Pari viikkoa hiljaisempaa eloa + yksi runo

Kirjoituskurssi vaikuttaa bloggaamiseen seuraavien parin viikon ajan hiljentävästi, koska minulla on nyt luettavana muiden pienryhmäläisten kolme proosateosta, jotka on tarkoitus myös kommentoida perusteellisesti ja huolellisesti. Yksityiselämän puolella ja työssä on muutenkin nyt kiirettä. En siis välttämättä juuri ehdi lukea muuta, tai ainakaan niin huolella että pystyisin bloggaamaankin. Siitä hyvästä (tai no, päätätte vastaanottajina miten hyvästä on kyse) postaan yhden runon, joka syntyi muistioon hyvin viime viikolla, kun olin yhtenä iltana hyvin väsynyt ja ajatus lähti purkautumaan mielessä tekstiksi. Editoin sen vielä tätä postausta tehdessäni, noin 5-10 minuutissa, joten aika intuitiivisesta lopputuotteesta on kyse.

________


Mikä syy minulla on repiä levälleen
Perata niin että suomuja kaikkialla
Ne ovat minun käteni suomuissa
Minun
Kaikki mikä tässä on auki
on minun

Vaikka ei
Heissä joihin ikinä vaikutin
on toinen puolikas
Yhteensopiva
Ehkä irti revitty
Mutta niitä en näytä
Miten voisin
Tämä sivu on minun paperistani

Proosakirjoittamiseni kompastuskivet

Olen törmännyt novellikokoelman työstämisessä asioihin, jotka tuntuvat minulle kirjoittajana erityisen vaikeilta, vaikka ne varmasti ovat tekstin sujuvan luettavuuden kannalta välttämättömilä. Kuin joutuisi juomaan inhottavan makuista lääkettä säännöllisesti pysyäkseen terveenä. Ongelmat kohdistuvat erityisesti kahteen osa-alueeseen.

Dialogi

Tämä taitaa ahdistaa suurta osaa kaunokirjallisen tekstin kirjoittajista. Kun sain kerran hyvin, noh, kriittistä palautetta dialogistani, halusin tietysti kehittyä siinä, ja tein muutamia minulle ehdotettuja harjoituksia, joiden tuloksena seuraavaan versioon dialogi parani jo paljon. Kirjoituskurssin ekalla tapaamisella asiasta ei ainakaan erikseen mainittu, mutta en ole vielä käynyt läpi kaikkia yksityiskohtaisia korjaus- ja muutosehdotuksia, jotka ryhmämme kustannustoimittaja kässäriini teki. Kovin ikävältä tuntuu silti rikkoa se kauniisti etenevä proosakappale jollain hölinällä. Siitä huolimatta, että olen nauttinut valtavasti monista dialogivetoisista romaaneista, kuten Marja-Liisan Vartion upea Hänen olivat linnut tai Vladimir Sorokinin hillitön Jono, joka on pelkkää dialogia. Olen saavuttanut kohtuullisia tuloksia upottamalla dialogia muun kerronnan joukkoon ilman erityistä merkitsemistä, ja voi olla että tämä on se tie, jota pyrin hyödyntämään jatkossa.

Erisnimet

Vihaan keksiä nimiä kertomusteni henkilöille tai sijoittaa ne johonkin tiettyyn, olemassa olevaan paikkaan. En liioittele tunneilmaisuani tässä kohtaa yhtään. Tästä on tietysti tullut palautetta, kun novellikokoelmani henkilöt ovat kulkeneet pitkälti nimettä, kuvattuna pelkillä persoonapronomineilla, mikä tuo kerrontaan helposti häiritsevää tautologiaa ja aiheuttaa suoranaisia kielivirheitä, jos ei ole todella tarkkana. Tässä kohtaa se juotavaksi tarkoitettu tervehdyttävä lääke aiheuttaa minussa suorastaan oksennusrefleksin enkä meinaa saada sitä millään alas. Tiedän, että jos ja kun olen tässä vaiheessa jo Vakava Julkaisemiseen Tähtäävä Kirjoittaja (VJTK), minun pitää alkaa tehdä käsikirjoituksestani lukijoille sopiva kirja. Sellainen, että sitä haluaa joku lukea muustakin syystä kuin velvollisuudesta tai uteliaisuudesta minun päänsisäistä maailmaani kohtaan. VJTK:na minun pitää siis kyetä luovuttamaan tekstini hallintaa jo ainakin osittain potentiaalisille lukijoille ja poistaa esteitä ymmärtämisen tieltä, varsinkin kun ne omituisuudet ovat vielä noinkin kömpelöitä. Ensin syytin nimien keksimisen haluttomuudestani yksinkertaisesti laiskuuttani, mutta nyt työstämässäni novellissa olen keksinyt hahmolle nimen, se on korvaani kauniilta kuulostava ja kaunokirjallisesti sointuva, mutta silti minua ärsyttää se henkilöhahmon jalustalle nostaminen, jonka erisnimen antaminen tuntuu tuovan. Taidan olla sisimmässäni enemmän lyyrikko kuin prosaisti, mikä olisi yllättävä muttei mahdoton havainto. Tai sitten en vain pidä henkilöhahmojen rakentamista niin olennaisena kuin tilanteiden, tunnelmien ja tunteiden esittämistä tai kerronnallisten kokeilujen tekoa. Välillä olen tehnyt samanlaisia ratkaisuja kuin mm. José Saramago romaaneissaan Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä, eli keksinyt hahmoille nimityksiä kuten Saramagon mustalappuinen vanha mies tai lääkärin vaimo. Ei sekään silti jokaisessa kertomuksessa toimi.

Joka tapauksessa tänään jatkan kirjoittamista. Palaan siis nyrpistelemään keskelle lauseita tunkeutuneille, väkivaltaisen suurille kirjaimille.

Kirjoituskurssin ensimmäisen päivän tuntemuksia

Terveisiä Casablancasta! Eilen yläilmoissa matkalla välilaskupaikkana toimineelle Pariisin lentokentälle mieli pursusi ajatuksia, sillä edellisenä päivänä oli ollut luovan kirjoittamisen mestarikurssin eka lähipäivä.

Perusteellisen palautteen vastaanottaminen oli kuin herättämään pyrkivä raju ravistus olkapäistä, nostaminen pieneksi hetkeksi ilmaan ja pudottaminen lujaa tömähtäen maanpintaan niin, että jalkapohjiin sattui ja selkänikamat puristuivat toisiaan vasten. Eli ei se helppoa ollut taaskaan, eikä se taida olla ikinä, vaikka kuinka kokenut olisi. Kustannustoimittaja-tutorimme oli tehnyt käsikirjoitusten kanssa paneutunutta työtä, ja hänen palautteenantonsa oli ammattitaitoisen varmaa, siitä täydet pisteet. Oli ilo seurata ammattilaisen työtä, ja kuuntelin kiinnostuneena myös muiden pienryhmäläisten saamia palautteita. Sain itse paljon hyviä, konkreettisia kehitysehdotuksia, ja kaikki saivat myös yksityiskohtaiset korjaus- ja parannusehdotukset teksteihinsä merkittyinä. Kustannustoimittajan kanssa työskentely oli yksi eniten odottamiani asioita kurssilla, ja se oli jo ensimmäisessä tapaamisessa antoisaa. Meitä on siis ryhmässä neljä, ja kaikkien tekstit ovat keskenään varsin erilaisia. Luin ennen ensimmäistä tapaamista muiden ryhmäläisten tekstit, ja hyviä ne olivat kaikki omalla tavallaan, sellaisia joista hiomalla ja kehittelemällä saa täysin julkaisukelpoista kirjallisuutta. On varmasti kiinnostavaa nähdä heidän kehitystään kurssin aikana, ja mukavaa tietysti tutustua toisiin kirjoittajiin, jotka eivät vielä ole julkaisseet kirjoja.

Toki tapaaminen johti myös valtaisaan kriisiin oman kirjoittamiseni kanssa, ja olin loppupäivän aivan tolaltani. Näin on toki käynyt aiemminkin, kun olen saanut uutta, laajamittaista ja rehellisen kaunistelematonta palautetta. Vaikka päivän alussa jälleen korostettiin annettavan palautteen koskevan tekstiä, eikä sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti, ja vaikka järjellä tiedän, että niin asia juuri on, silti siitä pääsi pikkuinen osa pujahtamaan syvemmälle. Vaikka kuinka yritin ajatella, ettei sen pidä antaa mennä. En sitten tiedä, olenko palautteen vastaanottajana hieman liian keskenkasvuinen edelleen. Mutta ajattelen myös, että ihminen kirjoittaa itsestään käsin kuitenkin aina jollain tasolla. Joskus tekstissä olevien seikkojen ja varsinkin sen sisältämän ajattelun saama kritiikki johtaa omaan pohdintaan siitä, miten kehittyneeseen ajatteluun ylipäätään pystyn ja olen kykenevä. Se on todella herkkä alue, ja sen suhteen on niin vereslihalla, että näitä osa-alueita koskeva kriittisempi palaute on kuin suolan ripottelua siihen päälle.

Jo seuraavan päivän aamuna, istuessani univajeisena lentokoneessa, aloin kuitenkin pursuta ideaa. Sain ajatuksia suurista rakenteellisista muutoksista useamman tekstin osalta ja kirjoitin jo pätkiä, jotka virtasivat aivan uudenlaista kieltä, sellaista lyyrisempää ilmaisua, jota kohtaan olin pyrkinyt jo pitkään. Nyt se alkaa ehkä oikeasti viimein vuotaa minusta. Olin parhaimmillani aivan liekeissä, kun kirjoitin niitä ideoita ylös, tämän blogitekstin ohella. Puolentoista viikon täysi irtiotto arjesta ja kotiympäristöstä hyvin erilaisen kulttuurin keskelle tekee varmasti tässä kohtaa erittäin hyvää. Merkitsi paljon, kun eilen aamulla sain tuon fiiliksen, että ehkä minä pystyn tähän.