Virginia Woolf - Aallot

Virginia Woolf – Aallot (Kirjayhtymä 1979), alkuteos The Waves (1931). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila.

  "Minä paahdun, minä värisen", Jinny sanoi, "tästä auringosta tähän varjoon."
  "Nyt he ovat kaikki poissa", Louis sanoi. "Olen yksin. He menivät sisään aamiaiselle ja minä jäin seisomaan seinävierelle kukkien joukkoon. On hyvin aikaista, oppitunnit eivät vielä ole alkaneet. Kukka kukan jälkeen täplittää ruohikkoa. Terälehdet ovat ilveilijöitä. Varret nousevat alla olevista mustista onkaloista. Kukat uivat kuin valosta tehdyt kalat tummanvihreän veden pinnalla. – –"

Siitä, että tämä kirja päätyi nyt blogiini, saa kiittää kolmea asiaa. Ensinnäkin kirjailija Sinikka Vuolaa, jonka kanssa keskustelin toimittamani podcastin jaksossa helmikuussa, ja Sinikka (jonka kirjavinkkeihin vahvasti luotan) mainitsi tämän edustavana esimerkkinä runon tavoin etenevästä proosasta. Toinen sysäys oli amerikkalaiskirjailija Garth Greenwellilta, jonka vinkeistä olen aina myös löytänyt kiinnostavaa luettavaa, ja hän ylisti The Wavesia eräässä artikkelissa. Kolmanneksi, järjestin Twitter-äänestyksen siitä, minkä vanhempaa kirjallisuutta edustavan teoksen lukisin seuraavaksi, koska olin lukenut pinon uutuuksia ja kaipasin vaihtelua. Virginia Woolfin (1882–1941) klassikkoteos Aallot sai eniten ääniä, joten siirryin sen pariin. Ja se oli kokemus. Jotakin, mitä osasin jo odottaa, jotakin yllättävää, paljon lauseita jotka pysyvät mukanani varmasti hyvin kauan. Annoin aaltojen viedä: Aurinko ei ollut vielä noussut. 

Romaani koostuu sen kuuden henkilöhahmon tajunnanvirroista, sisäisistä monologeista. Näitä tajunnanvirtoja tauottavat ja rytmittävät suorastaan rönsyävän runomaiset pätkät auringosta, aalloista ja muista luonnonilmiöistä. Osuudet kuvaavat päivän kulkua; tavallaan teos käsittää yhden päivän, tavallaan siihen tuntuu mahtuvan koko elämä lapsuudesta vanhuuteen. Aikatasot liukuvat. Kokonaisuudesta ei ole helppo saada otetta, minkä vuoksi monet todennäköisesti ovat kirjan parissa uupuneet. Kokemusta on, niin kävi minullekin silloin kun yritin tätä ensimmäisen kerran, lähes kymmenen vuotta sitten. Silloinen lukemishistoriani ei kerta kaikkiaan ollut valmistanut minua tarpeeksi, ja luovuin jo alkusivuilla. Nyt keskityin kieleen, sen rytmiin, joka lähtikin viemään. Miten upea se rytmi onkaan, hienostunut ja sulava. Runon rytmi. Woolfin lauseet ovat kauniita, painavia, sanovat monella tasolla asioita.

"Jos voisin seurata heitä, olla heidän joukossaan, uhraisin kaiken mitä minulla on. Mutta he jättävät jälkeensä myös vapisevia perhosia, joilta on nypitty siivet irti, heittävät nurkkiin likaisia sykkyrälle käärittyjä, veren tahrimia nenäliinoja. He itkettävät pikkupoikia pimeissä käytävissä. Heillä on isot punaiset korvat jotka törröttävät heidän lakkiensa alta. Mutta sellaisia haluamme olla, Neville ja minä. Katselen heidän kulkuaan kateellisena."

Kirjan äänessä oleviin hahmoihin kuuluvat Bernard, Susan, Rhoda, Neville, Jinny ja Louis. Näkyvimmäksi tuntuu nousevan Bernard, mikä johtuu osittain siitä, että hän on myös kirjoittaja, ja hahmon puheet kirjoittamisestaan on tulkittu Woolfin ajatuksiksi työstään. Muiden hahmojen persoonallisuuksia en osaa syvemmin analysoida, sillä "henkilöhahmojen arvioiminen" ei todellakaan ole parhaita puoliani kirjallisuuden lukijana (ystäväni, jonka tekstejä säännöllisesti luen, joutuu aina kiskomaan minusta väkisin kommentit liittyen henkilöhahmoihin, sillä kieleen keskittyminen on minulle paljon luontaisempaa). Sen osaan hahmoista sanoa, että Jinny on räiskyvä, tulinen sielu, kuten alun sitaatistakin voi päätellä. Louis on vakava, hermostunut ja puhuu toistuvasti häpeillen isästään, brisbanelaisesta pankkiirista. Seitsemäntenä hahmona häilyy Percival, joka ei pääse itse ääneen vaan tulee määritellyksi pelkästään muiden kautta. Woolf ei oikeastaan tarkoittanut puhujiaan erillisiksi hahmoiksi, vaan tajunnan eri osiksi (ks. englanninkielisen Wikipedian artikkeli) ja ajoittain rajat hahmojen välillä hämärtyvät, kunnes lopussa katoavat kokonaan. Jäljelle jää yksinäisyydessä elävä tietoisuus.

"Minulla on taipumusta mietiskelyyn. Etsin konkreettisuutta kaikista asioista. Vain siten pääsen käsiksi maailmaan. Hyvä lause kuitenkin näyttää minusta olevan olemassa muusta irrallaan. Mutta luulen että parhaat niistä syntyvät yksinäisyydessä. Ne vaativat jonkinlaisen loppujähmettymisen jota en kykene niille antamaan, koska aina puuhailen lämpimien liukenevien sanojen parissa."

Teos on valtavan runsas. Tuntuu, että voisin siteerata siitä suurimman osan, ja että valintani sitaateiksi ovat sattumaa ja toisella lukukerralla muut kohdat olisivat merkityksellisiä. Kirjan lauseista nousee aina jotakin uutta. Haluaisin oppia, miten lause soljuu noin, miten hallitaan noin moninaiset rytmit, runon lailla etenevä tajunnanvirta. (Sitä ei nimittäin todellakaan ole helppo hallita tyylikkäästi – olen kokeillut, ja eräs kommentti oli, että lopputulos oli jotakin vanhanaikaista, jollaista runoilua opettelevat nuoret pojat yleensä päätyvät paatoksessaan kirjoittamaan. Arvatkaa vaan, lähdenkö helposti kokeilemaan uudestaan.) Välillä runsaus uuvuttaa ja kielikuvien jonot tuntuvat syövän ilman. Tätä ei ole tarkoitettu luettavaksi nopeasti ja yhdeltä istumalta. Pari-kolmekymmentä sivua päivässä oli minulle yleensä se, mikä kirjan kanssa tuntui hyvältä olla. Silloin siitä pystyi nauttimaan parhaiten. Yksittäisiä lauseita tarttui mukaan huomattavan paljon, ja merkintöjä sivujen väliin kertyi lukiessa. Niistä tuntuu hankalalta luopua. Huomaan, että tämä on kirja, joka täytyisi olla myös omana hyllyssä.

"Alan kaivata jotakin puolittaista kieltä, jollaista rakastavaiset käyttävät, sanansirpaleita, julki lausumattomia sanoja, kuin kiveyksellä laahustavia jalkoja."

Aallot on yksi "runolliseksi" kutsutun proosan isoisoäideistä, määrittelijä ja vertailukohde, tajunnanvirtakirjallisuuden virstanpylväs. Kirja kuuluu niihin, jotka on luettava useammin kuin kerran. On pohdittu, onko se edes romaani, mutta se nyt on puritismia, sillä kirja kyllä muodostaa määritelmään sopivan yhtenäisen kokonaisuuden, vaikka sen tekstissä onkin paljon runoa. Juonta kirjassa ei juuri ole, ellei elämän kulkua halua sellaiseksi ajatella. Uskoisin, että blogini vakilukijoista ne, joille tämä kirja luettavaksi sopii, tunnistavat itsensä blogitekstin ja sitaattien perusteella. Toki tämä on miellyttävää luettavaa kaikille kauniisti soljuvan kielen ystäville, jos pääsee irti liiasta "ymmärtämisen" ja tarinallistamisen pakosta. Kai Kailan aikanaan valtionpalkinnon saanutta käännöstä on hyvä lukea, ja tuntuu että se on tehty aikaa kestävällä tavalla.

The Waves on luettavissa englanniksi mm. täällä.

Kirja englanninkielisessä Wikipediassa, Goodreadsissa, suomenkielisestä versiosta tietoa Kirjasampo-palvelussa, Tahaton lueskelija -blogi, Onko kaunosieluista kyborgeiksi -blogi

Kätlin Kaldmaa - Islannissa ei ole perhosia

Kätlin Kaldmaa – Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017), alkuteos Islandil ei ole liblikaid (2013). Suomeksi kääntänyt Outi Hytönen.

"...pidän sinun kädestäsi kiinni, enkä kysy, miten kauas on vielä mentävä, kätesi käteni ympärillä, paljas lämmin käsi lapasen suojaaman kylmän käteni ympärillä, me lähdemme. Tärkeintä on, ettei pelkää."

Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia hurmasi minut ylläolevan sitaatin tullessa vastaan jo sivulla 14, joka on kirjan kolmas varsinainen tekstisivu. Hyvin nopeasti siis iski hurmio. Jokin kolahti minuun niin, että jouduin laskemaan kirjan hetkeksi syliin bussin penkillä, jolla istuin sitä lukiessani, ja piti ajatella, ja luin tuota pätkää yhä uudestaan. Se voisi olla proosarunoa, runokatkelma romaanissa. Se on kirjan sivulla itsekseen, ei ole varmaa mihin se yhdistyy, mutta mielessään sen voi liittää moneen, kukin haluamaansa. Seuraavalla sivulla kirjan tarina varsinaisesti alkaa, perinteisempänä kerrontana. Tällaiseen vaihteluun kiteytyy paljon kirjan ominaispiirteitä, sen viehätystä.

Kaldmaa on tunnettu kotimaassaan kirjailijana, kääntäjänä, kriitikkona ja Viron PENin puheenjohtajana. Olen itsekin kuullut hänen lausuvan runoaan Helsingin kirjamessuilla suomen kielellä, sitä oli hauska kuunnella! Ensimmäisessä aikuisille suunnatussa romaanissaan Kaldmaa on käyttänyt monipuolisia ja tavallisuudesta poikkeavia keinoja erityisesti typografian osalta. Rivi riviltä etenevän proosatekstin lisäksi teksti kulkee välillä runon säkeinä, aukeaman laidasta laitaan, ympyröitä muodostaen ja joskus yhtä sanaa toistamaan jääden. Teoksen kielessä kuuluu muutenkin runo.

"Aurinko on jo päiväkausia ollut ihmisiä varhaisempi ja kun Gudrun astuu aamulla ulos talosta – hän on illalla raahannut nukkumatarpeet luolasta taloon –, ottaa hänet vastaan valtameren suolainen sillintuoksu. Hän hengittää monta kertaa syvään, täyttää keuhkot viimeistä soppea myöten valtamerellä, sulkee silmänsä ja päästää sisäänsä uuden äärettömyyden. Meren kaikkialle ulottuvan rajattomuuden."

Maaginen Islannin saari on kirjassa melkeinpä yksi henkilöistä, kuten myös valtameri, joka vaikuttaa kaikkeen saaren eläjissä. Romaanin tarina on sukusaaga, jossa on paljon myyttisiä elementtejä. On pariskunta josta kaikki alkaa, miestään Jónsia vuosia meriltä odottava Gudrun-vaimo Odysseian Penelopen tapaan, ja Penelopen tarinakin astuu mukaan äkkiä keskellä kirjaa, mutta vain hetkeksi, sitten palataan taas Islantiin Gudrunin ja Jónsin jälkipolvien edesottamuksiin. Taivaaseenastumista muistuttava suureen valoon katoaminenkin koetaan, ja mieleen tulee raamatullisten viittausten lisäksi Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Maaginen realismi elää myös kirjan sivuilla, kun hahmoihin kuuluu esimerkiksi vanha ja viisas Raudhollin Ragnhildur, joka elää aina vaan, vaikka sukupolvet ympärillä vaihtuvat toisiksi. Lopulta sukupolvien ketjussa päästään nykymaailmaan ja Elinaan, joka on asunut aina poissa saarelta ja huomaa äkkiä olevansa sukunsa viimeinen. Hän palaa Islantiin suvun talolle ja muistaa, että on alun perin nimeltään Elín. Jokin vetää häntä raudan luo, minne vain hän meneekin, tuntee hän ilmassa leijuvan raudan henkäyksen.

Islannissa ei ole perhosia on komea romaani, kiehtova saaga karun kauniilta saarelta valtameren sylistä. Sitä on helppo verrata Marianna Kurton viime syksynä ilmestyneeseen Tristania-romaaniin, jossa oltiin myös saarella, ja runoja aikaisemmin julkaisseen kirjailijan teoksen kielessä oli myös runon rytmiä ja kuvakielisyyttä. Kaldmaan romaani tuo runon kuitenkin vielä vahvemmin osaksi kerrontaa, kokeilee leikitellen typografialla, eivätkä ratkaisut useimmiten edes yritä selittää itseään. Sanat vain kelluvat saarella puhaltavassa tuulessa ja valtameren aallokoissa. Fabriikki Kustannus tekee jatkuvasti kulttuuritekoja suomentamalla kiinnostavaa ja laadukasta, isompien kustantajien käännöksiä vähälevikkisempää kaunokirjallisuutta, ja monta muutakin Fabriikin julkaisuista on jo lukulistallani. Pari teosta (Deborah Levyn Uiden kotiin ja Saša Stanišićin Ennen juhlaa) odottelee myös omasta hyllyssä. Oli ilo saada lukea tällainen hieno ja rohkeasti kokeileva, eteläisessä naapurissamme kirjoitettu romaani hyvänä suomennoksena. Virolaista kirjallisuuttakaan kun ei meillä liikaa käännetä.

Muissa blogeissa: Lumiomena, Marissa Mehr, Täysien sivujen nautinto, Mummo matkalla

Maria Matinmikko - Värit

Maria Matinmikko – Värit (Siltala 2017)

"En voi sanoa, etten pelkää. He, jotka sanovat etteivät pelkää mitään, eivät tunne itseään. Ehkä he eivät pelkää samoja asioita kuin useimmat tai heidän pelkonsa on naamioitunut pikkutarkkuuteen tai vahvuuden ylläpitämiseen vaadittuihin rutiineihin; suu kääntyy pään sisällä toisin päin ja alkaa syödä päätä."

Maria Matinmikon Valkoinen (ntamo 2012) oli minulle mieleenpainuva lukukokemus. Sen upeasti vellova, ruumiillinen ja luonnonläheinen proosarunous suorastaan lumosi. Innostuin niin kovasti, että lainasin kirjastosta myös Matinmikon toisen teoksen Mustan (Mahdollisen Kirjallisuuden Seura 2013), joka kuitenkin hautautui lukupinoon ja jouduin palauttamaan kirjan Turun kirjastoon muuttaessani sieltä pois (kuten noin 30 muunkin kirjan kanssa kävi), joten oli mukava huomata Siltalan kevään katalogissa Matinmikon teostrilogian kolmas osa, Värit.

Kirjaa aloitettuani havaitsin, että ne elementit, joihin Matinmikon tekstissä niin kovasti tykästyin, ovat Väreissäkin tallella mutta jalostettuina ja edelleen kehiteltyinä. Kirjan ensimmäinen ja toinen osa sisältävät pääasiassa proosamaiseen muotoon aseteltuja tekstikatkelmia, kolmas osa puolestaan hyvin minimalistisia, rivin tai kahden mittaisia runoja. Neljäs osa on erityisen hämäävä: siinä tekstit ovat eniten proosamaisia, kertovan tuntuisia, kuin novelliraapaleita, jonkinlaista runoproosaa. Tässä kohtaa aloin miettiä, miksi luokittelen jatkuvasti mielessäni, ja mietin sitä nyt uudelleen kirjoittaessani blogitekstiä. Blogin osalta voi toki tulla helposti siihen lopputulokseen, että ajattelen tekeväni sen lukijoita varten, että he tietäisivät mitä odottaa, jos kirjaan tarttuvat. Rehellisiä jos ollaan, teen tätä luokittelua myös itselleni, ja toisaalta, olen aikanaan opiskellut kolme ja puoli vuotta kirjastonhoitajaksi, totta hitossa siinä oppii luokittelemaan ja luetteloimaan. Kirja pitää saada oikeaan hyllyyn, hah. Onneksi Värit on ollut helpohko tapaus jopa kirjastoluokittelijalle, se on luokaltaan kuitenkin eniten runokokoelma.

"Jotkut kantavat mukanaan kansanmurhaa. Toiset kantavat mukanaan itsensämitätöimisjärjestelmää, jonka vanhemmat ovat huolellisesti istuttaneet aivojen automaattivaihteistoon. Jotkut asuvat epämääräisen ahdistuksen loputtomasti lisääntyviä huoneita. Hylätyksi tulemisen pelko ja vapauden menettämisen pelko lyövät toisiaan vasten kuten syysmyrskyssä kamppaileva ruotsinlaiva lyö salarakkautta vasten. Nauhalta tulevat aplodit vetävät nuuskaa, sulautuvat mereen."

Välillä tekstiä alkaa lukea kuten kertomakirjallisuutta, erityisesti mainitsemassani neljännessä osiossa, kunnes se taas repeää runon kielikuviin, usein virkistävän äkkivääriin sellaisiin. Tarkoitus, kuvittelemani teema muuttuu abstraktiksi, katseeni käännetään muualle. Mikäs siinä, kun vaihdokset ja käännökset toteutetaan näin vahvalla tyylitajulla. Pidin myös lyhyistä, aforistisen tuntuisista runoista erityisesti viidennessä osiossa, jossa kerrotaan myös siitä, miten teksti suhtautuu sille mahdollisesti annettaviin merkityksiin, aiheisiin, temaattiseen määrittelyyn:

"Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. On kliseitä, kielekkeitä ja kielenpäitä aukileessa. Mahdotonta röpelöä, röyhelöä, kidukset."

Julistin jo toisaalla, että jatkossa haluan alkaa käyttää tuota, kun en jaksa vastata kysymykseen, että mistä kirjoitan. Sanoisi vain: röpelöä, röyhelöä, kidukset. Ei sen enempää. Teoksesta tekisi kyllä mieli nostaa esiin teemoja, esim. sukupuolet, niiden määrittely ja erilaiset asemat nousevat esiin useampaan otteeseen. Kirjan kuudes osa sisältää jälleen hieman pidempiä tekstejä, katkelmallista proosarunoa, tai sinne päin. Minulta loppuu termistö, en ole varma mistä puhun, ja tunnen itseni välillä ihan liian tietämättömäksi kirjoittamaan tästä. Värit on jotenkin niin kovin älykästä runoutta. Silti siitä lukiessa ensisijaisesti nauttii, eikä analysoi. Tekstissä tekee mieli vain olla, nytkin selaillessani kirjaa edestakaisin tunnelmien tavoittamiseksi pysähdyn kohtiin vain vaikuttumaan asioista. Uskon, että perusteellisella uudelleenluvulla vaikuttuisi usein eri kohdista kuin aiemmin. Ehkä on myös parempi olla sanomatta liikaa, teosta lainatakseni: En halua kirjoittaa tätä puhki, vaikka maapallon sisempi ydin on metallia. Tämä kirja taisi ehtiä vielä seuraavaan Tanssiva karhu -palkinnon kattaukseen, ja toivottavasti raati Värit finalisteihin poimii. Harva tekijä Suomessa kirjoittanee näin näkemyksellisesti uudistavaa kaunokirjallista tekstiä.

Blogiarvioita ei vielä ole, kritiikki Helsingin Sanomissa on, mutta se on luettavissa vain tilaajille. Teos oli viikon kirjana Radio Helsingin Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa, keskustelu on kuunneltavissa ohjelman sivuilta.

Ali Smith - Autumn

Ali Smith – Autumn (Hamish Hamilton 2016)

   "Daniel Gluck looks from the death to the life, then back to the death again.
    The world's sadness.
    Definitely still in the world.
    He looks down at his leaf coat, still green.
    He holds out a forearm, still miraculous, young.
    It will not last, the dream.
    He takes hold of one leaf at the corner of his coat. He holds it hard. He will take it back with him if he can. Proof of where he's been."

Innostuin skottikirjailija Ali Smithin viime syksynä Britanniassa julkaistusta Autumn-romaanista heti luettuani arvostelun New York Timesista. Kirja on ilmestynyt vuoden alussa myös Yhdysvalloissa ja herättänyt heti paljon huomiota. Syynä ei ole vain se, että Ali Smith on kirjailijana hyvin suosittu (hän on saanut mm. Whitbread-palkinnon ja ollut useamman kerran Man Booker -lyhytlistalla), vaan Autumn on kiinnostanut myös ajankohtaisuutensa vuoksi. Sitä on pidetty ensimmäisenä vahvasti Brexit-teemaisena romaanina. Kirja on ilmestynyt hämmästyttävän nopeasti Britannian EU-eroäänestyksen jälkeen: aikaa äänestyksestä julkaisuun ehti kulua vain kolme kuukautta.

Romaanin kieltä kuvailtiin arvostelussa proosarunomaiseksi, mikä nosti odotukset pilviin. Olen viime aikoina ollut todella viehtynyt poeettisesta proosasta, ja jännitin, liioiteltiinko arvostelussa tekstin runollisuutta. Lukemisen aloittamisen jälkeen selvisi onneksi pian, että ei. Teoksessa on useita unijaksoja, joiden kieli todella on kuin proosarunoa. Myös arkisessa ja toiminnallisemmassa kerronnassa poeettisuus on läsnä, käytetään toistoa ja luettelemista.

Autumn kertoo 32-vuotiaasta taideluennoitsijana työskentelevästä Elisabethista ja tämän platonisesta, syvästä ystävyyssuhteesta 101-vuotiaaseen Danieliin. Daniel asui Elisabethin ja hänen äitinsä naapurissa, kun Elisabeth oli lapsi. Äiti pyysi Danielin usein lapsenvahdiksi ollessaan itse Elisabethin kertoman mukaan miesten kanssa hotelleissa, vaikka väitti tekevänsä poissa ollessaan jotakin muuta. Äiti on ollut yksinhuoltaja, eikä suostu puhumaan Elisabethille tämän isästä mitään. Lapsenvahtina ollessaan Daniel kertoo nuorelle tytölle kiehtovasti erilaisista taiteilijoista, hän on innokas taiteen harrastaja. Näitä kohtauksia Elisabethin lapsuudesta kahdenkymmenen vuoden takaa kuvataan takaumissa – nykypäivässä yli satavuotias Daniel on hoitokodissa, nukkuu syvää unta ja häilyy kuoleman rajamaisemissa pysäyttävän kauniisti kuvailtujen unikuvien keskellä. Elisabeth onnistuu hoitokodin henkilökunnan sekoilun ansiosta vierailemaan säännöllisesti Danielin luona esiintyen tämän lapsenlapsena.

Taiteen ja unien maailmoihin uppoutuminen näyttäytyy kirjassa jonkinlaisena vastavoimana ja pakopaikkana Brexit-äänestyksen hajottamassa Britanniassa. Koko todellisuus tuntuu muuttuneen sirpaleiksi, maailma on tullut hulluksi ja uutiset ovat kuin "Thomas Hardy on speed". Samanaikaisesti Elisabeth pyrkii saamaan uuden passin hankituksi postitoimiston kautta, ja kohtauksista syntyy kirjan humoristisin osuus, kun Elisabeth sanailee terävästi virkailijoiden kanssa heidän valittaessaan passikuvan virheistä ja epäonnistuneesta asettelusta.

"And also, this notion that my head's the wrong size in a photograph would mean I've probably done or am going to do something really wrong or illegal, Elisabeth says. And because I asked you about facial recognition technology, because I happen to know it exists and I asked you if the passport people use it, that makes me a suspect as well. And there's the notion, too, in your particular take on our story so far, that I might be some kind of weirdo because there's an s in my name instead of a z."

Kun Elisabeth oli 13-vuotias, tämän pitkät keskustelut, kävelyretket ja seikkailut taiteen maailmassa Danielin kanssa alkoivat huolettaa Elisabethin äitiä. Kun äiti epäili Danielin esittelevän tyttärelleen lapselle sopimatonta taidetta, hän kielsi Elisabethia tapaamasta enää Danielia. Tyttö jatkoi kuitenkin tapaamisia salaa, kunnes Elisabethin aikuistuttua yhteydenpito katkeaa useiksi vuosiksi. Kirjassa kerrotaan erityisesti 1960-luvulla vaikuttaneesta pop-taiteilija Pauline Botysta, jonka tunnettuutta Ali Smith on erityisesti halunnut teoksen myötä nostattaa. Boty oli ainoa pop art -liikkeeseen kuulunut naistaiteilija Britanniassa ja hän kuoli traagisesti syöpään vain 28-vuotiaana.

   "It's all right to forget, you know, he said. It's good to. In fact, we have to forget things sometimes. Forgetting it is important. We do it on purpose. It means we get a bit of a rest. Are you listening? We have to forget. Or we'd never sleep ever again.
    Elisabeth was crying now like a much younger child cries. Crying came out of her like weather.
    Daniel put his hand flat against her back."

Vangitsevassa romaanissa viehättivät erityisesti sen runomainen kieli ja kerronta, kauniit vierailut unikuvien ja taideteosten syvyyksissä sekä Elisabethin ja Danielin syvä ystävyys, joka Elisabethin mukaan oli jopa rakkautta – hänellä oli koko nuoruutensa ollut ongelmia ihmissuhteissaan, koska rakkaudella oli jo kohde. Teos pursuaa aiheita ja hienovaraisia kannanottoja eri asioista. Yleisesti se jättää olon maailmasta kuitenkin yhtä hämmentyneeksi ja vieraaksi kuin romaanin henkilöille. Elisabethin äidin turhautuminen uutisiin purkautuu lopulta antiikkiliikkeestä ostetun ilmapuntarin viskaamiseen päin aitaa, mikä johtaa putkareissuun. Kun toiminnan tielle on lähtenyt, sitä ei voi enää pysäyttää. Kaikki toistuu kehämäisesti, sitäkin kirja kuvaa, tapahtumien ja historian toistoa. Ajankohtaiset teemat jatkuvat Smithin seuraavissa romaaneissa, sillä hän on kirjoittamassa vuodenaikasarjastaan neliosaisen. Autumn jättää olon nälkäiseksi ja sarjan seuraavatkin osat on luettava. Olen jälleen löytänyt uuden kirjailijasuosikin englanninkielisestä maailmasta.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 39: Ikääntymisestä kertova kirja

Jyri Vartiainen - Aurinko

Jyri Vartiainen – Aurinko (Poesia 2016)

"Tytti huomasi että Kämäräinen oli asetellut kuistille kolme kuivattua angervohopeatäplää. Ne olivat hänelle juhannuksen perhosia. "Ihan kiehuvat auringossa", Kämäräinen sanoi, kertoi kuinka niitä liiteli takuulla nytkin jonkin rannalle kyhätyn kokon ympärillä. Tytti ei ymmärtänyt miksi Kämäräinen ei tyytynyt pelkästään neulaamaan hyönteisiään. Mies oli niin kömpelö käsistään että siipisuomut irtosivat levitysvaiheessa. Perhosista tuli kuluneen ja nuhjuisen näköisiä."

Jyri Vartiaisen Aurinko hyppäsi silmiini ensin siitä erikoisena, että se on Poesian julkaisema romaani. Yleensähän kyseinen osuuskunta julkaisee lähinnä runoteoksia, jotka saavat usein myös palkintoja ja tunnustusta. Arvelin alle satasivuisen pienoisromaanin olevan tutustumisen arvoinen, sillä Poesian kustantamaksi päästäkseen kirjan kieli todennäköisesti olisi hyvin vahvaa ja omaperäistä. Lainasin kirjan, mutta se hautautui kuitenkin lukupinoon syksyn vahvojen uutuuksien jyrätessä. Uusin kirjastolainaa kerta toisensa jälkeen, kunnes kiinnostuin Auringosta uudelleen Helsingin Kirjamessuilla kuunnellessani esikoiskirjapaneelia, johon Vartiainen osallistui.

Kirjan henkilöt, pariskunta Tytti ja Kämäräinen, asuvat jälkimmäisen isältä perityillä rahoilla hankitulla maatilalla. Kämäräisellä on ollut ennen antikvariaatti, joka on mennyt konkurssiin, ja nyt hän vain keräilee perhosia. Kuten alun lainauksesta käy ilmi, sekään ei suju kovin mallikkaasti. Lisäksi Kämäräinen kirjoittelee vihkoihin jonkinlaisia runoja ja muistiinpanoja. Tytti on kuvataiteilija, joka on aiheenaan erityisesti keskittynyt aurinkoon. Hän maalaa aurinkoja pihalla oleviin kiviin. Vaikka Tytti on saanut palautetta, että hänen työnsä muistuttavat alakoululaisen tuherruksia, hän on varsin varma taiteilijaidentiteetistään ja olemisestaan muutenkin. Toisin on Kämäräisellä, joka on jatkuvasti epävarma, ahdistunut ja kärsii unettomuudesta.

Teoksen maailma on erikoinen ja siinä on oma viehättävyytensä. Pariskunnan osapuolet puuhastelevat omiaan, hoitavat tilan töitä jotenkuten, juovat välillä liikaa viiniä ja vaeltelevat metsässä. Tytti keskittyy analysoimaan aurinkojensa olemusta ja Kämäräinen muistelee vanhoja, kuten antikvariaattinsa pitämistä, vanhempiaan ja suurta ahdistusta aiheuttanutta asiointia esimerkiksi pankissa. Luonnon eri ilmiöt ja yksityiskohdat ovat jatkuvasti mukana kerronnassa, usein elollistetuiksi kuvattuina. Pariskunnan luontosuhde on muutenkin... läheinen. He siis harrastavat seksiä usein niin, että mukana on kiveä, kantoa, puuta, marjoja... Näistä varsin hämmentävistä kohtauksista tulee mieleen lähinnä se ruotsalaismedian viime kesänä uutisoima juttu miehestä, joka harrastaa seksiä luonnon kanssa. Muistaakseni tämä kirja tosin ilmestyi jo ennen sitä.

Kirjan kieli on, kuten odotin, hyvin omanlaistaan. Lauseet on ladattu täyteen vertauksia ja merkityksiä niin, että se jo hengästyttää, ja kirjan lukeminen on huomattavasti hitaampi prosessi kuin kuvittelisi. Kieli on erittäin runollista ja monessa kohtaa tyyliä voisi mielestäni kuvata runoproosaksi. Aurinko on kokonaisuutena oikea sanataideromaani. Merkityksin latautuneet lauseet muistuttivat ajoittain mm. Raija Siekkisen novelleista. Kerronnassa on myös jotain sympaattisen kömpelöä, mutta tyyli jatkuu sellaisena kautta linjan tuntuen harkitulta ja luoden teokseen omaleimaisen tunnelman.

     "Jäljessä unisena kulkeva Kämäräinen ihmetteli, kuinka Tytti oli saanut maalitahran mekonrievunsa selukseen. Naisen niska näytti oranssilta. Sääriin oli ilmestynyt lisää ruhjeita. 

     Tässä se viimeksikin tuli, Kämäräinen tajusi. 

     Pellonlaita, lähestyvä metsä ja Tytin selkä. Vierauden tunne niin kuin pankissa. Punainen teroitin ja lyijyn jätteet sen sisällä. Kiharalla, toisiinsa kietoutuneina. Lyijy pahempi kuin veitsi." 

Aurinko on hieno, erikoinen, pieni teos, jossa on paljon syvyyttä. Sen voisi kuvitella lukevansa uudelleenkin, sillä paljon huomaamatta jäänyttä tuntui tulevan esiin palattuani selailemaan eri kohtia yhden lukukerran jälkeen. Vartiainen on kertonut haastattelussa kirjoittavansa jo kahta uuttakin pienoisromaania, odotan mielenkiinnolla.

Muissa blogeissa: Tuijata

Makuulla

Vajoan makuulle sängylle, vetäydyn lämpimään peitonalusmaailmaan, joka aluksi on pehmeä ja lämmin mutta kohta tukahduttava ja tunnen että ruumistani polttaa. Kiskon raajani osittain takaisin ulkopuoliseen ilmaan ennen kuin paistun, sulan ja tukehdun yhtä aikaa. Kietoudun jälleen pehmeään, heitän käteni ja jalkani sen yli ja kierrän itseni sen ympäri kiertyen samalla itseni ympäri ja haluan jäädä siihen, jotta pääsisin valumaan suloiseen tyhjyyteen, mutta ei. Kohta puudun toiselta puolelta ja joudun toistamaan liikkeet päinvastaisina, äskeisen peilikuvina heittäydyn toisin päin ja vellon ympäri jakaen minuun kohdistuvan painon vetävän voiman uudelleen, siirrän sen pisteen josta se minua kiskoo. Jälleen tarraan kiinni väsymyksen olemuksesta sulauttaakseni sen itseeni niin että se vie minut valveen maailmasta, mutta en saa kiinni sen muodosta. Se venkoilee, venyy ja painuu pois tieltäni, sillä se väistelee mieltäni. Mieleni kohisee ja kuohuu kuin olisi valmistautumassa räjähtävään tehtävään eikä sulautuminen ole mahdollista ennen kuin sitä pitkin juoksevat, kiitävät ja rientävät hiekanjyvät ja pikkuhyönteiset rauhoittuvat ja ryntäävät pois. Niiden kihinä ja kuhina ei lopu vaan jatkuu ja jatkuu, en saa niitä häädettyä sillä olen taas lennähtänyt menneisyyteen jossa minulle näytellään joku häpeän kohtauksistani, mikä saa kaikki ne hurahtamaan yhä suurempaan vauhtiin, kiitämään vimmalla pitkin seinämiä poukkoillen ja aiheuttaen sietämättömän paukkeen. Vedän henkeä. Virta valuu sisään ja ulos nenästäni, suustanikin jonka epätoivo on kiskaissut raolleen ilman että edes huomaan. Virta valuu raskaasti, sillä siinä on mukana painoa joka on ilmaa painavampaa ja mahdoton sanallistaa. Avaan kirvelevät silmät ja kiinnitän taas huomiota ruumiiseeni, tunnen väsymyksen paineena päässäni; siellä on pallo joka laajenee suuremmaksi kuin sen rajat ovat. Se puristaa itseään pois sisältäni ja haluan työntää pääni kuoren läpi neulan jonka tekemästä reiästä se voisi pihisten poistua. Tietenkään mikään ei anna myöten. Alkaa uuvutustaistelu, jossa riuhdon itseni peitonalusmaailmaan ja sieltä pois viileän syliin, ympäri ja ympäri. Joskus putoan välitilaan, joka voisi yhtä hyvin olla hulluutta tai mielen kadottavaa kemiaa, mutta olen kontrollissa sillä sanon minulle, rauhoitu, tässä ei ole järkeä, ja sitten suon tempautuvani lopulta mieleni hyönteispilvien ja hiekkamyrskyjen mukaan. Annan niiden uuvuttaa itseni puhki. Tulee aamuyö ja viimein hierryn pois ajan kierrosta. Sielläkään en kohtaa rauhaa vaan keikun korkeudessa joka on minulle liikaa, ja vaara uhkaa, varma tuho, tai sitten olen sisällä huoneessa ja menettämässä viimeisenkin suojan, sillä voima joka on varma kuolema on tulossa ovesta, enkä voi päästää sitä sillä minulla ei ole mitään sitä vastaan, aseeni eivät riitä enkä mitenkään pysty vaan tulossa on vain kipu ja kaiken loppu

Ennen loppua kello, ja repeydyn auki aamuun johon on pakko lähteä. Kierto alkaa taas ja opin pelkäämään sitä, että palataan taas tähän kohtaan. Toki kaikki ei aina mene näin, mutta tämä onkin helvetin kuva.