguerite Duras – Rakastaja (Otava 1985), alkuteos L'Amant (1984). Suomeksi kääntänyt Jukka Mannerkorpi.

"Minulla oli viisitoistavuotiaana nautinnon kasvot vaikka nautinto oli minulle tuntematon. Nämä kasvot näkyivät hyvin selvästi. Äitikin näki ne varmasti. Veljetkin näkivät. Niistä kaikki alkoikin minun tapauksessani, noista silmiinpistävän voipuneista kasvoista, ennen aikojaan, ennen kokemusta mustuneista silmänalusista."

Kuten Lispector-postauksessani reilu kuukausi sitten kerroin, minulla oli jo silloin yöpöydällä odottamassa Marguerite Durasin kirja, josta olin kuullut paljon puhetta, kuten tietysti kirjailijasta itsestäänkin. Hänen merkityksensä ja vaikutuksensa moniin nykykirjailijoihin oli jo tuttu, vaikka en ollut kirjojaan vielä lukenut. Nyt on tämäkin kirjallisen sivistykseni puute korjattu, ja uskon vahvasti lukevani häneltä lisääkin! Ensimmäiseksi luettavaksi otin siis omaelämäkerrallisen romaanin Rakastaja, joka nousee yleensä päällimmäisenä esiin Durasista puhuttaessa. Teos palkittiin Ranskan merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla Goncourtilla 1984.

Rakastaja on tiivis pienoisromaani (suomennoksessa 120 sivua) Durasin ensimmäisestä rakkaussuhteesta. Kirjailija on myöntänyt teoksen omaelämäkerrallisuuden, sitä voi siis kutsua autofiktioksi, avainromaaniksikin. Tapahtumat sijoittuvat Durasin nuoruuteen Vietnamissa eli silloisessa Indokiinassa, joka tuolloin oli Ranskan siirtomaa. Teos on kuitenkin julkaistu yli 50 vuotta tapahtumien ajankohdan jälkeen, ja tämä taaksepäin katsominen ja muistelu tulevat näkyviin kerronnassa, jossa välillä käydään läpi kertojan perheen elämää, hänen veljiensä ja äitinsä (varsin traagisia) kohtaloita myöhemmin. Perhe ja sen suhtautuminen sekä heidän elämänsä monet vaikeudet kietoutuvat kirjassa varsinaisen rakkauskertomuksen ympärille ja väleihin. Suhde päättyi lopulta siihen, kun tytön oli lähdettävä pois maasta. Alkuun kertoja kuitenkin totesi, ettei oikeastaan rakastanut miestä, vaikka mies vuodatti heti hänelle rakkauttaan. Nuoren tytön kannalta kyse näytti olevan lähinnä halusta kokea, ja kirjassa korostetaan usein kokemusta, kursiivilla. Sen tyttö vanhemmalta, jo paljon kokeneen oloiselta pohjoiskiinalaiselta rakastajaltaan hankkii. Lopulta käy kuitenkin ilmi, että suhde on jäänyt hyvin vahvasti kertojan muistiin ja vaikuttanut tämän myöhempäänkin elämään.

"Minä pyydän häntä tulemaan, ottamaan minut uudestaan. Hän tulee. Hän tuoksuu miellyttävästi englantilaiselta savukkeelta ja kalliilta hajuvedeltä, hän tuoksuu hunajalta, hänen ihoonsa on ajan mittaan tarttunut silkin tuoksu, tussahkankaan hedelmäinen aromi, kullan haju, hän on kiihottava."

Toisaalta tämä on kirja, josta tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään analyyttista yhden lukukerran jälkeen. Teos on niin tiivis, vähäiseen sivumäärään on ladattu paljon, on vivahteita ja vyöryviä tunteita, tarinallisia sivujuonteita, joiden merkitys ei ehkä heti aukea. Kirjan lukeminen uudestaan, hitaasti ja keskittyen avartaisi varmasti vielä uusia maailmoja. Durasin kieli on voimakasta, kaikkia aisteja hyödyntävän ruumiillista ja toisaalta myös syvälleluotaavan pohdiskelevaa. Lauseet hengittävät suomennoksessa ilmavina, ja Durasin vaikutus nykypäivän kirjailijoihin on selkeästi nähtävissä – uskon esim. Linda Boström Knausgårdin lukeneen Durasinsa tarkkaan (googlaamalla selvisi, että heitä ovat vertailleet muutkin), ja kotimaisista ihailijoiksi ovat tunnustautuneet ainakin Maaria Päivinen ja Selja Ahava. Kirjasampo-palvelusta Durasin nimellä hakemalla löytää muitakin hänet vaikuttajakseen maininneita kotimaisia tekijöitä. Mielenkiintoista on myös, miten kerronnan näkökulma kirjassa vaihtelee – Duras puhuu välillä henkilöistään kolmannessa persoonassa, välillä taas asioita katsotaan minäkertojan silmin.

"Heti kun uskon hahmooni itse ja siitä tulee totta sille joka minut näkee ja haluaa mieleisekseen, minä myös suhtaudun siihen tietoisesti. Voin täysin tietoisesti olla viehättävä vaikka mieltäni riivaa ajatus veljeni surmaamisesta. Hyväksyn surmatyöhön yhden ainoan rikostoverin, äitini. Käytän sanaa viehättävä kuten sitä käytettiin ympärilläni, yleensä lasten ympärillä."

Duras kirjoitti Rakastajan uudelleen muutamia vuosia myöhemmin suivaannuttuaan teoksesta tehdystä elokuvaversioinnista, ja julkaistiin kirja nimeltä Pohjoiskiinalainen rakastaja. Se pitää ehdottomasti myös lukea, koska kiinnostaa, minkälaisen uudelleentulkinnan kirjailija on päättänyt tarinaan ottaa. Lapsuudenperhettä ja heidän elämänsä vaiheita koskevat osiot tässä kirjassa eivät vaikuttaneet minuun aivan yhtä vahvasti kuin tytön ja rakastajan yhteiset osiot, joiden kuvaus tulee siinä määrin iholle, etten ihmettele kirjan tekemää vahvaa vaikutusta niin moniin. Saattaa olla, että otan Durasilta seuraavaksi luettavakseni kuitenkin teoksen Puoli yksitoista kesäiltana, jonka intensiivisestä tunnelmasta olen kuullut paljon kehuja.

Muissa blogeissa: Suketus, Sabinan knalli, Oksan hyllyltä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie – Purppuranpunainen hibiskus (Otava 2010), alkuteos Purple Hibiscus (2003). Suomeksi kääntänyt Kristiina Savikurki.

 "Isä ei puhunut igboa juuri koskaan, ja vaikka Jaja ja minä puhuimme sitä äidin kanssa kotona, isä ei tahtonut meidän käyttävän sitä muualla. Kodin ulkopuolella meidän piti kuulostaa sivistyneiltä ja puhua sen vuoksi englantia. Isän sisko Ifeoma sanoi kerran, että isä oli liikaa kolonialismin tuote. Mutta täti sanoi sen lempeän sovinnollisesti, aivan kuin vika ei olisi ollut isän, aivan kuin hän olisi puhunut ihmisestä. joka hourailee malarian kourissa."

 Nigerialainen Chimamanda Ngozi Adichie on nyt puheenaiheena esseemuotoisen teoksensa Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä myötä. Olin jo pitkään halunnut tutustua hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa, ja sitten pokkarialessa tuli vastaan Adichien esikoisromaani Purppuranpunainen hibiskus. Puntaroidessani vaihtoehtoja siitä, mitkä kolme pokkaria valitsisin tarjoukseen, luin ensimmäiset pari sivua kirjasta pikaisesti. Tiesin, että tämä kirja todella pitää lukea.

Kun löytää hyvän kertojan, siinä on oma maagisuutensa. Jotkut kirjailijat osaavat käyttää kieltä oivaltavasti, uudistavasti, leikitellen ja kokeillen. Jotkut uudistavat kerrontatapoja ja kokeilevat niillä. Jotkut ovat kauniin runollisia, jotkut taitavat rytmin, dialogin, jännitteen. Tämänkaltaisia asioita on helppo osoittaa tekstistä, mutta kun on hyvä nimenomaan kertojana, tempaa mukaansa ja saa heittäytymään tekstin kautta luomaansa maailmaan niin, että lukija kokee kaikki tunteet ja suorastaan aistii kirjan kuvaaman maailman. Sitä on hankala edes (ainakaan niin maallikkona kuin itse olen) analysoida. Se vain on, ja Chimamanda Ngozi Adichie on selvästi tällainen kertoja. Kirjan henkilöistä alkaa välittää, kerronnassa on värejä ja yksityiskohtia, jotka kaikki tuntuvat merkityksellisiltä juuri sen tarinan kannalta, jonka Adichie tässä on halunnut kertoa. Kielikin on vahvaa ja täsmällistä.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja on Kambili, jonka isä on erittäin rikas mies, tämä omistaa lehden ja tehtaita. He asuvat Nigeriassa, jota horjuttavat uuden valtion hapuilevat ensiaskeleet – kirjan loppupuolella maata verrataankin kävelemään opettelemaan pikkulapseen. Perheellä on varallisuutta, jonka isä on luonut mentyään aikanaan lähetyssaarnaajien opetettavaksi. Isä Eugene kokee olevansa tästä kiitollisuudenvelassa uskonnolleen, katoliselle kirkolle, ja perhe elää tiukan, suorastaan fundamentalistisen uskontulkinnan mukaan. Isä on niin Kambilille kuin tämän äidille ja veljelle eräänlainen oma jumalhahmonsa, vanhatestamentillisen rankaiseva. Lasten on menestyttävä koulussa täydellisesti, vaimon hoidettava kotiaskareensa täydellisesti, tai muuten seuraa mitä julmimpia, väkivaltaisia rangaistuksia. Kambili ja hänen veljensä Jaja ovat kirjan tapahtumien aikaan jo teini-ikäisiä, eivätkä vanhemmat ole saaneet enempää lapsia. Äiti on kyllä ollut raskaana, montakin kertaa, mutta ne jäävät aina kesken...

"Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei ollut kukaan uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isäni ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen."

Kun perhe lähtee joulun viettoon, lapset saavat viettää viisitoista minuuttia isänsä isän, Papa-Nnukwun luona. Isä ei halua, että lapset syövät tai juovat mitään "pakanallisessa" kodissa. Isoisä noudattaa yhä vanhaa heimouskontoa. Lapset tapaavat harvakseltaan myös isänsä sisarta, opettajana työskentelevää Ifeomaa ja tämän lapsia. Kaikki muuttuu, kun Ifeoma kutsuu Kambilin ja Jajan luokseen käyttäen verukkeena pyhiinvaellusmatkaa, jotta heidän isänsä suostuisi. Lapset astuvat uuteen todellisuuteen. Täti on yksinhuoltaja hänen miehensä kuoltua onnettomuudessa, ja tämän perhe elää huomattavasti köyhemmissä oloissa kuin Kambili ja Jaja ovat tottuneet elämään. Silti tädin perheessä on lämpöä, välittämistä, lapsilla saa olla mielipiteitä ja he saavat puhua vapaammin. Sähköt katkeilevat ja niin bensan kuin ruuan ja veden hinnat ovat nousseet mielivaltaisen sotilasvallan alla tavallisen kansan ulottumattomiin. Silti tädin perhe osaa olla toiveikas, Ketään ei lyödä, vaikka tilanne on stressaava. Kambili ja Jaja opettelevat vasta nyt olemaan luontevasti ikätovereidensa kanssa, sillä he ovat viettäneet niin suojattua elämää, ettei siihen ole ennen ollut mahdollisuutta. Kambili kokee myös ensirakkautensa, kun tädin kotikaupungin pappi, hurmaava ja komea isä Amadi saa hänet tuntemaan jotakin aivan uutta. Vierailun jälkeen paluuta entiseen ei enää ole.

"Makuuhuoneen säleikkunasta, josta puuttui muutama lasi, avautui esteetön näkymä etupihalle. Painoin kasvoni miltei kiinni ikkunaan, lähelle moskiittoverkkoon tullutta repeämää, jonka Amaka valitti päästävän sisään lamppuun törmäileviä yöperhosia. Isä Amadi seisoi niin lähellä ikkunaa, että näin hänen hiustensa loivasti lainehtivat kiharat, kuin kareet järvenpinnalla."

Myötäelin lukijana tarinassa toivoen, peläten, helpottuen, raivoten ja vihaten. Kambilin hiljainen murtautuminen ulos pelon ja pakottavan miellyttämisentarpeen kehästä on kuvattu vahvasti. Ifeoma-tädin hahmo ja persoona valloittavat heti siinä, missä Eugene-isän toiminta saa aikaan vain valkohehkuista vihaa. En ennestäänkään ole ajatellut kovin korkeasti (lievästi sanottuna) kristillisestä fundamentalismista, ja tuo itseään suunnilleen jumalasta seuraavana patriarkkana pitävä väkivallan kierteeseen seonnut "mahtimies" saa kokemaan sellaista kiukkua, että kirja on välillä laskettava alas. Suuttumusta aiheuttaa jälleen myös se, minkälaisen kiihkokristillisyyden länsimaalaiset lähetyssaarnaajat veivät Afrikkaan käännyttäessään paikalliset luonnonuskontojen harjoittajat. Myös maltillista uskoa kirjassa kuitenkin harjoitetaan mm. Ifeoma-tädin perheen ja isä Amadin esimerkkien myötä. Kirjan luettuaan saa käsitystä siitä taustasta, mistä Adichien feministinen ajattelu nousee.

On melkoista ajatella, että tällainen romaani on julkaistu Adichien ollessa vasta 26-vuotias. Hän muutti 19-vuotiaana Nigeriasta Yhdysvaltoihin opiskelemaan viestintää, valtio-oppia ja myöhemmin luovaa kirjoittamista. Sentään Adichie kertoo loppukiitoksissa saaneensa kustantajilta myös hylkäyksiä, joten huippulahjakkuuden lisäksi esille tulee jotain normaaliin ihmiseen viittaavaakin! Jo tällä esikoisromaanillaan Adichie sai Commonwealth Writer's Prizen ja seuraavista teoksista tuli yhä suurempia menestyksiä. Niitä otan ehdottomasti myös luettavaksi, koska nyt on huikeaa ajatellakin, mille tasolle hän on kirjailijana vielä kehittynyt.

Hibiskuksen ovat näyttäneet lukeneen ja bloganneen suunnilleen kaikki muutkin kirjabloggaajat jossakin vaiheessa, googlatkaa kirjailijalla ja teoksella, sieltä niitä löytyy!

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 40: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Elfriede Jelinek - Halu

Elfriede Jelinek – Halu (Otava 2008), alkuteos Lust (1989). Suomeksi kääntänyt Jukka-Pekka Pajunen.

Varoitus: Tämä blogiteksti ja siihen mukaan otetut lainaukset käsitellystä teoksesta voivat aiheuttaa ahdistusta, aiheina ovat mm. seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta. 

"Miehet, nämä maanpäälliset rakennelmat, haluavat rakentaa yhä lisää. Jotta vaimot tunnistaisivat miehensä vielä töistä ja teoksista sittenkin, kun nämä siirtyvät eläkkeelle. Viikonloppuisin taivaalliset kuitenkin käyvät heikoiksi. Silloin he eivät kapuakaan rakennustelineelle vaan ravintolan korokkeelle ja laulavat pakosta, aivan kuin kuolleet voisivat palata ja osoittaa suosiotaan. Miehet haluavat olla suurempia, ja samaa haluavat heidän työnsä ja teoksensa ja arvonsa. Heidän voimannäytteensä."

Kun itävaltalainen kirjailija Elfriede Jelinek sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2004, palkitseminen aiheutti Ruotsin akatemiassa kiistoja ja yhden jäsenen ovet paukkuen tapahtuneen eron, jonka yhteydessä tämä moitti Jelinekin tuotantoa mm. kaoottiseksi ja pornografiseksi. Jelinekin suomennetuista romaaneista jälkimmäinen, 2008 käännetty Halu, onkin haastava pala purtavaksi. Olin päättänyt napata luettavaksi tässä välissä jotakin ristiriitaista ja rankkaa, ja sain todella mitä tilasin. Aiemmin lukemissani kirjablogiteksteissä tätä teosta lähinnä kauhisteltiin ja pidettiin järkyttävänä. Myönnän ensimmäisten 40-50 sivun jälkeen miettineeni, että jaksanko kirjan loppuun. Samalla tekstin ansiokkuus oli ilmiselvää. Pääsin kuitenkin loppuun, ja otan asiakseni analysoida tarkemminkin kuin järkyttäväksi ja kaoottiseksi pornoksi leimaamalla.

Teoksen kieli on pimeän ja karun runollista – se kuvaa rumia asioitaan kolkolla kauneudella. Kertoja tuntuu kiivaalta tapahtumien selostajalta, lievästi sarkastiselta ja hyvin turhautuneelta. Samalla kertoja on kuitenkin etääntynyt, mutta tällä on selkeä persoona käyttäessään mm. me-muotoa useamman kerran eri viiteryhmiin kohdistuen.

Romaanissa on siis paperitehtaan johtaja, joka on alistava johtaja niin työssään kuin kotonaan, johtaja jolla on kyltymätön halu ja hän purkaa itsensä runnomalla vaimoonsa lukemattomin eri tavoin eri paikoissa, kerta toisensa jälkeen ja vaikka väkisin, jos täytyy. Halu on kirjoitettu 80-luvun lopulla, jolloin HIV oli levinnyt Euroopassa laajalti. Kirjassa sairauden pelko estää johtajaa toteuttamasta perversioitaan "seuranhakupalveluiden" eli lähinnä ilotyttöjen parissa. Suojautuahan ei voi, koska tämän miehinen ylpeys vaatii ajatusta, että voi kylvää siemenestään monistettuja, mutta pienennettyjä versioita itsestään. Siksi vaimoa on käytettävä kaikin mahdollisin mieleen juolahtavin tavoin. Nainen ottaa kaiken vastaan. Pariskunnalla on myös poika, joka mm. opettelee viulunsoittoa, koska niin täytyy isän mielestä tehdä (isä itse johtaa tehtaan kuoroa), ja poika on ikätovereidensa keskuudessa valtias sen takia, että hänen isänsä on johtaja. Myös poika saa kaiken haluamansa ja kaikki kadehtimaan saamaansa.

"Ikivihannan miehen ei tarvitse suojautua tämän naisen luona, hänet on peitelty ystävällisesti, taivaalla ei ole pilvenhattaraa. Miten mielellään omaisuus asuukaan meillä! Se ei voi asettua parempaan paikkaan kuin meidän sukuelintemme alle, kun ne retkottavat yläpuolella kuin kalliot virran yllä. Vastikkeeksi naiselle läjäytetään pöytään joka kuukausi silkkaa rahaa arkilieden antimia varten. Huomenna hän avaa jälleen lapselle oven koulusta elämään, mies on ostanut tämänkin elämänmenon, ja nyt hän käristää naisen uunissa runsaan makkaransa, joka on leivottu karvoista ja ihosta tehdyn voitaikinan sisään. Mutta koulubussi on juuttunut paikoilleen."

Edeltävässä katkelmassa tulevat esiin lähes kaikki romaanin teemat, jotka toistuvat kehämäisesti sivulta toiselle erilaisina muunnelmina (Jelinekin kirjallista kerrontaa onkin kuvattu musiikin kaltaiseksi). On miehen pysäyttämätön seksuaalinen halu, vallanhalu, jonka hän oikeuttaa siten, että kustantaa elämisen naisen ollessa kotona. Seksuaalinen alistaminen kytkeytyy kirjassa suoraan talouden ja sen markkinoiden aikaansaamaan ihmisten alistamiseen: työntekijöiden asema on kiinni tehtaan heille antamasta elämästä ja jos heistä tulee työttömiä ja köyhiä, he eivät ole enää mitään, vaan osattomia kaikesta, ikäviä ja tiellä. Elfriede Jelinek kuului vuosina 1974–1991 Itävallan kommunistiseen puolueeseen ja hän syöksee tässä teoksessa esiin kiukkua talouden sortavista rakenteista.

Seksuaalisen väkivallan ja nöyryytyksen rakenteet näkyvät myös läpi kirjan, ja erilaiset groteskilla tavalla kuvatut aktit seuraavat toisiaan uudelleen ja uudelleen. Sukuelimille ja eritteille on keksitty sellainen mitä moninaisin nimitysten kirjo, että voisin kuvitella suomentamistyössä olleen siksikin omat haasteensa... Pähkäiltävää on aiheuttanut varmasti kirjailijan muutenkin hyvin omintakeinen, voimakas kieli, joka on suomennokseen saatu välitettyä kuitenkin elävästi. Välillä kirjaa luki ajatellen sitä jonain kylmäävänä dystopiana. En tunne 80-luvun lopun Itävallan oloja ja taloustilannetta tarkemmin, mutta oletan siellä koetun tuolloin jo nousukauden jälkeistä taantumaa, jollainen iski myös Suomeen rajuna 1990-luvun alussa.

"Ja vielä yksi asia, jonka luonto lupasi: oikeus työhön jonka mukaan jokainen työnantajansa kanssa liiton solminut voidaan vapauttaa Jumalasta kuoleman kautta (Jumalan haisevana jätöksenä). Nyt tuli puhuttua sivu suun. Tätä epäkohtaa valtakunnan mahtimiehetkään eivät osaa ratkaista. Työtä on vähemmän, ihmisiä enemmän, ja he tekevät kaikkensa, että kaikki on ja pysyy ennallaan ja että he itsekin saavat pysyä hengissä."

Jelinekin romaanissaan luomaan vihamieliseen maailmaan ei tule menneeksi mukaan, vaan sitä katselee typertyneenä sivusta, ja kirjailijan tekstissään esittämiä äärimmäisimpiä kuvia ei pysty ottamaan vastaan sellaisinaan. Varsinkin johtajassa hahmottuva kuva miehestä pervessinä, täysin itsekeskeisenä, sadistisena alistajana ampuu yli tarkoituksellisena kärjistyksenäkin silloin, kun se pyritään paikoitellen yleistämään koko sukupuoleen. Talouteen ja työmarkkinoihin liittyen Jelinek ei peittele tunnettuja näkemyksiään, vaan tuo ne kirjassaan selkeinä esiin, mikä saa vertailemaan toiseen hyvin markkinatalouskriittisesti ajatelleeseen Nobel-kirjailijaan, José Saramagoon. Saramagon tuotannossa tämän omat poliittiset näkemykset näyttäytyvät varsin hienovaraisina kannanottoina Jelinekiin verrattuna. Väkivalta on Halussa lähinnä seksuaalista ja siihen suoraan kytkeytyvää. Vahingoittamista itsetarkoituksellisena lyömisenä kuvataan melko epäsuorasti (sen verran lukijaa armahdetaan), mutta siitä annetaan viitteitä esim. naisen käyttäessä aurinkolaseja, vaikka on pimeää.

Nainen, johtajan vaimo Gerti, on kirjan alussa lähinnä objekti, täysin passiivinen toimija. Hän ei edes yritä panna vastaan miehen, ja myös miehen kaltaiseksi kasvamassa olevan pojan, tyrannialle. Lopulta Gerti kuitenkin lähtee kotoaan, riistäytyy ulos ja päätyy syrjähyppyyn opiskelijanuorukaisen kanssa. Gertille kehittyy tätä toista miestä kohtaan voimakkaita tunteita, mutta miehelle kyse on lopulta yksittäisestä seikkailusta. Jälleen Gerti päätyy häväistyksi.

"Kauempana, sieltä mistä me raahasimme Gertin, laskettelijat juhlivat yhä edelleen pienissä rommi- ja teelammikoissaan. He hehkuvat ja hihkuvat. Heidän ilojensa taakan alla metsämaakin on änkyräkännissä. Mekko on vedetty Gertin pään päälle kuin säkki, jonka sisällä hänen on odotettava lämpenemistä tuotelappujen ympäröimänä. On syytä tietää, että sukkanauhoilla ei ole haitallisia vaikutuksia, jos mies haluaa lerputella sukuelintään oikein kunnolla."

Halu on teoksena kuin maalaus, jonka tekijä on kuvannut aihettaan kauniilla väreillä ja tuo siinä esiin hienoja muotoja käyttämällä taitavaa tekniikkaa. Maalaus on kuitenkin viimeistelty oksentamalla sen päälle ja viskelemällä ikään kuin koristeeksi vielä spermaa, virtsaa, ulosteita. Lopuksi siihen on lyöty nyrkillä reikiä. Lopputulos on tuo eritteillä päällystetty, vaurioitettu taideteos, joka kaikesta vastenmielisestä huolimatta saa ihailemaan tekijää tämän taitavuudesta maalamisessa käytetyissä tekniikoissa ja muodon ymmärryksestä.

Kyseessä on hurja kirja: vimmainen, ruma ja paikoin tuskastuttava, mutta silti näkemisessään taitava ja perusteellista työtä. Vaikuttava se ainakin oli. Jelinekiä on ehdottomasti luettava lisää ja romaani Pianonsoittaja otettava seuraavaksi lukulistalle. Muita teoksia kirjailijalta ei olekaan suomennettu ja hän on 2000-luvulla kirjoittanut lähinnä näytelmiä. Jelinek kärsii sosiaalisista peloista ja avarien paikkojen kammosta, minkä takia ei ollut läsnä muuten kuin videon välityksellä Nobel-palkinnon jakotilaisuudessa saadessaan palkintonsa. Hänen näytelmänsä ovat aiheuttaneet kohua vielä viime vuosinakin: vuoden 2010 Rechnitz (Der Würgeengel) sai suuren osan yleisöstä kävelemään ulos puolivälissä, 

Joyce Carol Oates – Kosto: rakkaustarina

Joyce Carol Oates – Kosto: rakkaustarina (Otava 2010), alkuteos Rape: A Love Story (2003). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

Kosto: rakkaustarina oli ensimmäinen lukemani Joyce Carol Oatesin kirja. Monet hänen teoksensa ovat paksuja tiiliskiviromaaneja, mutta tässä Oates on tiivistänyt sanottavansa ohueen muotoon noin 150-sivuiseksi pienoisromaaniksi. Sanottava on silti painavaa.

Kirjassa Teena Maguire päättää oikaista tyttärensä Bethin kanssa Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän juhlinnan jälkeen puoliltaöin puiston läpi. Sekunnin murto-osassa tehty valinta muuttaa elämän ja jakaa sen aikaan ennen ja jälkeen. Teena raiskataan ja pahoinpidellään useiden nuorten miesten joukolla. Beth saa myös osansa pahoinpitelevistä käsistä, mutta onnistuu pakenemaan ennen seksuaalista väkivaltaa. Teena pelastuu henkihieveristä takaisin elämään, mutta joutuu tajuihinsa palaamisen jälkeen toteamaan, ettei hänen elämänsä ole enää sellaista kuin se oli ennen, vaan jotain mihin hän ei ehkä olisi halunnut edes palata.

Tekijät saadaan kiinni ja he ovat erittäin selvästi syyllisiä, mutta oikeuskäsittelyssä ei jaetakaan oikeutta vaan siitä muodostuu kammottava ja piinaava näytelmä. Järkyttävän häikäilemätön puolustusasianajaja kääntää tilanteen päälaelleen ja saa Teenan vaikuttamaan seksipalvelujen tarjoajalta, jonka keikka meni pieleen. Kyläyhteisö on omaksunut vastaavanlaisen näkemyksen jo muutenkin, Teena oli juorujen mukaan humalassa ja keikistellyt miehille. Hänellähän oli muutenkin tapana flirttailla ja pukeutua hieman paljastavasti. Ansaitsi sen. Ensimmäisenä väkivallan tapahtumapaikalle sattunut poliisi John Drowmoor ei lopulta voi katsella oikeuden toteutumattomuutta Teenan ja tämän tyttären kohdalla toimimatta.

Kosto: rakkaustarina on helposti kuvailtavissa rankaksi ja vahvaksi moraliteetiksi. Teos sai muutaman kymmenen sivun jälkeen raivoihinsa kaiken epäreiluuden ja oikeuden toteutumattomuuden takia, mutta jonkin verran helpotusta sen jälkeen kuitenkin saatiin, ettei tarinaa sentään tarvinnut alkaa inhota. Hienosti teos on kuitenkin kirjoitettu, ikävät tapahtumat kerrotaan vahvasti. Oatesin tyyli on suorasanaista, sitä on kutsuttu jopa osoittelevaksi, mutta itse en olisi niin jyrkkä. Hän kirjoittaa kirkkaan selkeää lausetta, tässä teoksessa hyvin tiiviisti. Itse pidän usein kaunokirjallisuudessa runollisemmasta ja jonkin verran omaperäisemmästä kielestä, mutta mitenkään kehnolaatuiseksi tätä tekstiä ei voi sanoa.

Oates tuo selvästi esiin sen, mitä haluaa kirjalla sanoa, ja se kuuluu hänen kertojanäänensä läpi. Tässä en näe sitä pahana asiana, vaan myötäelän ja kiukkuan hänen rinnallaan. Viimeksi tänään on joutunut lukemaan, kuinka naisen Helsingissä kokemaa seksuaalista häirintää on pidetty hänen omana syynään viranomaisen puolelta. Nainen ei olisi saanut mennä nudistirannalle, koska siellä on miehiä, jotka eivät nuoren ja kauniin naisen nähdessään voi itselleen mitään. Tällainen ajattelu ei ole hyväksi kummankaan kannalta, se alentaa miehet kontrollikyvyttömiksi ja aivottomiksi sekä syyllistää naisia ahdistelun uhreina. Myöskään Oates ei kirjassa ole tehnyt karmeita tekoja tehneistä mieshahmoistaan täysin ajattelukyvyttömiä, vaan näyttää myös heidät realistisesti – ihmisinä jotka ovat tehneet karmeita tekoja, mutta joilla on ollut mahdollisuus myös olla tekemättä niitä.

Oatesin teos oli yksi vuoden toistaiseksi vahvimmista lukukokemuksistani. Se on sekä kirjallisesti taidokas että tarinaltaan vahva, joskin ei virheetön tai täydellisesti hurmaava. Uskallukseni riittää tämän jälkeen varmasti joskus hänen paksuihinkin teoksiinsa tarttumiseen. Toimittamallani verkkosivustolla julkaistiin viime vuonna vierailevan kirjoittajan artikkeli, jossa Oatesia povailtiin mahdollisesti tulevaksi nobelistiksi. Katsotaan, miten lokakuussa käy.