Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen – Väärän kissan päivä (Atena 2017)

"Oletteko pannut merkille, että nykyään Marrasvirralla on naurettavan paljon kissoja? Niihin törmää kaikkialla, vaikka niihin ei kiinnitetäkään huomiota. Meilläkin asuu yksi. En muista, mistä ja milloin se tuli, Miuku, Muru vai Naukuko sen nimi on, mikä lie. Tulee ja menee oman päänsä mukaan. Sellainen yönmusta otus. Osittain valkoinenkin, ehkä jopa enemmän valkoinen kuin musta, kun tarkemmin mietin."

Pasi Ilmari Jääskeläisen soisi olevan tuttu nimi jokaiselle kotimaisen kirjallisuuden harrastajalle genremieltymyksistä riippumatta. Olen aiemmin lukenut Jääskeläiseltä novellikokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha ja esikoisromaanin Lumikko ja yhdeksän muuta, joka on mielestäni 2000-luvun parhaita suomalaisia romaaneja. Hänen toinen ja kolmas romaaninsa ovat myös olleet lukulistalla pitkään, mutta eivät olleet pinoon asti ehtineet ennen kuin tuli tieto Jääskeläisen neljännen romaanin ilmestymisestä. Kirja meni varaukseen ja se on viime viikkoina ehtinyt saada jo kehuvia kirjablogiarvioita ja kritiikkejä, joita olen yrittänyt vältellä, sillä halusin astua Väärän kissan päivään ennakko-odotuksitta ja yllättyä kaikista tulossa olevista käänteistä, joita Jääskeläisen mielikuvituksellinen kerronta lukijalle tarjoaa.

Romaanin pääteemana kulkee muisti, jota käsitellään erityisesti päähenkilö Kaarnan äidin sairastaman dementian kautta. Nykypäivän maailman väestön vanhetessa yleistyvä sairaus on toistuvasti puheenaiheena, ja lääketiede selvittää suurin resurssein jatkuvasti syitä, seurauksia ja kehittelee lääkettä. Väärän kissan päivässä spekuloidaan mahdollisuudella, että lääke muistisairauteen löydettäisiin. Tarinan alussa Kaarna kutsutaan kotikaupunkinsa Marrasvirran vuosittaisen syysfestivaalin vietosta äitinsä luo hoivakotiin, sillä äiti on kuolemaisillaan. Kaarna on vuosien varrella vieraantunut Alice-äidistään, joka on työurallaan ollut arvostettu psykologi. Paljon on jäänyt sanomatta ja hämärän peittoon, ja ensin vaikuttaa siltä että tulee jäämäänkin, koska Kaarnan päästessä hoitokodille äidin kerrotaan menehtyneen. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen... Kaarnan festivaalipäivästä tulee monin tavoin odottamaton, ja on luvassa vauhdikkaiden käänteiden sekä maton jalkojen alta vetävien yllätysten sarja. Jääskeläisen kirjansa tapahtumaympäristöksi luoma kuvitteellinen Marrasvirran kaupunki nousee monessa kohtaa mielessäni vertauskuvaksi koko Suomesta ja sen nykyilmapiiristä: kaupungissa järjestetään esimerkiksi vuosittainen natsien ja anarkistien kahakka, jossa pelätään tulevan lopulta kuolonuhreja. Tästä huolimatta visio tulevaisuudesta on lopulta toiveikas, mihin liittyvät vahvasti kirjat, kuinkas muuten! Teoksen tapahtumapaikkoihin kuuluu mm. huikea lastenkirjasto, jonka hyllyille on koottu suunnilleen kaikki kuviteltavissa olevat lastenkirjat.

"Äiti oli selittänyt hymyillen, että kaikki kerrotut tarinat, älyttömimmätkin, olivat jollain tasolla tosia. Ihmisillä nimittäin oli syvällinen tarve puhua totta. Oli hyvin raskasta ja kuluttavaa jättää asioita kertomatta. Tarinoiden kertominen oli viekas tapa saada puhua salaa, turvallisesti ja kenenkään huomaamatta ääneen niistäkin asioista, joiden oli pysyttävä ikuisesti salaisuuksina. Siksi tarinat olivat niin tärkeitä: ilman niitä olisi ollut pakko vaieta siitä, mistä ei voi puhua."

Juonesta ei tee mieli kertoa enempää, jotta potentiaalinen lukija pääsee blogitekstini jälkeenkin kokemaan kaikki käänteet, jotka kirjailijan räiskyvä mielikuvitus on tällä kertaa tuottanut tekstiksi. Jääskeläiselle tunnusomaista on pitää lukija valppaana, ja teoksessa on paljon asioita, joihin on hyvä kiinnittää matkan varrella huomiota. Koska kissat on nostettu teoksen otsikkoonkin, on jo selvää, että kirjan sivuilla toinen toisensa jälkeen vilisevillä mystisillä kissoilla on merkityksensä. Vaikka mukana on jälleen aineksia tieteiskirjallisuudesta ja maagisia ripauksia, Väärän kissan päivä on ensisijaisesti psykologinen jännäri. Keskeisen hahmon ammatin myötä psykologiaa on romaanissa mukana paljon kyökkitasoa enemmän. Jääskeläisen ironinen huumorikin toimii tuttuun tapaan. Romaani etenee tiivistunnelmaisen dekkarin rytmissä, ja kirjailija on tietysti erittäin tietoinen käyttämistään kerronnan keinoista: teksti kommentoi välillä metafiktiivisesti itseään kertoja Kaarnan suulla. Kerronta on mukaansatempaavaa ja pitää kyydissä tiukasti, kieli loistaa kirkkaan värikkäänä. Juonen rakennus ja hämäävinä heiluvien langanpätkien punominen yhteen ovat suorastaan mestarillisesti toteutetut. Kirjan lopusta en sano muuta kuin että se on kylmäävän hyvä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on mielestäni kirjoittanut nyt vähintään yhtä hyvän romaanin kuin hänen useille kielille käännetty esikoisromaaninsa, ja Väärän kissan päivälle soisi myös menestystä kansainvälisesti, koska potentiaalia on. Kirjassa on monia elementtejä, jotka ovat tehneet suomalaisesta kummakirjallisuudesta maailmalla suosittua, vaikka mukana ei ole laskelmoinnin häivääkään, vaan kirjailija pysyy uskollisena tyylilleen ja kertojanäänelleen. Luin tämän kirjan kirjastolainana, mutta sen monikerroksiseen maailmaan olisi kiehtovaa sukeltaa uudestaankin, joten voisin kuvitella hankkivani romaanin vielä kotihyllyyn. Ehkäpä onnistun syksyn messuilla törmäämään kirjailijaankin, joka on jo vuosien takaa Twitter-tuttu ja hänen juttunsa onnistuvat riemastuttamaan säännöllisesti. Heitän lopuksi vielä ilmoille vetoomukseni nimeltämainitsemattomien kotimaisten kirjallisuuspalkintojen raadeille, että nyt olisi kuulkaa jo aika. Tik, tak, kiiruhda!

Muissa blogeissa: Tuijata, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirja vieköön, Mustetta paperilla, Järjellä ja tunteella, Usva, Reader, why did I marry him, Kirsin kirjanurkka, Ja kaikkea muuta

Tuomo Jäntti - Verso

Tuomo Jäntti – Verso (Gummerus 2017)
Arvostelukappale kustantajalta

"Sitä ei ehkä ollut edes tarvetta parantaa, ei vaikka se kulutti ihmisen loppuun, vei tämän pois, teki tästä jotain muuta – jotain ehkä jonkun mielestä parempaa – mutta oli miten oli, jotain lopullista verso kuitenkin tarkoitti. Elämän päättymistä sellaisena kuin ihminen olisi sitä halunnut elää, eikä verso ihmiseltä kysynyt."

Tuomo Jäntin toista romaania Versoa mainostettiin ennakkoon kingimäisenä jännitysromaanina, jonka vertailukohdiksi nostettiin myös Saramagon Kertomus sokeudesta ja Camus'n Rutto. Kuten juttujani pidempään seuranneet tietävät, Kertomus sokeudesta on suurimpia suosikkikirjojani ja myös Rutto odottaa kotihyllyssä jo lukemistaan. Kingimäisyys viittasi kuitenkin myös siihen, että romaanissa on mukana kauhukirjallisuuden elementtiä, ja jo kirjan johtoidea vie vahvasti spekulatiivisen fiktion puolelle. Ihmiset alkavat teoksessa kasvaa ruohoa, heinää, kukkia ja juuria.

Verson tapahtumat sijoittuvat johonkin vaihtoehtoiseen todellisuuteen, ehkä parin sukupolven päähän tulevaisuuteen tai kokonaan omanlaiseensa maailmaan. Väestö on keskittynyt muutamiin suuriin kaupunkeihin ja vihreä luonto kadonnut ihmisten elinympäristöstä – kaikkialla on vain kuivaa aavikkoa. Eripuraan joutuneet hallitus ja armeija pyrkivät omine keinoineen vastustamaan outoa, pelottavaa vihollista, Gowiwaa. Tämä saattaa muuttaa kokonaisia kaupunkeja hetkessä elottomiksi erämaiksi tuhoten koko väestön. Se, mistä Gowiwa alun alkaen on peräisin ja mikä se olemukseltaan ylipäätään on, jää arvoitukselliseksi. Yhtäkkiä tulee myös verso, joka asettuu ihmisiin, saa heidät muuttumaan kasvimaailmaan kuuluviksi olennoiksi, jotka menettävät lopuksi kaikki ihmispiirteensä. Näin kirja vertautuu myös juuri ennen tätä lukemaani Han Kangin Vegetaristiin, mutta Versossa muutos on päänsisäisen sijaan konkreettinen. Ihmisistä tulee oikeasti kasveja, jotka kuoltuaan leviävät ympäriinsä siemeninä ja itiöinä.

"Hänen ruumiinsa oli kaatunut heidän kotitalonsa pihalle, ja siitä kohonneet ruohot ja koukeroiset varvut olivat kaikki olleet liian sairaita elääkseen. Ne eivät olleet jaksaneet, mutta kaikki siemenkodat hänen niskassaan olivat auki, hänen selästään vielä viimeisenä päivänä esiin puhjenneet suipot valkolakkiset sienet olivat avanneet helttansa ja levittäneet elämänsä maisemaan joka vihasi elämää."

Outoa tautia tutkimaan on perustettu oma yhtiönsä, hallituksen kanssa läheisissä tekemisissä ollut epäilyttävä Kolkamo, johon matkustaa ministerin käskystä entinen toimittaja, nykyinen ministeriön työntekijä Alis Ismantik. Vaikeita asioita menneisyydessään kokenut Alis tutkii johtohahmojensa hylkäämän Kolkamon toimitusjohtajan tietokoneelta vanhoja viestejä ja pyrkii selvittämään, mitä laitokselle ja sen asukkaille on tapahtunut. Gowiwa kuitenkin lähestyy, samoin armeija, jossa toimii Alisin etäiseksi muuttunut isä Thomas. Asioiden selvittämisestä tulee kilpajuoksua ajan kanssa.

Romaanilla on monia kertojahahmoja, jotka kuvaavat episodeissaan tarinaa näkökulmistaan, ja aikatasoissa hypitään edestakaisin. Kaikki tämä tekee kerronnasta hieman hektistä ja haastavaa seurattavaa. Jos kirjaa lukee mahdollisimman pitkään yhdeltä istumalta, mukana kyllä pysyy. Romaani on mukaansatempaava, joten sitä päätyi usein lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan. Jäntin kieli on vahvaa ja epätyypillistä tällaiselle lähellä kauhugenreä olevalle jännitysromaanille, sillä se kuvailee monia, usein synkkiä ja ikäviäkin, yksityiskohtia hyvin kauniisti. Henkilökuvauksessa pyritään pääsemään ihmisten kipupisteisiin paljastamalla heidän taustojaan, motiivejaan ja tuntemuksiaan, mutta lopulta hahmot eivät tule kovin läheisiksi, niitä on muutama liikaa. Myös kerronta kärsii ajoittain tukkoisuudesta, sillä samalla sivulla voidaan rönsyillä tapahtumasta, teemasta ja henkilöstä toiseen niin kiivaasti, että hengästyttää. Fiilis voi toki johtua siitä, etten ole lukenut aikoihin kovin action-pitoisia trillereitä – sellaisten ystävään tämä voi kolahtaa paljon enemmänkin. Pienistä häiritsevistä tekijöistä huolimatta kirjaa luki pääosin mielellään. Jäntin romaanissa on vahvaa sanomaa, ja se nostaa esiin kiinnostavia asioita luontosuhteesta, ihmisen toiminnasta ja tuntemattoman pelosta.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 6: Kirjassa on monta kertojaa

Yasmina Khadra - Attentaatti

Yasmina Khadra – Attentaatti (WSOY 2008), alkuteos L'attentat (2005). Suomeksi kääntänyt Lotta Toivanen.

"Sitten kaikki pimeni. Jokin välähti taivaan halki ja iski salaman lailla keskelle ajorataa. Paineaalto humahti ylleni täydellä voimalla ja hajotti joukkion, joka oli pitänyt minua vimmansa vankina."

Yasmina Khadran Attentaatti alkaa räjähdyksen kuvauksella. Taitava, yksityiskohdissaan elävä kuvailu kaappaa mukaansa. Lukija pääsee/joutuu matkalle ihmisen pimeisiin loukkoihin, petosten ja sokaisevan uskon taakse. Minulla kirja tuli lopulta aika yllättäen uniinkin, ja toissa yönä kirjoitin tätä bloggausta välillä pääni sisällä puoliunisessa houreessa. (Syksyn aikana koettu stressi taitaa painaa yhä, mutta nyt alkaa tuntua, että alan päästä siitä.)

Tein alkuvuodesta päivätyössäni terrorismiaiheisen kirjalistan. Sain siitä Twitter-palautteen, että kyseinen lista sisälsi vain länsimaisten tekijöiden kirjoittamia viihdekirjoja, ja Yasmina Khadrasta kannattaisi aloittaa. Kiitin palautteesta ja mietin, että listallani oli kyllä mukana varsin kokeellista runouttakin, lienee viihdekirjallisuuden määritelmä laajentunut aika lailla... Nyt tämän Khadran kirjan luettuani olen sitä mieltä, että esim. listalla ollut Elina Hirvosen Kun aika loppuu on kyllä vähemmän viihdekirja kuin tämä. Saa toki tulla jatkamaan keskustelua aiheesta kommenttikentässä, bring it on!

Khadran Attentaatti jäi joka tapauksessa mieleeni kiinnostavana, sillä se vaikutti kieltämättä olevan asiastaan tietävän tekijän työtä. Lievästi myönnän olleeni pettynyt, kun huomasin, että kirjailija on salanimellä kirjoittava mies. Joka tapauksessa teoksen kerronta lähtee liikkeelle hyvin ja trillerimäisen juonen eri puolet paljastuvat hiljalleen kaikessa kauhistuttavuudessaan. Kyse on siis menestyneen, Israelissa asuvan arabitaustaisen lääkärin pakonomaisesta tarpeesta selvittää, miksi hänen vaimonsa teki heidän onnellisesta avioliitostaan huolimatta itsemurhaiskun ravintolaan Tel Avivissa tappaen mukanaan toistakymmentä lasta. Lääkärimiehen maailma romahtaa, ja kaikki se, mihin hän on luottanut, hajoaa alta.

"Sata kertaa tekisi mieli tarttua häntä leuasta, katsoa tiiviisti silmiin ja vaatia häntä sanomaan suoraan, uskooko hän vilpittömästi, että vaimoni Siham Ja'fari, nainen jonka kanssa hän on kokenut niin paljon, kykenisi pukemaan ylleen räjähteitä ja räjäyttämään itsensä juhlivien ihmisten keskellä."

Kauheiden tapahtumien vastapainoksi kirjan kerronta ja kuvailutyyli on rikkaan eläväistä ja niin miljöötä kuin päähenkilön sisäistä maailmaa kuvataan usein kauniistikin. Ajoittain kyllä tulee, varsinkin romaanin alkupuolella, ylilyöntejä. Kuvailu muistuttaa muutamassa kohtaa melkeinpä kioskidekkaria, sellaista "olen synkkä ja mystinen etsivä, nyt kannan sinut kynnyksen yli satiinilakanoille, oi hauras ja puolustuskyvytön nainen"-tyylin kirjallisuutta. Muutoin kirjallisesti vahvassa ja aiheeltaan näinkin vakavassa teoksessa tällaiset todella töksähtävät. Onneksi ensimmäisen kolmanneksen jälkeen näitä kohtia ei enää juuri ole, ja tarinakin tempaa mukaansa kunnolla alkuosion jälkeen, kun minäkertojana toimiva lääkäri Amin Ja'fari alkaa selvittää, kenen kanssa hänen vaimonsa toimi salassa ja suunnitteli attentaattia.

Teoksen henkilöiden kokema problematiikka tulee kirjassa todella pinnalle ja heidän ratkaisuihinsa pyrkii lukiessa eläytymään, vaikka ei niitä missään nimessä hyväksyisikään. Lähi-idän sotaisaan tilanteeseen liittyen teos esittää lähinnä kysymyksiä, mikä kaunokirjallisuuden tehtävä tietysti onkin. Surullista on, että rinnakkaiselon tavoittelukin nähdään kirjan uskonsotureiden mielessä vain valheellisena petturuutena ja oikea tapa heille olisi sotia vaikka viimeiseen mieheen tai naiseen. Terrorismin kierre etenee kirjan kuvaamassa maailmassa kuin luonnonvoima, ja poliisi näyttäytyy lähinnä voimattomana ja useita askeleita jäljessä kulkevana. Räjähdykset seuraavat toisiaan, ja me näemme uutisissa lukuja.