torstai 31. tammikuuta 2019

Klassikkohaaste: Gustave Flaubert - Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (Otava 1993, suom. Eino Palola; suomennos ilmestynyt alun perin 1928). Alkuteos Madame Bovary (1856).

"Hän oli tottunut rauhallisiin näkyihin, ja siksi häntä viehätti kaikki kiihkeä. Hän rakasti merta vain myrskyjen vuoksi ja vihreyttä vain silloin, kun sitä oli vähän raunioiden keskellä. Hän etsi kaikesta henkilökohtaista mielenylennystä ja hylkäsi hyödyttömänä kaiken, mikä ei välittömästi kelvannut hänen sydämensä tarpeisiin, sillä hän oli luonteenlaadultaan pikemminkin tunteellinen kuin taiteellinen ja haki mielenliikutuksia eikä maisemia." (s. 39)
Sellainen on Emma Bovary. Gustave Flaubertin ensimmäinen romaani ilmestyi useiden vuosien kirjoitustyön jälkeen lehdessä jatkokertomuksena, kuten 1800-luvun romaanit yleensä. Syntyi kohua, oikeusjuttu siveettömyydestä. Kun kirja ilmestyi kokonaisena niteenä, siitä tuli jo aikanaan myyntimenestys. Klassikko se on realismin edustajana, jossa näkyvät kuitenkin modernin kaunokirjallisuuden piirteet. Tommi Melender kirjoittaa teoksessa Maailmojen loput esseessään Rouva Bovarysta: "Hätäiselläkin lukemisella selviää Flaubertin ilmaisun täsmällisyys ja havaintojen tarkkuus. Perusteellisempi tarkastelu paljastaa hänen pistämättömän muototajunsa ja rakenteiden hallintansa." Nämä asiat välittyivät lukemisesta minullekin. Romaanin kerronnan yksityiskohtaisuus on silmiinpistävää, ja lauseet etenevät vakaalla rytmillä. Flaubert hioi niitä loputtomiin kuin runoa; joskus koko työpäivä saattoi kulua lauseen tai parin täydellisen muodon hakemisessa.

Minulle kävi tällä kertaa klassikkoni kanssa kuitenkin niin, että kompastuin suomennokseen. Jo parikymmentä ensimmäistä sivua luettuani totesin, että Palolan suomennos yli 90 vuoden takaa on melko vanhahtava. Se oli sitä jo häiritsevällä tavalla. Vastaan tuli omituisia kielikuvia, ja Twitter-keskustelussa selvisi, että Anna-Maija Viitasen paljon tuoreemmassa, palkinnonkin saaneessa suomennoksessa kieli on huomattavasti modernimpaa. Päätin silti jatkaa tämän kierrätyshyllystä minulle aikanaan päätyneen Palolan käännöksen kanssa, koska Viitasen käännös oli tiiviisti lainassa Helmet-kirjastoista, ja pelkäsin, etten ehtisi saada sitä ajoissa käsiini klassikkohaastetta varten. Palolan käännöksen todettiin jossakin tekstissä "ajavan asiansa", ja sen se teki, mutta luin varautuneesti sen jälkeen kun selvisi, miten tyyliin sopimattomasti ilmaisuja oli ajoittain suomennettu. Twitterissä puheena olleessa kohdassa Emman ylpeyden kuvataan ojentautuvan kuin "saunan löylyssä kellotteleva ruumis", joka Viitasen käännöksessä on muodossa "ihminen joka rentoutuu höyrykylvyssä". Pieni sävyero!
"  Charles osui hänen silmiinsä. Tällä oli hattu painettuna kulmakarvojen tasalle, ja paksut huulet värisivät, niin että hänen kasvonsa näyttivät tylsiltä. Hänen selkäänsäkin, hänen rauhallista selkäänsä, oli kiukuttava katsella, ja Emmasta tuntui kuin tuon pitkän takin taustaan olisi levitetty nähtäväksi miehen koko typeryys." (s. 103)
Vaikka kirja nostaa jo otsikossaan Emman esille, kirja alkaa ja loppuu Charlesin tarinana. Alussa kuvataan Charles nuorena koulupoikana, lopussa hänen tuhoutumisensa. Hän näyttäytyy heikkona, tylsänä miehenä, lopulta ns. aisankannattajana, kun hänen vaimollaan on rakastajia toisensa perään (myös nykypäivän "vaihtoehtoisella oikeistolla" ja "miesasiamiehillä" on oma sanansa tällaisille miehille, mutta en näe syytä levittää heidän myrkkyä kylväviä termejään). Charles saa lukijan kokemaan sääliä, ehkä tuskastumista  riippuu miten suhtautuu sukupuolirooleihin ja mitä niiltä odottaa. Charlesin miesroolista saisi aikaan laajemmankin esseen, mutta ainakin voi todeta hänen katsovan Emmaa liikaa ylöspäin ja palvovan maata tämän jalkojen alla kiusalliseen tapaan. Mutta ajat ja kulttuurinen konteksti olivat hyvin toiset, ja Emma ylipäätään meni naimisiin Charlesin kanssa naimakaupan tuloksena; oli neuvottelu isän kanssa ja niin edelleen. Onko sitten ihme, kun huomaa ettei suhtaudukaan intohimolla kumppaniin, joka on väritön, jämähtänyt, tylsäkasvoinen, ja jolla on rauhallinen selkä.

Suhtautumisessa Charlesiin vaikuttavat sukupuoliroolit, ja suhtautumisessa Emmaan niillä on myös paljon merkitystä, kuten silläkin, mitä ajattelee rakkaudesta ja sen tavoittelusta. Onko Emma kevytkenkäinen haihattelija, vai pelkkä rakkaudenkaipuinen ihmisparka normien puristuksessa, kuten me kaikki? Halusiko Flaubert häntä kohtaan tunnettavan sääliä vai kiukkua? Ansaitsiko Emma Bovary tragediansa, vai oliko tarkoitus vaivihkaisesti osoittaa, miten vanhoilliset sukupuoli- ja avioliittoroolit tukahduttavat ja ajavat mielettömyyteen? Kukin päättää itse, ja muun muassa siksi tämä varmasti on klassikko. Lukija saa ratkaista asiat mielessään, yksiselitteiseksi moraliteetiksi romaani ei taivu. Kanonisoiva kirjallisuudentutkimus on määritellyt Rouva Bovaryn kertomuksena edustavan romantiikan ja realismin rajankäyntiä, kamppailuakin, joka toteutuu karuimmin Emman hahmossa.
"Mutta kun hän kirjoitti, hänen silmiensä edessä oli toinen mies, haave, jonka hänen tulisimmat muistonsa, hänen lukemansa kauneimmat kirjat, hänen voimakkaimmat pyyteensä olivat luoneet, ja tämä muuttui lopulta niin todelliseksi, niin läheiseksi, että hän värisi ihmetyksestä, kuitenkaan voimatta kuvailla häntä tarkasti." (s. 294)
Kiinnostavaa teoksessa on tietysti kirjallisuuden itsensä pohdiskelu, ja mikä on sen rooli Emman kaipuussa kohti suurempaa, saavuttamatonta. Monen romaanihenkilön suulla todetaan romaanien lukemisen ongelmallisuus naiselle, mikä saa väistämättä mielen perukoilla kuulumaan tekijän pienen metafiktiivisen naurun. Kuten jo mainittiin, proosatyyli on yksityiskohtaista, ajoittain viileän toteavaa, mutta suurien tunteiden äärellä se puhkeaa suurin sanoihin ja täyttyy kielikuvista valtoimenaan. Kertojan välihuudahdukset ovat mukana luomassa lukijalle mielentilaa, jossa tunteita koetaan. Kertomuksen sivupolkuina kuljetaan erilaisiin teemoihin, kuten maanviljelykseen, kerjäläisten asemaan ja uskontoon. Ammennettavaa on. Sivuhenkilöistä merkillisen suuren roolin saa pöyhkeilevä, kunnianhimoinen ja mielipiteissään jyrkkä apteekkari.

Lopun jälkeen jää tunne epäreiluudesta. Onnen lahjojen epätasaisuus, senkö tämä lopulta näyttää, tulee ensimmäisten ajatusten joukossa. Röyhkeyden, kunnianhimon ja voiman korotus jalustalle? Ei, apteekkarin hahmo aiheuttaa lähinnä kiukkua laskelmoivalla kylmyydellään. Päähän kaikumaan jäävä lopetus kirjalla kyllä on. Uskon, että voisin lukea tämän joskus uudestaan. Silloin luen toki ehdottomasti uudemman käännöksen.

Muualla verkossa: mm. Kiiltomato, Hyönteisdokumentti, Sivutiellä, Taas yksi kirjablogi

Tällä postauksella osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen 31.1.2019, ja haastetta emännöi tällä kertaa Tarukirja, katso sieltä muut bloggaajien postaukset haasteeseen!


keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Poetry slam -runoja äänimuodossa

Kaikenlaista pitää näemmä kokeilla. Tällä kertaa päätin testata runotekstien lukemista ääneen ja niiden laittamista jakoon. Teksteissä on samoja, joita olen julkaissut blogissakin, ks. tunniste poetry slam.

Loin siis Soundcloudiin oman tilin, jonka kautta jaan runoja äänitiedostoina. Alta voi kuunnella slam-runojen setin. Tekstit on luettu ääneen koruttomasti puhelimella, joten ne ovat karuja ja täysin ilman taustoja. Sellaisia niiden minusta piti olla - ei lavallakaan ole säestystä, kun näitä olen esittänyt.


perjantai 4. tammikuuta 2019

Joulukuun lyhyet: 5 minibloggausta

Koosteessa ovat mukana joulukuun 2018 luetut kirjat ja postaukset Instagramista.


Deborah Levy: Uiden kotiin (Fabriikki 2016, suom. Laura Vesanto)

Tällaisten kirjojen löytämisestä syntyvä nautinto on yksi tärkeimmistä syistä, miksi rakastan kirjallisuutta. Deborah Levy kuuluu kirjailijoihin, jotka lataavat lauseensa täyteen. Ne ovat täynnä jännitettä ja kurottelevat kohti tuntematonta, jotain kauhistuttavaakin. Pienoisromaanissa Uiden kotiin on erikoinen tunnelma. Ihmisten väliset vääristyneet suhteet paljastuvat, kun huvilan uima-altaasta löytyy punatukkainen tyttö. Aluksi väläytetään tilannetta, joka sattuu ajallisesti kirjan maailmassa vasta sen loppupuolella. Alkuvirke on taas erittäin muistettava: "Kun Kitty Finch irrotti otteensa ohjauspyörästä ja sanoi rakastavansa häntä, ei hän enää tiennyt olivatko sanat uhkailua vai keskustelua." Vaikka Kitty Finch aiheuttaa hämminkiä oudolla käytöksellään mm. esiintymällä alasti huvilan asukkaiden edessä milloin missäkin tilanteessa, hän on oikeastaan vain katalyytti, joka tuo näkyviin ihmisten ongelmat, salaisuudet, mielen syövereissä haudotut kivut. Eräänlainen Laura Palmer -hahmo, paitsi että Kitty on vahvasti elossa. Tavallaan muut riisuutuvat hänen edessään kuvaannollisesti alasti, heidän suojuksensa eivät pysy enää päällä. Keskiöön nousee perhe, runoilija Joe, hänen vaimonsa Isabel ja heidän tyttärensä Nina. Muut ovat eriskummallisia sivuhenkilöitä, he kaikki ovat kaukana "normista", mikä käy ilmi heti; Levy ei peittele kirjoittamansa maailman outouksia, vaan antaa niiden virrata, myös kielessä. Ehkä olemme todella juuri näin kummallisia, tulee lukiessa ajatelleeksi. Nizzan rantabulevardit hohkaavat kuumaa helteen alla, mutta rajuilma, purkaus, on tulossa. Loputtoman kiehtova teos menee "luettava uudestaan vielä joskus"-listalle. Ehkä tarvitsisimme itse kukin välillä Kitty Finchejä ravistelemaan näkyville kaikki salatut ongelmat.

"Isabel Jacobs ei oikein tiennyt, miksi hän oli valehdellut vievänsä kenkiään korjattavaksi. Yksi monista asioista, joista hän ei oikein tiennyt. Kitty Finchin saavuttua hän oli selvinnyt päivistään vain jäljittelemällä jotakuta, joka hän oli joskus ollut, mutta se joku, joka hän oli joskus ollut, ei tuntunut enää jäljittelemisen arvoiselta."


Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018, suom. Kristiina Drews)

Nyt oli vähän yllättäväkin kokemus. Oletin alkuun, että tämä jäisi välipalakirjaksi. Alkusivut eivät suuresti sytytelleet, ajattelin että tämä on lukuromaani sullottuna pienoisromaanin mittaan, mutta juuri tiivis 160 sivun pituus laittoi jatkamaan eteenpäin. Ja jotakin kiinnostavaa oli lauseissa, rivien välissä. Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton alkaa paljastaa "karvaansa" kuitenkin vähitellen. Kertoja tekee itsensä näkyväksi jo alussa, hän kertoo kuvaamiensa tapahtumien sijoittuvan vuosia taaksepäin, jolloin hän oli pitkään sairaalassa ja hänen äitinsä ilmestyi katsomaan häntä. Selviää, että he eivät ole nähneet pitkään aikaan. Aina välillä kertoja nousee esiin, tekee omanlaisiaan naarmuja kertomuksen pintaan (barthesilaisittain ilmaistuna) ja viittaa tarinaan, jota juuri kertoo. Kirjoittaminen nousee aiheeksi, kirjailijuuskin, ja Strout onnistuu tekemään aiheesta kiteytyksiä, jotka eivät ole kovin kuluneita. Myös köyhyydestä, luokkaeroista, pois kotiseudulta lähtemisestä, sairastumisesta ja kuolemasta kirjoitetaan herkästi mutta varmuudella. Itse en kokenut tätä itkuun asti liikuttavana kuten jotkut, ehkä se liittyy ikään ja kokemusmaailmaan, mutta vahvan pienoisromaanin Strout on kirjoittanut.

"Varmaan en sanonut mitään, koska toimin niin kuin olin toiminut lähes koko elämäni, olin peitellyt toisten mokia, silloin kun he itse eivät älynneet edes nolostua. Teen niin varmaan siksi, että itselleni on käynyt samoin monta kertaa."


Édouard Louis: History of Violence (Harvill Secker 2018, ranskasta englanniksi käänt. Lorin Stein)

Édouard Louis on kirjailija, josta en voi puhua tarpeeksi. Tuntuu, että edes jonkun tässä maassa on puhuttava, muuten hän jää täällä täyteen pimentoon. Louisin ensimmäinen romaani The End of Eddy oli lause lauseelta iskua toisensa perään ja yksi vaikuttavimmista viime vuosina lukemistani kirjoista. Se on julkaistu noin 25 kielellä mutta ei suomeksi, mikä ei lakkaa hämmästyttämästä minua, se on häpeällistä. Nyt luin Louisin toisen englanniksi käännetyn teoksen, History of Violence. Se on esikoisteoksen tavoin autofiktiivinen romaani. Kirja kertoo raiskauksen ja murhayrityksen kohteeksi joutumisesta. Jouluiltana 2012 Louis oli matkalla kotiin ystävänsä luota, kun hänen seuraansa lyöttäytyi nuori mies. Keskustelun ja maanittelujen jälkeen Louis kutsui miehen kotiinsa. He juttelivat, harrastivat seksiä - tavanomainen one-night stand, kunnes Louis yllätti miehen varastamasta tavaroitaan. Tämä raivostui, kuristi Louisia kaulahuivilla, uhkasi aseella ja raiskasi hänet. Tapahtumat kuvataan kirjassa erikoisella kertojaratkaisulla: Louis on lähes vuosi tapahtuneen jälkeen käymässä sisarensa luona, kertonut tälle, ja sisar toistaa miehelleen kuulemansa omin sanoin. Louis kertoo välillä kokemuksiaan suoraan itse, välillä hän haastaa sisaren kertojaosuuksien lomassa tämän sanomaa, toteaa ettei se ole niin. Haastattelussa Louis on kertonut halunneensa ratkaisulla havainnollistaa, miten hänen kokemuksensa otettiin häneltä ja muunnettiin joksikin muuksi, kun hän meni poliisille tekemään rikosilmoituksen. Louis kritisoi poliisia rasismista (tekijä oli algerialaistaustainen) ja homofobiasta, jota kohtasi heille puhuessaan. Kirja vaikuttaa vahvasti, kuten The End of Eddy. Välillä ajatusten sivupolut tosin rönsyävät pitkissä virkkeissä niin kauas, että fokus tuntuu katoavan. Jotakin tuntui hävinneen myös käännöksessä; New York Timesin jutusta paljastui, että Clara-sisaren slangimainen puhetyyli ei oikein tule näkyviin englanninnoksessa. Silti tämäkin teos osoittaa, että Louis osaa käsitellä sosiaalista väkivaltaa kirjallisesti kunnianhimoisella tavalla, jota ei muualla näe.

"I took deep breaths, the truth is I was sniffing like an animal, I had become an animal, sniffing after the scent that seemed never to disappear, no matter what I did, his smell wouldn't go away, so I decided it must be on me, not on the sheets or the furniture. I was the problem. I got in the shower - -"


Ossi Nyman: Röyhkeys (Teos 2017)

[Tehtävänanto minulta minulle: Kirjoita bloggaus Ossi Nymanin romaanin Röyhkeys tyyliä jatkaen]
Kun aloitin tämän romaanin, olin jonkin aikaa hieman hämmentynyt, mutta sitten minuun tuli ilahtunut tunne. Teoksen virkkeet saivat minut hymyilemään, ja ajoittain jopa naurahtelin ääneen, koska teksti tuntui niin vilpittömältä. Siinä kuvattiin suoraan, että tällaista tapahtui ja tältä se kertojasta tuntui. Maailma vaikutti paikalleen naulatulta ja arjen yksityiskohdat ihmeellisiltä jo itsessään. Siitä tuli lämmin olo. Välillä koin tarvetta hykerrellä itsekseni, riemastuin suorastaan, koska asioita ei yleensä kehdata kirjoittaa ylös näin suoraan. Romaani luo sillä tavoin oman poetiikkansa, kuten voisi sanoa esimerkiksi kirjoittamiskoulun opettaja, joka on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta ja ehkä julkaissut romaaneja ja runokokoelmia voiden kutsua itseään kirjailijaksi ja runoilijaksi. Kirjoittamisen opiskelua käsittelevä kolmas osio herätti minussa samastumisen tunteita, mutta samalla se teki eräänlaisia säröjä siihen vilpittömyyden tunteeseen, joka oli läsnä kahdessa ensimmäisessä osassa. Se metafiktiivinen leikittely oli minusta mielenkiintoista, mutta samalla en oikein tiedä mitä ajatella siitä loppujen lopuksi. Alun keikkaosio ja keskimmäisenä oleva osio työllistämistoimien outoudesta tuntuivat yhtenäisemmiltä, mutta pidin kovasti monista kolmannenkin osan jutuista. Ehkä pieni häiritsemään jääminen on kuitenkin hyvästä, kun puhutaan sellaisesta kaunokirjallisuudesta, joka kestää aikaa. Tästä kirjastahan puhuttiin paljon vuosi sitten, syistä jotka ovat niin sanotusti ulkokirjallisia. Tekijä oli Helsingin Sanomien haastattelussa ja siitä seurasi yhtä ja toista. Olen iloinen, että luin kirjan nyt ja että se on myös omassa hyllyssäni. Väliin kertyi paljon merkintöjä.

"Yksin oli helppo kuvitella lennokkaita keskusteluja ja pohtia kaikenlaisia mutkikkaitakin asioita, kun niitä ei tarvinnut ajatella sanoilla vaan ne olivat mielessä sellaisina kuin ne olivat. Keskustelussa jäin usein vain miettimään, että miltähän tämä ajatus kuulostaa ääneen sanottuna, enkä tullut lopulta sanoneeksi mitään."


Henna Raatikainen: Tehtävät (ntamo 2018)

Ilahduin kovasti ntamon toiminnan käynnistymisestä uudelleen. Edistyksellisen pienkustantamon kautta on tänä vuonna julkaistu taas useita uusia nimekkeitä. Henna Raatikaisen esikoisteos, novellikokoelma Tehtävät, vaikutti heti kiinnostavalta. Takakansitekstissä puhutaan miehestä, jolle kasvaa häntä, mutta suuri osa teksteistä sijoittuu ainakin näennäisesti reaalimaailmaan. Todellisuuden vinksahduksia toki tapahtuu novelliperinteen mukaisesti erilaisiin suuntiin. Kertomukset kuvaavat erityisesti työtä ja monenlaisia projekteja ja hankkeita, joista ennemmin tai myöhemmin paljastuu kummallisia piirteitä. Sellaista se tuntuu usein olevan täällä fiktion ulkopuolisessakin maailmassa. Nykypäivän työn käsitteen vääntyilevyys ja oudot ilmenemismuodot näkyvät kokoelmassa. Raatikainen hallitsee kielensä hyvin. Olisin silti toivonut hänen lauseisiinsa usein enemmän energiaa, nyt "sitaattimateriaalia" kertyi aika vähän. Jännite pysyy pääosin vahvana, välillä tosin sattuu herpaantumisen hetkiä. Vahvimpina pidin kokoelman loppupään novelleja, niissä kieli tiivistyi ja sai ajatukset lentoon uusin tavoin. Tehtävät on parhaimmistonsa osalta hyvin kiehtovaa luettavaa ja kelpo esikoisteos, ja on mukavaa, että edes pienet kustantamot julkaisevat novellidebyyttejä uusilta tekijöiltä.

"Tulkaa, tulkaa, minä sanon ja pohdin, kuinka nämä tampiot haluavat näyttää totuuden tästä ajasta ja tästä paikasta, aivan kuten palkintokin haluaa. Mutta epämääräinen ei heille kelpaa, ja siksi he ovat jatkuvasti pettyneitä - he haluavat totuuden, he haluavat sen valmiina, he tuijottavat raparpereja. Kyläparka! Paras kylä! Sitten tulen ajatelleeksi, että jos pysähdyn tähän enkä etene, jäänkö minäkin elämään. Liike vaatii aikaa. Jos en liiku, pysähtyykö aikakin?"

tiistai 1. tammikuuta 2019

Kirjavuoteni 2018 summaus

Luin vuonna 2018 kokonaan 92 kirjaa. Melkein sama lukema kuin edellisenä vuonna, eli tuohon se tuntuu minulla asettuvan. Liikaa aikaa kului erinäisillä nettisivuilla ja -sovelluksissa, kyllä, sen ajan olisin myös voinut käyttää kirjojen parissa. Tuntuu, että tarvitsisin jonkin päivittäisen rajoitteen esim. puhelimen käytölle. Toisaalta sen pitäisi olla sellainen, että ehtisi käyttää myös hyödyllisiä nettisisältöjä, saanhan valtaosan kirjallisuuteen liittyvistä inspiraatioistani netistä, niin se on aina ollut. Ja entä jos törmään vaikka Jodelissa johonkin asiaan, aiheeseen, josta jää alitajuntaani jotain, minkä pohjalta kirjoitan lopulta parhaan runoni? Niinpä. (Vissiin.) Mutta jokin rajoite olisi paikallaan, ettei puhelinta silmäilisi jatkuvasti, niin että vilkaisuja kertyy satoja päivässä, en halua edes tietää kuinka paljon niitä yhteensä tulee. Nyt olen kuitenkin eksynyt aiheesta, piti puhua luetuista kirjoista.

Luin siis vuoden aikana alusta loppuun 92 kirjaa, joihin voi tutustua Kirjasampoon kokoamassani hyllyssä. Tilastoidaanpa vähän. Kirjallisuuden lajien mukaan teokset jakautuvat näin:

47 romaania
17 runokokoelmaa
9 novellikokoelmaa
8 tietokirjaa
7 esseekokoelmaa
4 sarjakuva-albumia

49 kirjaa oli suomeksi kirjoitettuja, 43 käännöskirjoja tai englanniksi luettuja. Itse olen ilahtunut siitä, että lukemiseni ovat monipuolistuneet, koska aiempina vuosina kotimaisten romaanien osuus on ollut suurempi  tänä vuonna puolestaan monet kovimmista jutuista olivat käännöksiä ja muita kuin romaaneja. Sori kotimaiset romaanikirjailijat, olette yhä kivoja ja hyviä, pus!

Minulle aukesi uusi maailma alkuvuodesta esseekirjojen parissa, sillä aiemmin olin lukenut lajia lähinnä (kulttuuri)lehdistä. Nyt ymmärsin esseekokoelmien hienouden kirjallisena lajina, ja löysin lajin kunnolla. Tietokirjoja haluaisin lukea yhä enemmän, ja siihen aion panostaa jatkossa.

Jopa 51 luetuista oli uutuuksia, siis vuonna 2018 julkaistuja teoksia joko alkukielellä tai käännöksenä. Melkoinen määrä, ja alkuvuodesta tuli luettua monia 2017 julkaistuja teoksia, jotka saapuivat varausjonoista silloin. Vanhojen kirjojen lukemisen lisääminen on siis suuri tavoitteeni myös ensi vuodelle. Olen jopa ajatellut jotakin sen kaltaista rajoitusta itselleni, että saisin lukea vain esim. 20 uutuutta koko ensi vuonna, loppujen pitäisi olla vanhempia kirjoja, mieluiten omasta hyllystä. Olen vain siis pallotellut tätä mielessä, en päättänyt  ei tarvitse tulla vielä linjoja pitkin, kotimaiset kustantajat ja ensi vuonna julkaisevat kirjoittajat! Mutta kun minua harmittaa, että vanhaa tulee luettua niin vähän. Harmittaa todella, ja aion kiinnittää asiaan huomiota tavalla tai toisella.

Jonkinlaisia vuoden parhaimmiston "palkintoja" voisin toki jakaa maailmaani eniten järisyttäneille teoksille. Aloitetaan vuoden kotimaisesta kirjasta 2018, johon voivat osallistua tässä juuri nyt määrittelemieni sääntöjen mukaan kaikki vuonna 2018 suomeksi tai ruotsiksi julkaistut suomalaisen tekijän kirjat tyylistä riippumatta, myös käännökset.

Vuoden 2018 kotimainen kirja:

Saara Turunen: Sivuhenkilö (Tammi)


Sivuhenkilö oli yksi vuoden kirjallisisista puheenaiheista, mutta nostin sen ykköseksi nyt siksi, että se on helvetin hyvä romaani. Näin kirjoitin: "Jos pitäisi nimetä yksi kotimainen nykykirjailija, joka kirjoittaa juuri minuun kolahtavia 'sukupolviromaaneja', se olisi Saara Turunen. Vaikka hänen teoksissaan ollaan usein elämäntilanteissa, jollaisista minulla ei ole vastaavia kokemuksia, niissä on myös hämmästyttävän paljon tunnistettavaa ja sellaisia havaintoja ja pohdintoja, jotka tuntuvat läheisiltä. Kuten kirjassa hieman metafiktiivisesti pohdiskellaan, kirjoittamisesta kirjoittaminen nähdään monesti tylsänä, mutta Turuselle sen suo erittäin mielellään. Hän osaa kertoa aiheesta kiinnostavasti, hauskasti ja tuoreista kulmista."

2. sijalle nostan Henriikka Tavin romaanin Tellervo (Teos), jonka olin todella lähellä nostaa myös ykköseksi, ne vaihtelivat Sivuhenkilön kanssa paikkaa monta kertaa, mutta nyt päätin näin. Kirjoitin Tellervosta: "Henriikka Tavin ensimmäinen romaani Tellervo kertoo helsinkiläisnaisten seikkailuista ihmissuhteiden viidakossa, mutta ei todellakaan siihen tapaan kuin hauskaa deittailukirjallisuutta on totuttu kirjoittamaan. Kieleen on saatu erilaisia tasoja ja äkkivääriä yllätyksiä, jotka hykerryttävät yhä uudelleen. Kirjan kerronta lainaa ahkerasti mm. parisuhdeoppaita ja niiden kieltä, ja lopun lähdeluettelosta (joka jo itsessään sai minut lukemisen päätteeksi hihittämään) löytyvät peräkkäin niin Bailamama Squeez 4 Venus -treenipaketti kuin Roland Barthesin Rakastuneen kielellä. Tämä oikeastaan summaa jo kirjan tyyliä."

3. sijalle nostan Eeva Turusen lyhytproosakokoelman Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala). Olin kovin ilahtunut, kun Turunen sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Kirjoitin Neiti U:sta: "Taidan olla lukenut vuoden innoittavimman ja kokeilunsa varmimmin läpi vieneen kotimaisen uutuuskirjan. Eeva Turusen lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on tekstin hurmaa. Tämä on proosaa, jonka sähkölataus on niin vahva, että se kipinöi sormissa. Kyseessä on vieläpä esikoisteos. Sivuilla kohdataan hahmoja ihmissuhdetuskailuissaan, tuskailuissaan elämän kanssa ylipäätään, ja kaikkea sävyttää viisto huumori."

(Eli minun kotimaisten uutuuskirjojen vuottani määrittivät vahvasti naiset, nykypäivän maailman tarkka ja rohkea tarkastelu sekä terävä huumori. Erään vaikutusvaltaisen kotimaisen kirjallisuuspalkinnon raati oli siis hyvin eri linjoilla kanssani tänä vuonna... No, joskus menee näin.)


Seuraavaksi vuoden käännöskirja 2018. Siihen voivat osallistua vuonna 2018 julkaistut suomeksi käännetyt teokset.

Vuoden 2018 käännöskirja:

Maggie Nelson: Argonautit (S&S, suom. Kaijamari Sivill)



Tätä ykkössijaa ei tarvinnut kovin pitkään miettiä. Näin kirjoitin Argonauteista: "Nelson laajentaa yksityisiä kokemuksiaan yleisemmiksi tukeutuen kirjallisuuteen, käyttää kaunokirjallisia keinoja   mutta on myös hyvin tarkka siitä, miten ajatteluaan ilmaisee, ja siinä näkyy hänen tieteellinenkin taustansa. Tyyli vaikuttaa aika paljon esseeltä. Uskaltaisin sanoa, että kyseessä on esseekokoelma, jossa rajat tekstien ja aiheiden välillä on häivytetty ja otsikot väleistä poistettu. Voisi tämän ajatella myös kirjan mittaisena yksittäisenä esseenä.   Siitä, mistä tässä kirjassa asioiden tasolla puhutaan, löytää jokainen varmasti omat kiintopisteensä. Minulle ne ovat erityisesti queer-ihmisten elämään ja identiteettiin liittyvät pohdinnat, toisaalta taas kirjoittamista koskevat asiat."

2. sijalle nostan Sara Stridsbergin romaanin Unelmien tiedekunta (Tammi, suom. Outi Menna). Olin jo etukäteen innoissani, että kirja saatiin vihdoin suomeksi, ja odotus kannatti. Kirjoitin teoksesta: "Unelmien tiedekunta velloo ja räjähtelee lukijan mielessä, se tarjoaa pääsyn kohteensa lähelle mutta silti tietyn etäisyyden päähän. Lukemisen jälkeen ei voi kun alkaa googlata tietoa Valerie Solanasista ja hakea luettavakseen hänen manifestinsa. Vaikka Andy Warhol on minusta aina ollut kiehtova taiteilija, tällä kertaa hän on vain sivuhenkilö ja objekti, kuten kuuluu. Areena on nyt Valerien, ja hän täyttää sen tavalla joka jää mieleen, uhmaten ja haastaen ja räiskyen."

3. sijalle nostan George Saundersin romaanin Lincoln bardossa (Siltala, suom. Kaijamari Sivill). Amerikkalaiskirjailijan Booker-palkitun ensimmäisen romaanin suomennos on ollut vaativa työ, josta kääntäjä on selvinnyt hienosti. Näin kirjoitin teoksesta: "Kirjan erikoisten kerrontatapojen kirjo ei mene liialliseksi kakofoniaksi, vaan se on risteävien äänten matto, joka on kudottu huolella ja tyylikkäästi. Kuolemanjälkeisen välitilan maailma tarjoaa kirjailijan mielikuvitukselle paljon mahdollisuuksia, ja välittää lukijalle monenlaisia tasoja. Willien vanhempien suunnattoman surun ja toiselle puolelle siirtyneiden hahmojen toilailujen välillä tasapainottelun lisäksi mukana on jopa teologis-filosofisia pohdintoja, kun selviää, miksi pastori on jäänyt roikkumaan bardoon (joka muuten on buddhalaisesta ajattelusta tullut käsite). Myös Yhdysvaltain sisällissodan myötä tapahtunutta merkittävää yhteiskunnallista käännettä ennakoidaan."


Koska mm. esseet ja runous jäivät edellisistä huippukohdista nyt kokonaan pois, jaan palkinnon vielä "pienten lajien" osalta, eli lyhytproosan eri kategorioiden ja runouden edustajat voivat osallistua (tosin Neiti U:n pudotan tässä kohtaa pois, koska se jo sattui tulemaan mainituksi yhdessä kategoriassa, ja on tulkittavissa myös episodiromaaniksi, ja koska raati on mielivaltainen ja vähän krapulassa). Eli näin.

Vuoden 2018 pienten lajien edustaja:

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos)


Ykköseksi valitsemani esseekokoelma sai minut unelmoimaan uudenlaisesta yhteiskunnasta tavalla, jolla en ole osannut unelmoida aikoihin. Se ei ole vähän se. Kirjoitin teoksesta: "Purokurun tekstit herättävät minussa pitkästä aikaa uskon siihen, että jonkinlainen toivo yhteiskunnan paremmasta suunnasta voi vielä olla kuviteltavissa. Kuten kirjassa todetaan, siitä juuri on kyse  mielikuvituksessa tapahtuvasta vallasta. Onko edes kuviteltavissa vaihtoehto maailman luonnonvarat loppuun kuluttavalle elämäntavallemme? Kirjallisen ilmaisunsa puolesta vaikuttavin, ja myös teoksen henkilökohtaisin, on viimeinen essee, jossa kuvataan mielialalääkkeiden käyttöä ja yritystä lopettaa se. Jos aiemmatkin tekstit vaikuttavat, päätösessee tekee sen vielä moninkertaisesti."

2. sijalle nostan Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseekokoelman Maailmojen loput (WSOY). Sekin olisi voinut olla yhtä hyvin ykköspaikalla, "kisa" päässäni oli tiukka. Kirjoitin Maailmojen lopuista: "Teos sai aikaan oivalluksia, 'juuri näin'-huudahduksia ja intoa sekä mainitsemiensa teosten lukemiseen että omaan kirjoitustyöhön. Esseistien kirjoittajaäänet ovat tunnistettavat läpi teoksen ja ilmaisu on täsmällisen hiottua, kuten tekijöiltä saattoi odottaa. Sekä Vuola että Melender keskittyvät kirjallisuudessa eniten kieleen ja tyyliin, kuten minäkin, mikä ehkä vaikutti siihen, miten koin kirjan kuvaamat ajatukset – juonivetoinen ja henkilöhahmokeskeinen lukija voi lukea tämänkin teoksen eri tavoin. Uskon silti, että kaikki romaaneja lukevat ja fiktion kirjoittajat saavat Maailmojen lopuista paljon irti ja oppivat kirjan parissa uutta. Palaan varmasti tähän vielä monenlaisissa tilanteissa."

3. sijalle nostan Kaija Rantakarin runokokoelman Koko meren laajuus (Poesia). Teos velloi ja hiveli itsensä lopulta vuoden vahvimmaksi lukemistani runokirjoista. Kirjoitin kokoelmasta: "Säkeet saavat melkein haukkomaan henkeään; miten paljon voi tekstillä todella saada aikaan, muutamalla sanalla. Teos tuntuu ainakin minulla kohoavan rationaalisen kuvauksen ulkopuolelle. Merestä noustaan, taivas avataan, on iltaan kaatuva aurinko. Tämä kirjoitus on yhtä lailla ruumiillista kuin kiinni konkreettisessa meressä, sen liikkeessä. Merinäkymien keskeltä pulpahtelee esiin runojen 'sinä', jolle puhutaan. Kuka onkaan, on siinä, kurottamatta lähellä. Mahdollisuuksia on monia, usein liikutaan abstrakteilla tasoilla, suurissa käsitteissä. Mieli saa tarkentaa, miten haluaa."


Koska päätin nostaa vanhojen teosten lukemista esiin blogissa, jaan nyt myös vuoden vanhan kirjan palkinnon! Rajataan vaikka niin, että kyseessä pitää olla vähintään kaksi vuotta vanha kirja, joko alkukielellä tai käännöksenä, eli sen verran vanha, että kirjaa ei löydy enää kirjakaupoista paitsi maksimissaan punaisella lapulla varustettuna poistolaareista...

Vuoden 2018 vanha kirja:

Clarice Lispector: Passio (Teos 2014, suom. Tarja Härkönen)


Olen hullaantunut Lispectoriin, ja tämä romaani kohosi heti luettuani yhdeksi kaikkien aikojen kirjoistani. Tiedän jo nyt, että se tulee säilymään. Kirjoitin teoksesta: "Mikä on se kertojan kokemus, joka häneen torakkaa katsoessa iskeytyy? Onko se ydinminän kohtaaminen, vai kohtaaminen sen kanssa, mitä hän on yrittänyt peittää, kasata kerroksia päälle, kunnes sipulin ydin paljastuu, ja tämä paljastuminen on liikaa mielelle, sen kokonaisuudelle tai sille, mitä kutsutaan "mieleksi". Se voi olla jokin näistä, tai näitä kaikkia. Lopulta Lispector on tietenkin kaunokirjailija, joka esittää kysymyksiä, purkaa osiin, mutta ei kokoa rakennelmaa valmiiksi lukijan puolesta. Tämä mielenjäristys on kunkin itse luettava läpi, koettava jos on kokeakseen."

2. sijalle nostan Mariaana Jäntin romaanin Amorfiaana (Gummerus 1986). Kotimaisen kokeilevan proosan mestariteos oli maineensa veroinen. Näin heittäydyin teokseen: "Pohdin, että sen lisäksi että tämä lienee kiinnostavinta, vaikuttavinta ja vavisuttavinta tänä vuonna lukemaani proosaa (anteeksi, sorruin superlatiiveihin vaikka niistä oli tarkoitus tässä tekstissä pysyä erossa), tässä on materiaalia monen kirjan verran. Surrealismikin kuvataan pikkutarkasti; miten käsitteet ja olemukset liudentuvat. Talo huoneineen on ihmistä, ihmiset taloa, ihmiset eläimiä, vai eläin (kissa) kuin ihminen?"

3. sijalle nostan Linda Boström Knausgårdin romaanin Helioskatastrofi. Luin sen edellä mainitun Maailmojen loput -teoksen kirittämänä, koska kirjassa on Helioskatastrofia käsittelevä essee ja halusin saada romaanin viimein luettua ennen esseen lukemista. Se kannatti mitä suurimmin. Kirjoitin teoksesta: "Poeettisesti hienovireisillä taajuuksilla värähtelevä pienoisromaani pitää lukijaansa kädestä tiukasti, välillä ote tekee jopa kipeää – lauseet ovat silti nautittavia, jännitteisiä, tarkkaan luettavia. Kerronta tuntuu jotenkin irtautuvan todellisuudesta, konkreettisesta maailmasta, joka on nähtävissä ja kosketeltavissa. Onko se sitten surrealismia? Ehkä sitä voi kutsua siksi, mutta sillä käsitteellä ei pysty ilmaisemaan koko totuutta, minusta tuntuu. Teoksen kieli hämärtää rajaa aistitun ja kuvitellun maailman välillä. Ladatut lauseet ilmaisevat jotakin, mikä on vielä saavuttamattomissa, mutta tulossa."


Vietämme uuden vuoden ensimmäistä päivää, joten kirjavuosi 2019  olen valmis. Näytä, mistä sinut on tehty.