Luettuja 9–10/2023

Postauksessa luonnehdinnat viidestä syys-lokakuussa lukemastani käännöskirjasta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni.

Clara Törnvall: Naisia autismin kirjolla (Atena 2023, suom. Christine Thorel)

Hieno tietoteos, joka kertoo kirjoittajansa elämästä ja esittelee monia tunnettuja naisia, joilla on autismidiagnoosi tai heidät on tulkittu myöhemmin kirjolle kuuluneiksi. Mukana ovat mm. Simone Weil, Emily Dickinson, Doris Lessing ja Greta Thunberg. Luin tätä samanaikaisesti Marika Riikosen teoksen Yksin, kiitos kanssa, ja kirjat alkoivat vuotaa toisiinsa. Kun puhuin poikaystävän kanssa lukemastani, välillä minulta meni sekaisin, kummassa kirjassa jokin asia oli sanottu. Teosten lukeminen samaan aikaan oli toisaalta sattumaa, mutta toisaalta, kun jokin aihepiiri vetää puoleensa, onko kyse lopulta sattumasta? Sosiaaliset normit ovat jatkuva kiinnostuksenkohteeni, ja juuri näistä sekä Törnvall että Riikonen kirjoittavat. 

”Pidänkö sosiaalisista tilaisuuksista ja uusien ihmisten tapaamisesta? Tajuan, että minun pitäisi painottaa kieltävää vastausta, mutta minusta sosiaaliset tilanteet ovat mukavia. Kyllähän ne verottavat voimia huomattavasti, väärinkäsityksiä syntyy usein ja joudun jälkeenpäin lepäämään pitkään, mutta en ole koskaan erakoitunut täysin. Minulla on aina ollut ystäviä.”

Kirja tuo esiin oletuksia ja stereotypioita, joita autisteihin liitetään. Monet tällaisista piirteistä esiintyvät lähinnä kirjoon kuuluvilla miehillä. Törnvall toteaa, että hänen lapsuudessaan tyttö ei kerta kaikkiaan olisi voinut saada diagnoosia lievästä autismista. Nykyisin hänen tarpeensa saatetaan sivuuttaa sanomalla, että ”kaikilla on jokin diagnoosi”.

”Jos joku kaveri kutsui minut kylään ja huomasin heidän lehtitelineessään paljon aikakauslehtiä, istahdin lattialle lukemaan ja unohdin jutella kaverini kanssa.”

Tunnistan monia niistä piirteistä tai sattumuksista, joita Törnvall kirjassa kuvaa. Toisia taas en. Esimerkiksi tämän kanssa olen tuskaillut toistuvasti: ”Miksi neurotyypilliset ihmiset eivät voi vain istua juttelemassa? Miksi heille ei riitä yhdessäoloon se, että vain on toisen seurassa?” Toisaalta taas esim. ajattelen paljon sitä, mitä muut minusta ajattelevat, ja sitä Törnvall pitää erittäin neurotyypillisenä piirteenä. Tutkimukseni sen parissa, mikä minun ja maailman suhteessa hiertää, jatkuu edelleen.

Yhteenvetona muotoilisin kirjan eetosta: Voisimmeko suhtautua ymmärtäväisemmin toistemme yksilöllisiin piirteisiin? Myös silloin, kun ne liittyvät sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja saavat olon vähän epämukavaksi? Sellainen tekisi hyvää. Samoin rehellisyys, jota Törnvall peräänkuuluttaa voimakkaasti. Onko kaikki piilotettava salakähmäisiin sosiaalisiin peleihin? Silloin nimittäin jätetään paljon ihmisiä ulkopuolelle. Kaiken sen tiedon valossa, mitä nykyisin on saatavilla, nyt on neurotyypillisten aika tulla vastaan, ymmärtää ja huomioida.

”Opiskelin tietämättäni sosiaalisia pelisääntöjä kirjoista, TV-sarjoista, näytelmistä ja elokuvista, joita ahmin. – – Minulle kulttuuri ei tarjonnut pakoa todellisuudesta. Sen avulla pääsin lähemmäksi todellisuutta, ymmärsin sitä paremmin ja sain harjoitusta.”

Will Sommer: QAnon – salaliittokultin ytimessä (Bazar 2023, suom. Pasi Rakas Jääskeläinen)

Muistan, kun luin lapsena Iltalehdestä ”hullu maailma”-palstaa, johon oli nostettu yksittäisiä kreisejä tapahtumia ympäri maailmaa. Ilmeisesti jossain vaiheessa, somen yleistyttyä, kävi niin että tuon palstan kaltaiset tarinat karkasivat käsistä, ja nykyisin vastaavia juttuja tulee merkittävien amerikkalaispoliitikkojen suusta. 4chan-kuvalaudan kryptisistä viesteistä lähteneen QAnon-salaliittoteorian ydinväitteisiin uskoo nykyään jopa viidennes kaikista yhdysvaltalaisista. Viidennes. Koko kansasta. Uskoo siihen, että eliitin – erityisesti demokraattisen puolueen – saatananpalvojarinki kaappaa lapsia tunneleiden kautta hyväksikäytettäviksi. QAnon on myös kasvattanut ympärilleen melkoisen käärmeöljykauppiaiden joukon, koska siihen uskovat ovat valmiita menemään pitkälle – WWG1WGA, eli ”where we go one, we go all”, kuten heillä on tapana sanoa.

QAnon on yhdistänyt salaliittoteoriaksi hämmentävän moninaisen joukon porukkaa, natseista joogaohjaajiin. Liike vetoaa tunteisiin ”pelastakaa lapset”-agendalla. Lääkekin kirjailijalla olisi hahmoteltuna: ”Lopulta paras ratkaisu salaliittoteorioihin tulee mielestäni sitä kautta, että rakennetaan sellainen hallinto, joka täyttää kansalaistensa perustarpeet, jotta ihmiset eivät alun alkaenkaan ala hakea salaliittoteorioista lohtua.”

Toimittajataustainen Sommer kirjoittaa perusteellisesti ja mukaansatempaavan narratiivisella tavalla salaliiton kehityksestä, erikoisimpien hahmojen radikalisoitumisesta, poliittisesta vaikutusvallasta ja yhteiskunnallisesta kehyksestä.

Joissain kohdissa Sommerille olisi ollut tehokkaampaa valita näyttämisen eikä kertomisen tie. Kultin jäsenten tekojen kuvaus eleettömästi mutta yksityiskohtaisesti kautta linjan olisi riittänyt; vahvojen adjektiivien kuten ”sekopäisen” käyttö ei olisi ollut tarpeen. Nyt se ylikorostaa toimittajan suhtautumista. Ymmärrän kyllä hyvin Sommerin turhautumisen lahkon meininkiin ja siitä kumpuavan tarpeen tykitellä pidäkkeettä.

Suurin ongelma lukemassani niteessä on kuitenkin käännöksen laatu. Kirja olisi pitänyt kirjoittaa vielä kertaalleen uudestaan suomeksi, sillä nyt se sisältää paljon englannin lauserakenteita, vain puolittain kääntyneitä ilmauksia ja täytesanoja – aivan liian moni lause alkaa ”niin”-sanalla. Lukemiseni töksähteli todella monta kertaa. Liekö kiire ollut syynä tällaiseen lopputulokseen.

”Oli se sitten tietoista tai ei, Didulo tajusi, että QAnon loi yhteisön sellaisille ihmisille, jotka halusivat epätoivoisesti seurata ohjeita, oli niiden antajana sitten vaikka itsensä kuningattareksi kruunannut taho.”

Paul B. Preciado: Voiko hirviö puhua? (Tutkijaliitto 2023, suom. Anna Nurminen)

Kirjaan on painettu puhe, jota kirjoittaja ei ehtinyt pitää loppuun psykoanalyytikkojen konferenssissa 2019. Paul B. Preciadon tekstistä muodostuu esseemanifesti, jonka energialataus on suuri. Tyyli on paikoin vahvan poeettinen. Varsinkin alkupuoliskollaan kirjan lukeminen sai minut kirjoittamaan paljon omaa tekstiä. Ja tietenkin miettimään sukupuolta, sen normeja, niiden vaikutusta yhteiskunnassa, sitä miten normien alaisena itse yhä toimin, ja miksi.

Preciado esittää, että sukupuolieron, heteroseksuaalisuuden ja homoseksuaalisuuden kaltaiset käsitteet ovat muuttumassa, ja psykoanalyysin, joka on tukeutunut näihin käsitteisiin, tulisi olla muutoksessa mukana. Hän tekee näkyväksi myös väkivallan, jota yhteiskunnassa on tehty, kun seksuaalisuuden ja sukupuolinormien ulkopuolelle astuneet on patologisoitu. Psykoanalyysilla on ollut tässä oma roolinsa, ja monet alan ammattilaiset ovat toteuttaneet potilailleen eheytysterapiaa. Vääryyksien esiin nostaminen on tärkeä osa kirjaa, mutta Preciado ei ainoastaan tylytä, vaan kutsuu mukaan ne, jotka ovat valmiita lähtemään häkistä ja ajattelemaan luovalla tavalla. ”Episteemistä siirtymää kannattavat psykoanalyytikot, liittykää meihin!”

Preciadon teeseistä suuri osa on varsin tuttuja nykyistä intersektionaalisen feminismin piirissä käytyä keskustelua seuranneelle. Siksi mietityttää, miksi tästä tuli niin iso metakka ranskalaisten psykoanalyytikkojen seminaarissa – mutta osasyynä taitaa olla ihan vaan Ranska. Ymmärtääkseni siellä vallitsevat edelleen vahvat sukupuoliroolit miesten maskuliinisuuden ja naisten feminiinisyyden suhteen.

”Elämäni sukupuolieroon perustuvan järjestyksen ulkopuolella on parempaa kuin mikään, mitä olisitte voineet luvata minulle palkkioksi normiin mukautumisesta.”

”Kukaan ei voi antaa sinulle sitä, mitä hänellä ei ole tai mistä hän ei mitään tiedä.”

Lina Wolff: Riivaus (Otava 2023, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom)

Parisuhteen lopussa tulee usein ihmeteltyä, mikä meihin oikein meni, kun päädyimme olemaan niin hirveitä toisillemme, vaikka piti olla kyse rakkaudesta. Lina Wolff vie romaanissaan uskon riivaajiin pitkälle. Pohjoismaalainen tasa-arvoiseen yhteiskuntaan tottunut nainen tapaa Firenzessä miehen, jota hän alkaa kutsua mielessään Siistiksi. Mies uskoo konservatiivisiin sukupuolirooleihin, ja vaikka nainen uskoo ensin olevansa suhteessa vähän niskan päällä, pian mies ottaa ja vie. Tällä on mielestään oikeus tehdä mitä haluaa, pyöriä muiden naisten kanssa, oman kumppanin on oltava kuuliainen. Pettämisen ohelle tulee väkivaltaa. Miehen käytös on mahtailevan narsistista.

Naisen pitäisi paeta, ja siihen tarjoutuu mahdollisuus toisen miehen kautta. Hän miettii ja puntaroi vaihtoehtoa, elää parisuhteessaan piinaavissa olosuhteissa, lähtee hakemaan apua psykologikäynnille, eikä pysty ottamaan vastaan mitään, mitä ammattilainen hänelle suhteen tilasta sanoo. Asiat tosin tulevat vastaanotolla naiselle hyvin töksähtäen; ei kuulu ainakaan tavanomaisen terapian etiikkaan kehottaa heti eroamaan, mutta eipä tässä kirjassa ihan realismiin pyritäkään. Tapahtumat nimittäin muuttuvat todella kreiseiksi siinä kohtaa, kun nainen lopulta pakenee toisen miehen luo Atlantin yli – asiat eivät mene sielläkään yhtään putkeen.

Romaani on varsinkin jälkipuoliskon mielipuolisessa tapahtumaketjussaan vetävä, tehokkaasti etenevä ja sisältää monia siteerattavia, mietityttäviä kohtia sanoittaessaan hullua, myrkyllistä suhdetta. Erityisen ahdistavaa on naisen yksinäisyys, se miten hänellä ei ole ystäviä lähellään. En oikein tiedä, mitä romaani moraalisella tasolla sanoo ihmissuhteista. Ei tässä tapahdu kovin katarttisia oppimisen kokemuksia - sinänsä teos vastustaa tavanomaisia tarinarakenteita onnistuneesti. Repivä kirja.

”Hän ei juuri silloin hoksaa, että kohteliaisuuteen sisältyy vaatimus. Vaatimus, että hänen on pysyttävä miehen silmissä täydellisenä eikä hän saa – vaikka tulisi tilaisuus – tärvellä tuota täydellisyyskuvitelmaa.”

”Liha valitsee oman tiensä, ja koska aine on nimenomaan lihaa, hengen ei auta muu kuin seurata.”

Annie Ernaux: Tapaus (Gummerus 2023, suom. Lotta Toivanen)

Vajaan sadan sivun mittaisessa omaelämäkerrallisessa kertomuksessa ranskalainen nobelisti kuvaa tapahtumat, jotka liittyivät hänen teettämäänsä aborttiin 60-luvulla. Abortti oli silloin Ranskassa laiton. Yksilön kokemus kiinnittyy suoraan yhteiskuntaan: lakiin ja laittomuuteen, elämään ja kuolemaan.

Päällimmäiseksi Tapauksesta mieleeni jää ihmisten käyttäytyminen, se miten abortin tekoon joutuvaa nuorta naista kohdellaan. Luokka nousee jälleen teemaksi. Verenvuodon ja sairaalaan joutumisen jälkeen hänen kohtunsa kaapinut lääkäri puhuu naiselle tylysti, mutta häpeää käytöstään myöhemmin, koska kuulee potilaansa olleen yliopisto-opiskelija eikä vaikkapa kaupanmyyjä. Poliittisesti oikealla laidalla sijaitsevat ja konservatiivit ovat ymmärtäväisiä ja valmiita tarjoamaan tukeaan abortin jälkeen, vaikka samalla systeemisesti kannattavat naisten oikeuksien rajoittamisen jatkamista. Ristiriita jää ilmaan leijumaan.

Tapahtumien kuvaus on todella fyysinen, ja Ernaux toteaakin lähellä loppua, että koki tapauksen alusta loppuun kehonsa kautta. Tyylinsä mukaisesti Ernaux jättää tässäkin vahvat tunneilmaisut pois tekstistä ja selittää asiaa: ”En halua tekstissäni tehdä sitä mitä en ole elämässänikään tehnyt, tai hyvin vähän: itkeä ja huutaa.” Olen itse erityyppinen kirjoittaja, mutta Ernaux’n valitsema linja toimii juuri hänellä; monen muun kirjoittajan tekstistä editoitaisiin alta aikayksikön pois pitkät sulkujen sisään laitetut metatekstit kirjoittamisprosessin herättämistä ajatuksista.

”Kun vaakakupissa oli lääkärinura, sukkapuikko vaginassa ei paljon painanut.”

”Totean: halusin niin palavasti kertoa tilanteestani, etten piitannut uskottujeni mielipiteistä saati arvostelusta. Olin niin syvässä ahdingossa, etten piitannut uskoutumisen seurauksista, koetin vain vetää kuulijani mukaan kauhukokemukseeni.”

Luettuja 7–8/2023

Postauksessa luonnehdinnat neljästä heinä-elokuussa lukemastani käännöskirjasta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni. 

Liv Strömquist: Peilisalissa (Sammakko 2023, suom. Helena Kulmala)

Peilisalissa on jo kuudes Liv Strömquistiltä suomennettu sarjakuvateos – ja kaikkien aiempien tavoin sekin piti tietysti saada luettavaksi. Aiheena on tällä kertaa kauneus: mitä nykyihmiselle merkitsee ulkonäkö, ja mitä se tarkoittaa erityisesti feministisessä kehyksessä? Strömquist aloittaa sarjakuvaesseekirjansa hauskasti kuin sadun, jossa nuorin viidestä kauniista sisaresta, Kylie Jenner, päätyy esimerkiksi siitä miten kaunista ihmistä katsoessaan monet tuntevat negatiivisia tunteita, vaikka voisivat keskittyä ihailuun. Miksi-kysymystä lähdetään purkamaan, ja vastauksia haetaan ympäröivän yhteiskunnan elementeistä ja muilta ajattelijoilta, kuten ranskalaisfilosofi Rene Girardilta, jonka mukaan fyysisiä tarpeita lukuun ottamatta ihmiset haluavat sitä, mitä toisetkin haluavat. Ryhmän kesken halu vahvistuu ja saa uskomaan halun objektin arvoon, mikä saa aikaan huonommuuden tunteen muissa. Girardin mukaan ihminen ei yleensä tiedä, mitä haluaa, ja on helpompaa kun pystyy ottamaan jostain halun esikuvan, ”välittäjän”, jonka halun voi kopioida – se on helppoa ja siksi ihanaa. Ymmärrettävä kuvio.

Strömquistin tutuksi tullut tyyli on entisellään, ja teosta lukee kiinnostuneena miltei ahmien. Mukana on myös eri-ikäisten naisten puheenvuoroja, ikään kuin haastatteluja, jotka tuovat mukaan virkistävästi eri näkökulmia, mutta ovat jonkin verran liian pitkiä; näiden pointteja olisi voinut tiivistää ja vähentää toistoa. Lisäksi mukana on Raamatun tarinoita, satuja (Lumikki onkin karu esimerkki kauneuden vaikutuksista) ja menneisyyden merkkihenkilöitä keisarinna Sissistä Marilyn Monroeen. Erityisen mielenkiintoisilta tuntuvat mietteet siitä, miten valokuvan ilmaantuminen on vaikuttanut kauneuden merkitykseen modernissa maailmassa, ja kuinka esim. julkisuuden henkilöillä yksityinen ja julkinen minä eriytyvät tuskallisella tavalla, jolloin positiivinen huomio voi saada ihmisen tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi ja epävarmemmaksi – mikä on lopulta todellinen ’minä’ ja millainen se on?

Lopulta olennaisimmilta tuntuvat hallinnasta irtipäästäminen, virheiden hyväksyminen ja kauneuden ymmärtäminen lahjana, jolla ei ole sen suurempaa merkitystä. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tavoittelemisen arvioisia olemisen tiloja, uskon.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa (S&S 2023, suom. Sari Karhulahti)

Kuumaa maitoa on outo, kiinnostava, ahdistava ja kivulias teos. Se on hankala ja hauska, vuorotellen ja vähän päällekkäin. Äiti ja tytär ovat matkustaneet Espanjaan etsimään vaihtoehtoisia hoitomuotoja äidin mystisiin jalkavaivoihin. On epäselvää, pystyykö hän kävelemään vai ei. Tytär Sofia passaa äitiään Rosea, joka valittaa kaiken hänen tekemänsä olevan tavalla tai toisella väärin. Äiti on ollut suurimman osan Sofian elämästä yksinhuoltaja, sillä tämän kreikkalainen isä on palannut kotimaahansa, jossa nykyisin asuu 40 vuotta itseään nuoremman naisen ja heidän pienen vauvansa kanssa. Henkilöiden käytöksen kummallisuus tulee näkyviin peittelemättä, tarkalla katseella. Sofia on valmistunut antropologiksi, mutta työskentelee kotimaassa tarjoilijana. Tapahtumat ja havainnot kerrotaan kirjassa hänen kauttaan, ja kerronta vaihtelee preesensin ja imperfektin välillä tavalla, joka tuntuu ensin kummalliselta mutta saa sitten tekstissä selityksen: “Aika on särkynyt: se halkeilee kuten huuleni. Kun merkitsen muistiin kenttätutkimusideoita, en tiedä, kirjoitanko imperfektissä, preesensissä vai molemmissa yhtä aikaa.”

Romaani on täynnä symboliikkaa, joista tärkeimpinä meduusat. Sofia polttaa itsensä uimarannan meduusoihin ensin vahingossa, tosin kyltissä on varoitettu niistä; myöhemmin hän tulee meduusojen polttamaksi tahallaan. Kun joitain vuosia sitten kiinnostuin naiskirjoituksen teorioista ja käytännöistä, näin Hélène Cixous’ta siellä ja täällä, havainnointini kävi ehkä vähän ylikierroksilla, mutta nyt Levy tarjoilee Cixous’n kehykseksi itse, kun kirja alkaa sitaatilla Medusan naurusta: “On sinun tehtäväsi murtaa ikiaikainen kiertokulku.” Romaanissa esiintyy yrityksiä kiertokulun murtamiseksi, kun Sofia alkaa toimia omillaan kauempana Rosen vaikutuspiiristä ja kokee eroottisia seikkailuja kohtaamiensa ihmisten, niin Ingridin kuin Juaninkin kanssa. Tärkeä tutkimusmatka on myös käynti Kreikassa isän uuden perheen luona, jossa Sofia huomaa isän uuden puolison olevan todella yksin. “Isä tahtoo aina, että kaikki hänen uuden perheensä jäsenet laittavat silmät kiinni”, Sofia toteaa. Hänelle itselleen näkökulmasta tulee tutkimuskohde.

Deborah Levyn kirjoittama fiktio on yhtä kerrostunutta kuin hänen nonfiktionsakin – minusta tuntuu että hän kirjoittaa tässä romaanissa asioita tekstin pintaan enemmän kuin Living Autobiography -trilogiassa. Kuumaa maitoa on kirjana paljon paksumpi kuin aiemmin suomennettu Uiden kotiin -romaani. Sulateltavaa jää, paljon värähdyksiä jotka kantautuvat jostakin kummallisesta, unenomaisesta maailmasta, kenties tiedotamattomasta. Ihailen edelleen Levyn nerokkuutta ja toivon häneltä lisää suomennoksia. Sari Karhulahden käännös tavoittaa Kuumassa maidossa hienosti Levyn proosan poeettisen, hieman mystisen voiman.

“Meduusat olivat herättäneet minussa halun. Hurjan halun. Muutuin vieraaksi ihmiseksi. Kauhistutin itseäni.”

“Äiti oli luetteloinut toista miljardia sanaa mutta ei silti osannut kuvailla sanoin, kuinka hänelle epäedullisen maailman tuulet ja myrskyt olivat vieneet mukanaan kaiken, mitä hän oli toivonut itselleen.”

Fríða Ísberg: Merkintä (WSOY 2023, suom. Tapio Koivukari)

Tämä kirja on kyllä yksi iso mindfuck, kuten saattaisi sanoa yksi sen henkilöhahmoista, Tristan. Joudun lukiessani kohdakkain aika kipeiden asioiden kanssa. Olenhan puolustanut kiltteyden ja herkkyyden arvoa omissa kirjoituksissani. Ja nyt Ísbergin romaani tuo näkyville, että mitä jos terapiassa käyminen, omien pimeiden puoliensa käsitteleminen ja niistä eroon pyrkiminen tehtäisiin pakolliseksi – miten toimisi kiltteyden diktatuuri. Itsehän tosin en koskaan sanonut, että pimeät puolet pystyisi siivoamaan pois täysin tai että traumat saisi käsiteltyä täysin. Merkintä saa minut selittelemään, huomaan. Ja tulee entistä epämukavampi olo, koska kun päätyy selittämään, tiedossa on yleensä totaalinen fucking downward spiral – näinkin Tristan saattaisi todeta. Tämä on moraalisesti hähmäinen kirja ja pahimmillaan henkistä verilöylyä. Toisaalta mietin, onko ”entä jos tämä olisi diktatuuri” hirveän vahva argumentti, vai onko sen käyttäminen kirjailijalta halpahintainen temppu, tai ainakin kulunut: todella monet dystopiat lähtevät liikkeelle diktatuurivisiosta. 1984: valvontadiktatuuri. Orjattaresi: naisten alistamisen diktatuuri. Isberg on käyttänyt klassista dystopiamuottia ja tällä kertaa soveltanut sitä kiltteyteen ja terapiakulttuuriin.

Romaani tarkastelee useita henkilöhahmoja. Óli ajaa myötätuntokoetta ja siitä seuraavaa merkintää pakollisiksi kansalaisille, hän on idealistinen psykologi, jolla on lapsuudenperheessään trauma voimakastahtoisen isän jyräämäksi tulemisesta. Talvi puolestaan on opettaja, joka on traumatisoitunut entisen kumppaninsa harjoittamasta vainosta. Tristan on vihainen nuori mies, jonka veljen kohtaloon merkinnän tuleminen on vaikuttanut vakavalla tavalla. Itse olisin keskittynyt romaanissa näkökulmana pelkästään näihin kolmeen, heidän välilleen olisi saanut tarpeeksi hyvän dynamiikan, mutta lisäksi mukana ovat vielä monenlaisista ihmissuhdeongelmista kärsivä Eyja, Tristanin alistettu ja alistunut äiti Alexandria, Ólin erimielinen vaimo Sólveig ja kirjeenvaihtoa, jota käyvät konfliktejaan puivat ystävykset Laila ja Tea.

Kirjan pointit olisivat olleet tiivistettävissä; mietin jopa oliko romaani tälle oikein muoto, vai olisiko voinut kirjoittaa laajan esseen. Toisaalta fiktio dystooppisine maailmoineen saa eläytymään toisten nahkoihin tehokkaasti. Eikös sellaista tavoitella monissa terapioissakin, heh. Muutun piikikkään ironiseksi, ei sekään taida olla ihan kilttiä. En ole varma mitä tämä kirja lopulta halusi sanoa, mutta taide voi jättää asiat tällä tavoin auki. Usein se onkin tehokkainta jatkoajattelun kannalta.

”Hän ymmärsi tämän tunteen, jossa kiukku ei ollut mahtua rintaan. Toisinaan hän puri hammasta ja tiukensi huuliaan estääkseen sisällään olevaa tunnetta livahtamasta ulos, sillä hän tiesi sen hallitsemattomaksi. Eikä sitä saisi enää takaisin.”

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli (Johnny Kniga 2023, suom. Saara Pääkkönen)

Kuuntelin tämän supersuositun muistelmateoksen Anna Airolan lukemana äänikirjana. Se toimii hyvin: kerronnan huumori välittyy huolimatta rankoista aiheista. Aluksi teos tuntuu vain hitusen ahdistavalta ja tummasävyiseltä lapsuuskuvaukselta, mutta traumatisoivat asiat kuoriutuvat näkyviin kerros kerrokselta. Lopulta aikuistunut näyttelijäkään ei voi paeta sitä, että hänen äitisuhteensa ei ollut ihanteellinen ja hyvä, vaikka vastustus terapeutin luona on ensin vahvaa.

Kirjan otsikko on raflaava, mutta kun selviää, että kyse on äidistä jonka mieleenpainuvin opetus tyttärelleen oli kalorirajoitus tämän ollessa 11-vuotias, syyt ja seuraukset kirkastuvat. Teos on kerronnaltaan selkeä, mikä on vaatinut tekijältään huomattavaa rehellisyyttä, ja etenee romaanimaisesti, mikä näkyy mm. tarkasti replikoiduissa dialogeissa. En siis ihmettele sen suosiota kirjasomeissa. Kyse on lopulta siitä, miten mieleltään sairas / persoonallisuushäiriöinen ja katkeroitunut vanhempi elää lapsensa kautta pohjimmiltaan mustasukkaisena, ilman mitään rajoja heidän välillään. Lopun monologi haudalla kertoo monitasoisesta menneisyyden tunnustamisesta sellaisena kuin se oli; toipuminen on silti vielä meneillään.

Huomautettakoon, että kirjassa on paljon kuvauksia syömishäiriökäyttäytymisestä ja jonkin verran seks. hyväksikäytöstä.

Teos kertoo myös, miten brutaaleissa ja hyväksikäytön mahdollistavissa rakenteissa ihannoidut lapsinäyttelijät toimivat – ainakin McCurdyn tähdittämien sarjojen tuotantoyhtiössä Nickelodeonilla. Miten kiitollinen pitää olla kuuluisuudesta, jonka sai aikaan alun perin jonkun muun toive?

Luettuja 5–6/2023

Postauksessa ovat mukana luonnehdinnat kuudesta touko-kesäkuussa lukemastani käännöskirjasta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni.

Michael Cunningham: Illan tullen (Gummerus 2011, suom. Laura Jänisniemi)

Yksityiskohdiltaan ja kerrontatavaltaan kiehtova romaani esittää kysymyksiä erityisesti siitä, miten hyvin ihmiset osaavat nähdä toisensa pitkässä parisuhteessa. Taidegalleristi Peter elää New Yorkissa toimittajavaimonsa Rebeccan kanssa. Elämän aineelliset puitteet ovat kohdallaan, mutta tarinaan tunkeutuu synkkiä sävyjä. Kuoleman varjo seuraa Peteriä hänen aidsiin menehtyneen veljensä muodossa. Pariskunnan luokse muuttaa Rebeccan reilusti nuorempi veli Ethan, joka on ajelehtinut ympäriinsä huumeongelmaisena. Veljeä kutsutaan lempinimellä Mizzy, joka tulee sanasta mistake, vahinko – aika karua. Romaani on amerikkalaiseen tapaan runsassanaisesti jännitteitään kypsyttelevä, mutta olennaiset teemat näkyvät jo kirjan alkumetreillä symboliikassa: on liikenneruuhkan aiheuttaneessa onnettomuudessa kuollut hevonen, on Rodinin veistos, ”täydellinen pronssiin valettu nuorukainen, täsmälleen luonnollisen kokoinen, sorja ja solakka, kädessään näkymätön keihäs”.

Cunninghamin tyyli kuvata sitä, miten ihminen havainnoi muita ihmisiä ympärillään, on kirjasta toiseen tunnistettava. Hän on parhaimmillaan timanttisesti kiteyttävä, kehnoimmillaan jaaritteleva. Peterin työn kuvauksia olisi pitänyt tässä tiivistää melkoisesti, vaikka ne linkittyvätkin myöhemmin siihen, miksi hänellä on vaikea suhde tyttäreensä Beaan. Kirjan lopussa tapahtuu yllätyksiä. Pidän siitä, miten seksuaalisten suuntautumisten rajat häilyvät, ja sen kuvaamisesta miten kauneuteen rakastuminen voi hullaannuttaa; miten helposti ihminen on huijattavissa. Kertojaratkaisussa liikutaan kiinnostavalla tavalla hän-muotoisesta kerronnasta Peterin pään sisään, hänen mietteisiinsä ja kysymyksiinsä. Ja tosiaan, miten syvälle voi upota omiin ajatuksiinsa, oletuksiinsa siitä millä tavalla läheinen ihminen kokee elämänsä.

”Kuinka on mahdollista että he monien yhteisten vuosien jälkeen tuntevat toisensa näin huonosti?”

Hervé Le Tellier: Poikkeama (WSOY 2023, suom. Lotta Toivanen)

Kirjailija on kokeellisen kirjallisuuden seura Oulipon jäsen (tarkalleen ottaen puheenjohtaja), ja huomasin tämän tiedon valossa suhtautuvani Poikkeamaan korostetun vahvasti tekstuaalisena rakennelmana. Kaikki romaanit tietysti ovat sellaisia, mutta nyt olin jatkuvasti asiasta tietoinen. Se ei estänyt minua tempautumasta kirjan mukaan (luin sen varsin nopeassa tahdissa), eikä nauramasta tai liikuttumasta. Teoksella on monia kirjallisia vaikutteita, joista osa tulee Oulipon sisältä: nyökätään esim. Calvinolle (yhä uudelleen alkavat tarinat eri henkilöiden näkökulmista) ja Perecille (tilassa näkyvien asioiden luettelu ja kuvailu). Kirja sisältää mm. dekkaripastissin, rakkaustarinan, uskontojen välisen dialogiyrityksen, talk show -esiintymisen, kirjailijahahmon, runoja, kirjeitä.

Ideana on, että sama Air Francen lento laskeutuu ensin maaliskuussa, sitten kesäkuussa. Jälkimmäinen kone miehistöineen ja matkustajineen on täydellinen kopio aiemmin laskeutuneesta. Ihmiset ovat tuplaantuneet – jos aiemmin laskeutuneen koneen matkustajat eivät ole välissä ehtineet kuolla. Asetelma muistuttaa Netflix-sarjasta Manifest, jossa lentokoneen matkustajat ovat kadoksissa viisi vuotta, kunnes yllättäen palaavat. Maailma menee tietysti tällaisesta tapahtumasta mullin mallin, vaikka Poikkeamassa tietoa yritetäänkin pimittää muilta kuin korkean profiilin asiantuntijoilta mahdollisimman pitkään. Ankarien mietteiden ja puntarointien jälkeen todennäköisimmäksi lopputulemaksi nousee, että elämme kaikki simulaatiossa, jota joku jossain pyörittää. Jos asia on niin, mikä on ihmisten tehtävä tässä kokonaisuudessa, ja pitäisikö selvitystyötä varten yhdistää voimat? Pilke silmäkulmassa rakennettujen, ironisten ja satiiristen kohtausten ohessa tullaan miettineeksi suuria kysymyksiä.

Victor Mieselin hahmon kautta käsitellään purevasti kirjallisen julkisuuden rakentumista, kun “kesäkuun Victor” saa tietää “maaliskuun Victorin” päättäneen päivänsä ja nousseen sen takia suureen kuuluisuuteen. Koneen ensimmäisen laskeutumisen jälkeen Victor oli kirjoittanut erikoisen, Poikkeama-nimisen romaanin, jonka aforistista tyyliä myöhemmin ilmestynyt Victor ei tunnista enää omakseen.

Tuplaantuminen aiheuttaa tietysti paljon ratkaistavaa. Miten “tuplaantuneiden” elämät järjestetään, kun on lapsia, parisuhteita, työpaikkoja ja koteja? Jos saat tietää olevasi mukana pelissä, miten lähdet pelaamaan, tuntuu Le Tellier kysyvän.

“Nyt koko maapallo on kohdannut uuden totuuden, joka kyseenalaistaa kaikki vanhat kuvitelmamme. Meille on epäilemättä annettu merkki. Ajatteleminen valitettavasti vie aikansa.”

Édouard Louis: Muutos : metodi (Tammi 2023, suom. Lotta Toivanen)

Mistä ihmeestä nyt aloittaisin? Louis on minulle yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Hänen esikoiskirjansa luin aikanaan jo englanniksi, siitä on blogissani pitkä kirjoitus. Uusi romaani muodostaa jonkinlaista synteesiä jo kirjoitetusta, toisaalta se tarjoaa taas uuden näkökulman, katsomistavan sekä Louisin aiempaan tuotantoon että maailmaan.

Uskon, että voisin kirjoittaa Muutoksesta todella paljon, mutta kirjoitan nyt vähemmän, jotta saan edes jotain tästä ylös.

Miksi muutumme? Mitä pakenemme? Pelkäämmekö yhä joutuvamme sinne takaisin? Millaisiin asioihin tuo pelko meidät ajaa? Louis kysyy tai saa lukijan kysymään asioita maailmasta ja elämästä – nuo kysymykset ovat olennaisia ja siksi kivuliaita.

Kirjassa on aiempia teoksia moninaisemmin kerronnallisia kokeiluja, mm. haastatteluja itsensä kanssa, kirjeitä isälle ja taakse jääneelle ystävälle. Epilogin fragmentaarinen muistelu tuo mieleen Louisin esikuvan Annie Ernaux’n Vuodet-teoksen alun, mustavalkovalokuvat taas W. G. Sebaldin tuotannon.

Muutosta lukiessani näen keskiluokkaisuuden omassa kasvuympäristössäni, sen miten erilaiset lähtökohdat voivat olla ihmisellä, jonka vanhemmat eivät lue kirjoja (eivät oikeastaan edes pysty), eivätkä kannusta lastaan lukemaan, kulttuuriharrastusten pariin, opiskelemaan. Väkivalta luokkien välillä, luokkien sisällä. Olenko väkivaltainen, jos esittelen kulttuurista tietämystäni ympäristössä, jossa sellaiselle ei ole tilaa tai mahdollisuuksia? Tämä kysymys kumpuaa myös Helsinki Litin haastattelusta, joka jätti mieleeni pysyviä lauseita niin kirjoittajana kuin ihmisenä.

En ole ennen osannut nähdä sitä väkivaltana, mutta olen tuntenut epämukavuutta, joka on saanut minut vaikenemaan.

Impulssi muuttaa itseään on yhä voimakas. Kun huomaan jonkun arvostamani ihmisen kehuvan sellaisia ominaisuuksia, joita minulla ei ole. Se on kuin ruumiin läpi kulkeva sähkövirta. Olen opetellut viime vuodet arvostamaan asioita joiden vuoksi olen minä. Siihen liittyy edelleen paljon kamppailua – ehkä jonkinlaista luopumista vastaan. En oikein vielä näe kaikkea tarkasti.

Kipeää on se, miten kaipuu hetkessä elämiseen nousee lapsuudesta pinnalle. Kun on niin pitkään pyrkinyt, suorittanut, muuttanut, pelännyt pysähtymistä.

Tämä ei sanallistu minulla nyt tarkasti, se ei vielä voi. Tämä on pitkään ajateltava kirja.

”En minä siitä kärsinyt ettei minua valittu, vaan siitä että muut näkivät minut poikana, jota ei valittu.”

”Kun keskittymiseni hervahti ja puheestani kuulsi Pohjois-Ranskalle ominainen nuotti, halveksin itseäni, moitin itseäni hiljaa mielessäni.”

”Rakastellessani miehen kanssa hylkäsin kaikki oman maailmani arvot, minusta tuli porvari.”

”En muista, kärsinkö erilaisuudestamme, siitä mitä kaikkea hän tiesi ja minä en, vai sainko erilaisuudestamme voimaa juuri siksi, että se ja sen oivaltaminen osoittivat, että liikuin nyt aivan eri miljöössä.”

”Elämäni näyttäytyi minulle kilpajuoksuna, johon olin lähtenyt liian myöhään – –”

Jonas Eika: Auringon jälkeen (Kosmos 2023, suom. Kari Koski)

Tanskalaiskirjailijan palkitun novellikokoelman maailma on outo ja vieraantunut. Sen virkkeet tuntuvat eksyvän sumussa toistuvasti ja hakeutuvan uusiin suuntiin; samalla tulee olo että kaikki on harkittua ja täsmällistä. Surrealismi luo ristiriitaisuutta, rikkoo kiiltäviä pintoja. Toisaalta kirjan maailma on omintakeisen levollinen, tapahtumia ei dramatisoida, henkilöt seuraavat kauheitakin kohtauksia rauhallisen eleettöminä. He ovat vieraita jonkun toisen tarinassa.

Teoksen pääkertomus on Bad Mexican Dog, jonka maailmaan palataan uudelleen kirjan lopussa. Beach boyt, joita rannalla makoilevat asiakkaat saavat käyttää vapaasti tarkoituksiinsa, nähdään myös erään myrkyllisessä parisuhteessa elävän turistin silmien kautta. Boyt itse taas päätyvät keskenään hämäriin aktiviteetteihin; todellisuus hajoaa ja lauseet myös.

En ehkä koskaan enää pysty katsomaan aurinkovarjoja samalla tavalla tämän lukemisen jälkeen.

”Minua niin kyllästyttää herätä joka aamu ennen sarastusta tämä valo ruumiissa.”

”Jopa minä huomasin kulkiessani, että mieleni teki kaikkea hohtavaa lihaa, joka tungeksi ohitseni, kaikkia puolialastomia naisia ja miehiä, halusin hangata itseäni niitä vasten tanssilattialla tai hotellihuoneessa – –”

Oksana Vasjakina: Haava (Otava 2023, suom. Riku Toivola)

Tässä teoksessa on jotain muodotonta, jollaista ei julkaistuissa kirjoissa yleensä näe; tekijä on antanut kirjan karata käsistään ja palaa vielä karkaamispaikalle analysoimaan, miten kaikki meni. Haava on hyvin esseemäinen teos, vaikka romaanimainen juonikin siitä löytyy.

Kirja on äiti-tytärsuhteen ruumiinavaus, ja tällä kertaa kielikuva on harvinaisen konkreettinen. Se on traumakirja monella tapaa: äidin kylmä suhtautuminen, äidin kuolema syöpään, tyttären eläminen lesbona Venäjällä, köyhyys ja elämän ankaruus. Silti on myös yhteisöllisyyttä, joka on valmis ilmaantumaan esiin ilossa ja surussa. Riittinä toimii vodkan juominen, ja jos sitä ei löydy, haetaan vaikka laimennettua spriitä.

Naiskirjoituksen teoriaa ja käytäntöä sovelletaan, lajit yhdistyvät: fiktio, essee, runous. Kaiken lävistää matka uurnan kanssa, ja tulee esteitä, väittelyitä lentokenttävirkailijoiden kanssa. Mitkä ovatkaan säännöt?

Tämä kirja halutaan Venäjällä tuhota. Kirjastoammattilaisten määrättiin poistavan nämä kaikki silputtavaksi – toivottavasti heidän joukossaan on monia jotka eivät tottele.

”Haluan ajatella, että muistiinpanot samoin kuin erilaiset huomiot ja merkinnät ovat parhaiten menestyneitä naiskirjoituksen lajeja. Huomio herpaantuu, mutta huomio on tarkkaavainen –”

”Itse asiassa minulle äidistäni tuli yksinomaan minun vasta hänen kuolemansa jälkeen. Minulle annettiin täysi oikeus hävittää hänen ruumiinsa ja puhua hänen puolestaan jopa tässä tekstissä. Rakentaa hänen puheensa haluamallani tavalla.”

”Kirjoituskohtausten jälkeen jään alastomana aron leveälle tielle. Minua pelottaa näyttää muille töitäni, se tuntuu samalta kuin minua pyydettäisiin julkisesti paljastamaan sukuelimeni tai esiintymään asiantuntijana asiassa, josta en tiedä mitään, tai puhumaan raiskauskokemuksesta tuntemattomille, minuun vihamielisesti suhtautuville ihmisille.”

Domenico Starnone: Paljastus (WSOY 2021, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä)

Domenico Starnone kirjoittaa perinteisellä tavalla hienosti toimivia romaaneja. Hänen kirjojensa kanssa minulle on toistuvasti käynyt niin, että ensimmäisten muutaman kymmenen sivun aikana ihmettelen, miksi ihmeessä luen tästä, mutta kirjan puolivälissä mietin, miten ihmeessä joku italialainen mies tuntee sielunelämäni liikkeitä näin tarkasti. Haluaisin siteerata kokonaisia aukeamia koska ne osuvat niin suoraan. Starnone kirjoittaa elämän mittaisia romaaneja, jotka mahtuvat pariinsataan sivuun. Arvostan tällaista tiiviyttä, kykyä rajata; toisaalta kykyä laajentaa yksittäisiä lauseita. Löydän elämänfilosofisia kohtia jotka eivät tunnu pöyhkeileviltä, niihin täytyy pysähtyä.

Paljastus on psykologista realismia, jossa on trillerin jännite. Erityisen taitava Starnone on valottamaan asioiden eri puolia käyttämällä vaihtuvia näkökulmakertojia, kuten parisuhteen eri osapuolia, vanhempia ja lapsia. Romaanissa olennaisia ovat myös aikahypyt, vuosien ja vuosikymmenten siirtymät, joiden aikana elämässä on tapahtunut paljon – mutta toisaalta vähän, sillä ihmisen ydin ei muutu. Jos sattuu pelkäämään asiaa, jonka entinen kumppani sinusta tietää, sellainen pelko ei välttämättä hälvene niin kauan kuin molemmat elävät.

Löydän itseni monta kertaa romaanin päähenkilöstä ja sen alkupuoliskon kertojasta Pietrosta. Samalla minua hykerryttävät muiden terävät arviot hänestä ja hänen kertomansa todenperäisyydestä kirjan loppupuolella. ”Olin aina halunnut olla täysin moitteeton, mutta mitä tahansa teinkin, aina löytyi – ja hyvästä syystä – moitteen sijaa, ja niin olin varttunut itseeni tyytymättömänä ja tuomitsemisen pelossa”, kertoo Pietro itsestään. Myöhemmin hänen tyttärensä ihannoi isäänsä melkein kuin kulttijohtajaa, entinen rakastaja Teresa taas pitää Pietroa vaarallisena.

Vaaraa luo myös Starnonen temppu, joka kannattelee juonta ja jännitettä. Paljastuuko salaisuus, vai onko olennaisinta, mitä ihmisistä paljastuu? Lopun jälkeen tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että tähän romaaniin täytyy vielä palata.

”Tunsin, että minuun suhtauduttiin samalla tavoin kuin kirjaan, joka tempaa aluksi mukaansa, mutta vähä vähältä pettääkin odotukset tai alkaa lopulta suorastaan ärsyttää.”

Luettuja 3–4/2023

Postauksessa ovat mukana luonnehdinnat kahdesta uudesta käännöskirjasta ja yhdestä vanhemmasta kotimaisesta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni.

Rachel Cusk: Mykkäkoulu (S&S 2023, suom. Kaisa Kattelus)

Mykkäkoulu on esseevalikoima, joka koostuu Rachel Cuskin eri lehtiin kirjoittamista teksteistä. Lisäksi ainakin “Jälkivaikutus” on ilmestynyt hänen muistelmiksi luokitellun teoksensa Aftermath – On Marriage and Separation alussa. Kyseinen kirja sai ilmestymisensä jälkeen aikaan suoraan sanottuna paskamyrskyn, jonka jälkeen Cusk vetäytyi taustalle ja alkoi työstää Ääriviivat-trilogiaansa. Kun on aloittanut hänen lukemisensa trilogiasta, jossa minäkertoja asettui taustalle havainnoimaan, Mykkäkoulun esseet tulevat helposti vertailluksi siihen. Näissä teksteissä minä on paikoin hyvin vahvasti läsnä, ja kuten Herman Raivio Kiiltomadossa totesi, tuo minä on vähemmän “ihmisvihaaja” kuin trilogiassa. Ajattelu on kuitenkin samalla tavalla vahvaa, notkeaa, pitkäjänteistä. Esseeminä tuo esiin omia ei-niin-hyviä puoliaan, kuten mainitsemassani “Jälkivaikutuksessa”, jossa hän kertoo avioeron jälkeen sanoneensa “lapset kuuluvat minulle” siitä huolimatta, että “pitää itseään feministinä”, ja mietiskelleensä muutakin epäkorrektia. Minusta on ihan tervehdyttävää, että käsittelee välillä sellaisiakin tunteita, joiden ilmaiseminen tuntuu kielletyltä, ja Cuskin aikanaan kohtaama ryöpytys tuntuu ylimitoiteltulta. Mutta olihan sillä lopulta nykykirjallisuuteen merkittäviä vaikutuksia.

Nimiessee on kirjan vahvinta kärkeä. Englannin kielen ilmaisua, jossa mykkäkoulun aloittaja passittaa toisen Coventryyn, purkava teksti jättää hienolla tavalla paljon lukijan ajateltavaksi. Cusk vertaa sodassa tuhoutunutta paikkakuntaa puhumattomuuden vaikutuksiin ja kertoo avoimesti vanhempiensa häntä kohtaan aloittamista mykkäkouluista, joiden keinot rinnastuvat sodan keinoihin. Kuulostaa melodramaattiselta, mutta toimii. Myös kotia käsittelevän esseen väliin kertyi pari merkintälappua, olenhan aiheesta itsekin kirjoittanut. “Rauhattomuus ja ahdistus, joka minua vaivaa kotona, liittyy osittain aikaan, tajuan: elän ikuisessa odotuksessa ikään kuin koti olisi väliaikainen tilanne, joka jossain vaiheessa päättyy”, tunnustaa Cusk.

Loppupuolella on taide-esseitä, joista osasta en muista enää mitään, mutta pari vahvaa painui mieleen. “Shakespearen sisaret” käsittelee naiskirjoitusta ja sen problematiikkaa erityisesti Simone de Beauvoirin ja Virginia Woolfin ajatuksiin peilaten. Entä jos nainen omassa huoneessaan antautuukin “miesten luomien arvojen” toistamiselle? Cuskin näkökulmasta 2000-luvulla on vallinnut “paljas suvaitsemattomuus” toiston käsittelemistä kohtaan, ja hän toivoo kirjallisuuteen lisää kotityön, äitiyden ja perhe-elämän kuvauksia. Francois Saganin ensimmäisiä romaaneja käsittelevä teksti sai minut kiinnostumaan kirjailijasta kovasti.

Koska kokonaisuutta ei ole alun perin kirjoitettu kokoelmateokseksi, sen aiheet hyppelehtivät, ja jotkin tekstit eivät oikein tunnu osuvilta tai kovin kiinnostavilta. Vahvimmat esseet saavat aikaan merkittäviä ajattelun liikahduksia Ääriviivat-trilogian tapaan.

Ia Genberg: Yksityiskohdat (Johnny Kniga 2023, suom. Jaana Nikula)

Luettuani tämän hehkutetun teoksen ensimmäiset kolme osiota/henkilökuvaa olin valmistautunut kirjoittamaan tästä varsin pettyneen ja nihkeän arvion. Mutta neljännen osion ensimmäiset sivut olivatkin sitten jotain muuta. Törmäsin lauseisiin, jotka saivat minut laskemaan kirjan hetkeksi alas ja pitämään taukoja, koska oli pakko. Niitä tuli yhä lisää, ja teoksen lopetus on hieno. Kirjan neljäs henkilökuva on kertojan äidin, Birgitten, joka joutui väkivallan kohteeksi nuorena ja kärsi läpi elämänsä vahvasta ahdistuksesta. Se mikä minuun osuu kivuliaimmin, on pohdinta siitä, että Birgitte oli jo ennen pahoja tapahtumia herkkä haavoittumaan, se oli hänen perusluonteessaan, ja väkivalta pahensi häneen pesiytynyttä ahdistusta. Minun on paikoin vaikea kestää sitä tapaa, jolla kertoja luonnehtii äitinsä ominaisuuksia. Joka tapauksessa, tämä osio sai minut miettimään, että mitä ihmeen jaarittelua ne aiemmat ovat olleet, ja samalla kyseenalaistin omaa äkkivääryyttäni, mutta tuntuupa tärkeältä kirjoittaa nämäkin ajatukset nyt ylös, koska ongelmallisen tuntuiset lukijamietteet ovat kiinnostavia.

Ymmärrän aiempien osioiden pointin siitä, että arkiset yksityiskohdat rakentavat paljolti elämämme, ja lopulta juuri tällaiset jutut jäävät ihmisistä mieleen. Kun katson itsestäni ulos ja annan analyyttiselle mielelleni tilan, näen että monille lukijoille joku kolmesta ensimmäisestä henkilökuvasta voi olla se tärkein, samastuttavin, saada aikaan vahvoja haikeuden ja nostalgian tunteita, kipujakin, jos on kokemuksia esim. ikävistä ystäväeroista. Itse mietin niitä lukiessani kuitenkin, että Rachel Cusk on tehnyt paljon terävämmällä tavalla tämän muiden henkilöiden havainnointiin perustuvan kerrontaratkaisun, mutta toisaalta sellainen lempeämpi ote kuten tässä, on myös omanlaisensa ja siinä on paljon tärkeää. Minä kuitenkin kaipasin ravistelua ja kipuun kaivautumista tullakseni liikutetuksi tällä kertaa.

”Sillä tavalla kai yksittäiset tapahtumat vaikuttavat, kapseloituvat myrkkyineen, jota ne sitten pikkuhiljaa valuttavat mieleen.”

”Birgitten oli pakko sopeutua, sulautua muiden mukaan ja kadota joukkoon, muuten hän olisi menettänyt järkensä.”

”Jos kaipaa syvemmälle, ei voi takertua aikaan ja paikkaan, muuten ei koskaan pääse uppoamaan itseensä tai johonkuhun toiseen tai elämän moniin railoihin.”

Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994)

Heti kirjailijanuransa alkumetreillä Tuula-Liina Varis julkaisi muistelmateoksen. Sellainen ei ole tavanomaista, mutta tuolloin Varis oli viisikymppinen ja elänyt elämän, jossa riitti muisteltavaa. Kirjallisen teoksen pohjaksi sekään ei riitä, vaan pitää olla myös kirjallista tarkkuutta ja tyylin tajua, jotka Variksella olivat kouliintuneet toimittajan työssä ja kirjallisuuden lukemisella. Tämän muistelmaromaaniksi usein määritellyn kirjan tyyli on terävä, hauska ja avoin. Se ei pidättele vaan pyrkii totuuden sanoittamiseen. ”Minun näkökulmaani Pentti Saarikoskeen ei ole kenelläkään muulla”, kertoo Varis takakannessa kirjoittamisensa puolustukseksi.

Kilpikonna ja olkimarsalkka kertoo parisuhteesta, joka oli täynnä päihtymystä, rakkautta, huolehtimista, hoivaa, pettymyksiä, kohtuuttomuutta, taidetyötä, köyhyyttä, kiukkua, huutoa. Se ei ole tavallisen parisuhteen tarina (koska kuinka moni suhde alkaa toisen kylvettämisestä pakon sanelemana), mutta toisaalta se kertoo hyvin monista sellaisista suhteista, joita kutsutaan ”myrskyisiksi” tai ”symbioottisiksi”. Samalla kirja kertoo kasvusta aikuiseksi ja oman äänen löytymisestä (ihan konkreettisestikin, huom. kaikki se huutaminen avioliiton loppumetreillä). Tästä voisi kirjoittaa hyvin paljon lisää, mutta kirjoitan nyt vain tämän.

Variksen muistelma on hykerryttävää ja paikoin puistattavaa luettavaa, ajankuvaa tietynlaisesta runoilijamyytistä, mutta myös ajatonta kaunokirjallista kerrontaa.

”Minä en kerta kaikkiaan voi nukkua siinä löyhkässä. Minun on pakko panna hänet kylpyyn. Niin minä kylvetän hänet ensimmäisen kerran ja pesen hänen tukkansa, sukkansa ja alusvaatteensa. Siitä lähtien hänen kylvetyksensä ja tukanpesunsa on minun tehtäväni avioliiton loppuun asti.”

”Se joka hoitaa asiat, käyttää tietysti valtaa. Mitä enemmän valtaa kertyy epävarmalle ja pelokkaalle ihmiselle, sitä enemmän vallankäyttö saa despoottisia piirteitä.”

Luetut kirjat 1–2/2023

Palailen vähitellen päivittämään blogia. Tammikuussa julkaistiin esikoiskirjani Ruumiin ylittävä ääni, ja päästäni on taas alkanut vapautua tilaa lukemieni kirjojen luonnehtimiseen ja analyysiin. Keskityn tällä alustalla jatkossa lähinnä käännöskirjoihin ja kääntämättömiin ulkomaisiin. Kotimaisesta kirjallisuudesta kirjoitan säännöllisesti Runografissa ja satunnaisemmin muilla kritiikkialustoilla. Kirjoitukset on siirretty tähän blogiin Instagram-tililtäni.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022, suom. Sirje Niitepõld)

Jännitteisessä kolmen minäkertojan romaanissa kiillotettu pinta säröilee ja ajatusten myrkky alkaa vuotaa esiin. Psykologisen jännityksen varsin perinteiset keinot ovat onnistuneesti käytössä. Kirjan henkilöt ovat ikäviä ja rasittavia. Amanda tuntuu heistä lopulta lähestyttävimmältä ollessaan avoimesti hajalla; Caroline ja Sofia ovat rooliensa vankeina vaikka yrittävät irrottautua niistä verenmaku suussa. Tämä asetelma tekee heistä romaanihenkilöinä vähän karikatyyrimäisiä. Heidän sisäiset todellisuutensa on kuvattu kuitenkin hyvin, ja kirjailija onnistuu harvinaisella tavalla jopa eri minäpreesensien käytössä luoden hahmoille tunnistettavat maailmat. Kuvakielisyys puree ja iskee. Romaanin kokonaisuudessaan välittämä maailmankuva on täynnä kyynistä piilotettujen paiseiden puhkomista ja nykyruotsalaiset saavat kuulla kunnia(ttomuute)nsa.

”Hallittu, se on sana, joka kuvaa minua parhaiten. Paitsi silloin kun olen hermostunut. Pakko-oireinen kieleni vaanii korttitaloni yllä kuin syvä sisäänhengitys.”

”Se, miten paljon hän raivostuu ajatuksesta, että olisin jonkun muun kanssa, että hän menettäisi minut, on mielestäni todiste hänen rakkaudestaan. Miten paljon hänen täytyykään rakastaa minua, jos hän kilahtaa sillä lailla? Vien hänen sydämessään niin suuren tilan, että jos kiemurtelen liikaa, sydän räjähtää.”

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi (WSOY 2022, suom. Jaana Nikula)

Romaani alkaa pirullisen tehokkaasti. Perhe on mökillä Ruotsissa, seutua ollaan evakuoimassa metsäpalojen takia, ja asiat alkavat mennä pieleen, uhka tiivistyy. Juoni on onnistuneesti punottu; erittäin vetävän alun jälkeenkin epäilin, kantaisiko se tosiaan 500 sivun mitan, mutta kyllä se kantoi. Aina kun ajattelin, että tuleekohan notkahdus, tapahtui jotain mikä jännitti kerrontatilanteen. Näkökulmahenkilöitä on neljä, ja kaikkien osuudet toimivat varsin hyvin, kirjailijan hahmottelema kokonaiskuva valottuu eri puolilta eikä jää liian mustavalkoiseksi. Traumaa ja itsetuntoa käsittelevät mietinnät on kiinnitetty onnistuneesti ympäristöä ja maailmantilannetta tarkasteleviin osuuksiin. Itsensä alkaa tuntea pieneksi ja kirjoittamisen vähäiseksi, ehkä se on osittain kirjan tarkoituskin, vaikka toisaalta, vaikutus syntyy nimenomaan kirjasta, joka on ihmistyönä syntynyt. Paradoksaalista sekin. Tunteita tästä herää paljon, se on varma. Niille on annettava arvonsa ja tilansa, siitäkin olen yhä varmempi. Olen tyytyväinen, että sain pitkästä aikaa vapaa-ajallani tempautuvan lukemisen kokemuksen - se tuntuu avanneen myös päässäni jotain lukkoa, joka sinne oli huomaamattani sulkeutunut.

”– – palaan vaatteisiin ja suunnittelen mitä otan mukaan matkalle, mehän lähdemme Thaimaahan maanantaina ja tarvitsen uuden uimapuvun, koska entinen on kai palanut.” (s. 423)

Olivia Laing: Everybody – A Book About Freedom (Picador 2021)

Hankin tämän kirjan Edinburghin Waterstonesilta. Huomioni kiinnittyi kirjailijan nimeen (hänen teoksensa The Lonely City tuli joitain vuosia sitten toistuvasti vastaan) ja teoksen nimen ja kannen yhdistelmään. Kansikuva on hienovaraisella tavalla gay. Koska queer-teemat kiinnostavat aina ja ruumiillisuus erityisesti juuri nyt, takakannen kuvaustekstikin puhutteli, ja heräteostin kirjan.

Teos sisältää parhaalle esseistiikalle ominaisesti ajattelua, joka vavahduttaa ja paljastaa maailmasta uusia puolia. Niteen väliin kertyi 15 merkintälappua osoittamaan olennaisia kohtia - se on minulle harvinaisen paljon. Laing kuljettaa punaisena lankana psykoanalyytikko Wilhelm Reichin ajatuksia ja elämäntarinaa. Runsas biografisen aineiston käyttö onkin se, joka erottaa Laingin monista muista esseisteistä (esim. itsestäni), mutta hän sulauttaa informaation kauniisti omaan kerrontaansa ja anekdootit ovat tehokkaita. Reich oli ristiriitainen hahmo ja hänen elämässään oli paljon ongelmallista, mutta jotkut hänen ajatuksistaan resonoivat Laingissa paljon käsitellessään ruumiillista vapautta.

Minulle pysäyttävin ja mieltä myllertänein essee oli ”Unwell”, jossa Laing käsittelee Susan Sontagin ja Kathy Ackerin toisistaan suuresti poikkeavia suhtautumistapoja syövän hoitoon ja kuolemaan. Erityisen kiinnostavaa on, miten Laing lukee Sontagin teosta Sairaus vertauskuvana ja osoittaa myös tämän elämäntarinaan peilaten, että Sontag ei missään vaiheessa hyväksynyt tai sisäistänyt sitä, että hän tulee jonain päivänä joka tapauksessa kuolemaan. Sontag ripustautui lääketieteeseen ja otti vastaan kaikki mahdolliset hoidot - silloinkin kun ne tuhosivat hänen ruumistaan enemmän kuin itse sairaus. Itsekin sairastumisestani ja sen aikaansaamasta kuolemanpelosta esseen kirjoittaneena Laingin uusi Sontag-luenta värähteli tunnistettavalla tavalla niin, etten enää katso asioita samalla tavalla kuin ennen.

Ilahduin tietysti myös Kate Bushin Cloudbusting-kappaleen ja Hounds of Love -levyn tiiviistä analyysista kirjan loppupuolella - se oli odotettavissa, mutta miltei hihkuin kun se tuli lopulta vastaan.

Olivia Laingia pitäisi saada luettavaksi suomen kielellä: voin vaan kuvitella, miten hienosti hänen esseeproosansa soljuisi taitavan kääntäjän käsissä.

”We’re not just individuals, hungry and mortal, but also representative types, subject to expectations, demands, prohibitions and punishments that vary enormously according to the kind of body we find ourselves inhabiting.”

”– – Illness as metaphor is engaged in a kind of magical thinking Sontag invented as a child: if you shut down feeling and deny the body, if you exist in a zone of pure thought, you will survive.”

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022, suom. Lotta Toivanen)

Édouard Louisin pitkiä (oma)elämäkerrallisia esseitä painetaan yksittäisinä kovien kansien väliin ja kutsutaan romaaneiksi. Tässä kohtaa voisi taas aloittaa pitkän keskustelun siitä, mikä on romaani. Minusta tuntuu – joihinkin Louisin teosten lukukokemuksiin viime aikoina törmättyäni – että ihmisten odotushorisontit hänen kirjoihinsa tarttuessa keikahtelevat paljon. Milloin niitä luetaan yhteiskunnallisena tietokirjallisuutena jonka oletetaan ottavan huomioon tämä ja tuo, milloin romaaneina jotka ovatkin ikään kuin liian poliittisia ja kertojansa näkökulmaan rajattuja. Jokin tässä horisonttien keikkumisessa vaivaa minua, mutta lukijoilla on oikeus mielipiteisiinsä; niin on myös väitelauseisiin pohjautuvan ja voimakkaasti argumentoivan teoksen kirjoittajalla.

Naisen taistelut ja muodonmuutokset on ilmiselvä sisarteos Louisin Kuka tappoi isäni? -kirjalle, ja kirjapari vertautuu tietysti myös Annie Ernaux’n Isästä / Äidistä -teoksiin. Luokka on olennainen tekijä molempien ranskalaiskirjailijoiden tuotannossa. Louis keskittyy väkivaltaan niin luokan sisällä, eri luokkien välillä kuin valtiollisissa rakenteissakin. Naiset taistelut… ei kuitenkaan pureudu teoksena niin suoraan isoihin poliittisiin päätöksiin kuin isäkirja; mittakaava pysyy henkilökohtaisempana, tiivistyy pojan ja äidin väliseen suhteeseen, ja ratkaisu tuottaa vahvaa proosaa. Jos käytetään taas “merkintälappumittaria”, tällä kertaa niitä kertyi niteen väliin yhdeksän, kun kirjalla on laajuutta hädin tuskin 100 sivua hyvin väljästi taitettuna.

Louisin rohkeus kirjoittajana on aivan omanlaistaan, ja silloin voi syntyä kohtia, kuten: “En tiennyt, että oli rumaa toivoa itselleen toista äitiä.” Tai kun hän kirjoittaa kaksossisaruksistaan, jotka äiti halusi abortoida, mutta isän vastakkainen tahto jyräsi tämän: “Niissä piireissä yksikin lapsi vaikeutti elämää. Kaksi lasta oli täyskatastrofi.” Tai kun hän tunnustaa luokkaloikastaan: “Uudella elämälläni halusin kostaa lapsuuteni, kaikki ne kerrat, joina te, sinä ja isä, olitte antaneet minun ymmärtää, että minä en ollut se poika, jonka te olisitte halunneet.”

Välillä Louis toistaa kirjoittamiaan kappaleita uudelleen, kursivoituna, haluaa kohdentaa lukijan katseen juuri niihin ja tuntuu pitävän niitä itse avainkohtina. En ole varma, mitä ajattelen tästä keinosta; teoksen vahvimmat kohdat vavahduttavat ja koskettavat ilman erillistä esiin nostamistakin.

Kaikesta synkästä ja väkivaltaisesta huolimatta kirjan sisällä on jonkinlainen selviytymistarina (niin, olisiko tämä sittenkin romaani), se synnyttää toivoa vaikka ei väitä, että kaikki kertojan ja äidin elämässä olisi nykyhetkessä hienosti. Äiti löytää voimaa, tekee muutoksen, pääsee nauttimaan hetkistä, joista oli ennen vain haaveillut. Itkin kohdassa, jossa Louis kirjoittaa vierailusta äidin luona Pariisissa – poika ei ole tunnistaa äitiään, ja kohtauksen jälkeen kirjassa on heistä valokuva. Etäisyys on ylitettävissä.

“Koska suhteemme on nyt muuttunut, kykenen näkemään yhteisen menneisyytemme suopeasti tai ehkä pikemminkin herättämään menneisyyden kaaoksen keskeltä henkiin joitakin hellyyden hetkiä.”

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (niin & näin 2016, suom. Elina Halttunen-Riikonen)

Tässäpä oli paljon. Kirjan sisältöä ei äkkiä pureta, eikä pidäkään; niin suurista asioista on kyse. Esseeteoksessaan bell hooks tavoittelee rakkauden vallankumousta yhteiskunnassa. Sen sijaan että elettäisiin valehtelun, rahan ja tavaran tavoittelun tai itsekeskeisyyden keskellä, voi rakkauden löytää tietämisen, vastuun ottamisen ja tekojen kautta. Moni meistä on nähnyt lapsuudessaan epäterveitä yhteiselon malleja ja tullut kaltoinkohdelluksi. Kirjailija tunnistaa tämän todella hyvin. Ihmettelin tosin taas hooksin yksinhuoltajien syyllistämistä, jota esiintyi myös Mies tahtoo muuttua -teoksessa. Tuntuu kuin hänellä olisi tässä taustalla jotain henkilökohtaista, mikä ei ainakaan näissä teoksissa pintaan asti välity. Samaa mieltä olen hooksin kanssa siitä, että rakkaus on tutkimisen arvoinen asia, niin parisuhteen kontekstissa kuin ystävien välilläkin. Rakkaudesta on liikkeellä monia vahingollisia myyttejä, ja tietämättömyys voi aiheuttaa tuhoisia kokemuksia, kyynistymistä ja saada luopumaan rakkauden tavoittelusta.

Tärkeänä huomiona koin sen, että perheen määrittely dysfunktionaaliseksi ei ole täysin kielteinen tuomio, eikä sulje pois kiintymyksen, ilon ja hoivan kokemuksia. Määritelmän rakkaudelle hooks on ottanut psykiatri M. Scott Peckin teoksesta Rakkauden psykologia, jossa tämä määrittelee rakkauden “tahdoksi avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi”. Kirjan loppupuolella merkitykselliseksi nousee muutos. Kuten vaikkapa jokainen terapiaprosessin läpikäynyt tietää, muutos ei ole helppo asia vaan kovaa työtä ja takapakkeja. Rakkaus voi hooksin mukaan olla kuitenkin parhaimmillaan mielekästä työtä, joka innostaa ja tekee olon hyväksi. Teoksessa on mukana myös hengellinen ulottuvuus, mutta sitä ei käsitelty kovin paljon; yllätyin kyllä, kun enkelit lennähtivät vielä loppusivuilla mukaan varsinaisena parvena. Mutta vaikka ei löydä uskonnollisuudesta kosketuspintaa, kirjasta saa monia ajatuksia irti. Kyseessä on feministisen rakkausajattelun moderni klassikko, jota kannattaa lukea edelleen.

“Loppujen lopuksi kyynisyys on naamio, jolla voi kätkeä pettyneen ja petetyn sydämen.”

”Kulttuurissamme yksityisyys sekoitetaan usein salailuun. Avoimet, rehelliset, totuudessa pysyttelevät ihmiset arvostavat yksityisyyttä. Jokainen meistä tarvitsee tilaa, jossa voi olla yksin ajatustensa ja tuntemustensa kanssa; jossa voi kokea terveellistä psykologista autonomiaa ja päättää kertoa asioista silloin kuin siltä tuntuu. Salaisuuksien säilyttäminen taas liittyy usein valtaan, tiedon piilottamiseen ja salaamiseen.”

”Ollakseen rakastava on oltava aulis kuuntelemaan toisten puhuessa totta ja ennen muuta vahvistettava totuudellisuuden arvoa.”

“Ikävä kyllä rakkaus ei kuitenkaan ole mahdollista tilanteessa, jossa suhteen toinen osapuoli haluaa laatia yksin säännöt.”