maanantai 17. heinäkuuta 2017

Maria Peura - Tunkeilijat

Maria Peura  Tunkeilijat (Teos 2017)

"Siksi on parempi antaa unelmienkin höyrystyä, parempi kadota, koska niin turhautuminenkin katoaa, toimettoman elämän ahdistavuus katoaa höyryyn, katoaa huono uni, katoaa eripura talousasioissa, kun kukaan ei oikein ole vastuussa mistään eikä palvelusväki osaa ja katoaa, kuka on kuka lopulta, kuka palvelusväkeä, kuka sukua, koska kaikki ovat tulleet tänne yhdessä ja kaikki peittyvät yhdessä höyryyn."
Maria Peura on minusta ollut kirjailijana kiehtova siitä lähtien, kun hänestä kuulin ensimmäisen kerran. Luettavakseni Peuralta päätyi ensimmäiseksi romaani Valon reunalla, jonka rosoisen kaunis ahdistavan pohjoisen kylän kuvaus miellytti, mutta samalla minua häiritsi se, miten paljon tuntui jäävän ymmärtämättä. Aina se ei lukiessa edes häiritse, mutta silloin muistan hiertäneen, kun en välillä kerta kaikkiaan tajunnut lukemiani kohtia ja niiden yhteyttä muuhun. Kokonaisuutena kirja oli minusta kuitenkin hyvä. Olen myös lukenut alkua Peuran kirjoittamisesta kertovasta teoksesta Antaumuksella keskeneräinen, joka jäi kesken (heh) kun palautin kirjan muuton yhteydessä, mutta minulla on yhä tarkoituksena lukea teos loppuun. Koin sen antavan kirjoittajan näkökulmasta paljon ja kirjassa yleisesti oli myös jotain selittämättömän kiehtovaa. Kun huomasin tämän vuoden alussa Peuralta ilmestyvän novellikokoelman, innostuin heti. Hänen kirjallisessa ilmaisussaan on paljon lyyrisyyttä, ja sen kaltaisia novelleja olen juuri viime ajat etsinyt tukemaan myös oman kokoelmani kanssa työskentelyä.

Tunkeilijat on nimensä mukaisesti novellikokoelma ihmisistä, joita pidetään ainakin jonkin tahon näkökulmasta tunkeilijoina eri osa-alueilla. Moni novelleista kertoo ajankohtaisesti turvapaikanhakijoista, mutta tähän jatkuvasti mediassa käsiteltyyn aiheeseen Peura on löytänyt uusia tulokulmia, eikä niitä itsestäänselvimpiä ole käyty läpi. Esimerkiksi novelli "Tulkki" kuvaa nyrjähtäneeksi kääntyvää asiointitilannetta, jossa muslimiperheen tulkki perheasiainneuvottelukeskuksessa alkaakin suoran tulkkauksen sijaan saarnata perheelle jyrkkää uskonnon tulkintaansa ja samalla hänen oma menneisyytensä alkaa putkahdella esiin karmeudessaan. Teemoja on kokoelmassa toki muitakin ja niiden variaatiot ovat laajoja, vaikka kaikki kytkeytyvätkin tavalla tai toisella tunkeutumisen ja rajojen ylittämisen tematiikkaan. Yksi novelli esimerkiksi kuvaa lapsen maailmaa hyvin proosarunomaiseen tapaan monitulkintaisesti. On myös selvästi vääristyneitä ja epäterveitä lähisuhteita kuvaavia novelleja, kuten "Kirje tyttärelle" ja "Rakkaussuhteessa". Moni novelleista on kirjoitettu Peuran tuotannossa jo tutuksi tulleella murteella (kyse on nähtävästi meänkielestä). Kerronnan tyylit elävät virallisen oloisesta realismista runolliseen kuvakielisyyteen ja suoraviivaisen karuun murreilmaisuun. Myös elävöittävää huumoria ripotellaan mukaan niin sensuroimattomasti virtaavassa puheenparressa kuin korrektin kirjakielisessä mutta absurdiksi vinoutuvassa tekstissä.
"Net tullee joukola minua hypistelemhään ja mulle kumartelemhaan ja mainomhaan, miten mie sätteilen rakhautta kauos ja miten minun hipaseminenki jotenki pyhittää niitä ja niitten jumalasuhe rohki syvenee, mutta siltä tosiasialta net sulkee korvansa, että mie mithään muuta ole vuosikymmeneen hunteerannukhaan ko naisen värkkiä."
Kokoelmassa on novelleja yhteensä 34 ja sivuja siihen mahtuu 222. Kertomuksista moni on siis lyhyitä pienoisnovelleja, jotkut vain sivun-parin mittaisia. Tämä tekee kokonaisuudesta hieman hengästyttävän luettavan, vaikka tiivistäminen on tehty taiten eikä kokoelma pahemmin kärsi häiritsevästä epätasaisuudesta, kuten monesti taitavimpienkin kirjailijoiden novellikokoelmien kanssa käy. Peura taitaa kirjoittajana suvereenisti useita kerrontatapoja, ja selkeästi aihepiiriä yhdistävästä punaisesta langasta huolimatta kokoelma on hyvin monipuolinen ja -ääninen. Teos sanoittaa paljon sellaista, mikä jää usein sanomatta nykypäivän kiihkeänä vellovissa keskusteluissa, ja se pyrkii näyttämään asioita näkökulmista, jotka jäävät helposti piiloon niin fyysisesti kuin henkisestikin.

***

Nipvet-blogin Juha on aloittanut novellihaasteen numero 2, koska ensimmäinen haaste osoittautui hyvin suosituksi ja innosti kirjabloggaajat novellin pariin suurin joukoin. Toinen novellihaaste sisältää uudenlaisen osion, peukutuksen, jonka tarkoituksena on nostaa esiin kokoelmasta yksittäisiä novelleja painottamalla niiden eri osa-alueita.

Peukutan nyt postauksen alussa siteeraamaani novellia "Miehen katse" ja siinä osa-alue, johon peukutukseni liittyy, on tapahtumapaikka. Novelli tapahtuu suurimmaksi osaksi hamamissa, joka tarkoittaa kylpeytymispaikkaa ja tapaa. Hamameja käytetään erityisesti turkkilaisessa ja arabialaisessa kulttuurissa; itse kokeilin sellaista Marokossa. Myös kulttuuripiiri on novellissa olennainen ja tuo oman lisänsä kasvun kuvauksen ja tietyn rajan ylittämisen merkitykseen.

Maria Peuran Tunkeilijat-kokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Omppu, Opus eka ja Suketus.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Ensimmäinen poetry slamissa esitetty runoni

Olin eilen illalla ensimmäistä kertaa kisaamassa poetry slamissa Helsingin Teurastamolla. Menestystä ei tosiaan tullut, mutta ainakin seurassani ollut ihana kannustaja/patistajani (terveisiä jos/kun luet :D) oli sitä mieltä, että runon tyyli ei ollut paras mahdollinen slam-ympäristöön (minkä niitä pärjänneitä esityksiä kuunnellessa kyllä ymmärsi), ja ongelma ei ollut sisällössä. Toki näissä kisoissa on aina kyse hauskanpidosta, eikä liian ryppyotsainen pidä olla. Sain myös kannustusta lähettää runojani lehtiin. Kokemus oli kyllä jännittävä ja kivakin, lavalla oman runon kanssa oleminen tuntui yllättävän helpolta, vaikka osallistuminen tapahtui suht suunnittelemattomasti. Tiesin edellisenä päivänä varmuudella olevani lavalla, ja esitystä rassasi tiukan aikataulun myötä se, että luin alkuperäisten suunnitelmieni vastaisesti paperista, koska en ehtinyt sisäistää runoja muistiini (varsinkin kun olin muokannut tekstiä harva se päivä, ja esim. tämä on melko uusi runo). Syksyllä aion yrittää uudelleen paremmalla harjoittelulla!

Puheilmaisu ei todellakaan ole omin juttuni (taustalla puhevikaa ja muita traumoja), ja itse asiassa yksi kirjoittamistani aina sysännyt asia on ollut se, että koen sen paremmaksi ilmaisun keinoksi itselleni. Tiedostan kyllä ääneen esittämisen hyvät puolet runon editoinnissa, ja olenkin nyt saanut neljä runoa muokattua aika pitkälle slam-osallistumisen myötä. Taustalla painaa kuitenkin myös se, että tässä on proosateoskin tekeillä ja tällä viikolla olisi voinut kirjoittaa sitäkin enemmän, mutta runon parissa viihtyy toki aina loistavasti! Laitetaan nyt vielä julki se eilinen slam-runo. Muokkaisin sitä nyt jo kyllä hieman: vaihtaisin "kaikkialla"-sanan tilalle "ympärillä". Menköön nyt vielä esitetyssä muodossa.


Elän maailmassa joka on puhkiselitetty
Katson hampaiden ja kielen tunkeutumista
sen kaikkien kerrosten läpi
Ja riitasointujen äänenpaine kaikkialla

Toiveikkaiden paraati
Kuljen sen keskellä
Minä punainen soihdunkantaja
Siniseksi värjättynä päälleni heitellään tuhkaa

Karistelen pois ja kävelen
Ne ovat tulleet tänne polttaakseen katseellaan
Haistan jo rikinkatkun
Otan kädestäsi

Sormissani tunnen
ne muinaiset elementit
vesi tuli maa ilma
joista nyt yhdessä koostumme
Sivelen sormellani kämmenpohjaasi

Rakennuin uudelleen
Mutta joskus havahdun
ja katson taakseni peläten
katoanko
vai onko idea minusta kuoriutunut
savimöhkäleen sisästä
viimein patsaana

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Timo Salo - Mutta ennen muuta

Timo Salo  Mutta ennen muuta (Poesia 2017)
Kirja hankittu suoraan tutulta tekijältä


"maailma on luokaton elokuva, / tältä näytti, ja minusta näyttää / tältä nyt, kun sanoja pinoutuu / kuin lihajalosteita marketeissa / ei, mitään alkuperäistä ei ollut, / niin sikinsokin se sikisi, syntyi / ja sekosi, sittemmin tuomitsee / sinut & tekosi sanomalehdissä / joitten pino on kohta ohi: ajat."
Timo Salon neljäs kirjallinen julkaisu, runoteos Mutta ennen muuta, on Poesian sivujen esittelyn mukaan "runon tarkkaa ja vapaata arkkitehtuuria". Se on täsmällisesti sanottu kirjasta ja kuvaa sitä hyvin. Teoksessa tekstille on asetettu tarkkoja määreitä erityisesti mitan ja rytmityksen suhteen, mutta myös sanojen sisältämien kirjainten käyttöä runoissa on tekijältä kuulemani mukaan rajoitettu, ja tarkka lukijakin huomaa, miten perättäiset ja allekkaiset sanat usein toistavat samaa rekisteriä. Se on ilmiönä kiehtova. Rajoitukset eivät useinkaan ole kaunokirjallisuuden tekijälle ahdistava ja supistava asia, vaan päinvastoin, kieli alkaa niiden puitteissa elää uusin ja yllättävin tavoin. Näin käy myös Salon teoksessa.

Tasaisen mittaisiin jaksoihin jakaminen on kokoelmassa yleisimmin käytetty rajoittamisen keino, ja monella sivulla runot etenevät kolmena samanlevyisenä palstana, joita tekee mieli lähteä lukemaan myös ylhäältä alas. Useimmiten tematiikka kuitenkin paljastaa, että lukeminen lienee tarkoitettu tehtäväksi perinteisesti vasemmalta oikealle. Typografialla on kirjassa monella tapaa suuri merkitys  se, mihin kohtiin tekstit on aseteltu sivuilla, ei varmasti ole ikinä sattumanvaraista. Juuri viime viikolla keskusteltiin kirjabloggaajien runokävelyn päätteeksi siitä, ovatko esim. tuplasti lyödyt rivivälit tai tekstin jatkuminen sisennettynä tai sivun toiseen reunaan hyppääminen aina runoilijankin näkökulmasta lukemisen kannalta välttämättömiä ja harkittuja. Voiko niitä ymmärtää lukijana sillä tavoin kuin tekijä, että näkisi, miksi tyypillisestä poikkeava asettelu on tarpeen? Salon teoksessa selvää on ainakin se, että kaikki typografiset ratkaisut ovat olennaisia. Jopa kirjan sivujen paperin osittainen läpinäkyvyys alkaa tuntua tärkeältä, ja sivut vaikuttivat joskus myös vastapuolelta täydentävän toisiaan. Siinä kohtaa aloin kuitenkin käydä jo vähän ylikierroksilla graafisten ratkaisujen merkityksellisyyden suhteen...
"kaaos rajoissa, jotka ovat rajat / tämä on nähty, tai ei ole nähty / näissä rajoissa syttyä, sammua / ja ottaa vastaan se, mikä ei ole, / mikä ei ole ollut niin kuin kivi / on ollut, ja kaikki sähkökemia, / kieli itse, ihmisen säilöntäaine, / josta puhumme, järjestyksestä, / jota tajuntamme rajoissa ei ole"
Välillä on hauskaa myös huomata, että runoilija näyttäisi joutuneen tulemaan vastaan itseään tai asettamiaan rajoja. Aika ajoin väliin on lyöty haka- ja aaltosulkeiden kaltaisia merkkejä, kenties siksi että mittojen vaatimat merkkimäärät täyttyisivät. Mikään ratkaisuista ei tunnu teennäiseltä, eikä kirjaa lukiessa tule sellaista oloa, että sanoja olisi lyöty vaan peräkkäin, vaan kokoelma on selvästi huolella ajateltu ja koottu teos. Sen sisältämä runous on myös ajatuksia herättävää, yhtä syvää kuin mitoiltaan, rytmiltään ja sanavalinnoiltaan pidäkkeettömämmin virtaava voi olla. Mutta ennen muuta vaatii lukijalta toki aikaa, paneutumista ja hidasta lukemista, ja itse palasin mielelläni kirjaan vielä uudestaan, selailin sitä rakennellen merkityksiä ja etsien oivalluksia, kuten taidokkaan runouden parissa tapahtuu. Kaikkea en edes odottanut ymmärtäväni heti. Aforistisuuttakin on teoksessa mukana.
"syleile maailmaa  ja tutki sen / taskut; historialla on niin kuin / muistilla kaatopaikan rakenne"
Suosittelen Timo Salon Mutta ennen muuta -kokoelmaa niin kirjallisten kokeilujen ystäville kuin perinteisemmille runon lukijoille, jotka haluavat tekstistään poimia kauneutta ja merkityksiä, ymmärtää jotakin uutta. Salon runoissa on paljon myös maailman asioiden ja ihmisen olemuksen pohdintaa. Se kasvaa ulos rajoistaan ja samalla elää juuri niistä. Tämä on lukijan kiinnostusta ylläpitävä ja varmasti useammallakin lukukerralla uutta tarjoava runoteos.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Eino Leinon, runon ja suven päivä + oman runon ensiesitys

Tänään kirjabloggaajat olivat runokävelyllä, jolle itsekin kerkesin osallistua hetkeksi kävelyn loppupäässä Kansalaistorilla (okei, en ehtinyt varsinaisesti kävellä). Siellä minut yllytettiin lukemaan omia runoja, joten päätin spontaanisti, että yksi puhelimen muistiossa asuneista runoista saa tulla luetuksi ensi kertaa julkisesti. Kävelyn päätteeksi Sanomatalon alakerran kahvilassa luin osan Marokko-runoistani, mutta Kansalaistorilla lukemaani en ollut vielä tekstinä julkaissut. Tässä siis se.


Tietovirtamme patoutuu
algoritmikohinaan
Mikä pitäisi tietää
jää sivulauseisiin
heikoiksi signaaleiksi

Voit kuvitella minut termiksi
ontologian olioksi
semanttisessa verkossani
joka on punottu niin tiukaksi
ettei läpi pääse
vaikka puskisi väkivalloin

Tunteaksesi minut
sinun ei tarvitse tuntea
ulkoisia ominaisuuksiani
mutta sisäiset sinun on tunnettava
sanoi Wittgensteinkin
ja että oliona sisällän
kaikkien asiantilojen mahdollisuuden
Siinä on liikaa valittavaa
Kaikkien
asiantilojen
mahdollisuuden

Ja samalla
olen vain yksinkertainen olio
mahdollisten yksityisten asiantilojen
avaruudessa
jonka voit kuvitella tyhjäksi
Mutta et minua ilman avaruutta
Elän sitä ja siinä

Tietovirtamme pato
on algoritmikohina
Ja minä olen avaruuden olio
Piipitän heikkoa signaaliani
Kuuleeko kukaan


****

Runo saattaa vaikuttaa filosofian tuntemuksella briljeeraukselta, mutta siihen upottamastani Wittgensteinin Tractatus Logico Philosophicuksesta olen lukenut vain noin 15 sivua alusta. En ymmärtänyt siitä paljoakaan, ja ystäväni valisti, että olisi ollut parempi aloittaa selittävästä teoksesta... Jep. Joka tapauksessa päätin, että teoksessa on kohtia jotka toimisivat runoutena, ja samalla hyödynsin termejä joiden kanssa olen toiminut läheisesti työelämässä, terveisiä kollegoille!