tiistai 31. heinäkuuta 2018

Elmer Diktonius - Janne Kuutio (klassikkohaaste)

Elmer Diktonius  Janne Kuutio (Tammi 1946), alkuteos Janne Kubik (Schildt 1932). Suomentanut kirjailija itse.

"Kumma sana tuo 'revolutsija', vallankumous;  ja kummallisin juuri tuo lutsija-häntä; juuri häntä, märkä häntä; juuri märkä, riippuva, kosteine yhteenjuuttuneine karvoineen. Janne näkee koko vallankumouksen edessään märän elukan hahmossa riippuvine, vettä valuvine häntineen; joku on kai yrittänyt hukuttaa elikkoparan, työntänyt sen järveen  mutta se kompuroi takaisin maan kamaralle ja seisoo siinä villipetona harjakset pystyssä kita vihaisesti muristen. Janne tuntee liikutusta, lähestyy villipetoparkaa ja taputtelee hengessään sen päätä: Oo sä rauhas niin kauan kun mä elän!"
Elmer Diktoniuksen (18961961) romaani Janne Kuutio julkaistiin ruotsiksi vuonna 1932, keskellä kuohuvaa Suomea, jossa teos on ollut outolintu hyvin monella tapaa. Tekijä on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen painoksen avaavassa "Aluksi peräkaneetti"-osiossa istahtaneensa kirjoittamaan modernin romaanin, mutta hän jysähti sanoista tehtyyn puupiirrokseen ja myöhemmässä painoksessa vuosikymmenten jälkeen totesi: "Maamme ensimmäisenä modernistisena romaanina sitä alkuaikoina kohdeltiin hieman kovakouraisesti, mutta nyt sitä kai pidettäneen klassillisena omalla alallaan." Kun miettii ilmestymisajan henkistä ilmastoa tässä maassa, kovakouraisuus lienee johtunut myös muusta kuin romaanin edustamasta modernismista. Sisällissotateeman käsittely hyvin konkreettisesti punaisen näkökulmasta on ollut tuolloin jotakin käsittämätöntä, kun pamflettimaisia valkoisesta näkökulmasta kirjoitettuja romaaneja ylistettiin ns. vapaussotaa ja "oikeanlaista" ajattelumaailmaa välittävinä. Liekö alkuteoksen ruotsinkielisyys ollut syynä, että tällaista on voinut ylipäätään julkaista 30-luvun Suomessa? Toinen huomionarvoinen seikka on se, miten ajaton romaani on kyseessä. Kun alkaa lukea kirjaa, sen kielellinen maailma ei todellakaan tunnu siltä, mitä tulee mieleen 30-luvun kotimaisesta kirjallisuudesta, tai edes 40-luvun, jolloin tekijä on julkaissut "muovailemansa" suomenkielisen painoksen. Diktonius on ollut aikansa uusien virtausten kärkijoukossa, kuten suomenruotsalaiset tekijät ovat usein kirjallisessa elämässämme olleet.
"Sen verran tosin tarvinnee vihjaista, että tallin ilmapiiri ja seurustelu renkien parissa ei vaikutukseltaan ollut yksinomaan niin pyhäkoulumaista laatua kuin hän muisteloissaan yrittää uskotella. Ympäristö kehitti hänet nopsasti varhaiskypsäksi lapsukaiseksi, ja ystävälliset ylijumalat huolehtivat siitä ettei häneltä suinkaan puuttunut hedelmiä hyvän- ja pahantiedon puusta  voi paremminkin sanoa että ne koko topakasti ravistelivat sen käärmeliukasta runkoa, jotta raakileet suorastaan tipahtivat hänen syliinsä."
Romaani kertoo päähenkilönsä Jannen vaiheista lapsuudesta kuolemaan, mutta järjestys ei ole täysin kronologinen, vaan kirjan avaavan, sisällissota-ajan pakkasissa värjöttelevän jakson jälkeen siirrytäänkin auringoista ja oljista haaveilun kautta lapsuuden tallimiljööseen, joissa väreilee eroottinen lataus. Romaanille maineen kokeilevana proosateoksena ovat luoneet tekijän kursiivilla kirjoitetut kommentit, jotka vuorottelevat Jannen vaiheista kuvakielisesti kertovien osuuksien kanssa. Tekijän "kommenttiraidat" selittävät Jannen vaiheita ja tekoja  mikä helpotus voisikaan olla tällainen keino kirjoittajille, jotka usein taipuvat selittämiseen proosassaan! Selitysosuudet voisi siivota omiksi jaksoikseen. Diktonius kertoo kommentoivien osuuksiensa kirjoittamisen syyn: Mutta työlästä on päästä omista ja aikalaistensa piintyneistä pahoista tavoista! Senvuoksi on tekijä lakaissut kokoon kaikki ne päätelmät, aivoitukset ja mietelmät, jotka häntä ahdistivat hänen häärätessään J. K:n kimpussa. työntänyt ne yhteen läjään ja välimerkkien sisäpuolella julkaissut ne joka luvun lopussa. Teosta elävöittävät ajoittain myös Tapio Tapiovaaran mieleenpainuvat ja "puupiirrosta" ilmentävän kirjaesineen tunnelmaan sopivat piirrokset. Varsinaisen tarinaosuuden kieli on tosiaan hyvin kuvallista, mutta samalla niukkaa ja vain välttämättömän näyttävää, tekstiäkin on sivuilla vähän. 190-sivuinen nide on tekstuaaliselta laajuudeltaan lopulta pienoisromaanin luokkaa, mutta samalla teos tuntuu kokoaan suuremmalta; kirjaa lukee mielellään hitaasti, lauseisiin pysähdellen. Myös kommentoivien osioiden kieli on erittäin täsmällistä, tapahtumien selittäminen ei tässä tarkoita huolimattomuutta. Virkkeet venyvät välillä pitkähköiksi, kun lauseita ketjutetaan monipuolisin välimerkein: sekä puolipistettä, kaksoispistettä että ajatusviivaa käytetään usein. Kun verrataan aikakauden toiseen ilmeiseen kotimaiseen modernistiin, 1933 Alastalonsa julkaisseeseen Volter Kilpeen, Diktoniuksen virkkeet pysyvät kuitenkin varsin tiiviinä ja vähemmän kiemuraiseen tapaan ilmaisevina. Murretta Diktonius käyttää säästeliäästi; vain loppupuolella, kun Janne yllättäen on loikannut poliittiselta laidalta toiselle, hänen puheissaan käyttämänsä murre päästetään reippaasti valloilleen. Runoilijana parhaiten tunnettu Diktonius kertoi avoimesti eurooppalaisen modernismin edustajilta omaksumistaan vaikutteista, ja ajoittain varsinaisen kertomuslinjan kielellinen maailma on hyvin runomaista proosaa:
"Hänen silmissään väreilee yhä, väreilee ja huojuu, mutta maisema, joka tähän asti on ollut yhtä ainutta sumuisesti vyöryvää punaista merta, palajaa vähitellen luonnolliseen muotoonsa ja alkuperäisiin väreihinsä  ensin se levenee, sitten kapenee, ja siinä se nyt on kuten sen olla pitää: keinu, puut, pensaat, tie, kaikki tyynni. Janne pitelee keinuntolpasta kiinni ja värisee: äsken niin kuumissaan, niin kylmissään nyt."
Diktonius suhtautuu "kommenttiosioissaan" päähenkilöönsä kuin henkilöön, jolla on jonkinlainen oma tahto. Janne (tai J. K. kuten kirjailija häntä kutsuu) on elänyt tekijän pään sisällä, kunnes hänet on karkotettu siihen aidattuun alaan, jota kirjaksi sanotaan. Janne kuvataan toisaalta ajelehtijaksi, jonka oma tahto ja perimmäiset ajatuksetkin jäävät hieman pimentoon  tai vaatisivat useampia lukukertoja kirkastuakseen? Esimerkiksi päähenkilön pohjimmiltaan vaalimat aatteet tuntuvat jäävän jonnekin kielen kerroksiin. Sisällissotakuvauksestakin jää päällimmäisenä mieleen Jannen ärsyyntynyt värjöttely lapsuuden tallin olkia kaivaten. Sotaan tapahtumana suhtaudutaan myöhemmin halveksien. Diktonius kuvaa Jannen aatteiden vetovoiman helpoksi uhriksi. Toisaalta Janne on syrjässä kulkija, joutuu vankilaan ja työn saaminen on hankalaa, eli kirjailija tuntuu hieman ottavan kantaa myös syrjäytyneen yksilön mahdollisuuksien kapenemiseen. Tekijä vaikuttaa kyllästyneen jyrkkiin aatteisiin, jotka ovat leimanneet Suomen kompuroivaa alkutaivalta. Liekö modernistinen tyylikin ollut hänelle keino paeta vain yhtä ainoaa totuutta julistavia aatteita, sillä moniulotteiset kerrontatavat tuovat kuvatun ajanjakson yhtä aikaa sekä lähelle että kauas, jolloin lukijankin perspektiivi laajenee, mikäli sattuu olemaan sellaiselle avoin.

Tätä suomenruotsalaisen modernismin klassikkoteosta voi suositella proosakokeiluista kiinnostuneille, mutta myös sellaisille lukijoille, joita kuvattu historiallinen aika kiinnostaa ja jotka ovat valmiit tutkailemaan sitä perinteisestä poikkeavan, mutta monipuolisen kuvauksen kautta. Nykylukijalle Janne Kuution lukeminen on modernin lähestymistavan ansiosta ehkä helpompaakin kuin se on aikalaisille ollut. Teoksen rakenteeseen pääsee hyvin mukaan parin ensimmäisen luvun jälkeen, ja sen jälkeen voi keskittyä lukemaan, nauttimaan taidokkaasta kielestä ja huolella laadituista ratkaisuista. Olen tyytyväinen, että olen sattunut hankkimaan kirjan antikvariaatista hyllyyni, sillä se on kirjaesineenäkin kaunis, ja teoksen maailma on ehdottomasti palaamisen arvoinen.

Janne Kuutio blogimaailmassa: Kirjavinkit, Kirjan nurkkaan, Matkalla tuntemattomaan, Evarian kirjahylly, KirjaSiili, Donna Mobilen kirjat, Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -blogi
Muualla verkossa: Wikipedia

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta tällä kertaa vetää Unelmien aika -blogi, josta voit käydä katsomassa, mitä muita klassikoita bloggaajat ovat tämän kesän haasteessa lukeneet.


sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Susinukke Kosola - Varisto

Susinukke Kosola  Varisto : tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana (Omakustanne 2018)

"Piripuukotus, vankilarakkauskirjeet, humalainen Ukkometso-karaokesuoritus lähipubissa, anonymous, muovisten anonymous-maskien sarjatuotanto Kiinan liukuhihnalla / Maskuliinisuuttaan tulista ruokaa näyttävästi konsumoiden korostavat jäbylit / Puhelinmyyjä, joka saa potkut soitettuaan sedälleen Syyriaan firman puhelimesta / Ja unohdettu chili pornokaupan myyjän yöpöydällä,
puhkitanssitut jalat / Kello neljän kotiintulemiset / käsikynkässä"
Identiteettejä, kulutusta, identiteettien muotoutuminen kulutuksen kautta. Susinukke Kosolan Varisto-kokoelman varsinainen tekstisisältö on saanut vähemmän julkista huomiota kuin teoksen toteutustapa: käsin kirjoitettu, itse tuotettu kirja, jota ei voi ostaa, vaan sen saa omakseen tunnustuksella. Tekijä päätti lähettää 1500 painetusta kirjasta 200 kuitenkin kirjastoihin ym. julkisiin laitoksiin, ja tällainen pääkaupunkiseudun kirjastojen kokoelmiin päätynyt kirja saapui varauksena myös minulle. Ohitin siis kirjalle määritellyn hankintakaistan, enkä päätynyt pohtimaan omaa suhdettani kirjaan sen kautta, että sen olisi saanut tunnustamalla jotakin. Minun oli alun perin tarkoitus kyllä hankkia tästä oma kappale siten, mutta en saanut aikaiseksi, tavallinen tarina, ja oli kätevämpi väylä hankkia tämä kirjastovarauksena, kuten valtaosa lukemastani kirjallisuudesta. Tämän myötä siirryn suoraan käsittelemään tekstiä, mitä se sanoo. Runoteoksen sisältöä on omalla tavallaan kommentoinut esim. Tanssiva karhu -palkinnon raati nostamalla Variston tämän vuoden ehdokkaiden joukkoon, mikä taisi olla ensimmäinen kerta, kun omakustanne sai vastaavan kunnian. Koska kirja on kirjoitettu käsin, pääasiassa suuraakkosilla, siitä ottamieni lainausten typografia tässä blogitekstissä esim. isojen alkukirjaimien suhteen on omaa "käsialaani". Ei siis ihan tavanomaista tule tällaisen teoksen bloggaamisestakaan, varsinkaan kun ei halua päästää omista käytännöistään irti, heh.

  "Haluaa meininkiä
mutta saa nahkaruoskan, seksikeinun
epäviriilin one-night-standin ja yt-neuvottelut
   Haluaa ystäviä
mutta saa "Miten saan ystäviä, menestystä,
vaikutusvaltaa"-kirjan kollegaltaan
   Haluaa levätä
mutta saa lomamatkan, jolla jaksaa
säästää seuraavaan"

Varisto pyörittelee suunnilleen kaikkia mahdollisia identiteettejä, joita nykymaailmassa voisi itselleen määritellä, ja osoittaa samalla, miten monet niistä rakentuvat kulutustottumusten kautta. Ihmiset käyttävät erilaisia brändejä oman identiteettinsä luomiseen, monet brändäävät itsensäkin. Vaatimuksessa todellisesta, uniikista ja pantavasta kaikuvat ne narratiivit, jotka nykypäivän menestyviin ihmisiin liitetään, vaikka sitä ei usein suoraan sanotakaan. Kun eritellään tarkasti se, mille ulkoisille merkeille identiteetti rakentuu, monet niistä alkavat näyttää naurettavilta  oikeastaan kaikki voidaan saada näyttämään siltä. Vaikka kyse olisi jonkinlaisesta "vastakulttuurista", tahallisesta ulkopuolelle jättäytymisestä, siihenkin voi liittyä poseeraamista, jotakin huvittavaa. Samalla kaikki velloo, mikään ei voi ikinä pysähtyä, asiat jatkuvat loputtomina, vaikka kuinka raivoaisi, kirjoittaisi suuremmalla, suttuisemmin, punaista tekstiä käyttäen, tuskaisena. Tämän keskellä ihminen ahdistuu, ehkä taantuukin: Yhteisönsä moraalin sisäistänyt fetisisti imee nukkuvan kumppaninsa varvasta yrittäessään hahmottaa puutteensa ääriviivat. Onko meistä kaikista tullut öisiä varpaanimijöitä moraalikäsitysten paineessa, alituisessa puutteessa, kun jotakin hahmotonta aina puuttuu?

Välillä lukiessa alkoi mietityttää, mitä tällaista identiteettitoiminnaa käsittelevän kirjallisen teoksen julkaiseminen oikeastaan sanoo? Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että se on julkaistu tarkoituksella omakustanteena, instituutioiden ulkopuolelta, vaikka tekijän edellinen teos julkaistiin kustantamon kautta ja hänellä on nimeä kirjallisuusalalla  melko eri lähtökohta omakustanteen julkaisemiselle kuin esikoisteostaan julkaisevalla, joka on ehkäpä saanut liudan hylsyjä kustantamoilta. Mitä yritän sanoa, on siis pohdinta siitä, minkälaista identiteettiä Varisto itsessään edustaa, sillä siihen teoksena liittyy jo monenlaisia piirteitä, jotka ovat melko uniikkeja tällä alalla; se on ilmiönä herättänyt huomiota, jotakin aika rajoja rikkovaa ja cooliakin tällä alalla, jolla taiteellisia arvoja koetetaan vaalia, mutta silti bisnes sanelee lopulta esimerkiksi sen, millaisia kirjoja voidaan kustantaa. Pääseekö Varisto täysin irti systeemeistä? Ainakin se on napattu maan tunnetuimman runopalkinnon ehdokkaisiin, sitä on tietääkseni pitänyt lahjoittaa Kansalliskirjastolle kuten muitakin painotuotteita, media käsittelee sitä runokirjaksi jopa poikkeuksellisen laajasti kirjallisena tapauksena. Onko sekin lopulta sisäistänyt ympäröivän yhteisönsä moraalin ja imee nyt nukkuvan kumppaninsa varvasta? Vai imeekö yhteisö sen varvasta? Ei sillä taida olla väliä. En paheksu, kuten en fetisistiäkään. Kirja on joka tapauksessa paikkansa runoudessamme oikeuttanut, jos nyt kukaan voi määritellä sitäkään, mikä kirja oikeuttaa olemassaolonsa ja mikä ei.

Kosola kirjoittaa sanataiteellisesti uudistavaa runoa tavalla, joka on myös varsin uniikki. Kun luin hänen netistä nykyisin löytyvän esikoisteoksensa lähes kokonaan, pikaselauksella (olin työssäni viime kesänä kokoamassa rakkausrunolistaa ja luin, että teos sisältäisi rakkausrunoja, mutta päätin varmistaa asian, ja niitä löytyi vasta loppupuolelta), kiinnitin huomiota monipuolisen, tieteellisestäkin tekstistä lainaavan sanaston ja runokielen yhdistämiseen. Lisäksi hän käyttää nykyistä nuorten aikuisten puhekieltä kirjallisessa muodossa ehkä rohkeammin kuin kukaan tällä hetkellä, ja sanastossa näkyy erityisesti nettimaailman kieli: Ja siinä kuuluvat ornamenttina kaikki / tindermätsit ja kännyköiden salakuuntelemat / salaisuudet pilvessä / vitsejä pilvi-sanan monimerkityksellisyyksistä / ja leipäseksi. Kosola on esittänyt tekstejään paljon livenä, minkä voi nähdä jo niiden rytmisestä tehokkuudesta. Teos on hyvin runsas myös typografisilta keinoiltaan, kuten Kosolan, oikealta nimeltään Daniil Kozlov, perustaman Kolera-kustantamon teoksilta oppi sen toimiessa odottamaan. Varisto ei kuitenkaan ole ilmestynyt Koleran teoksena, ja kustantamon toiminta julistettiin taannoin loppuneeksi. Saa nähdä, palaako Kozlov seuraavalla omalla teoksellaan Sammakon runoilijaksi, se lienee todennäköisin vaihtoehto.

Varisto on teemoiltaan yhtenäinen, aineksiltaan runsas ja vahvalla tyylitajulla toteutettu teos. Sen valikoimaan kuuluvat typografisilla rönsyillä korostetut purkaukset, joiden välissä teksti etenee tykittävällä rytmillä; mikään ei voi ikinä pysähtyä. Teos herättää paljon ajatuksia, sen yllättäviä kuvia haluaa jäädä laajentamaan mielessään. Se ei tarjoa vastauksia, kuten kaunokirjallisen teoksen ei pidäkään. On lohdullista, että identiteettien ryöpyttämisen jälkeen kirja rauhoittuu kaunokirjoituksella kirjoitetuiksi, rakkautta pohtiviksi runoiksi, joiden joukossa on myös tunnustuksilta maistuvia tekstejä  tässä kohtaa kirjansa tunnustuksen kautta hankkineet voivat peilata oman tunnustuksensa suhdetta teokseen. Lopetus on lukijalle lempeä. Vaikka Variston irrottaisi sen julkaisutavasta ja keskittyisi pelkästään tekstisisältöön, voi todeta sen olevan vaikuttava ja omintakeinen teos, joka on ansainnut varsin suureksi (varsinkin runokirjan mittapuulla) kasvavan lukijamääränsä.

Muualla blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön, Kirjat kertovat, Reader, why did I marry him, Mitä luimme kerran, Luonnostelua

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Maggie Nelson - Argonautit

Maggie Nelson  Argonautit (S&S 2018), alkuteos The Argonauts (2015). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Vai onko niin, että queerin ja lisääntymisen (tai täsmentäen: äitiyden) oletettu vastakohtaisuus on pikemminkin taantumuksellinen osoitus queerien sopeutumisesta yhteiskuntaan kuin merkki mistään ontologisesta totuudesta? Kun yhä useammilla queer-ihmisillä on lapsia, kuihtuuko oletettu vastarinta noin vain pois? Jäädäänkö sitä kaipaamaan?"
Ilmoitan heti alkuun, että luin Maggie Nelsonin teosta Argonautit pari päivää vimman vallassa, ja kirja aiheutti minussa järinää, jotakin ihastuksenkaltaista, koukutti minut kirjoittajansa ajatteluun, pohdintoihin. Tämä bloggaus on nyt vain yritystä sanoa jotakin sisällöllisesti järkevää tästä ihastuksen tunteestani, mutta kuten tiedämme, ei sellaista ole helppo järjellistää. Alkuteos The Argonauts on tehnyt Nelsonista kotimaassaan Yhdysvalloissa reilusti aiempaa tunnetumman, sillä vaikka kyseessä on hänen yhdeksäs kirjansa, aiemmin hänen suosionsa oli ymmärtääkseni indie-tasoa. Tämä kirja, jota on kutsuttu määrittelyjä pakenevaksi, nousi kuitenkin suureksi ilmiöksi; se on hieman yllättävää, koska vaikka teos on kirjoitettu tavalla, jota on erittäin hyvä lukea ja seurata, se vaatii ajattelemaan paljon. Tällaisesta ei helposti tule massojen juttua. Ehkä aika on nyt otollinen teoksen aiheiden puolesta, sillä se käsittelee sukupuoli-identiteettejä, seksuaalivähemmistöjä, feminismiä, queer-teoriaa, ja alati puhuttavia ja kiinnostavia teemoja, kuten äitiyttä ja rakkautta.
"On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä kahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin."
Argonauttien tyylilajissa riittää pohdittavaa. Nelson on aiemmissa teoksissaankin tunnettu kirjallisten muotojen uudistamisesta: hänen kirjansa Bluets (jonka tulin jo tilanneeksi itselleni nettikaupasta, hups) yhdistää muistelmaa, fragmentaarista asettelua ja proosarunoa. Argonautit kertoo Nelsonin näkökulman hänen rakkaussuhteestaan aviopuolisoonsa Harry Dodgeen. Samalla teos siteeraa paljon erilaisia ajattelijoita omaperäisellä tavalla  lainattujen ihmisten nimet näkyvät kursivoidun sitaatin kohdalla marginaalissa. Tämä ratkaisu jotenkin virtaviivaistaa kirjaa, tekee sen kevyemmäksi kuin sitaattimerkityt teokset yleensä, mikä lukijalle toimii hyvin. Nelson laajentaa yksityisiä kokemuksiaan yleisemmiksi tukeutuen kirjallisuuteen, käyttää kaunokirjallisia keinoja (hänen ensimmäiset teoksensa olivat runokokoelmia) mutta on myös hyvin tarkka siitä, miten ajatteluaan ilmaisee, ja siinä näkyy hänen tieteellinenkin taustansa. Tyyli vaikuttaa aika paljon esseeltä. Uskaltaisin sanoa, että kyseessä on esseekokoelma, jossa rajat tekstien ja aiheiden välillä on häivytetty ja otsikot väleistä poistettu. Voisi tämän ajatella myös kirjan mittaisena yksittäisenä esseenä. Kirjastoluokituksia oli Finna.fi:n perusteella annettu varmuuden vuoksi monta, mutta kaunokirjalliset luokat loistivat poissaolollaan, ja moni kirjastoista on luokittanut tämän kirjailijaelämäkertoihin. Ja kyllä, Nelson puhuu tässä kirjoittamisesta paljonkin, erityisesti loppupuolella. Silti minua huvittaa ajatus, että joku nappaa tämän hajamielisesti hyllystä nimenomaan kirjailijaelämäkertana ja saa kirjan ensimmäiseltä sivulta, neljännestä virkkeestä lukea: Mutta kun sinä ensimmäisen kerran panet minua perseeseen ja poskeni hiertyy betonilattiaan kylmänkosteassa mutta hurmaavassa poikamiesboksissasi   Hillitöntä. Toisaalta, jos järkyttyy tuosta, tulee järkyttyneeksi ehkä monesta muustakin asiasta kirjassa, joten kohta toimii ihan hyvänä testinä.
"Kuitenkin jokainen kirjoittamani sana voidaan lukea jonkinlaisena puolustuksena tai arvon vakuutuksena sille, mitä minä sitten olenkin, mitä näkökulmaa näennäisesti tarjoilen tai sille, miten olen elänyt. Ihmisestä oppii valtavasti siinä samassa, kun hän avaa suunsa. Saman tien saattaa selvitä, että hänet haluaa kenties pitää etäällä. (Eileen Myles) Siinä piilee puhumisen, kirjoittamisen kauhu. Ei pääse piiloon mihinkään. Kun yrittää piiloutua, esitys kasvaa groteskeihin mittoihin."
Siitä, mistä tässä kirjassa asioiden tasolla puhutaan, löytää jokainen varmasti omat kiintopisteensä. Minulle ne ovat erityisesti queer-ihmisten elämään ja identiteettiin liittyvät pohdinnat, toisaalta taas kirjoittamista koskevat asiat. Koen samastumista monessa, vaikka kokemukset varmasti eroavatkin monin tavoin minun (homoseksuaalin miehen, joka elää kahden cis-miehen muodostamassa parisuhteessa), ja Nelsonin (suuntautumistaan tarkemmin määrittelemättömän, suhteessa muunsukupuolisen kanssa elävän cis-naisen) välillä. Paljon on kuitenkin samaa, kun mietitään queer-väkeä kokonaisuutena ja sitä, mihin tässä maailmanajassa pitäisi kiinnittää huomiota. Minkälaisia asioita voi pitää toivottavina ja hyvinä, kun itse kokee kuuluvansa queerin piiriin? Jotenkin havahduin tätä kirjaa lukiessani ensimmäistä kertaa vahvasti siihen, mitä voi merkitä, että jollakin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvallakaan ei välttämättä ole varsinaista queer-identiteettiä, eikä tarvetta minkäänlaiselle identiteettipolitiikalle. Ymmärrän ehkä jatkossa kanssaihmisiäni paremmin, kun he eivät lähde mukaan aktivismipaasaukseeni... Transihmisten oikeudet ovat tietysti tällä hetkellä pinnalla, niissä on Suomessakin parannettavaa, ja Nelson tuo esille esimerkiksi kohtaamisia, joissa hankalia tilanteita on syntynyt, kun "butchin" näköinen Harry Dodge kantaakin virallisesti naiselle kuuluvia henkilöpapereita. Dodge ei tunne määrittelyitä suuntaan tai toiseen omakseen, ja kun hänen on New York Timesin jutussa valittava pronomini (suomen kieli helpottaa asioita tässä kohtaa), Dodge päättää käyttää her-pronominia, "otetaan piste meidän joukkueelle". Feministisen ajattelun näkökulmat läpäisevät kirjan, ja näkyviin tulee eräs puoli, jota ei helposti tule ajatelleeksi, kun seuraavalla sivulla Dodge harmittelee keräävänsä pisteitä "niiden joukkueelle" neuvolan hoitajan kehuessa, miten ihanaa on nähdä isän auttavan lapsenhoidossa. Lasten saaminen ja äitiys ovat Nelsonin käsiteltävinä perusteellisesti, hän pohtii niitä kirjallisuuden kautta ja kirjoittaa hyvin kaunistelemattoman, mutta toisaalta minusta myös kauniin, ruumiilliseen tapaan raskauden ja synnytyksen kokemuksistaan. Tuntuu siltä, ettei tällaista ole lukenut aiemmin, mutta ei oikein osaa selittää, mikä tässä kuvauksessa olisi niin omanlaistaan. Oman lisänsä kohtaan tuo tietysti se, että synnytyskuvauksen rinnalla kulkee Dodgen äänellä kerrottu, hyvin herkkä ja tunnelmaltaan tiivis kuvaus hänen äitinsä kuolinhetkestä.
"Päivätyössäni jatko-opiskelijana ilmaisin yksinomaan paheksuntaa, kun Allen Ginsberg kuvaa runoissaan naisen sukupuolielimiä 'rasvakudoksen päärynäiseksi rinteeksi' ja 'ainoaksi reiäksi joka minua on hylkinyt jo vuodesta 1937'. En edelleenkään näe syytä misogyynisen inhon levittämiselle, en edes homoyhteisön nimissä, mutta ymmärrän vastenmielisyyden hyvin. Kaikenlaiset sukuelimet ovat usein limaisia ja roikkuvia ja iljettäviä. Se on osa niiden viehätystä."
Nelson tuo esiin monia kirjailijoita ja teoreetikkoja, jotka ovat hänelle merkittäviä  hän kutsuu vaikuttajiaan "sydämensä monisukupuolisiksi äideiksi". Joihinkin hänellä tuntuu olevan viha-rakkaussuhde, kuten ylläolevassa sitaatissa mainittuun Ginsbergiin, jolta otetulle jälkimmäiselle sitaatille muuten repesin nauramaan, myönnettäköön, vaikka tunnistan kyllä ongelman! Merkittäviä ja usein lainattuja ääniä ovat mm. Eve Kosofsky Sedgwick, Judith Butler, D. W. Winnicott ja Roland Barthes. Viimeksi mainitun teorioita pyöritellessään Nelson yltyy kirjan ravistelevimpiin ja mieleenpainuvimpiin toteamuksiinsa kirjoittamisesta: "Minun tekstissäni vilisee epävarmuuden pakko-oireita." Kyseinen kohta teoksessa on sellainen, että en edes halua siteerata sitä pidemmin; haluan säilyttää tämän postauksen lukeneilla mutta kirjaan vielä tarttumattomilla löytämisen ilon, tämä jääköön teaseriksi. Kiinnostavaa lisäluettavaa tulee bongatuksi paljon. Itse pysyin sen verran aisoissa, että tilasin vain Nelsonin oman kirjan toistaiseksi luettavaksi. Olen koukuttunut hänen ajatuksiinsa, vastaansanomattomiksi perusteltuihin lauseisiinsa, rehellisyyteensä. Lukiessa ainoa hankaluus oli, että toisaalta teki mieli säästellä kirjaa, toisaalta ei halunnut lopettaa lukemista.

Paljon hyviä kirjoja tulee kyllä luettua, mutta Maggie Nelsonin Argonautit nousee minulla erityiselle tasolle. Jos kovempi käännöstapaus tulee vielä tänä vuonna vastaan, saa olla todella ilmiömäinen. Toistaiseksi lukemistani rinnalle nousee ehkä Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta, mutta muuten tämä on vuoden kirjoissa omassa luokassaan. Puhun suuria, myönnän, sanani tulevat hullaantumisen hehkusta. Jään odottelemaan sitä, että Bluets saapuu postissa. Argonautit (jonka luin kirjastokappaleena) on hankittava myös vielä itselle, tähän on palattava, en näe vaihtoehtoa. Nelson uudistaa kirjassaan omaelämäkertaa, tai ehkä esseetä, ehkä dokumenttiromaania, oli mitä oli  tuloksena on jotakin voimakasta ja ihmeellistä.

Blogeissa: Lumiomena, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kesäkuun lyhärit: 5 ig-minibloggausta

Jatkoin kesäkuun aikana Instagramiin tehtyjä minipostauksia kirjoista, joista en ehtinyt perusteellisemmin kirjoittaa tai ei vain syntynyt pidempää tekstiä. Tällaisia kirjoja kertyi viisi kappaletta. Postaukset ovat hieman editoituja alkuperäisestä, ja kirjat ovat lukemisjärjestyksessä. 


Samanta Schweblinin Houreuni (Like 2018, suom. Einari Aaltonen) on piinaavan tehokas pienoisromaani. Silläkin tapaa se on vaarallinen, että kirjan aloitettuaan sitä ei saa helposti lopetettua  tekstin asettelukaan ei tarjoa sopivia taukoja, joten itse luin tämän yhden illan aikana. Loppupäässä lukeminen meni hieman kirjan suomennoksen nimen mukaiseksi... Kirjalle annettuja nimiä pohdiskeltiin Helsinki Litissä, jossa argentiinalainen Schweblin oli Hannele Mikaela Taivassalon haastateltavana. Espanjaksi teoksen nimi on Distancia de rescate, ja tämä pelastusetäisyys toistuukin kirjassa monesti. Se kuvastaa kerronnan jännitteisyyttä, sen kiristymistä. Teos rakentuu käytännössä dialogille, jossa on alusta asti jotakin mystistä. Välillä tarina menee maagisen reslismin puolelle reippaasti. Taivassalo kuvasi haastattelussaan teoksen kieltä kristallinkirkkaaksi, ja enpä keksi parempaa vertausta. Vaikuttava, monella tapaa hyvin tiivis kirja.



Olli Sinivaaran runokokoelma Purkautuva satama (Teos 2018) sisältää erityisesti luonnosta ammentavia runoja, jotka ovat samaan aikaan tiiviitä ja runsaita. Teoksessa on vain reilut 40 sivua, mutta se vaatii aikaa ja keskittymistä. Sanat painavat. Keskittymistä olisi vaadittu ehkä enemmän kuin minulla oli lukemisen hetkellä antaa. Sinivaaran runoista on löydettävissä myös yhteiskunnallista kommentaaria: mitä maailmastamme jää jälkeemme, ja onko kohta enää samassa muodossa sitä luontoa, joka kirjan runoissa koetaan hyvin vahvasti?










Rosa Liksomin Everstinna (Like 2017) on omintakeisesti pääosin murteella kirjoitettu "yhden yön monologi" ja elämäkertaromaani, jonka tapahtumat nousevat kirjailija Annikki Kariniemen elämästä. Kantavaksi teemaksi muodostuu fasismin viehätys, ja minäkertoja kokee teoksessa natsismin nousun ja tuhon 20-luvulta 40-luvulle yhdessä miehensä Everstin kanssa. Eversti on kertojaa lähes 30 vuotta vanhempi, ja mies tuntuu hänelle kohtalolta, mutta heidän mentyään lopulta naimisiin avioliitosta muodostuu julman väkivaltainen. Teos näyttää kiehtovalla tavalla, miten seksuaalisuus kietoutuu erilaisille elämänalueille, kuten kertojan luonto- ja fasismisuhteeseen. Lapin luonto on kirjassa rakkaudella kuvattu, elävä miljöö. Minäkerronnan ääni muodostuu hyvin omanlaisekseen, mihin vaikuttaa toki käytetty meänkieli, mutta myös jokin muu, voisi ehkä sanoa "asenne".
Päätin, että tästä tulee yksi hyllynlämmittäjistäni, koska en ole edistynyt haasteessa kovin hyvin. Kuittaan tämän haasteeseen, vaikka kirja ei ollut alkuperäisessä pinossani ja se on lämmittänyt hyllyäni vasta viime lokakuusta.



Markku Pääskysen Vihan päivä (Tammi 2006) on pienoisromaani, jonka aihevalinnan ja päähenkilön sisäisen maailman "kaappaamisen" tosielämän tapauksesta voi nähdä hieman ongelmallisena. Kun pääsee tämän moraalisen pohdinnan yli, kirja on upea. Kertojan sisäisen monologin kuvaamistapa on täyttä proosan taidetta. Välillä runomaista, välillä suoremmin kertovaa, välillä yksityiskohtaisen tarkasti havainnoivaa. Masennuksen kuvauksena kirja vie syvään alkulähteille. Erään kirjabloggauksen kommenteissa oli mielenkiintoista keskustelua siitä, onko tämä masennuksen kuvauksena varsinaisesti uskottava, koska kertoja havainnoi ympäristöään niin tarkalla silmällä ja käyttää niin elävää kieltä. Hankala sanoa. Minua asia ei häirinnyt, tiheä kerronta liimaa lukijan kirjan sivuihin tiukasti. Ja sitten tulevat ne viimeiset sivut. Loppu on niin surullinen, se on hämmentävä, koska Pääskysen lauseet ovat niin kauniita. Hän lopettaa kirjan juuri niin kuin tällainen kertomus pitää lopettaa, jos tällaisen haluaa kertoa, ja samalla siinä on kaikki väärin. Niin paljon koko asiassa on väärin, miten kaikki meni. Teos on kurkistus mustiin syvyyksiin.
Tämä kirja oli hyllynlämmittäjä-haastepinossani. Ehkä on siis jotakin toivoa haasteessa edistymisestä.



Joonas Pörstin tietokirja Propagandan lumo (Teos 2017) on tarkka ja moniulotteinen katsaus mielenhallinnan mekanismeihin ja erityisesti tunteisiin vetoavaan kielenkäyttöön. Kirja kertoo propagandan historiaa sen keksimisen hetkiltä aina viime vuosien tapausesimerkkeihin asti. Teoksessa ei säästellä valtiomahteja, vaan "totuuden muuntelusta" ja sen nojalla omien tavoitteiden syöttämisestä kansalle jäävät kiinni niin länsimaat kuin esimerkiksi Venäjäkin. Kirjassa kerrotaan mm. miten Yhdysvallat sai kansalaisensa myötämielisiksi Irakin sotaan lähtemiseen, miten ääri-islamilaiset toimijat ovat onnistuneet houkuttelemaan väkeä ympäri maailman pyhään sotaan, ja miten Venäjällä on onnistuttu saamaan lähes koko kansa Putinin aggressiivisen politiikan taakse. Välillä lukiessa suorastaan suututtaa, että senkin lampaat, miten te ette näe valheiden läpi! On pelottavaa huomata, että tuskin kukaan on informaatiovaikuttamiselle täysin immuuni. Kirja on sopivaa luettavaa erityisesti kaltaiselleni ihmiselle, joka usein elää vahvasti tunteella, vaikka uskookin ajattelevansa asioita tarpeeksi myös viileällä järjellä. Teoksessa pohditaan mielenkiintoisella tavalla kieltä ja miten se toimii vaikuttamisen välineenä. Näistä asioista on hyvä itse kunkin yhteiskunnassa olla tietoinen.


Instagramiani voi seurata tunnuksella @tekstiluola.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Slam-runoja 3.7.

Eilen oli pitkähkön tauon jälkeen sellainen Tenho poetry slam, jossa esitin aivan uutta materiaalia. Alkuun otin runon tuoreimmasta kokoelmakäsikirjoituksestani, joka kulkee työnimellä "Myrkytettyjä miehisyyksiä", ja voitte kuvitella, että se ei varsinaisesti ole mitään lempeää settiä... Se on suorasanaista tykitystä, jossa ei ole mitään koristeltua. Tekstit siinä käsikirjoituksessa eivät yleisesti ole kovin hyviä, tämä esittämäni on parhaasta päästä. Pääsin tällä kertaa kisassa toiselle kierrokselle, ja toinen runo on myös uusi, mutta sen olen liittänyt osaksi jo pitkään rakenteilla ollutta käsistä "Pyörteenä tanssivat hiukkaset" - se sopii tyylillisesti siihen, kun on vähän kielellisesti maalailevampi. Minullahan on siis yhteensä neljä eri runokokonaisuutta nyt tekeillä... Suurinta osaa runoistani ei ole lukenut kukaan, kun ne ovat vähän sellaisia että menee toistaiseksi paljon yli mukavuusalueeni luettaa. On vaarallista ja kiusallista kirjoittaa kovin läheltä itseään. Tästä ekana esittämästäni runosta sain hyvää palautetta Tenhossa suullisestikin, se oli kivaa.



se kerta kun luistimien unohtajat
kerätään rinkiin liikuntasalin lattialle
ja nuhdellaan
on selvää
että kyse ei ole vain meistä
vaan pyhästä suhteesta peliin
joka vallitsee kaupungissa
jonka palvottu symboli on lukko
kaikista maailman esineistä
meidät pannaan vastailemaan
opettajan kysymyksiin
miksi olemme siinä ringissä
ja tehdään selväksi että eroamme
urheilullisista pelin sankareista
huonompana aineksena

kerran kiusaajahenkiset pelin harrastajat
saavat toimia tunnin opettajina
vedän homman farssiksi
kaatuilen ja nauran maassa
ja he sanovat että minun pitää
kunnioittaa heitä opettajina
että heillä on opettajan asema
he kiusaavat vuodesta toiseen
kaikki tietävät sen
ei siitä mitään ole piilossa
mutta tämä kaupunki sallii heiltä kaiken
ovathan he jääkiekkoilijoita
he saavat istua kaiken yllä
kultaiset kypärät päässään

yläasteella jätän luistimet kotiin
henkilökohtainen protesti
verhoan anarkiani huolimattomuuteen
otan vitosia niistä kerroista
opettajan muistiinpanoihin
katson niitä arvioinnissa ilmeettä
opettaja sanoo
että jos edes menisin jäälle ja pysyisin pystyssä
saisin tunneista vähintään kutosen
naurahdan mielessäni
pääsen inhimillisesti niin paljon helpommalla
kun jätän luistimet kotiin ja kävelen
me luopiot joudumme yleensä kävelemään
opettaja tulee autolla perässä
ja kertoo milloin saisi kääntyä takaisin
sinä kävelit kaikkein pisimmälle
hän kerran sanoo minulle
se on totta
minä kävelin pisimmälle
ja luistimia en laita jalkaani enää koskaan


*****


Hän tekee
Hän istuu ja tekee
Päässään myrskyjä
sade kituliaita piikkejä
Illan tunnit valuvat
Eikä ole mitään
mitä osaisimme tehdä
hänen hyväkseen
Onko minun asiani
kuvitella piikit pistoineen
Uskoa kaiken olevan hyvin
vai huutaa

Kuule minua
Täällä et ole huomioitu
Täällä et ole arvostettu
Hukut eturiviin
tai tunnelisi piiloon kuin kiltti myyrä
Senkin myrskypää savusilmä

Anna pääsi kokea räjähdys
vulkaaninen vyöry
jota niin kauan olet pidätellyt
Paine kasvaa
ja kasvaa
Muistatko vielä milloin aloit pelätä
että näkyy sellaista mikä ei saisi
Raavi totuuksia
kovetettujen pintojen alta
Levitä ajatuksesi kaikuina vesiin
tuhkana ilman virtoihin
Korvaa pelko veressäsi tahdolla
pisara pisaralta

Mene
Kisko juuresi maasta irti
ja mene
missä voit olla paremmin
Älä enää istu iltojasi ja tee
istu ja tee
Älä istu ja tee
Mene

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Riina Mattila - Järistyksiä (pride-viikon lukuhaaste)

Riina Mattila  Järistyksiä (WSOY 2018)

"Kotikaupungissani pidettiin visusti huoli, että minulle oikealta tuntuviin asioihin lätkäistiin häpeäleima. Se kirveli hehkuvana otsassa ja naulasi sanat vatsan pohjalle. Väärät vaatteet, boom, väärät sanat väärässä paikassa, boom, epätavallinen käytös tyttöjen seurassa, boom, HÄPEÄ. Ensimmäisen muistan parhaiten, sillä lapsuuden epäreiluudet ovat niitä, jotka sulautuvat selkärankaan kiinni ja vihlovat aina, kun jotain uutta ikävää tapahtuu."
Riina Mattilan romaani Järistyksiä nousi toiselle sijalle WSOY:n järjestämässä tarinoita nuoruudesta keränneessä kirjoituskilpailussa. Raatiin kuulunut kirjailija Salla Simukka kiitteli teosta erityisesti vahvana rakkauskuvauksena. Huomionarvoista on, että kirja on myös kuvaus perinteisen kaksiulotteisen sukupuolijaon ulkopuolella elävän nuoren kasvusta, itsenäistymisestä ja ulostulosta. Aiemmin aihepiiriä lienee käsitelty suomalaisen nuortenromaanin päähenkilön kautta lähinnä Siri Kolun teoksessa Kesän jälkeen kaikki on toisin, jossa kuvattiin transsukupuolista täysi-ikäistyvää nuorta. Järistyksiä-romaanin päähenkilö Eelia muuttaa kirjan alussa pois kotipaikkakunnaltaan taidelukioon. Eelian lapsuuteen ja nuoruuteen ovat lyöneet ikävän leimansa vanhempien kertakaikkinen ymmärtämättömyys seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä sekä kotikaupungissa koettu kiusaaminen. Maisemanvaihto on mahdollisuus aloittaa uusi, omanlainen elämä.
"Sain rauhassa kaivaa laukun pohjalta oikeat kauluspaidat, ne salaa ostetut, jotka valuivat peittävinä harteilta kohti lattiaa ja piilottivat naisenpehmeitä kohtia. Oikeanlaiset ruutukuviot suoristivat selkäni niin, että rohkenin kävellä pikkukylän apteekkiin ja kiskoa kahden euron ideaalisiteen ympärilleni myrkynvihreän huoneen vessassa. Moi, mä olen Eelia, sukupuoleton ja kotoisin pesäpallokaupungista, sanoin kokeeksi peilille, eikä se särkynyt. Hahmo peilissä hymyili. Minä hymyilin takaisin."

Eelia kokee taidelukiossa ensimmäistä kertaa, että sukupuoliraja on hälventynyt, ja hän uskaltaa alkaa ilmentää ulkoisesti myös omaa olemustaan. Löytyy hyvä ystävä, huonetoveri Karhu. Yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista asioista romaanissa onkin Eelian ja Karhun ystävyys, jonka monet puolet kuvataan lämpimän tuntuisesti. Isoimmat järistykset aiheuttaa Isla, pienikokoinen tyttö, joka alkaa jutella Eelialle kaupan jäätelöhyllyn luona. Matkalla jäätelöä syömään tie humahtaa alta, Islasta säteilee jotakin pakkasenpistävää, hän ei ole samanlainen kuin muut. Tarvitaan kuitenkin vielä valtava määrä rohkeutta ja Karhun suorittamaa patistelua ennen kuin Eelia uskaltaa päästää Islan lähelle. Kirjan kerronta on erityisesti dialogeissa mukavalla tavalla maanläheistä, mutta rakastumisen kuvaus irrottautuu maasta ja kohoaa suorastaan metafyysiselle tasolle. Kielikuvat ovat runsaita ja osuvia, Mattilan proosassa runomaisuus elävöittää tekstiä usein. Silti en usko, että teksti on nuorille lukijoille liian vaikeaa, vaikka kielessä on kerroksia ja välillä mennään hyvin syvällisille tasoille. Joskus ollaan rajoilla siinä, kuinka dramaattiseksi kuvailu voi rönsytä kohoamatta liian lennokkaisiin sfääreihin ("Isla säteili minuun seinienkin läpi, vereeni kohisi magneettia ja ihoni sinkosi häntä kohti   ), mutta onneksi rajan hyvällä puolella pysytään pääosin. Seksuaaliset tuntemukset ja ensimmäiset seksikokemukset on kuvattu kauniisti ja aidon tuntuisesti. Niissä ei ole mitään liikaa, mutta ei myöskään liian vähän, asioita ei peitellä tai sievistellä turhaan.
"Isla veti minut päälleen ja kietoi jalkansa ympärilleni. Käsivarteni jännittyivät äärimmilleen ja kaikkialla järisi taas, maa oli kylmää kämmenten alla ja molempien ihoilla tuoksui multa. Koko maailma kääntyi ylösalaisin ja silti kaikki oli tuttua, sitä kun veti vanhan villapaidan pään yli."
Olen Helsinki pride -viikon aikana ollut kahdessa tapahtumassa kuulemassa, kun Mattila kertoi kirjoittamisestaan ja kirjastaan. Tämä syvensi lukukokemustani, ja haastatteluissa tuli esille, miten paljon teoksessa on kirjailijaa itseään. Mattila on saanut jonkin verran blogeissa palautetta taidelukioasetelmasta ja miten se on itsensä löytämistä kuvaavissa kirjoissa jo paljon käytetty kuvio, mutta hän totesi kyseessä olevan hänen oma kokemuksensa, minkä takia hän halusi sijoittaa Eelian tarinan tähän miljööseen. Myös Eelian vanhempien kommentit ovat oikeasti sanottuja asioita, jotka Mattila oli löytänyt vanhoista päiväkirjoistaan (ja tästä ei ollut perhepiirissä kuulemma ilahduttu). Silti kyseessä ei ole suoranaisesti kirjailijan elämäntarina, eikä romaani ole autofiktiota vaan omasta elämästä osittain ammentava fiktiivinen teos. Monelle sukupuolivähemmistöön kuuluvalle kirja on kuulemma ollut lukukokemuksena nimensä mukainen, mikä ei ole ihme, koska siinä tulee esiin sukupuolettoman henkilön aitoa ääntä, mitä ei kotimaisessa kirjallisuudessa juuri ole ollut. Ei ihme, että muutos tässä alkaa nuortenkirjallisuuden puolelta, sillä nykyisin nuortenkirjat yleensä kulkevat diversiteetissä edellä aikuisten kirjallisuutta.

Riina Mattilan Järistyksiä on taidokas esikoisteos, vahvalla äänellä kerrottu tarina kasvusta ja rakkaudesta. Romaani on toivoa antava ja osoittaa, että asiat voivat muuttua paremmaksi, vaikka vaikeitakin tunteita ja tilanteita kirjassa kohdataan kaunistelematta. Tällaisia nuorille suunnattuja kirjoja hlbtiq-teemoista on tärkeää olla olemassa. Järistyksiä seisoo myös kirjallisilta arvoiltaan omilla jaloillaan  se on kirjoitettu rohkealla tavalla omaäänisesti, eikä se tukeudu pelkästään representaation tuottamiseen, vaikka kirjan rooli myös tienraivaajana on merkittävä. Vaikka kotimaisen nuortenkirjakentän tuntemukseni voisi olla paljon parempikin, uskallan povata kirjalle ehdokkuutta Finlandia Junior- ja Topelius-palkintojen saajaksi loppuvuodesta.

Pride-viikon lukuhaastetta on vetänyt Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Luin haasteeseen tänä vuonna myös Andrew Sean Greerin romaanin Less.

Muualla blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja, Lukijan roolissa, Yöpöydän kirjat, Maria Calendula, Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä