Tanssiva karhu 25: Pentti Holappa – Ankkuripaikka

Pentti Holappa: Ankkuripaikka (WSOY 1994)

Tämä kirjoitus on osa Ylen ja kirjabloggaajien yhteistyötä Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotisen taipaleen kunniaksi. Yle haastoi juhlavuoden alussa lukemaan palkittuja runokokoelmia. Löydät Ylen Tanssiva karhu -sivuilta myös muut bloggaukset palkituista teoksista.

***

Valitsin Pentti Holapan kokoelman Ankkuripaikka kirjoitukseni kohteeksi, koska Holappa on hyvin tuttu kirjailija ennestään, mutta tätä kokoelmaa en ollut häneltä vielä lukenut. Romaani Ystävän muotokuva ja runokokoelma Savun hajua ovat vaikuttaneet minuun paljon, kuten Holapan elämä ja kirjallinen sekä yhteiskunnallinen toiminta ylipäätään. Odotin Ankkuripaikalta maiden ja kansallisuuksien rajat ylittävää, moneen suuntaan kurkottelevaa ja ehkä alkuun vaikeatajuistakin tekstiä. Näitä kokoelma pitikin sisällään, mutta se on silti tunnelmaltaan hyvin erilainen teos kuin aiemmin lukemani Savun hajua.

Liikkeelle lähdetään pilvestä ja merestä. Puhuja puhaltaa ilmaan pilviä, jotka ovatkin sanoja. "Tulet lähemmäksi ja loittonet samalla", sanotaan, ja tämä kuvaa kokoelmaa hyvin. Se tulee välillä lähemmäksi, osuu, välillä runot loittonevat, menevät ohi. Holappa antaa ajatuksen lennähdellä, yhdistää yllättäviä asioita ja loikkaa välillä odottamattomiin paikkoihin. Nämä ovat runoja, jotka tuntuvat odottavan minulta tulkintaa, ja joskus vaatimus siitä rasittaa. En haluaisi tulkita vaan antaa mennä. Minua hämmentää, miksi juuri tämä nyt tuntuu vaativan. Kokeilen liukua, sanoittaa tunteita joita herää. "Rantakallio on", toteaa seuraava runo. Ehkä minun on hyväksyttävä oleminen itsessään. Kolmannesta runosta löysin kohdan, joka heti ensilukemalla resonoi niin vahvasti, että twiittasinkin sen.

"Totta, havainto ei selitä itseään, mutta useimmathan, ja myös minä, kuvittelevat enemmän kuin kokevat." (s. 9)

Holappa kuvaa kokoelman runoissa paljon luontoa ja eläimiä. Tuttuun tapaan maisemat vaihtelevat, ollaan mm. Ranskassa ja Kiinassa. On paljon hyvästejä, mutta toisaalta toivoa. Lempeää rauhaa, jota kokoelman nimikin henkii: tulee mieleen purjehtiminen ja kiireettömyys, kun voi olla ankkurissa. Nimiruno löytyy sivulta 55, ja se näyttää ensin karuja kuvia, "nokkakolareissa tehdään ruumiita" ja "suuri eläin syö pienemmän ja pieni suuren", sattuma ei tottele lakeja. Sitten tulee viisaita sanoja onnesta, miten se tarvitsee tuulensuojaa lepattaakseen sydämessä. Ankkuripaikka avautuu myrskyn silmän kohdalla: "pelkkä olemassaolo, ihme". Onko avain kokoelmaan olemisen ihmeessä, kuten viittasi jo toisen runon maininta rantakallion olemisesta? "Ankkuripaikkaa" seuraava runo on nimeltään "Nyt olen". Sen kohdalla alkoi tulkinta tulvia mieleen jo itsestään. Tuli ajatus aids-epidemian alkuvuosien jälkeisestä tekstistä, ajalta jolloin tauti ei ole ollut enää kuolemantuomio. Pahin pelko voi jo vähitellen väistyä, meri tyyntyy.

"Kuolema ei tietääkseni uhkaa ketään heistä, joille sydämeni värjyy, ja ahdistuksen kaivannoista noustuani laulan – laulaisin – jos olisi mahdollista, Ave Mooses tai Maria, Mohammed ja Siva. Kiitos, miehet!" (s. 56)

On hyvin mahdollista, että tulkintani on jälleen teokselle väkivaltaa. Pelon voittamiseen runo tuntuu antavan joka tapauksessa voimaa. Toinen teksti, joka tulee lähelle samastuttavana, on runo "Unilääkettä". Unettomuudesta kärsivälle on tuttua mutina, joka hiljaisuudesta tihkuu tajuntaan. Sitä moni ei kestä kuin huumattuna. Runon loppu on toiveikas: mieli tyhjenee lumen peittäessä muistin ja kun hyväksyy sen, että kukaan ei ohjasta aikaa. "Päivällinen" kertoo puhujan olevan eläkkeellä, siitä ehkä syntyy luopumisten teema, jota käsitellään kokoelmassa mm. koiran vanhuuden kautta. Vanheneminen tapahtuu puhujalle liukumalla, ja myös teoksen aikakäsitys tuntuu liukuvan. Rinnalla kulkee muita aikoja, ne ovat, vaikka samalla henkilökohtainen kuluu.

Ankkuripaikka on tyyliltään varsin perinteistä runoa, kun katsoo täältä 2010-luvun lopun näkökulmasta. Holappa oli uraansa aloitellessaan uudistaja, modernisti, mutta tämä myöhäisemmän tuotannon kokoelma tuntuu jo perinteisiin kiinnittyneeltä; aikaa oli kulunut yli neljä vuosikymmentä hänen debytoinnistaan. Proosan puolella tuli tämänkin jälkeen vielä kokeiluja, kuten rohkea ja kohuttu Ystävän muotokuva. Miellyttävää luettavaa Ankkuripaikka toki on. Ajatus kulkee yllättävissä hypähdyksissään omalla logiikallaan, jonka runon muoto mahdollistaa; syntyy uusia yhteyksiä, pohdintaketjuja. Lopuksi pitkä juna kuljettaa pois, sillä johonkin kaikki päättyy.

HS:n kritiikki Jukka Koskelaisen kirjoittamana luonnehti 18.9.1994: "Holappa noudattaa ankaraa ohjelmaa: lauseet etenevät kylminä toteamuksina, runot ovat muodoltaan tiukasti sommiteltuja. Kieli on kirkkaaksi hiottua eikä tee liian outoja temppuja. – – Luvattua kuolemaa on siis kokoelmassa kylliksi, mutta myös muistutus siitä, että kuolemaa sinänsä ei ole: sekin on olemassa vain kaikkea muuta vasten."

Kaikkea kirjasta -blogissa on myös kirjoitettu Ankkuripaikasta aiemmin tänä vuonna.

Lassi Hyvärinen - Tuuli ja kissa

Lassi Hyvärinen – Tuuli ja kissa (Poesia 2018)

"Tähdistä roikkuu savua.
Vihani muuttuu savuksi.
Nokeat keittiön, kissa moittii,
kyllästyy ja lähtee metsään."

Mä oon kissa, jol on kleptokraatin nimi, alkaa Pyhimyksen kappale, jonka oletettavasti kuulen livenä vielä tänään. Mutta tällä kertaa ei puhuta musiikista, vaan runokokoelmasta, jossa kissa varastaa persoonallaan show'n, vaikka tuuli, mehiläistarhuri ja nainen sipulinvarsihameessakin kovasti yrittävät. Ja itse puhuja, joka on kirjan tekstien maailmassa selvästi mukana, puhuu tapahtumien keskiöstä, osallistuu, mutta silti on lähinnä havainnoijan roolissa. Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa -teos nappasi mukaansa tänä kesänä myös karhun joka tanssii, joten mikäs sen on ollessa. Kokoelma herätti kirjallisessa piirissäni ennakoivaa puhetta jo ennen ilmestymistään, sitä odotettiin, ja minä kiinnostuin. Selailtuani kirjaa kustantajansa kesäjuhlissa päätin hankkia sen omakseni. Tekstissä oli jotakin, mikä värisi minussa. Yritetäänpä avata.

"Ennen kallioita on pieni kuusikko.
Juoksu pehmeillä neulasilla rauhoittaa mieltä.
Vilkaisen kelloa ja totean:
kalliot ovat myöhässä."

Tarinanpätkiä, joita alkaa seurata huomatakseen, että ei, nyt tuli jotakin aivan muuta. Surrealistisia käännähdyksiä. Monesti juuri niistä syntyy säkeiden värinä. Ja nuo värähdykset siirtyvät sivuilta aivoaaltoihini, kulkevat pitkin hermoja. Runoja on luettava uudestaan. Ja uudestaan. Joskus niistä tuntuu sisäistävän puolet, alun tai lopun, mutta toinen puolisko jää irralleen, eikä se välttämättä ole huono, ei, on vain yritettävä uudelleen. Hahmojen persoonat nousevat esiin vähitellen. Kissa ei ole tyypillinen kissa, tai ainakaan tyypillinen populaarikulttuurin kissa, joita on vilinäksi asti. Se on oikukkaan tuntuinen, välillä surullinen, vihainen, mutta melankolian tasot ovat jotenkin erilaiset kuin kissasymboliikassa yleensä.  Vai onko se sitten lopulta kissa ollenkaan, niin, tulkinnan mahdollisuudet. Kissa, jolla on suurtalouskeittiö ullakolla ja joka väittää kirjastoa saunaksi, sytyttää sen palamaan. Viimeksi viitatussa runossa on myös mariseva kirjastovirkailija, mitä siitäkin pitäisi ajatella. Ehkä sellainen tyyppi on kirjastoväen keskuudessa olemassa. Aina samanlainen.

"On kansainvälinen kirjastopäivä, virkailija sanoo.
Yritän tuntea syyllisyyttä, mutta tunnenkin ylpeyttä,
ja kun yritän poistua etten aiheuttaisi lisää vahinkoa

tunkeudunkin syvemmälle hyllystöjen uumeniin.
Paperikasojen läpi kantautuu virkailijan kaukainen marina.
Se on aina samanlaista eikä tee eroa asioiden välillä."

Runojen puhujalla on kissaan läheinen suhde, hän yrittää ymmärtää kissaa, mutta joutuu sen kanssa törmäyskursseille yhä uudelleen. Näistä kohdista syntyy säkeitä, jotka varmasti resonoivat monissa. Minussa ainakin. Se suurtalouskeittiöruno, jonka lopusta olen ottanut sitaatin tämän postauksen alkuun, tekisi mieli printata jääkaapin oveen, mutta olisihan se ehkä kornia. Kirja hyllyssä riittäköön. Kissan lisäksi hahmoihin tosiaan kuuluvat mehiläistarhuri ja nainen sipulinvarsihameessa. Jostakin syystä kuvittelin, että siinä hameessa on sipulinippuja, eli varsien lisäksi itse sipulit roikkuisivat siinä mukana, mutta ehkä kyseessä onkin kaislahameen näköinen mutta tummanvihreistä sipulinvarsista koostuva hame. En tiedä, onko tämä olennaista ja miksi. Mehiläistarhuri puolestaan, hän on kaikenlaisessa mukana, mutta ei jätä niin suurta muistijälkeä. Katkeruus on hänessä olennaista, ja tyhmäksi haukutaan. Puhujan suhde hahmoihin tuntuu välillä tuskastuneelta, mutta tulee myös hetki, jolloin välähtää kiitollisuus kaikesta siitä, mitä on.

"Heitän herätyskellon keskelle nuotiota.
Se hajottaa piirin pieniksi seurueiksi.
Piha tyhjenee mallikkaasti, nojaan oveen ja kuuntelen,

ja kun tihenevä hiljaisuus alkaa soida kuin hidas kello
kuiskaan rakastuneesti: minun pihani."

Tuulesta ja kissasta löytää jokainen varmasti säkeensä, jotka puhuttelevat. Kokonaisuudet hahmottuvat hitaammin, mutta merkityksellisyyden voi lukea jo ensimmäisillä kerroilla. Tasoja on ja ammennettavaa, asioita jotka jäävät kytemään takaraivoon, siitä varmasti Tanssiva karhu -palkintokin teokselle. Hyväksyn raadin ratkaisun hyvin, vaikka kaikkia ehdokkaitakaan en ole lukenut. Kun tekstit värähtelevät tällä tavoin, on kyse jostakin suuremmasta, mikä on huomioitava. Tällaista kirjoittamista ei ole liikaa. Mallikasta tekoa, ilahduttava, sisältä vavahduttava runoteos.

Muualla blogeissa ja kritiikeissä: Kiiltomato, Kirja vieköön, Tuijata, Helsingin Sanomat, Reader, why did I marry him, ESS

Anja Erämaja - Ehkä liioittelen vähän (+ pieni kirjoitus Kristalle)

Anja Erämaja – Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016)

"Minuutin ja muuten vaan huulet huulilla, suut yhteen liitetty kuin Magdeburgin puolipallot, tyhjiömme kun ilmanpaine ympärillä kasvaa, kun suhdanteista ei tiedä, babylonialaisten tähtikartat auta. Suudelma ja muunnelma, kostea kudelma, joka tekee kaupunginosasta hellän, erämaasta asuttavan."

Anja Erämajan Tanssiva karhu -palkittu runoteos Ehkä liioittelen vähän oli ollut lukulistalla jossakin kohtaa kärkkymässä heti palkintoehdokkuudesta alkaen, mutta miten se ei saavuttanutkaan pinon huippua ennen kuin Omppu kirjoitti siitä valloittavan bloggauksensa, joka muuttuu itsessään jo runoksi. Kirjassa oli Helmetissä edelleen jopa hieman varausjonoa, kun sen itselleni varasin.

Teoksella on oma ansionsa jo monipuolisuudessaan. Sen runotyypit ovat jatkuvassa muutoksessa läpi kirjan, on säerunoa ja proosarunoa, riimittelevää ja riimitöntä, typografialla leikittelevää, sanoilla ja sanomisen tavoilla leikittelevää sekä väliin suorempaa, sitten puhekielistä, lasten sanomisia lainaavaa, tapahtumissa pidettyjä puheita. Jo ensisivuista alkaen huomaan pitäväni kovasti: jokin menee ihon alle, ja niiden kepeän leikillisiltäkin tuntuvien runojen alta paljastuu koskettava ydin. Rakkaudesta itsestään puhutaan monessa, yksityiskohdat ovat arkisia, mutta suuri tunne velloo alla. Tietysti pidin myös sääaiheisista runoista, esimerkiksi toteamuksesta, että meteorologi ei ole helppo sana.

"Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi. voisko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja."

Yksityinen laajenee väliin elämän ja sen olemuksen pohdinnaksi. Varsinkin perhe-elämällä on tärkeä osansa, siitä saadaan monta hauskaa ja vahvasti eletyltä tuntuvaa kohtausta. Muodolla ja asettelulla kokeillaan vapautuneesti, tekstit ovat jollakin sivulla ylösalaisin ja jollakin sivuttain, joskus rivitkin on lyöty kiinni toisiinsa, jopa päällekkäin, ne sotkeutuvat toisiinsa. Vallitsevana tyylinä kirjassa on kuitenkin marginaalista toiseen tasaisena kulkeva proosarunous, joka ei kuitenkaan kerro kaikkea eikä paljasta varsinkaan heti, rivien väleissäkin tuntuu olevan paljon. Anja Erämaja on tunnettu myös muusikkona ja laulajana, ja monia runotekstejä pystyykin lausumaan päänsä sisällä elävästi jo lukiessaan. Rytmistä voi lukea hengityksen ja tauot. Erämajalla on ollut kokoelmaa tehdessään paljon erilaisia inspiraationlähteitä, jotka on mielenkiintoisesti listattu teoksen lopussa. Näin voi palata erilaisiin kohtiin ja katsoa, missä on ollut niiden alkusysäys ja pohja. Teos on muutenkin sellainen, että siihen kannattaa palata uudelleen, tunnustella sanoja monelta kantilta.

Ompun lisäksi kirjasta ovat bloganneet: Tuija, Kaikkea kirjasta, Arja, Kirjaveräjä, Raija

----------------------

Tämä on ensimmäinen postaukseni sen jälkeen, kun kuulin blogikollegamme Kristan yllättävästä, aivan liian varhaisesta poismenosta, ja postaus on omistettu hänelle. Krista oli blogini ensimmäinen kommentoija, ja hän toivotti tuolloin tervetulleeksi kirjablogistaniaan kertomalla miten hänestä oli mahtavaa, että olen perustanut kirjablogin. Sellainen Krista oli kaiken muun hyvän lisäksi, kannustava. Tiesimme toisemme jo ennen blogimaailmaan saapumistani netin kirjallisuusympyröiden kautta, seurailimme aktiivisesti toistemme tekemisiä. Olin aina vaan yhtä vaikuttunut Kristan innosta lukemisen suhteen, siitä ilosta jota hän kirjarakkaudellaan halusi jakaa. Ehdin tavata Kristan vain pari kertaa kirjatapahtumissa, ja ensireaktioni uutisen kuultuani olikin harmitus, etten viimeksi nähdessämme ehtinyt kuin pikaisesti tervehtiä, silloin oli kiireinen päivä. Olisi ollut varmasti paljon kiinnostavaa keskusteltavaa, jos olisimme joskus ehtineet jutella paremmalla ajalla. Elämän arvaamattomuus on aina tärkeää muistaa, ja on todella surullista, miten asia muistuttelee itsestään usein vasta tällaisten tapahtumien yhteydessä. Me muut jatkamme nyt omalta osaltamme tätä Kristalle niin paljon iloa tuoneen kirjapöhinän tuottamista. Tuntuu kertakaikkisen hankalalta hyväksyä, ettei hänen innokkaita postauksiaan ja viestejään enää tule uusia. Hyvää matkaa, Krista.