Virginia Woolf - Aallot

Virginia Woolf – Aallot (Kirjayhtymä 1979), alkuteos The Waves (1931). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila.

  "Minä paahdun, minä värisen", Jinny sanoi, "tästä auringosta tähän varjoon."
  "Nyt he ovat kaikki poissa", Louis sanoi. "Olen yksin. He menivät sisään aamiaiselle ja minä jäin seisomaan seinävierelle kukkien joukkoon. On hyvin aikaista, oppitunnit eivät vielä ole alkaneet. Kukka kukan jälkeen täplittää ruohikkoa. Terälehdet ovat ilveilijöitä. Varret nousevat alla olevista mustista onkaloista. Kukat uivat kuin valosta tehdyt kalat tummanvihreän veden pinnalla. – –"

Siitä, että tämä kirja päätyi nyt blogiini, saa kiittää kolmea asiaa. Ensinnäkin kirjailija Sinikka Vuolaa, jonka kanssa keskustelin toimittamani podcastin jaksossa helmikuussa, ja Sinikka (jonka kirjavinkkeihin vahvasti luotan) mainitsi tämän edustavana esimerkkinä runon tavoin etenevästä proosasta. Toinen sysäys oli amerikkalaiskirjailija Garth Greenwellilta, jonka vinkeistä olen aina myös löytänyt kiinnostavaa luettavaa, ja hän ylisti The Wavesia eräässä artikkelissa. Kolmanneksi, järjestin Twitter-äänestyksen siitä, minkä vanhempaa kirjallisuutta edustavan teoksen lukisin seuraavaksi, koska olin lukenut pinon uutuuksia ja kaipasin vaihtelua. Virginia Woolfin (1882–1941) klassikkoteos Aallot sai eniten ääniä, joten siirryin sen pariin. Ja se oli kokemus. Jotakin, mitä osasin jo odottaa, jotakin yllättävää, paljon lauseita jotka pysyvät mukanani varmasti hyvin kauan. Annoin aaltojen viedä: Aurinko ei ollut vielä noussut. 

Romaani koostuu sen kuuden henkilöhahmon tajunnanvirroista, sisäisistä monologeista. Näitä tajunnanvirtoja tauottavat ja rytmittävät suorastaan rönsyävän runomaiset pätkät auringosta, aalloista ja muista luonnonilmiöistä. Osuudet kuvaavat päivän kulkua; tavallaan teos käsittää yhden päivän, tavallaan siihen tuntuu mahtuvan koko elämä lapsuudesta vanhuuteen. Aikatasot liukuvat. Kokonaisuudesta ei ole helppo saada otetta, minkä vuoksi monet todennäköisesti ovat kirjan parissa uupuneet. Kokemusta on, niin kävi minullekin silloin kun yritin tätä ensimmäisen kerran, lähes kymmenen vuotta sitten. Silloinen lukemishistoriani ei kerta kaikkiaan ollut valmistanut minua tarpeeksi, ja luovuin jo alkusivuilla. Nyt keskityin kieleen, sen rytmiin, joka lähtikin viemään. Miten upea se rytmi onkaan, hienostunut ja sulava. Runon rytmi. Woolfin lauseet ovat kauniita, painavia, sanovat monella tasolla asioita.

"Jos voisin seurata heitä, olla heidän joukossaan, uhraisin kaiken mitä minulla on. Mutta he jättävät jälkeensä myös vapisevia perhosia, joilta on nypitty siivet irti, heittävät nurkkiin likaisia sykkyrälle käärittyjä, veren tahrimia nenäliinoja. He itkettävät pikkupoikia pimeissä käytävissä. Heillä on isot punaiset korvat jotka törröttävät heidän lakkiensa alta. Mutta sellaisia haluamme olla, Neville ja minä. Katselen heidän kulkuaan kateellisena."

Kirjan äänessä oleviin hahmoihin kuuluvat Bernard, Susan, Rhoda, Neville, Jinny ja Louis. Näkyvimmäksi tuntuu nousevan Bernard, mikä johtuu osittain siitä, että hän on myös kirjoittaja, ja hahmon puheet kirjoittamisestaan on tulkittu Woolfin ajatuksiksi työstään. Muiden hahmojen persoonallisuuksia en osaa syvemmin analysoida, sillä "henkilöhahmojen arvioiminen" ei todellakaan ole parhaita puoliani kirjallisuuden lukijana (ystäväni, jonka tekstejä säännöllisesti luen, joutuu aina kiskomaan minusta väkisin kommentit liittyen henkilöhahmoihin, sillä kieleen keskittyminen on minulle paljon luontaisempaa). Sen osaan hahmoista sanoa, että Jinny on räiskyvä, tulinen sielu, kuten alun sitaatistakin voi päätellä. Louis on vakava, hermostunut ja puhuu toistuvasti häpeillen isästään, brisbanelaisesta pankkiirista. Seitsemäntenä hahmona häilyy Percival, joka ei pääse itse ääneen vaan tulee määritellyksi pelkästään muiden kautta. Woolf ei oikeastaan tarkoittanut puhujiaan erillisiksi hahmoiksi, vaan tajunnan eri osiksi (ks. englanninkielisen Wikipedian artikkeli) ja ajoittain rajat hahmojen välillä hämärtyvät, kunnes lopussa katoavat kokonaan. Jäljelle jää yksinäisyydessä elävä tietoisuus.

"Minulla on taipumusta mietiskelyyn. Etsin konkreettisuutta kaikista asioista. Vain siten pääsen käsiksi maailmaan. Hyvä lause kuitenkin näyttää minusta olevan olemassa muusta irrallaan. Mutta luulen että parhaat niistä syntyvät yksinäisyydessä. Ne vaativat jonkinlaisen loppujähmettymisen jota en kykene niille antamaan, koska aina puuhailen lämpimien liukenevien sanojen parissa."

Teos on valtavan runsas. Tuntuu, että voisin siteerata siitä suurimman osan, ja että valintani sitaateiksi ovat sattumaa ja toisella lukukerralla muut kohdat olisivat merkityksellisiä. Kirjan lauseista nousee aina jotakin uutta. Haluaisin oppia, miten lause soljuu noin, miten hallitaan noin moninaiset rytmit, runon lailla etenevä tajunnanvirta. (Sitä ei nimittäin todellakaan ole helppo hallita tyylikkäästi – olen kokeillut, ja eräs kommentti oli, että lopputulos oli jotakin vanhanaikaista, jollaista runoilua opettelevat nuoret pojat yleensä päätyvät paatoksessaan kirjoittamaan. Arvatkaa vaan, lähdenkö helposti kokeilemaan uudestaan.) Välillä runsaus uuvuttaa ja kielikuvien jonot tuntuvat syövän ilman. Tätä ei ole tarkoitettu luettavaksi nopeasti ja yhdeltä istumalta. Pari-kolmekymmentä sivua päivässä oli minulle yleensä se, mikä kirjan kanssa tuntui hyvältä olla. Silloin siitä pystyi nauttimaan parhaiten. Yksittäisiä lauseita tarttui mukaan huomattavan paljon, ja merkintöjä sivujen väliin kertyi lukiessa. Niistä tuntuu hankalalta luopua. Huomaan, että tämä on kirja, joka täytyisi olla myös omana hyllyssä.

"Alan kaivata jotakin puolittaista kieltä, jollaista rakastavaiset käyttävät, sanansirpaleita, julki lausumattomia sanoja, kuin kiveyksellä laahustavia jalkoja."

Aallot on yksi "runolliseksi" kutsutun proosan isoisoäideistä, määrittelijä ja vertailukohde, tajunnanvirtakirjallisuuden virstanpylväs. Kirja kuuluu niihin, jotka on luettava useammin kuin kerran. On pohdittu, onko se edes romaani, mutta se nyt on puritismia, sillä kirja kyllä muodostaa määritelmään sopivan yhtenäisen kokonaisuuden, vaikka sen tekstissä onkin paljon runoa. Juonta kirjassa ei juuri ole, ellei elämän kulkua halua sellaiseksi ajatella. Uskoisin, että blogini vakilukijoista ne, joille tämä kirja luettavaksi sopii, tunnistavat itsensä blogitekstin ja sitaattien perusteella. Toki tämä on miellyttävää luettavaa kaikille kauniisti soljuvan kielen ystäville, jos pääsee irti liiasta "ymmärtämisen" ja tarinallistamisen pakosta. Kai Kailan aikanaan valtionpalkinnon saanutta käännöstä on hyvä lukea, ja tuntuu että se on tehty aikaa kestävällä tavalla.

The Waves on luettavissa englanniksi mm. täällä.

Kirja englanninkielisessä Wikipediassa, Goodreadsissa, suomenkielisestä versiosta tietoa Kirjasampo-palvelussa, Tahaton lueskelija -blogi, Onko kaunosieluista kyborgeiksi -blogi

Volter Kilpi - Alastalon salissa (klassikkohaaste)

Volter Kilpi – Alastalon salissa (Otava 1933, lukemani painos vuodelta 2015).

"Ja mitä varten Alastalon pitää olla isosempi parempiansa? Onkos Langholmankaan sali näin suuri? Neljä syltää ja kaksi korttelia jokainen seinä nurkasta nurkkaan sisäpuolelta mitaten, kun neljä syltää on laillisen salin mitta! Joka kerta siitä on puhetta: kaksi korttelia leveämpi kuin muitten salit: se näkyy kohta!"

Päätinpä sitten lähteä mukaan ensimmäiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseeni mahdollisimman järeästi. Volter Kilven (1874-1939) massiivinen, tajunnanvirtana kerrottu saaristolaisromaani Alastalon salissa oli ollut lukulistallani jo pitkään. Päätin viime vuonna lukea lähiaikoina tiettyjä suuria suomalaisia klassikoita, ja jouluna aloitin Aleksis Kiven Seitsemällä veljeksellä. Listallani olivat myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, mutta koska niitä muut bloggaajat näyttivät jo valinneen klassikkohaasteeseen, päädyin Kilpeen. En lähtenyt hänen kanssaan kuitenkaan aivan ns. "soitellen sotaan", vaan olin lukenut Kilveltä jo novellikokoelman Pitäjän pienempiä, joka kuuluu Alastalon ja Kirkolle-romaanin kanssa hänen kotipitäjäänsä Kustaviin sijoittuvaan Saaristosarjaan. Viehätyin Kilven proosan rikkaudesta, vaivihkaisesta huumorista ja Suomen oloissa varsin uniikista kerronnasta, joten päätin, että kyllähän Alastalokin vielä joskus menee. Ja niin se meni, tasan kahdessa viikossa.

Teos sijoittuu noin kuuden tunnin ajanjaksolle Alastaloon, jonka saliin isäntä Herman Mattson on kutsunut koolle kylän miehiä keskustelemaan parkkilaivan rakentamisesta ja siihen sijoittamisesta. Kerronta koostuu miesten sisäisistä monologeista ja se liukuu sujuvasti yhden henkilön mielenliikkeistä toisiin. Ajatuksia, havaintoja ja ympäristön yksityiskohtia kuvaillaan äärimmäisellä tarkkuudella, rikkaalla kielellä ja omaperäisillä vertauksilla. Tautologiasta ei ole tietoakaan, vaan Kilven sanavarasto on uskomattoman runsas. Hän hyödyntää myös kotiseutunsa murretta ripotellen sitä käyttämänsä yleiskielen väleihin täydentäen ja monipuolistaen ilmaisuaan, kuten selvä esikuvansa kotimaisessa kirjallisuudessa, Aleksis Kivi. Ulkomaisesta kirjallisuudesta Kilpi kertoi pitäneensä esikuvinaan Marcel Proustia ja James Joycea, jonka Odysseukseen juuri Alastalon salissa helposti vertautuu.

Kirjan hahmoista eniten äänessä taisi olla Pukkilan isäntä Petter Pihlman. Pukkila on psykologisesti mielenkiintoinen, alituisen katkera ja kateellinen hahmo. Vaikka hän kuuluu selvästi pitäjän suurempien miesten joukkoon kapteenina ja talonomistajana, silti hän on kateellinen niille joilla menee vielä paremmin, esimerkiksi Alastalolle. Kuten postauksen alun lainauksesta (joka on kirjan toisesta luvusta "Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan") voi huomata, Pukkilaa harmittaa Alastalon salin koko. Myöhemmin hän purkaa kateuttaan Alastalon ja pitäjän rikkaimman miehen Langholman vauraudesta. Pukkila priki on rakennettu jalan verran Alastalon prikiä pitemmäksi, mutta nyt Alastalo onkin saamassa parkin, mikä niin kovasti tietysti harmittaa. Poikansa Pukkila haluaisi naittaa Alastalon tyttärelle Siviälle, mutta tyttö on kiinnostunut toisesta. Ja niin edelleen, katkeruuden aiheita riittää.

Toinen paljon kerronnassa tilaa saava on todellinen klassikkohahmo, Malakias Afrodite Härkäniemi. Kilven silmäkulman pilke on selvästi välkkynyt kirkkaana hänen keksiessään tämän antiikista vaikuttuneen nimen. Härkäniemi on vastuussa siitä piippukohtauksesta, eli luvusta kolme, joka tässä painoksessa kestää 70 sivua. Luku on nimeltään "Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä". Kirjan kerronnan uskomattomasta hidassoutuisuudesta esimerkkinä aina esitelty luku oli mielestäni oikeastaan varsin viihdyttävä! Härkäniemi tosin avaa piipunvalinnan filosofiaansa alussa tavalla, joka ei saanut ainakaan Twitter-seuraajissani aikaan varauksetonta ihailua...

"Hyvässäkin talossa ja hyvälläkin piippuhyllyllä on monenkaltaisia piippuja, hyviä ja vielä parempia, ja mies, joka pitää suutansa kunniassa, valikoi hampaisiinsa parhaan. Ei naimisiinkaan mennä kenen kanssa hyvänsä, vaan valikoidaan vaimoväkeä, sortteerataan ja jätetään hyllylle hyväkin parempaa sihdatessa, eikä suinkaan ihminen suutansa huonompana astiana pidä kuin sänkyänsä!"

Härkäniemi on pysynyt naimattomana, ja voi olla että kyse ei ole hänen omasta nirsoudestaan, vaan tätä ajatusten Tonavaa kuunnellessaan voisi yhden jos toisenkin pää kipeytyä kaiket päivät sitä sietäessään. Riemastuttavaa maailman ihmettelyä Härkäniemen mieli kyllä tuottaa, kuin hänessä eläisi edelleen vahva sisäinen lapsi: piipunvalintaosuus ja muutkin Härkäniemen tajunnassa kulkevat kohtaukset kirjassa sisältävät välillä pohdintaa "silmät on muuten jännä"-tyylisesti, mikä herätti ajatuksen, että hän on aivan kuin jokin 1800-luvun versio Pasila-sarjan Pekka Routalemmestä! Eihän hahmosta voi lopulta olla pitämättä. Kun Alastalon vaimo Eevastiina ja tytär Siviä saapuvat tarjoilemaan kahvia ja pientä purtavaa, Härkäniemi heittää hieman jotain flirtintapaista nuorelle ja kauniille Siviälle, joka tulistuu ja toteaa, että sedän on nyt vaan parempi ottaa kahvia. Tästä ilahduin: naisilla oli sittenkin tässä kirjassa muukin rooli kuin kokata ja tarjoilla vaan kiltisti sekä kuunnella miesten kommentteja nolostuksesta punastellen. Siviän kimpaantumisen jälkeen Härkäniemi tosin vastaa perusteellisella puheella siitä, miksi nuoren naisen ei pitäisi hermostua sedän kommentista, joka on vain ja ainoastaan hyväntahtoinen... No, sentään edes yritettiin. Varakasta Langholman isäntää kuullaan myös jonkin verran kirjan kuluessa, hän kertoo esimerkiksi käsityksiään miehistä, jollaisiin ei ole luottamista:

"Kahteen lajiin mieheen minä en usko enempää kuin akanoihin laarissa ja höyheniin tuulessa, niihin, joilla on niin lieto mehu suonissa, ettei miehellä ole edes synnin puuskuteltavaa pidäteltävinä verissä, ja niihin, joilla on purjeen pullistuvaa tikissä ja löysän lentoa taklingeissa enemmän kuin painon vakavaa kölissä ja lastin kuormaa ruumassa."

Itse kokoontumista isännöivä Alastalokin saa tietysti osansa kertojana toimimisesta. Häntä kuvataan melkoisen lihavaksi ja vauraudestaan sekä elämästä yleisestikin nauttivaksi mieheksi. Lopulta jälkipuoliskolla päästään puheisiin itse parkista ja otetaan esille parkkikirja, johon miehet voivat kirjoittaa, miten suuren osan tulevasta parkkilaivasta haluavat ostaa. Tästäkin muodostuu oma, useita lukuja käsittävä rupeamansa, jossa yksittäisten allekirjoitusten ja laiva-osien kirjoittamisen kuvaamiseen kuluu välillä kymmeniä sivuja. Näiden aikana avataan pohdintojen kautta kunkin isännän taloudellista tilannetta ja suhdetta toisiinsa erityisesti velkojen kautta. Teos onkin nähty kuvana kapitalismin kehityksestä 1800-luvun loppupuolella. Kaupankäynnillä, ulkomaan viennillä ja tuonnilla sekä sijoituksilla on merkittävä osa teoksen isäntien elämässä ja kunkin kotitalouden aseman rakentumisessa. Pieniä osia parkkikirjaan kirjoittavat nähdään muiden silmissä joko kitupiikkeinä tai vähäarvoisina riippakivinä.

Teos sisältää paljon sisäkertomuksia, joista pisin ja tärkein itsenäinen kertomus on niin kutsuttu Albatrossin tarina, joka on ilmestynyt omana julkaisunaankin. Se kertoo retari Villestä, joka odottaa Albatrossi-laivaansa seitsemän vuotta ja on luopunut kaikesta toivosta köyhänä ja surkeana miehenä, kunnes laiva eräänä päivänä seilaa kotisatamaan... Alastalon salissa on monen ennakkokäsityksissä varmasti pikkutarkkaa kuvausta siitä, mitä salissa varsinaisesti tapahtuu ja mitä kukin siellä tekee, vaikka oikeasti salissa istujien mielenliikkeiden kuvauksen kautta avautuu erilaisia ihmissuhteiden verkostoja, filosofisia pohdintoja ja suuria sisäisiä maailmoja. Tämä on Kilven proosan tunnuspiirre, joka jatkuu läpi Saaristosarjan.

"Puhelee valmiista ja kirjojen selvittämisistä, vaikk'ei vielä ole totivesikään salissa! ajatteli hän ja halveksi pienen siemauksen, koska totuus kuitenkin aina sadattelee totensa todeksi omissa ihoissa ja veren kiemauksissa, vaikk'ei sitä silti tarvitse kielenpäästä kaikelle maailmalle paukutella, niinkuin löysävatsainen hevonen purkiansa tielle!"

Kahtena osana vuonna 1933 ilmestynyt Alastalon salissa ei ollut aikanaan myyntimenestys, mikä ei yllätä nykymaailman kirjallisuuden harrastajaa, mutta Volter Kilvelle se tuotti aikanaan pettymyksen. Kilpi sijoitti kirjoittamisprosessiinsa itse paljon rahaa jättäytyessään virkavapaalle Turun yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitajan tehtävästä. Omaleimaisen tyylinsä hän löysi vuosien kirjallisten kokeilujen jälkeen. Pekka Tarkan toimittamassa Kirjailija ja hänen kustantajansa -teoksessa on Kilven ja Otavan tuolloisen kustantajan Alvar Renqvistin kirjeenvaihtoa, josta on otteita esimerkiksi Tommi Melenderin blogissa. Alastalon salissa ei kerännyt aikalaisten suosiota, vaan sen vastaanotto vastasi perinteistä nykyisen kirjakatalogin romaania: muutamien satojen myyntiä, joitakin kehuvia kritiikkejä, mutta pääosin lukijat eivät tulleet tarttuneeksi. "Olen selvillä siitä, että minä en aikaani näe", kirjoitti Kilpi ja sanoi kirjojensa olevan kirjoitettu tuleville suomalaisille lukijapolville. Täten onkin koskettavaa, että kirja valittiin 1992 HS:n kulttuurisivujen äänestyksessä parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi, ja vuonna 2015 Kustavin oltua Turun Kirjamessujen yksi teemoista Otava painatti (myös 125-vuotisjuhlansa kunniaksi) 10 000 kappaletta Alastalon salissa -romaania kirjamessuvieraille jaettavaksi. Kirjoista tietääkseni myös huolittiin kävijöiden mukaan valtaosa, ja yksi näistä niteistä on myös minun nyt lukemani, kiitos Kirsin Book Club -blogin Kirsille lahjoituksesta!

Millainen oli sitten varsinainen lukukokemukseni? Kuten totesin, kaksi viikkoa siihen meni, ja aloittaessani tammikuisena lauantaipäivänä tempauduin virtaan sujuvastikin lukien viikonlopun aikana heti useampia lukuja. Huomasin, että taustamelua tai muutakaan häiritsevää lukemistapahtuma sieti tavallista vähemmän, koska pitkiksi rönsyävät virkkeet ja lukuisat entuudestaan tuntemattomat ilmaisut vaativat keskittymistä, uudelleenlukua ja tarkoituksen päättelyä ympäröivästä kontekstista. Kuten postaukseen lainaamistani pätkistä näkee, kerronta ei ole monestikaan kovin hankalaa. Myönnän, että välillä vastaan tuli virkkeitä, joista en ymmärtänyt mitään. Lounaismurteiden alueella tähänastisen elämäni (viime vuodenvaihteeseen asti) asuneena sain teoksen murreilmaisuista todennäköisesti irti enemmän kuin täysin eri puolella Suomea elänyt saisi.

Teosta pystyi ajoittain lukemaan myös pienissä pätkissä, kuten junamatkoilla töihin, ja huomasin kerääväni vaivihkaisia katseita usein kun leväytin kirjan esille repustani... Pääasia oli, että lukemiseen keskittyi. Teos nimittäin ansaitsee keskittymisensä. Kilpi on käyttänyt proosailmaisun keinoja erittäin laveasti pitäen tyylinsä ja romaaninsa rakenteen kuitenkin täysin hallussa. Ja monesti minulla oli hauskaa, kuten Twitterissä toinkin esille kirjaa lukiessani – #alastalonsalissa-aiheiset twiitit keräsivät monesti paljon reaktioita, mikä todistaa kirjan asemasta nykypäivän suomalaisessa kulttuuriperinnössä. Siitä ovat kuulleet nekin, jotka eivät sitä koskaan aio lukea. Tämän romaanin lukeminen on muodostunut yleisessä keskustelussa myyttiseksi suoritukseksi, mitä vahvistaa tietysti se fakta, että on olemassa "olen lukenut Alastalon salissa"-paitoja. Ei, en ole vielä tilannut omaani. Ehkä pitäisi, se päällä saisi varmaan herätettyä huvittunutta huomiota kirjatapahtumissa...

Ehdottomasti luen vielä lisää Kilpeä, seuraavana sarjassa olisi vuorossa Kirkolle. Uskon, että Alastalon salissakin pitäisi lukea joskus vielä uudestaan, se avautuisi varmasti monesta kohdin lisää toisella kertaa. Ehkä vanhoilla päivillä sitten... Nyt on se olo, että hetken aikaa tahdon lukea vain lyhytproosaa, runoja ja pienoisromaaneja, joissa mielellään ei harjoiteta merenkulkua tai suhtauduta intohimolla piippuihin!

Teos muissa blogeissa: Kannesta kanteen, P. S. Rakastan kirjoja, Einesbaari, Jokken kirjanurkka, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa ja muitakin löytyy googlaamalla.

Kirja menee Helmet-lukuhaasteessa tietysti kohtaan 3: Suomalainen klassikkokirja.


Tässä vaiheessa on hyvä tiedottaa, että olen seuraavan kirjabloggaajien klassikkohaasteen blogiemäntä(/isäntä, miten halutaankaan) ja postaan tietoa seuraavasta klassikkohaasteesta kohtapuoliin, valmistautukaapa!