George Saunders - Lincoln bardossa

George Saunders – Lincoln bardossa (Siltala 2018), alkuteos Lincoln in the Bardo (Random House 2017). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Tajusimme kuitenkin pian, ettei meillä ollut toivoa, ja (ohitetaan erinäisiä yksityiskohtia, alkuja ja loppuja ja uusia alkuja, vakaita päätöksiä ja niiden päätösten pettämisiä, aah, vaunutallin nurkassa ja niiden edelleen) eräänä iltapäivänä pari päivää erityisen vilpittömän keskustelun jälkeen, kun Gilbert oli ilmaissut aikeensa tästedes "elää kunnollisesti", minä vein huoneeseeni lihaveitsen ja kirjoitettuani kirjelapun vanhemmilleni (sen ydinsanoma oli anteeksi) ja toisen kirjeen Gilbertille (Olen rakastunut ja siksi lähden tyytyväisenä), viilsin ranteeni melkoisen raa'asti posliinisen pesualtaan päällä."

Amerikkalaiskirjailija George Saunders oli tullut tunnetuksi novelleistaan, joita on kaksi kokoelmallista suomennettukin, kunnes hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa Lincoln in the Bardo. Romaanillehan yleisesti ottaen aukeavat kirjallisella kentällä paljon laajemmat mahdollisuudet lyhytproosaan verrattuna, ja niinpä Saunders sai uransa suurimman tunnustuksen romaaninsa kohottua englanninkielisen maailman merkittävimpiin kuuluvan kirjallisuuspalkinnon Man Booker Prizen saajaksi. Siitä huolimatta, että kyseessä on kirja, jonka kokeellisuudesta puhutaan suunnilleen joka kerta, kun teos nousee mediassa puheeksi. Suomalaislukijan näkökulmasta hauska yhteensattuma on, että samaan aikaan kun Laura Lindstedtin Oneiron ilmestyi englanniksi (odotan muuten jännityksellä, mikä kirjan vastaanotto englanninkielisten lukijoiden parissa on), julkaistiin tämä suomenkielinen käännös maailmalla palkitusta teoksesta, jossa ollaan kuolemanjälkeisessä mystisessä välitilassa, ja äänen kirjassa saavat monet eri hahmot... Lincoln bardossa todella on otteeltaan kokeileva, sillä kyseessä on kollaasiromaani, joka koostuu kirjailijan luoman spekulatiivisfiktiivisen todellisuuden lisäksi erinäisistä historia- ja elämäkertateoksista napatuista otteista, jotka kaikki on eritelty asianmukaisin viittein. Saundersin mielikuvituksesta syntyneessä tarinalinjassakin kertojaääniä on monta, ja nämä osuudet koostuvat käytännössä täysin vuoropuhelusta. Kuin Oneiron olisi törmännyt Seitsemään veljekseen ja Yhdysvaltojen historian tietyn aikakauden kuvaukseen. Melkoista. Mutta miten hyvin Saunders on tässä kaikessa onnistunut? Ja miten selviää teoksen suomentaja, jolla on ollut käännettävänään melkoinen äänien kirjo?

"Ennen pitkää meitä oli valkean kivikodin ympärillä kuin meren mutaa.
pastori everly thomas

Ja me tungeksimme lähemmäs, painostimme poikaa kysymyksillä: Miltä tuntui, kun pidettiin sillä lailla sylissä? Oliko vieras tosiaan luvannut tulla toistekin? Oliko hän tarjonnut toivoa pojan tilanteen muuttamiseksi? Jos oli, voisiko se toivo ulottua meihinkin?
roger bevins iii

Mitä me hausimme? Me halusimme, että poju näkisi meidät, luulisin. Halusimme hänen siunauksensa. Me halusimme tietää, mitä tämä ilmeisesti lumottu olento arveli syyksi meidän kunkin täälläoloon.
hans vollman"

Kirjan idea on siis lähtenyt tiedosta, että presidentti Abraham Lincoln palasi 11-vuotiaan poikansa Willien kuoltua monta kertaa hautausmaan kryptaan pitääkseen vielä poikaansa sylissään. Oli vuosi 1862, taustalla riehui Yhdysvaltain sisällissota. Kirja alkaa, kun poika ilmestyy keskelle Hans Vollman -nimisen miehen tarinointia siitä, miten tämän oli viimein tarkoitus kokea "aviovuoteen täydet nautinnot", jotka hän hienotunteisuudesta nuorta vaimoaan kohtaan oli toistaiseksi jättänyt toteuttamatta, mutta suunniteltuna päivänä kattoparru putosi hänen päähänsä, ja hän joutui "sairaskirstuun". Pian kirjassa esittäytyvät myös kaksi muuta hahmoa, ranteensa rakkaustuskissaan viiltänyt Roger Bevins III ja alkuun salaperäisemmäksi jäävä pastori Everly Thomas. He ovat erikoisen näköisiä hahmoja: Bevinsillä esimerkiksi on monta kättä ja silmää, Vollmanilla puolestaan huomattavan suuri penis, jonka symbolisesta merkityksestä en päässyt täysin selville koko kirjan aikana – ehkä se kuvasi kesken jäänyttä prosessia päästä käsiksi aviollisiin iloihin... Käy selväksi, että kukin näistä omanlaisistaan toheloista elää vahvassa itsepetoksessa, kuten melkein kaikki muutkin kirjassa kohdattavista hahmoista. He ovat välitilassa, josta pääsee pois vain jonkinlaisen välähdyksen, "ainevalonlehahdusilmiön" myötä. Mutta heille, jotka ovat tähän outoon maailmaan jääneet, on omat syynsä jäädä. He eivät halua myöntää tilannettaan, tai sitten jatkaminen ei muista syistä huvita. Myös rankkaan kuumetautiin menehtynyt Willie Lincoln ihmettelee tilannettaan, varsinkin kun näkyville ilmestyy myös hänen isänsä. Mutta miksi hän pystyy kulkemaan isästä läpi, eikä tämä huomaa häntä ollenkaan?

Kirjan eri äänten moninaisuutta korostaa se, että erityisesti myöhemmissä vaiheissa mukaan tulevat sivuhahmot tuovat mukanaan hyvin erilaiseen tapaan käytettyä kieltä ja puhuvat eri murteita. Pää-äänenkäyttäjinä dialogeissa toimivien Vollmanin, Bevinsin ja Thomasin puheenparret on kirjoitettu yleiskielellä, varsin hienostuneellakin sellaisella, mikä kuvannee heidän yläluokkaista asemaansa. Hahmojen ympärillä vaikuttava ns. rahvas (nykymaailman termein puhuttaisiin kai white trashista) sen sijaan on kuvattu karkeakieliseksi ja ainakin suomennoksessa murretta puhuvaksi. Mustien orjien puheenvuorot taas ovat yleiskielellä. Alkuteosta näkemättäkin voi kuvitella, että suomentajalla on ollut tämän keitoksen kanssa melkoinen urakka, mutta onneksi kääntäjänä on ollut juuri Kaijamari Sivill, joka on ansiokkaasti ja luovasti suomentanut mm. Cormac McCarthyn teoksia. Lincoln bardossa on syntynyt erittäin taitavan käännöstyön tuloksena, eikä siitä voi näin suomenkielisenä lukijana jakaa kuin kiitosta.

"Syytöksen ja Syyllisyydentunnon raivottaret riivaavat taloja, joista kuolema korjaa Willie Lincolnin kaltaisia lapsia, ja tässä tapauksessa syytöksiä oli ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.
Epstein: ibid.

Arvostelijat soimasivat Lincolneja sydämettömyydestä, kun he suunnittelivat kutsuja Willien sairauden aikana.
Brighney: ibid.

Jälkeenpäin ajatellen sen voitokkaan illan muisto on varmasti ahdistuksen tahraama.
Leech: ibid."

Toinen merkittävä elementti romaanissa on tietotekstistä saksittujen kollaasien rakentelu ja niiden toimiminen tarinan kuljetuksessa. Se sujuu mallikkaasti, tyylirikkoja ei pahemmin tule vastaan. Lukemisen puolivälissä oli pakko alkaa googlata Saundersin käyttämien katkelmien kirjoittajiksi merkittyjä tekijöitä ja teoksia, ja kyllä, osa niistä on todella olemassa. Saundersin haastattelusta kuitenkin selvisi, että osa on fiktiivisiä, kuten pääteltävissäkin on (viitteiden mukaan esim. julkaisemattomia käsikirjoituksia). Myös todellisten historiateosten kerronta yltyy ajoittain narratiiviseksi tavalla, joka osoittaa, että ns. luova tietokirjallisuus ja asiaproosa eivät ole mikään viime vuosien ilmiö, vaikka niistä nyt onkin enemmän kohkattu. Välillä huvittaa se, miten samaa asiaa kuvaavat katkelmat eri lähteistä onnistuvat olemaan toistensa kanssa enemmän tai vähemmän ristiriidassa, tai niiden sävy kääntyy hiljalleen toiseksi, kuten esimerkiksi kuvauksessa Abraham Lincolnin ulkonäöstä. Kirjan erikoisten kerrontatapojen kirjo ei mene liialliseksi kakofoniaksi, vaan se on risteävien äänten matto, joka on kudottu huolella ja tyylikkäästi. Kuolemanjälkeisen välitilan maailma tarjoaa kirjailijan mielikuvitukselle paljon mahdollisuuksia, ja Lincoln bardossa välittää lukijalle monenlaisia tasoja. Willien vanhempien suunnattoman surun ja toiselle puolelle siirtyneiden hahmojen toilailujen välillä tasapainottelun lisäksi mukana on jopa teologis-filosofisia pohdintoja, kun selviää, miksi pastori on jäänyt roikkumaan bardoon (joka muuten on buddhalaisesta ajattelusta tullut käsite). Myös Yhdysvaltain sisällissodan myötä tapahtunutta merkittävää yhteiskunnallista käännettä ennakoidaan.

Kaikesta pelotellusta kokeellisuudesta huolimatta miellän, että Lincoln bardossa on romaani, jonka omintakeiseen kerrontaan pääsee sujuvasti mukaan sitä jonkin aikaa seurattuaan. Tuskin Booker -palkintoa olisikaan jaettu kirjalle, joka olisi lukijoille kertakaikkisen hankala. George Saundersin kertoman mukaan kuva Lincolnista kryptassa vierailemassa poikansa ruumiin luona kulki hänen mukanaan parikymmentä vuotta ennen kuin hän sai kirjoitettua siitä kirjan. Saunders itse kertoi prosessistaan: "and then finally, in 2012, noticing that I wasn't getting any younger, not wanting to be the guy whose own gravestone would read "Afraid to Embark on Scary Artistic Project He Desperately Longed to Attempt", decided to take a run at it, in exploratory fashion, no commitments." Tämä oli minulle yksi alkuvuoden odotetuimmista suomennoksista, ja vaikutuin kovasti, teos on todella kokemus. Lukukokemuksen kuvaaminen tyhjentävästi ei ole vieläkään helppoa, mutta suosittelen tarttumaan tähän rohkeasti. Lincoln bardossa on syvästi inhimillinen kertomus.

Teoksesta mediassa: Kymen Sanomien arvio, Colson Whitehead kirjasta New York Timesissa, Booker-palkinnon sivut

Arundhati Roy - Joutavuuksien jumala

Arundhati Roy – Joutavuuksien jumala (Otava 1997), alkuteos The God of Small Things (1997). Suomeksi kääntänyt Hanna Tarkka.

"Joskus kun Ammu kuunteli radiosta rakastamiaan lauluja, jokin liikahti hänessä. Ihon alle levisi virtaava jomotus, ja hän astui ulos maailmasta kuin velho, paremmille ja onnellisemmille asuinsijoille. Sellaisina päivinä hän oli jotenkin levoton ja kesytön. Aivan kuin hän olisi siirtänyt hetkeksi sivuun äitiyden ja avioeron edellyttämän moraalin. Hänen käyntinsäkin muuttui tavanomaisesta äidinkävelystä toiseksi, villimmäksi. Hän pani hiuksiinsa kukkia ja kätki silmiinsä maagisia salaisuuksia."

Intialaisen Arundhati Royn esikoisromaani Joutavuuksien jumala oli ilmestyttyään parikymmentä vuotta sitten valtava kirjallinen tapaus. Teos sai Booker-palkinnon ja se tuntuu olleen sukupolvikokemus monille suomalaislukijoillekin, jotka tarttuivat teokseen tuolloin ja kokivat jotakin aivan uudenlaista. Erityisesti Royn kielenkäyttö teoksessa tuntui silmiini somessa osuneiden kommenttien perusteella vaikuttaneen kovasti. Nyt kun kirjailijan toinen romaani Äärimmäisen onnen ministeriö on ilmestynyt suomeksikin, oli hyvä aika tarttua itsekin ensin tähän esikoiseen, jonka joskus olen poiminut kirjaston kirjavaihtopisteestä omaan hyllyyni.

Romaanin kerrotaan takakannessa olevan hiljalleen avautuva intialainen perhetarina, ja loppu käytetystä kuvailusta on hyvin abstraktia. Ainakin lukiessa pääsi aloittamaan suht puhtaalta pöydältä, vaikka odotukset yleisesti olivat kovat. Tarinan keskiössä on kiehtovaan tapaan kaksospari Estha ja Rahel, "erimunaiset", kuten tekstissä usein todetaan. Heidän perheeseensä kuuluvat äiti Ammu, isoäiti Mammachi, isotäti Baby Kochamma ja eno Chacko. Tapahtumat liikkuvat eri aikatasoissa, mutta suurin osa sijoittuu parin viikon ajanjaksolle, jolloin kaksoset ovat noin 7-vuotiaita ja perheen vieraaksi saapuvat Chackon ex-vaimo Margaret Kochamma ja tytär Sophie Mol. Tapahtumat saavat lopulta traagisia käänteitä, eikä perhe niiden jälkeen ole lähellekään entisensä. Tunnelmasta huokuu alkusivuilta asti lohduttomuutta. Intialainen kulttuuri on kirjoitettu teoksen kerronnan sisään vahvasti, ja olennaiseksi nousee maan kastijärjestelmän erottelevuus, mutta osoittelematta ja alleviivaamatta.

Teoksen kielenkäytössä on jännittävää, hyvin toteutettua lapsenomaisuutta, joka usein nousee Esthan ja Rahelin sanaleikittelyistä ja heidän ajattelunsa kuvauksesta. Kaksosten luoma oma kielellinen maailmansa on esitetty kirjassa uskottavasti. Samalla salaperäistä uhan tunnetta ja äkillisiä, yllättäviä asioita viskellään lukijan eteen lyhyin lausein. Lauserytmi ei ainakaan suomennoksessa ole tyypillisin, vaan se etenee välillä nykivästi tapahtumia luetellen. Riimittelyä, lauluja ja kielikikkailua on siinä määrin, että voin vain ihmetellä kääntäjän urakkaa ja sitä, miten hän on tällaisesta teoksesta näin kunnialla selvinnyt. Monessa kohtaa lukiessa heräsi kiinnostus alkuteoksen lukemiseen, että miten mikäkin asia on siinä toteutettu. Kirjailijan vahvat vertauskuvat eivät ole tavanomaisimpia, vaan sopivan yllätyksellisiä. Myös ylevä ja alhainen sekoittuvat tarkan aistivoimaisessa kuvauksessa monesti.

"Ennen valkoisten pilarien kannattamat lahot niskahirret olivat notkolla keskeltä niin, että siihen jäi iso, haukotteleva aukko. Historia-aukko. Maailmankaikkeudessa ammottava historian muotoinen aukko, josta äänettömien lepakoiden tiheät pilvet kohosivat illanhämyssä kuin tehtaanpiipun savu ja liihottivat yöhön. – – Lepakot nukkuivat kaiken päivää. Peittivät katon kuin talja. Ja roiskivat lattioille paskaa."

Jotenkin en onnistunut rakastumaan tähän, en hullaantumaan siihen tapaan mitä odotin ylistävien kommenttien perusteella. Odotukseni pääsivät siis liiallisiksi. Luulen, että jos olisin vanhempi ja lukenut tämän nuorena aikuisena kirjan ilmestymisaikaan, olisin ollut yhtä innoissani kuin lukijat silloin. Taidan olla hemmoteltu, sillä viime vuosina on julkaistu paljon kerronnan kanssa rohkeasti kokeilevia, tyylinsä silti linjakkaina säilyttäneitä ja taiturimaisesti kirjoitettuja kaunokirjallisia teoksia. Tällaisia teoksia on ilmestynyt myös Suomessa, ja ne ovat vavahduttaneet ja vaikuttaneet (mm. Laura Lindstedtin Oneiron, Sinikka Vuolan Replika). Kerronnallinen uudistaminen, kokeilut, kielen mahdollisuuksien kartoittaminen ja maagiset elementit rikastavat nykyään entistä enemmän kaunokirjallisuuden lajeja, ja hyvä niin.

Erityisesti maansa kulttuurin kuvaajana Royn teos on ollut länsimaissa harvinainen menestys ja tuonut näkyville paljon sellaista, mikä olisi jäänyt monilta tietämättä. Itsekin koen oppineeni asioita, vaikka kaunokirjallisuuden perimmäinen tarkoitus ei olekaan täsmällisen tiedon välittäminen olosuhteista ja kulttuurihistoriasta – se tehtävä jää tietokirjallisuudelle. Olennaista on, että Joutavuuksien jumala on syvästi inhimillinen tarina, ja teoksen juonen olennaisina rakennuspalikoina ovat universaalit teemat: kielletyt rakkaudet ja suvaitsemattomuus. Ruumiillistakin rakkautta Roy puolustaa, mikä näkyy erityisesti kirjan lopussa. Laitoin lukemisen aikana Äärimmäisen onnen ministeriön myös varaukseen – sen tyyliä on kuvattu erilaiseksi, ja kiinnostaa millaiseksi kertojaksi Roy on parinkymmen vuoden aikana kypsynyt. Kirjallisia julkaisuja häneltä on toki välissä ilmestynyt useitakin, mutta ne edustavat tietokirjallisuutta, mm. esseitä sosiaalisista kysymyksistä.

Muissa blogeissa: mm. Kannesta kanteen, Kirsin Book Club, Kirjavinkit ja muita löytyy Googlella